Saamelaisten kotiseutualueella eli ylä-Lapissa ei ole vielä ainuttakaan kaivosta. Meneillään oleva vihreä siirtymä lisää kaivosmineraalien kysyntää ja Euroopan unionin (EU) kriittisten raaka-aineiden asetus, niin sanottu CRMA, nopeuttaa osaltaan kaivosten luvittamisprosesseja.

Saamelaisten kotiseutualueelle on toki myönnetty malminetsintälupia jo viime vuosikymmenellä, mutta mielenkiinto kaivostoiminnan harjoittamiseksi alueella on lisääntynyt viime vuosina, kuten uudet aluevaraukset osoittavat. On mahdollista, että alueelle pyritään perustamaan kaivoksia lähitulevaisuudessa. Esimerkiksi Ruotsissa jo useampi saamelaisalueella sijaitseva hanke on nimetty CRMA:n nojalla strategisesti tärkeiksi hankkeeksi.

Suomen perustuslaki turvaa saamelaisten oikeuden ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Poronhoito on keskeinen osa saamelaiskulttuuria ja se kuuluu siten tämän suojan alaan. Kaivostoiminta voi haitata poronhoitoa monella eri tapaa ja olla näin ristiriidassa saamelaisten perustuslaissa turvattujen oikeuksien kanssa.

Saamelaisten oikeudet ja vihreä siirtymä ovat ajautuneet törmäyskurssille muissa pohjoismaissa. Vihreän siirtymän asemesta puhutaan jopa vihreästä kolonialismista. Käytännössä kyse on siitä, että vihreän siirtymän edellyttämä maankäyttö (maamineraalien louhinta tai uusiutuvan energian, kuten tuulivoiman, lisärakentaminen) tapahtuu saamelaisten asuttamilla alueilla ja syrjäyttää mahdollisuudet harjoittaa perinteisiä saamelaiselinkeinoja, erityisesti poronhoitoa.

Tässä asiayhteydessä onkin syytä kysyä, kuinka tosissamme otamme saamelaisten perustuslaissa ja kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa turvatut oikeudet? Jos vihreän siirtymän myötä saamelaisten mahdollisuus harjoittaa omaa kulttuuriaan heikkenee, tuleeko oikeudenloukkaus hyvittää jotenkin? Voidaanko esimerkiksi kaivosten poronhoidolle aiheuttamat haitat hyvittää rahallisesti, maksamalla korvauksia poronhoitajille?

Saamelaiskulttuurin turvaaminen

Syksyllä 2025 eduskunnan käsiteltävänä oli kaivosmineraaliverolain muutos. Kaivosmineraaliveroja korotettiin tuntuvasti. Lisäksi verotuoton jakautumista valtion ja kuntien välillä muutettiin valtion eduksi. Lakimuutos kävi myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan arvioitavana. Valiokunta arvioi hallituksen esitystä perustuslaissa turvatun omaisuudensuojan ja elinkeinonvapauden näkökulmasta.

Kaivosmineraaliverolain muutosta koskevassa hallituksen esityksessä tai perustuslakivaliokunnan esitystä koskevassa lausunnossa ei arvioitu asiaa lainkaan siitä näkökulmasta, miten muutos vaikuttaa saamelaisiin. Tämä on varmaankin perusteltua ottaen huomioon, ettei saamelaisten kotiseutualueella ole teollista kaivostoimintaa. Kaivoksia saatetaan kuitenkin tulevaisuudessa perustaa kotiseutualueelle.

Olisiko siis jo tässä vaiheessa ollut hyvä pohtia myös sitä, miten kaivosten saamelaiskulttuurille aiheuttamiin haitallisiin vaikutuksiin suhtaudutaan? Turvaamalla saamelaisten oikeuden ylläpitää ja kehittää omaa kulttuuriaan, Suomen perustuslaki asettaa nimittäin saamelaiset erityisasemaan, kun pohditaan kaivostoiminnan haittavaikutuksia.

Maailmalta löytyy paljon esimerkkejä siitä, kuinka kaivoksien ja muiden energia-alan hankkeiden tuottoja jaetaan alueen alkuperäiskansoille.

Perustuslakivaliokunta on korostanut valtion velvollisuutta ryhtyä toimiin saamelaisten perustuslaillisten oikeuksien vaarantuessa. Esimerkiksi lausunnossaan Tenojoen lohenkalastuskiellosta valiokunta totesi, että ”valtioneuvoston on syytä selvittää, millaisilla muilla toimilla saamelaisten oikeutta ylläpitää ja kehittää kieltään ja kulttuuriaan voidaan tukea ja edistää kalastuksen rajoittamisesta huolimatta”.

Valiokunta ei sanonut tässä suoraan, että kalastusrajoitusten aiheuttama haitta tulisi hyvittää rahallisesti, mutta rahallinen hyvitys olisi varmasti yksi mahdollinen tapa tukea saamelaiskulttuuria. Vähintäänkin rahaa tarvittaisiin konkreettisten tukitoimien toteuttamiseen.

