Ken Loachin ohjaama Kiitos tilauksestasi -elokuva onnistuu kuvaamaan sitä ristiriitaa, joka syntyy vapautta markkinoivan alustatalouden ja työntekijöiden todellisuuden välille.

Huom.! Teksti sisältää juonipaljastuksia.

Ken Loachin juuri Suomeen levitykseen saapuneessa elokuvassa Kiitos tilauksestasi (Sorry We Missed You) perheenisä Ricky Turner (Kris Hitchen) pestautuu yksinyrittäjäksi pakettien toimitusfirmaan nimeltä Parcels Delivered Fast, PDF.

Elokuva sijoittuu nykypäivän Britanniaan. Kuten monet Loachin aiemmista filmeistä, tämäkin fiktiivinen tarina kuvaa yhteiskunnallisia epäkohtia – tällä kertaa alustatyön ongelmia.

Rickyn tehtävänä on ”toimituskumppanina” toimittaa asiakkaiden paketteja pakettiautolla, jonka hän hankkii työtänsä varten. Pakettiauton ostamista varten myydään kotihoivatyötä tekevän Abby-vaimon (Debbie Honeywood) auto. Perheen teini-ikäinen Seb-poika (Rhys Stone) lintsailee koulusta samalla kun pikkusisko Lisa Jane (Katie Proctor) yrittää pitää perhettä kasassa.

Elokuva kuvaa silmukan kiristymistä Rickyn ja Abbyn perheen ympärillä. Molemmat tekevät työtä aamuvarhaisesta iltamyöhään. He ovat menettäneet kotinsa vuoden 2008 talouskriisin seurauksena ja asuvat pienessä vuokra-asunnossa.

Alustavälitteinen työ keikkataloudessa

Ricky työskentelee niin sanotussa keikka– tai alustataloudessa. Siinä digitaaliset alustat saattavat työn tarjoajat ja suorittajat yhteen. Elokuvassa PDF-yhtiön skanneri saattaa Rickyn ja pakettejaan odottavat asiakkaat yhteen.

Alustavälitteinen työ on keikkaluonteista. Työstä maksetaan ainakin osittain tehtyjen suoritteiden eikä niinkään tuntien perusteella.

Millä tavalla tällainen työ varsinaisesti eroaa perinteisestä työsuhteisesta työstä?

Alustavälitteisessä työssä on eroja siinä, mikä taho jakaa ja määrittelee työtehtävät: alusta, asiakas vai työn suorittaja. Rickyn PDF-yhtiö vertautuu lähinnä pyörälähettityöhön, jossa alusta määrittelee työn tekemisen tavan ja allokoi työtehtävät.

Pakettejaan tai ruokiaan odottavat asiakkaat eivät tilaa niitä yksittäisiltä läheteiltä vaan yhtiöiltä. Siitä huolimatta nämä työntekijät työskentelevät yrittäjinä.

Tämä tarkoittaa paitsi työstä aiheutuvien kulujen maksamista itse, myös putoamista sosiaalisen suojelun ulkopuolelle.

Yksinyrittäjiä eivät koske minimipalkka tai palkallinen sairausloma eikä lomia kerry. Jos toimeentulo riippuu yksinomaan alustatyöstä, työtä on tehtävä jatkuvasti, sairaanakin.

Sekä elokuvassa kuvattu työ että tosielämän vastaava työ herättävät kysymään, millä tavalla tällainen työ varsinaisesti eroaa perinteisestä työsuhteisesta työstä. Vastaus on: ei mitenkään, paitsi kohtuullisten työehtojen puuttumisen osalta.

Vapaus vastaan kontrolli

Elokuva onnistuu kuvaamaan sitä ristiriitaa, joka syntyy vapautta markkinoivan alustatalouden ja työntekijöiden todellisuuden välille.

Kuten elokuvan PDF-yhtiö, monet alustat, esimerkiksi Foodora, Wolt, Amazon Mechanical Turk ja Uber mainostavat niillä työskentelyä joustavuudella, vapaudella ja mahdollisuudella tienata lisäansioita sivutoimisesti:

”Työskentele joustavasti ja jätä aikaa vaikkapa opiskelulle. Täydellistä lisätuloja etsivälle!”

