Eduskuntapuolueiden yhteinen työryhmä ilmoitti 14.10.2025 päässeensä sopuun niin kutsutusta velkajarrusta, joka sitoo puolueet julkisen velan vähentämiseen jopa vuosikymmeniksi eteenpäin. Ainoastaan vasemmistoliitto jättäytyi sovun ulkopuolelle. Vaikka velkajarru astuu virallisesti voimaan vasta vuonna 2031, on uuden parlamentaarisen ryhmän tavoitteena vahvistaa jo tulevan vaalikauden sopeutustavoite loppuvuodesta 2026.

Talouspoliittisen keskustelun näkökulmasta keskeinen muutos on se, että sopeutustarve tullaan määrittelemään eduskuntapuolueiden yhteisellä sopimuksella jo ennen vaaleja. Keskustelua siitä, tulisiko talouspolitiikan olla elvyttävää vai kiristävää, ei enää käytäisi.  Lähtökohtaisesti talouspolitiikka säädettäisiin kiristäväksi, eli menoja supistavaksi ja verotusta tiukentavaksi.

Velkajarru kaventaa vaalikeskustelua

Ainoastaan merkittävä kriisi, kuten uusi pandemia tai sota, olisi hyväksyttävä syy poiketa linjasta. Poikkeamatkin edellyttävät neljän suuren tai kolmen suuren ja pienempien puolueiden tukea. Esimerkiksi ympäristökriisin käyttäminen poikkeamana tuskin onnistuisi, jos kaksikin puoluetta katsoisi, että Suomessa ei ole sellaista ympäristökriisiä, joka tarkoittaisi poikkeusoloja.

Vaalikeskustelun piirissä ei myöskään olisi vaadittavan sopeutuksen määrä, vaan ainoastaan se, millä tavalla sopeutusta tavoiteltaisiin, eli veronkorotukset ja menoleikkaukset. Tätäkin demokraattista valtaa tosin rajoittaa se, että sopeutustoimien vaikutuksia arvioi valtiovarainministeriö: keväällä ministeriö sai kuitenkin kritiikkiä, kun sen tuottamat vaikutusarviot yhteisöveron alentamisesta olivat puutteellisia eivätkä perustuneet minkäänlaisiin laskelmiin. Vihreiden puheenjohtaja Sofia Virta puolustikin velkajarrusopua korostamalla, että jatkossa valtiovarainministeriöltä edellytetään tasapainoisempaa vaikutusarviointia sopeutustoimista.

Vaalikeskustelun piirissä ei myöskään olisi vaadittavan sopeutuksen määrä, vaan ainoastaan se, millä tavalla sopeutusta tavoiteltaisiin, eli veronkorotukset ja menoleikkaukset.

Toistaiseksi on epäselvää, mitä tämä käytännössä voisi tarkoittaa. Valtiovarainministeriön tiedontuotanto on ollut suhdanteesta riippumatta talouskuria edistävää ja finanssipolitiikan kerroinvaikutuksia suhteessa tutkimuskirjallisuuteen on aliarvioitu.

Finanssipolitiikan kerroinvaikutuksella viitataan siihen, paljonko julkisten menojen lisäys kasvattaa kokonaistuotantoa ja toisaalta paljonko sopeuttaminen pienentää sitä. Kun kerroinvaikutuksia aliarvioidaan, sopeuttamisen negatiiviset vaikutukset talouskasvulle näyttäytyvät todellista vähäisemmiltä.

Velkajarrun vaikutukset nykyisille oppositiopuolueille

Velkajarrusovun tuottamat haitat keskustalle ja punavihreille puolueille ovat ilmeisiä. Hallituksen alkuperäistä esitystä hieman maltillisemmassakin versiossa kansallisen velkajarrun vaatima lisäsopeutus voisi kriitikoiden mukaan olla helposti 5–10 miljardia euroa sopeutuskautta kohden.

Tässä tilanteessa jokainen hallinnonala on  – ehkä puolustusta lukuun ottamatta – merkittävien säästöpaineiden alla. Maksuton koulutus sekä yliopistojen rahoitus, eläkkeet ja muut sosiaalietuudet, järjestöjen rahoitus, luonnonsuojelu, kulttuurin ja taiteen rahoitus, kehitysapu, hyvinvointialueiden rahoitus ja kuntien valtionosuudet sekä maataloustuet ovat kaikki tulilinjalla useiksi vaalikausiksi eteenpäin.

Samalla investoinnit esimerkiksi vihreään siirtymään vaikeutuvat jatkuvan budjettikurin oloissa huomattavasti. Esimerkkejä tästä löytyy myös ulkomailta. Vuonna 2009 velkajarrun käyttöön ottanut Saksa kärsii merkittävästä korjausvelasta riittämättömien julkisten investointien vuoksi.

Hallituksen alkuperäistä esitystä hieman maltillisemmassakin versiossa kansallisen velkajarrun vaatima lisäsopeutus voisi kriitikoiden mukaan olla helposti 5–10 miljardia euroa sopeutuskautta kohden.

