Liiallinen, kestämätön kulutus on merkittävä ympäristöongelmien aiheuttaja niin Euroopan unionissa kuin globaalisti, mikä on poliittisesti jo varsin yleisesti hyväksytty tosiasia. Kestävä kulutus ja tuotanto on yksi Yhdistyneiden kansakuntien kestävän kehityksen tavoitteista. Myös Pariisin ilmastosopimuksessa tunnistetaan, että kestävät tottumukset kulutuksessa sekä tuotannossa ovat merkittävässä roolissa ilmastonmuutokseen vaikuttamisessa. 

Samoin EU:ssa on havaittu kestämättömän kulutuksen ongelmallisuus ympäristön näkökulmasta jo vuosikymmeniä sitten. Siitä huolimatta EU:n kulutuspäästöt ovat edelleen liian korkealla tasolla, ja jopa nousseet vuodesta 2010.

Kestävämpi kulutus EU:n tavoitteena

EU:n ympäristön toimintaohjelmissa on käsitelty kestävän kulutuksen edistämistä viimeistään 1980-luvulta lähtien: jo vuosien 1986–1992 ympäristön toimintaohjelmassa viitattiin kuluttajien merkitykseen ympäristöpolitiikan tukena.

Myöhemmin ympäristön toimintaohjelmissa on nostettu esille kulutustottumusten muuttamista, kiertotaloutta sekä tiedon ja ympäristömerkintöjen merkitystä sekä vaadittu edistettäväksi ympäristöväittämien harhaanjohtamattomuutta. Edelleen nykyisessä ohjelmassa 2022–2030 todetaan, että kulutuksen ympäristövaikutuksia tulee minimoida ja unionin materiaali- ja kulutusjalanjälkeä pienentää.

Ympäristöpoliittisten asiakirjojen lisäksi komissio on muun muassa laatinut vuonna 2008 kestävän kulutuksen ja tuotannon ja kestävän teollisuuspolitiikan toimintaohjelman ja vuonna 2013 tiedonannon sisämarkkinoiden luomisesta vihreille tuotteille. Kestävä kulutus on myös osa kiertotalouden toimintasuunnitelmia.

Kestävän kuluttamisen edistäminen on siis ollut EU:n tavoitteena jo pitkään osana niin ympäristö-, tuote- kuin kuluttajapolitiikkaakin.

Kestävän kulutusvalinnan oikeudelliset sääntelyinstrumentit EU:ssa

EU:ssa on pyritty edistämään kuluttajien kestävämpiä kulutusvalintoja oikeudellisella sääntelyllä 1990-luvulta lähtien. Merkinnät, kuten rengasmerkintä, energiamerkintä ja automerkintä ovat EU-oikeudessa pakottavia tiedonantovelvoitteita. Niiden tarkoituksena on tiedottaa kuluttajia tai asiakkaita tuotteen ympäristövaikutuksista, kuten energiatehokkuudesta, tuotteeseen ja esimerkiksi sen markkinointimateriaaliin liitettävällä visuaalisella merkillä. Lisäksi EU on säätänyt vapaaehtoisesti käytettävästä EU-ympäristömerkistä sekä luomutuotantomerkinnästä, joka kertoo kuluttajille luotettavasti, mikä tuote on luomua.

Yleisemmällä tasolla kuluttajille annettavaa ympäristöinformaatiota säännellään myös markkinointioikeudellisesti. Harhaanjohtavat ympäristöväittämät ovat olleet kiellettyjä EU-oikeudessa jo pitkään, ja sääntelyä on tarkennettu vuonna 2024 annetulla direktiivillä kuluttajien vaikutusmahdollisuuksien lisäämisestä vihreässä siirtymässä. Direktiivillä vahvistetaan jo aiemmin voimassa olleita tulkintoja ja oikeusohjeita harhaanjohtavista ympäristöväittämistä sekä tuodaan sääntelyn piiriin joitakin uusia harhaanjohtavien kestävyys- ja ympäristöväittämien kieltoja.

Sääntelyllä pyritään mahdollistamaan kestävämpää kulutusta antamalla kuluttajille enemmän tietoa, mutta ei kielletä tai rajoiteta ympäristölle haitallista kulutuskäyttäytymistä.

Direktiivin ohella voimaan piti tulla myös niin sanotun viherväittämädirektiivin, jolla olisi tarkennettu sääntelyä ympäristöväittämistä ja asetettu sanktioita. Komissio kuitenkin vetäytyi ehdotuksesta heinäkuussa 2025 eikä ehdotuksen tulevaisuudesta ole varmuutta.

EU on lisäksi lanseerannut digitaalisen tuotepassin, josta on säädetty paitsi ekosuunnitteluasetuksessa myös tuoreessa akku- ja paristoasetuksessa sekä rakennustuoteasetuksessa. Digitaalisen tuotepassin keskeisenä ajatuksena on tarjota tietoa tuotteen ominaisuuksista, mukaan lukien ympäristö- ja kestävyysominaisuudet, QR-koodista tai vastaavasta tietovälineestä luettavalla tavalla.

EU:n kestävämpiin kulutusvalintoihin ohjaavassa sääntelyssä keskitytään kestävyys- ja ympäristöinformaation tarjoamiseen, sen luotettavuuden takaamiseen ja informaation eri muotoihin, joita ovat muun muassa jo mainitut merkinnät ja tuotepassi. Sääntelyllä pyritään mahdollistamaan kestävämpää kulutusta antamalla kuluttajille enemmän tietoa, mutta ei kielletä tai rajoiteta ympäristölle haitallista kulutuskäyttäytymistä. Informaatio onkin niin sanotusti pehmeä ohjauskeino kestämättömän kulutuksen ongelmaan puuttumisessa.

Kestävä kulutus ja tuotanto mainitaan usein yhdessä ja ne ovat monin tavoin rinnakkaisia ja ristikkäisiä ilmiöitä. Kuluttaja ei voi valita vaikkapa energiatehokkaampaa tuotetta, jos sellaista ei ole tarjolla markkinoilla. Kestävän tuotannon sääntelyn puolella olennaista on sääntely, joka asettaa tuotteille vaatimuksia ja rajoittaa sitä, mitä EU:ssa voi tuoda markkinoille.

Ekosuunnitteluasetus on merkittävä tuotantopuolen säädös, jonka tarkoituksena on parantaa tuotteiden ympäristökestävyyttä. Sen perusajatuksena on, että tuotteita saa saattaa EU:ssa markkinoille tai ottaa käyttöön vain, jos ne täyttävät kyseisiin tuotteisiin vahvistetut ekologisen suunnittelun vaatimukset, jotka voivat olla suoritustaso- tai tietovaatimuksia.

Kestävämpi kulutus yksilön valintana

EU on tilanteessa, jossa kulutuspäästöt nousevat, vaikka kestävä kulutus on ollut agendalla yli 30 vuotta. Nykyinen yhteiskunnallinen kehitys ultrapikamuoteineen ja ”temutuksineen” ei valitettavasti viittaa siihen suuntaan, että kulutuspäästöt tulisivat laskemaan.

Olennainen kysymys on, miten kestämätöntä kulutusta voitaisiin vähentää siten, että ympäristökatastrofi saataisiin pysäytettyä tai sen etenemistä edes hidastettua. Minkälaisilla sääntelytavoilla kestämättömän kulutuksen ongelmaan olisi mahdollista puuttua vaikuttavasti?

EU:ssa ajatellaan, että yksittäisten kuluttajien käyttäytymistä voitaisiin ohjata kestävämpään suuntaan informaatiota antamalla. Kun kuluttajia tiedotetaan esimerkiksi kestävyysmerkinnöillä tuotteiden ympäristövaikutuksista, kuluttajia yksilöinä voimaannutetaan valitsemaan kahden tuotteen väliltä kestävämpi. Tämä sama logiikka on ollut ajatuksena niin 1990-luvun alussa energiamerkintää säädettäessä kuin viime vuosina esimerkiksi digitaalisen tuotepassin laatimisessa.

Kun kuluttajia tiedotetaan esimerkiksi kestävyysmerkinnöillä tuotteiden ympäristövaikutuksista, kuluttajia yksilöinä voimaannutetaan valitsemaan kahden tuotteen väliltä kestävämpi.

Asiaa voisi analysoida niinkin, että kun kuluttajille annetaan riittävästi tietoa, vastuu kestävän kulutuksen edistämisestä ei ole enää poliitikoilla, vaan kuluttajilla – eli kansalaisilla.  Kuluttajilla on ikään kuin vapaus äänestää markkinoilla kestävämpää tuotetta, jos he haluavat pysäyttää ympäristökriisin. Ajatusta siitä, että kuluttajat käyttävät markkinoita poliittiseen vaikuttamiseen esimerkiksi ympäristöystävällisiä tuotteita valitsemalla voidaan kutsua poliittiseksi konsumerismiksi.

EU:n sääntelyn perusteluissa kestävän kulutusvalinnan esteenä nähdään usein kuluttajien epäluottamus ympäristöväittämiin, tahallinen viherpesu sekä liian vähäinen tiedonsaanti.  Olisi kuitenkin syytä astua askel taaksepäin ja kysyä, laskisivatko kulutuspäästöt riittävästi, vaikka kaikki tuotteiden ympäristövaikutuksiin liittyvät tiedot olisivat jokaisen kuluttajan saatavilla eikä viherpesua ilmenisi lainkaan?

