Metafora lastenkengistä (tai englanniksi: democracy in its infancy, infant stage of learning about democracy) viittaa ajatukseen, että demokratia kehittyisi lapsuudesta aikuisuuteen. Siirtymä demokratiaan nähtiin perinteisessä demokratisaatiotutkimuksessa yksiselitteisenä, aivan kuin siirtymä lapsuudesta aikuisuuteen. Jälkimodernissa ajattelussa aikuisuus ja lapsuus eivät sen sijaan ole aivan yksiselitteisiä tai lineaarisia prosesseja. Siksi metafora lapsenkenkäisestä demokratiasta on vaarallinen yksinkertaistus: siinä oletetaan, että demokratia ”kasvaa” parempaan suuntaan, demokratian kehittyessä hankitaan parempi malli. Tämä on ongelmallista monesta näkökulmasta.

Ensinnäkin kielikuvaan nojautuminen vääristää 1990-luvun tilannetta: tuolloin poliittista elämää ei hahmotettu pitkänä siirtymänä demokratiaan, vaan lähtökohta oli ”systeeminmuutos”, kuten vuoden 1989 ”vallankumousta” Unkarissa kutsuttiin. Vapaat vaalit ja liberaalin demokratian mukainen parlamentaristinen oikeusvaltio oli uusi poliittinen systeemi. Harjoittelua tai kasvua oletettiin ilmenevän lähinnä puolueissa ja poliitikoissa, sekä hallintorakenteiden muutoksissa – ja näitä onkin tutkittu laajalti 1990-luvulta lähtien.

Unkarin erityispiirre itäblokin sisällä oli, että poliittiset puolueet kehittyivät vastarintaliikkeen kahden haaran ja reformisosialistien pohjalle. Ei ollut tyhjiötä, josta puolueet olisivat yhtäkkiä ilmestyneet ensiksi pieninä sohvapuolueina (kuten 1990-luvulla ja nyt uudestaan Venäjällä: puolueet, joiden jäsenet mahtuvat sohvalle). Oli kolme löyhähköä blokkia: Monipuoluejärjestelmän syntymiseen tähdänneet pyöreän pöydän keskustelut synnyttivät Sosialistisen puolueen (vallanpitäjät), Unkarin demokraattisen foorumin, MDF:n (kansallinen oppositio) ja Vapaiden demokraattien liitto (SzDSz). Näiden lisäksi uusissa vaaleissa ehdolle astui myös Fidesz, kirjaimellisesti Nuorten demokraattien liittouma, joka vuoden 1993 jälkeen otti keskeisen roolin kansallisessa oppositiossa.

Kun opiskelin Itä-Euroopan tutkimusta 1990-luvun lopulla, puhuttiin kahden vallansiirron demokratiasta. Sen mukaan valta siirtyy ensimmäisissä vaaleissa demokraateille ja sitten entisille vallanpitäjille, ja sitten jälleen demokraateille. Näillä kriteereillä demokratia oli vakiintunut Unkarissa jo vuonna 1998, kun reformisosialistit ja liberaalit hävisivät ”kansallisille” ja Viktor Orbánin ensimmäinen hallituskausi alkoi. Pyörivätkö lapsenkengät todella pian 25-vuotiaan jaloissa?

Kenen kengistä puhutaan?

Toiseksi siirtymä demokratiaan –ajatteluun kuuluva läntinen ja vieraannuttava toiseuden näkökulma ei edistä demokratisoitumista. Unkarin ja muiden itäeurooppalaisten maiden oletettiin 1990-luvulla ja myös sen jälkeen omaksuvan ”meidän” systeemimme, ilman kehitystä. Kenkä; sen lesti, kuosi ja koristeet olivat meidän varastostamme. Tämä varasto oli, luvalla sanoen, kovin rajallinen ainakin sen suhteen, millaisia tuotteita entiseen itäblokkiin aikanaan vietiin.

Ymmärtääkseni myöskään laajaa, tai ainakaan hedelmällistä keskustelua ei käyty Unkarissa siitä, millainen demokratian pitäisi olla. Pyöreän pöydän keskustelijoilla 1990-luvun alussa oli oma näkemyksensä siitä, millaiseksi puoluejärjestelmä muotoutuisi ja millainen demokratian malli sitä tukisi. Vaihtoehtoja ei tuputettu useita, eikä niitä myöskään vaadittu.

