Suuri yleisö muistaa viihdetaiteilija Kikan eroottisista lauluista, suuresta vaaleasta tukasta ja seksikkäästä ulkomuodosta – Suomen Sabrinana tai Samantha Foxina. Teatteri Jurkan Kikka Fan Club -teatteriesityksessä pohditaan ja puretaan auki sitä, miten tuo kuva Kikasta eli Kirsi Sirénistä rakennettiin mediassa.

Esityksessä Kikan elämää käsitellään kahdessa osiossa. Ensimmäinen puoliaika sijoittuu suosion huippuaikaan 80- ja 90-lukujen vaihteeseen. Toinen puoliaika keskittyy suosion suvantovaiheeseen 90-luvun loppuun sekä Kikan kuoleman jälkeiseen aikaan.

Esitys avaa kiinnostavia näkökulmia suuriin ja alati ajankohtaisiin feministisiin kysymyksiin. Millainen nainen saa puhua ja millainen nainen tulee hiljennetyksi? Miten naisen tulee olla katseen alla? Miksi erotiikka performanssina tappaa toimijuuden tietynlaisen naisten kohdalla tai lokeroi heidät tietynlaiseen muottiin? Miten ikääntyminen ja ruumiin muutokset vaikuttavat naisviihdetaiteilijan uraan?

Kikka Fan Club -teatteriesityksen sekä Kikan viihdetaiteilijauran innoittamina pohdimme, miksi Kikka kokee ylösnousemuksen ja on esillä juuri nyt ja miksi Kikan muistaminen on edelleen ajankohtaista.

Naiseus resurssina

Sukupuolentutkimuksessa kysymys toimijuudesta on ollut aina tärkeä. Kikka Fan Clubissa Kikka kuvataan mahdollisena feministisenä toimijana.

Teatteriesityksessä puretaan tyhmän blondin naisen stereotypiaa, joka on edelleen populaarikulttuurista niin kovin tuttu. Toisaalta esitys herättää myös kysymyksen siitä, miksi seksuaalisuuden esiintuominen tekee niin nuoresta kuin ikääntyvästäkin naisesta epäkelvon.

Jo 1970-luvulta lähtien on puhuttu mediassa harjoitetusta symbolisesta annihiliaatiosta eli siitä, miten naisia on mediassa marginalisoitu ja trivialisoitu. Julkisuudessa olevia naisia arvioidaan yhä vahvasti ulkonäön perusteella, ja perinteinen jako kunniallisiin ja kunniattomiin naisiin elää vahvana.

Esitys herättää kysymyksen siitä, miksi seksuaalisuuden esiintuominen tekee niin nuoresta kuin ikääntyvästäkin naisesta epäkelvon.

Rajan ylittäminen kunniallisesta kunniattomaan voi mediassa tapahtua nopeasti. Kunniallisuuden ja kunniattomuuden lisäksi jako hyvään ja huonoon makuun tuodaan Kikka Fan Clubissa hienosti esille.

Esityksen alkupuolella ensimmäistä kultalevyään juhliva Kikka aloittaa juhlinnan jälkeen monologin sosiologi Pierre Bourdieun symbolisen pääoman käsitteestä. Symbolinen pääoma on vallan muoto, jonka kautta tietyt asiat ja ilmiöt tulevat tunnustetuksi hyvän tai huonon maun edustajina.

Monologista käy selväksi, kumpaan kategoriaan Kikan musiikki sijoitetaan. Bourdieun ajattelua on hyödynnetty feministisessä tutkimuksessa, ja sen avulla voidaan kysyä, millaisiin resursseihin ihmisillä on pääsy toimijuuden saavuttamiseksi ja millaiseksi toimijuudet näin rakentuvat.

Kikka asemoidaan edustamaan liiallista, työväenluokkaista feminiinisyyttä ja ”huonoa makua”, joka rakentuu kunniallisen, hillityn keskiluokkaisen feminiinisyyden ja ”hyvän maun” vastinpariksi.

Kikan työväenluokkainen feminiinisyys sopi 1990-luvun laman aikakaudelle. Epäkunniallisen ja holtittoman naiseuden performanssi toimi samaan aikaan resurssina Kikalle erityisesti hänen uransa alkuvaiheessa.

Vahvan seksuaalisen toimijuuden mahdottomuus?

