Kesällä 2025 on käyty keskustelua siitä, pitäisikö aikuisten lasten osallistua nykyistä enemmän ikääntyvien vanhempiensa pitkäaikaishoivaan. Eläkevakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murron avaama keskustelu on herättänyt vahvoja kriittisiä kommentteja, joissa on muistutettu muun muassa siitä, että ajatus vanhusten hoivan siirtämisestä nuoremmille sukupolville on jyrkässä ristiriidassa talouden ja työmarkkinoiden vaatimusten kanssa: hoivaa tarvitsevien vanhojen ihmisten lapset ovat usein vielä työelämässä ja heidän myös halutaan pysyvän siellä mahdollisimman pitkään. Monilla myöhäisessä keski-iässä olevilla on lisäksi lapsenlapsia, joille myös halutaan tarjota huolenpitoa.

Turun yliopistossa tehdyt tutkimukset vahvistavat näitä epäilyksiä. Suomalaiset suhtautuvat varsin kriittisesti ajatukseen vanhusten hoivavastuun siirtämisestä heidän aikuisille lapsilleen. Tämän suuntainen kriittinen asenne on erityisen ominaista juuri myöhäisessä keski-iässä oleville ja erityisesti naisille.

Kriittisyys on selvästi myös lisääntynyt viime vuosikymmenillä – ei vain Suomessa, vaan koko Euroopassa. Tyypillistä on myös se, että varsinkin maissa, joissa on hyvin järjestetyt hoivapalvelut, suhtautuminen läheisten hoivavastuun lisäämiseen on kielteistä.

Sosiaalipsykologiset tutkimukset kuitenkin osoittavat, että asenteiden ja tosiasiallisen käyttäytymisen suhde on monimutkainen: asenteilla ei voi aina ennustaa todellista käyttäytymistä. Vaikka suomalaiset suhtautuvat kriittisesti ajatukseen aikuisten lasten hoivavelvollisuudesta omia vanhempiaan kohtaan, se ei tarkoita, etteivät he tarjoaisi heille apuaan tarpeen tullen tai että avun tarjoaminen olisi vähentynyt. Omaiset kantavat merkittävää hoivavastuuta: noin 80 % ikääntyneiden hoivasta on läheisten tuottamaa.

On myös esitetty ajatus, että laajat hyvinvointivaltion palvelut rapauttaisivat ihmisten halun auttaa epävirallisesti läheisiään. Monet tutkimukset kuitenkin osoittavat, että asia on pikemminkin päinvastoin: läheisten apua ja tukea on tarjolla erityisen paljon maissa, joissa on vahva julkinen sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestelmä – kuten Suomessa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuonna 2022 toteuttaman Terve Suomi -väestökyselyn mukaan arviolta 1,2 miljoonaa henkilöä – reilu neljännes aikuisista – auttoi säännöllisesti toimintakyvyltään heikentynyttä tai sairasta läheistään selviytymään kotona.

Omaiset myös täydentävät palveluja ja auttavat tarpeiden kasvaessa. Jo yli 10 vuotta sitten osoitettiin, että kun hoivatarpeet ovat vaativia, saatujen palvelujen määrä kasvaa, mutta omaisten antaman avun määrä kasvaa vielä enemmän.

Läheisten antaman avun määrä eurooppalaisen kyselyaineiston valossa

Kuinka paljon suomalaiset ja 15 muun Euroopan maan asukkaat antavat epävirallista pitkäaikaista hoivaa läheisilleen?  Käytämme aineistona European Social Survey -kyselyn kierroksia 7 (2014) ja 11 (2023). Näin voimme myös tarkastella läheisten antaman hoivan muutosta noin vuosikymmenen aikavälillä.

Läheisten antamasta hoivasta kysyttiin kysymyksellä ”Käytätkö aikaa perheenjäsenistä, ystävistä, naapureista tai muista henkilöistä huolehtimiseen tai heidän auttamiseensa pitkäaikaisesta fyysisestä vammasta tai sairaudesta, pitkäaikaisesta mielenterveysongelmasta tai vanhuuteen liittyvistä avuntarpeista johtuen?”. Jos vastaaja valitsee ”kyllä”, häntä pyydetään tarkentamaan hoivaan viikossa keskimäärin käytetty aika tunteina. Kysymys mittaa siis kaikkea läheisten antamaa pitkäaikaishoivaa, ei pelkästään aikuisten lasten vanhemmilleen tarjoamaa hoivaa.