Kun puhumme joidenkin maiden demokratioista lapsenkenkäisinä, katsomme ”lännessä” näitä maita alaspäin ja odotamme niiden kehittyvän meidän kaltaisiksemme. Miksemme kiinnitä huomiota siihen, miten kehityskulut eroavat tai pohdi millaisia oletuksia näissä maissa oli ennen meidän väliintuloamme?

Jospa vielä leikitellään lapsi-metaforalla: kuinka moni lapsi lopulta muuttuu täysin vanhempiensa kaltaiseksi? Yleensä jälkikasvu oppii edellisten sukupolvien virheistä, mutta toistaa niistä joitakin. Täydellistä demokratiaa ei ole. Kenkämallien välillä käydään keskustelua. Sekä kansalaisyhteiskunnan edustajat että demokratiateoreetikot eri puolilla maailmaa haluavat syventää ja parantaa demokratiaa. Demokratia ei ole ”lännessäkään” yksiselitteinen, saavutettavissa oleva tila – vaan jatkuvasti kehittyvä ideaali tai eetos.

Orbán heittää kengän menemään

Entä sitten, kun kenkä hiertää ja se heitetään pois? Liberaalin demokratian näkökulmasta Unkarin viimeaikainen kehitys – perustuslain, esimerkiksi vaalilakien muutokset, opposition ja median toiminnan rajoittaminen – on erittäin huolestuttavaa. Kuitenkin Viktor Orbánin Fidesz on onnistunut voittamaan kahdet peräkkäiset vaalit. Vuoden 2010 vaalit nimettiin äänestyskoppivallankumoukseksi. Yksi olennainen syy suosiolle on opposition hajanaisuus ja oppositiojohtajien kyvyttömyys löytää yhteistä kieltä. Sen sijaan kukin heistä jatkaa omaa valtaprojektiaan.

Orbán käyttää kansanluonnetta ja Unkarin demokratian perinteiden puutetta perusteluina omalle toiminnalleen. ”Lapsenkenkä”-argumentointi tukee Fideszin toimintaa, mutta on arveluttavaa koska Unkarissa on toki demokratian perinteitä ja sen demokratisoituminenkin alkoi jo vuonna 1980 vastarintalehtien kautta. Väite itse asiassa antaa Orbánille mahdollisuuden heittää kengän pois!

Paikalliset ihmiset voivat nähdä Fideszin uudistuksille vahvoja perusteluja; moni unkarilainen on tyytyväinen argumenttiin, jonka mukaan liika vastakkainasettelu politiikassa on pahasta ja median valtaa täytyy rajoittaa. Voimakkaan vastakkainasettelun vuosina media on ollut aina joko hallituksen tai opposition puolella. Koko 2000-luvun ajan vastakkainasettelu on ollut arkipäivää ainakin työpaikoilla ja perhesuhteissa. Tavallisesta unkarilaisesta vastakkainasettelun vähentäminen voi hyvinkin tuntua elämänlaadun parantamiselta. Olisiko siihen sitten muita ratkaisuja kuin kritiikin mahdollisuuksien rajoittaminen?

Samaan aikaan tilanne pitää nähdä vahvan klientelismin näkökulmasta: politiikka ja taloudellinen valta valui vastakkaisten eliittien käsiin. Vallassa ollessaan hallituksen joukot täyttivät ministeriöt ja jakoivat vähiä rahoja omille ”joukoilleen”. Arvojen tai politiikkojen sijaan väliä oli erityisesti sillä, kummalla puolella seisoi. Sama käytäntö jatkuu nykyaikana sillä erotuksella, että se ulottuu nyt myös lainsäädäntöön. Taloudellisen tilanteen tiukkuus ja kansallisen taloudellisen autonomian rajallisuus aiheuttavat sen, ettei Unkarin hallitus voi luvata kuuta taivaalta. Hallituksella ei ole työkalupakissaan juuri mitään muuta kuin lainsäädäntövalta ja erilaiset symboliset eleet. Juuri siksi kansalaisjärjestöt ja niiden ulkopuoliset rahoittajatahot, kuten norjalaiset kansalaisjärjestöjen rahoittajat, ovat myös hallituksen mielestä uhka.