Yksi vaihtoehto kaivoksista aiheutuvien haittojen hyvittämiseksi olisi tilittää osa kaivosveron tuotosta saamelaisille. Maailmalta löytyy paljon esimerkkejä siitä, kuinka kaivoksien ja muiden energia-alan hankkeiden tuottoja jaetaan alueen alkuperäiskansoille. Yleisiä ovat erityisesti voitonjakoon tähtäävät mallit (ns. benefit-sharing) ja veronluonteisiin maksuihin perustuvat mallit (ns. royalties). Mikään ei estä sitä, että jotain vastaavaa tehtäisiin myös Suomessa.

Ratkaisuja vai uusia ongelmia?

Hyvitysjärjestelmä voisi palvella erilaisia tarpeita. Kaivostoiminnan myötä porojen laiduntaminen joudutaan siirtämään toisaalle. Hyvitysjärjestelmän kautta voitaisiin korvata laidunten vaihtumisesta aiheutuvia kuluja, esimerkiksi lisääntynyt talviruokinnan tarve.

Periaatteellisesti merkittävämpi kysymys liittyy nimenomaan maaoikeuksiin ja omistusoikeuden merkitykseen kaivostoiminnassa. Nykyisen lainsäädännön valossa saamelaiset eivät omista maa-alueita, joita he ovat asuttaneet jo ennen Suomen valtion perustamista. Tämä niin sanottu maaoikeuskysymys on ollut jo pitkään saamelaisten ja Suomen valtion välisen konfliktin keskiössä. Suomen valtio omistaa noin 90 prosenttia maasta Lapissa.

Tuottojen jako kaivostoiminnasta perustuu maan omistajuuteen. Maanomistaja saa tuloja malminetsintäkorvauksen ja louhintakorvauksen muodossa. Koska saamelaiset eivät omista asuttamiaan maita, eivät he pääse osaksi näistä korvauksista. Kaivosveron hyvitysjärjestelmä voisi osaltaan paikata tätä ongelmaa.

Toisaalta hyvitysjärjestelmällä voisi olla myös negatiivisia vaikutuksia saamelaiskulttuurille. Pahimmassa tapauksessa kaivosveron tilitykseen perustuva hyvitysjärjestelmä voisi muodostua kaiken kaivostoiminnan saamelaisten kotiseutualueella oikeuttavaksi perusteeksi. Jos hyvitysjärjestelmän myötä kaivosten perustaminen tulisi nykyistä todennäköisemmäksi, pitkällä tähtäimellä hyvitysjärjestelmä edistäisi elävän saamelaiskulttuurin hävittämistä.

Jos hyvitysjärjestelmän myötä kaivosten perustaminen tulisi nykyistä todennäköisemmäksi, pitkällä tähtäimellä hyvitysjärjestelmä edistäisi elävän saamelaiskulttuurin hävittämistä.

Tällä hetkellä kaivoslaissa säädetään yhteistyömenettelystä saamelaisten ja kaivoslupaviranomaisen välillä silloin, kun saamelaisten kotiseutualueelle halutaan perustaa kaivos. Yhteistyömenettelyllä pyritään turvaamaan niin ikään kaivoslakiin sisältyvän heikennyskiellon toteutuminen: lupaa ei saa myöntää, jos luvan mukainen toiminta ”olennaisesti heikentäisi saamelaisten kotiseutualueella edellytyksiä harjoittaa perinteisiä saamelaiselinkeinoja taikka muutoin ylläpitää ja kehittää saamelaiskulttuuria”. Yhteistyömenettelyssä lupaviranomainen kuulee saamelaisia muodostaakseen käsityksen siitä, kuinka merkittävästi kaivos haittaisi saamelaiskulttuuria.

Vaikka hyvitysjärjestelmä olisi lähtökohdiltaan erilainen kuin kaivoslain yhteistyömenettely (myönnetäänkö kaivokselle lupa; korvataanko perustetun kaivoksen aiheuttama haitta), korvausjärjestelmän olemassaolo voisi vaikuttaa siihen, miten lupaviranomainen arvioi kaivoksen haitallisia vaikutuksia. Tieto tulevasta hyvityksestä voisi vaikuttaa reaalisen argumentin tavoin lupahakemuksen käsittelyyn, madaltaen kynnystä sille, katsotaanko kaivoksesta aiheutuva haitta ”olennaiseksi”.

Paljon huomiota herättänyt norjalainen Fosen-tapaus on hyvä esimerkki siitä, kuinka ongelmallinen rahallinen hyvitys voi olla alkuperäiskansakontekstissa. Norjan korkein oikeus totesi jo rakennetun tuulipuiston lain vastaiseksi, muttei määrännyt puistoa purettavaksi. Alueella poronhoitoa harjoittaneet saamelaiset pääsivät tuulipuiston kanssa myöhemmin sopimukseen siitä, että heille maksetaan vuosittain korvauksia tuulipuiston aiheuttamasta haitasta. Yhtäältä tuomio korostaa saamelaisten oikeuksien merkitystä, mutta toisaalta se luo mallin, jossa saamelaiskulttuurin alasajo voidaan oikeuttaa rahallisella hyvityksellä.

Saamelaisten itsemääräämisoikeus otettava tosissaan

Suomen perustuslaista voi tuskin johtaa velvollisuutta tilittää osa kaivosveron tuotoista saamelaisille. Tilitys voisi kuitenkin olla yksi keino ratkaista kaivostoiminnasta johtuvia perustuslaillisia ongelmia, sillä perustuslakivaliokunnan nykyinen käytäntö painottaa valtion velvollisuutta etsiä saamelaiskulttuuria tukevia keinoja tilanteissa, joissa kulttuurin elinvoimaisuus heikkenee.

