Politiikan ja kasvatuksen suhde oli vahvasti esillä jo, kun politiikan teoria syntyi kreikkalaisessa filosofiassa. Platonin kuuluisin ja mittavin dialogi Valtio käsittelee monia hänen filosofiansa tärkeimmistä aiheista, mutta rungoltaan se on paljolti kuvausta ihanteellisen valtion rakentumisesta ja sen edellyttämästä kasvatuksesta.

Platonille tällaisen valtion ideana oli toteuttaa oikeudenmukaisuutta. Dialogissa Sokrates keskustelukumppaneineen pohtii, mitä oikeudenmukaisuus on ja miten sen vaatima oikea järjestys voitaisiin kaupunkivaltiossa (polis) saada aikaan.

Platon antaa siis merkittävän sijan kasvatukselle ja sille, että sitä järjestetään valtion erilaisiin rooleihin valmistautuville kansalaisille. Politiikan teorian käynnistänyt klassikko on näin samalla yhteiskunnallisen kasvatuksen ensimmäinen klassikkoteos.

Valtiomuodon mukainen kasvatus

On tietysti kiisteltyä, kuinka vakavissaan Platon tarkoitti Valtion utopiaksi tai konkreettiseksi ehdotukseksi siitä, millainen yhteiskunnan tulisi olla. Joka tapauksessa Platonin ajatuksia valtiosta ja kasvatuksesta on kommentoitu läpi teoriahistorian. Heti hänen oppilaansa Aristoteles jatkoi yhteiskunnallisen kasvatuksen pohtimista teoksessaan Politiikka, joka paitsi antoi pysyvän nimen tälle elämänalueelle tai ilmiölle sekä tutkimusalalle, myös vaikutti politiikan teorian kehittymiseen Valtiotakin enemmän.

Sokrateen äänellä Platon esittää vähintään ajatusleikinomaisesti, että toivottu yhteiskuntajärjestys saataisiin tehokkaimmin aikaan niin, että lapset erotettaisiin vanhemmistaan ja kasvatettaisiin ihannevaltion tarpeiden mukaisesti omiin tehtäviinsä. Politiikassa Aristoteles poimii saman näkemyksen ytimen, mutta muotoilee sen tapansa mukaan maltillisemmin.

Antiikin pienten kaupunkivaltioiden jälkeen kesti kauan ennen kuin missään valtiossa edes hahmoteltiin kaikille kansalaisille yhdenmukaisesti tarjottavaa kasvatusta.

Aristoteleen mukaan kreikkalaiset olivat yhtä mieltä siitä, että lainsäätäjien on kiinnitettävä erityistä huomiota nuorison kasvattamiseen. Koska jokaisella valtiomuodolla – niin kansanvaltaisella kuin harvainvaltaisella – on oma luonteensa, joka pitää valtion koossa, hänen mukaansa kansalaisia on kasvatettava valtiomuodon mukaisesti.

“Yhteisten asioiden hoitoon tarvitaan yhteistä harjoitusta”, toteaa Aristoteles perin nykyaikaiseen tapaan – ja viittaa siihen, että valmistavan kasvatuksen on oltava yhteisön eli valtion eikä yksityisten ihmisten eli vanhempien tehtävä.

Kreikkalaiset filosofit olivat paljon aikaansa edellä ajatuksineen. Antiikin pienten kaupunkivaltioiden jälkeen kesti kauan ennen kuin missään valtiossa edes hahmoteltiin kaikille kansalaisille yhdenmukaisesti tarjottavaa kasvatusta. 1800-luvulla alkaneiden yhteiskunnallisten ja poliittisten mullistusten jälkeen sellainen on tietysti vakiintunut kaikkialla maailmassa.

Poliittinen kasvatus, yhteiskuntaopetus, demokratia

Nykyään puhutaan paljon demokratiakasvatuksesta (engl. democratic education, education for democracy), mutta se ei ole ollut aihepiirin yleisimmin käytetty käsite. Aiemmin sitä suositumpia ovat olleet sellaiset termit kuin poliittinen kasvatus tai sivistys (political education, politische Bildung) ja kansalaiskasvatus (medborgarutbildning, civic education, citizenship education, éducation civique).

Kun yhteiskuntaoppi ilmaantui uutena oppiaineena modernisoituviin koulujärjestelmiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, siitä tuli nopeasti yhteiskunnallisen koulukasvatuksen ydin. Yhä tänäänkin se on aihepiirin yleisin tutkimuskohde. Nykyään alan tutkimuksessa esiintyvät näkökulmasta ja painopisteestä riippuen kaikki aiemmin mainitut termit.

Demokraattisten hallintomuotojen leviäminen ja vakiintuminen on ollut 1900-luvun politiikan edistystarina. Käsitehistoriasta huomataan, että aina, kun demokraattiseen kehitykseen on kohdistunut merkittäviä uhkia kuten maailmansotien aikaan, keskustelu demokratiakasvatuksesta on voimistunut.

Demokratian tilaa eri maissa mittaavat indikaattorit osoittavat, että huoleen on aihettakin.

Myös 2000-luvulla on koettu kasvavaa huolta demokratian tilasta. Lukuisat tunnetut politiikan teoreetikot ja filosofit ovat viime vuosien teoksissaan pohtineet demokratian ahdinkoa, jota tavallisesti kutsutaan kriisiksi, mutta joskus myös demokratian iltaruskoksi tai jopa sen lopuksi ja kuolemaksi.

Huoli on syntynyt poliittisista kehityskuluista, kuten talouden ylivallasta sekä autoritaarisuuden, populismin ja polarisaation lisääntymisestä myös länsimaisessa politiikassa. Demokratian tilaa eri maissa mittaavat indikaattorit osoittavat, että huoleen on aihettakin.

Deliberatiivinen demokratiakasvatus

On siis ymmärrettävää, että koulun tehtävään demokratiakasvattajana kohdistuu nyt jälleen suuria odotuksia niin Suomessa kuin muissakin demokraattisissa ja liberaaleissa maissa. Jotta demokratiakasvatusta voidaan koulutuspoliittisesti ja pedagogisesti suunnitella ja toteuttaa, on oltava perusteltuja näkemyksiä siitä, mitä demokratia on. Demokratian muotojen ja teorioiden pohtiminen on siis osa myös demokratiakasvatuksen tutkimusta.

Poliittisen teorian monien demokratiakäsitysten tapaan myös kasvatuksen piirissä on ollut kiisteleviä näkemyksiä demokratian ja sitä seuraten demokratiakasvatuksen luonteesta. Viime vuosikymmeninä on erityisen suosituksi noussut niin sanotun deliberatiivisen eli puntaroivan demokratian teorioihin väljästi pohjautuva kasvatusajattelu.

Yksi koulun tarjoaman demokratiakasvatuksen ja yhteiskunnallisen opetuksen keskeinen tehtävä on mahdollistaa deliberaatiossa tarvittavien valmiuksien ja taipumusten oppiminen.