Liberaalidemokratia on Orbánille lopulta poliittinen symboli: sen kyseenalaistaminen tarkoittaa vastustajan lyttäämistä. Sen jälkeen kun liberaalit menivät sosialistien hallitukseen vuonna 1994, ”demokraattisen siirtymän” tai ”systeeminmuutoksen” kolmen blokin raja murtui.

Ymmärtääkseen nykykehitystä on mentävä ”demokraattisen” ja ”kansallisen” opposition yhteisille juurille. On selvitettävä mitä ”demokratia” alunperin tarkoitti ja millaiseksi ”kansallinen” muodostui. Tämän avulla voitaisiin ehkä selvittää miten tähän tilanteeseen päädyttiin ja olisiko sillä ollut vaihtoehtoja. Ongelman ytimessä ei siis olekaan demokratian lyhyt historia Unkarissa, vaan unkarilaisen demokratian historia itsessään.

Lapsenkenkä-metafora ei vie eteenpäin historiallisesti. Nykyiseen demokratian tilaan Unkarissa vaikuttavat varmasti myös pidemmät perinteet kuin tässä mainittu 1980-luku: demokratiakäsitykset sotien välisenä aikana sekä kaksoismonarkian aikana.

Metaforaan sisältyy oletus, että demokratia on joskus valmis eikä jatkuvasti kehittyvä. Se ei myöskään edesauta nykytilanteen laajempaa kriittistä analyysiä. ”Lapsenkengillä” vähätellään unkarilaisten kykyä politikoida ja ottaa vastuuta demokratiastaan.

Unkarissa järjestetään paikallisvaalit 12. lokakuuta 2014.

Artikkelikuva: Emilia Palonen

Julkaisu Hiertääkö Unkarissa lastenkenkäinen demokratia? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nikkanen toteaa teoksen syntyneen sekä yhteiskunnallisesta että yksityisestä tarpeesta. Yhtäältä tarpeesta ymmärtää, oliko vuoden 2011 arabikevään tapahtumat Facebook-vallankumous ja toisaalta omakohtaisesta jaakopinpainista suhteessa teknologiaoptimismiin ja -pessimismiin. Nikkanen kuvaa avoimesti oma suhtautumistaan tietokoneisiin ja internetiin. Kehyskertomuksen juoni etenee idealistisesta teknologiaoptimistisesta maailmanparantamisesta tämän vapautustopian kriisiytymiseen internetin varjopuolien omakohtaisten kokemusten myötä. Tarina päättyy lopulta varovaiseen (tai varuillaan olevaan) optimismiin verkon mahdollisuuksista kamppailussa demokraattisemman maailman puolesta.

Kehyskertomuksen kaari heijastuu kirjan osien otsikoinnissa. Nikkanen jakaa teoksena kolmeen osan, jotka hän nimeää ensimmäisen Tähtien sota -trilogian mukaan: Uusi toivo, Imperiumin vastaisku ja Jedin paluu. Osien nimet ovat paitsi niiden sisältöä kuvaavia niin myös assosiatiivisesti intertekstuaalisia kytkien kirjassa kuvatun verkkotoiminnan osaksi yleisempiä populaarikulttuurista tuttuja konventioita. Läpikaupallistuneen filmiteollisuuden viihdyttävissä tarinoissa pieni, innovatiivinen ja sitkeä vastarintaryhmittymä taistelee urheasti totalitaarista ja repressiivistä keskusvaltaa vastaan. Nikkasen kuvaamat urheat ja sitkeät kansalaisaktivistit taistelevat innovatiivisesti totalitaarista ja repressiivistä keskusvaltaa vastaan läpikaupallistettujen informaatioteknologian sovelluksien avulla.

