Venäjän nykyisessä hyökkäyssodassa Ukrainassa ydinaseet ovat näyttäytyneet kaikista kohtalokkaimpana uhkana. Arvuuttelut siitä, saattaisiko Venäjän presidentti Vladimir Putin käyttää ydinaseita käynnistyivät oitis Ukrainan-vastaisen suuroperaation käynnistyttyä helmikuussa 2022, sen jälkeen kun Putin asetti ydinasejoukkonsa hälytysvalmiuteen.

Äärimmilleen huoli ydinaseiden käytöstä yltyi syksyllä, kun Ukraina pakotti venäläiset perääntymään pohjoisessa vastahyökkäyksessään Harkovan suunnalla. Länsimaisissa tiedotusvälineissä vallitsi hetkellisesti ydinsodan pelko, jollaista ei oltu nähty 1980-luvun jälkeen. Joulukuun alussa Putin huomautti uudelleen, että Venäjä saattaisi sisällyttää ydinasedoktriiniinsa ensi-iskun mahdollisuuden.

Länsimaisissa tiedotusvälineissä vallitsi hetkellisesti ydinsodan pelko, jollaista ei oltu nähty 1980-luvun jälkeen.

Tämä kirjoitus on toinen osa Venäjän joukkotuhoaseita koskevaa sotilasdoktriinia käsittelevän kahden artikkelin sarjaa. Aiemmassa osassa on käsitelty kemiallisia aseita ja niiden mahdollista käyttöä Ukrainan sodassa.

Tässä tekstissä aiheena ovat sittemmin huomion vanginneet ydinaseet – nimenomaan taktiset,  taistelukentällä käytettävät ydinaseet. Tämä pitää sisällään keveillä ydinkärjillä varustettavat lyhyen kantaman ohjukset, rynnäkkökoneiden varustukseen kuuluvat ydinohjukset tai pudotettavat ydinpommit, tykistön ydinkranaatit sekä merivoimien ydinlatauksella varustetut torpedot, miinat ja syvyyspommit.

Joukkotuhoaseet suurvaltapolitiikan leikkauskohdassa 

Nykyisellään Venäjällä arvioidaan olevan noin kaksituhatta taktista ydinkärkeä, joiden voimakkuus vaihtelee kymmenestä sataan kilotonniin. Suurin osa näistä kuuluu ilmavoimien ja merivoimien arsenaaliin, mutta myös maavoimien käytössä olevat Totška– ja Iskander-tykistöohjukset voidaan varustaa ydinkärjillä. 

Toisin kuin vihollisen kotialueen asutuskeskuksia ja infrastruktuuria vastaan käytettävät strategiset ydinaseet, jotka mielletään tuomiopäivän aseiksi, taktisia ydinaseita käytetään taistelutilanteessa vihollisen joukkoja ja huoltoyhteyksiä vastaan. Niiden tuhoamisvoima on matalampi, mutta silti huomattava. Tämän vuoksi niillä oli kylmän sodan aikana sekä idässä että lännessä oma roolinsa ”rajoitetun ydinsodan” visioissa.

Ydinaseet, myös silloin kun niiden käyttöä visioidaan ”rajoitetusti”, ovat monella tavalla lopullinen ase. Tämän vuoksi ydinaseiden merkitys on toistaiseksi perustunut enemmänkin niiden olemassaoloon kuin käyttöön, ja pelotteena ne ovat olleet Venäjälle myös kiristyksen ja uhkailun välikappale. 

Nationalismi – niin ikään moderni ilmiö – ja siihen liittyvät hegemoniakysymykset, jotka ovat myös nykyisen Venäjän hyökkäyssodan taustalla, tuovat joukkotuhoaseiden käyttöön omanlaisensa inhimillisen elementin.

Kysymys ydinaseiden varsinaisesta käytöstä on niiden tuhovoiman vuoksi sidoksissa myös siihen, miten ”eksistentiaaliseksi” – valtion olemassaolon kannalta kriittiseksi – Venäjän poliittinen johto mieltää nykyisen sodan Ukrainassa. Päätös ydinaseiden käytöstä on aina poliittinen, mutta pelissä on väistämättä myös diktaattorin ja hänen sodanjohtonsa psykologia.

Ensimmäiset esimerkit tästä saatiin jo Ukrainan konfliktin alkuaikoina. Putin on heristellyt ydinsapeliaan erityisen halukkaasti Krimin niemimaan joutuessa uhatuksi. Vuonna 2015 antamassaan haastattelussa Putin ilmaisi olleensa vuotta aiemmin valmis puolustamaan Venäjän ylivaltaa vasta miehitetyllä niemimaalla myös ydinasein. Vaikka kommenttia voi pitää propagandistisena pullisteluna, sitä ei ole syytä suoraan ohittaa. 

Putinin oma pakkomielle Venäjän suureen menneisyyteen liittyen ja hänen halunsa esiintyä uudesti pystytetyn suurvallan mahtavana johtajana ovat asioita, jotka vaikuttavat myös hänen politiikkaansa. Näin ollen ei ole vaikea uskoa, että ajatus päätymisestä historiaan Venäjän hallitsijana, joka menetti historiallisesti merkittävän Sevastopolin tukikohdan Krimillä 230 vuoden jälkeen on osaltaan motivoinut ydinaseiden käyttöä koskevaa harkintaa.

Joukkotuhoaseet ovat moderneja aseita, mutta kuten aseellisen voiman tapauksessa aina, myös niiden käyttöön saattavat siis vaikuttaa kauempaa menneisyydestä juontavat tekijät. Nationalismi – niin ikään moderni ilmiö – ja siihen liittyvät hegemoniakysymykset, jotka ovat myös nykyisen Venäjän hyökkäyssodan taustalla, tuovat joukkotuhoaseiden käyttöön omanlaisensa inhimillisen elementin.

Taktiset ydinaseet neuvostodoktriinissa 

Strategisten ydinaseiden vähentämiseen pyrkineet SALT- ja START-aserajoitussopimukset määrittelivät ydinaseiden ”strategisen” luonteen niiden kantolaitteiden, mannertenvälisten ohjusten ja raskaiden pommikoneiden puitteissa. Taktisten ydinaseiden määritelmä on sen sijaan ollut häilyvä. Rajanveto kantaman perusteella on osoittautunut vaikeaksi, koska lyhyenkin kantaman ohjuksilla voi iskeä välittömän taistelukentän takana oleviin strategisiin kohteisiin. 

Ydinaseen tuhovoima ei sekään ole käynyt määritelmäksi, koska mannertenvälisissä aseissa voidaan kohteesta riippuen käyttää myös matalatehoisia ydinkärkiä. Taktisia ydinaseita koskevia rajoitussopimuksia ei ole myöskään solmittu, ja ainoa aseistariisuntatoimi on ollut Yhdysvaltain presidentti George H. W. Bushin ja neuvostojohtaja Mihail Gorbatšovin syksyn 1991 julkilausumat taktisten ydinasejärjestelmien vähentämiseksi.

Siinä, missä Nato-maissa sotilasteoreetikot puntaroivat ”hallitun eskalaation” ja ”joustavien vastatoimien” mahdollisuuksia, neuvostodoktriinissa taktiset ja strategiset ydinaseet olivat molemmat viimesijaisia aseita.

Oman hankaluutensa aiheuttaa myös se, että modernissa sodassa rintama on syvä, ja taistelukenttä ulottuu pitkälle välittömän etulinjan taakse. Huoltokeskuksia ja logistiikkaa vastaan tehdyt iskut ovat harmaata aluetta, jossa taktinen ydinsota muuttuisi vähitellen strategiseksi. Ajatus yksinomaan taistelukentällä rajoitetusti käytetyistä ydinaseista törmäsi kylmän sodan aikana karuihin laskelmiin siitä, millaisen joukkotuhon jo nämäkin saisivat aikaiseksi. 

Länsi-Saksan poliittisen johdon kielteinen suhtautuminen taktisiin ydinaseisiin perustui kylmän sodan aikana vakaumukseen siitä, että jo pelkkä ”rajoitettu” ydinsota maan alueella merkitsisi miljoonissa mitattavia siviilitappioita. Joukkotuhon mittasuhteet johtaisivat sotatoimien laajentamiseen eli eskalaatioon, ja taktisten ydinaseiden käyttöä seuraisi kostoisku strategisilla ydinaseilla sekä molemminpuolinen ydintuho.

Vielä 1970-luvulla puolustusliitto Nato kuitenkin näki taktiset ydinaseet keinona tasapainottaa Varsovan liiton ylivoimaa kalustossa ja miehistössä, ja niillä oli roolinsa länsiliittouman omaksumassa ”joustavien vastatoimien” doktriinissa. Neuvostoliitto puolestaan rakensi ydinarsenaalinsa myös taktisten ydinaseiden osalta vastapainoksi länsiliittoumalle. 

Siinä, missä Nato-maissa sotilasteoreetikot puntaroivat ”hallitun eskalaation” ja ”joustavien vastatoimien” mahdollisuuksia, neuvostodoktriinissa taktiset ja strategiset ydinaseet olivat molemmat viimesijaisia aseita. Sotatoimien aikana neuvostojohto oli länsiliittoumaa valmiimpi delegoimaan päätöksen operatiivisten ja taktisten ydinaseiden käytöstä vastaiskuissa suoraan sotilaskomentajille.

Taktiset ydinaseet Jeltsinin ja Putinin Venäjän sotilasajattelussa 

Kylmän sodan loppu ja neuvostojärjestelmän romahdus jättivät huomattavan osan entisen supervallan taktisista ydinaseista itsenäistyneen Ukrainan alueelle. Neuvottelujen seurauksena ydinarsenaali evakuoitiin vuoteen 1992 mennessä Venäjälle, ja Boris Jeltsinin presidenttikauden aikana Kreml vakuutti sitoutuneensa aiempiin lupauksiin taktisten ydinaseiden hävittämisestä. 

Jo vuonna 1993 Moskova kuitenkin perui aiemmin neuvostoaikana tehdyn lupauksen siitä, ettei Venäjä sodan aikana käyttäisi ensimmäisenä ydinaseita. Julistus nähtiin lännessä osoituksena Venäjän sotalaitoksen heikkoudesta, minkä vuoksi maa oli entistä riippuvaisempi ydinarsenaalistaan ja myös pelotteen vahvistamisesta poliittisilla toimilla.

Neuvostoliiton ja Venäjän sotalaitoksen ekspertti, edesmennyt professori Jacob W. Kipp on huomauttanut, miten vuonna 1999, Kosovon sodan ja Naton Jugoslavian vastaisten ilmapommitusten aikana Venäjä alkoi omaksua entistä suorasukaisempaa doktriinia taktisten ydinaseiden osalta. Ajatuksena on, että ydinaseen ratkaisevalla, rajoitetulla käytöllä Venäjä voisi halutessaan ”de-eskaloida”, eli lopettaa selkkauksen itselleen suotuisasti. Samalla Venäjän strategiset ydinaseet muodostaisivat riittävän pelotteen, joka ehkäisisi eskalaation laajemmaksi ydinsodaksi. 

Taktisten ydinaseiden käyttökynnys on siis madaltunut, ja Venäjällä niihin on alettu suhtautua ikään kuin voimakkaampina tavanomaisina aseina.

Niin ikään vuonna 1999 järjestetty Venäjän Zapad 99 -sotaharjoitus piti jo sisällään mahdollisuuden taktisten ydinaseiden ensi käytöstä läntisen hyökkäyksen ”de-eskaloimiseksi”. Taktisten ydinaseiden merkitys nousi entisestään Vladimir Putinin ja Dimitri Medvedevin presidenttikausina. 

Vuonna 2004 Moskovan valtionyliopiston politiikan tutkija Aleksei Fenenko kuvaili ”kuudennen sukupolven sotaa” käsittelevässä artikkelissaan taistelukenttää, jossa täsmäisku riittävän matalatehoisella ydinlatauksella varustetulla aseella näyttäytyisi tavanomaisena iskuna, joka ei johtaisi ydinaseelliseen vastaiskuun. Vuonna 2011 Fenenko kuvaili edelleen, miten Venäjän doktriini taktisten ydinaseiden osalta oli lähestymässä Naton kylmän sodan aikaisia visioita rajoitetusta, joustavasta ja hallitusta eskalaatiosta.

Vaikkei de-eskalaatio esiinny käsitteenä Venäjän vuoden 2014 ydinasedoktriinissa, muun muassa Naton esikuntatehtävissä upseerina toiminut Dave Johnson on pitänyt sitä Venäjän ydinasevaihtoehtojen olennaisena osana alueellisessa konfliktissa. Samaan ovat päätyneet tutkijat Gunnar Arbman ja Charles Thornton Ruotsin puolustustutkimuksen instituutille tekemissään arvioissa. Taktisten ydinaseiden käyttökynnys on siis madaltunut, ja Venäjällä niihin on alettu suhtautua ikään kuin voimakkaampina tavanomaisina aseina.

Häilyvä ydinasedoktriini ja ”eksistentiaaliset” kynnykset

Taktisten ydinaseiden potentiaali ei ole jäänyt Ukrainan sotajohdolta huomaamatta. Todennäköisesti ei ollut sattumaa, että Ukrainan sotavoimien ylipäällikkö Valeriy Zalužnyi varoitti Venäjän rajoitetun ydiniskun mahdollisuudesta vain vähän ennen Ukrainan alkusyksystä 2022 Harkovan suunnalla aloittamaa hyökkäystä. Venäjän kärsimän sotilaallisen tappion seurauksena taistelukentällä toteuttama vastaisku taktisin ydinasein oli mahdollisuus, jota ei voinut sivuuttaa.

Venäjän joukkojen tappio Harkovassa, vetäytyminen Hersonista tai Ukrainan iskut syvälle Krimin niemimaalle eivät kuitenkaan ole sysänneet Kremliä turvautumaan ydinaseisiinsa. Uhka länsivaltain kostotoimista on kenties ollut ratkaiseva pidättelevä tekijä. Samalla Venäjä on pitänyt kiinni vuoden 2014 ydinasedoktriinista, jossa ydinaseisiin turvautuminen edellyttää joko Venäjää tai sen liittolaisia vastaan kohdistunutta hyökkäystä joukkotuhoasein tai jo mainittua eksistentiaalista uhkaa. Länsimaiset kommentaattorit ja analyytikot ovat kiistelleet doktriinin tulkinnasta, ja sanamuodon on yhtäältä haluttu nähdä laskevan ydinaseiden käyttökynnystä, toisaalta nostavan sitä.

Vaikka venäläinen sotilasajattelu taktisten ydinaseiden osalta on kehittynyt kohti niiden joustavampaa käyttöä, ne ovat selvästi yhä edelleen viimesijaisia aseita. Viime kädessä niiden käyttö on riippuvainen siitä, minkä Putin kokee eksistentiaaliseksi uhaksi Venäjän valtiolle ja omille suurvaltahaaveilleen. 

Vaikka venäläinen sotilasajattelu taktisten ydinaseiden osalta on kehittynyt kohti niiden joustavampaa käyttöä, ne ovat selvästi yhä edelleen viimesijaisia aseita.

Venäjän ulko- ja puolustuspolitiikan tutkimuksen neuvoston johtaja Sergei Karaganov luonnehti huhtikuussa 2022 koko sotaa sellaisenaan Venäjän eliitille maan olemassaoloon liittyväksi kysymykseksi. Uhkaava tappio sodassa, etenkin jos se vaarantaisi hallinnon jatkuvuuden, voisi tällöin luoda tilanteen ydinaseen käytölle. Ydinase olisi ase, jolla Putin uskoisi välttävänsä sotilaallisen ja poliittisen romahduksen, ja sen käyttö viimesijaisena de-eskalaation keinona olisi mahdollista.

Krimin niemimaan menettämisen uhka on toistuvasti mainittu yhtenä kynnyksenä Kremlin ydinaseen käytölle. Putin itse on oikeuttanut lokakuusta 2022 jatkuneet laajamittaiset ohjusiskut Ukrainan voimalaitoksia ja muuta siviili-infrastruktuuria vastaan nimenomaan vastatoimina Krimiin kohdistuvaan uhkaan. Krimin niemimaahan kohdistuvan suuroperaation torjumisessa taktisia ydinaseita saatettaisiin käyttää maihinnousujoukkojen sillanpääasemaa vastaan.

Huomattava on myös, että yleisen ydinasedoktriinin ohella Venäjän asevoimien puolustushaaroilla on omat doktriininsa, ja merivoimilla – joiden käsissä Krimin puolustus paljolti olisi – taktisten ydinaseiden käyttö nähdään luonnollisena osana sotatoimia. Näytösluonteista ydinlatauksen räjäyttämistä Mustalla merellä pidettiin mahdollisena jo alkusyksystä 2022, ja Ukrainan sodanjohto todennäköisesti on ottanut tämän lukuun Krimiä koskevissa suunnitelmissaan.

Pakotteiden aiheuttama pula komponenteista ja mittavat iskut Ukrainan kaupunkeja vastaan ovat koko ajan syöneet Venäjän ohjuksia, mikä on vienyt mahdollisuuksia taktisten ydinaseiden tehokkaalta käytöltä. Jonkinasteinen ohjusreservi on silti saatettu säilyttää varta vasten ydinaseiden käyttötarve mielessä pitäen.

Joukkotuhoaseet sodan vaarallisena perintönä

Mahdollisia miehitettyyn Krimin niemimaahan kohdistuvia laajamittaisia sotatoimia lukuun ottamatta ei tällä hetkellä vaikuta todennäköiseltä, että Venäjä käyttäisi taktisia ydinaseita muualla Ukrainan taistelukentillä. 

Taktisten ydinaseiden menestyksekäs hyödyntäminen rintamatilanteessa edellyttäisi tilaisuutta iskeä vihollisen kiinteitä asemia tai joukkojenkeskityksiä vastaan. Asemasota on toistaiseksi ollut Venäjälle suosiollinen tilanne, jossa tykistön ylivoima on osoittautunut riittäväksi. Ukrainan joukkojenkeskityksiin iskeminen ennaltaehkäisevästi puolestaan olisi paitsi hyvin radikaali poikkeama sotilasdoktriinista, myös eskalaatio, joka voisi aiheuttaa länsiliittouman väliintulon.

Sodan muuttuminen Venäjälle enemmän vetäytymistaisteluksi ja lopulta puolustussodaksi ja tappioksi aiheuttaa lopullisen epävarmuustekijän taktisten ydinaseiden osalta. 

Nykyisen Venäjän romahtaminen voi merkitä kumouksellista kuohuntavaihetta, jollaista ei ole ydinasevaltiossa aiemmin nähty. Tällöin riskinä on joukkotuhoaseiden päätyminen keskenään kilpailevien valtaryhmittymien tai puolisotilaallisten joukkojen käsiin.

Olettaen, että Venäjän tappio nykyisessä sodassa merkitsee myös Venäjän hallinnon luhistumista, ollaan tilanteessa, jolle ei ole historiallista ennakkotapausta. Neuvostoliiton enimmäkseen rauhanomaisesti tapahtunut hajoaminen jätti maan ydinaseet uusien itsenäisten valtioiden huostaan, jolloin aseistariisunta oli mahdollista suorittaa neuvotteluteitse. Nykyisen Venäjän romahtaminen voi merkitä kumouksellista kuohuntavaihetta, jollaista ei ole ydinasevaltiossa aiemmin nähty. 