Teatteriesityksen puolivälissä lavalla dramatisoidaan kohtaus Ylen vuonna 1990 esittämästä Sabatti-keskusteluohjelmasta. Ohjelmassa keskustelemassa ovat viihdetaitelijat Kikka, Irwin ja Pasi Kaunisto. Kikasta puhutaan suklaarasiana, tuotteena, ”naisena, jolla kaikki on hartioiden alapuolella”. Irwinin todetaan jäävän musiikillaan historiaan.

Keskustelussa toistetaan tuttu mantra siitä, että kaunis nainen voi naiseudellaan hoitaa asioita, kun taas ruman miehen täytyy käyttää älyään. Tässä korostuu ajatus siitä, että naiseus toimii resurssina viihdemaailman markkinoilla.

Esityksessä kuitenkin puretaan tätä ajatusta kysymällä, millainen naiseus oikeastaan on resurssi. Toimittajat sukupuolittavat viihdetaitelijoita niin, että laulajien välille rakentuu hierarkkinen järjestys. Kikka näyttäytyy muiden luomana tuotteena, kun taas Irwin on autenttinen persoona ja kansantaiteilija.

Kikka näyttäytyy muiden luomana tuotteena.

Myös ”Kikka-tuotteen” luomisprosessin nähdään kietoutuvan vahvasti seksiin ja seksuaalisuuteen. Toimittaja viittaa Kikan yhteistyökumppaneihin kysymällä: ”Kuka mies sinun edessä, päällä, alla vai takana on vai kenties nainen?”. Kikka yrittää ottaa toimittajan tosissaan ja vastaa asiallisesti, että hänellä on oikeastaan tiimi. Kikalle lauluja tekivätkin lähinnä miehet, kuten Juha Vainio.

Sabatti-ohjelman Kikka-jaksosta on kulunut pian 30 vuotta. Miten paljon naisen paikka viihdemaailmassa on muuttunut? Millä tavoin nainen saa representoida seksuaalisuutta?

Mediassa suhtautuminen nuoriin naisiin, jotka tuovat vahvasti seksuaalisuuttaan ja eroottisuuttaan esiin, on yhä kahtiajakautunut. Lauluja Miley Cyrusin kaltaisia nuoria naispoptähtiä seurataan herkeämättömällä kiinnostuksella. Toisaalta heidän tapaansa olla julkisuudessa paheksutaan.

Ääneen sanomaton olettama on yhä se, että seksuaalisuuttaan vahvasti esiin tuova nuori nainen on tuote, jonka tarkoitus on vain tuottaa rahaa kulissien takana naruja vetäville levy-yhtiöiden (mies)pomoille. Nämä naiset nähdään joko tyttörukkina, jotka ovat  omaa ymmärtämättömyyttään päätyneet objektivoiduiksi, tai julkeina ja moraalittomina julkisuuden tavoittelijoina.

Täysin ristiriidattomana ei näyttäydy myöskään feminististen toimijoiden suhtautuminen Cyrusin kaltaisiin poptähtiin. Laulaja Sinead O’Connor kirjoitti Cyrusille viisi vuotta sitten avoimen kirjeen, jossa hän halusi omien sanojensa mukaan “äidillisesti ja rakkaudella” ohjeistaa Cyrusia lopettamaan seksuaalisuutensa julkisen esilletuomisen.

Toisaalta viihdemaailmassa nuoruuden ihailu on yhä vahvoilla. Suhde erityisesti naisen ikääntymiseen on ongelmallinen. Tietyn iän jälkeen naisen seksuaalisuuden esittäminen muuttuu moraalittomasta kuvottavaksi.

Juontaja kommentoi 25-vuotiaan Kikan ikää toteamalla, että ”kun me katsotaan tässä nyt Kikkaa, ei nyt enää niin kauhean nuorta enää, mutta hyvässä kunnossa olevaa”.

Uutisointi poptähti Madonnasta keskittyy usein siihen, miten hänen tulisi “ikääntyä arvokkaasti” eli lopettaa seksuaalisuuden representointi ja laittaa enemmän vaatetta päälle. Sabatti-ohjelman miesjuontaja kommentoi 25-vuotiaan Kikan ikää toteamalla, että ”kun me katsotaan tässä nyt Kikkaa, ei nyt enää niin kauhean nuorta enää, mutta hyvässä kunnossa olevaa”.

Myöhemmin yleisöstä kysytään Kikalta, kuunnellaanko hänen musiikkiaan vielä 20 tai 30 vuoden kuluttua – senkin jälkeen, kun silmäkulmiin on alkanut ilmestyä ryppyjä. Kommentit Kikalle heijastelevat ajatusta naisen elämän kapeista aikaikkunoista, joita esimerkiksi tutkija Kinneret Lahad on analysoinut teoksessaan A table for one? A critical reading of Singlehood, Gender and Time.

