Mitä on propaganda?

Propaganda on harkittua, suunniteltua ja järjestelmällistä suostuttelevaa viestintää, jonka tarkoitus on ohjata kohdeyleisön käsityksiä, asenteita ja käyttäytymistä haluttuun suuntaan. Propagandasta puhuttaessa voidaan viitata niin suostuttelun käytäntöihin kuin sen yksittäisiin tuotoksiin, jotka voivat olla esimerkiksi puheita, uutisraportteja, julisteita, elokuvia, taidetta tai sosiaalisessa mediassa leviäviä meemejä. 

Koska propaganda on suurille yleisöille suunnattua suostuttelevaa viestintää, modernit joukkoviestimet ovat keskeisessä roolissa sen tuottamisessa ja levittämisessä. Propagandan tavanomaisia piirteitä ovat viestinnän yksisuuntaisuus, yleisöjen harhaanjohtaminen sekä ystävä- ja viholliskuvien luominen esimerkiksi voimakkaiden stereotypioiden ja tunteisiin vetoavien vertauskuvien avulla. 

Propagandan tarkoitus on saada yleisöt kokemaan, että he ovat omaksuneet esitetyn tulkinnan todellisuudesta oman järkeilynsä tuloksena ja että he käyttäytyvät halutulla tavalla omasta vapaasta tahdostaan. Siksi on tyypillisempää tunnistaa propagandaksi sellaista viestintää, jota harjoittavat poliittiset ja aatteelliset vastustajat kuin sellaista, jonka ajatus- ja arvomaailman itse allekirjoittaa.

Termin modernin käytön katsotaan yleisesti alkaneen katolisen kirkon lähetystoiminnasta 1600-luvulla, ja siten se kytkeytyy historiallisesti opin tai aatteen levittämiseen. 

Suhtautuminen propagandaan ja viestinnällä vaikuttamiseen on vaihdellut aikakaudesta toiseen. Itse käsite juontuu latinan kielen levittämistä tarkoittavasta verbistä propagare. Termin modernin käytön katsotaan yleisesti alkaneen katolisen kirkon lähetystoiminnasta 1600-luvulla, ja siten se kytkeytyy historiallisesti opin tai aatteen levittämiseen. 

Toisen maailmansodan jälkeen termi yhdistettiin länsimaissa vahvasti natsi-Saksaan ja Neuvostoliittoon. Niiden nähtiin harjoittavan kokonaisvaltaista kansalaisten manipulaatiota, joka pyrkii valjastamaan kaikki mahdolliset keinot päämääränsä saavuttamiseksi. Länsimaissa yleistyikin 1900-luvun loppupuolella ajatus, jonka mukaan propagandassa on kyse massojen manipuloinnista erityisesti vääristelyn ja valehtelun keinoin. 

Erottautuakseen epäeettiseksi koetusta propagandasta suostuttelevan viestinnän ammattilaiset alkoivat käyttää toiminnastaan muita termejä, kuten mainonta ja markkinointi, pr-toiminta, promootio sekä strateginen viestintä.

Nykykeskustelussa propaganda tyypillisesti yhdistetään tietoisesti valheellisiin narratiiveihin, joita tuottavat Venäjän kaltaiset autoritaariset hallinnot, Donald Trumpin kaltaiset populistijohtajat sekä vaikkapa tupakoinnin terveysriskejä tai ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta kieltävät suuryhtiöt. Myös George W. Bushin hallinnon kampanja Irakin sodan oikeuttamiseksi on usein käytetty esimerkki huolellisesti suunnitellusta, valheisiin ja harhaanjohtamiseen perustuvasta propagandasta.

Propagandan tunnistamisessa huomion onkin kohdistuttava viestinnän tiedollisen sisällön ohella sen kontekstiin, menetelmiin ja tarkoitusperiin.

Propagandatermin rajaaminen koskemaan ainoastaan selkeästi valheelliseksi osoitettavissa olevaa viestintää on kuitenkin ongelmallista. Se peittää näkyvistä sen, että yleisöjen käsityksiin ja käyttäytymiseen vaikuttaminen perustuu usein erittäin hienovaraisille suostuttelun keinoille eikä välttämättä edellytä suoranaisten epätotuuksien tehtailua. Propagandan tunnistamisessa huomion onkin kohdistuttava viestinnän tiedollisen sisällön ohella sen kontekstiin, menetelmiin ja tarkoitusperiin.

Tiedetoimittaja ja tietokirjailija Joonas Pörsti on arvioinut, että houkutus propagoida monipuolisen, harkitsevan ja vastavuoroisen viestinnän kustannuksella korostuu nykyisessä viestintäympäristössä. Julkisuudessa risteilee paljon erilaisia keskenään kamppailevia narratiiveja, ja järkiperäisestä ja toisia kunnioittavasta väittelystä on tullut yhä vaikeampaa. Tämä kannustaa julkisia toimijoita ajamaan viestinnällään vain omaa etuaan pyrkimättä monipuoliseen informaation esittämiseen ja keskustelevuuteen. 

Myös yleisöjen rooli propagandassa on muuttunut. Nykytilanteessa verkonkäyttäjät voivat itse aktiivisesti levittää ja käyttää propagandaa sen sijaan, että olisivat sen passiivisia kohteita. 

Propagandan katsotaan usein olevan uhka demokratialle, sillä se pyrkii torjumaan rationaalista harkintaa ja julkista keskustelua. Toisaalta propagandaa on hyödynnetty ajettaessa myös monia edistyksellisiä tavoitteita kuten yleinen äänioikeus, orjuuden kieltäminen tai ympäristönsuojelu. 

Propagandalla on siksi nähty olevan kiinteä kytkös nimenomaan liberaaliin demokratiakehitykseen. Juuri väestön kasvava itsehallinto tuottaa tarpeen sen jatkuvaan suostutteluun poliittisen hallinnon ja elinkeinoelämän pyrkimysten tueksi. Samalla tavoin uudet viestintäteknologiat tuottavat paitsi mahdollisuuksia demokratian laajentamiselle ja syventämiselle, myös yhä uusia pyrkimyksiä muovata julkista mielipidettä. 

VTT Markus Ojala on poliittisen viestinnän tutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkelia päivitetty 6.10.2023: Tästä Kysy Politiikasta -artikkelista on olemassa myös lokakuussa 2023 julkaistu selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskuksen selkotunnuksen.

Julkaisu Kysy Politiikasta: Mitä on propaganda? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tietoympäristön hallinta on keskeinen osa sodankäyntiä modernien joukkoviestinten aikakaudella. Nykyisessä mediakentässä sosiaalisen median alustat muodostavat paljon puhutun informaatiosodan näyttämön.

Vähemmän huomiota kiinnitetään journalistiseen mediaan. Sillä on kuitenkin edelleen keskeinen asema konflikteja koskevan tiedon tuottamisessa ja levittämisessä. Jo Euroopan unionin päätös estää Venäjän valtion keskeisten kansainvälisten tiedotusvälineiden Russia Today -uutiskanavan ja Sputnik-median toiminta alueellaan ilmentää, miten vaikutusvaltaisena ammattimainen uutis- ja ajankohtaistuotanto nähdään.

Tietoympäristön hallinta on keskeinen osa sodankäyntiä modernien joukkoviestinten aikakaudella.

Ukrainan sotaa onkin tärkeää tarkastella myös siitä näkökulmasta, miten uutismedia esittää konfliktia ja millainen rooli sillä on konfliktissa. Mediatutkimuksen alueella keskeinen lähestymistapa on niin sanottu media/valtio-suhteen teoria. Se tarkastelee kriittisesti, miten uutisorganisaatioiden suhteet valtionhallintoon ja ulkopolitiikan eliitteihin muovaavat kansainvälisten tapahtumien uutisointia.

Media/valtio-suhteen teoria

Journalistisen median ja valtion välinen suhde asettaa erityisen tutkimusongelman länsimaisissa demokratioissa. Toisin kuin autoritaarisissa maissa, uutisointi on liberaaleissa demokratioissa määritelmällisesti riippumatonta ja vapaata valtion suorasta kontrollista.

Kysymys median todellisesta autonomiasta on kuitenkin monimutkaisempi. Media/valtio-suhteen tutkimusperinne pyrkii selvittämään, miten median suhteet viranomaisiin ja poliittisiin eliitteihin heijastuvat kansainvälisten asioiden uutisointiin. Yhtäältä arvioidaan sitä, kuinka paljon etäisyyttä uutismedia ottaa oman maan viralliseen ulkopoliittiseen linjaan ja toisaalta sitä, voiko mediauutisointi vastaavasti vaikuttaa ulkopoliittiseen päätöksentekoon.

Media/valtio-suhteen teoriaksi kutsutaan tutkimusperinnettä, joka muotoutui Vietnamin sodan uutisoinnista käydyssä yhdysvaltalaisessa keskustelussa 1980-luvulla. Sen keskeisiä teoksia olivat Daniel Hallinin The Uncensored War (1986) sekä Edward Hermanin ja Noam Chomskyn Manufacturing Consent (1988).

Niin Hallin kuin Herman ja Chomsky väittivät, että uutisointi oli pikemminkin tukenut sodankäyntiä ja rakentanut julkista oikeutusta Yhdysvaltojen pyrkimyksille.

Molemmat tutkimukset pyrkivät osoittamaan vääräksi sodan jälkeen vahvana eläneen uskomuksen siitä, että median kriittinen uutisointi sodasta oli romuttanut kansalaisten tuen Yhdysvaltojen käymälle sodalle Vietnamissa. Niin Hallin kuin Herman ja Chomsky väittivät, että uutisointi oli pikemminkin tukenut sodankäyntiä ja rakentanut julkista oikeutusta Yhdysvaltojen pyrkimyksille.