”For those who want freedom and flexibility”

”Make money on your spare time”

”Olet oma pomosi. Voit tarjota kyytejä Uber-sovelluksella mihin vuorokauden aikaan tahansa. Tarjoa kyytejä juuri silloin kun sinulle sopii.”

Elokuvan alussa Ricky kertoo pakettifirman pomolle Maloneylle (Ross Brewster), että haluaa olla oman itsensä herra.

Elokuvan edetessä käy kuitenkin ilmi, että Ricky ja hänen perheensä ovat täydellisessä umpikujassa. Sovittuja työvuoroja ei voi jättää väliin, ellei onnistu hankkimaan itselleen sijaista. Mitkään selitykset eivät kelpaa. Poissaoloista syntyy päinvastoin Rickylle velkaa.

Maksettavaa kertyy myös, kun Ricky pahoinpidellään, yhtiön skannerilaite rikotaan ja lähetykset varastetaan. Yhtiön vakuutus ei korvaa paketeissa varastettuja passeja, ja skannerikin maksaa Rickylle 1 000 puntaa. Lisäksi maksettavana on 14 000 punnan laina pakettiautosta. Hänhän on yksinyrittäjä, ei työntekijä.

Ristiriitaisesti tämä umpikuja syntyy olosuhteissa, jotka korostavat vapautta. Miten on mahdollista, että oman itsensä herraksi haluava Ricky päätyy tilanteeseen, josta ei ole ulospääsyä?

Kysymykseen tuskin on mitään muuta vastausta kuin se, että ilman työsuhdetta teetettävä alustatyö, jossa työntekijää kontrolloidaan, ei oikeasti ole vapaata. Puhe joustavuudesta on vain tapa peittää se tosiasia, että ihmiset tekevät työtä ilman työlainsäädännön suojaa.

Työn alustamaistuminen

Kuinka tyypillisessä tilanteessa Ricky on? Euroopan parlamentille kaksi vuotta sitten tehty tutkimus osoittaa, että kolme neljäsosaa alustavälitteistä työtä tekevistä on satunnaisia surffareita tai alustojen kautta työskentelystä maltillisesti hyötyviä.

Saman tutkimuksen mukaan neljännes alustavälitteisen työn tekijöistä on alustoista riippuvaisia. Näillä työntekijöillä ei tyypillisesti ole lainkaan ollut työttömyysjaksoja (kuten ei Rickylläkään), mutta heillä on vaikeuksia selvitä kotitaloutensa laskuista (kuten Rickyllä).

On siis olemassa pieni joukko ihmisiä, jotka saattavat tosiaan olla Rickyn tilanteessa. Euroopan komission tutkimuksen mukaan Britanniassa aikuisväestöstä 4,3 prosenttia sai vuonna 2017 vähintään puolet tuloistaan alustojen välityksellä työskentelystä.

Ehkä tärkeämpää kuin tarkastella, kuka tekee tarkasti määritellen alustatyötä, on kuitenkin katsoa ylipäätään työn alustamaistumista. Sillä tarkoitetaan alustavälitteiselle työlle tyypillisten piirteiden leviämistä kaikkeen työelämään.

Tällaisia piirteitä ovat muun muassa työn pilkkominen tehtäviksi ja palkkion maksaminen suoritettujen tehtävien perusteella. Tällöin palkkiota ei saa ajasta, joka ei suoraan kulu tehtävän suorittamiseen. Lisäksi alustamaisessa työssä työntekijä on jatkuvan asiakkailta tulevan arvioinnin kohteena.

Kertooko elokuva niinkään alustataloudesta vai ylipäätään työelämän epäinhimillisyydestä?