Kuten Lahad analyysissaan osoittaa, naisen elämänkaaressa mahdollisen ja mahdottoman välinen raja nähdään usein ylitetyksi yhdessä silmänräpäyksessä: esimerkiksi seksikäs voi olla “vielä” 25-vuotiaana, mutta ei “enää” keski-iässä.

Sabatti-keskusteluohjelman toimittajat varoittelevat Kikkaa iän mukana hiipuvasta suosiosta samaan tapaan kuten lääkärit ja media varoittelevat erityisesti yli 30-vuotiaita naisia hedelmällisyyden parasta ennen -päivämäärän ylittämisestä – aivan kuin naiset olisivat itse tietämättömiä ajan kulumisesta.

Kuten monologin käsikirjoittanut Laura Gustafsson esityksen toisella puoliskolla sanoo, on tärkeää muistaa Kikka ja tämän ura kokonaisuutena – muunakin kuin pysäytyskuvana nuoresta naisesta. Esityksessä kietoutuvat yhteen hienosti ikään ja seksuaalisuuteen liittyvät sukupuolittuneet kysymykset.

Yhtäältä esityksessä tuodaan esille se, kuinka nuori Kikka voi ilmaista seksuaalisuutta ja saavuttaa jonkinlaista toimijuutta viihdeartistina viihdemaailman markkinataloudessa. Tämä ei kuitenkaan takaa hänelle ääntä tai vakavasti otettavan taiteilijan asemaa.

Toisaalta ikääntyvän Kikan toimijuuden mahdollisuudet kapenevat. Hänen kohdallaan naiseus ei toimi enää resurssina samalla tavoin kuin nuorella Kikalla. Yhteistä näille molemmille Kikoille on se, ettei kummankaan kohdalla seksuaalisuus tai sen ilmaisu mahdollista vahvan toimijan asemaa yhteiskunnassa tai edes viihdemaailmassa.

Muistelun rajat

Esityksestä tekee feministisen tapa, jolla Kikan elämää viihdetaiteilijana kerrotaan. Toisaalta voidaan kysyä, miksi ”meille” on tärkeää yrittää muistella ja rakentaa Kikasta feministisen toimijuuden näkökulmasta toisenlaista kuvaa.

Tarkoituksena ei ehkä olekaan pohtia, mitä kaikkea Kikka oli tai on, vaan yrityksemme on miettiä ehtoja ja rakenteita, jotka vaikuttavat siihen, miten muistelemme ja miten tietynlaiset kategorisoinnit voivat edelleen toimia vahingoittavasti. Ketä kuunnellaan, kuka otetaan tosissaan?

Kuten eräässä arviossa esityksestä todetaan: ”Heti alussa teimme esiintyjän kanssa sopimuksen siitä, että hän esittäisi Kikkaa ja me seuraisimme sitä hyväksyvästi”. Toisin kuitenkin kävi seuraamamme näytöksen aikana.

Toisella puoliskolla yleisöstä kuului humalainen miesääni, joka huusi: ”Laula joku Kikan biisi kokonaan, me ollaan Oulusta asti tultu tätä kattomaan”. Kollektiivinen hämmennys astuu saliin. Onko tämä osa esitystä, osoitus siitä, miten tuonpuoleiseen siirtyneen Kikan vaaditaan yhä olevan tietynlainen?

Myöhemmin käy ilmi, ettei huuto  ole osa esitystä. Esitystä ei lopeteta, vaikka miehen huutelu jatkuu. Häirintä alleviivaa esityksen argumenttia siitä, miten Kikka haluttiin vain tietynlaisena ja että Kikan esittäminen toisin ei vieläkään miellytä kaikkia.

Kikan tarina on muistutus siitä, miten yhä puhetilan ehtojen määrittelyyn vaikuttavat sukupuolen ohella luokka, ikä ja muut hierarkioita tuottavat rakenteet.

Kikan ”ylösnousemuksella” on nostalgian lisäksi muutakin arvoa. Harvat meistä haikailevat takaisin Sabatti-ohjelman aikaan.

Intersektionaalisen feminismin näkökulmasta Kikan tarina on muistutus siitä, miten yhä puhetilan ehtojen määrittelyyn vaikuttavat sukupuolen ohella luokka, ikä ja muut hierarkioita tuottavat rakenteet. ”Holtittomat kikat” joutuvat edelleen taistelemaan tilasta puhua, stereotypioita vastaan.