Tutkimusten pohjalta muodostui yleisempi teesi siitä, että mediauutisointi kansainvälisistä suhteista ja konflikteista tuottaa yleensä oikeutusta oman maan ja sen liittolaisten toimille. Sittemmin varhaisia tuloksia ja niiden pohjalta muovailtuja teorioita on koeteltu muun muassa Falklandin sodan, Persianlahden sodan, Irakin sodan ja niin kutsutun terrorismin vastaisen sodan mediaraportointia tarkastelevissa tutkimuksissa.

Matkan varrella 1980-luvulla muotoillut ydinteesit ovat sekä vahvistuneet että täydentyneet uusilla havainnoilla. Seuraavassa tiivistän tutkimusperinteestä kolme keskeistä väitettä ja pohdin niiden merkitystä suomalaisen Ukrainan konfliktia koskevan uutisoinnin ymmärtämiseksi.

Uutisointi on riippuvaista hallinnosta

Media/valtio-suhteen tutkimuksen keskeisin viesti on, että uutisointi sodista ja kansainvälisistä tapahtumista laajemminkin on vahvasti sidoksissa oman maan ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjien päämääriin. Uutisointi on eliittivetoista, sillä journalismi on riippuvaista johtavista poliitikoista ja viranomaisista tiedonlähteinä.

Kriisitilanteissa poliitikkojen ja viranomaisten rooli ensisijaisina tietolähteinä entisestään korostuu. Tämä antaa hallinnolle etuoikeutetun aseman edistää mediajulkisuudessa haluttuja tulkintoja tapahtumista.

Lisäksi ammattimaisen journalismin rutiineihin kuuluva objektiivisuus – tai sen vaikutelman tuottaminen – ohjaa uutismediat rajaamaan esille tuotujen näkemysten alaa niihin, joita hallinto ja lainsäätäjät esittävät.

Eliittivetoisuus tarkoittaa, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisten päätöksentekijöiden välisestä yksimielisyydestä tai erimielisyydestä tulee keskeinen mediakeskustelun luonnetta määräävä tekijä. Mikäli eliitit jakavat suhteellisen yhtenäisen käsityksen kansainvälisistä tapahtumista ja kansallisesta edusta, vaihtoehtoiset ja hallinnon näkemyksiä haastavat näkökulmat jäävät mediakeskustelun marginaaliin.

Uutisointi sodista ja kansainvälisistä tapahtumista laajemminkin on vahvasti sidoksissa oman maan ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjien päämääriin.

Tällöin uutismedia on pitkälti alisteinen esimerkiksi hallituksen, puolustusvoimien ja tiedustelupalveluiden harjoittamalle organisoidulle suostuttelevalle viestinnälle eli propagandalle. Nykykeskustelussa propagandan sijasta tosin suositaan mieluummin muita termejä, kuten strateginen viestintä, pr-viestintä tai informaatiovaikuttaminen.

Eliittivetoisuudella on tunnistettavia seurauksia myös Ukrainan konfliktin uutisoinnissa. Venäjän hyökkäystä edeltävinä kuukausina länsimaiden johtajat sitoutuivat varsin yhtenäiseen kantaan, jonka mukaan Venäjän esittämät vaatimukset Naton itälaajenemisen lopettamisesta ja molemminpuolisista turvatakuista on yksiselitteisesti torjuttava.

Länsijohtajat oikeuttivat valittua linjaa mediassa kehystämällä Venäjän vaatimukset nykymaailmaan sopimattomaksi etupiiriajatteluksi ja vaarallisiksi suurvaltapyrkimyksiksi. Samaan aikaan uutisointia hallitsi Venäjän mahdollista hyökkäystä koskeva ennakointi, jota ruokki etenkin Yhdysvaltojen hallinnon medialle syöttämä tiedustelutieto.

Näillä viestinnällisillä keinoilla länsihallinnot onnistuivat häivyttämään länsimaiden omaa roolia konfliktissa ja sälyttämään vastuuta jännitteiden kasvusta yksinomaan Venäjälle. Ajatus Naton Venäjälle muodostamasta turvallisuusuhkasta sopi huonosti turvallisuuspoliittisen eliitin suosimaan kehykseen. On siten ymmärrettävää, että se painui myös suomalaisessa mediajulkisuudessa marginaaliin.

Median toimijuus korostuu tapahtumissa

Media/valtio-suhteen teorian näkökulmasta Venäjän suurhyökkäys edustaa merkittävää tapahtumaa kansainvälisissä suhteissa. Tapahtumat ovat teorian näkökulmasta tärkeitä, sillä tapahtumien virta on aina jossain määrin hallitsematonta. Siksi ne tuovat median ja päättäjien väliseen suhteeseen dynamiikkaa.

Raportoimalla tapahtumista media voi vaikuttaa ulkopoliittisiin päätöksiin. Esimerkiksi uutisointi siviiliuhreista saattaa luoda poliittisille johtajille painetta lisätä edelleen sotilaallista tukea Ukrainalle tai ryhtyä entistä voimakkaampiin toimiin Venäjän talouden romuttamiseksi.

Eliittivetoisuuden sijaan kansainvälisen politiikan uutisointia kuvataankin toisinaan tapahtumavetoiseksi. Tällä tarkoitetaan, että uutismedialla on merkittävää autonomista toimijuutta kansainvälisessä politiikassa. Näkökulma haastaa käsitystä siitä, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan päättäjät ovat joka tilanteessa hallitsevassa asemassa median ja valtion välisessä suhteessa.

Median vaikutusvaltaa ei toisaalta pidä yliarvioida. Mediaraportoinnin ja ulkopoliittisen päätöksenteon välisten kytkösten analyysi on yleensä osoittanut, että media on parhaimmillaankin vain yksi politiikkaan vaikuttava tekijä. Päätökset esimerkiksi sotilaallisista interventioista perustuvat pääasiassa aivan muihin vaikuttimiin kuin konfliktia koskevaan uutisointiin.

Raportoimalla tapahtumista media voi vaikuttaa ulkopoliittisiin päätöksiin.

Lisäksi on muistettava, että tapahtumien uutisointi edellyttää aina tulkintaa. Päätöksentekijöiden asema ensisijaisina lähteinä antaa heille useimmiten mahdollisuuden vaikuttaa tapahtumista mediassa rakentuviin käsityksiin tavoilla, jotka vahvistavat heidän omien toimiensa oikeutusta.

Venäjän toimia ja kansainvälistä politiikkaa koskevia näkemyksiä ei ole enää vuosiin esitetty oikeutettuina suomalaisessa mediakeskustelussa. Venäjän aloittama suurhyökkäys Ukrainaan voimisti kuitenkin entisestään mediakehystä, jossa autoritaarinen Venäjä edustaa suoraa uhkaa ”vapaalle maailmalle”.

Sanonnasta, että Ukraina taistelee koko Euroopan puolesta, onkin tullut suosittu poliitikkojen ja mediakommentaattorien keskuudessa. Se luonnollisesti oikeuttaa sekä Ukrainalle annettavaa taloudellista ja sotilaallista apua että useiden länsimaiden päättämiä merkittäviä lisäpanostuksia sotilaalliseen varustautumiseen.

Tapahtumien sattumanvaraisuus muistuttaa joka tapauksessa siitä, ettei hallinto pysty koskaan täydellisesti hallitsemaan itsestään ja kansainvälisistä suhteista rakentuvaa julkista kuvaa. Tapahtumat voivat myös olla luonteeltaan sellaisia, että niistä uutisointi nakertaa hallinnon ja sen liittolaisten uskottavuutta ja oikeutusta.

Esimerkkinä voidaan pitää Afganistanin nälänhätää, jota monet järjestöt ovat luonnehtineet tämän hetken pahimmaksi humanitaariseksi kriisiksi. Uutisoimalla voimallisesti afganistanilaisten kärsimyksestä media voisi nakertaa länsimaisten johtajien oikeutusta, sillä nälänhädän taustalla ovat nimenomaan lännen vetäytymisensä jälkeen asettamat talouspakotteet.

Uutismedian huomion kiinnittyminen ukrainalaisten kärsimykseen afganistanilaisten sijaan muistuttaa siitä, että uutisoidut tapahtumat ovat aina valikoituja.

Uutismedian huomion kiinnittyminen ukrainalaisten kärsimykseen afganistanilaisten sijaan muistuttaa siitä, että uutisoidut tapahtumat ovat aina valikoituja. Keskeinen uutisvalintaa koskeva journalistinen kriteeri on tapahtumien tunnistettavuus ja tuttuus.

Useimmiten uutisoidut tapahtumat sopivatkin jo vakiintuneisiin käsityksiin kansainvälisestä politiikasta ja sen toimijoista. Ennakkokäsityksiin hankalasti sopivista tapahtumista sen sijaan on vaikeampi rakentaa uutisjuttuja.

Ideologian vaikutus uutisointiin

Ulkopolitiikan eliittien ja tapahtumavetoisuuden ohella media/valtio-suhteen teoria kiinnittää huomiota myös ideologisiin tekijöihin uutismedian toimintaa selitettäessä. Kansainvälisessä uutisoinnissa keskeistä on eritoten isänmaallisuuden vaikutus.

Patriotismi korostuu yleensä kriisien keskellä. Se saa kansan vaistomaisesti tukeutumaan johtajiinsa, ja nämä myös tyypillisesti vetoavat kansalaisten isänmaallisiin tuntemuksiin.

Toimittajakuntaa ei ole syytä pitää immuunina patriotismin vaikutukselle. Kun konflikti kiristyy ja oma maa on siinä tavalla tai toisella osallisena, medialla on taipumus niin sanotusti kokoontua lipun ympärille ja liittyä yhteiseen rintamaan vihollista vastaan.

Median kynnys arvostella oman puolen johtajia voi nousta myös siitä syystä, että pelkona on eliitin ja yleisöjen vihamielinen reaktio yhteisen veneen keikuttamiseen.