Subjektiivisen kehyskertomuksen rinnalla Nikkanen antaa vaikuttavan poikkileikkauksen viimeaikojen digitaalisesta kansalaisaktivismista. Kirjassa on viittauksia ja lyhyitä kuvauksia niin indimedia-toiminnasta, Islannin IMMI-lakiuudistuksesta, jolla pyritään suojelemaan kansalaisjournalismia ja kriittistä tutkivaa journalismia, kuin arabikevään tapahtumista. Tapauskuvaukset ovat mielenkiintoisia ja informatiivisia esimerkkejä digitaalisen kansalaisaktivismin toimintatavoista ja -asenteesta. Selväksi käy, että Nikkasella on hämmästyttävän laaja ja omakohtainen globaali kontaktiverkosto kansalaisaktivisteihin. Kirja onkin mitä mainioin johdatus aktivistien maailmaan uutisotsikoiden takana. Henkilökohtainen tuttavuus aktivistien kanssa on eittämättä vaikuttanut siihen, että haastattelut ovat varsin luottamuksellisia ja intiimejä.

Herääminen teknologiaoptimistista

Nikkasen kirjan vahvuus on sen avoimen subjektiivinen pohdiskelu siitä, miten digitaalinen elämä uhkaa karata demokraattisen kontrollin tavoittamattomiin ja miten ICT-firmojen ja verkko-operaattorien avulla viranomaisvalvontaa voidaan ulottaa kansalaisten kasvavaan valvontaan ja yksilösuojan murentamiseen. Kansalaisten valvonta on kärjistetyintä ja seurauksiltaan brutaaleinta repressiivisissä regiimeissä, mutta ongelma myös ns. demokraattisissakin maissa. Lisääntyvän viranomaisvalvonnan rinnalla myös ihmisten yksityisyyden suoja vähenee, kun kaupalliset toimijat voivat käyttöehtosopimusten nimissä kerätä omiin tarkoituksiinsa tietoja palvelujensa käyttäjistä. Kerättyjä tietoja on mahdollista käyttää niin yksilöityyn suoramarkkinointiin kuin kriittisten kansalaisjournalistien jäljittämiseen.

Nikkanen kirjoittaa sujuvan journalistisella otteella kuvaamistaan ilmiöistä. Kirja on informatiivinen, eikä pyrikään olemaan tieteellinen tutkimus tai analyyttinen selvitys verkkoa hyödyntävästä kansalaistoiminnasta tai yksityisyyden vähittäisestä katoamisesta. Kirjan motiivi on mitä syvimmin omakohtainen; kuvausta siitä, miten digitaalisen viestinnän mukanaan tuomat mahdollisuudet ja uhat tulevat meitä kaikkia lähelle. Henkilökohtaisuus näkyy mm. siinä, miten elävän elämän havaintoesimerkit nostetaan esiin. Niiden esittely auttaa huomaamaan toimintaympäristön muuttumisen ja heräämään lapsekkaasta (Nikkasen oma termi) teknologiaoptimismista verkossa väijyvien uhkien tiedostamiseen.

Jossakin määrin ongelmallista on, että tapauskuvaukset ovat alisteisia subjektiiviselle kehyskertomukselle, sillä ne jäävät historiattomiksi havainnoiksi eivätkä kytkeydy laajempaan poliittis-yhteiskunnallisiin tai taloudellisiin konteksteihin. Kysymykset siitä, mitä vastaan ja miksi haastatellut aktivistit kamppailevat ja mitä he tavoittelevat, jäävät ikään kuin ilmaan, koska aktivistien kamppailua ei selitetä tai avata poliittis-historiallisena yhteiskunnallisena ilmiönä vaan irrallisina kuvauksina tapahtumista. Yksityisyyden vähenemisen kuvaukset – ja se mitä seurauksia ilmiöllä voi olla – toimivat sen sijaan hyvin ja saavat toivottavasti lukijat ajattelemaan mihin kaikkeen he ovat antaneet luvan ottaessaan käyttöön digitaalisia viestintäteknologian sovelluksia. Kirja pohtii digitaalista viestintäteknologiaa ”henkilökohtainen on poliittista” -asenteella. Verkon anarkististen vaiheen kesyttäminen, viranomaiskontrollin lisääntyminen ja yksityisyyden häviäminen tulevat intiimin yksityisyyden alueelle, ikään kuin iholle.