Kikka Fan Club
Esiintyjä: Pia Andersson
Käsikirjoitus ja dramaturgia: Laura Gustafsson
Sävellys ja äänimaailma: Tuomas Hautala
Ohjaus: Sini Pesonen
Valosuunnittelu ja videot: Ina Niemelä
Pukusuunnittelu: Tellervo Syrjäkari
Lavastus: Tellervo Syrjäkari ja Ina Niemelä

YTM Tiina Sihto on yhteiskuntapolitiikan väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa. YTM Laura Mankki on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa ja yhteiskuntapolitiikan yliopistonopettaja Itä-Suomen yliopistossa. 

Julkaisu Kuinka muistella feministisesti? Viihdetaiteilija Kikka ja seksuaalisen toimijuuden mahdottomuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aprillipäivää vietettiin pääsiäissunnuntaina, ja monet päättivät räväyttää. Organisaatio toisensa perään julkaisi enemmän tai vähemmän onnistuneita tempauksia. WWF Suomi esimerkiksi etsi ”sinut kehonsa kanssa” olevaa tuuraajaa Pullervo-norpalle, kun taas ranskalaiskaupungin pormestari vedätti asukkaita alueelle työpaikkoja tuovalla Ikealla.

Aprillipäivä on tietysti poikkeustapaus, mutta huumoria viljellään ammattimaisessa viestinnässä muutoinkin tiuhaan. Aiemmin vakavina pidetyt viranomaiset poliisista pelastustoimeen ovat keventäneet viestintäänsä. Muutos ei tosin ole tapahtunut ilman identiteettikipuilua, sillä julkisen palvelun byrokraattinen eetos ei aina istu yhteen vitsailun kanssa.

Huumoria viljellään ammattimaisessa viestinnässä tiuhaan.

Kun puisevat tiedotteet ja perinteinen massamainonta eivät enää vetoa yleisöihin ja medioihin, on keksittävä jotain muuta. Humoristinen reagoiminen ajankohtaisiin asioihin voi lisätä kiinnostusta, vaikka aihe olisi lähtökohtaisesti kuivahko.

Somelohikäärmeen lisäarvo

Hybridi mediajärjestelmä, jossa perinteinen ja ”uusi” media nivoutuvat yhteen monimutkaiseksi systeemiksi, tarjoaa uudenlaisia vaikutusmahdollisuuksia erilaisille toimijoille.

Huumori kukkii netissä sometileillä, blogeissa, foorumeilla ja kohdennetuissa kampanjoissa.

Ja miksipä ei? Nettihuumoria tutkineen Limor Shifmanin mukaan huumori on yksi kolmesta yhteisestä tekijästä, joka yhdistää sekä viraaleja – laajasti netissä jaettuja juttuja – että menestyneitä meemejä. (Jymypaljastuksena kerrottakoon, että kaksi muuta tekijää ovat yksinkertaisuus ja osallistumismahdollisuudet.)

Yksi sympaattinen esimerkki koomisesta tilaisuuteen tarttumisesta löytyy vuosien takaa. Keväällä 2012 kanadalainen Shane Bennett lähetti Samsungille asiakaspalautteen, jossa kertoi omistavansa paljon yrityksen tuotteita ja kysyi, voisiko hän saada uuden puhelimen ilmaiseksi. Liitteeksi hän lisäsi tahallisen kömpelösti piirretyn kuvan ärjyvästä lohikäärmeestä.

Sen sijaan, että Samsungin asiakaspalvelu olisi ohittanut viestin, he vastasivat ja liittivät vastalahjaksi kuvan yksipyöräisellä ajavasta kengurusta. Bennett jakoi viestittelyn, ja viraalihitti oli valmis. Lopulta Samsung kiitti Bennettiä positiivisesta huomiosta lähettämällä hänelle lohikäärmekuoseilla kustomoidun kännykän.

Asiaa ja viihdettä

Yritysten ja viranomaisten lisäksi huumoria viestinnässään hyödyntävät ajoittain myös poliitikot, aktivistit, toimittajat ja erilaiset asiantuntijat. Britti- ja hollantilaispoliitikot kertovat osallistuvansa paikallisiin Uutisvuotoihin pääosin kolmesta syystä. Ne ovat strateginen viestintä (kuten näkyvyyden lisääminen suurelle yleisölle ja poliittisten viestien välittäminen), antielitistisyys (poliitikkojen inhimillisen puolen näyttäminen ja yleiskielellä kommunikointi) ja osallistumisen hauskuus itsessään.