Ukrainan sodan aikana suomalaisessa uutismediassa näkyy kriisiajalle tyypillinen varovaisuus suhteessa viralliseen ulkopolitiikkaan ja laajemmin länsimaiseen valtiojohtoon. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidentin Joe Bidenin lausunnot sotarikoksista, kansanmurhasta ja Vladimir Putinin syrjäyttämisestä ovat herättäneet vain vähän kriittistä huomiota.

Kun konflikti kiristyy ja oma maa on siinä tavalla tai toisella osallisena, medialla on taipumus niin sanotusti kokoontua lipun ympärille ja liittyä yhteiseen rintamaan vihollista vastaan.

Kun julkista arvostelua esitetään, se kohdistuu lähinnä Ukrainalle annetun sotilaallisen tuen riittämättömyyteen tai puutteisiin Venäjän vastaisissa talouspakotteissa. Kysymystä siitä, millä tavoin länsimaiden politiikka torjuu konfliktin pitkittymistä ja eskaloitumista, ei samalla tavoin esitetä.

Patriotismin ohella uutisoinnin taustalla voidaan hahmottaa myös muita ideologisia vaikuttimia. Suomalainen uutismedia on pääosin sitoutunut ajatukseen länsikeskeisestä maailmanjärjestyksestä ja sen oikeutuksesta. Ukrainan sodan uutisointi vahvistaa tarinaa, jossa länsimaat puolustavat demokratian ja ihmisoikeuksien kaltaisia liberaaleja arvoja niitä uhkaavia voimia vastaan.

Liberaalin maailmanjärjestyksen puolustaminen erilaisia sisäisiä ja ulkoisia uhkakuvia vastaan on Kiinan ja Venäjän vahvistumisen myötä noussut yhä näkyvämmäksi ideologiseksi vaikuttimeksi mediajulkisuudessa. Tähän maailmankuvaan sopii tiiviisti myös ”uuden kylmän sodan” kehys, jolla voidaan selittää nykyisiä maailmanpoliittisia jännitteitä.

Uuden kylmän sodan kehys vaikuttaa poliittisten toimijoiden liikkumavaraan. Poliitikot, jotka pyrkivät liennyttämään suurvaltapoliittisia jännitteitä joutuvat tässä kehikossa helposti huonoon huutoon ja tulevat entistä varovaisemmiksi julkisissa esiintymisissään. Kun vastakkainasettelua ja sotilaallisten jännitteiden kasvattamista ruokkivat toimet eivät kohtaa julkista vastustusta, uudesta kylmästä sodasta tulee helposti itseään toteuttava tarina.

Sota ja kriittisen analyysin vaimentaminen

Ukrainan konfliktin uutisoinnin kriittisen tarkastelun tarkoitus ei ole kyseenalaistaa Venäjän vastuuta aloittamastaan sodasta. Kansainvälisen oikeuden vastaiselle sodalle ei yksiselitteisesti ole oikeutusta, ja myös suuri enemmistö YK:n jäsenmaista on aiheellisesti tuominnut sen.

Venäjän tekemät rikokset eivät kuitenkaan ole peruste olla kriittisesti tarkastelematta länsimaiden roolia ja pyrkimyksiä konfliktissa. Tällaista tarkastelua tehdäänkin ansiokkaasti akateemisessa yhteisössä sekä erilaisissa vaihtoehtomedioissa.

Miksi länsimaiden virallista näkemystä oikeuttava propaganda näyttää pitkälti läpäisevän riippumattoman uutismedian, ja sitä haastavat tulkinnat jäävät marginaaliin?

Tutkimuksen ja demokratian kannalta oleellinen kysymys kuitenkin on, miksi suuret yleisöt tavoittava uutismedia pääsääntöisesti sulkee tällaiset kriittiset näkökulmat pois päiväjärjestyksestä. Miksi länsimaiden virallista näkemystä oikeuttava propaganda näyttää pitkälti läpäisevän riippumattoman uutismedian, ja sitä haastavat tulkinnat jäävät marginaaliin?

Media/valtio-suhteen teorian näkökulmasta selitykset nousevat median ja valtion keskinäisriippuvuuksista, uutisoinnin tapahtumavetoisuudesta sekä patrioottisen ja liberaalin ideologian yhteisvaikutuksesta.

Tutkimusperinne muistuttaa, että liberaaleissa demokratioissa journalisteilla ja julkisilla keskustelijoilla on aina mahdollisuus tuoda ajankohtaiseen keskusteluun virallista ulkopoliittista linjaa haastavia näkökulmia. Niiden menestys riippuu kuitenkin siitä, löytyykö ulko- ja turvallisuuspoliittisten eliittien keskuudesta näitä näkökulmia kannattavia ja voimistavia toimijoita.

VTT Markus Ojala on poliittisen viestinnän tutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Julkaisu Sotauutisointi on propagandan läpäisemää ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuosi sitten suomalaisten viestintäpolitiikan tutkijoiden Helsinki Media Policy Research Group julkaisi kirjan Viestintä kuuluu kaikille, joka oli syksyllä 2020 yksi Tiedettä suomeksi -palkinnon voittajista. Teos käsittelee kansalaisten viestinnällisten oikeuksien toteutumista Suomessa.

Näille oikeuksille ei ole yhtä vakiintunutta määritelmää. Kirjassa tarkastelimme neljää oikeutta, jotka perustuvat ihmisoikeuksiin sekä suomalaisen yhteiskunnan lakeihin ja normeihin: pääsyä informaation äärelle, monipuolisten sisältöjen saatavuutta, yksityisyydensuojaa sekä dialogisuudelle perustuvaa viestintää.

Kirjan tavoitteena oli tarkastella kriittisesti, miltä lehdistönvapaudella, medialukutaitohankkeilla ja valheellisen viestinnän vastustuskyvyllä mainetta niittänyt Suomi näyttäytyy, kun analysoidaan lainsäädäntöä, viranomaisten toimintaa, mediaa sekä kansalaisten median käyttöä näiden neljän oikeuden näkökulmasta.

Pandemiavuoden aikana kirjamme ydin on osoittautunut entistä tärkeämmäksi. Samalla se kaipaa myös kipeästi päivitystä.

Kohti episteemisiä oikeuksia

Koronakriisi on tehnyt kaikille selväksi, miten keskeistä pääsy luotettavan tiedon äärelle on. Kriisiviestinnässä korostuu myös kansalaisten kuuleminen. Tutkimukset meillä ja muualla osoittavat, että kriisiaikana perinteisten medioiden arvostus nousee. Silti myös valheellinen viestintä leviää nopeasti ja varmasti.

Perinteisesti viestinnälliset oikeudet edistävät ja suojaavat viestintää prosessina ja toimintana. Kuitenkin tänä päivänä muun muassa taloudelliseen asemaan, sukupuoleen tai etniseen taustaan liittyvä epätasa-arvo voi vaikuttaa ihmisten mahdollisuuksiin saada luotettavaa tietoa. Epätasa-arvo näkyy myös väestöryhmien oikeuksissa tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi omista lähtökohdistaan. Tämä koskee niin perinteisiä medioita kuin sosiaalisen median alustoja.

Muun muassa taloudelliseen asemaan, sukupuoleen tai etniseen taustaan liittyvä epätasa-arvo voi vaikuttaa ihmisten mahdollisuuksiin saada luotettavaa tietoa.

On siis aika peräänkuuluttaa viestinnällisten oikeuksien lisäksi myös episteemisiä oikeuksia. Episteemiset oikeudet tarkoittavat oikeutta muodostaa vapaasti omat näkemykset ja oma maailmankuva. Niiden toteutuminen riippuu paitsi yksilöstä itsestään myös ympäröivästä yhteiskunnasta ja nykyään yhä enemmän digitaalisen viestinnän eri muodoista. Siten episteemiset oikeudet tarkoittavat myös yksilön oikeutta tietoon ja todenmukaiseen viestintään.

Digitaalisen hyvinvointivaltion uudet sudenkuopat

Viestinnälliset oikeudet kuuluvat olennaisena osana länsimaisten modernin yhteiskunnan periaatteisiin. Hyvinvointivaltion traditiosta ponnistavassa Suomessa on pitkät perinteet kansalaisten viestinnällisten oikeuksien edistämisessä. Suomen perustuslain määritelmä sananvapaudesta ei koske vain ilmaisun vapautta, vaan myös tietojen, mielipiteiden ja muiden viestien vastaanottamista. Euroopan unionin perussopimuksessa mainitaan erikseen tiedotusvälineiden vapaus ja moniarvoisuus.

Viestinnälliset oikeudet kuuluvat olennaisena osana länsimaisten modernin yhteiskunnan periaatteisiin.

Digitaalinen viestintäympäristön hallinta on ainakin kansallisella tasolla kuitenkin yhä haastavampaa. Toimintaympäristön muutos on paljastanut suomalaisen viestintäpolitiikan heikkoudet: kriitikkojen mukaan politiikalta puuttuu kokonaiskuva, jolla vastattaisiin uusiin ongelmiin. Yhtenä seurauksena reaktiivisuudesta on, että pohjoismaisen vertailututkimuksen mukaan Suomi on käytännössä etääntynyt monista niin kutsutun pohjoismaisen viestinnällisen hyvinvointivaltion perusperiaatteista.

Digitalisaatiosta toivottiin vuosituhannen alussa demokratian pönkittäjää ja ratkaisua moneen hyvinvointivaltion ongelmaan. Rakentavan debatin sijaan mediavälitteinen poliittinen osallistuminen on kuitenkin eriyttänyt kansalaisia toisistaan. Esimerkkinä toimii yleisradiotoiminta: perinteisesti kansallista yhtenäisyyttä rakentaneet julkisen palvelun yleisradioyhtiöt joutuvat kamppailemaan yleisöjen huomiosta globaalien kaupallisten alustojen, kuten Facebookin, Youtuben ja Netflixin ehdoilla ja armoilla. Samalla Ylen sisältöjä Facebookissa ja muualla käyttävät luovuttavat tietonsa näiden yritysten kaupallisesti hyödynnettäväksi.