Hoivan antaminen alle 11 tuntia viikossa luokitellaan ei-intensiiviseksi hoivaksi, 11 tuntia tai enemmän viikossa luokitellaan intensiiviseksi hoivaksi. Luokittelu perustuu aiemmin samaa aineistoa käyttäneeseen tutkimukseen.

Omaiset sekä täydentävät että korvaavat palveluja  

Läheisten antama hoiva on varsin yleistä niissäkin maissa, joissa on kattava vanhuspalvelujärjestelmä, kuten Pohjoismaissa. Suomessa ei-intensiivinen hoiva on vertailussamme olevista maista yleisintä: kaksi viidestä yli 15-vuotiaasta auttaa läheistään alle 11 tuntia viikossa. Sen sijaan läheisten tekemä intensiivinen hoiva on Suomessa ja muissa kattavia hoivapalveluja tarjoavissa maissa harvinaisempaa.

Suomessa yksi kahdestakymmenestä auttaa läheistään viikossa 11 tuntia tai enemmän. Ero verrokkimaihin, esimerkiksi Ruotsiin, on pieni. Läheiset tekevät intensiivistä hoivaa eniten niissä maissa, joissa palvelujärjestelmä on heikko tai olematon, kuten Britanniassa, Portugalissa tai Espanjassa.

Sekä ei-intensiivisen että intensiivisen läheisten antaman hoivan määrä on kasvanut lähes kaikissa tutkituissa maissa, myös Suomessa. Tutkittu aikaväli on vain kymmenen vuotta, joten on selvää, että muutos ei ole kovin suuri, mutta sen suunta on selvä. Pohjoismaissa läheiset antavat erityisesti ei-intensiivistä hoivaa enemmän kuin aikaisemmin.

Kuva 1. Intensiivistä ja ei-intensiivistä läheishoivaa antaneiden osuudet 15 vuotta täyttäneestä väestöstä eräissä Euroopan maissa vuosina 2014 ja 2023

Suomessa keski-ikäiset tarjoavat eniten ei-intensiivistä hoivaa ja eläkeikäiset intensiivistä hoivaa. Vuonna 2023 yli puolet 45–64-vuotiaista naisista huolehti läheisestään käyttäen tähän enintään 11 tuntia viikossa. Noin 7 prosenttia tästä ikäryhmästä käytti hoivaan yli 11 tuntia viikossa.

Naiset tekevät kaikissa ikäryhmissä enemmän läheishoivaa kuin miehet, mutta erityisesti työikäisten intensiivinen hoiva on naisilla yleisempää kuin miehillä. Yli 65-vuotiaiden ikäryhmässä sukupuolten välinen ero on vähäisempi. Miesten antaman ei-intensiivisen läheishoivan määrä on kasvanut vuodesta 2014 vuoteen 2023 ja eläkeikäiset miehet myös osallistuvat intensiiviseen hoivaamiseen aikaisempaa enemmän.

Alla olevissa kuvioissa esitetään tarkemmat tiedot sukupuolten ja ikäluokkien hoivaan käyttämästä ajasta Suomessa.

Kuva 2. Ei-intensiivistä läheishoivaa antaneiden osuudet ajankohdan, sukupuolen ja iän mukaan Suomessa vuosina 2014 ja 2023

Kuva 3. Intensiivistä läheishoivaa antaneiden osuudet ajankohdan, sukupuolen ja iän mukaan Suomessa vuosina 2014 ja 2023

Intensiiviseen hoivaan tarvitaan riittävät julkiset palvelut

Tutkimus osoittaa, että ihmiset suhtautuvat Suomessa ja muissakin maissa aikaisempaa kielteisemmin perheiden vastuuseen vanhojen ihmisten pitkäaikaishoivasta. Esittelemämme aineisto osoittaa kuitenkin, että ihmiset tarjoavat hoivaa enemmän kuin aikaisemmin. Kysymys on luultavasti pakon sanelemasta tilanteesta: kun vanhusten määrä kasvaa ja palveluja heikennetään, omaiset ottavat vastuuta hoivasta.