Samoihin tarkoituksiin poliitikot käyttävät myös blogejaan – ja mikä parasta, ilman ikäviä perinteisen median portinvartijoita. Esimerkiksi ulkoministeri Timo Soini on urallaan ihastuttanut ja vihastuttanut värikkäällä kielellään Plokissaan jo vuodesta 2007.

Myös asiantuntijat ja tutkijat voivat irrotella netissä.

Myös asiantuntijat ja tutkijat voivat irrotella netissä. Toisille huumori on enemmän keskiössä, kuten ”vuoden 2013 graafikoksi” itseään ironisesti tituleeraavalla Kasper Strömmanilla. Toisilla taas kovaa asiaa ryyditetään kepeällä ilmaisulla ja hauskoilla kuvilla, kuten tutkija Juha Hulmin Lihastohtori-blogissa.

Toimittajille Twitter taas tarjoaa välineen kertoa politiikan sekavasta ja opportunistisesta puolesta sarkastiseen sävyyn, mikä ei ole välttämättä mahdollista muissa neutraalimman ilmaisun genreissä, kuten uutisissa. Samalla saatujen kanssakäyttäjien haukkujen ja kehujen uudelleenjakaminen toimii itsensä brändäämisen välineenä.

Myös aktivistit ja taiteilijat Jani Leinosesta Yes Meniin herättävät huomiota tempauksillaan, joissa kohteena ovat yhteiskunnan epäkohdat. Näissä tekniikat vaihtelevat parodiasta naivismiin, absurditeetteihin ja avoimeen pilkkaan sekä niiden yhdistelmiin.

Helmikuusta 2015 lähtien netissä on levinnyt kuvia vain miehistä koostuvista asiantuntijapaneeleista, joiden päälle on liimattu kuva David Hasselhoffista näyttämässä peukaloa ylöspäin. Tutkija Saara Särmän alullepanema ilmiö kiinnittää nokkelasti huomiota valkoisten miesten toistuvaan yliedustukseen julkisissa asiantuntijarooleissa.

Huumori voi siis toimia sekä yhteiskunnallisen kritiikin muotona että oman viestin ja kuvan keventäjänä.

Tahalliset ja tahattomat huumorikohut

Jotkut organisaatiot käyttävät huumoria järjestelmällisesti provosointiin ja saavat sitä kautta ilmaista huomiota. Yritykset voivat rakentaa mainettaan tietoisesti räväkäksi, kuten Suomessa on tehnyt esimerkiksi muun muassa ”kansanmurhabaretteja” myynyt Varusteleka.

Tällöin joidenkin pahastuminen ei tunnu missään. Päinvastoin, se vain vahvistaa kapinallista imagoa.

Osin samalla logiikalla toimivat myös trollit, jotka tähtäävät kohteen provosoimiseen. Tutkija Whitney Phillips esittää, että trollit ja niistä raportoiva kaupallinen media ovat riippuvaisia toisistaan. Samoin on sanottu myös journalismin ja Donald Trumpin suhteesta.

Kun trollaamisen keinot sekoittuvat poliittisiin päämäärin ja informaatiovaikuttamiseen, trollaamisen käsite alkaa kuitenkin hämärtyä.

Joka tapauksessa provosoiva huumori jakaa mielipiteitä ja nostaa kohuja. Tunnetuimpia tapauksia ovat maailman ensimmäiseksi kansainväliseksi huumoriskandaaliksi äitynyt tanskalaislehti Jyllands-Postenin vuonna 2005 julkaisema Muhammed-pilakuvasarja sekä 2015 Pariisin murhaiskujen myötä kuuluisaksi nousseen Charlie Hebdo -lehden tuotanto.

Joskus herjat suututtavat siinä määrin, että kohut johtavat potkuihin tai asiaa joudutaan puimaan oikeudessa. Jussi Halla-ahon blogissaan esittämien sarkastisten heittojen laillisuudesta esimerkiksi väännettiin peistä korkeimpaan oikeuteen asti.

Halla-ahon valtionsyyttäjälle osoitetut ”täkyt” osuivat siinä mielessä sopivaan saumaan, että ennen niiden esittämistä vuoden 2008 kesällä Halla-aho oli vielä suhteellisen tuntematon Helsingin kaupunginvaltuustoon pyrkivä poliitikko. Oikeusjutut toivat palstatilaa ja herättivät keskustelua puolesta ja vastaan.