Digitalisaatiosta toivottiin vuosituhannen alussa demokratian pönkittäjää ja ratkaisua moneen hyvinvointivaltion ongelmaan. Rakentavan debatin sijaan mediavälitteinen poliittinen osallistuminen on kuitenkin eriyttänyt kansalaisia toisistaan.

Digiaika tuottaa muutenkin julkiselle sektorille uusia sudenkuoppia. Digitaalisten kuilujen lisäksi uusina kysymyksinä ovat nousseet esimerkiksi uuteen viestintäteknologiaan liittyvä algoritminen syrjintä, joka koskee automaattisen päätöksenteon yleistymiseen sisältyviä riskejä. Esimerkiksi tukipäätösten tai hyvinvointipalveluiden automaattinen pisteyttäminen voi tuottaa uusia kuiluja. Muita ongelmia ovat muun muassa rakenteellinen rasismi, josta esimerkkinä on kasvojentunnistusteknologiaan sisältyvä etninen profilointi, sekä digitalisaation haitalliset ympäristövaikutukset.

Ei liene ihme, että YK:n ihmisoikeusneuvoston raportti rasismista toteaa sarkastisen surullisesti, että digitaaliset hyvinvointivaltiot ovat tällä hetkellä itseasiassa syrjiviä hyvinvointivaltiota. Näihin ongelmiin perinteisillä viestinnällisillä oikeuksilla ei täysin päästä pureutumaan.

Totuudenjälkeinen luottamus

Totuudenjälkeisestä ajasta on tullut hokema, jolla kuvataan niin valheellisen viestinnän leviämistä erityisesti verkkoympäristössä, kuin luottamuksen rapautumista perinteisiin tietoinstituutioihin. Vaikka historian näkökulmasta faktojen jälkeisessä demokratiassa ei pohjimmiltaan ole mitään uutta, nykykehitys on huolestuttavaa, sillä demokratian toteutuminen on tiiviisti sidoksissa kaikkien kansalaisten käytettävissä olevaan, luotettavaan ja luottamusta herättävään tietoon.

Koronakriisin alkuvaihe nosti luottamuslukemat korkealle niin hallituksen kuin mediankin suhteen. Loppusyksyyn 2020 mennessä suomalaisten usko poliitikkojen antamaan tietoon oli kuitenkin hiipunut merkittävästi. Suuret erot eri puolueiden kannattajaryhmien välillä kertovat myös luottamuksen polarisaatiosta.

Kansalaiset kritisoivat terävästi niin sosiaalisen median epäluotettavuutta kuin journalismin markkinavetoisuutta.

Vaikka suomalaista mediaa pidetään yhä luottamuksen arvoisena, kansalaiset kritisoivat terävästi niin sosiaalisen median epäluotettavuutta kuin journalismin markkinavetoisuutta. On myös merkkejä siitä, että kanssaihmisten tietoihin ja medialukutaitoon suhtaudutaan epäilevästi. Yksilön viestinnälliset oikeudet eivät yksin auta yhteiskuntaa tilanteessa, jossa kansalaisten maailmankuvat ja niitä rakentavat tiedot ja uskomukset eriytyvät.

Kansalaisyhteiskunnalla keskeinen rooli

Kun oikeuksien toteutumista aiemmin käsiteltiin enimmäkseen kansallisen lainsäädännön ja sääntelyn puitteissa, digitalisaatio on laajentanut keskustelun kansainvälisille kentille. Samalla tarkastelu on laajentunut yksilökeskeisestä, yksityisen kansalaisen näkökulmasta yhteisölliseen, eri kulttuuri-, sosiaali-, ja muiden ryhmien oikeuksiin.

Kansalaisyhteiskunnalla on jo pitkään ollut keskeinen rooli internetin globaalin hallinnoinnin foorumeilla (muun muassa Internet Governance Forum, IGF; Internet Society, ISOC; Internet Research Task Force, IRTF). Niiden perustana on yhteistyö internetin eri sidosryhmien kesken. Viime aikoina järjestöt ja aktivistit ovat kiinnittäneet entistä enemmän huomiota myös maailman kauppajärjestön WTO:n kaltaisiin instituutioihin, joissa teknologiayritykset pyrkivät vakiinnuttamaan datan vapaan liikkuvuuden vapaakauppasopimusten kulmakiveksi. Tällä saattaa olla mahdollisesti kauaskantoisia seurauksia globaalisti, sillä se löisi lukkoon teknologiayhtiöiden roolin datan omistajina lisäten tiedollista epätasa-arvoa.

Suomessakin tarvittaisiin kuitenkin kansalaisjärjestöjen ja -liikkeiden koordinoidumpaa toimintaa kansalaisten episteemisten oikeuksien kokonaisvaltaiseksi edistämiseksi.

Suomalaisen viestintäpolitiikan saralla kansalaisyhteiskunnan rooli on toistaiseksi ollut varsin hajanainen. Viime vuosina liikkeet, kuten käyttäjän omien henkilötietojen hallintaa edistävä MyData, ovat onnistuneet luomaan uusia periaatteita viestinnällisten oikeuksien toteuttamiseksi digitaalisessa ympäristössä. Suomessakin tarvittaisiin kuitenkin kansalaisjärjestöjen ja -liikkeiden koordinoidumpaa toimintaa kansalaisten episteemisten oikeuksien kokonaisvaltaiseksi edistämiseksi.

Episteemiset oikeudet syventämään viestinnällisiä oikeuksia

Kuten kirjassamme ehdotimme, perinteisiä viestinnällisiä oikeuksia on tarpeen tarkastella digitaalisessa maailmassa. Ne eivät kuitenkaan riitä kattamaan yllä kuvattua digitaalisen eriarvoisuuden kirjoa. Paljon siteeratun valvontakapitalismin käsitteen kehittäjä Shoshana Zuboff onkin esittänyt, että juuri tietämiseen liittyvät episteemiset epätasa-arvon muodot ovat suurin ongelma yhteiskunnallemme. Hän muistuttaa, että digiaikana vallankahva on tiedon omistajilla. Ne, joilla on tietoa, ja ne jotka päättävät, kelle tietoa jaetaan, hallitsevat.

Meillä voi olla teknologisesti helppo pääsy viestinnän äärelle ja teoreettisesti loputon sisältöjen saatavuus. Otamme mahdollisesti kantaa päivänpolttaviin kysymyksiin vilkkaammin kuin koskaan erilaisilla foorumeilla. Mutta digiaikana ostamme datallamme tiedonmuruja ja osallistumisen mahdollisuuksia, usein yksityisyydensuojasta piittaamatta. Samasta syystä meitä ohjaillaan tiettyjen sisältöjen ääreen ja siten episteemisiä oikeuksiamme rajoitetaan jatkuvasti, automaattisesti.

Ne, joilla on tietoa, ja ne jotka päättävät, kelle tietoa jaetaan, hallitsevat.

Mitä rajatummat ja ohjatummat viestintäympäristömme ovat, sitä vähemmän luotamme mihinkään niiden ulkopuolella – oli kyse sitten päättäjistä, viestimistä tai toisistamme. Tämä on pahimmillaan episteemisten oikeuksien ja mahdollisuuksien kaventumisen kierre.

Digitaalisen ympäristön laajentuessa myös sen tuomat haasteet koskettavat entistä laajemmin yhteiskunnan sektoreita kuten koulutusta, terveydenhuoltoa ja ympäristöä. Siten nämä haasteet koskevat laajasti myös suomalaista kansalaisyhteiskuntaa. Kansalaisten oikeudet tulee ottaa paremmin huomioon kaikessa päätöksenteossa. Erityistä huomiota on kiinnitettävä sellaisten ryhmien oikeuksien turvaamiseen, jotka helposti putoavat pois, kun digitaalisia ympäristöjä suunnitellaan: maahanmuuttajat, kielelliset vähemmistöt, ikäihmiset, vammaiset.

Mitä rajatummat ja ohjatummat viestintäympäristömme ovat, sitä vähemmän luotamme mihinkään niiden ulkopuolella – oli kyse sitten päättäjistä, viestimistä tai toisistamme. Tämä on pahimmillaan episteemisten oikeuksien ja mahdollisuuksien kaventumisen kierre.

Viestinnällisten oikeuksien syventäminen episteemisillä oikeuksilla on nyt demokratiasta piittaavien tukijoiden, aktivistien ja lopulta viestintäpolitiikan toimijoiden tehtävä, ehkäpä niistä kiireellisin.

Minna Horowitz on yliopistotutkija Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa.

Kari Karppinen on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa.

Hannu Nieminen on viestintäpolitiikan professori (emeritus) Helsingin yliopistossa ja vieraileva viestinnän professori Vytautas Magnus –yliopistossa Liettuassa.

Outi Puukko on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa.

Julkaisu Episteemiset oikeudet kuuluvat kaikille! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhdysvaltojen presidentinvaaleja ympäröivän mediakohun käydessä kuumimmillaan eräs toinen uutinen jäi miltei kokonaan ilman kansainvälistä huomiota. Marraskuun 17. päivä yhdysvaltalainen kongressiedustaja Ilhan Omar (D) kirjoitti Facebookin johtajalle Mark Zuckerbergille henkilökohtaisen kirjeen, jonka hän julkaisi myös omalla nettisivullaan.

Suorasanainen kirje ilmaisi kongressiedustajan huolen kasvavasta väkivallasta Etiopiassa, jonka hän näki ainakin osittain johtuvan Facebookissa esiintyvästä vihapuheesta. “Kansanmurhaan yllyttävä vihapuhe Etiopiassa on löytänyt viraalisen yleisön alustaltallasi ja johtanut aika suurella varmuudella etnisyyteen perustuviin siviilien joukkomurhiin”, Omar kirjoitti.