Suomessa 80 vuotta täyttäneistä ihmisistä noin joka kymmenes on ympärivuorokautisessa hoidossa ja vain prosentti asuu tavallisessa palveluasunnossa. Se tarkoittaa, että lähes 90 % asuu tavallisessa kodissa ja saa tarvitsemansa avun ja hoivan läheisiltään ja kotihoidon palveluista. Läheisten apua tarvitaan, kun oikeus kotihoitoon ei täyty, vaikka avuntarpeita on. Läheiset auttavat myös palvelujen hankkimisessa ja yhteensovittamisessa sekä täydentävät niitä.

Suomessa sekä naisten että miesten tekemä ei-intensiivinen hoiva on lisääntynyt. Viime vuosien säästöt ovat kohdistuneet erityisesti ympärivuorokautiseen hoitoon, jossa hoidetaan kaikkein huonokuntoisimpia vanhoja ihmisiä.

Kotihoito on pilkottu suoritteiksi ja asiakkaan saama apu määritellään tarkasti. Palvelu sisältää esimerkiksi lääkehoitoa, apua henkilökohtaisessa hoivassa kuten peseytymisessä, ruokailussa ja sänkyyn tai sängystä pois pääsemisessä. Kotihoidon käynnit ovat yleensä lyhyitä, ja niiden aikana tehdään vain ennalta määrätyt toimenpiteet.

Siivoukseen, turvapuhelimeen, asiointiin ja arjen askareisiin on olemassa tukipalveluja, joita hankitaan ja maksetaan erikseen. Tämä on monelle huonokuntoiselle, ja erityisesti muistisairaalle, mahdoton tehtävä. Lisäksi palveluissa ei huomioida sosiaalisia tarpeita. Kotona asuvien huonokuntoisten ihmisten ongelmana on usein yksinäisyys ja kodin vangiksi jääminen – erityisesti silloin, kun läheisiä ei ole.

Tarkastelemamme kyselyaineisto osoittaa, että Suomessa sekä naisten että miesten tekemä ei-intensiivinen hoiva on lisääntynyt. Viime vuosien säästöt ovat kohdistuneet erityisesti ympärivuorokautiseen hoitoon, jossa hoidetaan kaikkein huonokuntoisimpia vanhoja ihmisiä. Ympärivuorokautisessa hoidossa valtaosa asiakkaista on muistisairautta sairastavia. Kun hoitopaikkoja on vähennetty, kotonaan asuu aikaisempaa enemmän hyvin huonokuntoisia ihmisiä ja paljon muistisairaita. Huonokuntoiset ihmiset vaativat läheisten intensiivistä hoivaa, vaikka saisivatkin maksimimäärän kotihoidon palvelua.

Vaativaa hoivaa ei voi jättää läheisten vastuulle

Läheisten hoivavastuusta keskusteltaessa on tärkeää erottaa vaativa, päivittäinen hoiva ja kevyempi auttaminen. On eri asia tukea kotona asuvaa ikäihmistä arjen askareissa, kuten kaupassa käynnissä tai siivouksessa, kuin huolehtia huonokuntoisen ihmisen peseytymisestä ja päivittäisestä ruokailusta – saati huolehtia ympäri vuorokauden siitä, ettei muistisairas lähde kotoaan keskellä yötä osaamatta enää takaisin. Omaisten on raskasta, jopa mahdotonta, huolehtia vaativasta päivittäisestä hoivasta tai jatkuvasta ”päivystämisestä” ja yhdistää tällainen hoiva vieläpä työssäkäyntiin.

Olemassa oleva tutkimus ja eurooppalainen kyselyaineisto osoittavat, että sekä työikäiset että eläkeikäiset ihmiset tekevät jo nyt paljon läheisistään huolehtimiseksi niin Suomessa kuin muissa Euroopan maissa. Jos halutaan, että, että työikäiset tämän rinnalla pysyvät työmarkkinoilla ja mieluiten kokopäivätöissä, on turvattava riittävät palvelut erityisesti huonokuntoisille, paljon apua tarvitseville vanhoille ihmisille.