Rahallisen hyvityksen soisi kuitenkin olevan vasta viimesijainen vaihtoehto siihen sisältyvien mahdollisten ongelmien vuoksi. Lopulta ratkaiseva merkitys tulisi antaa saamelaisten omalle näkemykselle siitä, olisiko kaivoshaittojen korvausjärjestelmälle tarvetta. Näin saamelaisten itsemääräämisoikeus kansana otettaisiin huomioon. Toisaalta aito itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen ulottuisi myös kaivosluvista päättämiseen.

OTT Tomi Tuominen on eurooppaoikeuden ja valtiosääntöoikeuden apulaisprofessori Lapin yliopistossa. Tuominen tutkii taloudellisen kompensaation ilmentymiä vihreässä siirtymässä.

Artikkelin kuvituskuva: Tobias Kleeb / Unsplash

Julkaisu Tulisiko osa kaivosverosta tilittää saamelaisille? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kriittiset raaka-aineet ovat nousseet otsikoihin Donald Trumpin palattua Yhdysvaltain presidentiksi tammikuussa 2025. Ensin Trump iski silmänsä Grönlantiin sen strategisen sijainnin ja luonnonvarapotentiaalin vuoksi. Helmi-maaliskuussa neuvottelut Ukrainan tukemisesta Venäjän vastaisessa sodassa sai kiristyksen piirteitä, kun Trump painosti Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyiä allekirjoittamaan sopimuksen, joka antaisi yhdysvaltalaisyrityksille etulyöntiaseman Ukrainan maaperässä sijaitsevien kriittisten raaka-aineiden hyödyntämiseen.

Suomessa kriittiset raaka-aineet ovat puhuttaneet uuden kaivoslain yhteydessä ja tuoreimpana hallituksen luovuttua kansallisesta vastustamisoikeudesta Euroopan unionin kriittisten raaka-aineiden politiikkaan sisältyvien strategisten hankkeiden kohdalla.

Kriittisten raaka-aineiden ilmaantuminen Trumpin ulkopolitiikan keskiöön kiihdyttää niiden geopolitisoitumista. Tämä tarkoittaa niiden mieltämistä resurssiksi, josta valtiot kilpailevat keskenään nollasummapelin hengessä. Ilmiö tosin ei ole aivan uusi. Jo koronapandemian ja Ukrainan sodan myötä kriittisistä raaka-aineista käytävää poliittista keskustelua alkoi sävyttää huoli huoltovarmuudesta ja toimitusketjujen riskeistä.

Toinen geopolitisoitumisen ilmentymä on alueiden kuvaaminen uuskolonialistisessa hengessä tiettyjen toimijoiden etupiireiksi. Se hämärtää luonnonvaroiltaan rikkaiden maiden suvereniteettia ja on konkretisoitunut Ukrainan mineraalisopimuksen tulkinnoissa.

Kriittisten raaka-aineiden määrittelyn politiikkaa

Kriittiset raaka-aineet ovat taloudellisesti merkittäviä luonnonvaroja, joihin kohdistuu suuri toimitushäiriöiden riski. Riskiä kasvattaa erityisesti raaka-aineiden keskittyminen tiettyihin maihin. Tällä hetkellä Kiina dominoi kriittisten mineraalien toimitusketjuja. Sen hallinnassa on arvioitu olevan 60 prosenttia kriittisten raaka-aineiden maailmanlaajuisesta tuotannosta ja 85 prosenttia jalostuskapasiteetista.

Tiettyjen raaka-aineiden luonnehtiminen kriittisiksi on poliittista. Eri toimijoilla on omat kriittisten raaka-aineiden listansa, ja ne elävät ajassa. EU on julkaissut ja päivittänyt listaansa vuodesta 2011. Tuoreimmalla, vuonna 2023 julkaisulla listalla kriittisiä raaka-aineita on listattuna 34. 

Tiettyjen raaka-aineiden luonnehtiminen kriittisiksi on poliittista. Eri toimijoilla on omat kriittisten raaka-aineiden listansa, ja ne elävät ajassa.

Vielä muutama vuosi sitten raaka-aineiden kriittisyys liitettiin ilmastokriisin ja vihreän siirtymän kiireellisyyteen. Kriittisiä raaka-aineita olivat toisin sanoen ne, joita tarvitaan fossiilisesta energiasta luopumiseen ja energiasiirtymään. Listoille päätyivät muun muassa litium, koboltti, kupari ja grafiitti, jotka ovat välttämättömiä puhtaan energian teknologioille kuten aurinkopaneeleille, sähköntuotannossa hyödynnettäville tuulimyllyille ja sähköautojen akuille.

Kytkös ilmastokriisin ja kriittisten raaka-aineiden välillä on kuitenkin löystymässä. Geopolitisoitumisen myötä näitä luonnonvaroja käsitellään enenevässä määrin kiihtyvän resurssikilpailun, haitallisiksi koettujen riippuvuuksien katkaisemisen ja kauppasotien viitekehyksessä. Niiden rooli sota- ja puolustusteollisuuden raaka-aineina korostuu. Mineraaleja saatetaan hahmottaa muun muassa Donald Trumpin “drill baby drill” -politiikan palasina tai sotien aiheuttajina.