Velkajarruneuvotteluissa vihreitä edustanut Atte Harjanne vastasi kritiikkiin Bluesky-viestipalvelussa esittämällä, että koulutusta, hoivaa ja vihreitä investointeja ei muutenkaan tulisi rahoittaa velkarahalla. Tutkimuslaitos Laboren johtaja Mika Maliranta taas esitti, että hyvinvointivaltion rakenteita ei voida ylläpitää, jos kansantalous jatkuvasti velkaantuu.

Ottamatta kantaa siihen voidaanko koulutusta tai investointeja rahoittaa velkarahalla tai velkaantuuko kansantalous, tämä kehystys hämärtää velkajarrun käyttöönoton kokonaiskuvaa. Sama vaikutus on myös väitteellä, jonka mukaan velkajarru otetaan käyttöön  Euroopan unionin uusien finanssipolitiikan sääntöjen vahvistamiseksi.

Sopeuttamisen määrä ei ole luonnonlaki

Tämä hämärtäminen jättää kaksi olennaista asiaa huomiotta. Velkajarru ei ollut vain EU:n vaatimien sääntöjen käyttöönottoa, vaan merkittävä kiristys niihin. Lisäksi EU:n vaatima sopeutus on jo valmiiksi Suomen näkökulmasta kohtuuttoman suuri, mihin on keskeisesti vaikuttanut Suomen oma toiminta.

Ensinnäkin vuodesta 2022 eteenpäin Suomessa tehtiin tilastointimuutos, jossa valtion ARA-lainojen takaukset alettiin laskea osaksi julkista velkaa. Muutos tapahtui Euroopan komission tilastotietoyksikkö Eurostatin aloitteesta, mutta Suomi ei puolustanut aikaisempaa tulkintaa siitä huolimatta, että yksittäiset takaukset kaatuvat valtion syliin vain poikkeustapauksissa. Muutos nosti velkasuhdetta kerralla 5,9 prosenttiyksikköä.

Keskeiset talouspolitiikan liikkumatilaan vaikuttaneet ja mahdollisesti vielä muutettavissa olevat tekijät jäävät kuitenkin huomioimatta, jos velkajarru kuitataan vain tarpeellisena reaktiona julkisen velan kasvuun.

Toisekseen vuonna 2024 Suomi pyysi EU-komissiolta oma-aloitteisesti työeläkerahastojen ylijäämien poistamista. Laboren tutkimusohjaaja Ilkka Kieman esimerkkilaskelman mukaan muutoksen vaikutus alijäämään on jopa 11 miljardia euroa jo vuonna 2031. Sosiaaliturvarahastojen ylijäämiä ei huomioitu myöskään velkajarrulainsäädännössä, mikä vielä osaltaan lisää sopeutustarvetta.

Sopeuttamisen määrä ei siis ole luonnonlaki tai kansantalouden realiteetti. Onnistuneemmalla edunvalvonnalla ja kansallisista lisäkiristyksistä pidättäytymällä sopeutustarve olisi muodostunut merkittävästi pienemmäksi. Nämä keskeiset talouspolitiikan liikkumatilaan vaikuttaneet ja mahdollisesti vielä muutettavissa olevat tekijät jäävät kuitenkin huomioimatta, jos velkajarru kuitataan vain tarpeellisena reaktiona julkisen velan kasvuun.

Velkajarrun vaikutukset oikeistopuolueille

Siinä missä velkajarru vesittää merkittävästi nykyisten oppositiopuolueiden mahdollisuuksia toteuttaa niiden omia poliittisia tavoitteita, on velkajarrua tulkittu voittona kokoomukselle.

Tulkintaa vahvistaa se, että kokoomuslaiset itse eivät ole peitelleet voitonriemuaan. Puolueen viralliset some-tilit juhlistivat velkajarrua kirjoittamalla, että ”tänään järki teki paluun talouspolitiikkaan”, josta tosin sosiaalisen median irvileuoille riitti huumoria. Olihan päätöstä edeltänyt talouspolitiikka ollut jo yli kahden vuoden ajan leimallisesti nimenomaan kokoomuslaista talouspolitiikkaa.

Kokoomuksen lisäksi velkajarru on kerännyt kehuja myös elinkeinoelämän edustajilta. Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi totesi X:ssä, että velkajarru tarvitaan ilman muuta lakiin. Elinkeinoelämän keskusliiton johtaja Sami Pakarinen taas hehkutti päätöstä historiallisen hyvänä kulttuurinmuutoksena.

Velkajarrun käyttöönotto voi kuitenkin tarkoittaa myös oikeiston ja elinkeinoelämän tavoitteiden vesittymistä siltä osin, kun ne koskevat jotain muuta kuin julkisten menojen leikkaamista. Tämä johtuu erityisesti siitä, että velkajarrun myötä menopuolen lisäksi tullaan tulopuoltakin todennäköisesti tarkastelemaan kriittisemmin.

Velkajarrun käyttöönotto voi kuitenkin tarkoittaa myös oikeiston ja elinkeinoelämän tavoitteiden vesittymistä siltä osin, kun ne koskevat jotain muuta kuin julkisten menojen leikkaamista.