Iranilaista digiaktivismia

Hieman toisenlaisen, vain yhteen tapaukseen keskittyvän digiaktivismikertomuksen voi lukea Zahran paratiisi -teoksesta. Kirja on sarjakuvanovelli Iranin vuoden 2009 presidentinvaalien jälkeisistä mielenosoituksista, joissa kuoli Campaign for Human rights in Iran -järjestön mukaan 73 ihmistä ja raiskattiin yli sata. Amnesty Internationalin  tietojen mukaan ainakin 115 vankia teloitettiin vaalien jälkeisenä 50 päivänä. Vaalit voitti istuva presidentti Mahmud Ahmadinejad, mutta toiseksi eniten ääniä saaneen Mir-Hosein Musavin kannattajat lähtivät kadulle protestoimaan vaalien vilpillisyyttä vastaan. Myös kansainväliset tarkkailijat olivat huolestuneita ”epäsäännöllisyyksistä” tavoissa, jolla vaalit pidettiin. Viikkoja kestäneissä mielenosoitusten aikana ihmisiä katosi, kun viranomaiset suorittivat joukkopidätyksiä.

Kirjan tekijät kertovat lähestyvänsä historiallisia tapahtumia sepitteen prisman läpi. Tekijöiden asenne heijastelee merkittävän muslimihistorioitsija Ibn Khaldunin ajatusta, jonka mukaan kronikoitsijan pitää olla tietoinen ”eri dynastioiden ja uskonnollisten ryhmien eriävistä juurista ja syntytavoista sekä niistä syistä ja kiihokkeista jotka ne saivat aikaan, ja niitä kannattaneiden henkilöiden elinoloista ja historiasta”. Teoksen kertomassa tarinassa punaisena lankana kulkee nuoren mielenosoittajan, Mehdin, katoaminen vaalien tuloksia protestoineen mielenosoituksen yhteydessä, ja hänen perheensä kamppailu kadonneen kohtalon selvittämiseksi. Itse kirjan nimi viittaa profeetan tyttären mukaan nimettyyn hautausmaahan Teheranin laitamilla.

Ibn Khaldunin oppia seuraten tekijät varoittavat tarkastelemasta Zahran paratiisia historiallisena totuutena, mutta kehottavat menemään Mehdin tarinan tuolle puolen, jotta voisimme ymmärtää, mitä Iranin mielenosoittajille on tapahtunut ja tapahtuu edelleen – ja miksi. Kirjan tavoitteena on lähestyä totuutta ja historiallista todistusvoimaa fiktiivisen kertomuksen avulla. Kirjan lähtökohtana on haastaa lukija pohtimaan, voiko fiktio tai taide kertoa jotakin olennaista todellisuudesta; voiko taiteen keinoin raottaa totuuden luukkua ja kuvata ahdistavan ja autoritaarisen hallinnon repressiivistä vallankäytön todellisuutta. Tekijöiden tavoite asettuu kantaaottavan taiteen traditioon paljastaessaan hirmuhallinnon kasvot ja brutaalit käytännöt kansalaisten alistamisessa. Kirjassa pohditaan sekä taiteellisesti että politiikan tutkimuksellisesti relevantilla otteella teokraattisen hallinnon oikeutusta, etenkin kun jumalalta saatuun oikeutukseen vetoava hallinto osoittautuu kansalaisiaan kyttääväksi byrokraattis-ideologiseksi alistuskoneistoksi. Sepitteen prisman läpi kerrotun totuutensa kirja kertoo todistusvoimaisesti ja samalla koskettavasti Iranin mielenosoituksen uhreja ja heidän läheistensä surua arvokkaasti kohtelevalla tavalla.

Ihon alle menevä poliittinen todellisuus

Zahran paratiisi on kertomus, jossa kaikkein yksityisin on universaalia. Läheisen menettämisen suru on kokemus, johon kaikki voivat eläytyä. Oman subjektiivisen kokemuksen universaalistamisen myötä kirja kuvaa myös, miten poliittisesta tulee henkilökohtaista. Kadonneen Mehdin ja hänen kohtalotovereidensa kohtalon selvittäminen kasvaa alun epätietoisuudesta lähes vääjäämättömään varmuuteen katoamisen lopullisuudesta. Poliittinen todellisuus ei tule vain iholle vaan menee sen alle, kun epätietoisuus, hiipuva toivo ja epätoivo kadonneen kohtalosta vaihtelee läheisten mielissä. Kuitenkin pettymys viranomaisten ja poliittisen johdon valheisiin ja peittely-yrityksiin saa Mehdin perheen jatkamaan epätoivoista kamppailuaan totuuden selville saamiseksi.