Deliberatiiviseksi kutsutaan demokratianäkemystä, joka painottaa kansalaisten yhdessä harjoittamaa julkista harkintaa ja keskustelua. Tällöin demokratian ytimenä ja toteutetun politiikan oikeutuksena pidetään sitä, että kansalaiset osallistuvat poliittiseen tahdonmuodostukseen keskustellen, perustellen ja toisiaan kuunnellen.

Kansalaiset tarvitsevat järkeilyn, puntaroinnin ja keskustelun taitoja, ja toisaalta deliberaation harjoittaminen voi kehittää näitä valmiuksia. Deliberatiivisen demokratian ihanteeseen on selvästi sisäänrakennettu kansalaiskasvatuksellisia ulottuvuuksia, joten sen ja kasvatustavoitteiden suhde vaikuttaa luontevan vastavuoroiselta.

Monet demokratiakasvatuksen teoriat ja käytännön pedagogiset lähestymistavat kumpuavatkin tästä deliberatiivisesta demokratiakäsityksestä. Yksi koulun tarjoaman demokratiakasvatuksen ja yhteiskunnallisen opetuksen keskeinen tehtävä on siten mahdollistaa deliberaatiossa tarvittavien valmiuksien ja taipumusten oppiminen.

Koulun rooli demokratiataitojen edistäjänä

Koulu, Suomessa erityisesti kaikille yhteinen peruskoulu, kokoaa yhteen erilaisista taustoista ja lähtökohdista olevia lapsia ja nuoria. Yhteinen koulu voi tarjota hyvän mahdollisuuden moniääniseen, erilaiset näkökulmat huomioivaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja sen harjoittelemiseen.

Perusopetuksen ja lukion opetussuunnitelmat (POPS 2014 ja LOPS 2019) velvoittavat keskustelemaan yhteiskunnallisista kysymyksistä koulussa. Erityisesti tämä on näkyvillä yhteiskuntaopin sisällöissä sekä laaja-alaisen osaamisen kuvauksissa, jotka ovat oppiainerajat ylittäviä opetuksen tavoitteita.

Yhteinen koulu voi tarjota hyvän mahdollisuuden moniääniseen, erilaiset näkökulmat huomioivaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja sen harjoittelemiseen.

Myös yhteiskuntaopin oppikirjat kannustavat keskusteluun ja erilaisten näkökulmien puntarointiin. Deliberatiivishenkinen, “rakentava” keskustelu ja vuorovaikutus tuntuukin olevan nykykoulun yhteiskuntakasvatuksen ydintä.

Rakentavaan keskusteluun viitataan oppimateriaaleissa ja opetussuunnitelmissa kuitenkin yleensä vain pinnallisesti erittelemättä, mitä tällainen rakentava keskustelu, argumentaatio, dialogi ja deliberaatio luokassa tai osana opetusta voisivat tarkemmin ottaen olla. Myös näkökulmien vertailua ja mielipiteiden puntarointia käsitellään niissä usein melko epämääräisesti.

Yhteiskuntaopetuksen ja demokratiakasvatuksen kannalta merkittävänä puutteena on lisäksi se, miten vähän kiinnitetään huomiota tunteiden tärkeään rooliin politiikassa ja harkinnassa sekä kasvavien yksilöiden koko yhteiskunnallisessa elämässä.

Poliittiset tunteet demokratiakasvatuksessa

Tunteet ovat viime vuosikymmeninä olleet lisääntyvän kiinnostuksen kohteena politiikan ja demokratian ilmentymissä sekä niiden tutkimuksessa.

Demokratiakasvatuksen kohdalla tämä on näkynyt varsinkin teoreettisessa keskustelussa, jota on käyty deliberatiivisiin demokratiateorioihin nojaavien kasvatuskäsitysten ja niitä kritisoivien, erityisesti niin sanottujen agonististen demokratiakäsitysten välillä.

Lyhyesti sanottuna tunteet ovat siis tämän näkemyksen mukaan aina läsnä politiikassa.

Muun muassa kokemusten, ristiriitojen ja ryhmäidentifikaatioiden merkitystä korostavan agonistisen demokratiakäsityksen edustajat ovat kritisoineet deliberatiivista demokratiaa ja siihen nojaavia kasvatuskäytäntöjä esimerkiksi konsensushakuisuudesta ja rationaalisuuden ylikorostumisesta. Näiden piirteiden on nähty johtavan siihen, ettei tunteiden ja intohimojen merkitystä politiikassa tai yhteiskunnallisessa kasvatuksessa ole otettu huomioon.

Teoreettisissa keskusteluissa poliittisten tunteiden sivuuttamista on kritisoitu erityisesti kahdesta näkökulmasta. On vaadittu, että deliberatiiviseen keskusteluun on mahduttava tunnepitoisempaa ilmaisua ja vuorovaikutusta pelkän rationaalisen argumentaation rinnalle.

Toisaalta tunteiden on nähty jo lähtökohtaisesti olevan tiiviissä yhteydessä rationaaliseen ajatteluun, joten niistä vapaa harkinta ja deliberaatio on nähty mahdottomana. Lyhyesti sanottuna tunteet ovat siis tämän näkemyksen mukaan aina läsnä politiikassa.

Tunteet oppimisessa ja keskustelussa

Tunteita koulun yhteiskunnallisessa opetuksessa käsittelevissä empiirisissä tutkimuksissa on havaittu, että tunteet toimivat yhteiskunnallisia aiheita koulussa käsiteltäessä ja niistä keskusteltaessa monella erilaisella tavalla ja tasolla.

Tunteet voivat toimia oppimisen lähtökohtana: ihmettely tai suuttumus voi johtaa haluun perehtyä lisää tunteita herättävään aiheeseen.

Toisaalta opetuksessa saatetaan luoda tavoitteita ja välittää kuvaa siitä, mitä hyvän kansalaisen kuuluisi tuntea, ja tunteiden kautta voidaan rakentaa erilaisia sosiaalisia rajanvetoja ja eroja. Nämä ihanteet ja rajanvedot eivät ole aina opetuksen tietoisia tavoitteita, vaan ne voivat vaikuttaa niin sanotun piilo-opetussuunnitelman tapaan.

Myös keskustelun käynnistämisessä ja ylläpitämisessä tunteilla on tärkeä rooli. Esimerkiksi pelko voi vaikeuttaa keskustelun syntymistä ja siihen osallistumista, mutta toisaalta innostuminen ja tilanteen sähköistyminen voi motivoida jatkamaan keskustelua.

Tunteita myös hallitaan aktiivisesti, ja oppilaat sekä opettajat säätelevät sitä, millaisia tunteita he luokkahuonekeskusteluissa näyttävät muille ja miten he sen tekevät.

Myös keskustelun käynnistämisessä ja ylläpitämisessä tunteilla on tärkeä rooli.