Nykyiset oppositiopuolueet saattavat vastustaa veronalennuksia huomattavasti hanakammin, kun veronalennusten välittömänä seurauksena on vähemmän resursseja julkisiin palveluihin. Aikaisemmin poliittinen mekaniikka ei ollut yhtä suoraviivainen, kun kehysmenettelyssä veronalennuksia ei ole tarvinnut rahoittaa menosopeutuksilla.

Mahdollisuuksia tulopuolen sopeuttamiselle riittää. Huhtikuussa 2024 pääekonomisti Patrizio Lainá laati Helsingin Sanomien pyynnöstä listan kahdeksan miljardin euron veronkiristyksistä. Joukossa oli muun muassa yhteisöveron nosto (myöhemmin yhteisöveroa laskettiin entisestään), varallisuusveron käyttöönotto, perintö- ja lahjaveron korotus ja kaivosveron korotus.

Nykyisissä oppositiopuolueissa on varmasti kiinnostusta kaivaa Lainán lista esille, kun velkajarru otetaan käyttöön. Oikeiston ilo pääministeri Petteri Orpon saavutuksista yhteisöveron ja korkeimpien marginaaliverojen alentamiseksi taas saattaa jäädä melko lyhytaikaiseksi.

Velkajarru voi kääntyä kannattajiaan vastaan

On tietysti mahdollista, että kokoomuksessa luotetaan valtiovarainministeriön suosiolliseen tiedontuotantoon, kuten veronalennusten tapauksessa kävi. Paine tuottaa laadukkaampaa ja tasapuolisempaa tietoa on kuitenkin kasvanut, eikä valtiovarainministeriön uskottavuus kestä loputtomiin, jos laskelmista paljastuu lisää tutkimuskirjallisuuden kanssa ristiriidassa olevia analyyseja.

Erityisen tarkoitushakuisena näyttäytyy, jos vaikutusarviot suosivat pienemmän osan tuloistaan kulutukseen käyttäviä suurituloisia, kun tehdään valintoja sosiaalietuuksien leikkaamisen ja rikkaiden veronkiristysten välillä.

Samalla on muistettava, että oikeistolla on myös tulopuolen tavoitteita. Esimerkiksi teiden kunnossapitoon tai poliisitoimeen voi olla tulevaisuudessa vaikeampi saada rahoitusta, kun finanssipolitiikan liikkumatila kaventuu. Eduskuntapuolueiden yhtenäinen näkemys puolustusmenojen nostosta voi murentua, jos kaikilta muilta hallinnonaloilta vaaditaan mittavia leikkauksia yhden alan nauttiessa lisäpanostuksista.

Jos kotimarkkinat sakkaavat, verot nousevat ja infrastruktuuri rapistuu, voi velkajarrun kannatus heikentyä elinkeinoelämän ja oikeistonkin piirissä ja sen jatkaminen muuttua poliittisesti mahdottomaksi.

Sopeuttaminen saattaa myös heikentää kotimarkkinoilla toimivien pienten ja keskisuurten yritysten edellytyksiä. Sopeuttaminen supistaa kokonaiskysyntää ja yritysten liikevaihto kärsii samalla, kun liiketoiminta on veronkorotusten myötä muutenkin vähemmän kannattavaa.

Etelä-Euroopan maissa 2010-luvulla harjoitettu talouskuripolitiikka on johtanut sosiaalisten ongelmien lisäksi taloudellisen toiminnan hiipuessa yritysten sulkemisiin sekä työttömyyteen, eikä ole nähtävissä erityistä syytä, miksi näin ei tapahtuisi myös Suomessa. Työttömyysaste on ylittänyt jo nyt 10 prosenttiyksikön rajan, vaikka sopeuttaminen on ollut vielä maltillista verrattuna velkajarrun vaatimaan sopeutukseen.

Jos kotimarkkinat sakkaavat, verot nousevat ja infrastruktuuri rapistuu, voi velkajarrun kannatus heikentyä elinkeinoelämän ja oikeistonkin piirissä ja sen jatkaminen muuttua poliittisesti mahdottomaksi. Saksassa puolustusmenojen nosto osoittautui velkajarrun oloissa niin vaikeaksi, että lakia oli muutettava. Suomessa velkajarrun hylkääminen on Saksaa huomattavasti helpompaa, sillä sitä ei kirjattu osaksi perustuslakia.

Valtiovarainministeriön ylijohtaja Mikko Spolander ja Talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja, professori Niku Määttänen tosin ovat antaneet ymmärtää, että tilanteessa, jossa talous ei kasva riittävästi, velkajarrua ei välttämättä otetakaan käyttöön. Tämä on jo sikäli realismia, että bruttokansantuote asukasta kohden ei tosiasiallisestikaan ole kasvanut noin 18 vuoteen.

Herääkin kysymys, milloin velkajarru ylipäätään voidaan ottaa käyttöön. Toisaalta, jos talouskasvu oletetaan jälleen liian suureksi, tämä suhdannepoliittinen huoli tullaan ohittamaan. Tämä skenaario saattaisi johtaa kriitikoiden pelkäämään noidankehään, jossa liian suuri sopeutus heikentäisi kasvua, jolloin tarve uusille sopeutuksille toistuisi uudelleen ja uudelleen. Näin talouskasvu laahaisi ja velkasuhde kasvaisi sopeutuksista huolimatta.