Alkuvuodesta 2017 Bioenergia ry yhteistyössä hasan & partners -mainostoimiston kanssa julkaisi Turveinfo-kampanjan, joka sisälsi provokatiivisia väitteitä julisteineen turpeen käytöstä Suomessa. Vaikka osa näistä osoittautui virheellisiksi ja kampanja herätti vihaista palautetta, viestinnän tutkijat pohtivat, että kampanja saattoi silti olla menestys: suuri yleisö tuli tietoiseksi turpeen ja soiden käytöstä.

Huumoriksi tarkoitettu saattaa synnyttää kohuja myös vahingossa. Sisäpiirivitseiksi tarkoitetut tempaukset tai lausumat nostetaan julkisuuteen, kuten kävi Aalto-yliopiston kauppatieteiden ylioppilaiden sihteeristön kolonialistibileiden kohdalla tai vihreiden Helsingin kaupunginvaltuutetun Fatim Diarran maaseutua koskevien Facebook-kommenttien tapauksessa viime lokakuussa. Pari vuotta sitten Aleksi Valavuoren Lidlin mainoskampanjaan liittyvät tviitit puolestaan johtivat hänen irtisanomiseensa.

Yhteistä tapauksilla on, että niissä toimineet henkilöt ovat edustaneet jotain tunnettua organisaatiota, jonka arvoihin arvostelijat ovat henkilöiden toimintaa verranneet. Arvostelun keskelle joutuneet puolustautuivat sanomalla, etteivät olleet tarkoittaneet loukata.

Turmion tie?

Mitä sitten ajatella, kun viihdeteollisuuden ohella kaikki venäläisistä diplomaateista eteläpohjanmaalaiseen pienyrittäjään vääntävät vitsiä eri tyylilajein ja tavoittein?

Kriittisen koulukunnan edustaja pelkää kansalaisten tyhmentymisestä passiiviseksi helposti ohjailtavaksi massaksi, on huolissaan sorretuista vähemmistöistä tai nostaa esiin digijättien ja tunnetalouden logiikoiden yhteydet. Modernisti taas hienosäätää instituutioita vastaamaan paremmin oikeusvaltion ja rationaalisen deliberaation ihanteita informaatiovaikuttamisen, valeuutisten ja algoritmien tykyttäessä takaraivossa. Sama kansankynttilä pyrkii parhaansa mukaan kasvattamaan medialukutaitoon kykeneviä kansalaisia.

Postmodernisti puolestaan näkee viihteessä ja huumorissa kriittisen potentiaalin ja voimaantumisen mahdollisuuksia. Käytännönläheinen viestinnän ammattilainen sen sijaan ottaa toimintaympäristön annettuna, keksii seuraavan somea hyödyntävän sissimarkkinointikampanjan ja virnistää matkalla pankkiin.

Lähestymistavat ovat kaikki perusteltuja, mutta jos näkökulma typistyy vain yhteen, maailma alkaa näyttää yksinkertaiselta. Viihteellistymisen kokonaiskuvan kriittistä pohdintaa tarvitaan. Toisaalta arjessa monen työhön liittyy ajoittain huomiosta kamppailu, milloin huumorin variaatiot ovat yksi houkutteleva vaihtoehto.

Miten sitten tietää, milloin heittää herjaa ja milloin pitää mölyt mahassa? Kuten kaikessa viestinnässä, konteksti on kuningas. Tavoitteet, tilanne, keinot ja yleisöt ratkaisevat. 2010-luvun Ruhtinaassa olisi oma lukunsa huumorin käytölle viestinnässä.

YTM Joonas Koivukoski tekee väitöskirjaa poliittisesta huumorista Helsingin yliopistossa viestinnän oppiaineessa.

Artikkelia päivitetty 22.9.2023: Poistettu kuvakaappauskuvitus tekijänoikeusyistä.

Julkaisu Huumori hybridissä mediatilassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen naapurimaa Venäjä on osallisena Ukrainassa parhaillaan käynnissä olevassa poliittisessa kriisissä. Tässä tilanteessa Yleisradio päätti järjestää ajankohtaisen A2-illan Venäjästä ja valinnut formaatiksi viihteen.

Infotainment-formaattiin nojautuminen johti kyseenalaisiin keskustelijavalintoihin. Ääneen päästettiin nettimaailman ja lööppien esille nostamia hahmoja. Ohjelman jälkipyykissä on kiinnitetty huomiota siihen, että keskustelu muistutti monilta osin huutoäänestystä ennemmin kuin sellaista analyyttistä ja rakentavaa vuoropuhelua, jota tässä tilanteessa tarvittaisiin.