Yhteiskunnallisista aiheista keskusteltaessa tunteet ovatkin aina läsnä riippumatta siitä, käsitelläänkö niitä opetuksessa tietoisesti ja millaisista teoreettisista lähtökohdista käsin opetusta hahmotetaan. Tunteiden tematisointi aiempaa vahvemmin koulun demokratiakasvatuksessa ja yhteiskunnallisessa opetuksessa voisikin olla monin tavoin perusteltua.

Tunteet vaikuttavat poliittisten mielipiteiden muodostukseen ja niitä myös pyritään poliittisissa liikkeissä tarkoituksellisesti aktivoimaan. Tähän esimerkiksi sosiaalinen media tarjoaa aiempaa tehokkaampia mahdollisuuksia. Harjaantuminen näiden affektiivisten mekanismien tunnistamiseen voisi tukea sekä omien poliittisten kantojen että erilaisten ulkopuolelta tulevien vaikutusyritysten kriittistä arviointia.

Intohimot ja tunteet ovat keskeisessä roolissa myös silloin, kun koemme jonkin asian tärkeäksi ja huolenpidon arvoiseksi. Tunteet motivoivat yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja poliittiseen toimintaan sekä sitovat meidät poliittisen yhteisön jäseniksi.

Koulujen yhteiskunnallisessa opetuksessa voitaisiin pohtia myös sitä, miltä tuntuu olla eri mieltä toisten kanssa ja miksi oman mielipiteen ilmaiseminen voi toisinaan herättää jännitystä tai pelkoa.

Kasvatuksen rajallisuus

Demokratiakasvatus on eittämättä erittäin tärkeä osa koulun tehtävää, mutta on varottava ylipaisuneita odotuksia koulun mahdollisuuksista. Vaikka kreikkalaiset filosofitkin näyttivät kuvittelevan kasvatuksen lähes kaikkivoipaiseksi, suurin osa yhteiskunnallisesta kasvusta on todellisuudessa sosialisaatiota, joka tapahtuu vääjäämättä juuri sellaiseen suuntaan, millainen yhteiskunta meillä nyt on.

Yhteiskunta tekee yksilöistä kaltaisiaan: nationalistinen yhteiskunta tekee yksilöistä nationalistisia, muukalaisvihamielinen yhteiskunta muukalaisvihamielisiä, kapitalistinen yhteiskunta kapitalistisia – ja demokraattinen yhteiskunta demokraattisia, kunhan osaamme tukea demokraattisia käytäntöjä ja asenteita yhteiskunnassamme.

Meidän on ymmärrettävä, mitä ovat demokraattiset rakenteet, käytännöt ja asenteet, jotta voimme vahvistaa niitä niin yhteiskunnassa yleisesti kuin kasvatuksessakin.

Ei siis pidä kuvitella, että niin kutsuttu demokratian kriisi voitaisiin ratkaista vain kasvatuksen keinoin. Se olisi eräänlaista organisoitua vastuuttomuutta, jossa aikamme ongelmien kohtaaminen ja ratkaiseminen sälytettäisiin kouluinstituutiolle ja nuoremmille sukupolville. Aikuissukupolvet eivät voi väistää vastuutaan siitä, että demokratian ahdinkoon on vastattava omin toimin ja poliittisen järjestelmän puitteissa.

Demokratiakasvatuksen teorioiden ja käytäntöjen sekä niihin kytkeytyvien demokratiakäsitysten pohtiminen ei kuitenkaan ole yhdentekevää. Meidän on ymmärrettävä, mitä ovat demokraattiset rakenteet, käytännöt ja asenteet, jotta voimme vahvistaa niitä niin yhteiskunnassa yleisesti kuin kasvatuksessakin.

Myös tunteilla on keskeinen rooli demokraattisen yhteiskunnan kohtalon kysymyksissä. Poliittisen elämän emotionaalisia ulottuvuuksia ei pidä jättää huomiotta demokratiakasvatuksessa, kun pyritään kohti kokonaisvaltaista ymmärrystä demokratiaa tukevista tekijöistä.

Sonja Helkala on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa. Koneen Säätiön rahoittamassa väitöskirjatutkimuksessaan hän tarkastelee koulujen demokratiakasvatusta erityisesti poliittisten tunteiden ja yhteiskunnallisen keskustelun näkökulmasta.

Tuukka Tomperi toimii vanhempana tutkijana Tampereen yliopistossa Koneen Säätiön rahoittamissa hankkeissa DemoKrit ja FutuPedaFilo. Hän on erikoistunut kasvatusfilosofiaan ja pedagogiseen kehittämiseen sekä kriittisen ajattelun ja demokraattisen keskustelun kasvatuksellisiin kysymyksiin.

Artikkeli on osa Studia Generalia: Demokratiatutkimus -juttusarjaa.

Julkaisu Demokratiakasvatus, deliberatiivinen demokratia ja poliittiset tunteet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tuomas Tammisto ja Heikki Wilenius (toim.) Valtion antropologiaa. Tutkimuksia ihmisten hallitsemisesta ja vastarinnasta. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura 2021. (360 s.)

On monta hyvää syytä lukea tämä kirja – niin antropologien kuin meidän muidenkin. Otetaan esimerkiksi vaikka äskettäiset uutisotsikot levottomuuksista Salomonsaarilla. On suorastaan ylellisyyttä voida tästä kirjasta lukea syväluotaava suomenkielinen katsaus saarten lähihistoriaan ja nykytilanteeseen.

Kirja on myös laajemmin ajatellen ajankohtainen ja tärkeä. Siihen kannattaa tarttua, kun keskustellaan demokratian tilasta ja uudistamisen mahdollisuuksista, tai kun tarkastellaan luonnonvaroja ja niiden omistusta, kolonialismia ja postkolonialismia, tai uskonnon ja valtarakenteiden suhdetta.

Valtion antropologia

Mitä ”valtion antropologia” siis on? Yksi kirjan keskeinen teema on, että valtio koskettaa ihmisiä. On tärkeää tarkastella sitä, miten ihmiset kokevat ja tekevät valtion, kuten Anu Lounela kirjan päätösluvussa toteaa. Valtion voi myös nähdä prosessien summana ja tulevaisuudessa näissä prosesseissa ja verkostoissa on entistä enemmän toimijoita. Miten valtioon suhtaudutaan, on aivan olennainen kysymys suurissa yhteiskunnallisissa muutosprosesseissa.

Tuomas Tammiston ja Heikki Wileniuksen toimittama teos esittelee erilaisia valtion ilmenemismuotoja, tarkastelee valtion rakentumista ja valtion kokemista ja haastaa ”eurooppalaista tarinaa valtiosta järjestyksen tuottajana”, jolla on sekä väkivallan yksinoikeus että velvollisuus huolehtia hyvinvoinnista.