Keski-Asian kriittiset raaka-aineet kiinnostavat

Keski-Aasia on jäänyt suomalaisessa keskustelussa kriittisistä raaka-aineista vähäiselle huomiolle. Erityisesti Kazakstanista, mutta myös Uzbekistanista, Kirgistanista, Tadžikistanista ja Turkmenistanista, kuitenkin löytyy merkittävä osuus maailman kriittisten raaka-aineiden varannoista.

Joidenkin kriittisten raaka-aineiden tuottajana Keski-Aasian viisi entistä neuvostotasavaltaa ovat maailman kärkikastia: Kazakstan on esimerkiksi maailman toiseksi merkittävin kromin ja Uzbekistan maailman kahdeksanneksi merkittävin telluriumin tuottaja.

Keski-Aasia tarjoaa mielenkiintoisen tapauksen kriittisten raaka-aineiden geopolitisoitumisen tarkasteluun. Sekä ulkomaiset poliittiset että kaupalliset toimijat ovat viime vuosina aktivoituneet alueen kriittisten raaka-aineiden kentällä.

Yhdysvallat käynnisti presidentti Joe Bidenin kaudella C5+1-vuoropuhelun Keski-Aasian valtioiden kanssa. Kriittiset raaka-aineet ovat vuoropuhelun ytimessä. Retoriikka korostaa taloudellisen yhteistyön syventämistä, vihreän siirtymän edistämistä ja Keski-Aasian maiden roolin vahvistamista kriittisten raaka-aineiden globaaleissa toimitusketjuissa.

Kriittisten raaka-aineiden on arveltu korostavan Keski-Aasian asemaa myös Trumpin hallinnon ulkopolitiikassa.

Yhteistyötä motivoi Yhdysvaltain pyrkimys sekä irrottautua arvoketjujen Kiina-riippuvuudesta että vaikeuttaa kiinalaisten yritysten mahdollisuutta monipuolistaa omia ketjujaan. Kriittisten raaka-aineiden on arveltu korostavan Keski-Aasian asemaa myös Trumpin hallinnon ulkopolitiikassa.

Geopolitisoitumisesta kertoo myös se, että kriittisten raaka-aineiden tutkimusta, louhintaa ja jalostusta hahmotetaan areenana, jolla Yhdysvallat pääsee haastamaan Kiinan ja Venäjän vaikutusvaltaa Keski-Aasiassa. Kriittisten raaka-aineiden ympärille rakentuvat kumppanuudet nähdään mahdollisuutena vahvistaa moninapaisuutta alueella.

Kiinan asemaa keskeisenä taloudellisena toimijana alueella ja huomattavana investoijana sen kaivossektorilla ei kuitenkaan ole helppoa horjuttaa. Valtaosa Keski-Aasian luonnonvaraviennistä suuntautuu edelleen maantieteellisesti läheisiin kauppakumppaneihin, Venäjälle ja Kiinaan. Kiinan asemasta kertoo myös se, että kiinalaiset yritykset ovat aloittaneet Keski-Aasian maissa sähköautojen valmistuksen ja kiinalaisvalmisteisten sähköautojen myynti kasvaa. Tämän seurauksena jotkut ovat luonnehtineet Kiinaa alueen “sähköautohegemoniksi”.

EU:n kriittisten raaka-aineiden politiikka Keski-Aasiassa

EU on aiemmin pyrkinyt korostamaan, että se ei ole Keski-Aasiassa geopoliittinen toimija. Kriittisten raaka-aineiden politiikkaa tarkasteltaessa unionin geopoliittiset kasvot kuitenkin piirtyvät selvästi esiin. Myös EU:n Keski-Aasian politiikkaa motivoi riippuvuuksien vähentäminen yksittäisistä unionin ulkopuolisista kriittisten raaka-aineiden toimittajista, etenkin Kiinasta. EU:n geopoliittisella toiminnalla on normatiivinen sävy: se pyrkii lisäämään vaikutusvaltaansa Keski-Aasiassa korostamalla, että se – toisin kuin muut toimijat – on sitoutunut vastuulliseen toimintaan kriittisten raaka-aineiden arvoketjuissa.

EU:n tarvitsemista kriittisistä raaka-aineista fosforista 65 prosenttia ja titaanista 35 prosenttia tuodaan jo tällä hetkellä Kazakstanista. Ei siis ole yllättävää, että se solmi Keski-Aasian valtioista ensimmäisenä strategisen kumppanuuden EU:n kanssa vuonna 2022. Strateginen kumppanuus Uzbekistanin ja EU:n välillä lanseerattiin viime vuonna, ja EU:n ja Kirgistanin tuoreessa tehostetussa kumppanuus- ja yhteistyösopimuksessa (EPCA) yhteistyö kriittisten raaka-aineiden saralla nostetaan erikseen esiin.