“Kansanmurhaan yllyttävä vihapuhe Etiopiassa on löytänyt viraalisen yleisön alustaltallasi ja johtanut aika suurella varmuudella etnisyyteen perustuviin siviilien joukkomurhiin”

Kirje myös muistutti Zuckerbergia Facebookin väitetystä osallisuudesta Myanmarin ja Sri Lankan etnisiin puhdistuksiin. Omar lopetti kirjeen viittaamalla median rooliin Ruandan kansanmurhassa: “Vuonna 1994 Ruandassa käsky murhata Tutsit välitettiin radiossa. Herra Zuckerberg, vuonna 2020 sinä olet se radio.  On sinun vastuullasi sulkea se.”

Alustat vallankäyttäjinä

Yksi Yhdysvaltojen vaalien ja varsinkin sitä seuranneiden mellakoiden seuraamuksista oli presidentti Trumpin sulkeminen Facebookista ja Twitteristä vastalauseena hänen pitkään jatkuneeseen tapaansa käyttää sosiaalisen median alustoja vihapuheen ja valheellisen viestinnän levittämisessä. Muut sosiaalisen median alustat kuten YouTube, Tik-Tok ja Reddit seurasivat esimerkkiä poistaen käytännössä kokonaan presidentin mahdollisuuden viestiä seuraajilleen. Osa Trumpin tukijoista siirtyi protestina Parler-sovellukseen, mutta lopulta Apple ja Amazon estivät äärioikeistosympatioistaan tunnetun Parlerin toiminnan alustoillaan.

Teknojättien päätös hiljentää yksi maailman vaikutusvaltaisimmista henkilöistä ja monia hänen seuraajiaan on herättänyt laajempaa yhteiskunnallista keskustelua siitä, mikä on digitaalisten media-alustojen vastuu demokraattisten keskustelujen ja prosessien portinvartijoina. Asiaan perehtyneet tutkijat ovat yleisesti kannattaneet toimenpiteitä viitaten esimerkiksi tutkimuksiin niin sanotun “deplatformauksen” eli alustalta poistamisen toimivuudesta ääriliikkeiden toiminnan tukahduttamisessa.

Toisaalta esimerkiksi Saksan liittokansleri Angela Merkel kuvasi käyttäjätilin sulkemista ongelmalliseksi sananvapauden näkökulmasta ja varoitti yksityisten teknojättien ylimitoitetusta vallasta yhteiskunnassa.

Yritysten päätökset moderoida sisältöä tai poistaa käyttäjiä alustoiltaan voidaan myös nähdä osana laajempaa prosessia, joilla Piilaakson teknojätit ylläpitävät omaa legitimiteettiänsä eri maissa.

Yritysten päätökset moderoida sisältöä tai poistaa käyttäjiä alustoiltaan voidaan myös nähdä osana laajempaa prosessia, joilla Piilaakson teknojätit ylläpitävät omaa legitimiteettiänsä eri maissa. Jotkut aktivistit ovat esimerkiksi huomauttaneet, että Intiassa poliitikot jatkuvasti yllyttävät kannattajiaan väkivaltaan muslimivähemmistöä vastaan ilman samanlaisia vastatoimenpiteitä.

Syynä tähän kriitikoiden mukaan on sosiaalisen median yritysten läheinen rooli kansallismielisen BJP-puolueen kanssa sekä yritysten tarve suojella liiketoimintaansa maassa, jossa hallitsevan puolueen asema ei ole uhattuna. Intian hallitus on estänyt muun muassa kaikkien kiinalaisten sovellusten kuten supersuositun Tik-Tokin toiminnan maassa turvallisuusuhkana.

Laajemmalla tasolla kyse on alustojen yhteiskunnallisesta vallasta ja siihen kytkeytyvästä sosiaalisesta vastuusta.

Puhutaanpa sitten amerikkalaisista tai globaaleista kiistoista, laajemmalla tasolla kyse on alustojen yhteiskunnallisesta vallasta ja siihen kytkeytyvästä sosiaalisesta vastuusta. Akateemisessa tutkimuksessa nämä moniulotteiset keskustelut liittyvät toisaalta kysymykseen siitä, miten ymmärrämme alustojen vastuun ja tilivelvollisuuden mediana ja toisaalta siihen, kuinka alustayritysten legitimiteettiä tuotetaan, ylläpidetään ja kyseenalaistetaan. Mediapolitiikan näkökulmasta ne liittyvät alustojen hallinnan ja sääntelyn teoreettiseen hahmottamiseen.

Tilivelvollisuuden valtasuhteet

Viime aikojen kaoottiset tapahtumat Yhdysvalloissa voidaan liittää osaksi laajempaa akateemista ja yhteiskunnallista keskustelua digitaalisten alustojen kasvaneesta vallasta ja vastuusta. Akateeminen vastuukysymysten pohdinta on kytkeytynyt hallinto- ja oikeustieteissä lainopillisiin kysymyksiin vastuumekanismeista ja yhteiskuntatieteissä kysymykseen viranomaisten tilivelvollisuudesta.

Vastuuttaminen on kuitenkin myös sosiaalista ja yhteiskunnallista toimintaa, joka on monin tavoin median välittämää. Käsite sosiaalinen tilivelvollisuus viittaa horisontaalisiin ja moraalisiin vastuuttamisen prosesseihin, jotka syntyvät julkisten tai yksityisten organisaatioiden ja kansalaisyhteiskunnan välille. Tilivelvollisuus sosiaalisena suhteena tarkoittaa sitä, että valtaapitävien odotetaan perustelevan ja oikeuttavan toimintatapojaan sekä olevan vastuussa tekemisistään.

Alustat ovat enenevässä määrin joutuneet vastuutetuiksi, koska ne tukevat myös sellaisia toimijoita, jotka eivät noudata demokraattiselle kulttuurille keskeistä tilivelvollisuuden normia.

Journalistinen media ja digitaaliset sosiaalisen median alustat ovat sekä työvälineitä että toimijoita, jotka vaikuttavat vastuuttamiseen liittyvissä valtasuhteissa ja diskursseissa. Digitaalisilla media-alustoilla onkin kiinnostava kahtalainen rooli sosiaalisen tilivelvollisuuden näkökulmasta. Yhtäältä ne tarjoavat kansalaisille uusia resursseja osallistua sosiaalisen tilivelvollisuuden prosesseihin ja tapoja esittää vaatimuksensa ja kritiikkinsä suoraan niille tahoille, joiden he näkevät olevan vastuussa.

Toisaalta alustat itse ovat enenevässä määrin joutuneet vastuutetuiksi, koska ne tukevat myös sellaisia toimijoita, jotka eivät noudata demokraattiselle kulttuurille keskeistä tilivelvollisuuden normia. Lisäksi ne itse puuttuvat julkisiin viestinnän prosesseihin monin tavoin järjestämällä sisältöjä ja määrittelemällä niiden painoarvoa.

Mediatutkimuksessa tällaista vastuuta on käsitelty median tilivelvollisuuden kautta tutkimalla, millä tavoin journalistinen media varmistaa oman tuotantonsa laadun demokraattisen julkisen tilan ylläpitäjänä, tai analysoimalla median erilaisia rooleja yhteiskunnan valtaapitävien valvojana. Tutkimuksessa on vasta viime aikoina alettu tarkastella digitaalisten sosiaalisen median alustojen roolia vastuuttamisen prosesseissa. Esimerkiksi oma tutkimuksemme analysoi, miten verkkoyleisöt esittivät vastuullisuuden vaateita Maahanmuuttovirastolle pakolaiskriisin keskellä.

Alustayritykset joutuvat myös itse vastaamaan tilivelvollisuuden vaateisiin – jotka vieläpä usein leviävät niiden omilla alustoilla.

Selvää on, että yhteiskunnalliset liikkeet ja kiistat – tilivelvollisuuskysymykset mukaan lukien – ovat yhä     enemmän median välittämiä. Samaan aikaan koko mediaympäristö elää murroskautta, mikä vaikuttaa myös tilivelvollisuuden prosesseihin. Alustojen muokkaama viestintäympäristö muuttaa jollakin tapaa sitä, miten näitä neuvotteluja yhteiskunnassa käydään.

Juuri tämän mekanismin takia on tärkeää keskustella myös alustoista mediana ja vastuutettavina toimijoina yhteiskunnassa. Sosiaalisen median alustat pyrkivät näyttäytymään neutraaleina välittäjinä ja väistämään sääntelyä, mutta kuohunnat poliittisesta mainonnasta, ääriliikkeiden organisoitumisesta ja käyttäjien datan hyödyntämisestä ovat viime vuosina nostaneet ne keskustelun keskiöön.

Päätöksentekijät ja kansalaisyhteiskunnan toimijat pyrkivät enenevissä määrin saamaan alustoja ottamaan vastuuta niissä levitettävästä sisällöstä. Facebookin ja Twitterin toimitusjohtajia on kutsuttu päättäjien kuultavaksi Yhdysvalloissa ja Britanniassa, ja Euroopan unionin tuore digipalvelusäädös  vaatii digijättejä vastuuseen niiden levittämistä sisällöistä. Alustayritykset joutuvat siis myös itse vastaamaan tilivelvollisuuden vaateisiin – jotka vieläpä usein leviävät niiden omilla alustoilla.

Digitaaliset media-alustat ja globaalin viestinnän tulevaisuus

Sosiaalisen median alustojen vastuukysymyksiä on tärkeää lähestyä ilmiönä, joka on osa isompaa käynnissä olevaa globaalin viestinnän murrosta. Kuten viimeaikainen tutkimus ja julkiset skandaalit ovat osoittaneet, hallitukset, kansalaisyhteiskunnan toimijat ja mediayhtiöt ovat usein globaalisti linkittyneet toisiinsa monimutkaisilla tavoilla.

Tilivelvollisuus myös toteutuu eri tavoin eri maissa, joissa poliittiset järjestelmät, lainsäädäntö, mediainstituutiot ja digitaalinen kulttuuri ovat usein ristiriitaisessa vuorovaikutussuhteessa. Tarvitaankin tutkimusta, joka lähestyy näitä moninaisia globaaleja yhteyksiä teoreettisella tasolla, mutta myös tuottaa empiiristä tietoa niistä päätöksistä ja prosesseista, jotka vaikuttavat ilmiöön.