Samalla kirjassa tarkastellaan antropologian ja valtion suhteen muuttumista. Jos antropologiassa aiemmin tarkasteltiin jotain muuta kuin valtiota, esimerkiksi erilaisia ryhmiä tai valtiottomia alueita, nyt on oikea aika katsoa nimenomaan valtiota: sitä, miten se ilmenee, ja mikä se on. Valtio on todellinen toimija, mutta samalla se on ilmiö, joka saa eri muotoja ajassa ja paikassa. Kirjan 11 lukua vievätkin lukijan mitä moninaisimpiin aikoihin ja paikkoihin, joissa valtio tavalla tai toisella ilmenee.

Teos esittelee erilaisia valtion ilmenemismuotoja, tarkastelee valtion rakentumista ja valtion kokemista ja haastaa ”eurooppalaista tarinaa valtiosta järjestyksen tuottajana”, jolla on sekä väkivallan yksinoikeus että velvollisuus huolehtia hyvinvoinnista.

Elina I. Hartikainen kirjoittaa väestönlaskentakampanjasta aktivistivaltion rakentajana Brasiliassa 2010. Hän tutkii aktivistien kasvavaa vaikutusta valtion rakenteissa ja sen myötä agendojen yhteensovittelua. Samalla hän tarkastelee väestönlaskentaa hallinnan, resurssijaon ja vaikuttamisen välineenä. Kampanjan tarkoitus oli saada ihmiset valitsemaan väestönlaskennassa vaihtoehto ’afrobrasilialaisten uskontojen harjoittaja’, jotta heidän määränsä tulisi selvemmin esille. Kampanjan tulos oli kuitenkin olematon.

Vaikutti siltä, etteivät vastaajat halunneet identifioitua yhteen uskontoon, jos se tuntui kaventavan mahdollisuuksia identifioitua useampaan. Väestönlaskennassa kysyttiin myös esimerkiksi talouden kokoonpanosta ja rodusta. Vastaajat saattoivat joutua laskelmoimaan, mitä vastaisivat, koska vastaus saattoi vaikuttaa vaikkapa opiskelupaikan saamiseen.

Omassa luvussaan Henni Alava kysyy, miltä valtio tuntuu ja näyttää Pohjois-Ugandassa. Hän tarkkailee uskonnollisia areenoja valtion esiintymislavana ja on läsnä kirkollisessa tilaisuudessa, johon maan presidentti osallistuu. Yhtäältä tilaisuus tuo esiin valtion neopatrimoniaalisuuden, eli tietynlaisen holhoavan roolin, ja kirkkojen kietoutumisen siihen. Toisaalta kuullaan myös puhetta siitä, millaista valtiota toivottaisiin, unelmien Ugandasta.

Valtio, luonnonvarat ja alkuperäiskansat

Tuomas Tammisto on kirjan luvussaan puolestaan öljypalmuplantaasilla Pomiossa Papua-Uudessa Guineassa ja tarkastelee valtionmuodostusta luonnonvararajaseudulla. Luonnonvarat ovat tie valtion ja markkinoiden piiriin. Toisaalta ne tuovat kaivattuja palveluja ja infrastruktuuria asukkaille, toisaalta infrastruktuuri on myös valtiovallan väline.

Luonnonvararajaseutu on paikka, jossa resurssit vaikuttavat runsailta ja aiemmin käyttämättömiltä. Se on usein alue, jolla tapahtuu nopeita muutoksia: se on esimerkiksi kasvavan muuttoliikkeen tai kilpailevien toimijoiden kiinnostuksen kohteena. Tyypillistä on epävarmuus siitä, kuka määrittelee resurssit ja kuka saa ne haltuunsa.

Jenni Mölkänen tutkii ylikansallisia projekteja Koillis-Madagaskarilla ja kuinka suhteita maahan ja valtioon pyritään järjestelemään uudelleen. Valtio on Madagaskarilla läsnä lähinnä vaniljakaupan ja ympäristönsuojeluhankkeiden kautta. Sen suvereenisuutta on kyseenalaistettu, koska se on riippuvainen kehitysrahoituksesta. Vaikka sen läsnäolo on vähäinen, se on ihmisille pysyvämpi kuin ylikansalliset hankkeet. Sen kanssa on hyvä pysyä väleissä.

Luonnonvararajaseutu on paikka, jossa resurssit vaikuttavat runsailta ja aiemmin käyttämättömiltä.

Panu Itkonen kirjoittaa kolttasaamelaisista ja Suomen valtion teollisuushankkeista: kaivostoiminnasta, porotaloudesta ja Jäämeren radasta. Hän ottaa esiin muun muassa sen, kuinka valtio näissä hankkeissa on myös kansainvälisten voimien vaikutuspiirissä, ja kuinka tietynlaiset ajattelutavat, esimerkiksi taloudellisen kannattavuuden ensisijaisuus suhteessa kestävyyteen, leviävät.

Eija Ranta kirjoittaa siitä, mitä alkuperäiskansoilta voi oppia ekososiaalisen yhteiselon politiikasta. Ekososiaalinen yhteiselo tarkoittaa sitä, että yhteisöllisyys ja elävä ympäristö nähdään osana hyvänä elämää. Se oli osa bolivialaisten alkuperäiskansa-aktivistien pyrkimyksiä dekolonisaation ja valtion uudelleen määrittelyssä 2000-luvun puolivälissä. Aktivistit olivat nyt uudessa roolissa ministereinä ja kansanedustajina – aimara-kansan edustaja Evo Morales valittiin Bolivian presidentiksi 2005 – ja samalla uudenlaisena tutkimuskohteena antropologeille.  Alkuperäiskansojen tavoitteiden tuominen valtion käytännöiksi oli kuitenkin mutkikasta.

Muuttuvat valtiot

Kirjassa Heidi Härkönen kirjoittaa rikollisuuden pelosta ja muuttuvasta valtiosta Kuubassa. Sosialistisessa valtiossa ei virallisesti ole rikollisuutta eikä sitä tilastoida. Rikollisuudesta tulee viite siitä, ettei valtiovalta olekaan kaikkivoipainen. Härkönen tarkastelee havannalaisten juoruja ja puhetta rikollisuudesta ja sitä, millainen käsitys valtiovallasta niiden kautta muodostuu.

Liina Mustonen vie lukijan Egyptin entisen presidentin Muhammad Mursin (2012-2013) ajan Kairoon Four Seasons -hotellille kuuntelemaan liikemies Sir Richard Bransonia – ja kohta myös Yhdysvaltain entinen presidentti Jimmy Carter tulee paikalle. Tutkimuksen aiheena on vallankumouksen haasteet Egyptin bisneseliitille. Kohteena ovat etuoikeutetut ja heidän pelkonsa uutta uskonnollista hallintoa kohtaan.

Sosialistisessa valtiossa ei virallisesti ole rikollisuutta eikä sitä tilastoida. Rikollisuudesta tulee viite siitä, ettei valtiovalta olekaan kaikkivoipainen.