Mikäli velkajarrusta ei missään vaiheessa luovuttaisi, näköpiirissä olisi pahimmillaan sopeuttamista ”hamaan maailmaan tappiin”, kuten Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtaja Aki Kangasharju asian muotoili Kauppalehdelle.

YTM Aatu Puhakka on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Zack Yeo / Unsplash

Julkaisu Velkajarru voi kääntyä kannattajiaan vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valtion velkaantuminen on usein tapetilla politiikassa ja julkisessa keskustelussa. Monilla on asiasta mielipide, mutta harvoin puheenvuoroista välittyy keskustelijoiden syvällinen asiantuntemus tai analyysi. Sen sijaan aihe herättää vahvoja tunteita. Olemme käsitelleet tätä teemaa Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa julkaistussa artikkelissa, jossa velkatilastojen sekä määrällisen ja laadullisen tekstianalyysin avulla osoitimme, että puheet ja tilastollinen todellisuus eivät velkakeskustelussa useinkaan kohtaa.

Pelottava velka

Tutkimusartikkelissamme tarkastelimme suomalaista velkakeskustelua kolmesta eri lähteestä, Suomi24 keskustelupalstalta vuosilta 2001–2017, Eduskunnan täysistunnoista 2008–2016 ja Ylen suomenkielistä uutisarkistosta 2011–2018. Yleisesti tekstiaineistoja väritti pessimistinen sävy ja hallitsevana oli ajatus Suomen julkisen velan suuruudesta ja nopeasta kasvusta: valtionvelka-sanan yhteydessä käytettiin paljon suureen kokoon ja kasvuun liittyvää sanastoa, esimerkiksi sanat ’kasvaa’, ’paisua’, ’kasvava’ ja ’valtava’. Suuruutta ilmaistiin tietenkin myös luvuin ja numeroin, uutisteksteissä kuten myös keskustelupalstoilla puhuttiin esimerkiksi valtionvelan ”100 000 000 000 euron rajapyykin” ylittämisestä.

Velan suhteuttaminen varallisuuteen tai bruttokansantuotteeseen, saati lukujen merkityksen laajempi analyyttinen pohdinta oli vähäistä.

Vuoden 2008 finanssikriisin ja euroalueen kriisin jälkeen etenkin keskustelupalstoilla Suomea vertailtiin usein Kreikkaan ja muihin euroalueen ongelmamaihin. Kuten myöhemmin tässä kirjoituksessa näemme, velkatilastot eivät tue vähäisimmässäkään määrin ajatusta ”Kreikan tiestä”.

Velan suhteuttaminen varallisuuteen tai bruttokansantuotteeseen, saati lukujen merkityksen laajempi analyyttinen pohdinta oli vähäistä. Enemmän kuin varsinaisesti tiedon välittämiseen, lukuja näytettiin käytettävän retorisina välineinä herättämään mielikuvia ja tunteita – arkiymmärryksen ylittävät luvut yhdistettynä hallitsemattomaksi kuvattuun kasvuun ovat pelottavia. Suomalaisten huoli valtionvelasta on havaittu myös esimerkiksi vuosien 2019 ja 2021 Eurobarometer-kyselyissä, kun taas monissa muissa maissa tämä ei ole tärkeimpien huolten joukossa.

Lukuja ja numeroita viljelevää kvantifioivaa retoriikkaa tunnetusti käytetään myös luomaan kuvaa faktuaalisuudesta. Ei-numeerinen kvantifiointi kulkee usein käsi kädessä lukujen kanssa niitä tulkiten: se kertoo, onko mainittu luku “iso”, “pieni”, vai kenties “valtava” tai “jättimäinen” kuten Suomi24-aineistossa.

Julkinen velka vaaliteemana

Huomasimme, että Suomi24-keskustelupalstalla valtionvelka-sana yleistyi selvästi vuosina 2011 ja 2015, minkä perusteella kansalaisten kiinnostus julkista velkaa kohtaan näyttäisi lisääntyvän erityisesti eduskuntavaalien alla. Tämä johtui todennäköisesti tarkoituksellisesta kampanjoinnista asian ympärillä.

Julkinen velka onkin ilmeisesti hyvin toimiva vaaliteema, jonka retorinen vaikuttavuus perustunee pääasiassa kahteen ominaisuuteen: Toisaalta se on niin abstrakti ja vaikeasti hahmotettava asia, että suuren osan lukijoista tai kuulijoista on vaikea suhtautua sitä koskeviin lausuntoihin aidon kriittisesti. Toisaalta – tai juuri tämän vuoksi – julkinen velka yhdistyy mielikuvissa yksilöiden velkaa koskeviin kulttuurisiin ideaaleihin ja mielikuviin.

Kansalaisten kiinnostus julkista velkaa kohtaan näyttäisi lisääntyvän erityisesti eduskuntavaalien alla. Tämä johtui todennäköisesti tarkoituksellisesta kampanjoinnista asian ympärillä.