Yksi esimerkki tästä on yhteiskunnallisesti ajankohtainen keskustelu sosiaalisen median sisällön moderoinnin ympärillä ja sosiaalisten yritysten vastuu ja tilivelvollisuus poistaa niissä jaettavaa sisältöä. Suomessa tämä keskustelu tuli ehkä parhaiten tunnetuksi ensiksi terroristijärjestö Isisin shokeeraavan sosiaalisen median käytön myötä ja sittemmin pakolaiskriisin ja sitä ympäröivän vihapuhelukeskustelun kautta. Viime vuosina varsinkin Brexit, presidentti Trumpin valtakausi ja populistisen oikeiston nousu ovat osaltaan kiihdyttäneet keskustelua siitä, mikä on sosiaalisen media-alustojen rooli ja tilivelvollisuus vihapuheen ja valheellisen sisällön poistamisessa demokraattisessa yhteiskunnassa.

Kansalaisyhteiskunnan kampanjoinnista huolimatta Facebook on hidas tai haluton palkkaamaan moderoijia, joilla olisi paikallista kielitaitoa, tai kääntämään haitallisen sisällön raportointiin käytettyjä työkaluja Etiopian monille kielille.

Kuten tekstin alun esimerkki osoittaa, keskustelua käydään aktiivisesti myös länsimaiden ulkopuolella, missä sosiaalisten median alustoja on kritisoitu siitä, että niillä ei ole taloudellista motiivia tehdä ongelmalle mitään ennen kuin on usein liian myöhäistä. Esimerkiksi Facebookin ja YouTuben käyttö Etiopiassa on joidenkin arvioiden mukaan johtanut jo satojen ihmisten kuolemaan. Kansalaisyhteiskunnan kampanjoinnista huolimatta Facebook on hidas tai haluton palkkaamaan moderoijia, joilla olisi paikallista kielitaitoa, tai kääntämään haitallisen sisällön raportointiin käytettyjä työkaluja Etiopian monille kielille.

Tutkimus viittaa myös siihen, että niillä tavoilla, joilla alustat ja viranomaiset reagoivat kasvaviin sisällön moderoinnin tarpeisiin sosiaalisessa mediassa, tulee olemaan suuri merkitys avoimen internetin tulevaisuudelle. Jos sosiaalisen media alustojen vastuukysymyksiä ei saada ratkaistua demokraattisella tavalla, yksi vaihtoehto on sulkea sosiaalisen median, tai äärimmäisissä tapauksissa jopa internetin käyttö kokonaan tilapäisesti.

Niillä tavoilla, joilla alustat ja viranomaiset reagoivat kasvaviin sisällön moderoinnin tarpeisiin sosiaalisessa mediassa, tulee olemaan suuri merkitys avoimen internetin tulevaisuudelle.

Sananvapausjärjestö Freedom Housen mukaan internetin vapaus on ollut kymmenen vuotta dramaattisessa laskussa ja internetiin pääsyn rajaamista käytetään voimakeinona yleisemmin kuin koskaan aiemmin. Trendi on vain kiihtynyt koronavirus pandemian aikana.

Tansanialaisen pilapiirtäjän Gadon satiirinen pilakuva tapahtumista peilaa hyvin tilanteen monia ristiriitoja riippuen siitä, kuka ja missä kontekstissa sosiaalisen median jättien kanssa toimii: kun Yhdysvalloissa presidentti Trumpin sosiaalisen median tilit jäädytettiin, Ugandassa jäädytettiin kansalaisten pääsy sosiaalisiin medioihin

Tilivelvollisuudesta vastuullisempaan internetiin?

Uskomme, että sosiaalisten media-alustojen monimutkaisten tilivelvollisuuskysymyksien selvittäminen auttaa paremmin hahmottamaan meneillään olevaa viestinnän murrosta, sen tulevaisuuden trendejä ja uhkakuvia, mutta myös globaalia vallankäyttöä. On mahdollista, että viime aikojen tapahtumat johtavat vastuullisempaan internetiin, jossa presidentti Trumpin kaltaiset populistijohtajat joutuvat lopulta vastuuseen sanomisistaan. Mutta on myös mahdollista, että ne johtavat aikaisemman avoimen internetin unelman hiljaiseen kuihtumiseen.

Kuten jotkut kriitikot ovat varoittaneet, vaarana on, että autoritääriset johtajat tai isot kansainväliset yritykset kontrolloivat tiedonkulkua ilman läpinäkyvyyttä ja näin osaltaan haittaavat myös demokraattisia prosesseja.

Suomen Akatemian rahoittama projekti ”Digitaaliset media-alustat ja sosiaalinen vastuu” (MAPS) (2020-2024) tutkii näitä monimutkaisia digitaalisten media-alustojen vastuukysymyksiä globaalissa mediaympäristössä. Projekti tuottaa uutta tietoa tilivelvollisuuden tai vastuullisuuden (accountability) käytännöistä ja mekanismeista oikeudellisen vastuun ulkopuolella. MAPS tutkii vastuuseen ja vastuuttamiseen liittyviä kysymyksiä digitaalisen median kontekstissa kolmesta näkökulmasta.

Vaarana on, että autoritääriset johtajat tai isot kansainväliset yritykset kontrolloivat tiedonkulkua ilman läpinäkyvyyttä ja näin osaltaan haittaavat myös demokraattisia prosesseja.

Ensinnäkin projektissa tarkastellaan, miten digitaaliset mediateknologiat vaikuttavat tilivelvollisuuden mekanismeihin valtaapitävien ja kansalaisten – vastuuttajien ja vastuutettujen – välillä. Projekti tulee kehittämään uuden teoreettisen mallin, joka hahmottaa näiden sosiaalisen vastuun prosesseja osana ihmisten ja teknologian välistä muuttuvaa suhdetta. Näihin prosesseihin usein kuuluu rykelmä eri toimijoita kuten tiedotusvälineet, kansalaisyhteiskunta, yritykset, hallintaelimet ja eri organisaatioiden tavoitteet. Mallin avulla voi esimerkiksi tarkastella, miten sosiaalisen median teknologioiden tuomat viestintämahdollisuudet ovat muuttaneet poliittisten kampanjoiden luonnetta ja tehokkuutta sekä sitä, miten valtaapitävät reagoivat näihin haasteisiin globaalisti.

Millaisia toimenpiteitä alustat ovat omaksuneet tilanteen tai julkisen kuvansa parantamiseen?

Projektissa tutkitaan myös tilivelvollisuuden ympärillä käytäviä puhumisen tapoja eli diskursseja. On oletettavissa, että tilivelvollisuus ja vastuu ymmärretään ja määritellään eri tavoin media-alustoja käsittelevissä julkisissa keskusteluissa, erilaisissa poliittisissa järjestelmissä, mediaympäristöissä ja kulttuurisissa konteksteissa. Miten esimerkiksi Myanmarin tai Sri Lankan etniseen väkivaltaan liittyvä keskustelu, Christchurchin suoratoistettu joukkomurha tai Yhdysvaltain kongressin mellakat ovat muovanneet keskustelua digitaalisten media-alustojen vastuullisuudesta?

Kolmanneksi MAPS tarkastelee niitä tapoja ja toimenpiteitä, joilla päätöksentekijät ja kansalaisyhteiskunnan toimijat pyrkivät saamaan alustoja ottamaan vastuuta niissä levitettävästä sisällöstä. Hallitukset ovat yrittäneet suitsia mediayritysten toimintaa eri puolilla maailmaa eri tavoin ja eri syistä. Vastaavasti alustayritykset ovat joutuneet vastaamaan näihin vaateisiin säilyttääkseen legitimiteettinsä ja maineensa. Millaisia toimenpiteitä alustat ovat omaksuneet tilanteen tai julkisen kuvansa parantamiseen?

Salla-Maaria Laaksonen (dosentti, VTT) on tutkijatohtori Kuluttajatutkimuskeskuksella Helsingin yliopistossa. Hän tutkii viestintäteknologian yhteiskunnallisia vaikutuksia ja niiden mahdollistamaa organisoitumista.

Mervi Pantti on viestinnän professori Helsingin yliopistossa. Hän tutkii tunteiden ja moraalin välittymistä mediavälitteisessä viestinnässä erityisesti kriisien ja konfliktien yhteydessä.

Matti Pohjonen on tutkijatohtori ja digitaalinen antropologi Helsingin yliopistossa. Hän tutkii digitaalisen teknologian globaaleja vaikutuksia.

Julkaisu Digitaalisten media-alustojen valta ja vastuu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aprillipäivää vietettiin pääsiäissunnuntaina, ja monet päättivät räväyttää. Organisaatio toisensa perään julkaisi enemmän tai vähemmän onnistuneita tempauksia. WWF Suomi esimerkiksi etsi ”sinut kehonsa kanssa” olevaa tuuraajaa Pullervo-norpalle, kun taas ranskalaiskaupungin pormestari vedätti asukkaita alueelle työpaikkoja tuovalla Ikealla.

Aprillipäivä on tietysti poikkeustapaus, mutta huumoria viljellään ammattimaisessa viestinnässä muutoinkin tiuhaan. Aiemmin vakavina pidetyt viranomaiset poliisista pelastustoimeen ovat keventäneet viestintäänsä. Muutos ei tosin ole tapahtunut ilman identiteettikipuilua, sillä julkisen palvelun byrokraattinen eetos ei aina istu yhteen vitsailun kanssa.

Huumoria viljellään ammattimaisessa viestinnässä tiuhaan.

Kun puisevat tiedotteet ja perinteinen massamainonta eivät enää vetoa yleisöihin ja medioihin, on keksittävä jotain muuta. Humoristinen reagoiminen ajankohtaisiin asioihin voi lisätä kiinnostusta, vaikka aihe olisi lähtökohtaisesti kuivahko.