Matti Eräsaari kirjoittaa varainkeruusta Fidžillä. Se on tapa rahoittaa paikallisyhteisöjen projekteja, tavallaan palveluita, joihin valtion resurssit eivät riitä. Yhteisö toimii siellä poissaolevan valtion sijaan ja saa paikalle vaikkapa juoksevan veden tai kirkkoon penkit.

Jari Kupiaisen aiheena on vaikea valtio ja kollektiivisten hallintajärjestelmien legitimiteettiongelmat Salomonsaarilla, missä koko kolonialistisen historian aika on ollut yhtä legitimiteettikriisiä. ”Monelle salomonsaarelaiselle on ylipäätään epäselvää, mitä valtiolla tarkoitetaan, koska valtion vaikutukset eivät juuri näy heidän arjessaan eivätkä ole näkyneet kolonialistisen historian aikana aiemminkaan”, hän kirjoittaa.

Vaikka valtio on olemassa, se ei ole erityisen onnistunut. Perinteiset valtarakenteet ovat edelleen keskeisiä ja maan omistavat päälliköt. Painetta tulee sisältä ja ulkoa: liittovaltiohankkeet, sisäiset epäluulot, itsenäisyysliikkeet maan lähialueilla – eikä vähiten se, että Kiina on parin viime vuoden aikana yrittänyt vuokrata kokonaisia saaria.

Vaikka valtio on olemassa, se ei ole erityisen onnistunut.

Timo Kallinen kirjoittaa anarkistisesta antropologiasta ja erilaisten demokratiamallien lainaamisen ja luomisen mahdollisuuksista. Hän katsoo, että ”länsimainen demokratia” on itserakas harhakuva. Äänestystä korostava malli on oikeastaan demokratiaa, jossa vähemmistö pakotetaan noudattamaan enemmistön päätöstä.

Muitakin malleja kuitenkin on, kuten esimerkiksi konsensusmalli, jossa päätöstä työstetään, kunnes kaikki hyväksyvät sen. Sellaisia käytetään yhteisöissä, joista puuttuu väkivaltakoneisto, ja joissa kenelläkään ei ole käskyvaltaa muihin. Tässä onkin syy tutkia yhteisöjä, joissa näin on ollut tuhansia vuosia. Kallisen esimerkki on Ghana, jota on jo varhaisessa etnografiassa kuvattu kansanvaltana.

Kirja laajentaa näkökulmia

Minulle kansainvälisen politiikan tutkijana erityisen antoisaa on lukea siitä, miten erilaiset valtionkaltaiset rakenteet näyttäytyvät kansainvälisissä suhteissa, ja mitä ulkopuoliset toimijat niissä näkevät. Kallinen kuvaa, kuinka Maailmanpankki on löytänyt ghanalaisen päällikkyyden ja näkee sen osana vapaata kansalaisyhteiskuntaa, ikään kuin vaihtoehtona valtiolle – uusliberalistisesti ajatellenhan valtio voisi jäädä hieman taustalle. Maailmanpankki onkin ollut halukas neuvottelemaan kehityshankkeiden rahoituksesta suoraan yhden tällaisen perinteisen päällikön, Asanten kuninkaan, kanssa. Kuningas on sille hyvä kumppani siksikin, että hän on sitoutunut valtaan koko eliniäkseen, eikä Maailmanpankille siis tule ongelmia vaihtuvien hallitusten kanssa.

Kysymys demokratian eri muodoista jää askarruttamaan.

Kirjan esimerkit ovat mielenkiintoisia myös pohdittaessa käsityksiä valtion tehtävistä ja miten ne muuttuvat ajassa, samoin kuin erilaisia valtioiden jälleenrakennushankkeita tai kansainvälisen yhteisön suhtautumista hajoaviin tai hauraisiin valtioihin ongelmana, jopa turvallisuusuhkana. Kirjan innoittamana voi myös ajatella valtioiden järjestelmää, sitä, miten valtiot luovat toinen toisensa ja pitävät toisiaan yllä, entistä laajemmassa ja moninaisemmassa kontekstissa.

Kysymys demokratian eri muodoista jää askarruttamaan. Oma vähäinen kokemukseni konsensuspäätöksenteosta Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksessa oli hyvin mielenkiintoinen – nyt kirjan luettuani näen sen hyvät puolet entistä selvemmin.

Kaikkiaan kirja on selkeä ja helposti lähestyttävä kokonaisuus. Se vie lukijan mitä erilaisimpiin paikkoihin kuuntelemaan ja tarkkailemaan, myös keskustelemaan. Jotkut vierailut jäävät hieman pinnallisiksi, ja usein olisi kartasta ollut suuri ilo. Mutta on hienoa huomata, miten helpon tuntuisesti kirja luo siltoja paitsi maailmojen, myös oppiaineiden ja tieteenalojen välille.

Hanna Ojanen on tutkimusjohtaja Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelmassa ja ENGAGE-tutkimusohjelmassa.

Julkaisu Arvio: Antropologia avaa uusia näkymiä valtioon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhteiskuntatieteissä ajatellaan yleisesti, etteivät yhteiskunnallisten ilmiöiden ja ongelmien selitykset ole koskaan täysin arvoneutraaleja. Kaikkiin ongelmanmäärittelyihin liittyy aina valintoja, joissa on myös poliittisia piirteitä: miten ongelmat kehystetään, mitä instituutioiden pysyvyydestä ja muuttuvuudesta oletetaan, ja miten todellisuuden sosiaalisen rakenteen oletetaan toimivan.

Tieteellistä selittämistä ajatellaan harvemmin politiikkana.

Politiikan tutkimuksen parissa käytetään usein hegemonian käsitettä kuvaamaan, miten ajatustavat luonnollistuvat osaksi niin sanottua arkijärkeä ja miten tätä arkijärkeä haastetaan. Tieteellistä selittämistä on kuitenkin harvemmin ajateltu samalla tavalla politiikkana.

Avaamme tässä tekstissä selittämisen politiikkaa käyttämällä havainnollisena esimerkkinä YK:n suhdetta kansainvälisten yritysten sääntelyyn: mitä tämän agendan muutokset kertovat hegemonisen yhteiskunnallisen selittämisen muutoksista ja siihen kytkeytyvistä valta-asetelmista?

Selittämisen politiikka

Yhteiskuntatieteellinen selittäminen on periaatteessa tietoteorian ja tieteenfilosofian alaan kuuluva kysymys, joka koskee pätevän selityksen kriteerejä. Kuitenkin tietoteorian välineet selittämisen tavan valintaan ovat rajalliset.