Monissa tutkimuksissa on todettu, että yleisesti ottaen velkaan liittyy keskeisesti moraalinen ulottuvuus, ja tämä tietenkin korostuu, jos koetaan, että velkaa on paljon tai että sitä ei ehkä pystytä maksamaan takaisin. Nämä ominaisuudet mahdollistavat paitsi pelon myös moraalisen paheksunnan herättämisen, ja nämä tunteet voivat puolestaan motivoida ihmisiä äänestämään. Velkaa voidaan lähestyä sekä kokemuksellisena että tilastollisena ilmiönä. Paradoksaalisesti jälkimmäinen tapa tarjoaa kaikkea muuta kuin yksinkertaisen tai yksiselitteisen näkökulman.

Mitä on julkinen velka?

Ei ole myöskään täysin yksiselitteistä määrittää, mitä julkinen velka oikeastaan tarkoittaa. Esitämme seuraavaksi muutamia näkökohtia, joita tekstianalyysiemme perusteella ei usein oteta huomioon, vaikka ne ovat olennaisia, kun yritetään tehdä johtopäätöksiä julkisen velan tilanteesta.

Usein käsitteitä julkinen velka ja valtionvelka käytetään yleisessä kielenkäytössä synonyymeinä, vaikka ne eivät sitä ole.

Julkisesta velasta puhuttaessa on keskeistä kiinnittää huomiota siihen, kenen velasta puhutaan. Usein käsitteitä julkinen velka ja valtionvelka käytetään yleisessä kielenkäytössä synonyymeinä, vaikka ne eivät sitä ole. Vaikka puhuttaisiin ”valtionvelasta”, esiin tuodut luvut viittaavat yleensä EU:n julkisyhteisöiden velkamittariin, eli niin sanottuun Maastrichtin velkaan, minkä nimitys tulee vuonna 1992 Maastrichtissä ratifioidussa EU:n perussopimuksesta, jossa muun muassa määriteltiin talouteen liittyvät lähentymiskriteerit. Maastrichtin velka ei siis ole pelkästään valtionvelkaa, vaan valtion lisäksi mukaan lasketaan muun muassa eläkerahastot ja paikallishallinto kuten kunnat. Merkittäviä Maastrichtin velan laskemisessa ovat myös eläkevakuutusyhtiöt, sillä niiden taseet ovat etenkin Suomessa suuret.

Olennaista onkin se, että keskusteluissa tiedetään mihin laskutapoihin viitataan, ja tämä osataan myös välittää yleisöille.

Kuka on velallinen ja kuka velkoja?

Velkaa tarkasteltaessa on olennaista myös se, kuka on velanantaja, ja se, onko velka niin sanotusti sulatettua vai sulauttamatonta velkaa. Sulautetulla velalla tarkoitetaan hieman yksinkertaistaen sitä, otetaanko julkisyhteisöiden sisäiset velat huomioon. Suomalaisilla työeläkerahastoilla on portfolioissaan merkittäviä määriä valtion velkapapereita ja nämä velat eivät sisälly sulautettuun velkaan, jota esimerkiksi Maastrichtin velka on.

Se, että julkinen työeläkerahasto on rahastoinut varoja, on Euroopassa poikkeus, mutta se, että eläkerahastot ovat sijoittaneet valtion velkapapereihin ei ole harvinaista. On kuitenkin hyvä huomata, että jälkimmäisen tapauksen eläkerahastot eivät yleensä lukeudu julkiseen sektoriin. Lähtökohtaisesti pakolliset työeläkerahastot, jotka ovat valtion kontrollissa kuuluvat julkisyhteisöihin ja muut eläkerahastot kuuluvat yksityiseen sektoriin.

Sulautetulla velalla tarkoitetaan hieman yksinkertaistaen sitä, otetaanko julkisyhteisöiden sisäiset velat huomioon.

Lisäksi velkojalla on väliä, vaikka tästä yleensä julkisuudessa vaietaan. Esimerkiksi Suomen Pankin taseessa on Euroopan keskuspankin omaisuuserien osto-ohjelman puitteissa hankkimia valtion obligaatioita. Vaikka keskuspankki on osa pankkisektoria, eikä julkisyhteisöjä, ja näin ollen sen saamiset näkyvät aina velassa, kriisitilanteessa kansallinen keskuspankki velkojana on tuskin kuitenkaan vaatimassa valtiolta sille kuuluvia velvoitteita. Enemmin se pidentäisi velvoitteiden maturiteettia, eli lainan kestoa, ikuisuuteen.

Mitä julkiseen velkaan sisältyy?

Keskeinen näkökulma on myös, mitä eri tavoin lasketut julkiset velat kattavat. Ensinnäkin velka voi olla brutto- tai nettomääräistä. Maastrichtin velka on bruttovelkaa, mikä tarkoittaa, että siinä otetaan huomioon vain velvoitteet, ei varoja. Nettovelassa molemmat otetaan huomioon.

Maastrichtin velka kattaa käteisen rahan, talletukset, joukkovelkakirjat ja lainat. Siitä puuttuu muutamia pienempiä instrumentteja, mutta olennaista on, että se ei myöskään kata eräitä varsin keskeisiä velvoitteita. Tällaisia ovat tulevaisuuden eläkkeitä koskevat vastuut – eläkerahastojen säästöthän kattavat vain osin juridiset vastuut, jotka koostuvat luvatuista eläkkeistä.