Somelohikäärmeen lisäarvo

Hybridi mediajärjestelmä, jossa perinteinen ja ”uusi” media nivoutuvat yhteen monimutkaiseksi systeemiksi, tarjoaa uudenlaisia vaikutusmahdollisuuksia erilaisille toimijoille.

Huumori kukkii netissä sometileillä, blogeissa, foorumeilla ja kohdennetuissa kampanjoissa.

Ja miksipä ei? Nettihuumoria tutkineen Limor Shifmanin mukaan huumori on yksi kolmesta yhteisestä tekijästä, joka yhdistää sekä viraaleja – laajasti netissä jaettuja juttuja – että menestyneitä meemejä. (Jymypaljastuksena kerrottakoon, että kaksi muuta tekijää ovat yksinkertaisuus ja osallistumismahdollisuudet.)

Yksi sympaattinen esimerkki koomisesta tilaisuuteen tarttumisesta löytyy vuosien takaa. Keväällä 2012 kanadalainen Shane Bennett lähetti Samsungille asiakaspalautteen, jossa kertoi omistavansa paljon yrityksen tuotteita ja kysyi, voisiko hän saada uuden puhelimen ilmaiseksi. Liitteeksi hän lisäsi tahallisen kömpelösti piirretyn kuvan ärjyvästä lohikäärmeestä.

Sen sijaan, että Samsungin asiakaspalvelu olisi ohittanut viestin, he vastasivat ja liittivät vastalahjaksi kuvan yksipyöräisellä ajavasta kengurusta. Bennett jakoi viestittelyn, ja viraalihitti oli valmis. Lopulta Samsung kiitti Bennettiä positiivisesta huomiosta lähettämällä hänelle lohikäärmekuoseilla kustomoidun kännykän.

Asiaa ja viihdettä

Yritysten ja viranomaisten lisäksi huumoria viestinnässään hyödyntävät ajoittain myös poliitikot, aktivistit, toimittajat ja erilaiset asiantuntijat. Britti- ja hollantilaispoliitikot kertovat osallistuvansa paikallisiin Uutisvuotoihin pääosin kolmesta syystä. Ne ovat strateginen viestintä (kuten näkyvyyden lisääminen suurelle yleisölle ja poliittisten viestien välittäminen), antielitistisyys (poliitikkojen inhimillisen puolen näyttäminen ja yleiskielellä kommunikointi) ja osallistumisen hauskuus itsessään.

Samoihin tarkoituksiin poliitikot käyttävät myös blogejaan – ja mikä parasta, ilman ikäviä perinteisen median portinvartijoita. Esimerkiksi ulkoministeri Timo Soini on urallaan ihastuttanut ja vihastuttanut värikkäällä kielellään Plokissaan jo vuodesta 2007.

Myös asiantuntijat ja tutkijat voivat irrotella netissä.

Myös asiantuntijat ja tutkijat voivat irrotella netissä. Toisille huumori on enemmän keskiössä, kuten ”vuoden 2013 graafikoksi” itseään ironisesti tituleeraavalla Kasper Strömmanilla. Toisilla taas kovaa asiaa ryyditetään kepeällä ilmaisulla ja hauskoilla kuvilla, kuten tutkija Juha Hulmin Lihastohtori-blogissa.

Toimittajille Twitter taas tarjoaa välineen kertoa politiikan sekavasta ja opportunistisesta puolesta sarkastiseen sävyyn, mikä ei ole välttämättä mahdollista muissa neutraalimman ilmaisun genreissä, kuten uutisissa. Samalla saatujen kanssakäyttäjien haukkujen ja kehujen uudelleenjakaminen toimii itsensä brändäämisen välineenä.

Myös aktivistit ja taiteilijat Jani Leinosesta Yes Meniin herättävät huomiota tempauksillaan, joissa kohteena ovat yhteiskunnan epäkohdat. Näissä tekniikat vaihtelevat parodiasta naivismiin, absurditeetteihin ja avoimeen pilkkaan sekä niiden yhdistelmiin.

Helmikuusta 2015 lähtien netissä on levinnyt kuvia vain miehistä koostuvista asiantuntijapaneeleista, joiden päälle on liimattu kuva David Hasselhoffista näyttämässä peukaloa ylöspäin. Tutkija Saara Särmän alullepanema ilmiö kiinnittää nokkelasti huomiota valkoisten miesten toistuvaan yliedustukseen julkisissa asiantuntijarooleissa.

Huumori voi siis toimia sekä yhteiskunnallisen kritiikin muotona että oman viestin ja kuvan keventäjänä.

Tahalliset ja tahattomat huumorikohut

Jotkut organisaatiot käyttävät huumoria järjestelmällisesti provosointiin ja saavat sitä kautta ilmaista huomiota. Yritykset voivat rakentaa mainettaan tietoisesti räväkäksi, kuten Suomessa on tehnyt esimerkiksi muun muassa ”kansanmurhabaretteja” myynyt Varusteleka.

Tällöin joidenkin pahastuminen ei tunnu missään. Päinvastoin, se vain vahvistaa kapinallista imagoa.

Osin samalla logiikalla toimivat myös trollit, jotka tähtäävät kohteen provosoimiseen. Tutkija Whitney Phillips esittää, että trollit ja niistä raportoiva kaupallinen media ovat riippuvaisia toisistaan. Samoin on sanottu myös journalismin ja Donald Trumpin suhteesta.

Kun trollaamisen keinot sekoittuvat poliittisiin päämäärin ja informaatiovaikuttamiseen, trollaamisen käsite alkaa kuitenkin hämärtyä.

Joka tapauksessa provosoiva huumori jakaa mielipiteitä ja nostaa kohuja. Tunnetuimpia tapauksia ovat maailman ensimmäiseksi kansainväliseksi huumoriskandaaliksi äitynyt tanskalaislehti Jyllands-Postenin vuonna 2005 julkaisema Muhammed-pilakuvasarja sekä 2015 Pariisin murhaiskujen myötä kuuluisaksi nousseen Charlie Hebdo -lehden tuotanto.

Joskus herjat suututtavat siinä määrin, että kohut johtavat potkuihin tai asiaa joudutaan puimaan oikeudessa. Jussi Halla-ahon blogissaan esittämien sarkastisten heittojen laillisuudesta esimerkiksi väännettiin peistä korkeimpaan oikeuteen asti.

Halla-ahon valtionsyyttäjälle osoitetut ”täkyt” osuivat siinä mielessä sopivaan saumaan, että ennen niiden esittämistä vuoden 2008 kesällä Halla-aho oli vielä suhteellisen tuntematon Helsingin kaupunginvaltuustoon pyrkivä poliitikko. Oikeusjutut toivat palstatilaa ja herättivät keskustelua puolesta ja vastaan.

Alkuvuodesta 2017 Bioenergia ry yhteistyössä hasan & partners -mainostoimiston kanssa julkaisi Turveinfo-kampanjan, joka sisälsi provokatiivisia väitteitä julisteineen turpeen käytöstä Suomessa. Vaikka osa näistä osoittautui virheellisiksi ja kampanja herätti vihaista palautetta, viestinnän tutkijat pohtivat, että kampanja saattoi silti olla menestys: suuri yleisö tuli tietoiseksi turpeen ja soiden käytöstä.

Huumoriksi tarkoitettu saattaa synnyttää kohuja myös vahingossa. Sisäpiirivitseiksi tarkoitetut tempaukset tai lausumat nostetaan julkisuuteen, kuten kävi Aalto-yliopiston kauppatieteiden ylioppilaiden sihteeristön kolonialistibileiden kohdalla tai vihreiden Helsingin kaupunginvaltuutetun Fatim Diarran maaseutua koskevien Facebook-kommenttien tapauksessa viime lokakuussa. Pari vuotta sitten Aleksi Valavuoren Lidlin mainoskampanjaan liittyvät tviitit puolestaan johtivat hänen irtisanomiseensa.

Yhteistä tapauksilla on, että niissä toimineet henkilöt ovat edustaneet jotain tunnettua organisaatiota, jonka arvoihin arvostelijat ovat henkilöiden toimintaa verranneet. Arvostelun keskelle joutuneet puolustautuivat sanomalla, etteivät olleet tarkoittaneet loukata.

Turmion tie?

Mitä sitten ajatella, kun viihdeteollisuuden ohella kaikki venäläisistä diplomaateista eteläpohjanmaalaiseen pienyrittäjään vääntävät vitsiä eri tyylilajein ja tavoittein?

Kriittisen koulukunnan edustaja pelkää kansalaisten tyhmentymisestä passiiviseksi helposti ohjailtavaksi massaksi, on huolissaan sorretuista vähemmistöistä tai nostaa esiin digijättien ja tunnetalouden logiikoiden yhteydet. Modernisti taas hienosäätää instituutioita vastaamaan paremmin oikeusvaltion ja rationaalisen deliberaation ihanteita informaatiovaikuttamisen, valeuutisten ja algoritmien tykyttäessä takaraivossa. Sama kansankynttilä pyrkii parhaansa mukaan kasvattamaan medialukutaitoon kykeneviä kansalaisia.

Postmodernisti puolestaan näkee viihteessä ja huumorissa kriittisen potentiaalin ja voimaantumisen mahdollisuuksia. Käytännönläheinen viestinnän ammattilainen sen sijaan ottaa toimintaympäristön annettuna, keksii seuraavan somea hyödyntävän sissimarkkinointikampanjan ja virnistää matkalla pankkiin.

Lähestymistavat ovat kaikki perusteltuja, mutta jos näkökulma typistyy vain yhteen, maailma alkaa näyttää yksinkertaiselta. Viihteellistymisen kokonaiskuvan kriittistä pohdintaa tarvitaan. Toisaalta arjessa monen työhön liittyy ajoittain huomiosta kamppailu, milloin huumorin variaatiot ovat yksi houkutteleva vaihtoehto.