Yhteiskunnalliset tapahtumat muodostavat pitkiä kausaaliketjuja, joista on mahdotonta paikantaa viimekätistä selittävää tekijää. Monimutkaisia tapahtumia voidaan tarkastella sinänsä pätevästi monenlaisten käsitteistöjen ja teoreettisten näkökulmien kautta. Maailmaa on välttämätöntä yksinkertaistaa ja monia yksinkertaistavia oletuksia voidaan tehdä sinänsä hyvin perustein. Tällaiset valinnat ovat aina potentiaalisesti poliittisia.

Lisäksi tieteelliset selitysmallit ovat tyypillisesti itseään vahvistavia, kuten jo Thomas Kuhn esitti klassisessa paradigmateoriassaan. ”Puhtaita” havaintoja ei ole, vaan havainnot ovat aina teoreettisten taustaoletusten ohjaamia – ja havaintoja tyypillisesti tulkitaan niitä ohjaavan teorian vahvistuksina.

Teorian vaikutus havaintoihin on tieteellisen selittämisen piirre eikä epätieteellisyyden merkki: on kuitenkin tärkeää huomata, että sinänsä johdonmukaisiin selitysmalleihin voi sisältyä oletuksia, jotka ohjaavat kuin itsestään poliittisia johtopäätöksiä johonkin tiettyyn suuntaan.

Maailmaa on välttämätöntä yksinkertaistaa ja monia yksinkertaistavia oletuksia voidaan tehdä sinänsä hyvin perustein. Tällaiset valinnat ovat aina potentiaalisesti poliittisia.

Kuhnin mukaan paradigma muodostaa eräänlaisen itseään vahvistavan kierteen, ainakin kunnes se ajautuu merkittävän teoriaan sopimattoman ongelman äärelle. Yhteiskuntatieteessä ne voivat olla esimerkiksi hegemonisen lähestymistavan sivuuttamia näkökulmia. Yhteiskunnallisten ilmiöiden ymmärtämiseksi onkin tärkeää osata lukea itseään vahvistavaa paradigmaa ja sen haastajia nimenomaan kamppailuna.

Erityisesti maailmanpolitiikassa selitysmallit ovat sikälikin konkreettisesti poliittisia, että ne saavat institutionalisoituja muotoja. Kyse ei siis ole ainoastaan selitysmallien hegemoniasta vaan siitä, miten johonkin selitysmalliin nojaavat organisaatiot syntyvät ja käyttävät valtaa.

Maailmanpolitiikassa toimii aina organisaatioita, joiden itseymmärretty toiminnan tarkoitus on heijastumaa hegemonisesta selitysmallista. Organisaatioihin ”betonoitunut” arkijärki on itseään vahvistavaa, aivan kuten tieteelliset paradigmatkin. Politiikassa olisikin tutkittava enemmän sitä, miten selitysmallit betonoituvat instituutioihin, miten ne toimivat instituutioissa ja miten instituutioiden tasolla ja sisällä käydään kamppailua selittämisestä.

Kehitysagenda ja nationalistinen selittäminen

Havainnollinen esimerkki tästä selittämisen poliittisuudesta on kiista nationalistisen ja kosmopoliittisen selittämisen välillä. Nationalistinen selittäminen, englanniksi explanatory nationalism, tarkoittaa taipumusta etsiä kansalliseen tasoon palautuvia selityksiä havaituille yhteiskunnallisille ongelmille ja ilmiöille. Esimerkiksi kun kysytään, miksi laajamittaista köyhyyttä tai poliittista epävakautta esiintyy, nationalistinen selittäminen etsii automaattisesti syytä paikallisista instituutioista, valinnoista ja historiasta ja sivuuttaa kansallisvaltion instituutiot ylittävät vaikutukset, prosessit ja valta-asetelmat.

Vastaavasti kosmopoliittinen selittäminen, explanatory cosmopolitanism, lähtee siitä, että selityksiä haetaan valtion ulkopuolisista tekijöistä: monikansallisista toimijoista, globaaleista instituutioista ja kaikkiin vaikuttavasta maailmanjärjestelmästä.

Nationalistiselle selittämiselle kansallisvaltiot ovat luonnollisia ja ensisijaisia sosiaalisen todellisuuden yksikköjä ja toimijoita. Valtiokeskeisen selitysmallin takia ongelmien selittävät tekijät esiintyvät sen piirissä, kun taas moniulotteisen globaalin vuorovaikutuksen seurauksiin suhtaudutaan ”ulkoisina shokkeina”.

Kun kysytään, miksi köyhyyttä tai poliittista epävakautta esiintyy, nationalistinen selittäminen etsii automaattisesti syytä paikallisista instituutioista, valinnoista ja historiasta ja sivuuttaa kansallisvaltion instituutiot ylittävät vaikutukset, prosessit ja valta-asetelmat.

Kuten yhteiskuntatieteellisessä selittämisessä yleensäkin, kiista nationalistisen ja kosmopoliittisen selittämisen välillä ei ratkea pelkän hyvän tieteellisen käytännön välinein. Selitysmallien lähtökohdat ovat metateoreettisia valintoja, jotka eivät ole suoraan empiirisesti kumottavissa. Kyse on politiikasta laajassa mielessä ymmärrettynä: selitysmallit heijastavat hegemonisia ideoita ja myös erilaisia intressejä.

Globaali kehitysagenda on hyvä esimerkki. Siihen kuuluvat perinteisesti kysymykset taloudellisesta ja sosiaalisesta kehityksestä ja äärimmäisestä köyhyydestä. Myöhemmässä vaiheessa entistä selvemmin myös ympäristökysymykset ovat tulleet mukaan. Kehitysagenda on YK:n toiminnan ytimessä ja sillä yleisesti on laaja ja varsin vakaa kannatus.

Politiikan kehystäminen agendan kannatuksen kautta jättää kuitenkin näkyvistä, että selitysmallista riippuen tuloksena voi olla hyvinkin erilaisia politiikkatoimia. Keskeinen jakolinja kulkee nationalistisen ja kosmopoliittisen selittämisen välillä.

On mielenkiintoista, ettei globaalin keskinäisriippuvuuden kasvu ole lopettanut nationalistista selittämistä. Jotkut viimeaikaiset suuntaukset ovat myös vahvistaneet ajatusta kansallisvaltioista yhteiskunta-analyysin luonnollisina perusyksikköinä. Esimerkistä käy yleistynyt taipumus pyrkiä politiikkatavoitteisiin luomalla erilaisia suoriutumisindikaattoreita ja pisteyttämällä maita niiden pohjalta.

Myös kansainväliset menestyskirjat ruokkivat tätä ajattelutapaa, keskeisenä esimerkkinä Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin Suomessakin laajaa huomiota kerännyt Miksi maat kaatuvat. Nationalistista selittämistä on kritisoitu paljon, mutta usein kritiikin kärkenä on moraalinen mukavuudenhalu. Tämä tarkoittaa ajatusta siitä, että länsimaisen ihmisen on helpottavaa ajatella maailman suurten ongelmien johtuvan muiden maiden paikallisista syistä. Vähemmän on analysoitu nationalistista selittämistä politiikkana ja hegemoniakamppailuna.