Tällöin riskinä on joukkotuhoaseiden päätyminen keskenään kilpailevien valtaryhmittymien tai puolisotilaallisten joukkojen käsiin. Taktiset ydinaseet ovat maan asevoimien hallussa, jotka saattavat nekin jakautua poliittisesti.

Vaikka Kremlin nykyistä ydinaseilla uhkailua pitäisi bluffina, sisältää ydinasevallan käymä hyökkäyssota riskejä, joita ei voi sivuuttaa. Selkkauksen aikainen eskalaatio on vältettävissä osaksi siksi, koska tilanteet, jotka siihen voisivat johtaa, on tunnistettavissa. Mahdollisesti pahimmat vaarat, joita vielä nyt on mahdotonta arvioida, saattavat piillä sotaa välittömästi seuraavassa poliittisesti epävakaassa tilanteessa.

Jussi Jalonen on sotahistorian ja Itä-Euroopan tutkija, tietokirjailija ja dosentti Oulun yliopistossa.

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa. Artikkelin pääkuva: Victor Asensio / Unsplash.

Julkaisu Venäjän joukkotuhoaseet ja hyökkäyssota Ukrainassa, osa 2 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Historiasta löytyy useampiakin esimerkkejä siitä, kuinka globaaleja hankalia ongelmia on saatu helpotettua. Menneisyydessä suurta tuhoa kylväneitä tartuntatauteja hoidetaan arkipäiväisesti antibiooteilla, monien luonnonilmiöiden seurauksia pystytään hillitsemään ennakoinnilla ja elintason kohoaminen on nostanut suuria väestömääriä äärimmäisestä köyhyydestä.

Toisaalta monia tärkeitä kysymyksiä ei ole onnistuttu ratkaisemaan. Esimerkiksi konflikteja ja asevarustelua ei ole saatu loppumaan, globaali eriarvoisuus kasvaa ja luonnonvarat ehtyvät kestämättömän kulutuksen takia. Ratkaisujen sijaan ihmiskunta näyttää omalla toiminnallaan pikemminkin aiheuttavan yhä uusia, entistä monimutkaisempia ongelmia.

Eri tieteenaloilla on kyllä löydetty ainakin osaratkaisuja kohtalonkysymyksiin. Yhdistyneiden kansakuntien kaltaisten kansainvälisten järjestöjen työ puolestaan keskittyy pitkälti niiden käytännön hallintaan. Globaalisti katsottuna huomattava määrä resursseja käytetään vuosittain kestävän kehityksen turvaamiseen. Kaikesta panostuksesta huolimatta moni asia tuntuu menevän vain huonompaan suuntaan. Miksi ihmeessä maailma on niin vaikea pelastaa?

Edistysuskosta maailmantuskaan

Kysymys maailman pelastamisesta on väistämättä kärjistetty ja sellaisenaan naiivikin. Se kuitenkin kiteyttää monta olennaista globaaleihin ongelmiin ja niiden hallintaan liittyvää näkökulmaa.

Pelastamispyrkimysten voi nähdä liittyvän länsimaiseen, jatkuvaan edistykseen perustuvaan historiakäsitykseen. Sen mukaan kehitys kulkee aina parempaan, ja ihmiskunta pystyy ratkomaan haasteet parhain päin, oli kyse sitten luonnonvoimista tai yhteiskunnallisista epäkohdista. Tällöin on luontevaa olettaa, että mihin pulmaan tahansa on löydettävissä objektiivisesti kaikkien tilannetta parantava ratkaisu.

Pelastamispyrkimysten voi nähdä liittyvän länsimaiseen, jatkuvaan edistykseen perustuvaan historiakäsitykseen

Juuri edistysusko on kuitenkin osaltaan aiheuttanut monia niistä ongelmista, joiden seurauksien kanssa nyt elämme. Fossiiliseen energiaan perustuva tuotanto on mahdollistanut nopean talouskasvun ja vaurastumisen, mutta samalla saanut aikaan valtavat hiilidioksidipäästöt, joiden vaikutukset alkavat jo haitata yhteiskuntien toimintaa.

Edistysajattelu myös väistämättä tarkastelee maailmaa ja sen pelastamista tietystä näkökulmasta, joka tässä tapauksessa yleensä edustaa länsimaita ja vauraita valtioita. Vaikka näistä lähtökohdista juontava huoli maailman tilasta saattaa olla aivan aitoa, se helposti päätyy etsimään ratkaisuja kaikkialta muualta paitsi omasta järjestelmästä.

Viheliäiset ongelmavyyhdet

Tässä kirjoitussarjassa tarkastellaan keskeisiä globaaleja ongelmia ja niiden ratkaisemisen tiellä olevia esteitä. Sarjan seitsemän kirjoituksen aiheina ovat muun muassa ilmastonmuutos, energiajärjestelmä, luonnon monimuotoisuus, asevarustelu, eriarvoisuus ja ruoantuotanto. Hankalasti ratkaistavia ongelmia on muitakin, joten tämä lista ei ole kattava eikä sitä pidä ottaa kannanottona eri ongelmien tärkeysjärjestyksestä.

Sarjan seitsemän kirjoituksen aiheina ovat muun muassa ilmastonmuutos, energiajärjestelmä, luonnon monimuotoisuus, asevarustelu, eriarvoisuus ja ruoantuotanto.

Kirjoitussarjan aiheet viittaavat siihen, että maailmanlaajuiset ongelmat liittyvät usein keskeisesti luonnonvaroihin ja ympäristön tilaan. Tässä mielessä ihmiskunta on yhä riippuvainen luonnonolosuhteista, vaikka voikin niiden hallintaan monin keinoin vaikuttaa.

Suhde on kuitenkin muuttunut menneistä ajoista, jolloin ihmisen toiminta rajoittui ensisijaisesti torjumaan usein selittämättömien luonnonvoimien vaikutuksia. Nyt puolestaan yhä useampi ympäristöön liittyvä uhkatekijä on pohjimmiltaan ihmisen omaa aikaansaannosta.

Mitä suuremmaksi ihmisen vaikutus ympäristöön muodostuu, sitä vaikeampaa on ennakoida sen pitkäaikaisia seurauksia. Samalla myös yhteiskunnat ovat kehittyneet yhä monimutkaisemmiksi ja siten haavoittuvammiksi. Niissä syntyviä ongelmia ja vahinkoja on entistä vaikeampi korjata aiheuttamatta haittaa jollekin toiselle yhteiskunnan osa-alueelle tai ympäristölle.

Esimerkiksi ilmastonmuutosta onkin kuvattu viheliäiseksi ongelmaksi (wicked problem), joka on moniulotteinen, kiireellinen ja vaikeasti määriteltävissä ja jonka ratkaisuun ei ole olemassa yksiselitteistä auktoriteettia. Viheliäisyys ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ongelmaa voisi yrittää ymmärtää ja siihen liittyviä epäkohtia purkaa.

Vakiintuneita kysymyksenasetteluja on syytä tarkastella kriittisesti. Parhaimmillaan se voi herättää ajatuksia uusista toimintakeinoista maailmantuskassa vellomisen sijaan. Tätä toivomme kirjoitussarjan tarjoavan. Sarjassa tutkijat kommentoivat aikamme globaaleista kysymyksistä käytävää keskustelua, tarjoavat visioita niiden ratkaisemiseen ja avaavat eri tieteenalojen näkökulmia globaalien ongelmien dynamiikkaan ja hallinnan monimuotoisiin haasteisiin.

Sarjan ovat toimittaneet toimituskuntamme Emma Hakala ja Leena Malkki, ja se on tuotettu yhteistyössä BIOS-tutkimusyksikön kanssa. Aiheesta keskustellaan keskiviikkona 21.11. Tampereen yliopistossa Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuran tilaisuudessa.

Julkaisu Aluksi: Miksi maailma on niin vaikea pelastaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ilmaston muutoksesta on tullut toinen kahdesta pelottavuutensa nojalla omaan superluokkaansa erottuvasta globaaliuhasta. Toinen niistä on jo 1950-luvulla ihmiskunnan tietoisuuteen vahvasti iskostunut, viime vuosina jälleen uusia kärjistymisen merkkejä osoittanut, ydinsuursodan uhka. Eero Palmujoen tutkimustyön keskiössä on tällä vuosikymmenellä ollut kysymys ilmastonmuutoksen hallinnan mahdollisuuksista ja rajoista.

Tuomiopäivän kellon tikitys ja lämpötilan katastrofitrendi

Atomitieteilijöiden ydinsuursodan uhkaa mittaava ja jatkuvasti tikittävä tuomiopäivän kello näytti vuonna 1995 – kylmän sodan päättymisen toiveikkaissa jälkitunnelmissa – lukemaa 14 minuuttia vaille kohtalokasta puolen yön lyöntiä. Kymmenen vuotta myöhemmin jäljellä oli enää 3 minuuttia.

Tänä vuonna aikaa katastrofiin on tuon kellon mukaan enää kaksi minuuttia, mikä on sama kuin Korean sodan viimeisen vuoden 1953 lukema. Vuoden 1962 Kuuban ohjuskriisin aikaista lukemaa ei ole saatavilla, mutta silloin näissä asioissa Albert Einsteinin kanssa läheistä yhteistyötä tehnyt Bertrand Russell julisti: ”Huomenna olemme kaikki kuolleet”. Näin ei kylläkään käynyt kriisin osapuolten Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen politiikassa viime hetkillä tapahtuneiden suunnantarkistusten vuoksi.

Atomitieteilijöiden tuomiopäivän kello edistää ehkä noin viitisen minuuttia, mutta mikään romu se ei ole.

Atomitieteilijöiden tuomiopäivän kello edistää ehkä noin viitisen minuuttia, mutta mikään romu se ei ole. Ja vaikka se tuntuvasti edistäisikin, sen osoittamien vuosilukemien keskinäinen vertailu on joka tapauksessa varsin informatiivista.

Ilmastonmuutoksen todellisuudesta, etenemisvauhdista, syistä ja kohtalokkuudesta esiintyy tutkijoiden, politiikantekijöiden ja yleensäkin ihmisten keskuudessa erilaisia käsityksiä. Selvänä yleistrendinä kuitenkin on tämän ilmiön todellisuuden ja sen kohtalokkuuden kiistäjien ynnä ihmisen oman syypäisyyden epäilijöiden joukon supistuminen.

Kiistäjät ja epäilijät joutuvat yhä ahtaammalle enemmistönäkemysten taholta tulevan paineen puristuksessa. Ja tämä enemmistö on vaihtelevin korostuksin sillä kannalla, että kyseessä on mitä todellisin, trendimäisesti kasvava katastrofin uhka, jonka jatkuvan pahenemisen pysäyttäminen on ihmiskunnan nykyisistä haasteista kaikkein vakavin.

Pakostikin näyttää siltä, että tällainen prosessi voi vuosikymmenten ja -satojen vuosien kuluessa tehdä ihmiselämän ensin sietämättömän vaikeaksi ja lopulta täysin mahdottomaksi tällä planeetalla. Lopulta jäljelle saattaisi jäädä vain joitain erityisen sitkeähenkisiä matolajeja ja bakteereja merien pohjalle. Tämä näyttäisi puoltavan ilmaston lämpenemisen arvioimista ydinasesuursotaakin vakavammaksi uhaksi ihmiskunnalle ja sen luomalle sivilisaatioille.

Palmujoen tutkimuksissa ilmastonmuutoksen kansainvälisen hallinnan problematiikka kytkeytyy usein globaalipolitiikan muihinkin kysymyksiin, kuten kansainvälisen talouden ongelmiin, metsien suojeluun ja uusiutuvan energian käytön näkymiin. Palmujoen tutkimuksissa ilmastopolitiikan analyyseihin yhdistyy usein myös globaali (kansainvälis)alueellinen ja valtiollisen ulkopolitiikan näkökulma, mikä onkin varsin ymmärrettävää ottaen huomioon hänen tutkimusuransa varhaiset vaiheet maa- ja aluespesialistina.

Ilmaston lämpenemisen ja ydinsodan vaaran vertaamista toki suuresti hankaloittaa näiden kahden superuhan moninainen yhteismitattomuus.  Joka tapauksessa huolenaiheita ja uhkakokemuksia selvittävien mielipidetutkimusten valossa näistä uhista etummaisempana ihmisten mielissä on nykyisin ilmaston lämpeneminen.

Omaa kieltään sitä koskevan yleisen huolen kasvusta puhuu muun muassa kaikkialla viime vuosina ponnahdusmaisesti kasvanut kiinnostus siihen sinänsä vanhaan kysymykseen, löytyisikö avaruudesta toinen ihmiselämälle sovelias planeetta.

Kohti ”kokonaisvaltaisempaa” ymmärrystä ja hallintaa

Globaalihallinta on globaalitoimijoiden yhteistä ja rinnakkaista – käytännössä enemmän tai vähemmän sopuista tai ristiriitojen sävyttämää – pyrkimystä globaaliuhkien rajoittamiseksi tai ratkaisemiseksi. Tämän toiminnan suurimpana haasteena voidaan pitää tehtäväkentän yhä kompleksisempaa luonnetta.

Globaaliongelmia on yhä vaikeampi käsitellä ja ratkoa yksittäin, sillä niitä kytkee toisiinsa alati tihenevä keskinäisten riippuvuuksien verkosto. Siinä ilmastonmuutos muodostaa yhden moniyhdisteisimmistä kohdista.

Tämä verkosto on mutkistunut siihen pisteeseen, että siitä ei enää saa kunnon otetta pelkän keskinäisriippuvuuden ajatuksenkaan avulla. Kyseessä on ”rikasyhdisteinen systeemi”, jollaisessa – Robert Jervisin mainiosti pelkistävän ilmauksen mukaan –  ”ei koskaan voi muuttaa yhtä asiaa”.

Tällaisen globaaliuhkien järjestelmän puitteissa on ylen vaikea arvioida muun muassa sitä, mitä mahdollisuuksia tai todellisia vaikutuksia tällä tai tuolla hallintahankkeella on tai voisi olla. Yleishaasteena on entistä kokonaisvaltaisemman kuvan muodostaminen globaalihallinnan tehtäväkentästä. Ja kokonaisuushan tarkoittaa sellaista, mikä on määräävässä asemassa osiinsa nähden, kuten esimerkiksi filosofi Oiva Ketonen kirjassaan Se pyörii sittenkin aikanaan kiteytti.

Uusi YK

Ainoa nykymaailman kansainvälinen organisaatio, joka jäsenistönsä ja tehtäväkenttänsä laajuuden ja toimintakoneistonsa moninaisuuden nojalla voisi ottaa globaaliongelmien ja niihin sisältyvien uhkien hallinnasta kokonaisvastuun on YK.

Sen todelliset edellytykset tämän vastuun kantamiseen ovat kuitenkin hyvin tunnetuista reaalipoliittisista syistä jääneet varsin vajavaisiksi. Esimerkiksi pääsihteeri Kofi Annanin harvinaisen pontevat yritykset YK:n uudistamiseksi johtivat Yhdysvaltain tiukkaan vastarintaan, esteeseen, jonka ylittämiseen Annanilla ei riittänyt keinoja.

Luin äskettäin sattumoisin tähtitieteilijä Esko Valtaojan tyyliniekkamaisesti kirjoitetun kirjan Maailmanloppu peruttu, jossa hän selittää maailman tilan ja kehitystendenssin hyvinkin suotuisaksi lukien tämän pääasiassa valistushengen ja luonnontieteiden ansioksi. Pääteemojensa ohessa Valtaoja ohimennen hilpeilee silläkin, että yhteistyökyvyttömyyden leimaamaa suomalaista politiikkaa sentään onneksi nykyisin johtaa insinööri eikä valtiotieteilijäpoliitikko.

Luonnontieteillä ja teknologialla epäilemättä onkin tieteistä suurimmat mahdollisuudet edesauttaa globaaliongelmien hallitsemista ja ratkaisemista kumuloituvasti karttuvan tietonsa ja ajoittaisten läpimurtokeksintöjensä kautta.

Globaalihallinnan menestymismahdollisuuksien tulevaisuuden ratkaisee kuitenkin viime kädessä valtiollinen ja kansainvälinen politiikka.

Globaalihallinnan menestymismahdollisuuksien tulevaisuuden ratkaisee kuitenkin viime kädessä valtiollinen ja kansainvälinen politiikka, joiden luonteen, mahdollisuuksien ja rajojen selvittäminen on politiikan tutkimuksen ja muiden yhteiskuntatieteiden tehtävä. Useat maailmanongelmien kehitystrendejä koskevat todistelut pysyvät Valtaojan kirjassa joten kuten pystyssä vain keskeisten poliittisten näkökohtien huomaamatta jäämisen tai mainitsematta jättämisen vuoksi.

Lopuksi palaan vielä lyhyesti kysymykseen YK:n tulevaisuudesta. Sen laajasuuntaisten uudistamispyrkimysten historiaa leimaavat lukuisat enemmän tai vähemmän täydelliset epäonnistumiset. Usko sen uudistamis- ja uudistumiskykyyn on tämän seurauksena päässyt pahoin horjumaan. Silti on syytä myös optimismiin – erityisesti juuri ilmaston lämpenemiskehityksen esiin nostaman katastrofin uhan takia.

Historia ei laajasti ottaen tue sitä käsitystä, että  YK:n perusteellinen reformi kertaheitollakaan olisi mahdottomuus. Kaikki kolme tähänastista maailmanorganisaatiota – 1800-luvun kongressijärjestelmä, Kansainliitto ja YK – ovat syntyneet nopeasti suursodan katastrofista ja sellaisen toistumisen pelosta. Jotakuinkin kaikki vanhemmat suurisuuntaiset rauhansuunnitelmat ovat perustuneet suurten sotien toistumisen uhkaan ja toiveeseen tällaisten murhenäytelmien välttämisestä.

Epäilemättä myös YK:n uudistaminen tai ”uudella YK:lla” korvaaminen vaatii esteensä murtaakseen jonkin sokkimaisen mullistuksen tai uhan sellaisen lähestymisestä. Kohti tällaista käännettä saattaa olla viemässä ilmaston lämpenemisen jatkuminen riittämättömästi hallittuna. Pakottavan pakon edessä maailmanorganisaation perusteellisesta uudistamisesta tulisi ehdoton välttämättömyys.

Kirjoitus on osa Kansainvälinen yhteisö ja ilmastonmuutoksen hallinta -sarjaa.

Harto Hakovirta on valtio-opin, erityisesti kansainvälisen politiikan emeritusprofessori Turun yliopistossa ja kansainvälisen politiikan dosentti Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Ilmaston lämpeneminen, globaali ongelmavyyhti ja uuden maailmanorganisaation mahdollisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Kävimme läpi isoja aseistariisuntakysymyksiä, koska presidentin aito huoli oli ydinvarustelu.” Näin amiraali Juhani Kaskeala muistelee Helsingissä vuonna 1988 käytyjä keskusteluja presidentti Koiviston ja Yhdysvaltojen ulkoministeri George Shultzin välillä.

Huoli oli aito ja ymmärrettävä. Koivisto nousi presidentiksi aikakautena, jota leimasivat poikkeuksellisen suuret kansainvälispoliittiset jännitteet.