Maastrichtin velka on bruttovelkaa, mikä tarkoittaa, että siinä otetaan huomioon vain velvoitteet, ei varoja. Nettovelassa molemmat otetaan huomioon.

Viime kädessä voidaan sanoa, että nämä vastuut ovat ”heikompia” kuin suoraan rahoitusinstrumenteista tulevat vastuut, sillä eläkkeitä voidaan muuttaa eduskunnan päätöksellä. Muuten ne eivät poikkea muista rahoitusvastuista.

Lisäksi Maastrichtin velassa ei ole huomioitu julkisyhteisöiden takauksia. Valtion omistaman erityisrahoitusyhtiö Finnveran pääasiallisena roolina on täydentää rahoitusmarkkinoita tarjoamalla yrityksille lainoja, takauksia, pääomasijoituksia ja vientitakuita. Sen kautta valtio on taannut ennätyksellisen paljon yrityksien lainoja rahoituksen helpottamiseksi. Lähtökohtaisesti nämä eivät ole maksettavia velkoja, mutta mikäli nämä takaukset laukeavat, ne koituvat takaajan, eli Suomen valtion, maksettavaksi.

Miten suuri on Suomen julkisyhteisöiden velka?

Siksi on syytä tarkastella, kuinka suureksi Suomen julkisen velan voidaan laskea kasvaneen ja, kokonaisvaltaisesti arvioituna, kuinka huolissaan siitä tulisi olla. Lyhyesti sanoen Suomen velka on kyllä viimeisten 20 vuoden aikana kasvanut, mutta varsin maltillisesti verrattuna useimpiin muihin maihin, ja mikäli varallisuus otetaan huomioon, Suomen julkinen talous on poikkeuksellisen vauras.

Vuoden 2022 alussa, kahden pandemiavuoden jälkeen, Suomen Maastrichtin velka on hieman alle 70 prosenttia bruttokansantuotteesta. Jos tätä tarkastellaan suhteessa euroalueen verrokkimaihin, velka on hieman suurempi kuin Hollannissa, mutta hieman pienempi kuin Saksassa. Espanjassa, Italiassa ja Ranskassa velka on huomattavasti suurempi. Ranskassa velka on noin 115 prosenttia bruttokansantuotteesta, Espanjassa se on miltei 125 prosenttia ja Italiassa lähes 160 prosenttia.

Lisäksi kun sulauttamisen vaikutus otetaan huomioon, Hollannin velka on hyvin lähellä Suomen velan tasoa eli Hollannissa julkisyhteisöiden toimijat lainaavat muilta julkisyhteisöiden toimijoilta enemmän kuin Suomessa.

Kun veloista vähennetään varallisuus, julkinen velka näyttäytyy eri valossa. Kaikissa maissa velkamäärät näyttävät tällöin tietenkin pienemmiltä, mutta Suomen julkiyhteisöiden tapauksessa velka kääntyy selvästi negatiiviseksi eli varoja on enemmän kuin velkoja. Tämän taustalla on kaksi tekijää: ensinnäkin, työeläkelaitoksilla on kohtuullisen suuret varat, ja toiseksi Suomen valtio omistaa suoraan ja sen varainhoitoyhtiö Solidiumin kautta suuren määrän suomalaisia strategisesti tärkeitä yrityksiä.

Kun veloista vähennetään varallisuus, julkinen velka näyttäytyy eri valossa. Suomen julkiyhteisöiden tapauksessa velka kääntyy selvästi negatiiviseksi eli varoja on enemmän kuin velkoja.

Näennäisen yksinkertainen tapa pienentää valtion bruttovelkaa olisi myydä osinkoa tuottavia osakkeita. Nollakorkojen aikaan tällainen valtion velkasuhteen pienentäminen olisi kuitenkin järjetöntä.

Eläkevastuiden huomioiminen muuttaa velan kokonaiskuvan täysin. Kertyneillä eläkevastuilla tarkoitetaan sitä nykyhetken rahaksi muunnettuna rahamäärää, joka riittäisi kattamaan tähän mennessä karttuneet eläkkeet. Eläkevastuut ovat Suomessa noin 300 % bruttokansantuotteesta, eli ne huomioituna Suomen julkinen nettovarallisuus olisi noin ‑245 %. Saksassa eläkevastuut muodostavat noin 230 % bruttokansantuotteesta, tarkoittaen noin ‑270 % nettovarallisuutta, Ranskassa noin 320 % bruttokansantuotteesta, tarkoittaen noin ‑390 % nettovarallisuutta, Alankomaissa noin 170 % tarkoittaen noin ‑210 % nettovarallisuutta, ja niin edelleen.

Eläkkeet ovat osatekijänä julkisessa keskustelussa ja poliittisessa retoriikassa usein ”kestävyysvajeeksi” kutsutussa ilmiössä, jossa tulevaisuuden tulojen ennakoidaan jäävän paljon tulevaisuuden menoja pienemmiksi. Toisaalta, jos Suomen eläkkeiden taso laskettaisiin vaikkapa Saksan tasolle, suuri osa tästä kestävyysvajeesta häviäisi.