Kuluttamisen tutkimus on kuitenkin osoittanut kulutuskäyttäytymisen olevan monitahoinen ilmiö, johon vaikuttavat lukuisat rakenteelliset, taloudelliset, sosiaaliset, teknologiset, psykologiset ja poliittiset seikat – joista ympäristöystävällisyys on vain yksi. 

Kansalaisjärjestöt vaativat mainonnan rajoittamista

Kansalaiset ja kansalaisjärjestöt ovat olleet viime vuosina aktiivisia keskustelussa kulutuspäästöistä. Vuonna 2021 tehty EU-kansalaisaloite fossiilimainonnan kieltämisestä ei kerännyt riittävästi kannatusta edetäkseen. Sen sijaan Haagissa otettiin vuonna 2024 käyttöön fossiilimainonnan kielto – joka on pitänyt myös ensimmäisen asteen oikeusistuimessa.  

Suomessa eduskunnalle lokakuussa 2025 luovutettu kansalaisaloite Krääsätalous kuriin vaatii ultrapikamuodin ja krääsäkaupan eli kiinalaisten Temun ja Sheinin mainonnan ja markkinoinnin kieltämistä. Aloitteessa vaaditaan myös selvittämään mahdollisuutta vaikuttaa krääsäkaupan kasvuun verotuksen keinoin.

Luontoliitto on vetoomuksessaan vaatinut Suomea laatimaan lainsäädäntöä pikamuodin haittojen vähentämiseksi ja nuorten kestävän ja terveen kulttuurin luomiseksi. Vaadittuihin toimenpiteisiin kuuluu muun muassa pikamuodin mainontakielto, jonka halutaan kattavan sekä fyysiset että verkossa näkyvät mainokset, mukaan lukien vaikuttajien mainokset sosiaalisessa mediassa.  

Lisäksi vetoomuksessa vaaditaan läpinäkyvyyttä vaatetuotantoon, sanktio- ja ympäristömaksuja pikamuodille, kiertotalouden ja kierrätysasteen parantamista sekä alempaa arvonlisäverokantaa korjauspalveluille. Vetoomuksessa viitataan äskettäin Ranskassa hyväksyttyyn lakiin ultrapikamuodin mainonnan rajoittamisesta.  

Kansalaiset ja kansalaisjärjestöt ovat olleet viime vuosina aktiivisia keskustelussa kulutuspäästöistä.

Kiinnostavaa on, että vaaditun sääntelyn logiikka on tietyllä tapaa vastakkainen kuin nykyisen kestävää kulutusvalintaa edistävän EU-sääntelyn logiikka. EU-sääntely pyrkii edistämään kestävämpää kulutusta tarjoamalla kuluttajille lisää tietoa tuotteiden ympäristövaikutuksista. Ympäristövaikutuksista annetaan esimerkiksi vertailevaa informaatiota (energiamerkintä) tai suosittelevaa informaatiota (EU-ympäristömerkintä, luomutuotantomerkintä), jolla kannustetaan kuluttajia valitsemaan tietyt standardit täyttävä tuote. Sääntelyllä halutaan myös ehkäistä kuluttajien harhaanjohtamista.​

Pääasiallisesti EU:n informaatiosääntelyllä pyritään siis lisäämään kestävämpien tuotteiden kulutusta puuttumatta varsinaisesti kestämättömien tuotteiden kuluttamiseen. Kansalaisten ja järjestöjen aloitteissa sen sijaan lähdetään liikkeelle päinvastaisesta suunnasta – tunnistetaan ympäristölle haitallisimpia kulutuksen muotoja ja vaaditaan rajoituksia niiden mainontaan. Tämäkin vaihtoehto on informaatiosääntelyä, mutta sääntelyn keinona on informaation lisäämisen sijasta informaation vähentäminen.

Kestävä kulutus kulutusyhteiskunnassa?

Kestämättömän kulutuksen kysymys koetaan poliittisesti vaikeaksi, koska jatkuvaan talouskasvuun perustuva järjestelmä tuntuisi rakentuvan kulutuksen ja tuotannon kasvulle. Kulutuksen ympäristöllisen kestämättömyyden äärellä osutaankin länsimaisen kulutusyhteiskunnan kipupisteeseen. Lienee poliittisesti helpointa pyrkiä toimimaan nykyisen järjestelmän sisällä ja edistää lähinnä kestävämpien vaihtoehtojen kulutuksen kasvattamista.

Ympäristön näkökulmasta tulisi kuitenkin edistää myös kulutuksen määrän vähentämistä, ympäristölle haitallisen kuluttamisen lopettamista ja kulutustapojen muuttamista. Tähän jälkimmäiseen ongelmaan on herätty vaatimuksilla, joita on joissakin Euroopan valtioissa pantu jo täytäntöönkin.

EU:ssa ja sen jäsenvaltioissa on toki rajoitettu haitalliseksi koettua kuluttamista ja mainontaa sääntelyllä jo aiemminkin – oli kyse sitten tupakasta, alkoholista tai esimerkiksi luonnonvaraisten eläinten myymisestä EU-alueella. Näin ollen kansalaisjärjestöjen vaatimukset mainonnan rajoittamiseksi eivät lopulta tässä ajassa ole kovin yllättäviä.

OTM, FM Salla Viitanen on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Artikkelin kuvituskuva: Iuliia Pilipeichenko / Unsplash

Julkaisu Kestävämpien kulutusvalintojen politiikkaa ja oikeutta Euroopan unionissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venetsia on UNESCOn maailmanperintökohde ja yksi Italian suosituimmista päiväretkikohteista. Italia pitää maailmanperintöluettelon kärkisijaa 59 kohteella. Toisin sanoen Italian maailmanperintökohteet edustavat noin viittä prosenttia kaikesta maailmanperinnöstä. Italialla on kuitenkin vaikeuksia selviytyä kohteidensa riittävästä suojelusta, tämä koskee myös Venetsiaa.

Pohjois-Italiassa sijaitseva Venetsian kaupunki kattaa alueita sekä mantereelta että saaristosta. Venetsian laguunin yli sadalle saarelle levittäytyvä osa kaupungista on keskimäärin vain 80 cm merenpinnan yläpuolella. Venetsian tulvat itsessään ovat jo eräänlainen nähtävyys. Korkeavartiset muovisuojukset jaloissaan Pyhän Markuksen aukiolla poseeraavat turistit ovat olleet tuttu näky Venetsiaa käsittelevien uutisten kuvituksessa jo vuosikymmeniä, myös suomalaisessa mediassa.

Viime vuosina ilmastokriisi on voimistanut venetsialaisten arkeen kuuluvan acqua alta -vuorovesi-ilmiön vaikutuksia. Yhdistettynä merenpinnan kohoamiseen, maan vajoamiseen, ilmaston kuumenemiseen ja sään ääri-ilmiöihin, toistuvat tulvat ovat nyt entistä vakavampi uhka kaupungin asukkaille ja kulttuuriperinnölle. Venetsian laguuni puolestaan kärsii tulvien torjuntaan liittyvistä toimista.

Marraskuussa 2019 vedenpinta nousi Venetsiassa ennätyskorkealle, 187 cm merenpinnan yläpuolelle. Uutisissa Venetsia kehystettiin nyt dramaattisilla, suorastaan apokalyptisillä kuvilla hukkuvasta kaupungista. Jälleen kuvituksen päänäyttämönä oli usein Pyhän Markuksen aukio. Vain 55 cm merenpinnan ylläpuolella sijaitseva aukio on kolmanneksen vuodesta veden vallassa, ja jo vuonna 1732 venetsialaiset korottivat sitä tulvien vuoksi.

Aukio edustaa silti vain murto-osaa koko Venetsian pinta-alasta eikä siten anna tosiasiallista kuvaa ilmastokriisin vaikutusten laajuudesta kaupungin ja sen saariyhteisöjen elämäntavalle, kulttuuriperinnölle ja luontosuhteelle. Esimerkiksi noin kymmenen kilometrin ja 75 minuutin vesibussimatkan päässä historiallisesta keskustasta sijaitseva Buranon saari on yhtä lailla haavoittuvainen ilmastokriisin seurauksille.

Tässä kirjoituksessa keskityn erityisesti Venetsian saarten ja laguunin tilanteeseen. Tarkoituksenani on osoittaa, kuinka monimutkaisesta kaupungin ja luonnon välisestä valta- ja vuorovaikutussuhteesta puhumme, kun puhumme Venetsiasta. Lisäksi kun puhumme Venetsiasta, emme koskaan puhu vain Venetsiasta – Venetsia on kuvastin sille, miten kohtelemme tulevien sukupolvien perintöä.

Venetsia erityisen suojelun kohteena

Venetsia on kuulunut UNESCOn maailmanperintöluetteloon vuodesta 1987 alkaen. Se nauttii vuoden 1972 maailmanperintösopimuksen nojalla kansainvälisen kulttuuriperinnön suojelun näkökulmasta erityistä suojaa. Sopimus edellyttää Italian valtiolta suojeluvelvoitteiden sisällyttämistä omaan kansalliseen lainsäädäntöönsä, ja Venetsian turvaamiseksi on säädetty erityislaki (Legge Speciale per Venezia).