Vuonna 1979 Nato päätti keskimatkan ydinaseiden ehdollisesta sijoittamisesta Eurooppaan vuodesta 1983 eteenpäin, jos neuvottelut Neuvostoliiton 1970-luvun puolivälissä Eurooppaan sijoittamien keskimatkan SS-20-ydinohjuksien poistamisesta ei siihen mennessä tuottaisi tulosta.

1980-luvun alkua leimannut Euro-ohjuskriisi teki ydinsodan uhkasta erityisesti eurooppalaisen ongelman. Suurvaltojen jännitteet kulminoituivat syksyllä 1983. Lähes vainoharhaisesti lännen ydinsotaan valmistautumisen merkkejä tarkkaillut neuvostojohto – pääsihteeri Juri Andropov ja puolustusministeri Dmitri Ustinov etunenässä – tulkitsi vuotuisen Naton Able Archer -sotaharjoituksen poikkeavuudet ydinaseiskun valmisteluksi ja asetti poikkeuksellisesti ydinasevoimansa hälytystilaan.

Supervaltojen vastavuoroinen epäluulon ilmapiiri parani Gorbatšovin ja Reaganin välille syntyneen luottamuksen siivittämänä.

Supervaltojen vastavuoroinen epäluulon ilmapiiri parani Mihail Gorbatšovin ja Ronald Reaganin välille syntyneen luottamuksen siivittämänä. Vuonna 1987 Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välille solmittu keskimatkan ydinvoimasopimus (INF) asetti jo askelmerkit kylmän sodan ydinasevarusteluvaiheen päättymiselle.

Keski-Eurooppaan ja maasijoitteisiin ohjuksiin kohdistunut INF-sopimus ei kuitenkaan poistanut Koiviston huolta pohjoisten merialueiden strategisen merkityksen kasvusta. Koivisto pohti puheissaan suurvaltojen välisen luottamuksen syvyyden astetta sekä pitkän kantaman merisijoitteisten risteilyohjusten vaikutuksia Suomen asemaan.

Näiden teemojen ympärille rakentui myös Koiviston ydinaseriisuntapolitiikan keskeiset teesit, joita hän edisti jalostamalla Urho Kekkoselta perimiänsä aloitteita ja toimintatapoja tyylilleen sopivammiksi.

Arvioin seuraavassa Suomen ydinaseriisuntapolitiikan käytäntöjen ja toimintatapojen muutosta Koiviston presidenttikausilla. Tarkastelussa nousevat esiin erityisesti poliittisen luottamuksen rakentamisen keskeisyys, Suomen ydinaseriisuntapolitiikan periaatteellinen johdonmukaisuus sekä pohjoismaista yhteistoimintaa korostava viiteryhmäajattelu.

Risteilyohjusten haaste

Toisin kuin ballistiset ohjukset, risteilyohjukset lentävät maaliinsa matalalla maanpinnan muotoja seuraamalla. Erityisesti Naton vuoden 1979 kaksoispäätökseenkin sisältyneet toisen sukupolven risteilyohjukset muodostivat näin myös haasteen Suomen ilmapuolustuksen uskottavuuden näkökulmasta.

Yya-sopimuksen kautta Neuvostoliiton puolustusintresseihin linkittynyt Suomi joutui tutun dilemman ääreen: miten välttää yya-sopimuksessa mainitut sotilaalliset konsultaatiot Neuvostoliiton kanssa tilanteessa, jossa Suomen asema Neuvostoliiton sotilaallisessa etumaastossa oli korostumassa.

Konsultaatiouhka väistettiin, tälläkin kertaa ilmeisen täpärästi, kun presidentti Kekkonen ”vastasi” vuonna 1978 asiasta tiedustelleelle puolustusministeri Ustinoville saunan lauteilla strategisesti hiljenemällä.

Kekkonen ”vastasi” vuonna 1978 asiasta tiedustelleelle puolustusministeri Ustinoville saunan lauteilla strategisesti hiljenemällä.

Risteilyohjusongelman alueelliset heijastevaikutukset eivät kuitenkaan hävinneet hiljenemällä. Inarijärveen pudonnut neuvostoliittolainen maaliohjus, jota epäiltiin aluksi risteilyohjukseksi, antoi vuodenvaihteessa 1985 ikävän muistutuksen pohjoisessa edelleen puhaltavista hyytävistä tuulista. Koivisto kiinnittikin 1980-luvun kuluessa useasti huomiota merisijoitteisiin pitkän kantaman risteilyohjuksiin toivoen niiden kieltämistä Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisissä strategisten ydinaseiden rajoitusneuvotteluissa.

”Meidän täytyy vain jatkaa asiasta jauhamista”

Koivisto peri edeltäjältään Suomen ydinasevalvontapolitiikan kulmakiveksi kylmän sodan edetessä muodostuneen Pohjolan ydinaseetonta vyöhykettä (PYV) koskevan aloitteen. Siinä missä Yhdysvallat suhtautui hankkeeseen kriittisesti liittolaispolitiikkansa koheesioon vedoten, oli Neuvostoliitto myötäillyt Suomen ydinasevalvonta-aloitteita yhtä lailla omista tarkoitusperistään.

Kekkoselle tyypillisten näyttävien avausten sijasta Koivisto pyrki valjastamaan vyöhykekysymyksen aikaisempaa selvemmin yhteispohjoismaalaiseksi neuvotteluprosessiksi. Tätä silmällä pitäen Koivisto delegoi vastuuta PYV-aloitteen edistämisestä ulkoasiainhallinnolle, mikä tukee Marjo Uutelan tulkintaa presidentti Koiviston osallistavasta ulkopolitiikasta.

1980-luvun taitteen ydinasevastaisessa ilmapiirissä ajatus Pohjolan ydinaseettomuudesta alkoi kerätä Ruotsin lisäksi poliittista nostetta myös Norjassa ja Tanskassa. Pohjolan alueen lisäksi PYV-keskusteluihin lisättiin myös kysymys Neuvostoliiton Pohjolaa sivuaville alueille sijoitetuista ydinaseista, mitä Ruotsi oli pitänyt ehtona PYV-aloitteen edistämiselle 1970-luvun puolivälistä eteenpäin.

Aloite valjastettiin hiljalleen muotoon, mikä salli kunkin Pohjoismaan kiinnittävän siihen omia turvallisuuspoliittisia intressejään.

PYV-aloitteen ylläpitäminen oli pitkään lähinnä Suomen itsepintaisuuden varassa. 1980-luvun puoliväliin tultaessa käsitykset vaikuttivat kuitenkin muuttuneen. Esimerkiksi tammikuussa 1985 Ruotsin pääministeri Olof Palme rohkaisi PYV-aloitteen mahdollisuuksia ja keinoja pohtinutta Koivistoa sinnikkyyteen. Palmen mukaan Suomen ja Ruotsin oli vain jatkettava ”asiasta jauhamista”, koska kansalaismielipide Norjassa ja Tanskassa oli kääntymässä aloitteelle myönteiseksi.

Palmen mukaan Norja ja Tanska näkisivät omista liittosuhderajoitteistaan johtuen kernaasti, että Ruotsi ja Suomi pitävät alueellisen turvallisuusdynamiikan erityispiirteitä havainnollistavaa aloitetta esillä. Juuri tähän kiteytyi PYV-pelin henki – aloite valjastettiin hiljalleen muotoon, mikä salli kunkin Pohjoismaan kiinnittävän siihen omia turvallisuuspoliittisia intressejään.

Pohjoismaisen viiteryhmän korostuminen

Kylmän sodan murroksen vaikutuksia Suomen ulkopolitiikkaan tutkivan ReImag-tutkimushankkeen aikalaiskokemuksia jäsentävissä muistitietoseminaareissa PYV-politiikan merkitys nousi myös esiin.

Esimerkiksi 1980-luvun lopussa turvallisuuspoliittisen osaston päällikkönä ulkoministeriössä toiminut René Nyberg kutsui PYV-aloitetta ”vakavaksi hankkeeksi”. Sitä jalostettiin Nybergin mukaan 1980-luvulla tietoisesti teknisempään suuntaan. Tavoitteena oli hankkia lisätietoa Suomen lähialueiden sotilaallisesta kapasiteetista ja aseteknologian vaikutuksista.

Teknistymisensä lisäksi – tai sen myötävaikutuksella – vyöhykealoite palveli Koiviston kaudella yhteispohjoismaalaista ajatustenvaihtoa tavalla, johon suurvalloilla tai niiden muilla liittolaisilla ei ollut suoraa pääsyä. Lähestymistapa limittyi Suomen ulkopolitiikan uudelleenorientointumiseen. Pohjoismaat oli nostettu Koiviston tuella idänsuhteiden rinnalle omaksi ulkopoliittiseksi pilarikseen Kalevi Sorsan IV hallituksen hallitusohjelmassa vuonna 1983.

Lähestymistapa limittyi Suomen ulkopolitiikan uudelleenorientointumiseen.

Vuonna 1991 jo neljättä vuotta säännöllisesti jatkuneet yhteispohjoismaalaiset PYV-keskustelut haudattiin lopulta vähin äänin Neuvostoliiton hajottua. Päämääränä vyöhykkeen perustaminen tunnustettiin yleisesti epärealistiseksi. Neuvotteluprosessilla katsottiin kuitenkin olevan tiettyä itseisarvoa. Tärkeintä oli kenties liikkeen ylläpitäminen itsessään, kuten Juhana Aunesluoma kuvailee Koiviston integraatiopolitiikan logiikkaa.

Pohjoisten merialueiden jännitteet

Koivisto piti kenties merkittävimmän ydinaseriisuntapoliittisen linjapuheensa Paasikivi-seurassa lokakuussa 1986. Puheessaan Koivisto esitti suurvalloille pohjoisten merialueiden luottamusta lisäävien toimien edistämistä.

Pohjan tarjosi vuonna 1972 Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen sopimus merellisten välikohtausten estämiseksi. Koivisto esitti tämän laajentamista monenkeskiseksi sopimukseksi.

Pohjoisten merialueiden strategisen painoarvon kasvun taustalla vaikutti vahvasti Keski-Eurooppaan keskittynyt poliittinen liennytysprosessi. Myös asevalvontaneuvottelut kohdistuivat ensisijaisesti maavoimiin ja maasijoitteisiin ohjuksiin. Kuolan niemimaalla sijaitsevia neuvostotukikohtia suojaavien joukkojen kasvu muodosti Suomelle puolustuksellisen ja poliittisen haasteen.

Nato ja Yhdysvallat päättivät vastaavasti 1980-luvun taitteessa Norjaan sijoitettavan raskaan sotilaskaluston ennakkovarastoinnista. Lisäksi Yhdysvallat oli 1980-luvun alusta eteenpäin omaksunut aikaisempaa offensiivisemman meristrategian.

Koiviston vuoden 1986 puhe sai jälleen myötämielisen vastaanoton idästä. Gorbatšov viittasi Koiviston ”aloitteeseen” Muurmanskin-puheessaan seuraavana vuonna.

Yhdysvalloilta puolestaan lähti Suomeen selkeä kielteinen viesti. Suomen ulkopolitiikastakin hyvin perillä ollut Yhdysvaltain varaulkoministeri Rozanne Ridgeway varoitti suurlähettiläs Paavo Rantasen välityksellä Suomea joulukuussa 1987, ettei Yhdysvallat ollut millään tavalla kiinnostunut pohjoisia merialueita koskevista luottamusta lisäävistä toimista, koska ne heikentäisivät Yhdysvaltain laivaston toimintakykyä. Ridgeway katsoi, että Suomi oli PYV-politiikallaan sotkeutumassa Naton liittokunnan sisäisiin asioihin.

Ridgewayn täystyrmäys ei kuitenkaan horjuttanut Suomen ja Koiviston strategista kärsivällisyyttä – aiheesta jauhamista jatkettiin vastakin.

Keskusteluyhteydet, luottamus ja ydinasevarustelun järjettömyys

Koivisto katsoi, että ilman johtajien ja hallintojen välistä luottamusta konkreettiset asevalvontatoimet seisoivat höttöisellä maaperällä. Reaganin ja Gorbatšovin välillä vuodesta 1985 eteenpäin orastanut yhteisymmärrys oli Koivistolle osoitus poliittisen psykologian huomioimisen merkityksestä.

Aktiivinen kirjeenvaihto suurvaltajohtajien kanssa istuu tähän kuvaan hyvin – keskusteluyhteyksien ylläpitäminen oli arvo itsessään, ei ainoastaan väline Suomen kansainvälisen statuksen pönkittämiseksi.

Koivisto peilasi Suomen turvallisuusaseman muutosta suurvaltapolitiikassa tapahtuneisiin muutoksiin, kuten Matti Pesu on esittänyt. Puheissaan Koivisto palasikin usein Suomen pidättäytyväiseen ja varovaiseen suhtautumiseen, jos kyse oli suurvaltapoliittisista eturistiriidoista.

Toisaalta Koivisto kiinnitti huomiota myös julkilausutun politiikan johdonmukaisuuteen. Toisinaan tämä ylitti myös suurvaltojen välisiin kiistakysymyksiin puuttumisen periaatteen. Esimerkiksi vuonna 1983 Suomi äänesti YK:n yleiskokouksessa ydinaseiden ensikäytön kieltävän päätöslauselman puolesta. Osmo Apunen on teoksessaan Linjamiehet (2015) esittänyt päätöksen yhtenä Koiviston ensimmäisen presidenttikauden merkittävimmistä ydinaseriisuntapoliittisista linjauksista.

Päätöksellään Suomi kyseenalaisti ajatuksen rajoitetun ydinsodan mahdollisuudesta. Tätä kautta Koiviston päätös oli tulkittavissa myös kriittiseksi huomioksi Naton joustavan vastaiskun oppia kohtaan. Vuonna 1988 Koivisto palasi kantansa perusteluihin:

”Me emme sekaannu suurvaltojen välisiin ristiriitoihin, kun lähdemme kannanotoissamme omista turvallisuuseduistamme ja omista periaatteistamme. Aina emme voi olla samaa mieltä kaikkien ulkovaltojen kanssa emmekä me aina erimielisyyden sattuessa voi vaietakaan […] Tällainen oli esimerkiksi kysymys ydinaseiden käytöstä. Kun olemme kaikkea käyttöä vastaan, me olemme myös ensikäyttöä vastaan.”

Koiviston päätös oli tulkittavissa myös kriittiseksi huomioksi Naton joustavan vastaiskun oppia kohtaan.

Suomen toiminnan tuli toisin sanoen olla yhdenmukaista sen esittämien moraalisesti velvoittavien kannanottojen kanssa. Koiviston suosiman suurvaltapoliittisen sillanrakennustyömaan taustalta avautuu näin myös ydinasevarustelun järjettömyyttä korostava moraalinen pohjavire.

Paluu 1980-luvulle?

Presidenttikaudellaan Koivisto pyrki edistämään tiloja ja käytäntöjä, joissa myös ”kovia” turvallisuuspoliittisia kysymyksiä saatettiin käsitellä rutiininomaisesti pohjoismaisen viiteryhmän sisällä. Tähän oli kasvavaa halua ja tarvetta myös muiden Pohjoismaiden taholta. Suhtautuminen ydinaseongelmaan paljastaa Koiviston ajan ulkopolitiikasta myös pohjoismaista viiteryhmän tärkeyttä korostavan otteen.

On mielenkiintoista huomata, että Suomen 2010-luvun ydinaseriisuntapoliittisissa painotuksissa on havaittavissa 1980-luvulta tuttuja vireitä. Suomi on esimerkiksi hiljattain perustellut päätöstään olla osallistumatta huhtikuussa 2017 New Yorkissa käynnistyneisiin ydinaseiden kieltosopimusta koskeviin neuvotteluihin, koska niiltä puuttuu vuonna 1968 allekirjoitetun ydinsulkusopimuksen tunnustamien ydinasevaltojen tuki.

Suomen kanta heijastelee jälleen suurvaltapoliittista realismia, jossa kansainvälisen järjestyksen perustavan muutoksen katsotaan viime kädessä olevan kiinni suurvaltojen tahdosta ja yhteistyön asteesta. Samalla tätä katsantoa sävyttää kuitenkin normatiivinen ja liberaali vire, joka muistuttaa suurvaltojen erityisestä vastuusta sääntöperustaisen kansainvälisen järjestelmän jatkuvuuden ja ennustettavuuden takaajina.

Presidentti Sauli Niinistö palasikin Koiviston poismenoa seuraavana päivänä Virossa pitämässään puheessa varsin koivistolaisiin teemoihin:

”[y]dinasevaltioiden, erityisesti Yhdysvaltojen ja Venäjän, on tärkeää jatkaa strategista vuoropuheluaan ja pyrkiä vähentämään kaikentyyppisiä ydinaseita. […] Tarvitaan lisää ennakoitavuutta ja läpinäkyvyyttä. Riskejä ja huolia aiheuttavaa sotilaallista toimintaa on vähennettävä. Mielestäni nyt on aika sitoutua aidosti asevalvontaan ja luottamuksen rakentamiseen.”

Euroopassa on palattu tilanteeseen, jossa myös ydinasevalvontapolitiikan tiloja ja käytäntöjä joudutaan arvioimaan uudestaan. Pienen valtion mahdollisuudet vaikuttaa kansainvälisen politiikan suuriin käänteisiin ovat tietysti varsin rajalliset. Reaktiivinenkin toimija voi kuitenkin olla ketterä.

Koiviston aikakauden perintö opettaa meille ainakin sen, että tärkeistä asioista kyllä kannattaa jauhaa, vaikka se vähän puuduttavalta tuntuisikin, kunhan vain keskusteluyhteydet toimivat.

Kirjoitus on osa Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa.

YTM Tapio Juntunen viimeistelee Suomen ydinaseriisuntapolitiikkaa kylmän sodan loppupuolella käsittelevää väitöskirjaansa Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa ja on Reimag-tutkimushankkeen jäsen.

Kirjoitus perustuu osittain Kosmopolis-lehdessä (46:1/2016) julkaistuun artikkeliin ”Kaavoihin kangistumista vai käytännöllistä viisautta? Suomen alueellinen ydinasevalvontapolitiikka kylmän sodan aikana”.

Kirjoituksessa viitatut arkistolähteet on kerätty ulkoasiainministeriön arkistosta sekä kansallisarkistossa sijaitsevasta tasavallan presidentin kanslian arkistosta.REIMAG-tutkimushankkeen muistitietoseminaarin aineistot ovat tutkimushankkeen hallussa. Kirjoituksessa viitatut Koiviston puheet löytyvät Keijo Immosen ja Jaakko Kalelan toimittamasta teoksesta Maantiede ja historiallinen kokemus. Ulkopoliittisia kannanottoja (Otava, 1992).

Julkaisu Koivisto, Pohjola ja ydinaseiden haaste ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Meidän tulee pyrkiä kohti ydinaseista vapaata maailmaa. […] Suomi kannattaa konkreettisiin tuloksiin johtavaa ydinaseriisuntaa. Ydinasevaltojen osallistuminen on […] keskeistä konkreettisen ja tehokkaan ydinaseriisunnan saavuttamiseksi. Vain siten on mahdollista vähentää kaiken tyyppisiä ydinaseita. Tämä päätöslauselma ei vie meitä sinne. ”

Näin kuului Suomen kanta YK:n yleiskokouksen lokakuussa 2016 hyväksymään päätöslauselmaan ydinaseiden kieltosopimukseen tähtäävien neuvottelujen käynnistämisestä.