Pyrkimys viihteellistää peitti alleen myös sen, että venäläisyys on osa monikulttuurista suomalaista yhteiskuntaa. Räväkkyyden ja koukuttavuuden tavoittelussa unohtui rakentava analyyttisyys, minkä seurauksena venäläisyyden käsittelemisessä päädyttiin pitkälti samaan etnistävään logiikkaan kuin Venäjän valtion propagandassa. Ohjelma toisti ehkä tahtomattaan juuri sitä asetelmaa, jolle nyky-Venäjän maanmiespolitiikka nojaa.

Suomen monikulttuurisuutta ei otettu todesta

Monikulttuurisuus on Suomessa sekä tosiasiallinen tilanne että lainsäädännössä vahvistettu tila. Yleisradio toimii monikulttuurisen yhteiskunnan lainsäädännön mukaan ja verovaroin. Sillä on velvollisuus ottaa tämä asiantila todesta eikä vitsinä – näin erityisesti asiaohjelmissa.

Ylen Venäjä-illassa ja sen tavassa käsitellä Suomessa asuvia venäläisiä oli piirteitä, jotka räikeästi halveerasivat monikulttuurisuuden ideaa ja luonnetta. Tätä kuvaa erityisesti se, että ohjelman toisessa osassa toimittajat tekivät ”kokeen”, jossa he kysyivät läsnä olevilta venäläistaustaisilta, kenen puolella he olisivat jääkiekko-ottelussa Suomen ja Venäjän välillä tai mahdollisessa sodassa.

Tällaista urheilun kautta maahanmuuttajien lojaalisuutta testaavaa ”krikettitestiä” on tutkimuksessa kritisoitu perusteellisesti (esim. Fletcher 2011). Vastaanottajavaltio tekee väkivaltaa vaatimalla maahanmuuttajilta lojaalisuuden vaihtoa ja sen julkista tunnustamista. Se pyrkii pakkoassimiloimaan maahanmuuttajia ja tuottaa samalla väärää tietoa: monien elämät ovat monimutkaisempia kuin integraatiomallin niistä antama kuva.

Väkivaltaista tällaisessa testissä on sen yritys pakottaa useita kuulumisia salliva monikulttuurisuuden tila yhden ja ainoan lojaliteetin tunnustavan kansallisvaltion logiikkaan. Yleisradion studiossa olleiden ”venäläisten” taustat ja elämäntilanteet olivat kuitenkin selkeästi moninaisia ja moninapaisia. Ne olivat transnationaaleja (Davydova 2009).

Studiovieraiden siteet Suomeen, Venäjään sekä muualle maailmaan olivat syviä ja henkilökohtaisia. Sekä suomalaisuus että venäläisyys oli jotain syvälle persoonallisuuteen menevää ja sitä muokkaavaa. On mahdotonta ja myös tarpeetonta jättää taakseen vanhat sitoutumiset tullakseen uuden yhteiskunnan jäseneksi. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa jäsenyyksiä ja osallisuuksia on monenlaisia.

Lojaalisuuden ilmaisun pakottamista

Urheilua vielä huonompi malli ihmisten identifioitumiselle on sota, jota Venäjä-ilta myös tehokkaasti hyödynsi. Kysymys siitä, kenen joukkoihin studion ”venäläiset” sotatilanteessa liittyisivät, oli äärimmäinen esimerkki kyvyttömyydestä ymmärtää suomalaista monikulttuurisuutta muuna kuin maahanmuuttajien ”kotoutumisena” vastaanottavan valtion ehtoihin.

Me teemme asioita sanoilla. Venäjä-ohjelman etnistävät kysymyksenasettelut tekivät vääryyttä ja hallaa yhteiskunnan elävälle monikulttuurisuudelle, johon liittyy jatkuvaa neuvottelua ja kaikkien yhteiskunnan jäsenten luovaa yhteistoimintaa. Ne yksinkertaistivat ja profanoivat sitä.

Kaikki studion ”venäläiset” pyrkivät tuomaan taustansa esille tavalla, joka osoitti, että kuvitteellinen valinta Venäjän ja Suomen välillä on heidän kohdallaan käytännössä mahdoton. Molemmat maat ovat sukujen historiassa, omakohtaisessa kokemuksessa sekä tulevaisuuden suunnitelmissa täysin kietoutuneet toisiinsa ja muodostavat niin fyysisen kuin henkisenkin elintilan.