Miten sitten tietää, milloin heittää herjaa ja milloin pitää mölyt mahassa? Kuten kaikessa viestinnässä, konteksti on kuningas. Tavoitteet, tilanne, keinot ja yleisöt ratkaisevat. 2010-luvun Ruhtinaassa olisi oma lukunsa huumorin käytölle viestinnässä.

YTM Joonas Koivukoski tekee väitöskirjaa poliittisesta huumorista Helsingin yliopistossa viestinnän oppiaineessa.

Artikkelia päivitetty 22.9.2023: Poistettu kuvakaappauskuvitus tekijänoikeusyistä.

Julkaisu Huumori hybridissä mediatilassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Historian laajin tunnettu Ebola-epidemia Länsi-Afrikassa on vaatinut jo lähes 900 uhria pääasiassa Guineassa, Sierra Leonessa ja Liberiassa. Yhtä aikaa Kongon demokraattisesta tasavallasta ja Sudanista vuonna 1976 löydetyn hengenvaarallisen viruksen alkuperää ei tunneta, mutta tiedossa on että sen eri muodot leviävät ihmispopulaatioihin pääasiassa sairastuneista eläimistä saatujen tartuntojen seurauksena. Taudin itämisaika on 2–21 päivää, jonka jälkeen virus voi levitä ihmisestä toiseen akuutissa sairauden vaiheessa olevien yksilöiden ruumiinnesteiden välityksellä.

Vielä kuukausi sitten 29-vuotias liberialainen Juliet purskahti nauruun, kun kysyin hänen mielipidettään tilanteen vakavuudesta eräässä Monrovian, Liberian pääkaupungin, lukuisista slummeista. Kampaajana ja ”poikaystäväbisneksellä” pääasiallisen elantonsa saava kahden lapsen äiti oli vakuuttunut, ettei tautia löydy maasta. Lukuisten muiden lähiön asukkaiden tapaan Juliet päätteli kyseessä olevan vain hallinnon uusin juoni houkutella kansainvälistä avustusrahaa Liberiaan ja vaihtoi notkeasti puheenaiheen MM-jalkapalloon.

Tänään tilanne on toinen. Soitan Julietille työhuoneeltani Turusta ja ilmiselvä huoli kuultaa nuoren naisen äänestä. Julietin kodin lähistöltä on hiljattain kannettu pois kahden Ebolaan menehtyneen ihmisen ruumiit, jotka on lähiön asukkaiden mukaan onnistuttu kuljettamaan pois vasta päiviä kuolemantapausten jälkeen. Koska virus leviää akuutissa tartuntavaiheessa olevien ihmisten ruumiinnesteiden lisäksi myös jo kuolleiden ihmisten eritteistä, tautiin menehtyneet tulisi haudata tai krematoida mahdollisimman pian kuolemantapausten jälkeen.

Sopivan kaluston puuttumisen lisäksi nopeaa hautaamista ovat vaikeuttaneet omaisten ennakkoluulot sairaanhoitohenkilökuntaa kohtaan – jopa fyysisiä hyökkäyksiä avustajia kohtaan on raportoitu – sekä paikalliset hautausperinteet. Tuoreimman tiedon mukaan Liberian hallinto on vastannut ongelmiin määräämällä Ebolaan menehtyneiden ruumiit krematoitavaksi.

Lisäksi Juliet kertoo vanhempiensa huolesta heidän talonsa lähelle haudatuista ruumiista, joiden on huhuttu saastuttavan yhteisön kaivot. Liberian tiedotuskulttuurille tyypilliseen tapaan maan Ebola-uutisoinnissa huhut, faktat ja arvelut ovat sekoittuneet. Huhuista tulee helposti totuuksia ja esimerkiksi median edustajien voi olla vaikea erottaa totuutta lukuisten huhujen seasta. Tällöin vaarana on tuottaa huhupuheiden perusteella uutisia, jotka omalta osaltaan lisäävät paniikkia.

Parhaillaan Julietin pääasiallisena huolena on kuitenkin hänen puolisonsa Samuel, jolle on hankala löytää maan Ebola-tilanteen takia hyvää hoitoa todella vakavaksi äityneisiin malariaan ja lavantautiin. Osa hoitohenkilökunnasta on kieltäytynyt tulemasta töihin riittämättömiin suojavarusteisiin ja jo tapahtuneisiin henkilökunnan sairastumisiin vedoten. Pelkoja ja epäluuloja ovat lisänneet mm. maan tunnetuimpiin kuuluvan lääkäri Samuel Brisbanen menehtyminen tautiin sekä kahden yhdysvaltalaisen avustustyöntekijän viimeaikaiset sairastumiset.

Lisäksi Ebola-viruksen aiheuttamat oireet muistuttavat esimerkiksi todella yleisten malarian ja lavantaudin oireita, minkä vuoksi näiden ”perussairauksien” hoito voi viivästyä ja johtaa pahimmassa tapauksessa kuolemaan. Onkin muistettava, että suorien tartuntojen lisäksi Ebola-epidemia aiheuttaa myös muita, osittain hengenvaarallisia sivuvaikutuksia.

Liberian hallinto on julistanut maahan hätätilan Ebola-tilanteen vuoksi ja sulkenut pääosan rajoistaan. Kansainväliset lentokentät ja muutama suuri rajanylityspaikka pysyvät avoimina, mutta matkustajiin kohdistetaan erityistarkkailua viruksen aiheuttamien oireiden havaitsemiseksi. Lisäksi julkisia kokoontumisia on rajoitettu, koulut on suljettu ja pääosa virkamiehistä on lähetetty kotiin 30 päivän ajaksi.

Käsienpesupaikkoja on myös tuotu julkisiin tiloihin ja esille on nostettu vakavasti infektoituneiden yhteisöjen karanteeniin asettaminen. Julkisissa takseissa matkustajien määrää on rajoitettu viiteen – kuskiin ja neljään matkustajaan – ja moottoripyörätaksit saavat kuljettaa vain yhden matkustajan kerrallaan.

Erityisesti Monrovian ulkopuolella haasteena on ollut tiedon levittäminen paikallisyhteisöihin ja kylätasolle. Toisinaan sairaita piilotellaan kotona, jolloin sairastuneen lähiomaiset ovat tartuntavaarassa. Myös infrastruktuurin puutokset aiheuttavat suuria ongelmia ja esimerkiksi soitto yli 250 000 asukkaan Bongin lääniin paljastaa, etteivät läänin pääkaupunki Gbarngan kaksi sairaalaa voi toistaiseksi ottaa vastaan uusia potilaita.  Liberian hallinnon 27.7. julkaiseman tilanneraportin mukaan yli 300 000 asukkaan Nimban läänissä on puolestaan laajoja puutteita hoitohenkilökunnan suojavarusteissa. Maakunnassa ei tiedotteen mukaan ole myöskään sopivaa autoa ruumiiden kuljetukseen.

Vaikka alueen YK-toimijat, lukemattomat kansalaisjärjestöt ja Liberian hallinto ovat epidemian taltutusyritysten ohella pyrkineet ajantasaiseen tiedotukseen, on selvää että tiedotusketjujen katkeamiset ja vääristymät ovat osasyynä tilanteen pahenemiseen. Heinäkuun alussa tapasin maan suurimman sairaalan läheisyydessä peltihökkelissä asuvan Ciatan, joka tekee yhteisön muiden jäsenten tapaan saniteettitilojen puutteen vuoksi tarpeensa muovipussiin ja viskaa käytetyn pussin läheiselle suolle. Ilahduin huomatessani, että Ciatan kodin ulkoseinään oli liimattu Ebolan ehkäisystä kertova esite ja kysyin esitteen taustasta. Ciata nauroi ja sanoi valkoisten naisten tulleen liimaamaan esitteen seinään ja käskemään kuuntelemaan radiosta lisätietoja. Radiotiedotteita hän piti hölynpölynä ja esitteen Ciata oli jättänyt seinään lähinnä ulkonäöllisistä syistä; olihan se mukavamman näköinen kuin pelkkä peltiseinä.

Ciatan kommenttien seurauksena herätin eri puolilla Monrovian köyhiä yhteisöjä keskustelua siitä, minkä tahon tarjoamaan tietoon yhteisöjen asukkaat uskovat. Näissä keskusteluissa esille nousivat toistuvasti yhtäältä yhteisöjen omat johtajat ja toisaalta kirkot. Kylien lisäksi myös kaupungeissa on valittu paikallisyhteisöille omat johtajansa, jotka pystyvät tarvittaessa mm. organisoimaan yhteisön kasaan nopealla aikataululla ja tiedottamaan tärkeistä yhteisöä koskevista asioista. Valtaosalla liberialaisista on myös oma nimikkokirkkonsa, jonka uskonnolliset johtajat neuvovat uskonnollisen yhteisön jäseniä elämän ongelmatilanteissa.

Olisivatko Ciata, Juliet ja sadattuhannet muut köyhien yhteisöjen jäsenet voitu saada ”uskomaan Ebolaan” tällaisten johtajien kautta jo kuukausia sitten? Tätä on mahdotonta sanoa, mutta tiedotusstrategioita tulisi nyt joka tapauksessa uudistaa hyödynsaajien näkökulmasta ponnistaen. Vähintään lappujen liimaamisen, internetissä ja medioissa tapahtuvan tiedotuksen ja lukemattomien workshopien pitämisen ohella jokaisesta yhteisöstä tulisi kartoittaa ne avainhenkilöt, joiden kautta tietoa saataisiin nopeasti ja uskottavasti levitettyä ciatoille ja julieteille. Tällainen kylmähermoisesti ja hätäilemättä suunniteltu kampanja todennäköisesti ehkäisisi lisäpaniikin leviämistä ja tätä kautta epidemian pahenemista.

Kirjoittaja palasi viimeisimmältä tutkimusmatkaltaan Liberiasta 11.7.

Artikkelikuva: Leena Kotilainen

Julkaisu Huhut ja arvelut edistävät Ebolan leviämistä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.