Venetsian maailmanperintökohteeksi luettava alue ei kata ainoastaan uutisista ja matkaoppaista tuttua historiallista keskustaa, vaan kaikki saaret ja niitä ympäröivän laguunin. Vuosien varrella UNESCOn tarkkailijoiden esittämistä kriittisistä huomioista huolimatta maailmanperintökomitea ei ole lisännyt Venetsiaa vaarantuneiden maailmanperintökohteiden luetteloon.

UNESCOn tarkkailijat ovat katsoneet Venetsian maailmanperintöarvojen vaarantuvan ennen kaikkea ilmastovaikutusten, massaturismin, asukkaiden poismuuton ja laguunin saastumisen vuoksi.

Toisin kuin yleisesti ajatellaan, vaarantuneiden maailmanperintökohteiden luettelo ei ole maailmanperinnön musta lista. Tämä tarkoittaa sitä, että kohteen merkitseminen luetteloon ei ole sanktio vaan tehostettu suojelukeino. Esimerkiksi vuonna 2023 luetteloon lisättiin kohteita Ukrainasta ja Jemenistä. Kohteen lisääminen luetteloon ei kuitenkaan takaa sitä, että sen suojelua aidosti tehostetaan. Tästä esimerkkinä toimii Evergladesin kansallispuisto Yhdysvaltain Floridassa.

UNESCOn tarkkailijat ovat katsoneet Venetsian maailmanperintöarvojen vaarantuvan ennen kaikkea ilmastovaikutusten, massaturismin, asukkaiden poismuuton ja laguunin saastumisen vuoksi. Maailmanperintökomitea on kuitenkin arvioinut, että Italia on UNESCOn raportteihin antamissaan vastineissa osoittanut pyrkivänsä hillitsemään riskitekijöitä konkreettisilla toimilla. Näistä keskeisiä ovat risteilyalusten pääsyn kieltäminen Giudeccan kanavaan, MOSE-tulvaporttijärjestelmä ja historiallisen keskustan pääsymaksukäytäntö.

Näistä toimista huolimatta, tai juuri niiden takia, Italiaa on vuosien mittaan kritisoitu Venetsian viherpesusta ja UNESCOn lobbaamisesta. Samankaltaista keskustelua käytiin, kun Australia onnistui vuonna 2021 välttämään Ison valliriutan lisäämisen vaarantuneiden kohteiden luetteloon.

Turismin ja veden kontrolli

Syksyllä 2023 Venetsian kaupunginvaltuusto teki päätöksen turistivirtojen kontrolloimisesta pääsymaksulla. Keväällä 2024 pääsymaksu peritään päivävierailusta historiallisen keskustan alueella tiettyinä ruuhkaisimpina päivinä, tyypillisesti viikonloppuisin. Venetsian asukkaat sekä useat muut ryhmät, kuten Venetsiassa opiskelevat tai työskentelevät henkilöt, ovat vapautettuja pääsymaksusta.

Pääsymaksu ei koske laguunin pienempiä ja syrjäisempiä saaria, kuten edellä mainittua Buranoa, vaikka se yhdessä Muranon saaren kanssa on erittäin suosittu päiväretkikohde. Nimellinen pääsymaksu siten tuskin vähentää turistien kokonaismäärää, vaan korkeintaan siirtää kuormitusta saarille, joilla pääsymaksua ei peritä.

Maailmanperintökohteeen maksullisuus ei ole poikkeuksellista. Monet suositut historialliset ja arkeologiset maailmanperintökohteet ovat maksullisia. Keskeisenä erona Venetsiaan niissä kuitenkin on se, että ne eivät ole asuinalueita. Koska ne ovat suljettuja alueita, niillä on tyypillisesti myös maksimikapasiteetti, jolla vierailijoiden määrää hallitaan. Näin ei kuitenkaan ole Venetsiassa.

Maailmanperintökohteeen maksullisuus ei ole poikkeuksellista. Monet suositut historialliset ja arkeologiset maailmanperintökohteet ovat maksullisia. Keskeisenä erona Venetsiaan niissä kuitenkin on se, että ne eivät ole asuinalueita.

Suomessakin harkittiin 2010-luvulla pääsymaksua Suomenlinnan maailmanperintökohteelle, joka on Venetsian lailla merellinen saarista muodostuva asuttu alue. Olemme tutkija Iina Järvisen kanssa todenneet vuonna 2021 julkaistussa artikkelissamme asutun maailmanperintökohteen ja kaupunginosan pääsymaksun olevan kiistanalainen kysymys perusoikeuksien näkökulmasta.

Siinä missä pääsymaksulla on esitetty rajoitettavan massaturismia, tulvariskien minimoimiseksi Venetsiassa on vuosikymmenien valmistelun jälkeen 2020-luvulla otettu käyttöön MOSE-järjestelmä. Raamatullisesti nimetystä MOSEsta on maalailtu Venetsian pelastajaa, vaikka tosiasiassa sen julmana kääntöpuolena on laguunin ekosysteemin hidas tukehduttaminen.

Tulvaportit suljetaan jo nyt useammin kuin oli alun perin tarkoitus, tulevaisuudessa todennäköisesti vieläkin useammin. Venetsian kaupungin vuorovesikeskuksen johtaja on todennut, että silloin on tehtävä päätös, ‘pelastetaanko kaupunki vai laguuni’. Kaupunki ja laguuni ovat kuitenkin erottamaton kokonaisuus; toista ei voi olla olemassa ilman toista.

Fantasia luonnon kustannuksella

Jo näytelmäkirjailija William Shakespeare on osoittanut, että kaupungit voivat olla fantasioiden ja erilaisten odotusten kohteita, vaikka niitä ei olisi koskaan kokenut tosielämässä. Shakespeare ei tiettävästi koskaan vieraillut Venetsiassa, vaikka kaksi hänen näytelmistään, Venetsian kauppias ja Othello, sijoittuvat sinne.

Nykyään erityisesti sosiaalisen median alustoille ladatut kuvat vahvistavat Venetsiaa romantisoivaa kuvastoa, jossa kaupunki esitetään Disneylandin kaltaisena teemapuistona. Sen jonotetuimpia “laitteita” ovat Pyhän Markuksen tuomiokirkko ja kellotorni, Dogen palatsi, Huokausten silta ja Rialton silta.

Vertaus Disneylandiin ei ole kovin kaukaa haettu, sillä jo vuonna 2006 taloustieteilijä John Kay ehdotti, että Venetsian pelastamiseksi kaupungin pitäisi olla sellaisen yrityksen hallinnassa, joka on tottunut tarjoamaan viihdettä massoille kuten Disney-yhtiö. Vaikka Venetsian pormestari Luigi Brugnaro on korostanut, että pääsymaksukäytäntö maksaa kaupungille enemmän kuin se tuottaa, pääsymaksun periminen saattaa vahvistaa mielikuvaa Venetsiasta ulkoilmamuseona tai huvipuistona.

Nykyään erityisesti sosiaalisen median alustoille ladatut kuvat vahvistavat Venetsiaa romantisoivaa kuvastoa, jossa kaupunki esitetään Disneylandin kaltaisena teemapuistona.

Jos pääsymaksu luo suljettuja alueita ja siirtää uhkatekijät näennäisesti pois Venetsian ydinalueilta, niin tekee myös MOSE. Se on 78 tulvaportista, kukin 20 metriä leveydeltään, koostuva kone, joka ylläpitää ihmisen ja luonnon välistä alistussuhdetta edellyttäen, että luonto joko sopeutuu ihmisen tarpeisiin tai kuolee pois.

MOSEn kautta Venetsiaa ja laguunia arvotetaan tavalla, joka synnyttää tilallista epäoikeudenmukaisuutta. Sen massiivinen koneisto aktivoi käynnistyessään hierarkian, jonka perusteella valitaan, mitkä alueet turvataan ja kenen henki säästetään. Hierarkiassa korkeimmalla vaikuttaa olevan se keskusta, joka tuottaa Venetsiasta huvipuistofantasiaa.

Yhteenvetona voidaankin todeta, että ei ole olemassa vain yhtä Venetsiaa, vaan monia. Oikeudelliset ja poliittiset suojelutoimet ovat kuitenkin vahvasti sidoksissa tietynlaisen Venetsian säilyttämisestä seuraaviin hyötyihin. Samalla ne ylläpitävät tilallista epäoikeudenmukaisuutta keskusta-alueiden ja syrjäseutujen välillä sekä vahingoittavat laguunin ekosysteemiä. 

HM, FM Sanna Lehtinen viimeistelee julkisoikeudellista väitöskirjaansa tulevien sukupolvien kulttuuriperintöön liittyvistä oikeuksista Helsingin yliopistossa Tiina ja Antti Herlinin säätiön tuella. Lehtinen on työskennellyt vierailevana tohtorikoulutettavana Ca’ Foscari -yliopistossa Venetsiassa syksyllä 2021 ja keväällä 2024. Jälkimmäisen tutkimusjakson hän vietti Buranon saarella.