Myös Abby-vaimon työssä on näitä piirteitä. Hän tekee kotihoivatyötä ja Rickyn tavoin pitkiä päiviä. Siirtyminen asiakkaan luota toisen luokse tapahtuu omalla kustannuksella. Tehdyt toimenpiteet kirjataan yksityiskohtaisesti mukana kulkeviin listoihin, mikä korostaa yksittäisten suoritteiden merkitystä.

En olekaan varma, kertooko elokuva niinkään alustataloudesta vai ylipäätään työelämän epäinhimillisyydestä. Rickyn pomo Maloney pitää kuria pakettikuriirien varastolla mutta alustataloudessa yleensä ongelmana on sen kasvottomuus: ei ole ketään, kenelle selittää myöhästymisiä.

Maloney onkin kuin lihaksi tullut apparaatti, jonka antaa teknologian ehdottomuudelle kasvot. Ei ole mitään teknologiasta itsestään seuraavaa syytä sille, että Rickyn skanneri piipittää kahden minuutin välein. Ihmiset suunnittelevat algoritmit, jotka järjestävät ja kontrolloivat työskentelyä.

Menneisyys tulevaisuutena?

Loachin tavasta kuvata Turnerien perhettä tulee mieleen työelämä ennen työntekijän suojaa. Ränsistyneen vuokra-asunnon ahtaus on kuin kuvaus 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuoliskon työläisperheiden elinoloista. Terveyskeskuksen odotustilakin on täynnä Rickyn kaltaisia kurjia.

Tämä on kiinnostavaa, koska alustatalouden teknologiahan on uusinta uutta. Teknologista ”edistystä” kannattelee puhe työn murroksesta aivan uudenlaisena työelämänä, joka takaa työn suorittajille joustavuutta ja vapautta.

Joustavuudesta voikin olla kyse silloin, kun työtä tosiaan tehdään vaikkapa opiskelun ohella. Tilanne on kuitenkin eri, jos työtä on tehtävä koko ajan toimeentulon turvaamiseksi.

Teknologista ”edistystä” kannattelee puhe työn murroksesta uudenlaisena työelämänä, joka takaa työn suorittajille joustavuutta ja vapautta.

Yhteiskunnan kannalta olennainen kysymys on, mihin suuntaan työelämän annetaan kokonaisuudessaan kehittyä.

On tärkeää erottaa toisistaan aito freelance-työ ja toisaalta työ, jossa ei ole freelancerin vapautta.

Kysymys on erityisen oleellinen hyvinvointivaltion kannalta, koska Suomessa työnantajat ovat perinteisesti osallistuneet sosiaaliturvajärjestelmän rahoittamiseen merkittävällä osuudella. Tämä rahoitusosuus tulee järjestelmän muiden rahoittajien, eli valtion ja vakuutettujen itsensä maksettavaksi, mikäli työnantajien osuus vähenee yhtiöiden kieltäytyessä työnantajaroolista.

Elokuvassa kuvattu työn teettämisen tapa luo siis kaksoispaineen: se asettaa niin ihmisen kuin yhteiskunnan kestämättömään tilanteeseen.

Loachin elokuva on tärkeä puheenvuoro työelämän tulevaisuudesta käytävässä keskustelussa. Se on tärkeä myös siksi, että se herättää ajattelemaan ihmisen sijaa suoritteiden ja teknologian puristuksessa.

YTT Maija Mattila työskentelee Kalevi Sorsa -säätiössä eriarvoisuuden vähentämisen parissa.

Julkaisu Ihmisen sija alustataloudessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Uusliberalistinen poliittis-taloudellinen ideologia on 1980-luvulta lähtien pyrkinyt purkamaan hyvinvointivaltion roolia ja julkisen sektorin palveluita korvatakseen näitä yksityisillä markkinoilla. Taloudelliset tehokkuusvaatimukset ja uudet hallintatavat ovat tulleet tutuksi Suomessakin Euroopan unionin jäsenyyden myötä. Uusliberalismi näkyy myös kansalaisuuteen ja osallistumiseen liittyvissä vaatimuksissa.