Myös eläkeikäisten tekemää läheishoivaa on tuettava ja palvelujen oltava tarjolla silloin, kun avuntarpeet ovat vaativia. Sänkyyn hoidettavan ihmisen tai ympärivuorokautista valvontaa tarvitsevan muistisairaan hoitaminen kotona on sekä fyysisesti että henkisesti erittäin raskasta.

Juha Kääriäinen on sosiaalipolitiikan dosentti Tampereen yliopistossa.

Lina Van Aerschot on yliopistotutkija Ikääntymisen ja hoivan huippututkimusyksikössä Jyväskylän yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Dominik Lange / Unsplash

Julkaisu Suomi loistaa läheisten tekemän pitkäaikaishoivan tarjoajana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi toukokuussa odotetun raporttinsa Kohti ikäystävällistä yhteiskuntaa. Iäkkäiden henkilöiden palvelujen uudistamistyöryhmän raportti  (STM 2020). Rapotti oli odotettu, mutta yllätyksen se aiheutti korkeintaan siinä, miten vähästä oli päästy yksimielisyyteen laajapohjaisen uudistustyöryhmän työskentelyn jälkeen.

Hoitajamitoituksesta ja palvelujen saatavuudesta on väännetty kättä pitkin vuotta eikä raportti tuo oikeastaan mitään uutta tähän keskusteluun. Ehdotukset lähinnä peilaavat julkisuudessa käytyä keskustelua ja hoivapolitiikan kolmea megatrendiä: hoivapalveluiden markkinoitumista ja yksityistämistä sekä perheen ja läheisten varaan yhä vahvemmin nojautumista.

Ehdotukset peilaavat julkisuudessa hoivapolitiikan kolmea megatrendiä: hoivapalveluiden markkinoitumista ja yksityistämistä sekä perheen ja läheisten varaan yhä vahvemmin nojautumista.

Kiinnostavinta tässä onkin niin sanottuun välimuotoiseen asumisen ratkaisuihin liittyvät politiikkaehdotukset. Hyväntahtoiselta kuulostavan teeman iäkkäiden henkilöiden asumisen monimuotoisuuden edistäminen sisään on nimittäin rakennettu sellaisia linjauksia ja mekanismeja, jotka toteutuessaan nakertavat hyvinvointivaltion käytäntöjä syvältä.

Monimuotoistumisen tarve

Sinänsä iäkkäiden asumisen monimuotoistaminen on tervetullut hanke. Yksipuolinen korostus omassa pitkäaikaisessa kodissa vanhenemisesta ja kotiin tuotavista palveluista eri toimijoiden yhteistyönä on hallinnut politiikkasuosituksia jo pari vuosikymmentä. Politiikkasuosituksen mukaisesti erityisesti laitosasumista mutta myös muita kevyemmän tuen erityisiä asumismuotoja on ajettu alas. Kokonaisuudessaan vanhuspalvelujen tilanne on alkanut näyttää varsin arveluttavalta.

Julkisesti tarjottujen vanhuspalvelujen rahoituksessa on säästetty, vaikka asiakasmäärän on todettu kasvavan ja asiakkaiden on todettu olevan entistä heikkokuntoisempia. Käytännössä julkiset palvelut on kohdennettu vain kaikkein eniten niitä tarvitseville. Iäkkäiden asumispalvelut on keskitetty tehostettuun palveluasumiseen, joka on kohdennettu niille, jotka eivät selviydy ilman ympärivuorokautista apua.

Julkisesti tarjottujen vanhuspalvelujen rahoituksessa on säästetty, vaikka asiakasmäärän on todettu kasvavan ja asiakkaiden on todettu olevan entistä heikkokuntoisempia.

Tämän lisäksi on tarjottu lähinnä kotihoitoa omaishoidon rinnalle. Tavanomainen palveluasuminen edustaa tässä yhtälössä sitä kevyemmän tuen ratkaisua, jonka asiakasmääriä on pyritty vähentämään, kun tavoittelemisen arvoiseksi on nähty tavanomaisessa kodissa vanheneminen mahdollisimman pitkään.

Tämä yksipuolinen linjaus on osoittanut kestämättömyytensä. Julkisuuteen on noussut etenkin vuoden 2019 aikana lukuisia kertomuksia ikääntyneiden kokemasta turvattomuudesta, yksinäisyydestä ja suoranaisesta hoivaköyhyydestä. Pahimmillaan tilanteet ovat johtaneet ikääntyneen ennenaikaiseen kuolemaan hoivan laiminlyönnin seurauksena.