Enemmistö maailman valtioista oli eri mieltä: historiallisten neuvottelujen ensimmäinen kierros käytiin maaliskuun lopulla New Yorkissa. Mukana oli 132 ydinaseetonta valtiota – Ruotsi, Itävalta, Irlanti ja Sveitsi mukaan lukien. Suomi loisti poissaolollaan.

Ydinaseriisunnan riittämätön lupaus

Ydinaseiden kieltosopimukseen tähtäävän prosessin taustalla vaikuttaa ydinaseettomien maiden pitkällinen turhautuminen ydinaseriisunnan etenemättömyyteen. Turhautuminen purkautui toimintana vuoden 2010 ydinsulkusopimuksen tarkastelukonferenssin jälkeen, jolloin Norja, Meksiko ja Itävalta järjestivät sarjan ydinaseiden humanitaarisia vaikutuksia tarkastelevia konferensseja. Samalla kansalaisjärjestötoimijat tehostivat kampanjointiaan ydinaseriisunnan sekä ydinasekiellon puolesta.

Suomikin liittyi niin kutsutun ”humanitaarisen kannanoton” allekirjoittajien joukkoon syksyllä 2014.

Suomikin liittyi prosessista muotoutuneen niin kutsutun ”humanitaarisen kannanoton” (Humanitarian Statement) allekirjoittajien joukkoon syksyllä 2014. Kannanoton kiistanalaisimmassa kohdassa todettiin, että on ihmiskunnan selviytymisen kannalta oleellista, ettei ydinaseita käytetä enää koskaan missään tilanteessa.

Vuonna 1970 voimaan astuneen ydinsulkusopimuksen viisi ydinaseita omistavaa jäsentä eivät kieltosopimuksen kannattajien mielestä ole osoittaneet riittävää poliittista tahtoa sopimuksessa luvattuun ydinaseriisunnan edistämiseen.

Kaksi suurinta ydinasevaltaa – Yhdysvallat ja Venäjä – ovat ydinaseriisunnan edistämisen sijaan viime vuosina keskittyneet ydinasekapasiteettinsa modernisointiin ja asevarusteluun. Venäjän uskotaan rikkoneen keskipitkän matkan maasijoitteiset ohjukset kieltävää INF-sopimusta, kun taas Yhdysvaltain presidentti on kuvaillut viimeisintä strategisia ydinaseita rajoittavaa New START -sopimusta ”huonoksi diiliksi.”

Ydinasevallat ovat esittäneet kieltosopimuksen kansainvälistä järjestystä horjuttavana ja epärealistisena.

Samaan aikaan ydinasevallat ovat esittäneet kieltosopimuksen kansainvälistä järjestystä horjuttavana ja epärealistisena. Etenkin Yhdysvallat on kampanjoinut aktiivisesti kieltosopimusta vastaan painostamalla liittolaisiaan äänestämään sitä koskevia neuvotteluita vastaan ja boikotoimaan niitä.

Mutta mikä selittää sotilasliittoon kuulumattoman ja ydinaseriisuntaa perinteisesti kannattaneen Suomen päätöksen jättäytyä pois neuvotteluprosessista?

Tyhjä tuoli. Suomi ei osallistu neuvotteluihin #ydinaseet kieltävästä sopimuksesta. #nuclearbantreaty pic.twitter.com/954JpdiOIP

— Hanna Ojanen (@HannaOjanen) March 29, 2017

Ydinaseiden kieltosopimus ja ydinasetabu

Eläkkeellä oleva suurlähettiläs Pasi Patokallio arvioi kieltosopimuksen merkitystä juuri ennen varsinaisten neuvotteluiden käynnistymistä. Hän toisti ydinasevaltojen puheenvuoroista tutut argumentit, joiden mukaan neuvotteluprosessi voi heikentää ydinsulkusopimusta ja että ilman ydinsulkusopimuksen tunnustamien ydinasevaltojen osallistumista sen tavoitteet ovat epärealistisia.

Puheenvuorot New Yorkissa käydyissä neuvotteluissa olivat kuitenkin rakentavia. Niissä korostui vastakkainasettelun sijaan yksimielisyys siitä, että kieltosopimuksen tulee olla linjassa jo olemassa olevien sopimusten ja instrumenttien, erityisesti ydinsulkusopimuksen kanssa. Ainoa merkki polarisaatiosta oli Yhdysvaltain YK-suurlähettilään neuvottelujen ulkopuolella järjestämä farssinomainen mielenilmaus.

Puheenvuorot New Yorkissa käydyissä neuvotteluissa olivat kuitenkin rakentavia.

Patokallion mukaan ydinasekieltosopimus pyrkii uskottavan sopimusjärjestelmän luomisen sijaan lähinnä stigmatisoimaan ydinaseita. Hän vertaa ydinasekieltosopimusta maailmansotien välissä solmittuun Kellogg-Briandin sopimukseen, jonka tarkoitus oli kieltää sodankäynti politiikan välineenä.

Toisin kuin Kellogg-Briandin sopimuksessa, ydinaseiden kieltosopimuksessa pyritään kuitenkin vaikuttamaan sodankäynnin välineisiin voimassa olevan kansainvälisen humanitaarisen oikeuden hengessä. Lisäksi on huomattava, että idealistisenakin Kellogg-Briandin sopimus loi osaltaan pohjaa myöhemmin vahvistuneille hyökkäyssodan vastaisille normeille.

On totta, että ydinaseiden sotilaalliseen käyttöön liittyvä moraalinen tabu – vastaiskun tuottaman pelotearvon sekä hyvän tuurin ohella – selittänee osaltaan sitä, että ihmiskunta on säästynyt katastrofaaliselta ydinsodalta jo 70 vuoden ajan. Ydinaseita ei ole käytetty taistelutilanteissa Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten jälkeen. Ydinsulkusopimus ja erilaisten liittolaissuhteiden tuottamat turvatakuut ovat niin ikään rajoittaneet ydinaseiden leviämistä.

Olemassa oleva ydinasetabu ei kuitenkaan ulotu ydinaseiden omistamiseen ja niillä uhkaamiseen, kun on kyse ydinsulkusopimuksen tunnustamista viidestä ydinasevallasta. Näin ollen tabu ei auta estämään ydinaseiden modernisoinnista aiheutuvaa varustelukierrettä ydinasevaltojen välillä.

Ydinaseteknologian kehittäminen saattaa lisäksi alentaa ydinaseiden käyttökynnystä. Varsinkin Yhdysvallat tavoittelee yhä pienempiä ja tarkempia ydinpommeja, joita on esitetty keinona esimerkiksi Pohjois-Korean maanalaisten ydinlaitosten tuhoamiseksi.

Varsinkin Yhdysvallat tavoittelee yhä pienempiä ja tarkempia ydinpommeja.

Ydinsulkusopimuksen ulkopuolella olevien Israelin, Intian ja Pakistanin kohdalla ydinaseiden vastainen tabu on myöskin verraten heikko. Israelin ydinasestatus on 80-luvulta lähtien ollut hiljaisesti hyväksytty julkinen totuus, eikä Intian ja Pakistanin vuonna 1998 tekemistä ydinkokeista tehty suurta numeroa.

Lisäksi Intian ja Pakistanin tapaus osoittaa, ettei ydinasepelote automaattisesti hillitse tai rajoita konflikteja. MIT:n apulaisprofessori Vipin Narangin mukaan ydinaseiden hankkiminen on joissain tapauksissa ollut yhteydessä jopa konfliktien todennäköisyyden lisääntymiseen.

Pohjois-Korean voikin sanoa olevan ainoa ydinasevalta, johon ydinaseiden stigma nykyään korostetusti liitetään. Paradoksaalisesti maa äänesti kieltosopimusneuvotteluiden puolesta lokakuussa, vaikkei se osallistunut itse neuvotteluihin.

Se, että paarian leimaa kantava Pohjois-Korea on Patokallion edellä mainitussa kirjoituksessa ainoa nimeltä mainittu neuvotteluita kannattanut maa, ei tee oikeutta maailman valtioiden enemmistön kannattamalle prosessille.

Ydinaseiden käyttöön ja leviämiseen keskittyvä tabu ei myöskään auta ehkäisemään ydinaseiden varomattomasta käsittelystä tai teknisistä ongelmista johtuvia onnettomuuksia tai ydinaseiden päätymistä terroristien käsiin.

Ydinaseiden käyttöön ja leviämiseen keskittyvä tabu ei auta ehkäisemään ydinaseiden varomattomasta käsittelystä tai teknisistä ongelmista johtuvia onnettomuuksia

Väite, että ydinsulkusopimuksen hengen mukainen neuvotteluprosessi vaarantaa koko ydinaseriisunta-agendan, tuoksahtaakin savusilliltä, joka kiinnittää huomion todellisen ongelman sijaan epäolennaisuuksiin. Tosiasiassa ydinasevaltojenkin lausunnoista huokuva peloteoptimismi sekä piittaamattomuus ydinaseriisuntavelvoitteista on suurin ydinsulkusopimuksen uskottavuutta horjuttava tekijä.

Muutoksen tuulet saattavat puhaltaa myös ydinasevaltoihin ja niiden liittolaismaihin

Kuten Nina Tannenwald on osoittanut, ydinaseiden vastaisella kansainvälisellä liikkeellä sekä ydinaseiden laillisuutta kriittisesti tarkastelevilla aloitteilla on ollut merkittävä vaikutus sekä ydinasetabun vahvistumiseen että ydinaseriisuntanormiston kehitykseen.

Yhtenä esimerkkinä tästä on vuonna 1996 neuvoteltu ydinkoekieltosopimus – sitäkin vastustajat kritisoivat aikanaan kansainvälistä järjestystä uhkaavana, mutta nykyään sopimus nähdään laajalti pragmaattisena askeleena kohti ydinaseriisuntaa.

Tarve ydinaseiden vastaisen tabun vahvistamiselle on korostunut nykytilanteessa, jossa on hälyttäviä merkkejä paluusta ydinasevarustelun aikaan. Ydinaseiden sekä kansainvälisen humanitaarisen lain yhteensopimattomuutta korostava kieltosopimus palvelisi tätä tarkoitusta.

Ydinaseiden vastainen liike onkin jälleen voimissaan.

Samalla prosessi on aktivoinut kansalaisyhteiskuntaa, jonka edustajat osallistuivat aktiivisesti keskusteluun valtioiden edustajien kanssa maaliskuun neuvotteluissa. Ydinaseiden vastainen liike onkin jälleen voimissaan, ja toteutuessaan ydinkieltosopimuksen voi olettaa voimaannuttavan sitä entisestään.

Tästä näkökulmasta ydinasetabun yksiselitteisellä kodifioinnilla kansainväliseen lakiin saattaa olla hyvinkin konkreettisia seurauksia. Varsinkin Alankomaiden ja Belgian kaltaisissa demokratioissa parlamentit ja kansan enemmistö ovat jo pitkään vastustaneet maiden maaperälle sijoiteltuja Yhdysvaltain taktisia ydinaseita, jotka ovat seurausta Naton ydinaseiden jakamista koskevasta ohjelmasta.

Alankomaat osallistui ainoana Nato-maana ydinkieltosopimusneuvotteluihin – vaikkakin sen pelotepolitiikan tarpeellisuutta korostava lausunto oli jokseenkin paradoksaalinen. Alankomaiden esimerkki kuitenkin osoittaa, että on parempi olla mukana maan tulevaisuuteen mahdollisesti vaikuttavissa neuvottelupöydissä kuin niiden ulkopuolella.

Muita Naton rintamasta potentiaalisesti lipeämässä olevia heikkoja lenkkejä ovat niin ikään taktisia ydinaseita isännöivä Saksa sekä ydinaseiden humanitaarisia seurauksia tarkastelevaan prosessiin aktiivisesti osallistunut Norja.

Kansalaiset ovat kritisoineet voimakkaasti myös Japanin hallitusta, joka on viime aikoina profiloitunut ydinasevaltojen näkökulman ja pelotepolitiikan puolustajana. Ydinaseiden kauhut toisen maailmansodan aikana kokeneiden ja ydinkieltosopimuksen puolesta kampanjoineiden hibakushojen sivuuttamisella on Japanissa erityisen kova sisäpoliittinen hinta.

Ydinaseiden kauhut toisen maailmansodan aikana kokeneiden hibakushojen sivuuttamisella on Japanissa erityisen kova sisäpoliittinen hinta.

EU-eron liikkeelle sysäämät sisäpoliittiset voimat saattavat vaikuttaa vielä myös Britannian ydinasekapasiteetin tulevaisuuteen: Trident-ydinsukellusveneiden tukikohta sijaitsee ydinaseidenvastaisessa Skotlannissa, jonka mahdollinen itsenäistyminen voi pakottaa Britannian luopumaan ydinaseistaan.

Suomen ydinaseriisuntapolitiikan historialliset ristipaineet

Suomen ulkopoliittinen johto, kuten kotimainen mediakin, on ollut varsin vaitonainen ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin liittyen. Yleisen keskustelun viritteleminen ydinaseriisuntapolitiikan suunnasta onkin jäänyt paljolti kansalaisjärjestötoimijoiden ja rauhanliikkeen vastuulle.

Joulukuussa ulkoministeri Timo Soini kuitenkin avasi Suomen ydinaseriisuntapolitiikan perusteita eduskunnassa. Lausunto oli vastaus vasemmistoliiton Li Anderssonin esittämään kirjalliseen kysymykseen, jossa penättiin perusteita Suomen päätökselle olla tukematta ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluita.

Suomen ulkopoliittinen johto kuten mediakin on ollut varsin vaitonainen ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin liittyen.

Soinin vastauksesta nousee esiin viiteryhmäpolitiikka – tarve pyrkiä hahmottamaan Suomen asemoitumista suhteessa muihin EU-maihin – vaikka viime kädessä äänestyspäätöksen katsotaankin perustuneen kansallisiin lähtökohtiin. Lisäksi Soini sitoi Suomen äänestyskäyttäytymisen kesäkuussa 2016 julkaistuun valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon.

Avoin viiteryhmäpolitiikan merkityksen huomioiminen on mielenkiintoista ulkopolitiikan tutkimuksen näkökulmasta. Soinin mainitsemassa Ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa Suomen ja Ruotsin kahdenvälinen yhteistyö nostettiin ”erityisasemaan”. Natoon kuuluvasta EU-maiden enemmistöstä poiketen Ruotsin kanta ydinaseriisuntaan eroaa kuitenkin selvästi Suomesta. Neuvotteluihin osallistunut Ruotsi puolsi ydinkieltosopimusneuvotteluiden aloittamista voimakkaan moraalisin sanankääntein.

Erot Suomen käytännöllisyyttä ja jatkuvuutta korostavaan ulkopoliittisen toimintakulttuurin perinteeseen ovat selviä. Puhtaasti äänestyspäätöksen perusteella arvioituna Suomen ydinaseriisuntapoliittisessa linjassa on nähtävissä enemmän yhtäläisyyksiä niin ikään lokakuussa tyhjää äänestäneiden ja neuvotteluita boikotoineiden Armenian ja Valko-Venäjän, sekä ydinaseita omistavien Kiinan, Intian ja Pakistanin kanssa.

Puhtaasti äänestyspäätöksen perusteella Suomen ydinaseriisuntapoliittisessa linjassa on nähtävissä yhtäläisyyksiä Armenian, Valko-Venäjän, Kiinan, Intian ja Pakistanin kanssa.

Suomen ulkopolitiikan toimintamallia on kuvailtu viimeisten vuosien aikana ”aktiiviseksi vakauspolitiikaksi”. Ydinaseriisuntapolitiikassa olemassa olevien sopimusjärjestelmien vakauden takaaminen vaikuttaa kuitenkin nousseen tavoitteena uusia aloitteita tukevan ulkopoliittisen aktiivisuuden edelle.

Suomen suhtautumista voi pyrkiä ymmärtämään ulkopoliittista toimintakulttuuriamme leimaavan historiallisen ristivedon kautta: siihen vaikuttaa samanaikaisesti varovaisuusharkintaan kallistuva pienvaltiorealismin perinne sekä toisaalta kansainvälisen järjestelmän sääntöperustaisuuden jatkuvuutta korostava liberaali pohjavire.

Maamme ydinaseriisuntapolitiikan ohjenuorana näyttää olevan, että suurvaltojen hallitsemassa maailmassa Suomen tulee ajaa kansainvälisiä normeja pragmaattisesti ja olosuhteisiin sopeutuen, astumatta suurempien valtioiden varpaille. Tätä voisi kutsua vaikkapa pienvaltioliberalismin perinteeksi.

Pienvaltioliberalismi näkyy tukena erityisesti sellaisille sopimusjärjestelyille ja instituutioille, joissa suurvaltojen intressit yhdistyvät. Siihen kuuluu myös ydinasevaltojen ratkaisevan roolin sekä näiden vastuun korostaminen matkalla kohti tärkeäksi tunnustettua ydinaseettoman maailman tavoitetta. Samalla vältetään esittämästä kärjekästä kritiikkiä suurvaltojen saamattomuudelle tavoitteen edistämisen suhteen. 

Suomi hankalassa paikassa

Ydinaseriisuntaan liittyvän monenkeskisyyden ja normien kehittämisen on aiemmin nähty olevan linjassa suurvaltapolitiikan kanssa. Ydinaseiden kieltosopimusprosessi on kuitenkin asettanut Suomen kiusalliseen tilanteeseen ydinaseriisuntadiplomatian ”harmaalle vyöhykkeelle”.

Pienvaltioliberalismi ei vaikuta tarjoavan tilanteeseen vastauksia. Suomi on pakotettu tekemään valinta suurvaltavetoisen kansainvälisen järjestelmän pysyvyyttä vaalivan perinteisemmän multilateralismin sekä toisaalta uudenlaisen, progressiivisemman polylateralismin välillä.

Tai kuten professori Hanna Ojanen on kuvaillut, valinta tapahtuu ”tässä-ja-nyt” ja ”tulevaisuudessa” -maaryhmien välillä.

Suomen vakauspolitiikka vaikuttaa tällä hetkellä varsin passiiviselta, kun ydinaseettomien maiden enemmistö ryhtyy yhdessä kansalaisjärjestötoimijoiden kanssa muokkaamaan kansainvälisen järjestyksen normeja suurvaltojen sijasta.

Ydinaseettomien maiden enemmistö ryhtyy yhdessä kansalaisjärjestötoimijoiden kanssa muokkaamaan kansainvälisen järjestyksen normeja suurvaltojen sijasta.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on hahmottanut Suomen turvallisuusasemaa neljän toisiinsa kytkeytyvän pilarin kokonaisuutena. Yksi pilareista rakentuu kansainvälisen järjestelmän toimivuuden ja laajan turvallisuuden kysymyksien varaan.

Ydinaseiden kieltosopimusta koskevissa neuvotteluissa Suomen olisi mahdollista tuoda esiin olemassa olevien sopimusjärjestelmien ensisijaisuutta korostavia näkemyksiään ja tätä kautta vahvistaa sille suotuisia kansainvälisen järjestyksen periaatteita.