Uusliberalismia on pidetty yksilökeskeisenä ideologiana, jossa korostuu yhtäältä yksilön vastuu ja toisaalta yksilön mahdollisuudet rakentaa omaa elämäänsä. Tämä ilmenee esimerkiksi Britannian pääministeri Margaret Thatcherin tunnetussa tokaisussa ”ei ole olemassa yhteiskuntaa, on vain yksilöitä”.

Sittemmin Thatcherin toteamaa on kyseenalaistettu. Britannian työväenpuolue alkoi puhua yhteisöllisyydestä 1990-luvun alussa osana puolueen uutta linjaa. Myös konservatiivipuolue erityisesti David Cameronin johdolla kiinnostui yhteisöistä. Yksi esimerkki tästä muutoksesta on Britannian 2010-luvun alun Big Society -kokeilu, joka pyrki voimaannuttamaan paikallistason toimijoita.

Aktiivisten kansalaisten yhteisöt korvaisivat aiemmin valtiolle kuuluvia toimijoita.

Tarkoitus oli samalla ajaa alas julkisia palveluita lisäämällä vapaaehtoistoimijoiden, naapurustojen, hyväntekeväisyysjärjestöjen ja yhteiskunnallisen yrittäjyyden roolia. Aktiivisten kansalaisten yhteisöt korvaisivat aiemmin valtiolle kuuluvia toimijoita. Big Society oli eräänlainen ratkaisu talouskurin, jatkuvien leikkausten ja taloudellisten kriisien aikakaudella.

Uusliberalistisessa yhteiskuntapolitiikassa ja kansalaisyhteiskunnan tasolla fokus on siirtynyt yksilöstä yhteisöön. Yhteisökehittämisestä on tullut suosittu trendi. 

Kommunitarianismi ja sosiaalinen pääoma yhteiskuntateoreettisena pohjana

Ratkaisu hyvinvointivaltion roolin kaventumiseen ja sosiaalisiin ongelmiin on yhteisö. Tämän seurauksena yhteisöt idealisoitiin. Uusliberalistisessa kansalaisuus- ja osallistumisideologiassa yhteiskuntateoreettista oppia on haettu sosiologi Amitai Etzionin kommunitarianismista ja sosiaalisen pääoman käsitteestä, nimenomaan sen putnamilaisessa merkityksessä.

Politiikan tutkija Robert D. Putnamin sosiaalisen pääoman käsite kuvaa yhteisöjä ja verkostoja. Sosiaalinen pääoma on keskeistä luottamukselle, vastavuoroisille normeille, hyvin toimiville instituutioille ja ylipäätään yhteiskunnalle. Sosiaalisen pääoman puute taas on yhteydessä kaikkeen siihen, mikä ei yhteiskunnassa toimi.

Sekä kommunitarianismin että sosiaalisen pääoman käsitteen keskiössä ovat yhteisöt, joihin kuuluminen tuottaa mahdollisemman paljon hyvää kansalaisille. Kommunitarianismissa yhteisöön (esimerkiksi perhepiiriin tai muihin ryhmiin) kuuluminen ja osallisuus ovat välttämättömiä ihmisen hyvinvoinnille. Koska yksilöt – jotka ovat luonnostaan sosiaalisia olentoja ­– voivat paremmin ja ovat tyytyväisempiä yhteisöissä, yhteisöjen vahvistaminen on keskeinen päämäärä.

Uusliberalistisessa kommunitarianismissa yhteisöt pyritään tekemään mahdollisimman houkutteleviksi ja vaihtoehdoiksi valtiojohtoiselle hallintojärjestelmälle.

Kun ihmisten jokapäiväiset verkostot ovat rakentuneet optimaalisella tavalla, jossa tietyt normit jaetaan kollektiivisesti ja luottamus sekä vastavuoroisuus kukoistavat, on seurauksena kasvava talous – varsinkin, jos talouskasvu syntyy ”ilmaiseksi” toimivasta yhteisöllisyydestä ilman, että esimerkiksi hyvinvointivaltiolla ja sen jakamilla resursseilla on asian kanssa tekemistä.  Tässä tosin on unohtunut, että sosiaalinen pääoma ja luottamus ovat olleet korkeinta Pohjoismaissa, joissa hyvinvointivaltion rooli on ollut perinteisesti suurin.