Artikkelikuva: Albrecht Fietz / Pixabay

Julkaisu Mistä puhumme, kun puhumme Venetsiasta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Asumisen ratkaisut ovat tärkeä osa kestävää kehitystä. Tietoa aiheesta on saatavilla, mutta sen pitäisi kohdata kuluttaja paremmin. Miten asumiseen liittyvät ilmastovaikutukset näyttäytyvät yhteiskunnallisessa keskustelussa? Miksi tämän keskustelun siirtäminen kuluttajan arkeen voi olla haastavaa?

Esittelemme tässä artikkelissa kokoavia havaintoja ilmastoviisaan asumisen näkymisestä yhteiskunnallisessa keskustelussa, erityisesti suomalaisissa medioissa ja sosiaalisen median alustoilla.

Havainnot pohjautuvat tekeillä olevaan tutkimukseemme Kohti hiilivapaita koteja -hankkeessa, jossa selvitetään muun muassa kansalaisten toimijuutta ja ympäristöystävällisiä kulutustottumuksia. Hankkeessa käydään myös vuoropuhelua kaupunkien ja päättäjien kanssa, joiden toiminnalla on merkitystä ilmastoviisaan asumisen toteuttamisessa ja edistämisessä.

Miksi on tärkeää puhua ilmastoviisaasta asumisesta?

Asuminen aiheuttaa n. 25 % kuluttajien päästöistä eli hiilijalanjäljestä, mistä syystä siitä on tärkeää puhua. Yhteiskunnallisella keskustelulla voidaan osoittaa asumisvalintojen merkitystä kestävälle elämäntavalle ja kuluttamiselle. Asumisen tyypillisiä päästölähteitä ovat arjessa keskeiset lämmitys ja sähkönkulutus.

Tutkijat puhuvatkin sekä kestävästä että ilmastoviisaasta asumisesta. Sillä tarkoitetaan valintoja ja tekoja, joilla pyritään vähentämään asumisesta koituvia päästöjä ja asukkaan hiilijalanjälkeä.

Toisaalta käsitettä ilmastoviisas asuminen käytetään vielä harvakseltaan yhteiskunnan eri areenoilla. Kestävästi rakennetun ympäristön verkosto Green Building Council Finland on hyvä esimerkki käsitteen hyödyntämisestä ja levittämisestä laajalle yleisölle: verkosto kannustaa ja tukee taloyhtiöitä ilmastoviisaiksi monenlaisella toiminnalla, kuten energiatehokkuuden kehittämisen oppailla ja webinaareilla. 

Ilmastoviisas asuminen sisältää kestävään asumiseen verrattuna selkeämmin ajatuksen kuluttajasta viisaana toimijana, joka kykenee arjessaan ympäristöä hyödyttäviin valintoihin.

Viimeaikaisten havaintojen perusteella ilmastoviisaassa asumisessa on kyse myös asumistyytyväisyydestä ja asumiseen liittyvistä unelmista.

Toisinaan valintoja ja ratkaisuja ympäristön hyväksi voidaan tehdä omien perustarpeiden, kuten turvallisuus, mukavuus ja taloudellinen varmuus, tyydyttämisen sijasta. Ympäristöä hyödyttävät valinnat voivat myös olla ristiriidassa yksilöiden perustarpeiden kanssa, tai niihin voidaan vastata korostuneen tunnepitoisesti.

Tässä on mahdollista nähdä jännitettä kuluttajan arjen ja ekologisen modernisaation näkökulmien välillä. Ekologinen modernisaatio tarkoittaa yhteiskunnallista siirtymää kohti ympäristöystävällisempää maailmaa. Se painottuu poliittisesti ohjattuun toimintaan ympäristöasioiden hyväksi, jolloin kuluttajien arjen näkökulma jää sivurooliin.

Näitä näkökulmia on syytä pyrkiä tuomaan lähemmäs toisiaan. Esimerkiksi hankkeessamme ilmastoviisas asuminen nähdään pohjimmiltaan kaksijakoisena kysymyksenä. Yhtäältä kyse on siitä, miten voimme asua ilmaston kannalta järkevästi erilaisissa kodeissa, ja toisaalta siitä, miten tällaista asumista ja kuluttamista voidaan edistää oikeudenmukaisesti.

Viimeaikaisten havaintojen perusteella ilmastoviisaassa asumisessa on kyse myös asumistyytyväisyydestä ja asumiseen liittyvistä unelmista.

Vähähiilisyystavoitteet kurottavat kuluttajan arkeen

Yhteiskunnallisessa keskustelussa on jo pitkään ollut puheenaiheena myös valtioiden ja kuntien vähähiilisyystavoitteet. Suurimmilla suomalaiskaupungeilla on nykyään ohjelmia ja toimintamuotoja, kuten  Hiilineutraali Tampere 2030, Joensuun ilmastovahti, Hiilineutraali ja resurssiviisas Turku tai Helsinki hiilineutraaliksi kaupungiksi. Nämä ohjelmat ja kaupunkien teot ympäristön hyväksi ovat näkyvästi esillä eri medioissa.

Tämän lisäksi vähähiilisyys- ja päästöpolitiikka koskettaa yksittäisiä kansalaisia eli kuluttajia arjessaan. Kaupunkien ohella myös kuluttajia haastetaan muuttamaan käyttäytymistään ja tottumuksiaan ja ohjeistetaan tekemään valintoja kestävän yhteiskunnan ja tulevaisuuden hyväksi.

Mediat ja muut julkisen keskustelun paikat tarjoavat tietoa ja neuvoja keskeisistä kysymyksistä ja tyydyttävät ainakin jossain määrin kuluttajien tiedontarpeita ilmastoviisaasta asumisesta. Yhteiskunnallinen keskustelu monipuolisine näkökulmineen saattaa kuitenkin myös hämmästyttää ja kummastuttaa kuluttajaa.

Mediat tarjoavat monipuolista mutta sirpaleista tietoa

Kestävän kehityksen mukaisista tavoitteista, kaupunkien ja muiden toimijoiden teoista sekä kansalaisten rooleista viestitään eri areenoilla Suomen mediakentässä. Uutis-, ammattilais- ja ajankohtaismedioissa on esillä runsaasti asumiseen kytkeytyviä puheenaiheita. Näitä ovat muun muassa energiapoliittiset päätökset ja vähähiilisyys rakennusten suunnittelussa ja materiaaleissa.

Ilmastoviisaus-puhe on sen sijaan harvinaisempaa. Se piilotetaan usein esimerkiksi energiatehokkuus- tai ratkaisupuheeseen. Jälkimmäisellä tarkoitetaan puhetapaa, jossa asumisen ilmastovaikutuksia lähestytään ennemmin taloudellis-teknologisista kuin elintapojen kestävyyden näkökulmista.

Suomalainen kuluttaja saa siis monipuolista tietoa erilaisista medioista asumisensa ympäristöystävällisiin valintoihin. Mediateksteissä toisaalta hyödynnetään tiedon lähteinä ja ohjeiden antajina usein poliitikkoja, päättäjiä, yritysmaailman edustajia ja muunlaisia vaikuttajia muun muassa kolmannelta sektorilta. Heidän välittämänsä tieto tai ohjeet voivat kuitenkin jäädä jossain määrin etäisiksi kuluttajille.

Ilmastoviisaus-puhe piilotetaan usein energiatehokkuus- tai ratkaisupuheeseen.

Kuluttajalähtöisyys – esimerkiksi kuluttajien omat tarinat – kuin myös samaistuttavuus ovat ilmastoviisaan asumisen mediakeskustelussa vähäisemmässä roolissa. Tarinoita kotien remonteista ja yksilöiden tai perheiden ekologisista valinnoista on enemmän esillä asumiseen erikoistuneissa aikakauslehdissä ja sivustoilla.

Tiedon monipuolisuus on myös haaste. Tiedon viidakossa suunnistaessaan kuluttajilla olisikin hyvä olla kykyä erottaa jyvät akanoista – eli löytää juuri heidän arkeaan koskevat tiedot, päätökset, esimerkit ja ohjeet.

Asumisen arkiset haasteet ovat esillä kuluttajien verkkokeskusteluissa

Ilmastoviisaan asumisen puheenaiheet ja puhetavat rakentuvat ja leviävät myös sosiaalisessa mediassa. Näille keskusteluille näyttää olevan tyypillistä, että asumiseen liittyviä valintoja pohditaan ja tehdään ensisijaisesti oman talouden ja mukavuudenhalun nimissä eikä niinkään ympäristöasiat tai kestävä kehitys edellä.

Tähän asetelmaan kytkeytyy lisäksi monenlaista vastakkainasettelua, Esimerkiksi kuluttajat saattavat asettua syyllisen tai viattoman rooliin kertoessaan arjen valinnoistaan.

Kuitenkin verkon keskusteluissa pilkahtelee puhetta ekologisuudesta ja hyvästä elämästä, johon sisältyy ympäristöstä huolehtiminen.