On mahdollista, että ydinasekieltosopimus saadaan neuvoteltua jo tänä vuonna. Sillä, onko Suomi neuvotteluissa tai niiden ulkopuolella, ei ole juurikaan merkitystä enemmistön päätökseen perustuvan lopputuloksen kannalta. Suomi näyttää jo päättäneen, ettei se osallistu myöskään kesäkuussa neuvottelujen toiselle kierrokselle. Tästä huolimatta olisi syytä käydä laajempaa julkista keskustelua siitä, jättäytyisikö Suomi myös mahdollisesti itse kieltosopimuksen ulkopuolelle ja millä perustein.

Tytti Erästö on yhteiskuntatieteiden tohtori kansainvälisen politiikan alalta. Hän työskentelee tutkijana Ploughshares Fund -säätiössä Washington D.C.:ssa. Tapio Juntunen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Hänen väitöskirjatyönsä käsittelee Suomen ydinaseriisuntapolitiikan ja ulkopolitiikan muutosta kylmän sodan loppupuolella.

Julkaisu Millaisesta ulkopoliittisesta suunnasta Suomen ydinasekieltosopimus-boikotti kertoo? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ydinpommi tiputettiin historian ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran Japanin Hiroshimaan ja Nagasakiin vuonna 1945. Näiden traagisten tapahtumien muistoksi Hiroshima-päivää vietetään vuosittain 6. elokuuta.

Ydinaseita ei nykypäivänä pidetä enää suurena uhkana ihmiskunnalle. Tavanomaiset aseet tappavat tuhansia päivittäin eri konflikteissa ympäri maailman.

YK:n aseriisuntakonferenssi on täysin lamaantunut ja ydinsulkusopimus kaipaa päivitystä. Jokapäiväisessä elämässä näkyvämmät aiheet, kuten maahanmuutto, vievät kansojen huomion toisaalle.

Uusia avauksia ydinaseriisunnan edistämiseksi on nähty viime vuosien aikana.

Uusia avauksia ydinaseriisunnan edistämiseksi on kuitenkin nähty viime vuosien aikana. Ydinaseiden humanitaarisiin vaikutuksiin keskittyvät kokoukset pidettiin Meksikossa, Norjassa ja Itävallassa. Prosessissa syntyneen vetoomuksen perusteella jo 127 maata kannattaa ydinsulkusopimuksen tarkentamista kuudennen artiklan osalta.

YK:n yleiskokous päätti syksyllä 2015 koota avoimen työryhmän pohtimaan vaihtoehtoja, miten edetä ydinaseriisunnassa. Työryhmän loppuasiakirjan luonnoksessa ehdotetaan, että vuonna 2017 aloitettaisiin neuvottelut ydinaseet kieltävästä sopimuksesta.

Se, mitä kaikkea sopimus tulisi kattamaan, on vielä epäselvää. Mahdollisia säädeltäviä tai kokonaan kiellettäviä toimintoja voivat olla esimerkiksi ydinaseen hankkiminen, hallussapito, valmistaminen, käyttäminen tai näihin jollain tapaa osallistuminen.

Toimiiko se?

Vaikka maalaisjärjellä kuulostaa hullulta, että joku vastustaisi ydinaseiden hävittämistä, ajatus ydinaseet kieltävästä sopimuksesta jakaa mielipiteitä. Vastustus kumpuaa lähinnä ydinsulkusopimuksessa määritellyistä ja sopimuksen ulkopuolelle jääneistä ydinasevaltioista sekä muista ydinasevaltioiden kanssa jollain tapaa liittoutuneista.

Toisaalta ydinaseiden hävittämistä ei kukaan kai tunnusta ainakaan virallisesti vastustavansa, vaan näkemykset eroavat siitä, miten se tehdään ja kuuluuko kieltosopimus sopivien toimenpiteiden joukkoon vai ei.

Yhtäältä pelätään, että kieltosopimus ei toimi, toisaalta sitä, että se toimiikin.

Yhtäältä pelätään, että kieltosopimus ei toimi, toisaalta sitä, että se toimiikin. Jos se ei toimi, se ei johda ydinaseettomaan maailmaan eikä muuta nykytilannetta.

Jos kieltosopimus taas toimii, pelätään tilannetta, jossa esimerkiksi Pohjois-Korea jäisi ainoaksi ydinasevaltioksi, koska se ei liity sopimukseen.

Kieltosopimuksen sanotaan horjuttavan globaalia turvallisuustilannetta ja uhkaavan kansallista turvallisuutta. On syytä kysyä, miten tarkalleen kieltosopimus uhkaa minkään valtion turvallisuutta.

Kieltosopimus tarjoaa mahdollisuuden toteuttaa valtioiden jo olemassa olevia laillisia ja poliittisia sitoumuksia aseriisuntaan. Sopimus ei pakota ketään yksipuoliseen ydinaseriisuntaan. Valtiot luopuvat aseista omaan tahtiinsa, ja kieltosopimuksen on tarkoitus vauhdittaa tahtia.

Tarkoittaako ”kansallinen turvallisuus” ydinaseriisunnasta luopumista, vaikka ydinsulkusopimukseen kuuluvat maat ovat sopimuksen kuudennen artiklan nojalla ydinaseriisuntaan jo sitoutuneet?

Toisaalta Pohjois-Korea puolustaa ydinohjelmaansa vedoten omaan ”kansalliseen turvallisuuteensa”, joten miksipä ei sama argumentaatio olisi käyttökelpoista muidenkin ydinasevaltioiden suusta.

Kieltosopimuksen tuottamalla leimalla luodaan edellytyksiä ja painetta ydinaseriisunnalle.

Ydinasekielto joka tapauksessa leimaisi ydinaseet. Kieltosopimuksen tuottamalla leimalla luodaan edellytyksiä ja painetta ydinaseriisunnalle.

Aiemmat sopimukset, kuten miinoja ja rypäleaseita koskevat, eivät takaa, että ydinasekielto ”toimii” samalla tavalla. Ne ovat kuitenkin hyviä esimerkkejä vastaavien prosessien onnistumisesta.

Kieltosopimus ei ole oikotie ydinaseettomaan maailmaan, vaan looginen seuraava askel. Se tarjoaa laillisen ja hallinnollisen kehyksen ydinaseiden hävittämiselle, eikä sulje pois muita ydinaseriisuntaan tähtääviä toimia.

Mitä jos kaikki eivät liitykään?

Yleisin kieltosopimusajatukseen liittyvä epäkohta on, että kielto ei päde valtioihin, jotka eivät siihen liity. Kieltosopimus jakaisi valtiot entistä vahvemmin kahtia kieltosopimukseen sitoutuviin ja sen ulkopuolelle jääviin.

Kielto ei päde valtioihin, jotka eivät siihen liity.

Ydinsulkusopimuksen kuudes artikla kuitenkin sitoo jo sopimusvaltioita riippumatta siitä, mitä ne tekevät kieltosopimuksen suhteen. Kieltosopimuksen perimmäisenä tavoitteena on poistaa ydinsulkusopimuksen kuudenteen artiklaan sisältyvä monitulkintaisuus eli täydentää ydinsulkusopimusta.

Tuossa artiklassa maat sitoutuvat käymään hyvässä uskossa neuvotteluja ydinasekilpailun pikaisesta lopettamisesta ja ydinaseriisuntaan liittyvistä tehokkaista toimenpiteistä. Ne myös sitoutuvat neuvottelemaan tarkan ja tehokkaan kansainvälisen valvonnan alaisena tapahtuvaa yleistä ja täydellistä aseidenriisuntaa koskevasta sopimuksesta.

Perustava ajatus molemmissa sopimuksissa on sama. Kieltosopimus tarkentaisi ja toteuttaisi aiemmin sovittua. Uusista, vanhoja tarkentavista sopimuksista on lukuisia toimivia ennakkotapauksia.

Mitä tahansa ydinsulkusopimukseen sitoutuneet ydinasevaltiot ajattelevatkaan kieltosopimuksesta, niiden ydinsulkusopimuksessa tekemät sitoumukset eivät muutu miksikään. Kieltosopimus on ainoa ydinasevaltioista riippumaton keino vauhdittaa ydinsulkusopimuksen kuudennen artiklan toteutumista.

Ei ole perusteltua myöskään väittää, että kieltosopimuksen mahdollisuudet riippuisivat Natosta. Kun otetaan huomioon myös Nato-maiden aiemmat sitoumukset ydinaseriisuntaan, Naton pitäisi jonain päivänä olla ydinaseeton sotilasliitto.

Nato-mailla on kullakin erikseen oikeus päättää suhtautumisestaan kieltosopimukseen.

Lisäksi täytyy muistaa, että Nato-mailla on kullakin erikseen oikeus päättää suhtautumisestaan kieltosopimukseen: niitä ei kannata tässä yhteydessä niputtaa yhden ennakoitavan näkemyksen alle.

Ainoa kahtia jakava tekijä on se, että jotkut valtiot aiemmasta sitoumuksestaan huolimatta vastustavat kieltosopimusta vedoten esimerkiksi tyhjiin uskomuksiin globaalin turvallisuustilanteen horjumisesta tai uhasta kansalliselle turvallisuudelle. Ydinsulkusopimuksen ulkopuolella ovat ennestäänkin Intia, Israel, Pakistan ja Pohjois-Korea.

Parhaimmillaan kieltosopimus päinvastoin lieventäisi sitä ydinsulkusopimuksesta tulkittavaa kahtiajakoa, että toisilla saisi olla ydinaseita ja toisilla ei.

Nyt on oikea aika

Miksi nyt ei olisi oikea aika solmia ydinaseet kieltävä sopimus? Miksi ydinaseet pitäisi ensin taianomaisesti saada hävitettyä ennen kuin ne kieltävä sopimus voidaan solmia?

Muidenkin asejärjestelmien kieltämisessä on tehty sopimus ennen niiden hävittämistä. Ei ole mitään syytä, miksi ydinaseissa ei voitaisi toimia samalla tavalla.

FM Honna Marttila on SaferGlobe-tutkimusverkoston jäsen ja Suomen ICAN-verkoston (International Campaign to Abolish Nuclear Weapons) toinen koordinaattori.

Julkaisu Ydinaseet voidaan hävittää sopimalla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ydinaseiden käytön mahdollisuutta korostava retoriikka on noussut jälleen esiin Ukrainan kriisin lomassa. Se on tarjonnut vahvan muistutuksen osittain unholaan jääneestä ongelmasta, jota kylmän sodan päättyminen ei ratkaissut. Maailmassa on edelleen tuhansia ydinaseita, jotka antavat ihmiskunnalle kyvyn tuhota itsensä hetkessä.

Lisäksi mediaa on viime aikoina puhututtanut ydinturvaan liittyvät kysymykset. Nämä nousivat kansainvälisen huomion kohteeksi, kun Brysselin iskujen tutkinnan yhteydessä raportoitiin terroristien mahdollisista suunnitelmista radioaktiivisen aineen hankkimiseksi. Huhtikuun lopulla Washingtonissa järjestetty, Barack Obaman koolle kutsuma neljäs ja viimeinen ydinturvakokous päätyi Brysselin tapahtumiin liittyvien spekulaatioiden imussa kansainvälisen politiikan parrasvaloihin.

Kuten Kari Huhta toteaa Washingtonin kokousta käsittelevässä kirjoituksessaan, Obaman Prahassa vuonna 2009 visioima tavoite ydinaseettomasta maailmasta vaikuttaa jääneen ydinaseisiin soveltumattoman radioaktiivisen aineen hallintaa koskevien turvallisuuskysymysten varjoon.

Ydinteknologian hallintaan liittyvien erilaisten turvallisuusriskien ei luonnollisesti tulisi kilpailla keskenään kansainvälisestä huomiosta – kyse on pikemminkin näkökulmien välisen tasapainon löytämisestä sekä niiden välisten riippuvuussuhteiden ymmärtämisestä.

Suurvaltalähtöisessä kansainvälisessä järjestelmässä ongelmia on tapana hahmottaa suhteessa maailmanpolitiikan yleiseen hallitsemattomuuteen, mikä on korostanut ydinaseiden leviämiseen sekä ydinterrorismiin liittyviä haasteita.

Kysymykset jo olemassa olevien ydinaseiden vaaroista ovat kuitenkin yhtä lailla merkittäviä: vaikka ydinaseiden tarkoituksellista käyttöä on tähän mennessä rajoittanut valtiojohtajien pidättyväisyys, tämä ei estä vahinkoja, virhearvioita tai ohjaus- ja valvontajärjestelmiä mahdollisesti läpäiseviä kyberhyökkäyksiä.

Kysymykset jo olemassa olevien ydinaseiden vaaroista ovat kuitenkin yhtä lailla merkittäviä.

Miten sitten ydinaseiden hallintaan, käyttöön ja leviämiseen liittyviä riskejä on pyritty ehkäisemään, ja miten aiemmat yritykset poikkeavat nykyisistä? Entä mitä keinoja kansainvälisellä yhteisöllä ja kansalaisliikkeillä on jo olemassa oleviin ydinasejärjestelmiin liittyvien uhkien esille tuomisessa ja niiden torjumisessa?

Toimittamamme Kosmopoliksen ydinaseriisuntaa käsittelevän erikoisnumeron (1/2016) artikkeleissa pohditaan edellisiä kysymyksiä sekä historian että nykytilanteen valossa. Nostamme seuraavassa esiin kaksi erikoisnumeron artikkeleista noussutta teemaa, johon pureudumme tarkemmin: ydinaseiden uhkan näkyväksi tekemisen haasteen sekä ydinasepolitiikan alueellistumisen ja ydinaseriisunnan välisen suhteen.

Ydinaseiden näkyväksi tekeminen vaatii herättelyä

Viime vuosikymmeninä yleinen kiinnostus ydinaseriisuntaa kohtaan on laantunut. Se selittyy osittain sillä, että vanhanaikaiselta kalskahtava ydinsodan uhka ei kaikessa absurdiudessaan tunnu sopivan 2010-luvun ajatusmaailmaamme.

Ydinaseiden ongelmallisuuden nostaminen poliittiseen keskusteluun on ollut aina siinä mielessä haasteellista, että ydinaseita koskevat varustelupäätökset kiertävät normaaliin poliittiseen päiväjärjestykseen kuuluvan kansalaiskeskustelun demokraattisissakin yhteiskunnissa.

Ydinaseriisunnan edistämisen taustalla väijyykin paradoksi: ydinaseet pysyvät suurelle yleisölle näkymättömänä niin kauan, kun niitä ei käytetä. Ihmiskunnalle on siis varsin luonnollista jatkaa ”unissakävelyään” kohti katastrofia.

Ydinaseet pysyvät suurelle yleisölle näkymättömänä niin kauan, kun niitä ei käytetä.

Ydinaseiden vastainen liike on alusta saakka ymmärtänyt, että sen työ vaatii yleisön ja päätöksentekijöiden jatkuvaa herättelyä uhkan olemassaolosta ja laajuudesta. Ydinaseiden vastainen uhkakuvapuhe sekä ydinaseiden omistamisen jatkuva politisointi ei kuitenkaan voi operoida täysin perinteisen valtiolähtöisen turvallisuuden kielen keinoin.

Kuten Juha Vuoren ydinaseiden vastaista turvallisuuspuhetta turvallistamisteorian näkökulmasta käsittelevästä uuden Kosmopoliksen artikkelista käy ilmi, ydinaseiden vastainen liike on haastavan tehtävän edessä: sen tulee vakuuttaa hyvin heterogeenisiä yleisöjä sellaisesta inhimillisen käsityskyvyn rajoilla liikkuvasta uhkasta, jonka ymmärtäminen vaatii taustalleen kokemuksen jaetusta ihmisyydestä ja ihmiskunnan tulevaisuudesta turvallisuuden ensisijaisena viitekohteena.

Ydinaseriisunnan hidastuminen kylmän sodan jälkeisen optimismin kauden laannuttua on pakottanut myös ydinaseiden vastaisen liikkeen ketteröittämään ja uudistamaan toimintaansa. Viimeisten vuosien kuluessa ydinaseriisunnan merkitystä painottavat puheenvuorot ovat liittyneet entistä selvemmin laajempien aseriisuntapoliittisten trendien virtaan.

Tästä hyvän esimerkin tarjoaa ydinaseiden humanitaarisia vaikutuksia kansainvälisen lain näkökulmasta tarkasteleva aloite, jonka perusteet ja toimintamallit nojautuvat vahvasti aikaisempiin rypäleaseet ja henkilömiinat onnistuneesti kieltäneisiin asevalvontaprosesseihin.

Humanitaarinen aloite on onnistunut mobilisoimaan kansalaisyhteiskunnan lisäksi laajan joukon ydinaseriisuntaan sitoutuneita valtioita. Tämä on tapahtunut yhdistämällä inhimillisestä turvallisuudesta tuttu humanitaarinen näkökulma perinteisesti ihmiskunnan jaettuun kohtaloon vetoavaan ydinaseiden vastaiseen ”klassiseen” diskurssiin.

Honna Marttila ja Nora Westerlund esittävät näkökulma-artikkelissaan, että humanitaarisella aloitteella on mahdollista muuttaa ydinaseiden kansainvälisoikeudellista statusta merkittävällä tavalla. Myös Elli Kytömäen katsaus ydinsulkusopimuksen nykytilaan tuo esiin sen, että kansalaisyhteiskunnan kirittämän ydinaseiden vastaisen liikkeen merkitys on korostunut ydinsulkusopimuksen ympärille rakennetun valtiolähtöisen sopimusjärjestelmän yskähdellessä.

Alueellisen ydinasepolitiikan merkitys

Myös ydinasepolitiikka elää omaa muutostaan, josta merkittävimpiä lienee kylmän sodan jälkeisen ydinaseaikakauden alueellistumista koskevat trendit sekä olemassa olevien ydinasejärjestelmien modernisointiohjelmat.

Kenties arvaamattomin ydinaseiden leviämisen riskeihin vaikuttava alueellinen dynamiikka muhii Lähi-idässä.

Ydinasevarustelupaineet piinaavat niin Itä-Aasiaa, Etelä-Aasiaa kuin Lähi-itääkin. Yhdysvalloissa republikaanien presidentinvaalien esivaaliehdokas Donald Trump on antanut Itä-Aasian ydinasevarustelukierrettä koskeville spekulaatioille nostetta vihjailemalla muun muassa Japanin ja Etelä-Korean mahdollisuuksista hankkia omat ydinaseensa Pohjois-Koreaa vastaan.

Trumpin eristäytymispolitiikalla flirttailevat ulkopoliittiset ulostulot ovat varsin sekavia ja vastuuttomia. Alueen jännitteitä tulisi kuitenkin pyrkiä tarkastelemaan myös ydinaseiden leviämisen näkökulmasta. Niin kauan kuin arvuuttelu Pohjois-Korean ydinaseohjelman ja ydinasestrategian todellisesta luonteesta jatkuu, ydinaseiden leviämisen mahdollisuus on olemassa.

Etelä-Aasiassa Intian ja Pakistanin välillä on pitkään kytenyt vaarallinen ydinasevarustelukierre. Pakistan vaikuttaa edelleen pitävän tiukasti kiinni sen ydinaseiden ensikäyttöä korostavasta asymmetrisen vastaiskun opista, joka on suunnattu Intiaa vastaan. Intia on puolestaan jatkanut omien ballististen ohjusten ja ydinsukellusveneiden varusteluohjelmiaan, minkä asiantuntijat ovat tulkinneet pyrkimyksenä saavuttaa aikaisempaa uskottavampi pelote myös Kiinaa vastaan.