Geopolitisoituminen uhkaa oikeudenmukaista siirtymää

Vaikka kriittisten raaka-aineiden geopolitisoituminen saattaa vaikuttaa väistämättömältä vastaukselta maailmanpolitiikan muutoksiin, on tärkeää tarkastella sitä ja sen seurauksia kriittisesti. Ilmastokriisi on edelleen keskeisin uhka, jonka torjuminen edellyttää uusia yhteistyön muotoja kilpailun sijaan.

Geopolitisoituminen saattaa myös korostaa tarvetta varmistaa näiden vihreän siirtymän kannalta välttämättömien resurssien saatavuutta “keinolla millä hyvänsä”. Tällaisessa kisassa kaivannaisten arvoketjuihin usein liittyvät ihmisoikeus- ja ympäristörikkomukset jäävät helposti vähälle huomiolle. Keski-Aasian maiden autoritaarisuus ja siitä kumpuava korkean tason korruptio, heikko ympäristöpolitiikka ja ihmisoikeusloukkaukset eivät ole olleet este yhteistyölle aiemminkaan.

EU on korostanut kumppanuuksissaan kriittisten raaka-aineiden tuotantoketjujen ekologisia ja yhteiskunnallisia kestävyysstandardeja. Vastuullisuuden sabotoinnin ja korruptiota ruokkivien käytäntöjen riski on kuitenkin merkittävä sekä globaalien arvoketjujen että autoritäärisesti hallittujen valtioiden kontekstissa.

Kansalaisjärjestöt ovat jo ilmaisseet huolensa siitä, että EU:n ja Kazakstanin kriittisiä raaka-aineita koskevaa yhteisymmärryspöytäkirjaa ei ole valmisteltu läpinäkyvästi. Siihen ei myöskään sisälly uskottavia keinoja varmistaa raaka-aineiden louhinnasta saatavien tulojen oikeudenmukainen jakautuminen yhteiskunnassa. Alueella on kriittinen tarve ympäristö- ja ihmisoikeuksien puolustamiselle.

Paikallisyhteisöt kantavat siirtymän ympäristö- ja yhteiskunnalliset kustannukset. Hyödyt ja voitot kasautuvat pääosin kotimaisille eliiteille ja globaalin pohjoisen toimijoille.

EU:n ja Keski-Aasian välinen vuoropuhelu kehittyy kuitenkin suuntaan, jossa kansalaisyhteiskunnan osallistumiselle voi jäädä vain vähän tilaa. Myös Yhdysvaltojen tuki kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen ja demokratisoitumiseen tähtäävälle toiminnalle on vähenemässä.

Keski-Aasian valtiot ovat maailman resurssiriippuvaisimpien joukossa. Kriittisten raaka-aineiden geopolitisoituminen uuskolonialistisessa hengessä voi syventää maailmantalouden riippuvuuden rakenteita ja peittää alleen aiemmat huolet alueen valtioista resurssikirouksen uhreina. Tällä viitataan paradoksaaliseen tilanteeseen, jossa luonnonvararikkaus johtaa taloudellisiin, yhteiskunnallisiin ja ympäristöongelmiin.

Kuten fossiilitalous, ilman kestäviä kumppanuuksia myös vihreä siirtymä toteutuu resurssiriippuvaisten valtioiden kustannuksella. Huoli on tunnistettu keskiaasialaisten valtioiden kehitysstrategioissa. Niissä käsitellään vihreää siirtymää, hiilidioksidipäästöjen vähentämistä ja kaivannaisten jalostusasteen kohottamista. Esimerkin tästä tarjoaa Kazakstanin presidentti Kasym-Žomart Tokajevin puhe, jossa hän luonnehtii harvinaisia maametalleja uudeksi öljyksi ja peräänkuuluttaa investointeja ei ainoastaan niiden louhintaan vaan myös jalostukseen.

Kriittiset raaka-aineet tulee ymmärtää suurvaltapelin sijaan Keski-Aasian valtioiden suvereniteetin ja toimijuuden areenana. Samalla on tärkeää huomata, että vaikka alueen poliitikot väittävät edistävänsä vihreää siirtymää, suuri osa tästä puheesta on julistuksenomaista. Kivihiili palaa Keski-Aasiassa, eikä energiasiirtymässä ole otettu merkittäviä askeleita. Ilman yhteiskunnan kattavaa osallistumista vihreän talouden pelätään muodostuvan eliitin uudeksi tulonlähteeksi.

Kriittisten raaka-aineiden geopolitisoitumisen myötä tavoite globaalisti oikeudenmukaisesta vihreästä siirtymästä uhkaa karata kauemmas. Paikallisyhteisöt kantavat siirtymän ympäristö- ja yhteiskunnalliset kustannukset. Hyödyt ja voitot kasautuvat pääosin kotimaisille eliiteille ja globaalin pohjoisen toimijoille. Nämä huolenaiheet heijastuvat omalla tavallaan myös muihin maihin, joiden maaperässä on kriittisiä raaka-aineita – esimerkiksi Ukrainaan ja Suomeen.