Yhtenä keskusteluun vaikuttavana tekijänä ovat keskustelualustojen vaihtelevat puitteet ja kulttuurit. Esimerkiksi kierrätystottumuksia esittelevä bloggaus kuvineen ruokkii todennäköisesti samanhenkistä ja myönteissävytteistä keskustelua enemmän kuin kierrätystottumuksia avoimesti kritisoiva verkkokeskusteluketjun avausviesti.

Jälkimmäisessä tapauksessa keskustelu on todennäköisesti yhtä lailla samanhenkistä, mutta aloitustavan myötä lähtökohtaisesti kielteissävytteistä.

Säröääniä oikeudenmukaisuuden nimissä

On hyvä, että ilmastoviisaasta asumisesta kerrotaan eri tavoin eri medioissa ja käydään monitahoista julkista keskustelua. Kuluttajat saavat näin eväitä tehdäkseen viisaita valintoja.

Olemme hankkeessamme keränneet mediatekstejä kymmenen vuoden ajalta (2010–2020) ja keskusteluja viiden vuoden ajalta (2015–2020/2021). Näiden pohjalta on jo alustavasti todettavissa, että kuluttajien valinnanvaraa hallitaan välittämällä tietoa kiitettävästi asumiseen liittyvistä aiheista, kuten energiaremontit. Toisaalta kuluttajat saavat välttävästi tietoa esimerkiksi taloudellisen ja ekologisen elämäntavan yhdistämisestä.

Kuluttajien valinnanvaran ja saatavilla olevien tietojen hallinnassa on kyse diskursiivisesta vallasta, eli siitä, että tietyt tahot käyttävät kieltä ja julkista palstatilaa omien tarkoitusperiensä mukaisesti. Ilmastoviisaan asumisen keskustelussa näitä tahoja ovat sekä mediainstituutiot journalisteineen että hallitsevaa puhetapaa määrittelevät ja ylläpitävät poliittiset asiantuntijat, eri alojen ammattilaiset sekä yritysmaailman edustajat.

Suomalaiselle kuluttajalle välitetään tietoa ja tarjotaan toivoa kestävämmästä arjesta sekä kuluttamisen tavoista. Samanaikaisesti kuitenkin saatetaan aiheuttaa hämmennystä ristiriitaisilla, usein poliittisilla tiedoilla.

Näyttää myös siltä, että ilmastoviisaita asumisen päätöksiä ja toimenpiteitä uudis- ja korjausrakentaminen huomioiden kohdistetaan tiettyihin alueisiin ja sosiaaliryhmiin enemmän kuin toisiin. Näin syntyy eriarvoistavia kehityksiä esimerkiksi kaupunkien ja maaseudun tai hyvä- ja pienituloisten välille.

Suomalaiselle kuluttajalle välitetään tietoa ja tarjotaan toivoa kestävämmästä arjesta sekä kuluttamisen tavoista. Samanaikaisesti kuitenkin saatetaan aiheuttaa hämmennystä ristiriitaisilla, usein poliittisilla tiedoilla, teknologiaan ja ratkaisuihin uskovalla puheella ja hahmottoman toimijaverkon toiminnalla.

Kuluttajan pitäisikin pystyä sijoittamaan lukemansa tiedot, ohjeet ja päätökset omaan arkeensa, jotta niillä olisi vaikutusta käyttäytymisen muuttamisessa. Ei riitä, että tietoa välitetään vaikkapa ympäristöystävällisen ja energiatehokkaan lämmitysmuodon vaihtoehdoista, vaan se pitää myös esitellä ja jäsentää kuluttajan kielelle.

Ilmastoviisaan asumisen kytkös omaan arkeen jää yhteiskunnallisessa keskustelussa vielä monin tavoin keskeneräiseksi. Viisaiden valintojen tekemisessä arjessa olisi lisäksi varaa korostaa nykyistä enemmän yhteisöllisyyttä sekä aiheesta keskusteltaessa että varsinaisessa toiminnassa. Toivoa silti on, sillä yhteiskunnallinen keskustelu käy yhä kiivaampana ja lisää tiedon ohella myös valinnanmahdollisuuksia kuluttajan arkeen.

FT Liisa Kääntä on tutkijatohtori Vaasan yliopiston viestintätieteissä. Kääntä tutkii ilmastoviisaan asumisen mediadiskursseja hankkeessa Decarbon Home – Kohti hiilivapaita koteja. Hanketta rahoittaa strategisen tutkimuksen neuvosto, joka toimii Suomen Akatemian yhteydessä.

FT Merja Koskela on soveltavan kielitieteen professori Vaasan yliopiston viestintätieteissä. Koskelan tutkimus liittyy asiantuntijaviestintään ja organisaatioviestintään. Koskela on mukana Decarbon Home -hankkeessa. 

FT Eveliina Salmela on tutkijatohtori Vaasan yliopiston viestintätieteissä. Salmela tutkii ilmasto- ja energiaviisaaseen asumiseen liittyviä diskursseja sosiaalisessa mediassa ja verkkokeskusteluissa Decarbon Home -hankkeessa.

Dosentti, KTT Henna Syrjälä on markkinoinnin vanhempi tutkija Vaasan yliopistossa. Syrjälä johtaa Decarbon Home -hankkeessa kansalaisten toimijuuteen keskittyvää työpakettia sekä Vaasan yliopiston osahanketta.

Artikkelikuva: jorisamonen / Pixabay.com

Julkaisu Kuluttajat ilmastoviisaan asumisen haasteiden äärellä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eatnameamet – Hiljainen taistelumme (2021), ohj. Suvi West

Suomessa keskustellaan nyt vilkkaasti siitä, mitä on saamelaisiin kohdistunut kolonialismi, ja miten menneisyys vaikuttaa nykypäivässä. Ajatus, että meilläkin on oma kolonialistinen historiamme, ei näytä enää täysin järkyttävän suomalaista omakuvaa.

Päinvastoin, keskustelun kautta voimme nostaa itsemme historian hyviksiksi. Sellaiseksi haluaa myös Suomen valtio, joka on käynnistämässä saamelaisten ja valtion välistä totuus- ja sovintokomissiotyötä. Tavoitteena on ”koota saamelaisten kokemukset valtion ja eri viranomaisten toimista ja tehdä tämä tieto näkyväksi”.

Ajatus, että meilläkin on oma kolonialistinen historiamme, ei näytä enää täysin järkyttävän suomalaista omakuvaa.

Mutta entä jos saamelaisten kokemukset kertovat, ettei kyse ole vain historiasta ja sen vaikutuksista, ja että kolonialismia tuotetaan aktiivisesti myös tänä päivänä, vieläpä juuri valtion toimesta? Tätä pohtii ohjaaja Suvi Westin keväällä 2021 ilmestynyt dokumenttielokuva Eatnameamet – hiljainen taistelumme, joka kutoo rihma rihmalta kuvan saamelaisiin kohdistuvasta kolonialismista nyky-Suomessa.

Ristiriitainen valtio

Täysin saamenkielinen elokuva rakentuu osin juristi Ánneristen Juuson (Anni-Kristiina Juuso) haastatteluille ja videomateriaalille, jota on kuvattu totuus- ja sovintokomission esivalmisteluun liittyvissä kuulemistilaisuuksissa saamelaisten kotiseutualueella vuonna 2018.

Valtioneuvoston kanslian palkkaaman Juuson mandaatti vaikuttaa lähtökohtaisesti mahdottomalta: hänen vastuullaan on selvittää, mitä saamelaiset totuus- ja sovintokomissiolta toivovat ja miten he siihen suhtautuvat. Tehtävää suorittaessaan hän laittaa saamelaisena likoon omat yhteisösuhteensa ja yhteisön luottamuksen, mutta edustaa samalla valtiota, jonka motiiveista kukaan ei tunnu olevan varma.

Valtioneuvoston kanslian palkkaaman Juuson mandaatti vaikuttaa lähtökohtaisesti mahdottomalta: hänen vastuullaan on selvittää, mitä saamelaiset totuus- ja sovintokomissiolta toivovat ja miten he siihen suhtautuvat.

Totuus- ja sovintokomission valmisteluun liittyvän materiaalin lisäksi West on kuvannut valtayhteiskunnan ja saamelaisten kohtaamisia ja ”hiljaista taistelua” samaan aikaan toisaalla järjestetyissä keskustelutilaisuuksissa, tapahtumisissa ja kuulemisissa, jotka kertovat omaa tarinaansa nykykolonialismin rakenteista ja käytännöistä. Lisäksi elokuvaa tasapainottavat lukuisat henkilöhaastattelut ja Pohjois-Suomeen ja saamelaisiin liittyvä audiovisuaalinen arkistomateriaali, jotka rakentavat jatkuvuutta historian ja nykykeskustelujen välillä.

Nämä sirpaleet West kokoaa yhteen teemoittain oman kertojaäänensä avulla ja kuvaamalla maata ja luontoa, joka vaikuttaa kaiken taustalla.

Keskipisteessä maa

Westin kuvaama nykykolonialismi on sotkuista, hiipivää ja arkista, mutta pelottavan johdonmukaista. Se on sekä tietämättömiä että sidonnaisia virkamiehiä, omaa unelmaansa eläviä kullankaivajia, matkailun superyrittäjiä ja pinnallisia ministerivierailuja.  Se on omistamista, investointia, kaavoittamista, lainsäädäntöä, tutkimuksia ja selvityksiä, muualla tehtyjä päätöksiä.