Kenties arvaamattomin ydinaseiden leviämisen riskeihin vaikuttava alueellinen dynamiikka muhii Lähi-idässä. Viime vuonna saavutetusta ydinsovusta huolimatta epäluulot Iranin pitkän tähtäimen aikomuksia kohtaan alueella ovat saaneet muun muassa Saudi-Arabian vihjailemaan, että se saattaa tarvittaessa hankkia omia ydinaseita.

Muuten niin eripuraisia Irania ja arabimaita yhdistää kuitenkin pitkäaikainen tyytymättömyys Israelin alueelliseen ydinasemonopoliin. Epäsymmetrisen tilanteen purkamiseksi Lähi-itään on 1970-luvulta lähtien hahmoteltu ydinaseetonta vyöhykettä.

Vyöhykkeen perustamiseen tähtäävä hanke ei ole edennyt. Tytti Erästön Lähi-idän joukkotuhoaseettoman vyöhykkeen merkitystä kansainväliselle ydinaseregiimille arvioiva artikkeli pyrkii selittämään, miten Lähi-idän vyöhykehankkeen etenemättömyys vaikutti ydinsulkusopimuksen tarkastelukonferenssin epäonnistumiseen keväällä 2015.

Elli Kytömäen ydinsulkusopimuksen nykytilaa käsittelevä katsaus täydentää Erästön analyysia tuomalla esiin sen, että tarkastelukonferenssin epäonnistuminen olisi kenties ollut väistämätöntä ilman Lähi-itää koskevia erimielisyyksiäkin. Ne nimittäin peittivät alleen ydinaseriisunnan etenemättömyydestä juontuvan, ydinasevaltojen ja ydinaseettomien valtioiden välisen jyrkentyneen vastakkainasettelun, mihin puolestaan myötävaikuttivat Venäjän ja Yhdysvaltain viilentyneet suhteet.

Vallitseva tilanne on vahvistanut asevarustelun logiikkaa tavalla, jolla saattaa olla paljon nykyisiä jännitteitä pidemmälle meneviä kielteisiä seurauksia ydinaseriisunnan tulevaisuudelle.

Suomen aloite Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä oli yksi maamme ulkopolitiikan pitkäikäisimpiä hankkeita.

Alueelliset ydinasevalvonta-aloitteet ovat näytelleet keskeistä roolia myös Suomen ulkopolitiikan historiassa. Olihan Suomen vuonna 1963 ensimmäistä kertaa esittämä aloite Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä yksi maamme ulkopolitiikan pitkäikäisimpiä hankkeita – se haudattiin vähin äänin vasta kylmän sodan kaksinapaisen järjestelmän luhistuttua 1990-luvun taitteessa.

Tapio Juntunen pureutuu artikkelissaan Suomen vyöhykealoitteeseen käytännön ulkopoliittisen päättelyn näkökulmasta. Vakavana ulkopoliittisena hankkeena aloite vaati taustalleen määrätietoisesti rakennettua asiantuntemusta ja resursseja.

Ydinaseriisunnan edistämisen ohella se toimi myös välineenä välittömämpien ulkopoliittisten tavoitteiden ajamiseen. Aloitteen toteutumisen epärealistisuuden ei annettu häiritä, kun ydinaseettomien vyöhykkeiden kysymystä muovattiin Suomen ulkopolitiikan työkalupakkiin sopivaksi lähes 30 vuoden ajan.

Suomen vyöhykealoitteellaan pelaama peli ja sen välineellinen arvo oli kansainvälisesti tarkastellen varsin läpinäkyvää. Tämä tiedostettiin myös Suomessa. Itseään toistavasta luonteesta huolimatta hanke kehittyi 1980-luvun taitteesta eteenpäin puitteeksi, jonka katveissa pohjoismainen turvallisuuspoliittinen vuoropuhelu saattoi versoa.

Aihetta käsittelevät aloitteet voivat toteutumattaankin olla ulko- ja turvallisuuspoliittisesti merkittäviä.

Lähi-idän maailmanpoliittisten syheröiden sekä aluetta piinaavien kriisien keskellä joukkotuhoaseiden riisumiseen liittyviä panoksia on vaikea verrata kylmän sodan Pohjolaan. Kummatkin esimerkit kuitenkin osoittavat, että aihetta käsittelevät aloitteet voivat toteutumattaankin olla ulko- ja turvallisuuspoliittisesti merkittäviä.

Ydinaseiden vaikutukset Euroopassa 

Ukrainan kriisin lomassa ydinaseiden alueelliset vaikutukset ovat alkaneet näkyä selvästi myös Eurooppaa koskevassa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Samalla kahdenvälinen ydinaseriisunta Venäjän ja Yhdysvaltain välillä on käytännössä pysähtynyt.

Joidenkin arvioiden mukaan Venäjän toimintavalmiuteen sijoittamien ydinkärkien määrä olisi vuosien 2014 ja 2015 välillä kääntynyt nousuun ja päättänyt näin jo lähes 20 vuotta jatkuneen trendin, jonka aikana käyttöön valjastetut ydinkärjet ovat tasaisesti vähentyneet.

Ydinaseoppien osalta lännessä on oltu erityisen huolissaan Venäjän mahdollisesti alentamasta ydinaseiden käyttökynnyksestä ja tähän liittyvistä uhkailuista, vaikka maan julkisessa sotilasdoktriinissa ydinaseita koskevat painotukset ovatkin pysyneet pitkään varsin samansuuntaisina.

Ydinaseilla on rajoitettu käyttöikä, minkä jälkeen ne on joko poistettava käytöstä tai modernisoitava.

Samalla sekä Venäjä että Yhdysvallat suunnittelevat – ja osin jo toteuttavatkin – mittavaa, koko ydinasetriadin kattavaa modernisointiohjelmaa. Vaikka modernisointia tulkitaan helposti suhteessa vallitseviin poliittisiin olosuhteisiin, tosiasiassa se on pitkälti rutiinitoimenpide: ydinaseilla on rajoitettu käyttöikä, minkä jälkeen ne on joko poistettava käytöstä tai modernisoitava. Modernisointipäätösten aikana vallitsevaa poliittista tilannetta kuitenkin hyödynnetään sisäpolitiikassa niin ydinasevarustelua kuin ydinaseriisuntaa edistävien argumenttien puolustamiseksi.

Sillä, että modernisointipäätökset ovat ajoittuneet yhteen Ukrainan kriisin kanssa, saattaa siis olla kohtalokkaita seurauksia ydinaseriisunnan tulevaisuudelle. Tämä on jo nähtävissä omalla mantereellamme, sillä kriisi on hiljentänyt täysin Nato-maiden maaperälle sijoiteltujen amerikkalaisten ydinaseiden poistamista aiemmin vaatineet eurooppalaiset äänet.

Poisvetämisen sijaan käyttöikänsä loppua läheneviä B61-pommeja uudistetaan parhaillaan niin, että lopputuloksena on laadultaan uudenlainen, täsmäaseteknologialla varustettu ja käyttökynnykseltään matalampi ydinasetyyppi.

Suunnitelmat eivät arvatenkaan ole linjassa julkilausuttujen ydinaseriisuntatavoitteiden kanssa. Ovathan useat Euroopan maat (joihin kuuluvat myös Nato-jäsenet Norja ja Tanska) osana yhteensä 159 maan rintamaa hiljattain todenneet olevan koko ihmiskunnan etu, ettei ydinaseita koskaan käytetä missään olosuhteissa.

Kirjoitus perustuu lähiaikoina ilmestyvän Kosmopolis-lehden ydinaseriisuntapolitiikkaa käsittelevän erikoisnumeron (1/2016) pääkirjoitukseen sekä seuraaviin siinä julkaistaviin artikkeleihin ja katsauksiin:

Erästö, Tytti: ”Alueellisen ydinaseriisunnan merkitys kansainväliselle ydinaseregiimille: analyysi Lähi-idän joukkotuhoaseetonta vyöhykettä koskevasta diskurssista”. Kosmopolis, 46(1), 8–26.

Juntunen, Tapio: ”Kaavoihin kangistumista vai käytännöllistä viisautta? Suomen alueellinen ydinasevalvontapolitiikka kylmän sodan aikana”. Kosmopolis, 46(1), 27–44.

Kytömäki, Elli: ”Ydinsulkusopimuksen ongelmat antavat pontta ydinaseiden totaalikieltoon”. Kosmopolis, 46(1), 76–82.

Vuori, Juha A.: ”Tuomiopäivästä humanitaarisiin vaikutuksiin: ydinaseiden vastainen turvallisuuspuhe turvallistamisteorian näkökulmasta”. Kosmopolis, 46(1), 45–65.

Marttila, Honna & Nora Westerlund: ”Ydinaseiden humanitaarisiin vaikutuksiin keskittyvän aloitteen merkitys – voiko diskurssi muuttaa maailmaa?”. Kosmopolis, 46(1), 66–75.

Julkaisu Ydinaseriisunnan kompastuskivet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 1970 voimaan astunut ydinsulkusopimus (Treaty on the Non-Proliferation of Nuclear Weapons, NPT) on kansainvälisen ydinaseriisuntapolitiikan sekä ydinenergian käyttöä säätelevän lain kulmakivi. Vuonna 1995 järjestetyssä ydinsulkusopimuksen viidennessä tarkastelukonferenssissa sopimus päätettiin jatkaa pysyväksi, eikä syyttä: vaikka ydinaseita voidaan pitää toisen maailmansodan, teknologisen determinismin sekä kylmän sodan kaksinapaisen järjestelmän yhteisvaikutuksesta kehittyneenä ihmiskunnan taakkana, sekä ydinsulkusopimusta tämän taakan hallintaan kylmän sodan suurvaltapoliittisessa kontekstissa rakentuneen sopimusjärjestelmän ankkurina, ei ydinaseiden poliittista, sotilaallista ja eettistä vaikutusta tule väheksyä myöskään 2010-luvulla.

Optimismi ydinaseriisunnan horisontissa häämöttävää ydinaseetonta tulevaisuutta kohtaan kysyy sitkeyttä. Viimeaikaiset käänteet maailmanpolitiikassa ovat nostaneet ydinaseet takaisin kansainvälisen politiikan valokeilaan. Yalen yliopiston professori Paul Brackenin (2013) ja monien muiden tutkijoiden mukaan toista ydinasekautta luonnehtii suurvaltojen keskustasapainon ohella herkemmin eskaloituvat, alueelliset ydinvarustelupaineet sekä ydinaseiden ensikäytön mahdollisuutta korostavien oppien, joissa ydinasepelote pyritään kohdistamaan tavanomaisin asein suoritettavaa hyökkäystä vastaan eikä siis vain mahdollisuutena vastata jo suoritettuun ydinasehyökkäykseen, vahvistuminen (ks. esim. Narang 2014). Samalla ydinaseet ovat säilyttäneet merkityksensä suurvaltastatuksen ja kansallisen itsetunnon symboleina.

Vaikuttaakin siltä, että vuoden 2010 tarkastelukonferenssissa saavutetut varovaiset edistysaskeleet eivät ole kantaneet kovin pitkälle. Tunnelma on jälleen astetta levottomampi maanantaina New Yorkissa käynnistyvän yhdeksännen tarkastelukonferenssin alla. Ydinsulkusopimus toki säilyttänee asemansa ydinaseita ja ydinenergian käyttöä säätelevänä keskeisenä laillisena instrumenttina. Samalla ydinaseettomien maiden sekä kansalaisjärjestöjen turhautuminen ydinasevaltojen ydinaseriisunnan hidasta etenemistä kohtaan lisää kiinnostusta uusiin, aikaisempaa suoraviivaisempiin aloitteisiin.

Ydinaseiden alueellisen merkityksen kasvu

Ydinasevarustelun alueelliset haasteet eivät poista sitä tosiasiaa, että yli 90 prosenttia maailman ydinaseista on edelleen Yhdysvaltojen ja Venäjän hallussa. Vuonna 2010 maiden välille sovitusta uudesta strategisia ydinaseita vähentävästä START-sopimuksesta huolimatta kahden johtavan ydinasevallan ydinasearsenaalin hidas riisuminen lisää paineita ydinaseiden leviämiselle uusiin ydinasekynnysvaltioihin.

Ydinaseiden leviäminen ei luonnollisesti ole ydinsulkusopimuksessa tunnustettujen viiden ydinasevallan (Yhdysvallat, Venäjä, Kiina, Iso-Britannia ja Ranska) intresseissä. Ydinsulkusopimuksen ensimmäisen pilarin – ydinaseiden leviämisen estämisen – takana vuodesta 2009 vahvistunut ydinasevaltioiden yhteisrintama (niin sanotut P5-maat) näkyi selvästi myös Iranin alustavan ydinasesopimuksen taustalla maailmanpoliittisten kriisien keskelläkin löytyneessä P5+1 (edellisten lisäksi Saksa) -yhteistyössä. Lähi-idän lisäksi ydinasevarustelukierteen syveneminen huolestuttaa esimerkiksi Etelä-Aasiassa, jonka ydinasevallat – Intia ja Pakistan – eivät ole NPT-jäseniä.

Huolet ydinaseiden strategis-poliittisen painoarvon kasvusta eivät ole immuuneja Suomenkaan lähialueilla. Ukrainan sodan yhteydessä on spekuloitu, olisiko nykyistä kriisiä syntynyt, jos Ukraina ei olisi ”päästänyt käsistään” 1990-luvun alussa Neuvostoliitolta saamaansa ydinaseperintöä.[1] Maaliskuussa uutisoitiin Venäjän suurlähettilään tanskalaisessa lehdessä julkaistusta mielipidekirjoituksesta, jossa muistutettiin Venäjän sitovan NATOn vaiheittain Euroopassa etenevään ohjuspuolustusjärjestelmään liittyvät jäsenmaat mahdollisiksi ydiniskujen kohteiksi. Sotilasdoktriinien tulkinnanvaraiset käsitteet – mitä ovat esimerkiksi ”elintärkeät kansalliset intressit”, joiden kautta Venäjän ydinasedoktriinina toimivaa de-eskalaatio-oppia rajoitetusta ydinaseiskusta ja ydinaseiden ensikäytön mahdollisuudesta tulkitaan – korostavat ydinaseiden varassa harjoitetun pelotepolitiikan ja epävarmuuden yhteyttä.

Venäjän puolustusohjusten sijoittaminen Suomen lähialueille, taktisten ydinasejärjestelmien siirtäminen Krimille sekä strategisten pommikoneiden kasvanut operointi Itämeren alueella ovat esimerkkejä ydinaseiden poliittisen painoarvon vahvistumisesta. Venäjä on vastaavasti kritisoinut Puolaan sijoitettujen, kiertävien NATO-joukkojen vahvistavan liittokunnan ydinasevalmiuksia. (Kristensen ja Norris, 2015b, 10–12.) Lisäksi Yhdysvaltojen viiteen NATO-jäsenmaahan sijoittamien, arviolta 180 taktisen ydinaseen merkitys on jälleen korostumassa vuosien kriittisemmän keskustelun jälkeen. Useat NATOn itäiset jäsenmaat ovat vastustaneet näiden tekniikaltaan auttamatta vanhentuneiden asejärjestelmien riisuntaa. (Kristensen ja Norris 2015a, 115; Horowitz 2014.)

Yhdysvaltojen Euroopassa jakamiin taktisiin ydinaseisiin nähden Venäjällä on eri arvioiden mukaan noin kymmenkertainen taktisten ydinaseiden arsenaali (Kristensen ja Norris 2015b, 10–11). Yhdysvaltain ja Venäjän välillä ei ole pitkän kantaman ydinaseita sääntelevän START-sopimuksen kaltaista mekanismia lyhyen kantaman ydinaseiden valvontaan. Suomen näkökulmasta taktisten ydinaseiden riisunnan edistäminen ei ole täten ainoastaan arvopoliittinen kysymys – NPT-sopimuksen ja ydinaseriisunnan uskottavuudella on välillinen yhteys myös Suomen turvallisuusympäristöön.

Ydinaseriisunnan hidas eteneminen

New Yorkissa parhaillaan kokoontumistaan aloitteleva ydinsulkusopimuksen yhdeksäs tarkastelukonferenssi lähtee liikkeelle kaksijakoisista tunnelmista. Takana ovat vuoden 2010 toiveikkaat kokemukset sekä niiden pohjalta sovittu 64 askeleen toimintasuunnitelma. Lisäksi Iranin ydinteknologian käytön rauhanomaisuuden varmistamiseksi saavutettu alustava sopimus on ollut tärkeä piristysruiske.

Ydinaseiden leviämisen estämiseen sitoutuneet ydinaseettomat valtiot sekä entistä voimakkaammin ydinaseriisunnan agendaa ajavat kansalaisjärjestöt ovat kuitenkin turhautumassa ydinasevaltioiden ydinaseriisunnan hitauteen. Esimerkiksi kansalaisjärjestö Reaching Critical Will on listannut, että vuoden 2010 toimintasuunnitelmaan listatuista 22 ydinaseriisuntaa edistävästä tavoitteesta ainoastaan viisi on selvästi edistynyt. Samaan aikaan NPT-sopimuksen tunnustamat ydinasevaltiot ovat joko jatkamassa, käynnistämässä tai suunnittelemassa mittavia ydinaseiden modernisointiohjelmiaan. Ydinasevallat itse puhuvat ydinasejärjestelmien kehittämisen sijasta ”ydinaseiden hallinnan turvallisuutta edistävistä huoltotoimista” sekä nykyisten asejärjestelmien käyttöikää lisäävistä päivityksistä.

Vuoden 1995 tarkastelukonferenssissa sovittuja neuvotteluita Lähi-idän joukkotuhoaseettomasta vyöhykkeestä ei ole myöskään saavutettu. Vuodelle 2012 suunniteltu konferenssi ei neuvotteluiden fasilitaattorina toimivan Jaakko Laajavan ryhmän sitkeistä yrityksistä huolimatta toteutunut. Lähi-idän konferenssin epäonnistuminen nostanee sitoutumattomien maiden ryhmässä vahvasti profiloituneiden arabimaiden kriittisiä äänenpainoja NPT-regiimiä kohtaan (Kwon 2014, 271–273).

Ydinasevaltojen vastaus – asteittain kohti ydinaseetonta maailmaa

Ydinsulkusopimuksen ”grand bargain” – ydinaseettomien valtioiden sitoutuminen olla hankkimatta ydinaseita ydinasevaltojen ydinaseriisunnan edistämistä ja rauhanomaisen ydinenergian käytön tukemista vastaan – on siis koetuksilla.

P5-ryhmä korostaa ydinsulkusopimusta ainoana realistisena ja käytännöllisenä tienä kohti hiljalleen etenevää ydinaseriisuntaa, eikä asetelmaa tulisi sotkea uusilla sopimusneuvotteluilla tai instrumenteilla. Esimerkiksi presidentti Barack Obaman Prahassa 2009 pitämästä linjapuheesta siteerataan usein visiota ydinaseettomasta maailmasta. Harvemmin siteerataan sitä seuraavia lauseita, joissa tavoite asetetaan vuosikymmenien pituiseksi prosessiksi ja jopa korostetaan ydinaseiden strategista merkitystä Yhdysvaltojen liittolaispolitiikassa.