Yhteisökehittämistä ylhäältä alas

Yhteisön, osallistumisen ja sosiaalisen pääoman merkitys nähdään nimenomaan paikallistasolta ja kansalaisista lähtevänä toimintana (”bottom to up”). Silti sen keskeiset lähtökohdat muotoillaan ylätasolla, EU:n ja Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:n asiakirjoissa.

Yhteisökehittämisestä on tullut suosittu trendi. 

EU:n kansalaisuusasiakirjoja tutkineen politiikan tutkija Katja Mäkisen mukaan kansalaisuus ja osallistuminen sijoitetaan EU:n luomiin valmiisiin kehyksiin, joissa velvollisuudet ja vastuu korostuvat. EU:n tarkoitus ei ole lisätä kansalaisten vallan käyttöä eli mahdollisuuksia vaikuttaa omiin asioihin tai ajaa omia intressejään.

EU:n ja OECD:n tasolta ideologia valuu ministeriöiden kautta poliittisten ohjelmien tasolle ja alkaa ohjata poliittisia käytäntöjä ja resurssien jakoa. Samoin liberaalit ajatuspajat ovat ottaneet yhteisökehittämisen omakseen. Yhteisöä, yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ajatellaan voitavan tuottaa eliittivetoisesti ylhäältä alaspäin.

Tässä ajattelussa yhteisöt korvaavat vanhanaikaiseksi ja rikkinäiseksi käsitetyn hyvinvointivaltion. Sosiologi Gerard Delantyn mukaan yhteisöt ovat vastakohta yhteiskunnalle ja valtiolle mutta myös yksilökeskeisyydelle.

Yhteisökehittäminen liittyy politiikkaan ja poliittisiin ohjelmiin ja käytäntöihin, joiden pyrkimyksenä on kehittää, parantaa ja voimaannuttaa paikallisyhteisöjä luomalla uusia käytäntöjä, toimintoja ja projekteja esimerkiksi kyläyhteisöissä, naapurustoissa ja asuinalueilla. Tavoitteena on parempi kansalaisuus, jossa yksilöt ja yhteisöt yhdessä osallistuvat toimintaan, sosioekonominen kehitys, hyvinvointi ja muutos.

Yhteisö ja sen kehittäminen nähdään myös keinona vastata sosiaalisiin ongelmiin, kuten taloudelliseen kurjistumiseen, sosiaaliseen syrjäytymiseen tai yksinäisyyteen.

Usein yhteisö ja sen kehittäminen nähdään myös keinona vastata sosiaalisiin ongelmiin, kuten taloudelliseen kurjistumiseen, sosiaaliseen syrjäytymiseen tai yksinäisyyteen. Yksinäisyys on nostettu uusliberalistisessa retoriikassa aikamme keskeiseksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi; kenties, koska yksinäisyys nähdään yksilön tai yhteisön psykologisena puutteena, eikä sen ratkaisemiseksi tarvita yhteiskunnalliset rakenteet tunnistavaa sosiaalipolitiikkaa.

Yhteisökehittämisen roolin korostuminen poliittisissa ohjelmissa ja käytännöissä edustaa muutosta siinä, miten kansalaisuus ymmärretään. Aiemmin kansalaisuuteen liittyvät oikeudet olivat universaaleja: kaikille tarkoitettuja. Nyt korostuu ajatus aktiivisesta kansalaisuudesta, jossa oikeudet tulee ennemminkin ansaita. Yhteisöjen ja aktiivisuuden korostaminen on keino ideologisesti ohjata kansalaisuutta.

Korostuu ajatus aktiivisesta kansalaisuudesta, jossa oikeudet tulee ennemminkin ansaita.