YTT Anni Kangas on kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Tampereen yliopiston Johtamisen ja talouden tiedekunnassa

VTT Kristiina Silvan on tutkijatohtori Ulkopoliittisen instituutin Venäjä, EU:n itäinen naapuruus ja Euraasia -tutkimusohjelmassa

PhD Asel Doolotkeldieva on vieraileva tutkija George Washington -yliopistossa Yhdysvalloissa

Artikkelin kuvituskuva: Dominik Vanyi / Unsplash

Julkaisu Kriittiset raaka-aineet geopolitisoituvat Keski-Aasiassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vain kolme viikkoa oli kulunut Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan helmikuussa 2022, kun optimistiset ennusteet sodan ilmastovaikutuksista alkoivat levitä lännessä: ilmastotoimet vauhdittuvat sotatoimien myötä ja fossiilienergiasta vapaudutaan kuin varkain. Ennuste oli suurisuuntainen, ja sen vaikutusta sodan tilanne- ja mielikuvaan on vaikea yliarvioida. Jos ilmastovaikutusargumentti ei olisi lyönyt läpi, laajamittainen asevienti Ukrainaan olisi voinut varsinkin Saksassa jäädä ilman tarvitsemaansa tukea.

Sodan pitkittyessä sodan ilmastovaikutusarvioiden toiveikkuus kasvoi. Ilmastotoimia maailmanlaajuisesti vauhdittava Euroopan energiasiirtymä oli yhdysvaltalaisen Politico-lehden siteeraamien asiantuntijalausuntojen mukaan ”rakenteellinen, pysyvä ja historiallinen”. Ironisesti presidentti Vladimir Putin nimettiin ”valloittajaksi, joka tekee EU:sta vihreän”. Yhdysvaltalaisen ulkopoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisussa hänet taas ristittiin ”Putin vihreäksi”: hyökkäyssodan aloittaneen Venäjän katsottiin antaneen ratkaisevan sysäyksen RePowerEU-ohjelman tavoitteelle uusiutuvien energialähteiden osuuden kasvattamiseksi 45 prosenttiin vuosikymmenen loppuun mennessä.

Ukrainan puolustussodan varhaisten onnistumisten nostattama sotaoptimismi oli tarttuvaa, ja vielä syksyllä 2022 myrskypilvien hopeareunus hohti kirkkaana. ”Ilmastonäkökulmasta Ukrainan sota voitaneen nähdä siunauksellisena”, tiivisti Maailman ilmatieteen järjestö WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas.

Arvioita Venäjän hyökkäyssodan suotuisista vaikutuksista vihreälle siirtymälle esitettiin laajalti myös yliopistoyhteisöissä halki tieteenalarajojen. Fyysikko Amory Lovins ennakoi ”fossiilienergian aikakauden” päättymistä. Antropologi Pierre Charbonnier ylisti ”sotaekologiaa” samaan tapaan kuin filosofi Slavoj Žižek revitteli ”sotakommunismilla”, kriisin avaamilla myönteisillä mahdollisuuksilla. Vielä vastikään aktivistikonsultti Leo Stranius kirjoitti Jos tahdot rauhaa -artikkelikokoelmassa yksikantaan: ”Venäjän hyökkäys Ukrainaan nopeuttaa pitkän päälle ilmastotoimia Suomessa, Euroopassa ja maailmalla.”

Arvovaltaisimman arvion fossiilienergiariippuvuuden taittumisesta esitti Kansainvälinen energiajärjestö IEA, joka ennusti fossiilienergian kysyntähuipun koittavan jo lähivuosina. Ennusteen tulkinta kuitenkin kysyy suhteellisuudentajua: sama ennuste kertoi, että vuoteen 2050 mennessä fossiilienergian osuus tuotantopaletissa kyllä vähenee nykyisestä 80 prosentista – mutta vain 60 prosenttiin. Päästövähennyskehitykselle asetettuihin tavoitteisiin nähden se ei tunnu riittävän. Sittemmin IEA on tuoreemmassa raportissaan arvioinut, että mahdollisuudet ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi 1,5 celsiusasteeseen ovat kaventuneet. Oliko ilmastovaikutuspuhe siis toiveajattelua?

Ennustaminen on vaikeaa

Rajut yhteiskunnalliset muutokset tarjoavat tilaisuuksia linjamuutoksiin, koska yhteiskunnallista kehitystä määrittävät polkuriippuvuudet katkeavat. Viime vuosisadan maailmansodat muodostivat äärimmäisiä taitekohtia, joissa porvarillisten yhteiskuntien pidäkkeet sosiaali- ja verovaltion rakentamiseksi pettivät: warfare muuttui welfareksi palattaessa siviiliyhteiskuntiin. Kun energiamarkkinat joutuivat Ukrainan sodan seurauksena myllerrykseen, vertailukohtia haettiin viidenkymmenen vuoden takaisesta öljykriisistä, joka johti vallanpitäjien vaihdoksiin ympäri maailman.

Yhteiskunnallisten kehityssuuntien ja murroskohtien tunnistaminen on silti vakainakin aikoina hankalaa, ellei jopa mahdotonta, puhumattakaan megatrendien ennakoimisesta monikriisien ja kilpailullisen keskinäisriippuvuuden maailmassa. Ennusteita sävyttää kansainvälinen järjestelmä, jota ohjaavat vaikeasti yhteensovitettavat intressit ja poliittiset tarkoituksenmukaisuudet. Geopolitiikan skenaariot ovat siksi tosipohjaisuudesta tinkimättöminäkin aina ideologisia. Vahvaan näyttöön perustuvinakin ne heijastavat valikoituneiden väestöryhmien ja tiettyjen luokkien toiveita ja pelkoja, mutta ennen kaikkea ne ovat ilmaisuja tietyistä suurvaltasuhteisiin kiinnittyneistä aineellisista eduista.