Ydinasevallat ovat spekuloineet, miten NPT-sopimuksen kävisi, jos joku nykyisistä ydinaseettomista maista ei esimerkiksi suostuisi allekirjoittamaan NPT-sopimuksen ulkopuolista, ydinaseet laittomina kieltävää sopimusta. Ydinaseiden täyskiellon tilalle on ehdotettu myös ydinaseiden käyttökieltoa, eli 70 vuoden ikäisen ydinaseiden käyttämättömyyden periaatteen sitomista NPT-regiimiin. Ydinaseettomat vallat ja ydinaseriisunnan puolestapuhujat vastaavasti muistuttavat, ettei ydinaseiden käyttökielto johda vielä ydinaseiden poliittis-strategisen merkityksen tai määrän vähenemiseen. Ydinasevallat ovat lisäksi luvanneet esitellä tarkistuskonferenssissa omassa P5-ryhmässä sopimansa ydinasesanaston. Ydinaseettomat maat tuskin tulevat pitämään tätä esimerkkinä NPT-sopimuksen kuudennen artiklan mukaisista ”ydinaseriisuntaan liittyvistä tehokkaista toimenpiteistä”.

Kansalaisjärjestöt ydinaseriisunnan eturintamaan

Yksi leimallinen piirre ydinaseriisuntapolitiikassa on kansalaisjärjestöjen roolin vahvistuminen. Reaching Critical Will, International Campaign to Abolish Nuclear Weapons (ICAN), Wildfire ja monet muut toimijat ovat ottaneet entistä aloitteellisemman aseman ydinaseriisunnan edistämisessä. Kansalaisjärjestöjen ketteryyden, agendan asettamisen taitojen sekä sosiaalisen median kampanjojen rinnalla kansallisvaltiot ovat alkaneet vaikuttaa kankeilta ja reaktiivisilta toimijoilta ydinaseriisuntaa koskevassa keskustelussa.

Kansalaisjärjestöt ja aktiivisimmin ydinaseriisuntaa ajavat valtiot ovat löytäneet toisensa ydinaseiden humanitaaristen vaikutusten aloitteessa. Kuten John Borrie (2014) on esittänyt, aloite pyrkii kehystämään uudelleen ydinaseiden poliittisen merkityksen, esikuvinaan kansainväliseen humanitaariseen lakiin perustuneet – ja onnistuneet – kampanjat jalkaväkimiinojen (1997) sekä rypäleaseiden (2008) kieltämiseksi. Aloitteen ympärille on nopeasti kehittynyt laaja episteeminen yhteisö, johon kuuluu ydinaseriisuntaa ajavien valtioiden ja kansalaisjärjestöjen lisäksi median edustajia, yksittäisiä aktivisteja, tutkijoita sekä kansainvälisiä järjestöjä (kuten Punainen Risti ja Punainen Puolikuu).

P5-ydinasevallat ovat odotetusti suhtautuneet NPT-regiimin ulkopuolella järjestettyihin diplomaattitason kokouksiin kriittisesti. Kuten Tytti Erästö on esittänyt, ydinasevaltioiden kritiikkiin kätkeytyy annos ristiriitaista päättelyä: samaan aikaan korostetaan ydinaseiden leviämisestä aiheutuvia vaaroja, mutta toisaalta painotetaan ydinaseiden tasapainottavaa vaikutusta maailmanpolitiikassa kritisoimalla nopeaa ydinaseriisuntaa edistävää keskustelua.

Suomen linja

Suomen linja edellisiin kysymyksiin vaikuttaa sijoittuvan kriittisten ja konservatiivisten äänenpainojen puoliväliin. Ulkoasiainministeriön turvallisuuspoliittista yhteistyötä koskevassa katsauksessa (s. 34) todettiin Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa olleen perinteisesti ”selkeä asevalvontapainotus” – olihan Suomi ensimmäisiä NPT-sopimuksen allekirjoittaneita maita vuonna 1968, mikä istui hyvin Suomen 1960-luvulta eteenpäin vahvistuneeseen linjaan monenkeskisen aseidenriisuntapolitiikan sekä suurvaltojen asevalvontadiplomatian aktiivisena tukijana.”[T]oimiva asevalvonta vahvistaa vakautta, avoimuutta ja luottamusta”, katsauksessa jatketaan. Suomen profiloituminen Lähi-idän joukkotuhoaseettoman vyöhykkeen neuvotteluiden fasilitaattorina sekä suurvaltojen asevalvontaneuvotteluiden puitteistajana lisännee vastakin Suomen pidättäytymistä ydinsulkuregiimiä eri leireihin repivistä kannanotoista.

Tulevan tarkastelukonferenssin osalta Suomen kantoja voi hahmottaa niin kutsutun Wienin kymmenen maan ryhmän työpaperista. [2] Maat ilmaisevat sitoutuvansa ydinaseriisunnan edistämiseen sekä NPT-sopimuksen vahvistamiseen. Keinoista työpaperissa korostuvat ydinturvallisuuden, ydinmateriaalia koskevan kaupan sääntelyn ja ydinenergian turvallisen käytön edistämisen kaltaiset ”pehmeämmät” mekanismit sekä läpileikkaava tavoite kansainvälisen atomienergiajärjestö IAEA:n tarkastusvalmiuksien kehittämisestä. Ydinkokeet kieltävän sopimuksen aktiivinen ajaminen lisää työpaperiin ydinaseriisunnan henkeä. Tälle hengelle on – valitettavaa kyllä – kysyntää aikana, jota määrittelee ydinaseiden strategis-poliittisen merkityksen kasvu aina Suomen lähialueita myöten.

[1] Spekulaatiot Ukrainan ydinaseperinnön ”menettämisestä”, sekä tähän liittyvä ajatus ydinaseista kaikkivoipaisena kriisinhallintamekanismina, perustuvat Ukrainan itsenäistymisen ja Neuvostoliiton hajoamisprosessin moniulotteisuuden yksinkertaistavalle kontrafaktuaaliasetelmalle, joka ei läpäise historiallisten tosiasioiden syheröistä testiä. Lisäksi argumentissa joudutaan oikomaan ydinaseiden ylläpitämiseen, huoltamiseen, testaamiseen, komento- ja ennakkovaroitusjärjestelmien rakentamiseen ja turvallisuudesta huolehtimiseen liittyviä teknisiä haasteita (joilla on myös mittavia taloudellisia seurauksia) sekä ydinasestatuksesta aiheutuvan poliittisen painolastin mukanaan tuomia seurauksia. (Ks. esim. Rublee 2015, 146–152; ks. myös Kytömäki 2014 ja Juntunen 2014.)

[2] Ryhmän muut maat ovat Australia, Itävalta, Kanada, Tanska, Unkari, Irlanti, Alankomaat, Uusi-Seelanti, Norja ja Ruotsi.

Lähteet:

Borrie, John (2014): “Humanitarian Reframing of Nuclear Weapons and the Logic of Ban”, International Affairs, 90(3): 625–646.

Bracken, Paul (2013): The Second Nuclear Age. Strategy, Danger, and the New Power Politics. New York: St. Martin’s Griffin.

Horowitz, Liviu (2014): “Why do they want American Nukes? Central and Eastern European positions regarding US nonstrategic nuclear weapons”, European Security, 23(1): 73–89.

Juntunen, Tapio (2014): ”Ukraina – menetetty ydinaseperijätär?” Tweakling [blogikirjoitus], 25.3.2014 (haettu 22.4.2015).

Kytömäki, Elli (2014): ”Ydinaseet eivät ole vastaus Ukrainan ongelmiin”, Suomen Kuvalehti 25/2014, 19.6.2014.

Kwon, Hee-Seog (2014): “Is the NPT in Trouble? Setting the Stage for the 2015 Review Conference”, Asian Journal of Peacebuilding, 2(2): 263–276.

Narang, Viping (2014): Nuclear Strategy in the Modern Era: Regional Powers and International Conflict. Princeton: Princeton University Press.

Kristensen, Hans M. ja Robert S. Norris (2015a): “US Nuclear Forces”, Bulletin of the Atomic Scientists, 71(2): 107–119.

Kristensen, Hans M. ja Robert S. Norris (2015b): “Russian Nuclear Forces”, Bulletin of the Atomic Scientists, April 14, 2015: 0–14.

Rublee, Maria Rost (2015): ”Fantasy Counterfactual: A Nuclear-Armed Ukraine”, Survival: Global Politics and Strategy, 57(2): 145–156.

Julkaisu Pommin pauloissa? Näkymiä ydinsulkusopimuksen tarkastelukonferenssiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Parin viime vuosikymmenen aikana on yleistynyt harhakäsitys, että ydinaseet ovat vaarallisia vain vääriin käsiin joutuessaan. Kuluneena vuonna ydinaseiden uhkaa on korostettu etenkin Venäjään liittyen. Tämä on pitkälti seurausta siitä, että tiedotusvälineet kiinnittävät huomiota sellaisiin ajankohtaisiin tapahtumiin, joilla on välitöntä uutisarvoa.

Tosiasiassa ydinaseiden riskit ovat paljon suurempia ja perustavanlaatuisempia kuin valtamediat antavat ymmärtää. Ydinaseet ovat ainoa teknologia, joka voi hetkessä tuhota suuren osan kaikesta maanpäällisestä elämästä. Ongelmallisia eivät ole ainoastaan yksittäiset ydinaseita omistavat tai niitä mahdollisesti havittelevat valtiot, vaan tämän sanoinkuvaamattomaan hävitykseen pystyvän teknologian olemassaolo ja levinneisyys ylipäänsä. Elämme yhä ydinaseiden armoilla, vaikka tietoisuus tästä on heikentynyt huomattavasti kylmän sodan jälkeen.

Yksi ydinaseriisunnan haasteista onkin se, että ydinaseiden muodostama uhka on näkymätön siihen asti kun se materialisoituu. Uinuvaa tietoisuutta ydinaseiden vaaroista on kuitenkin pyrittävä herättelemään, sillä ydinaseriisunta näyttää etenevän pääasiassa ydinaseettomien valtioiden ja ruohonjuuritason toimijoiden jatkuvan aktiivisuuden ja painostuksen kautta.

Norjan hallitus aloitti vuonna 2013 diplomaattitason konferensseille perustuvan prosessin, jonka tarkoituksena on saada aikaan tällainen herätys valtiollisella tasolla. Oslossa ja sittemmin Meksikossa ja Itävallassa vuonna 2014 pidettyjen konferenssien teemana on ollut ydinaseiden humanitääriset vaikutukset.

Osallistuin Wienissä 8.–9. joulukuuta 2014 järjestettyyn konferenssiin sekä sitä edeltäneeseen ICANin (International Campaign to Abolish Nuclear Weapons) kansalaisjärjestötapahtumaan. Mukanaolo lujitti uskoani siihen, että humanitääristä näkökulmaa korostavalla prosessilla voi olla merkittäviä käytännön seurauksia ydinaseriisunnalle.

Ydinasepuhe on skitsofrenistä

Humanitaarinen näkökulma ydinaseisiin ei ensi alkuun kuulosta järin omaperäiseltä. Onhan näkemys ihmiselämän pyhyydestä ollut ydinaseiden vastaisen liikkeen ytimessä alusta lähtien. Eikö tämä ole itsestään selvää? Ydinaseiden humanitäärisiä seurauksia tarkastelevan prosessin tavoitteena ei olekaan tuoda esiin jotain täysin uutta ja yllättävää tietoa. Se pyrkii haastamaan vallitsevaa puhetapaa, joka naamioi ydinaseiden vaarat niiden oletettujen hyötyjen alle.

Ydinaseita koskeva diskurssi eli puhetapa on perinteisesti ollut viiden virallisesti tunnustetun ydinasevallan – Yhdysvaltain, Venäjän, Ranskan, Iso-Britannian ja Kiinan – dominoima. Nämä YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat (ns. P5) ovat vuosikymmenten ajan perustaneet turvallisuutensa ydinasepelotteeseen eli jatkuvaan valmiuteen käyttää ydinaseita toisiaan ja, Kiinaa lukuun ottamatta, myös ydinaseettomia valtioita vastaan. Vaikka ne tunnustavat ydinaseriisunnan tärkeyden periaatteessa, käytännössä eteneminen tätä tavoitetta kohti on aina ollut toissijaista pelotepolitiikkaan verrattuna.

Tällainen arvomaailma on sisäänrakennettu ydinaseita koskevaan skitsofreeniseen diskurssiin. Ydinasevaltojen arsenaaleista useimmiten vaietaan, mutta asian tullessa puheeksi korostetaan ydinaseiden tuoman oletetun turvallisuuden ja strategisen tasapainon merkitystä. Tässä yhteydessä käytetään strategis-teknistä sanastoa, josta inhimilliset näkökohdat on etäännytetty.

Samaan aikaan ydinaseiden vaarat pelkistetään niiden leviämiseen. Oletuksena on, että ydinaseet voivat kylvää tuhoa ainoastaan Pohjois-Korean ja Iranin kaltaisten valtioiden käsissä, jotka eivät kunnioita demokratiaa ja ihmisoikeuksia.

Mainittakoon että Iranilla ei ole yhtään ydinpommia, kun taas Pohjois-Korealla niitä arvioidaan olevan kuudesta kahdeksaan. Yhdysvaltain ja Venäjän arsenaalit puolestaan lasketaan tuhansissa ja muiden P5-maiden sekä epävirallisten ydinasevaltojen – Intian, Pakistanin ja Israelin –  sadoissa.

Ydinaseet kuuluvat globaalien uhkien joukkoon

Ydinaseiden humanitäärisiä seurauksia koskeva prosessi pyrkii kyseenalaistamaan pelotepolitiikan taustalla olevia olettamuksia. Yksi näistä olettamuksista on se, että ydinaseet olisivat turvallisia nimenomaan niitä eniten omistavien valtioiden käsissä.

Olemme tottuneet luottamaan miltei sokeasti siihen, etteivät ydinaseita omistavat valtiot ainakaan tahallisesti käyttäisi ydinaseita edes konfliktien kärjistyessä äärimmilleen. Tästä ei kuitenkaan ole mitään takeita. Toimivathan ihmiset toisinaan epärationaalisesti ja tekevät virheitä. Vielä vähemmän takeita on ydinaseiden laukaisua säätelevien ja pitkälti automatisoitujen teknisten järjestelmien toimivuudesta.

Kuten Yhdysvaltain ydinaseisiin liittyviin läheltä-piti -tilanteisiin perehtynyt ja Wienin-konferenssissa mukana ollut Eric Schlosser muistutti, mikään tekninen järjestelmä ei ole täydellinen. Schlosser listaa hiljattain julkaistussa kirjassaan lukuisia esimerkkejä leväperäisyydestä ja vahingoista, jotka paljastavat ydinaseiden valvonta- ja komentojärjestelmien heikkoudet.

Vuonna 1961 yhdysvaltalaiskone tipautti vahingossa omalle maaperälleen kaksi tuhovoimaltaan 100-kertaisesti Hiroshimassa käytettyä pommia suurempaa ydinasetta. Ainoastaan yksi pieni sähkövioille altis katkaisija esti tuolloin miljoonien ihmisten kuoleman. Tuoreempi esimerkki on vuodelta 2007, jolloin Yhdysvaltain ilmavoimien lentokoneeseen lastattuihin ohjuksiin oli epähuomiossa unohtunut kuusi ydinkärkeä. Asia huomattiin vasta reilun vuorokauden kuluttua.

Vaikka valvonnan ja komentoketjujen ongelmista on aiemminkin tiedetty asiaan vihkiytyneiden joukossa, Schlosser pitää niihin liittyvän yleisen tietämättömyyden, välinpitämättömyyden ja apatian määrää käsittämättömänä. Maailmassa on yhä 16 000 ydinasetta, joista osa on jatkuvassa laukaisuvalmiudessa. Luotammeko edelleen hyvän onnen jatkumiseen? Schosser ei ollut ainoa konferenssin puhuja, jonka mukaan ydinaseet tulisi nostaa ilmastonmuutoksen rinnalle globaalien uhkien joukkoon.

Schlosserin tutkimuksen mahdollisti aiemmin salaisina pidettyjen asiakirjojen muuttuminen julkisiksi Yhdysvalloissa. Muiden ydinasevaltojen kommelluksista emme kenties tule koskaan kuulemaan, sillä niiden lainsäädäntö ei edellytä vastaavaa läpinäkyvyyttä.

Yhdestä veret seisauttavasta entisessä Neuvostoliitossa tapahtuneesta tilanteesta kuitenkin tiedämme sen avaintodistajan kertomusten kautta. Vuonna 1983 neuvostoliittolainen everstiluutnantti Stanislav Petrov rikkoi sääntöjä ja päätti olla raportoimatta eteenpäin hälytystä, jonka näyttivät aiheuttaneen valvontajärjestelmässä näkyvät Yhdysvalloista lähestyvät ohjukset.

Petrovin päätös saattoi estää ydinsodan Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä. Pitkään tuntemattomaksi jääneestä sankarista kertova elokuva The Man Who Saved the World esitettiin ensimmäistä kertaa Wienissä valtiollisen konferenssin yhteydessä.

Kokemukset muistuttavat humanitaarisista seurauksista

Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset 70 vuotta sitten ovat ainoa ihmiskunnan psyyken tallentunut kokemus ydinaseiden käytön hirvittävistä seurauksista. Niistä selviytyneiden hibakushojen henkilökohtaiset kertomukset ovat olleet keskeisessä roolissa ydinaseiden humanitäärisiä seurauksia tarkastelevassa prosessissa.

Wienissä mukana ollut Setsuko Thurlow oli 13-vuotias kun ensimmäinen atomipommi elokuussa 1945 pyyhki pois hänen kotikaupunkinsa. Thurlowin makaaberiä kertomusta pommitusta seuranneesta maanpäällisestä helvetistä ei ole helppo kuunnella. Monen kohtalotoverinsa tavoin Thurlow kuitenkin pitää sen jakamista tärkeänä, jotta kenenkään ei enää tarvitsisi kokea samaa. Thurlow ilmaisi kiitollisuutensa siitä, että vihdoin on alettu puhua inhimillisestä kärsimyksestä ydinaseisiin liittyen: toisen maailmansodan jälkeen aihe oli pitkään tabu, ja kaikki siihen viittaava materiaali sensuroitiin.

Myös ydinkokeiden uhreja on kuultu viimeaikaisissa konferensseissa. Marshall-saarilla, Kazakstanissa ja Australiassa monet menettivät ydinkokeiden seurauksena maansa, elinkeinonsa ja terveytensä. Ongelmat ovat periytyneet uusille sukupolville, eivätkä ydinasevallat ole kantaneet vastuutaan vahinkojen korvaamisesta. Yhdysvaltalaisten koekaniinia toiminut ja testeistä laajimmin kärsinyt Marshall-saaret haastoi keväällä 2014 kaikki yhdeksän ydinasevaltaa oikeuteen kansainvälisessä tuomioistuimessa. Taloudellisten korvausvaatimusten sijaan syytteen perustana on, että ydinasevallat eivät ole edenneet ydinaseriisunnassa.