Nikkasen kirjan tavoin teoksessa kuvataan, miten luovia ja kekseliäitä keinoja alistetut voivat keksiä sortajien vastaisessa taistelussaan hyödyntäen uusinta digitaalista viestintäteknologiaa. Kirjassa osoitetaan, millainen vaikutus blogeilla ja Twitter-viesteillä oli hallintoa vastustaneiden mielenosoitusten mobilisoinnissa ja joukkovoiman ohjaamisessa. Fiktion kuvaus vastaa sitä kuvaa, jonka myös tutkimus antaa Iranin 2009 mielenosoitusten organisoitumisesta. Lisäksi Mehdin tietoteknisesti taitava isoveli onnistuu pääsemään sisäiseen verkkoon siinä vankilassa, jossa poliittisia vankeja säilytettiin. Vankilan tiedostojen läpikahlaamiseen saadaan rekrytoiduksi tiedusteluyksikkö, jonka tehtävänä on etsiä vihjeitä kadonneiden kohtalosta. Zahran paratiisi tuo esiin myös Iranissa pitkään merkittävän vastatiedon lähteen eli blogien merkityksen poliittisen vaikuttamisen keinona. Iran oli vuonna 2009 maailman neljänneksi eniten bloggaava kansa. Mehdin isoveli kirjoittaa blogissaan etsinnän vaiheista ja luo virtuaalisia verkostoja saman kohtalon kokeneiden kanssa.

Nikkasen kirjassaan kuvaamaa kiristyvää viranomaiskontrollia käsitellään myös Zahran paratiisissa. Verkossa liikkuminen ei ole vaaratonta, ja viranomaiset voivat seurata virtuaalisia jalanjälkiä eli tietokoneiden IP-osoitteita. Iranin poliittista johtoa vastustaneet kamppailivat henkensä uhalla. Niin Verkko ja vapaus kuin Zahran paratiisi kuvaavat, kuinka digitaalinen kansalaisaktivismi toimii ja millaisia riskejä aktivistit ottavat. Nikkasen kirja tarkastelee ilmiötä heijastaen henkilökohtaisia, todellisia kokemuksia ja antaa äänen verkon vapautta ja demokraattista hallintoa tavoitteleville aktivisteille. Amir ja Khalil puolestaan avaavat sepitteen avulla Iranin hirmuhallinnon kansalaisiin kohdistuneen sorto- ja mielivallan. Kumpikin teos on hyvä johdatus digitaaliseen poliittiseen kansalaistoimintaan ja onnistuu raottamaan maailmaa uutisotsikoiden takana sekä antamaan vilauksen aktivistien ruohonjuuritason toiminnasta. Zahran paratiisin lisäarvo on, että se onnistuu fiktiivisenä tarinana avaamaan ikkunan ei-demokraattisen regiimin tilanteeseen, jossa dokumentaarista tai tutkimuksellista otetta ei ole tarjolla tai kun todellisuus on liian vaikeasti tavoitettava.

Zahran paratiisi (alkuteos Zahra’s paradise [2011], suomentanut Petri Stenman). Like 2011.

Huomautuksia:

Internet-kirjallisuutta käsittelevän kirja-arviosarjan toisessa osassa arvioidaan kahta tuoretta vuoden 2011 kansannousuja analysoivaa teosta (Manuel Castells: Network of Outrage and Hope sekä Paolo Garbaudon Tweet and the Streets).

Kirja-arvio kirjoitettiin Microsoftin Word 2010 -ohjelmalla. Kuriositeettina mainittakoon, että Word ehdottaa kansalainen sanalle vain yhtä synonyymia: alamainen.

Julkaisu Digiaktivismia iholla: verkko poliittisessa vaikuttamisessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.