Monikansalliset yritykset politiikan agendalla

Monikansallisten yritysten sääntelyn politiikan kentän lähtökohdat ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa runsaasti. Voidaan paikantaa kolme historiallista vaihetta: ensimmäinen on monikansallisten yritysten tunnistaminen yhteiskunnallisten ongelmien mahdollisena lähteenä, toinen on selitysnationalistinen käänne ja kolmas on suuryritysten uuden kritiikin aika.

Ensimmäinen vaihe muodostui yleisemmän kehitysagendan vahvistumisen myötä 1970-luvulla. Tällöin globaalin talousjärjestelmän perusteista käytiin aktiivista debattia ja globaalin Etelän maat pyrkivät aktiivisesti vaikuttamaan kehitysagendaan erityisesti niin sanotun uuden kansainvälisen talousjärjestyksen kautta. Tämä debatti institutionalisoitui YK:n puitteissa erityisesti Latinalaisen Amerikan ja Karibian komission toiminnassa.

Samaan aikaan julkaistiin useita vaikutusvaltaisia kirjoja, jotka käsittelivät monikansallisten yritysten valtaa, esimerkiksi alan klassikkokirjallisuuteen lukeutuvat Jacques Servan-Schreiberin (1968) Le Defi Americain (The American Challenge), Kari Polanyi-Levittin (1970) Silent Surrender ja Richard Barnetin ja Ronald Müllerin The Global Reach (1974). Tätä yhteiskunnallista ilmapiiriä muokkasi myös merkittävä lahjusskandaali yhdysvaltalaisen ITT-yhtiön ympärillä. Skandaali pakotti valtiot ja YK:n reagoimaan monikansallisten yritysten valtaan, joka muovautui entistä vahvemmin osaksi kansainvälisen politiikan kysymyksenasetteluja.

Monikansallisten yritysten säätely institutionalisoitiin osaksi YK:n toimintoja. Ensimmäisenä luotiin korkean tason asiantuntijakomissio tutkimaan monikansallisten yritysten toimintaa ja vaikutuksia kehittyvissä maissa. Komission tuottama raportti korosti tarvetta yritysten kansainväliseen sääntelyyn erityisesti globaalia Etelää koskevien vaikutusten takia.

UNCTC:n toiminnassa näkyy myös paradigman toiminta: tehokkaasti toimiva instituutio vahvistaa niitä selittämisen malleja, jotka muodostavat sen institutionaalisen olemassaolon perustan.

Lopulta YK päätti perustaa monikansallisten yritysten komission UNCTC:n, joka aloitti toimintansa itsenäisenä YK-elimenä 1975. Itsenäisen toimintakykynsä ja osaamisvetoisten rekrytointiensa johdosta siitä tuli tehokas ja vaikutusvaltainen. UNCTC oli myös organisaationa politiikkatavoitteiltaan kunnianhimoinen. Esimerkiksi sen esittämät avaukset tiedonjakamisesta ja avoimuudesta olivat selvästi aikaansa edellä.

UNCTC:n toiminnassa näkyy myös paradigman toiminta: tehokkaasti toimiva instituutio vahvistaa niitä selittämisen malleja, jotka muodostavat sen institutionaalisen olemassaolon perustan. Olennaista oli UNCTC:n riittävä institutionaalinen valta ja arvostus. Komissio esimerkiksi raportoi suoraan YK:n pääsihteerille.

Monikansallisten yritysten sääntelyn agenda kansainvälisessä politiikassa syntyi siis tietyssä poliittisessa ilmapiirissä YK:n toiminnan ympärille rakentuneina polkuriippuuvuksina sekä reaktiona laukaisevaan tapahtumaan. On luultavaa, että selitysmallin institutionalisoituminen edellytti kaikkia näitä tekijöitä. Tuloksena oli institutionaalinen rakenne, joka johti perustamaan kehityshaasteiden selitykset kosmopoliittisiin selitysmalleihin, kun monikansallisten yritysten toiminnan vahingollisuutta ja sääntelytarpeita pyrittiin erityisesti tutkimaan.

Nationalistinen selittäminen vahvistuu

1980-luvulla monikansallisia yrityksiä koskevassa YK-politiikassa tapahtui käänne päinvastaiseen suuntaan, liittyen suoraan selittämisen hegemonian muutoksiin. Taustalla oli jälleen yleinen poliittisen ilmapiirin muutos. 1970–80-luvun taitteessa oli vahvistunut silloiseen Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganiin ja Iso-Britannian pääministeri Margaret Thatcheriin henkilöitynyt markkinoiden tehokkuutta korostava ajatustapa.

Asiaan vaikuttivat korkean työttömyyden ja korkean inflaation muovaama henkinen maaperä ja valtion sääntelyyn negatiivisesti suhtautuneiden julkisen valinnan teorian ja oikeustaloustieteen kaltaisten tutkimussuuntausten kasvanut suosio. Yhteiskunnallisessa keskustelussa alkoivat näin korostua ajatukset byrokratian, sääntelyn ja yleisemmin valtiollisen toiminnan tehottomuudesta, ja syitä erilaisille ongelmille alettiinkin etsiä ylisääntelystä ja hintojen vääristymisestä.

Tässä ilmapiirissä Latinalaisen Amerikan vuonna 1982 alkanut velkakriisi laukaisi merkittäviä muutoksia YK-järjestelmässä. Velkakriisi vaati akuuttia reagointia, mikä korosti politiikkavalintojen merkitystä. Velkakriisin olisi voitu nähdä johtuvan esimerkiksi epäoikeudenmukaisten kauppajärjestelyjen tai Yhdysvaltojen korkopolitiikan aiheuttamana ongelmana.

Ajatuksena oli suunnata huomio globaalin Etelän maiden ongelmien korjaamisessa niiden sisäisiin reformeihin: budjettikuriin, markkinahinnoitteluun ja hyvään hallintoon.

Reaganin hallinto Yhdysvalloissa reagoi kuitenkin aloittamalla YK-järjestelmän institutionaalisen reformin, jossa vahvistettiin Maailmanpankkia ja Kansainvälistä valuuttarahastoa IMF:ää. Näiden instituutioiden kautta pyrittiin sanelemaan rakennesopeutusohjelmia köyhille ja velkaantuneille maille. Ajatuksena oli suunnata huomio globaalin Etelän maiden ongelmien korjaamisessa niiden sisäisiin reformeihin: budjettikuriin, markkinahinnoitteluun ja hyvään hallintoon.

Hieman myöhemmin myös UNCTC:n toiminta ajettiin alas. Virallisesti taustalla oli YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi UNCTAD:in ja UNCTC:n yhdistyminen, mutta käytännössä se johti UNCTC:n lopettamiseen. Tämän jälkeen YK-järjestelmässä ei enää ollut instituutiota, joiden mandaattiin ylikansallisten yhtiöiden valta ja sääntelyn tarve olisivat vastaavalla tavalla kuuluneet.