Venäjän hyökkäyssota saattoi muuttaa monessa maassa kansalaismielipiteitä vihreälle energisiirtymälle suopeammiksi. Sodan varjossa valmius ilmastotoimiin kasvoi.

Epävarmuuden ja ehdollisuuden ilmaisut putosivatkin tuon tuosta pois, kun Euroopan irtaantumisesta idän tuontienergiasta viestittiin suurelle yleisölle. Sekalaisesti käytetyt vaikutusten aikaväliarviot jäävät usein ilmaan – varsinkin kun niillä ei ole vakiintuneita määritelmiä. Tulevaisuutta koskevien kehityskulkuennusteiden leväperäisyys söi vakuuttavuutta, kuten oli ilmeistä eräässä tyypillisessä korkean tason asiantuntijalausunnossa sotaa seuranneesta energiakriisistä: ”Sillä tulee luultavasti olemaan kielteinen vaikutus päästöihin lyhyellä aikavälillä mutta myönteinen vaikutus pidemmällä aikavälillä.”

Venäjän hyökkäyssota saattoi muuttaa monessa maassa kansalaismielipiteitä vihreälle energisiirtymälle suopeammiksi. Sodan varjossa valmius ilmastotoimiin kasvoi: suomalaisille tärkeimmäksi syyksi fossiilisista polttoaineista luopumiselle havaittiin halu pienentää riippuvuutta Venäjän tuontienergiasta. Syynä tähän eivät tosin olleet ilmastohätätilan uhkakuvat vaan reaktiot sodan aiheuttamaan turvallisuusympäristön muutokseen.

Fossiiliriippuvuudesta toiseen

Eurooppalainen elämänmeno on pitkälti entisensä, vaikka energiatuonti Venäjältä on vähentynyt. Riippumattomuutta, saati energiaomavaraisuutta, se ei silti ole synnyttänyt – päinvastoin.

Sodan jälkeiset ulkopoliittiset valinnat ovat tehneet EU:sta entistä riippuvaisemman Yhdysvalloista, mikä uhkaa viedä pohjan pyrkimyksiltä strategiseen autonomiaan. Näin siitäkin huolimatta, että komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen luonnehti vähähiilistä energiasiirtymää ”parhaaksi keinoksi saavuttaa itsenäisyys ja taata energiaturvallisuus”. Vielä hiljattain hän linjasi, että sota on tehnyt Euroopasta ”riippumattomamman ja suvereenimman energiapolitiikassa”.

Sotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna eurooppalainen teollisuus maksaa energiastaan 3–4 kertaa suuremman hinnan kuin yhdysvaltalaiset kilpailijansa, minkä on arveltu johtavan teollisuustuotannon supistamisiin. Energiariippumattomuutta tuskin tulee lisäämään turvautuminen vihreäksi määriteltyyn ydinvoimaan, jonka käytön kolminkertaistamista vuoteen 2050 mennessä myös monet EU-maat ajoivat YK:n COP28-ilmastohuippukokouksessa. Turvaaminen ydinvoimaan – joka vastikään nimettiin ”strategisen tärkeäksi vihreälle siirtymälle” – saattaisi vain kytkeä Euroopan entistä kiinteämmin venäläiseen rikastettuun uraaniin ja ydinteknologiaan. Ydinsektori jätettiin pakotteiden ulkopuolelle.

Korvatakseen energiatuontia Venäjältä Eurooppa on kääntynyt Yhdysvaltojen ja Qatarin puoleen.

Korvatakseen energiatuontia Venäjältä – joka maakaasun osalta kattoi 40 prosenttia tarpeesta – Eurooppa on kääntynyt Yhdysvaltojen ja Qatarin puoleen. Euroopan maakaasutuonti Yhdysvalloista kasvoi 140 prosentilla vuonna 2022, ja pitkäaikaisia tuontisopimuksia solmittiin ennätykselliset 17 kappaletta. EU-valtioiden solmimat maakaasun tuontisopimukset puolestaan ovat Qatarille maan merkittävimmät. Kestoltaan liki 30-vuotisina niiden voi nähdä sotivan EU:n hiilidioksidipäästöjen vuoden 2050 nettonollatavoitteen kanssa. Arabiemiirikunnat on linjannut tuottavansa fossiilisia polttoaineita energiakäyttöön ”niin kauan kuin markkinoilla on kysyntää”.

G7-maaryhmä oli aiemmin sitoutunut kivihiilen energiakäytöstä luopumiseen vuoteen 2030 mennessä. Sodan myötä kanta muuttui: kivihiili palasi esimerkiksi Saksan energiapalettiin, ja talousmahti perui aiemmat sitoumuksena siitä luopumiseksi. Lisäksi fossiilienergiahankkeisiin osallistumisesta globaalissa etelässä oli katsottu parhaaksi pidättyä.