Tutkimuksessa tällaista yhteiskunnallista tilaa kutsutaan hybridisyydeksi. Siitä on keskusteltu runsaasti paitsi akateemisesti myös laajemmassa monikulttuurisuuteen liittyvässä keskustelussa (Anthias 2001, Bhaba 1994, Brah 1996, Clifford 1994, Hall 2003). Hybridisyyttä tulee kunnioittaa, sillä juuri se tarjoaa vastalääkettä sellaiselle vastakkainasettelujen logiikalle, joka pahimmassa tapauksessa johtaa konflikteihin. Sitä tulee käsitellä jollain muulla tavalla kuin panemalla maailmanpoliittisessa kriisitilanteessa ihminen seinää vasten suorassa televisiolähetyksessä ja vaatimalla häneltä lojaalisuuden tunnustusta yhdelle valtiolle.

Etnistävää logiikaa vastaan

”Venäläisten” vastaukset toimittajien kysymyksiin olivat malliesimerkkejä siitä väkivallasta, jota tällainen kysymyksenasettelu tekee. Lähetyksessä tuli muun muassa esille, millaisia seuraamuksia vastakkainasetteluille ja pahimmassa tapauksessa sotatilalle perustuvalla kansallisen identiteetin logiikalla on.

Sekä Igor Parrin että Lauri Koposen kommenteista tuli ilmi, että heitä on kiusattu lapsina Suomessa. Tämän voidaan ymmärtää olevan seurausta siitä, että lapset omaksuvat helposti yksioikoisina sellaiset kansalliset identiteetit, joita koulu opettaa vaikkapa sodan kontekstissa (esim. Souto 2011). Tämä johtaa arkipäivän rasismiin ja mahdollisesti edelleen Igorin Parrin tapaiseen ”kompensatoriseen kansallismielisyyteen”. Yleisradion Venäjä-ohjelma osallistui tällaisen ilmapiirin vahvistamiseen.

Yleisradion Venäjä-ilta sovelsi samankaltaista etnistävää logiikkaa kuin nyky-Venäjän hallinto käyttää propagandassaan. Tämän logiikan mukaan ihmiset nähdään ennen kaikkea kansallisuutensa edustajina ja edelleen kansallisuutensa kautta valtioihin ja niiden johtoon sidottuina. Ylen Venäjä-illassa tätä tehtiin esimerkiksi luonnehtimalla studiovieraita ”putinisteiksi” tai ”antiputinisteiksi”.

Ukrainan konfliktin käsittelyssä toteutuu sama ilmiö, joka tapahtui Georgian sodan ja Pronssisotilaan jupakan aikana. Tuntuu siltä, että Suomeen muuttaneet venäläiset pyritään yhdistämään väkipakolla Venäjän valtioon ja sen pyrkimyksiin. Juuri tätä nyky-Venäjän hallinto tavoittelee esittäessään venäjänkieliset omana diasporanaan eli ”maanmiehinä”, joita juuri Venäjän valtiolla on oikeus puolustaa. Ylen Venäjä-ilta olisi voinut olla tilaisuus, jossa tällaista kansallisvaltioiden logiikkaan perustuvaa koordinaattijärjestelmää puretaan ja jossa sille etsitään vaihtoehtoja. Paradoksaalisesti se kuitenkin päätyi vahvistamaan sitä.

Lähteet

Anthias, Floya 2001. “New hybridities, old concepts: The limits of ‘culture’”. Ethnic and Racial Studies 24(4), pp. 619–641.

Bhabha Homi 1994. The Location of Culture. London: Routledge.

Brah Avtar 1996. Cartographies of Diaspora: Contesting Identities. London: Routledge.

Clifford, James 1994. ”Diasporas”. Cultural Anthropology 9, pp. 302–338

Davydova, Olga 2009. Suomalaisena, venäläisenä ja kolmantena. Etnisyysdiskursseja transnationaalissa tilassa. Joensuu: Joensuun yliopisto.

Fletcher, Thomas 2011. “‘Who do ‘‘they” cheerfor?’ Cricket, diaspora, hybridity and divided loyalties amongst British Asians.” International review for the Sociology of Sport 47(5), pp. 612–631.

Hall, Stuart 2003. Monikulttuurisuus. Teoksessa Lehtonen, Mikko & Löytty, Olli, toim. Erilaisuus. Tampere: Vastapaino.

Souto, Anne-Mari 2011. Arkipäivän rasismi koulussa: Etnografinen tutkimus suomalais- ja maahanmuuttajanuorten ryhmäsuhteista. Helsinki: Nuorisotutkimusseura.

Artikkelikuva: Pexels / Pixabay

Julkaisu Ylen Venäjä-ilta muistutti nykyvenäläistä propagandaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.