UCNTAD ei keskittynyt yhtiöihin aktiivisina toimijoina vaan tarkasteli aihepiiriä enemmän suorien sijoitusten näkökulmasta. Järjestelmään näin rakentui systemaattinen selitysnationalistinen taipumus ja taipumus sivuuttaa monikansallisten yritysten rooli.

Velkakriisin olisi voitu nähdä johtuvan esimerkiksi epäoikeudenmukaisten kauppajärjestelyjen tai Yhdysvaltojen korkopolitiikan aiheuttamana ongelmana.

Selitysnationalismi voimisti entisestään taloustieteessä. Sen liepeillä suosiota kasvatti niin sanottu institutionaalinen teoria, jossa taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia selitetään valtion keskeisten instituutioiden laadulla. Kun etsittiin vastauksia kysymyksiin, miksi jotkut valtiot olivat köyhiä ja toiset rikkaita, analyysi kohdistui entistä useammin valtioiden vertailuun: miten esimerkiksi omistus- ja markkinainstituutiot ja hallinnon läpinäkyvyys toimivat eri maissa.

Tällaisessa selittämisen tavassa omaksutaan lähtökohta, jossa valtiot ovat sosiaalisen todellisuuden itsestään selviä perusyksiköitä siinä, missä yritykset näyttävät ainoastaan markkinatoimijoilta. Kansainvälisen kehityspolitiikan keskittyminen markkinoihin ja hyvään hallintoon vahvisti valtiokeskeistä selitystä, mikä puolestaan vahvisti valtiokeskeistä korjaavaa politiikka.

Selitysnationalismi voimisti entisestään taloustieteessä.

Kyse ei ollut ainoastaan hegemonian muutoksista kulttuurisessa mielessä, vaan kansainvälisen politiikan instituutioiden ja niiden mandaattien muutoksista niin, että selitysnationalismi muodostui lähtökohdaksi. Jälleen käänteessä on nähtävissä poliittisen ilmapiirin, polkuriippuvuuksien ja laukaisevan tapahtuman yhteisvaikutus, joiden voidaan olettaa olleen välttämättömiä selittämisen institutionaalisen käänteen kannalta.

Riittämättömiä haasteita?

Viime aikoina nationalistiseen selittämiseen sitoutuneet instituutiot ovat kohdanneet paljon haasteita. Vuosituhannen vaihteen yhteiskunnallinen liikehdintä pyrki saamaan globaalin epäoikeudenmukaisuuden jälleen vahvemmin näkyviin. Kansainvälisen kaupan rakenteita ja velkakriisiä kohdeltiin liikkeen parissa nimenomaan globaalin tason ongelmina, joihin vaadittiin ratkaisuiksi globaalia sääntelyä ja verotusta.

Myös suuryritysten valta oli paljon esillä sekä kansalaisliikkeiden että toimittaja-aktivisti Naomi Kleinin No Logon kaltaisten vaikutusvaltaisten kirjojen ansiosta. Laukaisevia tekijöitä ja ilmapiirin uudelleen muuttumisen potentiaalia siis oli.

Vuosituhannen vaihteen yhteiskunnallinen liikehdintä pyrki saamaan globaalin epäoikeudenmukaisuuden jälleen vahvemmin näkyviin.

Kosmopoliittiset selitysmallit eivät kuitenkaan vastaavalla tavalla betonoituneet kansainvälisen politiikan instituutioihin, vaan nationalistinen selittäminen onnistui säilyttämään asemiaan. Toisaalta monikansallisten yritysten vallan kritiikkiä on myös käännetty mahdollisuuspuheeksi, joka korostaa ajatusta vastuullisesta yrityskansalaisuudesta. Yritysten toimijuus ja valta siis periaatteessa tunnistetaan, mutta ongelmien selitykset säilyvät kansallisina.

Monikansalliset yritykset ovat näin saaneet asemaa poliittisen agendan määrittelijöinä. Olisi olennaista tutkia, mitkä tekijät ovat aiheuttaneet tämän viimeisimmän vaiheen. Yksi mahdollisuus on pohtia yllä tarjoamaamme analyyttista kehikkoa  ja pohtia, miten nämä tekijät ovat toteutuneet tai olleet toteutumatta 2000-luvun kansainvälisessä politiikassa. Miten yleinen ilmapiiri, institutionaaliset polkuriippuvuudet tai vaikkapa jokin laukaiseva tapahtuma ovat vaikuttaneet monikansallisten yritysten nykyiseen asemaan?

Kohti tarkempaa selittämisen politiikan analyysia

Yllä on esitetty hyvin tiivis ja tyypitelty, väistämättä yksinkertaistettu historiakatsaus YK:n monikansallisia yrityksiä koskevaan politiikkaan. Sen tarkoitus ei olekaan olla varsinaista historiankirjoitusta, vaan keskeisten käänteiden ja analyyttisten työkalujen paikantamista. Ennen kaikkea tavoitteena on ollut havainnollistaa, että yhteiskunnallinen selittäminen on poliittinen kysymys myös institutionaalisessa mielessä.

Nationalistisessa selittämisessä sivuutetaan monet ylikansallisten toimijoiden valtaan perustuvat kysymykset ja ongelmat.

Kansallisvaltiot on helppo olettaa politiikan perusyksiköiksi, jolloin selityksiä globaaleihin ongelmiin ryhdytään etsimään valtioiden organisaatiosta. Vaikka näin voidaan tuottaa sinänsä päteviä selityksiä ja johdonmukaisia politiikkasuosituksia, nationalistisessa selittämisessä sivuutetaan monet ylikansallisten toimijoiden valtaan perustuvat kysymykset ja ongelmat.

Politiikan tutkimuksessa olisi syytä tunnistaa laajemminkin selitysmallit metateoreettisina oletuksina, mikä tarkoittaa, ettei niitä voi kumota tavanomaisen empirian keinoin. Hegemonia-analyysissa olisi tarpeen tunnistaa myös, miten erilaiset ajatustavat institutionalisoituvat, miten institutionalisoituminen ylläpitää tietynlaisten selitysrakenteiden valtaa ja minkälaiset tekijät voivat muuttaa näitä instituutioita.

Teksti perustuu kirjoittajien artikkeliin ”The politics of explanatory nationalism and the Evolution of the United Nations Agenda on Multinational Enterprises” (2020).

Teppo Eskelinen, YTT (dos.), työskentelee kehitysyhteistyön maisteriohjelman ma. yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa.

VTT Matti Ylönen on vieraileva tutkija Tallinnan teknillisen yliopiston Ragnar Nurkse Department on Innovation and Governance -laitoksella. Hän aloitti viime kesänä myös maailmanpolitiikan yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Monikansalliset yritykset, YK ja nationalistinen selittäminen politiikkana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.