Sittemmin EU-maiden tukea energiankäytön aiheuttamien hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen kehittyvissä maissa ei voi enää pitää kiistattomana. Saksa on sopinut maakaasun tuonnista Senegalista ja vastaavanlainen sopimus on tekeillä myös mantereen suurimman öljynvientimaa Nigerian kanssa. Samaan tapaan Ranskan valtionyhtiö TotalEnergies on käynnistänyt nesteytetyn maakaasun tuotantolaitoksen Mosambikissa: hanke on kaiken kaikkiaan suurin ulkomainen investointi Afrikkaan.

Fossiilienergian käyttö laajenee, vaikka vihreät ratkaisut lisääntyvät     

Ilmastotoimien vauhdittuminen Ukrainan sodan seurauksena ei siis näytä lainkaan itsestään selvältä ainakaan lyhyellä aikavälillä. Merkittävät investoinnit puhtaaseen energiantuotantoon ovat yli kaksikymmenkertaistuneet vuodesta 2019. Lisäksi siirtymisen pilviteknologiaan perustuviin alustatalouksiin on katsottu suosivan vihreitä energiaratkaisuja. Fossiilienergian käyttöä silti laajennetaan käytännössä kaikkialla.

Venäjän hyökkäyssota on lisäksi tarjonnut uusia energiapolitiikan mahdollisuuksia Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten yhteistoiminnalle. Natoa lähellä olevan Atlantic Council -järjestön johto hahmottelee Euroopan kehityssuunnan selvin sanoin: ”Yhdysvaltojen on jatkettava puhtaan maakaasutuotannon edistämistä ja toimittava yhdessä eurooppalaisten liittolaistensa kanssa uusien nesteytetyn maakaasulähteiden löytämiseksi.”

Siirtymisen pilviteknologiaan perustuviin alustatalouksiin on katsottu suosivan vihreitä energiaratkaisuja. Fossiilienergian käyttöä silti laajennetaan käytännössä kaikkialla.

Kiinnostavasti Atlantic Council esittää, ettei ”fossiilienergiantuotannon tarvitse olla ristiriidassa energiasiirtymän kanssa”. Yhdysvaltojen tuontienergialla ja yhteisellä energiapolitiikalla ajatellaan myös edistettävän poliittista vakautta: ilmastotoimille vihamielisiä ”populistisia vallankaappauksia” estetään ”lisäämällä öljyn ja maakaasun tuotantoa lyhyellä aikavälillä” Atlantin molemmin puolin.

Poliittisen ja diplomaattisen johdon suunnitelmista huolimatta fossiilienergia-alan yritysten johdossa yleensä uskotaan energiasiirtymän alkaneen. Kankeaa alkua selitetään ”töyssyisellä tiellä”.  Soraääniäkin on tosin kuulunut: Yhdysvaltojen suurimman öljy- ja maakaasuyhtiö ExxonMobilin toimitusjohtaja Darren Woods totesi hiljattain, että fossiilisten energialähteiden rooli ”saattaa vähentyä ajan myötä”, mutta ne ”tulevat olemaan kuvioissa vielä pitkään”.

Sotaoptimismia ja ilmastopessimismiä

Venäjän hyökkäyssodan ilmastovaikutusennusteiden merkitystä ulko- ja turvallisuuspoliittisiin linjauksiin Euroopassa on vaikea aliarvioida. Sotaa ja rauhaa koskeneet linjavalinnat asettuvat uuteen valoon viimeistään, kun selviää osoittautuvatko niitä perustelleet ennusteet oikeiksi tai vääriksi.

Talouspoliittiset vastaukset Venäjän hyökkäyssotaa seuranneeseen inflaatioon ja energiakriisiin eivät näytä lievittäneen Euroopan talouksien riippuvuutta fossiilienergiasta. Huoli energiaturvallisuudesta on mennyt ilmastoturvallisuuden edelle. Transatlanttinen suhde näyttää lujittuneen strategisen autonomian kustannuksella, mikä on saanut unohtamaan olennaisen: Yhdysvaltojen etu ei aina vääjäämättä ole sama kuin Euroopan etu, Naton uuden itärajamaan kansallisesta edusta puhumattakaan.

Epärealistisista toiveista seuraa vain kohtalokkaita virhearvioita. Sodan viherpesu vaarantaa ilmastopolitiikan, eikä pitkittyneen sodan inhimillistä hintaa juuri kysytä. Neuvotteluratkaisulle annettu painoarvo olisi voinut olla suurempi.

Monenkeskinen yhteistyö on ainoa keino asettaa ja saavuttaa kipeästi kaivatut päästövähennystavoitteet. Viimeisimmän ilmastokokouksen epäonnistuminen fossiilienergian asteittaisen alasajon aikatauluttamisessa vain alleviivaa tarvetta vahvistaa rauhanomaiseen rinnakkaiseloon perustuvan yhteistyön rakenteita. Ilmastotoimien saattaminen ajan tasalle esimerkiksi fossiilienergian sulkusopimusneuvottelujen käynnistämisellä vaatisi vastakkainasettelun kärjistymisen kierteen katkaisemista. Ilmastotoimille elintärkeän tutkimusyhteistyön tyrehtyminen ei ennusta hyvää.

YTM Aleksi Okkonen on Sadankomitean hallituksen jäsen

Artikkelikuva: Gustavo Quepon / Unsplash

Julkaisu Fossiiliriippuvuudesta toiseen – Euroopan valmius vihreään siirtymään on yhä selkiytymätön ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.