Vahvaa huolta ikääntyvien arjesta ja tarvittavien palveluiden järjestymisestä ovat nostaneet esiin ikääntyneiden itsensä lisäksi erilaiset vanhustyön kentällä toimivat ammattilaiset, järjestösektorin toimijat sekä läheiset ja omaiset. Tätä taustaa vasten ajatus erilaisten kevyemmän tuen muotoihin panostamisesta on varsin tervetullut ja tarpeellinen.

Monimuotoistumisen taustaoletukset

Raportti kuitenkin heittää kylmää vettä tarkkaavaisen lukijan niskaan. Vaikka hyvä ja sovelias asuminen nähdään tärkeänä, tekstissä korostetaan samaan hengenvetoon iäkkään itsenäisen suoriutumisen ja vastuun merkitystä. Tämä mukailee suoraan uusliberalistista markkinaidealismia, jonka mukaisesti tietoiset ja valveutuneet kuluttajat kykenevät valitsemaan rationaalisesti itselleen parhaimmin soveltuvan palvelupaketin vapailta markkinoilta.

Lisäksi on pakko ihmetellä raportin valittua sanamuotoa ”välimuotoinen asuminen”. Sanamuoto pyrkii todennäköisesti viittaamaan asumismuotoon, joka sijoittuu tavanomaisen kodin ja tehostetun palveluasumisen välille, mutta käytännössä se viittaa ikävällä tavalla väliaikaisuuteen ja välissä olemiseen.

Vaikka hyvä ja sovelias asuminen nähdään tärkeänä, tekstissä korostetaan samaan hengenvetoon iäkkään itsenäisen suoriutumisen ja vastuun merkitystä.

Kun pitkäaikaisuus ja omistusasuminen ovat suomalaiselle asumiselle tyypillisiä piirteitä, tämänkaltainen välinäytös ei näyttäydy tervetulleena elämänvaiheena. Siihen ei myöskään lataudu niitä kotona asumisen jatkumiseen liitettyjä myönteisiä merkityksiä, joita esimerkiksi uudehko senioritalon käsite parhaimmillaan tavoittaa. Tätä erilaisia hyvinvointipalveluita sisältävää asumisen muotoa markkinoidaan lähinnä aktiivisille yli 55-vuotiaille – hoiva- ja terveyspalveluita keskeisemmin korostetaan elämisen laatua, kuntosaleja, harrastusmahdollisuuksia ja muita hyvinvointipalveluita.

Tämänkaltainen ”välimuotoiseen asumiseen” liittyvä ajatuskulku lainaa sisältönsä raihnaistumisen mallitarinasta, missä ikävuosien lisääntyminen nähdään sisällöltään ja ajoitukseltaan ennakoimattomina mutta väistämättöminä muutoksina ja menetyksinä. Tällöin biologisen vanhenemisen katsotaan johtavan tilanteeseen, jossa tavanomaisesta asumisesta siirrytään jonkinlaiseen tilapäiseen väliaika-asumiseen ennen lopullista toimintakyvyn romahtamista ja päätymistä aktiivisesta toimijasta ympärivuorokautisen hoidon kohteeksi.

Monimuotoisuuden seurauksia

Jos tämä vielä ei riitä horjuttamaan uskoa raportin hyväntahtoisuuteen, niin kirjoittajat lisäävät kierroksia esittämällä ajatuksen siitä, että tulevaisuudessa kaikkea tätä niin kutsuttua välimuotoista asumista voitaisiin nimittää tavanomaiseksi palveluasumiseksi. Epäselväksi jää, mikä tämän varsinaisesti erottaisi perinteisestä tavanomaisesta asumisesta ja kotiin tuotavista palveluista. Pitäisikö kyseessä olla esimerkiksi ikärajaan perustuva senioritalo, kelpaisiko yksityisiltä markkinoilta hankittu esteetön asunto vai miten eronteko käytännössä tehtäisiin?