Testien vaikutuksilta eivät säästyneet edes ydinasevaltojen omat kansalaiset. Yhdysvaltain Utahissa lapsuutensa viettänyt Michelle Thomas kertoi katkerana katselleensa räjäytysten aiheuttamia sienipilviä, leikkineensä niiden levittämässä radioaktiivisessa tuhkassa ja juoneensa lähitiloilta peräisin olevaa, radiojodin saastuttamaa maitoa. Thomas on sairastanut koko elämänsä, ja hänen kotikaupungissaan St. Georgessa epämuodostumat ja syöpä- ja maksasairauksien aiheuttamat ennenaikaiset kuolemat ovat yhä arkipäivää.

Thomasilla oli kuitenkin myös kannustava viesti yleisölle. Kun Bushin hallinto päätti pitkän tauon jälkeen testata uudenlaista, maanalaisten bunkkereiden tuhoamiseen tarkoitettua ydinasetta, testi peruttiin viime hetkellä Thomasin aktiivisen kampanjoinnin tuloksena.

Ydinsodan vaikutukset olisivat maailmanlaajuiset

Yksi keskeinen teema Wienissä pidetyssä ja sitä edeltävissä konferensseissa on ollut ydinaseiden käytön mahdolliset seuraukset nykypäivänä. Ydinsodan vaikutukset eivät pysyisi paikallisina, vaan tuntuisivat maailmanlaajuisesti. Uusimpien tutkimusten mukaan mukaan rajoitetullakin ydinsodalla voisi miljoonien ihmisuhrien ja laajalle levittäytyvän ydinlaskeuman lisäksi olla mittavia ilmastovaikutuksia. Niiden seuraukset saattaisivat johtaa uuteen jääkauteen ja nälänhätään.  Laajamittainen ydinsota Yhdysvaltain ja Venäjän nykyisillä arsenaaleilla merkitsisi ihmiskunnan loppua.

On selvää, että mikään avustusorganisaatio ei kykenisi toteuttamaan tehtäväänsä ydinsodan jälkeisissä olosuhteissa. Ei olekaan yllättävää että nimenomaan kansainvälinen Punainen Risti on ollut keskeinen ydinaseiden humanitäärisiä vaikutuksia käsittelevän prosessin alulle paneva voima. Sen vuonna 2011 hyväksymässä päätöslauselmassa vedotaan kaikkiin maailman valtioihin, jotta ne pyrkisivät neuvottelemaan ydinaseiden käytön kieltämiseksi.

Ydinaseet ovat kansainvälisen oikeuden harmaata aluetta

Punaisen Ristin vetoomuksen taustalla on se, että ydinaseet sijoittuvat harmaalle alueelle kansainvälisessä oikeudessa. Ne ovat ainoa joukkotuhoaseiden kategoria, jonka käyttöä ei ole kielletty kansainvälisillä sopimuksilla. Vaikka biologiset ja kemialliset aseet, ja jopa maamiinat ja rypälepommitkin on kielletty, vaatimus ydinaseiden täyskiellosta on yhä hyvin arka aihe kansainvälisessä politiikassa.

Tämä näkyi myös Wienin konferenssiin osaa ottaneiden valtioiden kannanotoissa. Siinä missä 44 ydinaseetonta valtioita peräänkuulutti täyskieltoa, muut asettelivat sanansa varovaisemmin. Varovaisten joukkoon kuului ensimmäistä kertaa mukana ollut Yhdysvallat ja sen liittolaiset. Suomen ja Norjan kannanotot edustivat niin ikään varovaisempaa linjaa, kun taas Itävalta ilmaisi tukensa täyskiellolle. Iso-Britannian tökerö kommentti puolestaan toi esiin näennäisen yksimielisyyden taustalla olevan ammottavan kuilun ydinasevaltojen ja ydinaseettomien maiden välillä: Iso-Britannian mukaan ydinaseet auttavat turvaamaan kansainvälistä tasapainoa, minkä nopealla aikataululla sovittava täyskielto vaarantaisi.

Artikkelikuva: Alexandra_Koch / Pixabay

Julkaisu Humanitarismi toimii ydinaseriisunnan välineenä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maailmanpolitiikka on sukupuolittuneiden merkitysten kyllästämä areena, jossa valtioiden toiminta liitetään monesti maskuliinisuuteen tai feminiinisyteen. Sukupuolittava merkitysten antaminen tapahtuu kuitenkin niin luonnostaan, että harvoin kiinnitämme siihen sen suurempaa huomiota.

Väitöskirjassani pohdin naurun ja huumorin roolia maailmanpolitiikassa sekä siinä mitä maailmanpolitiikasta ymmärrämme jokapäiväisessä elämässä. Väitän, että nauru jäsentää mielikuviamme maailmanpoliittisista tapahtumista. Maailmanpoliittista naurua voidaan tutkia kiinnittämällä huomio erilaisiin humoristisiin materiaaleihin. Tutkimusaineistoni koostuu lähinnä netistä löytämistäni pilakuvista. Kiinnitän huomiota erityisesti siihen, miten pilakuvissa sukupuolitetaan ja seksualisoidaan ydinasetyrkyiksi (nuclear wannabes) kutsumiani toimijoita, eli Irania ja Pohjois-Koreaa.

Ydinasevarustelun arkiset representaatiot

”Miten ydinaseet ja sukupuoli voivat kerta kaikkiaan liittyä toisiinsa?” on minulta kysytty useita kertoja vuosien varrella. Yksittäinen kuva voi toimia nopeana vastauksena kysymykseen, osoittaen selvimmät yhteydet. Oheiset kuvat juontavat juurensa vuoden 2008 heinäkuuhun, jolloin länsimaisessa mediassa levisi tieto Iranin ohjuskokeesta. Iranin kerrottiin testanneen yhdeksää ohjusta ja uutisia kuvitti kuva neljästä juuri lentoon lähteneestä ohjuksesta. Pian tarkkasilmäisimmät huomasivat kuitenkin yhden näistä ohjuksista olleen kuvamanipulaation tulos. Toisin sanoen ohjuskoe ei ollut onnistunut täydellisesti kun vain kolme kuvassa olleista ohjuksista lähtivät liikkeelle neljännen jäädessä paikalleen.

Näin meemi oli valmis syntymään. Meemillä tarkoitan joukkoa nopeasti leviäviä nettipilakuvia, jotka toistavat samoja elementtejä kuten esimerkiksi kissakuvia yhdistettynä tietoisesti väärin kirjoitettuihin teksteihin (“i can has cheezburger” lienee tunnetuin variaatio kun siten on nimetty kokonainen nettisivusto). Iranin ohjuskokeen tapauksessa eri nettisivustot julkaisivat nopeassa tahdissa valtavan määrän pilakuvia, joissa irvailtiin Iranin epäonnistumiselle. Toistuvina elementteinä tässä meemissä käytettiin ”alkuperäistä” tai manipuloitua kuvaa, johon liitettiin erilaisia esineitä ja hahmoja. Yksittäinen kuvamanipuloitu ohjus liitettiin kuvassa milloin mihinkin. Vaikkapa David Hasselhoffiin kuten oheisessa kuvassa. Lisäksi näitä kuvia liitettiin, tyypilliseen internetkultturin tapaan, jo olemassa oleviin tunnettuihin nettimeemehin (esim. LOLcats kissameemiin ja Epic Fail meemiin).

Iranin epäonnistuminen, jolle meemeissä irvailtiin, oli monitahoinen. Iran ei kyennyt laukaisemaan kaikkia ohjuksia eli oli teknologisesti epäpätevä. Se ei myöskään hallinnut suhteellisen yksinkertaista teknologiaa, kuvamanipulaatiota. Lisäksi Iran epäonnistui kansainvälisessä imagohallinnassa päästämällä ”väärän”, eli kuvamanipuloidun, kuvan julkisuuteen.Iranin toimintaa kyseisessä tapauksessa sekä laajemmin ydinasevarustelun kontekstissa tulkitaan usein mediassa ja tutkimuskirjallisuudessakin sotilaallisena pullisteluna ja uhitteluna.

Ydinasetyrkkyjen maailmanpoliittinen asema

Ydinasetyrkyt ovat valtioita, jotka havittelevat omaa ydinasetta. Globaali ydinasejärjestys voidaan nähdä arvojärjestyksenä, joka jakaa valtiot niihin joilla on, ja niihin joilla ei ole. Toisaalla on myös toimijoita, jotka kovasti haluaisivat. Globaalin ydinasejärjestyksen perustana on ydinsulkusopimus, joka institutionalisoi jaottelun ydinasevaltioihin ja ydinaseettomiin valtioihin. Ydinasetyrkkyjä pidetään usein ongelmallisina, koska niiden nähdään haastavan olemassa olevaa jakoa ja jopa uhkaavan koko järjestyksen pystyssä pysymistä.

Tutkimukseni kannalta ongelmallisena eivät näyttäydy niinkään Iran ja Pohjois-Korea, joita kutsutaan roistovaltioiksi ja pahan akseliksi. Pikemminkin pyrin kartoittamaan tapoja, joilla me ”lännessä” näemme ja hahmotamme nämä valtiot ja niiden maailmanpoliittisen aseman. Erityisesti tarkastelen niitä tapoja, joihin liittyy nauru ja huumori. Nauraminen jollekin ja jonkun toimijan naurunalaiseksi tuottaminen ovat osa maailmanpoliittista ymmärrystämme.

Arkipäiväinen ymmärrys maailmanpolitiikasta yleisesti ja ydinasetyrkyistä erityisesti on hyvin anekdootin omaista ja sirpaloitunutta. Tällä tarkoitan, että tiedon todenperäisyyttä voi olla vaikea selvittää, mutta kun jotakin “faktaa” tarpeeksi toistetaan, siitä tulee ikään kuin totta. Internet-aikakaudella tieto pirstaloituu entistä enemmän. Tieto kiertää äärimmäisen nopeasti maailman kolkasta toiseen ja monesti jokin tapahtuma saattaa tulla vastaan ensin siitä jo syntyneen parodian muodossa. Juuri tämä aiemmin mainitsemani Iranin ohjuskoe on hyvä esimerkki tapauksesta, jossa sille irvailevat kuvat saattoivat näkyä sosiaalisen median uutisvirrassa jo ennen kuin asiaa koskeva uutinen julkaistiin. Joillekin pilakuvat saattoivat jäädä ainoaksi kosketukseksi koko tapahtumaan.

Lähtökohtanani on, että nettipilakuvat voivat olla tärkeitä kansainvälisen politiikan tutkimuskohteita nykymaailmassa, jossa monet meistä viettävät suuren osan ajastaan tietokoneiden ja älypuhelinten äärellä ja osallistuen sosiaalisen median virtaan. Nettioleilua ja netissä tapahtuvia asioita on tapana pitää tavalla tai toisella ”oikeasta elämästä” irrallisena. Väitän kuitenkin, että netissä tapahtuvilla kohtaamisilla – kohdataan sitten ihmisiä, asioita tai tapahtumia – on merkitystä kansainväliseksi mieltämiemme ilmiöiden kannalta.

Henkilökohtainen on poliittista ja, kuten Cynthia Enloe on todennut, henkilökohtainen on myös kansainvälistä. Väittämä kääntyy myös toisinpäin: kansainvälinen on henkilökohtaista. Toisin sanoen arkipäiväiset tapamme käsittää ja käsitteellistää maailmanpolitiikkaa ovat osa ilmiökenttää nimeltä maailmanpolitiikka. Tutkimani nettipilakuvien välityksellä tapahtuva irvailu Iranille ja Pohjois-Korealle voisivat potentiaalisesti haastaa ja kyseenalaistaa olemassa olevia käsityksiä ydinasetyrkyista ja niiden paikasta maailmassa. Useimmiten irvailu ja naureskelu kuitenkin päätyvät tuottamaan globaalia ydinasejärjestystä uudelleen; ydinasetyrkyt pidetään paikallaan globaalin arvojärjestyksen pahnanpohjimmaisena.

Visuaalinen kollaasimetodologia

Väitöskirjani sijoittuu kansainvälisessä politiikassa sekä feministiseen tutkimusperinteeseen että populaarikulttuurin ja maailmanpolitiikan yhteyksiä hahmottavien keskustelujen kentälle. Väitöskirja on sekä poikkitieteellinen että ”poikkitaiteellinen” yhdistäessään tieteellistä tutkimusta taiteen tekemiseen. Olenkin nimennyt lähestymistapani feministiseksi kollaasimetodologiaksi, sillä visuaalisten kollaasien tekeminen on keskeinen osa tutkimusprosessia. Junk-termi feminismin edessä merkitsee hömppää ja roskaa. Tällä haluan korostaa yhtäältä sellaisiin aiheisiin ja aineistoihin paneutumista, jotka monesti nähdään niin sanotun vakavan tieteen piirissä turhanaikaisina tai liian kevyinä.

Junkin piiriin kuuluvia aiheita voivat olla juurikin nauru ja huumori, joita ei ole vakavasti itsensä ottavan tieteenalan piirissä juurikaan tarkasteltu. Aineistona puolestaan voivat toimia nettipilakuvat ja meemit. Muita mahdollisia hömppä-aineistoja voisivat olla vaikkapa erityisesti naisille suunnattu kirjallisuus (chick-lit) tai romanttiset komediat. Toisin sanoen kirjallisuuden tai elokuvan lajityypit, joita ei pidetä vakavasti otettavina. Toisaalta hömppäfeminismi on myös enemmän kuin tutkimuksellinen ote tai lähestymistapa, se on elämäntapa ja -asenne. Se leikittelee vakavuuden ja huumorin sekä vakavasti otettavuuden ja kepeyden rajoilla pyrkien murtamaan tiukkoja vastakkainasetteluja näiden väliltä.

Olen käyttänyt aineistonkeruumenetelmää, jota kutsun käänteiseksi lumipallomenetelmäksi. Tämä tarkoittaa sitä, että olen kerännyt internetkuvia seuraamalla linkkejä sivuilta toiselle eli käytännössä harrastanut melko tavanomaista nettisurffailua ja poiminut relevantit kuvat talteen. Lisäksi olen poiminut talteen sosiaalisessa mediassa sattumalta vastaan tulleita kuvia ja linkkejä. Metaforinen lumipallo on myös pyörinyt minua kohti, eli olen saanut linkkejä ja vinkkejä ystäviltä ja tuttavilta, jotka tietävät tutkimuskohteeni. Koska aineisto on sattumanvaraista, olen päätynyt käsittelemään sitä kollaasin keinoin sekä käsitteellisesti että visuaalisesti. Käsitteellisesti kollaasi toimii sekä koko työn jäsentäjänä että tieteellisen kirjoittamisen tapana, joka yhdistelee erilaisia tekstityyppejä. Visuaalinen puoli kollaasimetodologiasta on taideteosten tekeminen kerättyjä materiaaleja käyttäen.

Toinen osa materiaalien keruusta visuaalisia kollaaseja varten on kuvahakujen tekeminen Googlella. Näissä kuvahauissa olen hyödyntänyt alustavassa analyysissa esiin tulleita teemoja eli käyttänyt hakusanoina joitakin fraaseja tai käsitteitä. Lisäksi olen tehnyt erilaisia hakuja tutkimuskohteena olevista maailmanpolitiikan toimijoista. Google on keskeinen väline, jos haluaa päästä käsiksi johonkin mitä ”me” arkipäivässä ajattelemme ja siihen mikä ”meitä” näyttäisi kiinnostavan. Muun muassa UN Women on käyttänyt kuvakaappauksia Googlehaun ennakointitoiminnon teksteistä kampanjoinnissaan, osoittaakseen mitä naisista ajatellaan.

Väitän, tai oikeammin toivon, että tekemäni visuaaliset kollaasit voivat tehdä akateemisesta keskustelusta helpommin lähestyttävää muulle kuin akateemiselle yleisölle. Kun akateemisen keskustelun teemoja visualisoidaan leikkisästi kollaasien muotoon, ne voivat herättää uteliaisuutta. Akateemisen yleisön ne puolestaan voivat ainakin haastaa pohtimaan tutkimuksen tekemisen rajoja.

Sukupuolittunut ydinasevarustelu visualisoituna

Väitöskirjassani olevat kollaasit käsittelevät Pohjois-Korean osalta esimerkiksi kulutuskulttuuria, erityisesti luksuskuluttamista sekä julkkiskulttuuria. Pohjois-Korean johtajiin liitetyt erilaiset maskuliinisuudet liittyvät näihin teemoihin ja ovat enemmän tai vähemmän patologisoituja. Riippuen siitä, näyttäytyykö Kim Jong-il tai Kim Jong-un ahneena, yksinäisenä hulluna vai poikamaisena kiusaajana tai kiukuttelijana, myös tulkinnat Pohjois-Korean ydinasevarustelupyrkimyksistä saattavat muuttua. Erilaiset tulkinnat pyrkimysten syistä ja taustoista vaikuttavat myös siihen, miten muut toimijat suhtautuvat Pohjois-Koreaan. Esimerkiksi se neuvotellaanko ja miten neuvotellaan, voi vaihdella sen mukaan millaisena vastapuoli nähdään. Yksinäinen hullu voidaan nähdä eritasoisena uhkana kun lapsellinen kiukuttelija.

Iraniin liittyvät kollaasit avaavat teemoja kuten ohjuskateus, joka on 80-luvulla kehitetty ydinasevarustelua selittävä termi, sekä muita räikeämmin seksualisoituja teemoja, kuten viagra politiikka. Lisäksi Hello Kitty hahmon kautta käsittelen sitä, miten Irania yllä mainitsemani epäonnistuneen ohjuskokeen jälkeen feminisointiin. Erilaiset sukupuolen konstruktiot liitettynä maailmanpoliittisiin toimijoihin, voivat joko lisätä tai vähentää esimerkiksi niiden tuottamaa uhkaa ja siten muuttaa eri toimijoiden välisiä valtasuhteita. Feminisointi esimerkiksi on tehokas tapa saada joku näyttämään ja tuntumaan alempiarvoiselta. Iranille naurettaessa epäonnistuneen ohjuskokeen jälkeen sitä pyrittiin feminisoimaan esimerkiksi Hello Kitty hahmon avulla.

Väitän, että nauru yhdistettynä siihen, miten erilaisia maailmanpolitiikan toimijoita sukupuolitetaan ja seksualisoidaan, vaikuttaa ymmärrykseemme siitä mikä on totta. Tai siihen, mikä näyttäytyy meille totena.

Kun kollaaseissa tuotan kuvalliseen muotoon ydinasevarustelun sukupuolitettua ja seksualisoitua kuvastoa, toivon katsojan oppivan kiinnittämään huomiota näihin teemoihin sekä myös muihin vastaaviin arkipäiväisiin kuvastoihin. Kollaasien avulla voi pohtia kriittisesti sitä, miten nauru saattaa uudistaa ja pönkittää erilaisia valtasuhteita. Sukupuolittuneet ja seksualisoidut kuvastot ja tulkinnat ovat usein tulleet normaaleiksi ja luonnollisiksi. Kuvastojen kriittinen purkaminen on olennaista, kun halutaan tuottaa mahdollisuuksia toisenlaisille maailmoille.

Lisää aiheesta: Särmän väitöskirja Junk Feminism and Nuclear Wannabes – Collaging Parodies of Iran and North Korea 

Artikkelikuva: Saara Särmä: Orange Iran (2014)

Julkaisu Ydinasetyrkyt ja junk-feminismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.