Yhä enemmissä määrin se on myös vihapuhetta ja uhkailua sekä kaiken saamelaisille kuuluvan omimista saamelaisten kulttuuri-itsehallinto, saamelaiskäräjien vaaliluettelo ja sitä kautta saamelaisten identiteetti ja oman yhteisön ääni mukaan lukien.

Saamelaisille maa merkitsee kansan, kielen, kulttuurin ja yhteisön perustaa. Mutta juuri tähän samaan pohjoiseen, arktiseen maahan kohdistuu tänä päivänä laajempaa ulkopuolista kiinnostusta kuin koskaan aikaisemmin.

Kaiken yllä mainitun taustalla on kuitenkin maa (pohjoissaameksi eana; eatnameamet = maamme). Saamelaisille maa merkitsee kansan, kielen, kulttuurin ja yhteisön perustaa. Mutta juuri tähän samaan pohjoiseen, arktiseen maahan kohdistuu tänä päivänä laajempaa ulkopuolista kiinnostusta kuin koskaan aikaisemmin, niin kaivostoiminnan ja luonnonvarateollisuuden kuin globaalien ja paikallisten infrastruktuurihankkeiden, kuten Jäämerenradan, matkailun ja vapaa-ajankäytönkin suunnalta.

Siksi kolonialismi on kaikkea muuta kuin mennyttä tai menneen perintöä. Kuten West elokuvassaan sanoittaa, ”Äiti maamme ansiosta olemme selvinneet täällä tuhansia vuosia. Ja maan takia he pyrkivät nyt pyyhkimään meidät pois. Uudet staalot ovat lähteneet liikkelle”.

Vastarinnan kasvot

Elokuvassa haastateltujen, etupäässä nuorten aikuisten saamelaisten kertomuksissa heijastuu huoli siitä, päättykö heidän omaan sukupolveensa se, mitä heidän isovanhempansa ja vanhempansa ovat tähän päivään asti pystyneet pitämään elossa. Mainitut uudet staalot ovat kenties aiempaa mahtavampia.

Toisaalta he ovat hyvin tietoisia oikeuksistaan eikä taito käyttää tämän päivän työkaluja, kuten sosiaalista mediaa, ole ainakaan haitaksi. Yksi parantaa ylisukupolvista traumaa opiskelemalla saamen kielen, toinen toimii agitaattorina ja somevaikuttajana, kolmas yhdistää aktivismin ja toiminnan saamelaiskäräjillä.

Haastattelut ovat puhuttelevia, mutta katsoja jää kaipaamaan myös vähemmän julkisuudessa esillä olleiden ja saamelaispolitiikassa profiloitumattomien eri ikäisten saamelaisten kokemuksia ja näkemyksiä. Niitä kuullaan lähinnä totuus- ja sovintokomission alustavien kuulemistilaisuuksien taltiointien yhteydessä.

Yksi parantaa ylisukupolvista traumaa opiskelemalla saamen kielen, toinen toimii agitaattorina ja somevaikuttajana, kolmas yhdistää aktivismin ja toiminnan saamelaiskäräjillä.

Halukkaita suoriin haastatteluihin voi kuitenkin olla vaikea löytää. Saamelaisyhteisö on Suomessa pieni ja saamelaisten alkuperäiskansaoikekuksiin liittyvät konfliktit ovat sekä paikallisia että tulehtuneita. Ihminen, joka ottaa saamelaisten oikeuksien puolesta julkisesti kantaa, altistaa lähes poikkeuksetta itsensä systemaattiselle, henkilöön menevälle mustamaalaukselle ja jopa vihapuheelle. Siksi julkinen osallistuminen keskittyy herkästi muutaman henkilön harteille.

Tämä on yksi syy, miksi taitelijakollektiivi Suohpanterrorkin otti alun perin linjakseen kasvottomuuden. Pienissä yhteisöissä maski mahdollistaa sanan- ja ilmaisunvapauden myös niille, jotka eivät halua tulla maalitetuiksi tai kohdata maalittajaansa päivittäin kaupassa, työssä tai lastentarhan tuulikaapissa.

Ei sovintoa ilman totuutta

Elokuva nostaa väistämättä mieleen, mihin ja kenen tarpeisiin saamelaisten ja valtion sovinto nykytilanteessa vastaisi.

Kenties koskettavimman puheenvuoron pitää nuori poromies, joka valtion edistämää Jäämerenrataa vastustavassa tilaisuudessa kertoo huolestaan sekä saamelaisena että poronhoitajana. Jäämerenrata olisi viimeinen naula, joka yhdessä muun kilpailevan maankäytön kanssa lopettaisi poronhoidon hänen alueellaan. Miehen tyttöystävän suurin haave on opiskella koltansaamen opettajaksi ja palata kotikylään opettamaan sitä. Jos joka suunnasta tuleva voimakas paine vie saamelaisilta perinteiset elinkeinot ja siten myös syyt asua alueella, ei tyttöystävällä kuitenkaan ole ketään, jota palata opettamaan.

Totuudelle sen sijaan olisi tarvetta. Alun perin Suomi ehdotti, että toisin kuin esimerkiksi Kanadassa ja Norjassa, Suomessa komission nimi voisi olla yksinkertaisesti sovintokomissio. Tämä ehdotus hylättiin totuus- ja sovintoprosessin tarkoituksen vastaisena, koska sovintoon ei voi ketään vaatia ennen kuin on selvitetty, mitä oikeasti on tapahtunut.

Ja siitä, mitä on tapahtunut ja tapahtuu, Westin elokuva nimenomaan haluaa meille kertoa.

Sovintoon ei voi ketään vaatia ennen kuin on selvitetty, mitä oikeasti on tapahtunut.

Yksi keskeinen totuuden ympärille kietoutuva teema liittyy meneillään olevaan kamppailuun saamelaiskäräjien vaaliluettelosta, jossa valtio korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) muodossa on ottanut aktiivisen roolin – mutta saamelaiskäräjiä ja saamelaisten omaa näkemystä vastustavana tahona.

Elokuvassa saamelaiset kertovat huolensa siitä, miten KHO on alkanut määrätä saamelaisina esiintyviä suomalaisia saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Westin elokuvassa haastatellun saamelaiskäräjien entisen puheenjohtajan Tiina Sanila-Aikion mukaan näiden suomalaisten tavoitteena on päästä vaikuttamaan saamelaiskäräjien toimintaan erityisesti luonnonvaroihin ja maankäyttöön liittyvissä asioissa. Näissä asioissa saamelaisten ja suomalaisten sekä valtion tavoitteet helposti risteävät.

Saamelaisten totuudentaju joutuukin koetukselle, kun yksi suomalaisen tuomioistuimen päätöksellä saamelaiseksi luettu, mutta saamelaiskäräjien ja saamelaisten laajasti suomalaiseksi tuntema henkilö ja sen jälkeen saamelaiskäräjien edustajaksi valittu Kari Kyrö avaa vuonna 2016 saamelaiskäräjien uuden kauden ensimmäisen täysistunnon. Westin elokuvassakin vilahtavasta avauspuheenvuorosta on sittemmin muodostunut klassikkomeemi: puheessaan Kyrö kiittelee vuolaasti valtiota kaikesta, mitä se on kädenojennuksena tehnyt, mutta lipsauttaa kohtalokkaasti ”meille suomalaisille”, ennen kuin korjaa positionsa saamelaiseksi.

Kysymys itsemääräämisoikeudesta

Vuonna 2019 YK:n ihmisoikeuskomitea lausui, että korkeimman hallinto-oikeuden päätökset määrätä vaaliluetteloon vuosina 2011 ja 2015 yhteensä 96 henkilöä, jotka eivät ole saamelaisia, rikkoivat mielivaltaisina sekä saamelaiskäräjälakia että saamelaisten itsemääräämisoikeutta. Niin ikään YK vaati, että Suomen tulee korjata päätöksistä aiheutunut vahinko ja huolehtia, ettei vastaaville virheellisille laintulkinnoille ole vastaisuudessa enää sijaa. Saamelaiskäräjälaista tulisi poistaa epäselvyyttä luovat kohdat ja saamelaisten oikeutta määrätä itse oman kansansa jäsenyydestä kunnioittaa ja vahvistaa.

Suomella on aito mahdollisuus irtautua kolonialismin historiasta.

YK:n moitteiden seurauksena Suomen hallitus on yhdessä saamelaiskäräjien kanssa laatinut ehdotuksen saamelaiskäräjälain uudistamiseksi, joka on pian etenemässä eduskunnan käsittelyyn. Myös totuus- ja sovintokomission työn on määrä alkaa vielä vuoden 2021 puolella.

Molemmissa prosesseissa Suomella on aito mahdollisuus irtautua kolonialismin historiasta. Eatnamenet – hiljainen taistelumme kertoo, miksi niin totuuden kuin sovinnonkin tavoittelussa katse on ulotettava myös nykypäivään, meidän omiin asenteisiimme, käytäntöihimme, etuihimme ja ennakkoluuloihimme.