Mitä velkatilastoista voidaan päätellä?

Julkista velkaa erilaisilla käsitteillä ja eri maissa vertailtaessa välittyi varsin myönteinen kuva Suomen julkisen talouden velkaantumisesta 2000-luvulla. Myös Suomen suhteellinen tilanne verrattuna eurooppalaisiin verrokkeihin on kaikilla eri velan määritelmillä tarkasteltuna hyvä.

Puhe kestävyysvajeesta ei ole tuulesta temmattua, sillä työikäisen väestön kutistuessa eläkkeet pitää kattaa jollakin tavoin – tosin tämä varsinainen ongelma ei siis sinänsä sisälly sen julkisen velan piirin, josta yleensä puhutaan.

Sen sijaan puhe kestävyysvajeesta ei ole tuulesta temmattua, sillä työikäisen väestön kutistuessa eläkkeet pitää kattaa jollakin tavoin – tosin tämä varsinainen ongelma ei siis sinänsä sisälly sen julkisen velan piirin, josta yleensä puhutaan. Suhteessa kestävyysvajeeseen vaihtoehtoina ovat ensinnäkin työikäisen väestön kasvattaminen joko työuria pidentämällä, työperäistä maahanmuuttoa lisäämällä tai syntyvyyttä lisäämällä, toisekseen eläkkeiden leikkaukset tai kolmanneksi eläkemaksujen nostot ja säästämisen lisääminen, tai yhdistelmä näitä. Tämä luonnollisesti koskee kaikkia Euroopan maita.

Velka on jo itsesään moniulotteinen ja suhteellinen käsite. Julkinen velka ei siis ole vain yksi yksiselitteinen luku, vaan sitä voidaan laskea erilaisin tavoin ja päätyä hyvinkin erilaisiin päätelmiin. Ihan mihin vain tulkintaan luvut eivät kuitenkaan taivu. Silti julkisuudessa esiintyy tulkintoja, joita tosiasiat eivät tue. Tiivistetysti voidaan todeta, että retoriikasta huolimatta Suomi ei ole Kreikan tiellä.

Ilja Kristian Kavonius on dosentti ja yliopistotutkija Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksessa.

Ella Lillqvist on tutkijatohtori Vaasan yliopistossa sekä Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksessa.

Mika Pantzar on professori Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksessa.

Artikkeli pohjaa kirjoittajien Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Siteerausohje:

Kavonius, Ilja; Lillqvist, Ella ja Pantzar, Mika. 2022. ”Monta totuutta valtionvelasta” Politiikasta, 12.4.2022, https://politiikasta.fi/monta-totuutta-valtionvelasta

Julkaisu Monta totuutta valtionvelasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Bank Job on katsottavissa verkossa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalien ajan 31.1.-6.2.2022.

Daniel Edelstynin ja Hilary Powellin veijarimainen Bank Job (Iso-Britannia, 2021) antaa tämän arvion otsikossa esitetylle, näytelmäkirjailija Bertolt Brechtin Kolmen pennin oopperan (1928) repliikille uuden, toiveikkaan ja entistä ilkikurisemman merkityksen. Elokuvan alussa kohtaamme velkaantuneen ja turhautuneen lontoolaistaiteilijan, Daniel Edelstynin, joka yrittää saada rahoitusta tulevalle elokuvalleen. Rahaa ei irtoa, koska edellinen produktio maksoi enemmän kuin tuotti, ja uusi produktio vaikuttaa rahoittajan silmissä huolestuttavasti edellisen kaltaiselta.

Edelstyn alkaa pyöritellä yhdessä taiteilijapuolisonsa Hilary Powellin kanssa suuria kysymyksiä: Miksi me ylipäätään velkaannumme? Miksi yksi voi rikastua myymällä toisten velkoja? Miksi velka elää, vaikka minä kuolen? Miksi velka on niin tärkeää kapitalistisessa talousjärjestelmässä?

Näitä kysymyksiä on käsitellyt esimerkiksi edesmennyt yhdysvaltalainen antropologi David Graeber kirjassaan velan historiasta. Taiteilijapariskunta ryhtyy taiteelliseen interventioon vapauttaakseen pienen ihmisen veloista, ja tästä interventiosta syntyy elokuva.

Kohti ratkaisuja itse painetulla rahalla

Bank Job käsittelee riemastuttavan maanläheisesti sitä, miten amatöörit käyvät Occupy Wall Street -kansanliikkeen hengessä asiantuntijoiden rakentaman, läpitunkemattomalta tuntuvan systeemin kimppuun aseenaan pelkästään niin sanotut tyhmät kysymykset: Mitä jos velkaantuminen lopetettaisiin nyt heti? Mitä jos mitätöitäisiin kaikki olemassa olevat yksityisten kotitalouksien velat?

Etsiessään ratkaisua globaaliin velkakierteeseen pariskunta päätyy siihen, että tarvitaan uusi valuutta, jonka avulla he voivat ostaa velkoja ja mitätöidä ne. Nykyaikaisen, immateriaalisen kryptovaluutan sijaan he alkavat painaa itse tehtyjä seteleitä omassa piharakennuksessaan.