Nimitys voi tuntua yhdentekevältä, mutta sen alla muhii periaatteellinen kysymys. Jos sosiaalihuollon palvelupaketti koostuisi raportin ehdotuksen mukaisesti enää kiireellisestä, tuetusta ja tehostetusta palveluasumisesta, tavanomainen palveluasuminen voitaisiin erottaa sosiaalipalvelujen lakipaketista. Tämä poistaisi kunnan velvoitteen järjestää tarvittaessa asiakkaalle hänen tarvitsemansa tavanomaisen palveluasunnon ja vastuuttaisi asiakkaan huolehtimaan itse soveliaan asunnon ja riittävien palvelujen hankinnasta.

Jo nykyisellään asumisen ja hoivan erottamisella toisistaan on saatu aikaan se, että käytännössä tarvittavat asumisen ja hoivan järjestelyt voivat ylittää asiakkaan maksukyvyn.

Tämä järjestely lisäisi toki valinnanvapautta, mutta samalla kunnan järjestämisvelvoitteen poistaminen siirtäisi jälleen enemmän vastuuta iäkkäälle itselle sopivista asumisen ja palvelujen järjestelyistä, vieläpä ilman maksukattoa.

Jo nykyisellään palveluasumisen käsitteeseen siirtymisellä – eli käytännössä asumisen ja hoivan erottamisella toisistaan – on saatu aikaan se, että käytännössä tarvittavat asumisen ja hoivan järjestelyt voivat ylittää asiakkaan maksukyvyn. Kun kustannuksia on kohdennettu vielä uudella tapaa niin, että tulosidonnaisesti veloitetusta kotihoidosta on erotettu omaksi kokonaisuudekseen niin sanotut kiinteähintaiset tukipalvelut, esimerkiksi ateria-, kylvetys- ja kuljetuspalvelut, ikääntynyt saattaa löytää itsensä taloudellisesti kestämättömästä tilanteesta.

Tulevaisuuden mahdollisuudet

Raportti myös korostaa sitä, että ikääntyneeseen väestöön kuuluvien ihmisten tulee ennakoida tulevia asumistarpeitaan ja varautua tarvittaviin muutoksiin hyvissä ajoin. Vaikka jätettäisiin huomiotta se, että tämäkin lause nojaa ajatukseen ikääntymisestä väistämättömänä raihnastumisena, käytännössä tilanne on mahdoton: miten yksilö voisi varautua mahdollisiin tuleviin ajoitukseltaan ja sisällöltään epävarmoihin toimintakyvyn muutoksiin?

Lisäksi on syytä huomioida se, että vaikka tässä luotettaisiin yksilöön rationaalisena ja ennakoivana kuluttajana, markkinat eivät kykene vastaamaan tähän tarpeeseen. Käytännössä suomalainen asuntokanta on vanhaa eikä tarjolla ole mitään erityistä varantoa ikäystävällisiä tai edes esteettömiä asuntoja.

Kunnan tehtävänä ei enää olekaan miettiä ikääntyneiden palveluita kokonaisuus huomioiden, vaan viranomaisten rooli jää viimesijaisen auttajan rooliin niissä tilanteissa, kun iäkäs ei omillaan selviydy.

Toinen avoin kysymys liittyy kustannuksiin: alueelliset erot asumisvarallisuudessa ovat suuria eikä ikääntyneellä välttämättä ole riittäviä taloudellisia tai tiedollisia resursseja hankkia uutta ”välimuotoisen asumisen” kriteerejä täyttävää asuntoa. Lisäksi nykyisin yleistyneet miniasunnot asettavat omanlaisensa haasteet ikäasumiselle.

Kunnan tehtävänä ei enää olekaan miettiä ikääntyneiden palveluita kokonaisuus huomioiden, vaan viranomaisten rooli jää viimesijaisen auttajan rooliin niissä tilanteissa, kun iäkäs ei omillaan selviydy. Kauniista korulauseista huolimatta on vaikea nähdä, että työryhmän raportin ehdotus tehtävänannon mukaisesti edistäisi iäkkäiden henkilöiden laadukkaiden, yhdenvertaisten ja kustannustehokkaiden palvelujen turvaamista sekä asiakas- ja potilasturvallisuuden varmistamista.

Paula Vasara, YTT, työskentelee tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä.

Julkaisu Ikäasumisen uudet tuulet vai keisarin uudet vaatteet? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.