Saamelainen elokuva

Elokuva johdattaa myös katsojan pohtimaan, miksi etsiä sovintoa, kun maiden haltuunotto, assimilaatiopolitiikka ja saamelaisten syrjäyttäminen päätöksenteosta jatkuvat yhä, osin uusin tavoin. Onko totuus- ja sovintokomission perimmäisenä tavoitteena vain puhdistaa Suomen julkisuuskuvaa? Voiko ylisukupolvisesta traumasta ylipäätään eheytyä yhteisöllisen hätätilan jatkuessa?

Onko totuus- ja sovintokomission perimmäisenä tavoitteena vain puhdistaa Suomen julkisuuskuvaa?

Merkittävin saavutus on kuitenkin elokuvan rakentama kokonaiskuva monitahoisesta vallasta, jota suomalainen yhteiskunta yhä käyttää suhteessaan saamelaisiin. Tuo vallankäyttö ei ehkä näytä kovin pahalta mistään yksittäisestä suunnasta katsottuna, mutta kokonaisuutena se ulottuu kaikkialle. Tämän kokonaisuuden  tuntevat läpikotaisin vain ne, joihin tuo vallankäyttö voimakkaimmin kohdistuu.

Siksi – saamelaista kulttuuri- ja elokuvavaikuttaja Liisa Holmbergia siteeraten – on ensiarvoisen tärkeää, että saamelaisesta todellisuudesta kertovan elokuvan tekee saamelainen itse ja täysin omilla ehdoillaan.

Suvi Westin dokumenttielokuva Eatnameamet – Hiljainen taistelumme on nähtävillä Yle Areenassa 25.10.2021 lähtien.

PhD SoSci, Marie Sklodowska-Curie Fellow Laura Junka-Aikio on politiikan ja kulttuurin tutkija Norjan Arktisessa yliopistossa (UiT). Hän on myös Norjan tutkimusakatemian rahoittaman hankkeen ”New Sámi Renaissance: Nordic Colonialism, Social Change and Indigenous Cultural Policy” vastuullinen johtaja. Kirjoituksen taustalla oleva tutkimushanke on saanut rahoitusta Euroopan Unionin Horizon 2020 tutkimus- ja innovaatio-ohjelmasta, osana Marie Sklodowska-Curie rahoitussopimusta no. 845232.

EDIT 24.6.2022: Kirjoittajatiedot päivitetty.

Julkaisu Arvio: Kuva kolonialismista nyky-Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ympäristönsuojelulaki kieltää ympäristön pilaamisen. Myös ympäristön kulttuuri- ja virkistysarvon vähentäminenkin on kiellettyä pilaamista. Laki asettaa lisäksi tavoitteeksi kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien parantamisen ympäristöä koskevassa päätöksenteossa.

Tutkimme, miten kansalaiset pystyvät vaikuttamaan päätöksentekoon, jos he kokevat harrastamisen ja luonnosta nauttimisen vaikeutuneen lähiympäristönsä pilaantumisen vuoksi. Havaitsimme, että ympäristönsuojelulaki ei antanut suojaa turvealueiden vesistöjen lähistöllä asuville kansalaisille eikä avannut mahdollisuuksia vaikuttaa päätöksentekoon. Esteenä on rakenteellinen välinpitämättömyys, jossa on vahva poliittinen ulottuvuus.

Turvetuotanto on ollut asukkaiden ankaran kritiikin kohteena

Jyväskylän yliopiston tutkijaryhmä on osana Suomen Akatemian Strategisen neuvoston rahoittamaa ympäristöhallintoa koskevaa CORE-hanketta tutkinut tapausta, jossa turvemaiden vesistöjen äärellä olevat keskisuomalaiset asukkaat ovat huolestuneet lähivesien pilaantumisesta ja ryhtyneet aktiiviseen toimintaan vesien saastumista vastaan.

Saarijärven reitti on ollut Suomen ympäristökeskuksen luokituksen mukaan Keski-Suomen huonokuntoisimpia vesialueita. Teimme kyselytutkimuksen reitin varren asukkaiden suhteesta luontoon sekä käsityksistä veden laadun muutoksista ja muutosten syistä. Tutkimuksen nimi Ei vettä rantaa rakkaampaa kuvaa asukkaiden läheistä luontosuhdetta, jota vesien pilaantuminen varjostaa. He kertoivat lähiympäristön vesien huonon kunnon vaikeuttaneen kalastamista, uimista ja saunomista sekä mökeillä viihtymistä.

Ympäristönsuojelulaki ei antanut suojaa turvealueiden vesistöjen lähistöllä asuville kansalaisille eikä avannut mahdollisuuksia vaikuttaa päätöksentekoon.

Turvetuotantoalueilta valuva vesi tunnistettiin pilaantumisen pääsyyksi. Kolme neljästä katsoi turvetuotannon vaikuttaneen veden pilaantumiseen paljon tai erittäin paljon. Liki puolet vaati turpeen noston lopettamista kokonaan.

Tutkimuksemme Keskisuomalainen turveprotesti perustui vesistöliikkeen aktiivien haastatteluihin ja dokumenttiaineistoon. Selvitimme kansalaisten mobilisoitumista heidän puolustaessaan lähivesiensä puhtautta ennen muuta turvetuotantoa vastaan. Vahvistaakseen vaikuttamista vesistöliike organisoitui Pelastetaan Reittivedet – yhdistykseksi (PRV). Tutkimuksen keskiössä ovat sekä yhdistyksen vaatimukset saada poliittis-hallinnollinen järjestelmä säätelemään tiukemmin turpeen nostoa että hallinnon reagointi kansanliikkeen vaatimuksiin.

Kansalaisten vesihuoliin on suhtauduttu välinpitämättömästi

Ylimpien päätöksentekoelinten suhtautumisessa vesistöhaittoihin voitiin nähdä piirteitä rakenteellisesta välinpitämättömyydestä. Käsitteellä tarkoitetaan sitä, että etäällä valtakeskuksista olevien huolia ja ongelmia ei huomioida, jos ne eivät tuota haittaa valtaeliitin jäsenille, ja että yhteiskunnan hierarkian ylätasolla tehtyjen ratkaisujen haittavaikutuksia perustason ihmisten elämään ei tunnisteta.

”Ei sitä laiturin nokasta tuijottamalla pysty veden laatua arvioimaan.”

Virkakoneiston välinpitämättömyys tuli kansalaisia vastaan heti, kun he alkoivat välittää ylöspäin tietoa vesien pilaantumisesta. PRV:n johtohenkilöiden kertoman mukaan heille vastattiin, että ”ei sitä laiturin nokasta tuijottamalla pysty veden laatua arvioimaan”. Kun he valittivat veden huonosta kunnosta, heiltä kysyttiin, ”onko teillä näyttöä”. Näytöksi olisivat kelvanneet vain laboratorioanalyysilla osoitetut tulokset. Niiden hankintaan viranomaisilla ei ollut halua.

Kansalaisia loukkasivat väitteet, että järven äärellä asuvat eivät pysty erottamaan likaista ja puhdasta vettä toisistaan ilman, että se todennetaan laboratorioanalyysissä.

Kansalaisten vaikutusyritykset törmäävät maakunnalliseen vaikuttajaverkostoon

Vesistöistään huolestuneet kansalaiset kokivat, että maakunnallisten instituutioiden vastuuhenkilöstä, poliitikoista sekä turvealan ja elinkeinoelämän johtajista muodostunut vaikuttajien verkosto suojeli turvetuotantoa, eikä välittänyt kansalaisten kokemasta vesistöhuolesta. Turpeen noston haitalliset vesistövaikutukset olivat taloudellisten intressien rinnalla vähäpätöinen asia. Välinpitämättömyys näkyi myös maakunnan valtalehden asettumisessa turvetuottajien puolelle paikallisissa konflikteissa.

Vaikuttajaverkosto sulki pois kansalaisinformaation tukeutuen viranomaisten mittareihin veden laadusta sekä turvetuottajien tietoon, että turpeenottoalueilta valuu vesistöihin vain puhdasta vettä. Kansalaishavaintojen mukaan vesien pilaantumisen aiheuttaa turpeen nostoalueilta valuva järvien vesiin liukeneva humus.  Kun humusta ei näkynyt taajamien ja tehtaiden jätevesipäästöjen mittaamiseen kehitetyissä analyyseissa, kansalaisten havainnot mitätöitiin sanomalla, ettei liukenevaa humusta ole olemassakaan. Asukkaat ovat kertoneet, että viranomaismittausten mukaan puhdas vesi on monissa järvissä täysin käyttökelvotonta.

Kun humusta ei näkynyt taajamien ja tehtaiden jätevesipäästöjen mittaamiseen kehitetyissä analyyseissa, kansalaisten havainnot mitätöitiin sanomalla, ettei liukenevaa humusta ole olemassakaan.

Kun vesistöliikkeen edustajat osallistuivat Keski-Suomen energiapäivä -seminaareihin, heille valkeni, miten kevyesti valtaeliitti sivuutti asukkaiden havaitsemat turvetuotannon ympäristöongelmat ja korosti turvetta kotimaisena polttoaineena, sen tärkeyttä huoltovarmuuden kannalta sekä paikallisia työllisyysvaikutuksia ja kunnille tuottamia verotuloja. Maaseudun asukkaista tuntui, että heitä vaaditaan uhraamaan kansataloudellisista syistä tuttujen vesistöjensä puhtaus ja elämäntapaan kuuluvan syvän rantamaisemansa kauneus, jotta kaupunkien asukkaat saavat edullista lämpöä.