Mitä jos velkaantuminen lopetettaisiin nyt heti?

Näin tavalliselle kansalaiselle lähes käsittämättömään finanssikapitalismin rinnakkaistodellisuuteen irtaantunut valuutta palautuu konkreettiseksi, käsin kosketeltavaksi asiaksi. Siitä tulee tuttua kahisevaa käteistä, jonka ihminen ojentaa tiskin yli toiselle saadakseen vastineeksi jotain aitoa, jonka voi nähdä omin silmin, pistää kassiin ja viedä kotiin.

Edelstyn ja Powell tarvitsevat ”bisneksensä” pyörittämiseen oman, liiketoimintaidealtaan vallan iloisen ja irrottelevan ”pankin”, apukäsiä, painokoneita ja monenmoisia symboleita, kuten kylttejä ja leimasimia.

Aktivismia kotoillen

Elokuvan sisällöllinen dynamiikka ja visuaalinen kieli rakentuvat globaali-paikallinen-vastakkainasettelun varaan. Käsittämätön ja näkymätön globaali ylätaso muutetaan näkyväksi ja paikalliseksi ruohonjuuritasoksi. Vastakkainasettelua korostaa elokuvan välillä tyylitellyn retrohenkinen ja välillä harkitun kotikutoinen miljöö lapsineen, koirineen, sohvan käsinojalle unohtuneine lautasineen, petaamattomine sänkyineen ja rehottavine huonekasveineen. Tätä lämminhenkistä sekamelskaa vasten näytetään siluettikuvaa London Cityn viiltävän terävistä, lasisista ja teräksisistä pilvenpiirtäjistä – näin katsojalle ehdotetaan visuaalisin keinoin, mistä globaalin kapitalismin kylmää, velkaista ydintä kannattaisi lähteä etsimään.

Edelstyn ja Powell onnistuvat saamaan itälontoolaisen naapurustonsa mukaan toimintaan, jossa yhteiskuntakritiikki kääntyy leikiksi ja leikki politiikaksi. Taiteilijoiden ”pankilla” ei ole juuri mitään tekemistä vastaavaa nimeä kantavan yhteiskunnallisen instituution tai liiketoiminnan kanssa. Kriittinen katsoja saattaisi kuitenkin alkaa pohtia, eroaako toiminta sittenkään niin paljoa perinteisestä hyväntekeväisyydestä.

Taiteilijat onnistuvat saamaan itälontoolaisen naapurustonsa mukaan toimintaan, jossa yhteiskuntakritiikki kääntyy leikiksi ja leikki politiikaksi.

Elokuvassa pariskunta painaa omaa rahaa, jota yhteisöllistä taideprojektia sympatisoivat ihmiset ostavat oikealla rahalla. Kertynyt raha käytetään sekä lähialueen hyväksi että yksityisten velkojen mitätöimiseen. Tällainen rahan kerääminen vaikuttaisi olevan itse asiassa varsin lähellä perinteistä hyväntekeväisyyttä, jossa yksityinen ihminen antaa omastaan toiselle ja saa vastalahjaksi hyvää mieltä.

Hyväntekeväisyystyön kritiikillä on pitkä marxilainen historia, jonka kärki kohdistuu erityisesti siihen, että hädänalaisten auttaminen tapahtuu hätää tuottavan järjestelmän puitteissa. Näin yksityisten ihmisten hyväntahtoisuuden varaan rakentuva toiminta tulee vahvistaneeksi hätää tuottavia rakenteita sen sijaan, että rakenteita muutettaisiin.

Onko monimutkainen, verkottunut globaali kapitalismi sittenkään kovin monimutkaista

Tällaisen johtopäätöksen tekemiseen Bank Job on kuitenkin aivan liian vallaton. Taideprojektina se onnistuu hykerryttävän vaivattomasti siinä, missä analyyttinen yhteiskunnallinen dokumentti voisi helposti epäonnistua. Se kysyy suorasukaisesti, häpeilemättä ja täysin epäobjektiivisesti, onko monimutkainen, verkottunut globaali kapitalismi sittenkään kovin monimutkaista. Entä jos me vain luulemme niin?

Elokuva pyrkii siten hakkaamaan ihmisen mentäviä reikiä taloudellisen järjestelmämme kovaan ja kiiltävään imagoon ja osoittamaan, että ehkäpä julkisivun takana ei olekaan mitään sen kummempaa. Ehkä voisimme itse asiassa ratkaista kaikki ongelmat hommaamalla jostakin tyhjän toimiston, kirjoittamalla ikkunaan ”pankki” ja alkamalla painaa rahaa ihan itse.

Juuri tämä on elokuvan vekkuli ydin. Sen kun otetaan raha haltuun ja aletaan jakaa sitä niin, että kaikille riittää.

Kersti Tainio on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa. Hän on Politiikasta-lehden toimituskunnassa ja Politiikasta taidetta -osion toinen kuraattori.

Julkaisu DocPoint-arvio: Mitä on pankkiryöstö pankin perustamiseen verrattuna? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.