Sovelsimme Julkisen oikeuttamisen analyysia, jolla tutkitaan keskustelussa esitettyjen vaatimusten oikeuttamisen tapoja (oikeuttamisen maailmoja) ja kiistetään joidenkin toisten argumentteja. Tunnistimme turvekiistassa periaatteellisen ristiriidan turvetuotannon tukiverkon teknisen ja taloudellisen maailman sekä maaseudun asukkaiden elämäntapaan (maailmaan) kuuluvan syvän luontosuhteen välillä.

Vallanpitäjät eivät suostu keskustelemaan kansalaisten vesistöhuolista

Pelastetaan Reittivedet -yhdistyksen edustajille välinpitämätön suhtautuminen tuli entistä tutummaksi, kun he yrittävät saada valtakunnan poliitikkoja ja viranhaltijoita ymmärtämään kansalaisten vesistöhuolen ja turvetuotannon aiheuttamat ongelmat. Heistä tuntui, että maaseudun asukkaita pidetään perifeerisenä, vailla poliittista merkitystä olevana väestöryhmänä, joiden huolia ja ongelmia ei tarvitse ottaa vakavasti.

Välinpitämättömyyden yksi ominaispiirre on, että hyvää tarkoittava puhe esimerkiksi ympäristön suojelusta ja osallisuudesta ei muutu käytännön teoiksi.

Poliittiset päättäjät eivät halunneet kuulla vesistöliikkeen edustajia, ja jos he saivat puheyhteyden, keskustelu vaiennettiin sanomalla, että valtioenemmistöiseltä maan suurimmalta turvetuottajalta Vapo Oy:ltä, nykyisin Neova Oy, saadun tiedon mukaan turvevedet puhdistetaan niin, että tuotantoalueet eivät likaa vesistöjä. Vesistöliikkeen edustajien saamasta kohtelusta syntyy käsitys, että rakenteellisessa välinpitämättömyydessä on vahva poliittinen ulottuvuus. Voitaneen puhua välinpitämättömyyden politiikasta.

Kansalaisten luottamusta hallintoon ja mahdollisuuksia vaikuttaa lähiympäristöä koskevaan päätöksentekoon vähentää korporatiiviselle hallinnolle tyypillinen tapa ottaa vain edunsaajat mukaan toiminnan suunnitteluun. Esimerkiksi turvetuotannon ympäristönsuojelun yhteistyöryhmässä turvetuottajat ovat olleet laatimassa turvetuotantoa sääteleviä ohjeita, määrittelemässä turvevesipäästöjen raja-arvoja sekä siirtämässä turvevesien valvontaa tuottajien omatarkkailuksi.

Kansalaisten luottamusta hallintoon ja mahdollisuuksia vaikuttaa lähiympäristöä koskevaan päätöksentekoon vähentää korporatiiviselle hallinnolle tyypillinen tapa ottaa vain edunsaajat mukaan toiminnan suunnitteluun.

Ryhmässä on ollut valvonnasta vastaavia viranomaisia maakunnallisista ELY-keskuksista, mutta ei puhtaiden vesien puolesta toimivan kansalaisjärjestöjen edustajaa.

Kansalaisten aidosta osallistamisesta ei voida puhua, jos heitä ei päästetä vaikuttamaan päätettäessä toiminnasta, jonka asukkaat kokevat pilaavan heidän lähivesistönsä. Välinpitämättömyyden yksi ominaispiirre onkin se, että hyvää tarkoittava puhe esimerkiksi ympäristön suojelusta ja osallisuudesta ei muutu käytännön teoiksi.

Välinpitämätöntä suhtautumista kansalaisten ongelmiin selittää poliitikkojen tapa suojella taloudellista hyötyä tuottavaa toimintaa. Turvetuotannolle ei ole asetettu sellaisia vesiä suojelevia päästövaatimuksia, jotka voisivat estää uusien yrittäjien tuloa tuotantomarkkinoille ja heikentää tuotantoalan kannattavuutta. Turpeen hinta on pidetty verohelpotuksella edullisena suhteessa muihin polttoaineisiin. Turpeen verokohtelu on ollut hallituksessa poliittisen kiistelyn kohde.

Välinpitämättömyys on ulkoapäin tuotettua

Tutkimushankkeessamme emme väitä, että välinpitämättömyys on viranomaisille luonteenomainen suhtautumistapa. Välinpitämättömyyttä synnyttää toimintaympäristöstä tuleva tuotantoalojen paine.

Vahvat toimijat pyrkivät myös epävirallisilla painostuskeinoilla vaikuttamaan päätöksiä tekeviin viranomaisiin ja poliitikkoihin. Tällainen toimintatapa tuottaa rakenteellista välinpitämättömyyttä eli viranomaisten ja poliitikkojen kyvyttömyyttä tunnustaa kansalaisten kokemusperäisiä näkökantoja.

PRV:n johtohenkilöt havaitsivat omassa vaikuttamistyössään, miten turvetuottajat ja niitä edustava Bioenergiayhdistys ry on yrittänyt mainoskampanjoilla, lobbauksella, seminaareilla ja kestityksillä torjua väitteet turvevesien vesiä likaavista vaikutuksista.  

Kansalaisvaikuttaminen saa aikaan murtuman välinpitämättömyyden muuriin

PRV:n tarinassa on toinenkin avaamisen arvoinen juoni. Keski-Suomen liitto oli ollut kaavoituksella avaamassa uusia mahdollisuuksia turvetuotannolle merkitsemällä maakuntavaihdekaavaan soita turpeen nostoalueiksi. Kansalaisten kielteinen palaute kaavasta ja ”Ei vettä rantaa rakkaampaa” -tutkimus saivat aikaan sen, että liiton suunnittelujohto totesi veden laadun virallisten mittausten ja kansalaisten käsitysten välillä olevan ristiriidan, joka liitossa otettiin huomioon.

Turvemerkinnät poistettiin maakuntavaihdekaavan tarkistuksessa. Liitto tunnusti kansalaistietoa tuottavan yhdistyksen kyvyn tehdä ympäristötyötä ja valtuutti yhdistyksen koordinoimaan toimia Keski-Suomen vesistöjen tilan parantamiseksi. Tähän työhön yhdistys ryhtyi järjestämällä Keski-Suomen liiton avustuksen turvin Järvipäivät 2019. Päivien teemana oli puhtaiden vesistöjen merkitys matkailulle sekä ihmisten virkistäytymiselle ja hyvinvoinnille.

Keski-Suomen liitto tunnusti kansalaistietoa tuottavan yhdistyksen kyvyn tehdä ympäristötyötä ja valtuutti yhdistyksen koordinoimaan toimia Keski-Suomen vesistöjen tilan parantamiseksi.

Sen jälkeen, kun Keski-Suomen liiton välinpitämätön suhtautuminen vaihtui yhdistystä arvostavaksi, PRV muutti toimintastrategiaansa siten, että vaikuttamista ja protestointia enemmän nyt painotetaan vesistöjen puhdistumiseksi tehtävää työtä. Tästä esimerkkinä on Taimen takaisin Saarijärven reitille -hanke, jossa pyritään saamaan vedet niin puhtaiksi, että taimen voi taas nousta, kutea ja lisääntyä reitillä. Yhdistys ei ole lakannut vastustamasta turpeen nostamista, joka on ilmastovaatimusten vuoksi vähentymään päin. Yhdistyksessä nähdään, että reittivesien puhdistuminen edellyttää sekä turvevalumien estämistä että turvevesien aiheuttamien vaurioiden korjaamista.

Johtopäätöksiä

Pelastetaan Reittivedet -yhdistyksen tarina antaa aiheen esittää vaatimuksen, että kansalaistiedon tulisi olla vaikuttavana osana ympäristöä koskevan toiminnan suunnittelussa sekä päätösten valmistelussa ja niiden toimeenpanossa. Kansalaisilla on jokapäiväisessä elämässä kykyä tunnistaa ympäristössä ilmeneviä haittoja niin luonnolle kuin ihmisillekin.

Välinpitämättömyyden vähentäminen edellyttää kansalaisten ja poliittis-hallinnollisen järjestelmän välisien yhteistoiminnallisten prosessien uudistamista. Kansalaistietoa välittävät toimijat tulee nähdä voimavarojen lisääjinä eikä päätöksenteon vaikeuttajina. Yhteiskunnan monimutkaistuessa kansalaisten kuulemiset sekä muistutus- ja valitusoikeudet eivät ole riittäviä vaikutuskeinoja.

HTT, dosentti Sakari Möttönen on osallistunut Suomen Akatemian Strategisen tutkimusneuvoston ympäristöhallintaa käsittelevän CORE -hankkeen osaprojektiin, jossa Jyväskylän yliopistossa on tutkittu kansalaisten osallisuutta ympäristöpäätöksenteossa.  

Julkaisu Kansalaisten huolta turvepäästöistä vähäteltiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.