Esimerkiksi hallintotieteiljä Bill Cooke ja maantietelijä Uma Kothari sekä yhteisökehittämisestä kirjoittanut Margeret Ledwith ovat kritisoineet uusliberalistista yhteisöä ihannoivaa lähestymistapaa. Heidän mukaansa sen pyrkimyksenä on oikeuttaa ja siirtää vastuu hyvinvoinnista kansalaisyhteiskunnalle, yhteisöille ja yksilöille piilottaen kysymykset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja resurssien jakamisesta sekä hiearkkisista valtasuhteista.

Yhteisöjä ihannoiva suuntaus sisältää poliittisia ja ideologisia tavoitteita, jotka liittyvät kysymykseen siitä, millainen yhteisön ja yksilön tulee olla.

Maaseutupoliittiset ohjelmat ja ihanteellinen maaseudun kansalainen

Erilaiset yhteisön, osallistumisen ja kansalaisuuden ideaalit ovat keskeinen osa maaseutupoliittisia ohjelmia, jotka jäljentävät EU:n ja valtionhallinnon alue- ja maaseutupoliittisia visioita ja hallitsevaa poliittista retoriikkaa. Ne kertovat siitä, millainen on ihanteellinen maaseudun asukas. Osin pyrkimys on luoda uudenlaista moraalista toimijuutta ylhäältä alaspäin.

Tutkimuksemme mukaan Suomen Kylätoiminta ry:n valtakunnallisissa kylätoimintaohjelmissa – jotka ovat osa suomalaista maaseutupolitiikkaa ja sisältävät toimenpide-ehdotuksia – näkyy 2000-luvun alkupuolelta 2010-luvun loppupuolelle ohjelma ohjelmalta lisääntyvä aktiivisen kansalaisen vaatimus. Idea on, että maaseudun kyläyhteisöjen tulisi ottaa enemmän vastuuta omien asioidensa järjestämisestä. Valtion vähentynyt tuki ja läsnäolo korvataan aktiivisilla kansalaisilla, joilla on aiempaa enemmän velvollisuuksia.

Valtion vähentynyt tuki ja läsnäolo korvataan aktiivisilla kansalaisilla, joilla on aiempaa enemmän velvollisuuksia.

Kylätoimintaohjelmissa, joita on yhteensä neljä (1. Kylätoiminnan suuntaviivat 2000–2002, 2. Voimaa kuin pienessä kylässä 2003–2007, 3. Vastuuta ottava paikallisyhteisö 2008–2013 ja 4. Voimistuvat kylät, vahvistuvat lähiyhteisöt 2014–2020), ilmenee kolmenlaista ihannekansalaista koskevaa teemaa.

Ensinnäkin ihannekansalainen on vastuullinen. Vastuu syntyy syvästä rakkaudesta ja lojaaliudesta kotiseutua kohtaan.  Ohjelmat ihannoivat yhteisöä ja pyrkivät rakentamaan positiivista identiteettiä ja kiintymystä sitä kohtaan. Yhteisöön kuuluminen ja varsinkin sen hyväksi toimiminen esimerkiksi varaamalla aikaa vapaaehtoisten työtehtävien suorittamiselle nähdään tärkeänä.

Toiseksi aktiivinen yrittäjyys, yritteliäisyys ja yrittäjähenkisyys – yhtenä uusliberalismin keskeisimpänä mantrana – on ohjelmien mukaan yhteisölle hyväksi. Maaseutuyhteisöissä on perinteisesti arvostettu kovaa työtä, ahkeruutta ja vastuullisuutta hyveinä, ja ohjelmat vetoavatkin sopivasti juuri näihin arvoihin. Yrittäjyys kansalaisten omaksumana asenteena luo uusia mahdollisuuksia.

Vaikka maaseudulla onkin ongelmia, kuten väestön vanheneminen, muuttotappio, palveluiden väheneminen ja yksipuolinen elinkeinorakenne, aktiivinen yrittäjyys luo ratkaisuja näihin ongelmiin ilman valtion holhousta.  Esimerkiksi palveluiden tuottaminen voisi tapahtua yksityisen yrittäjyyden ehdoilla yhteisön toimesta.

Kolmanneksi ohjelmat arvostavat positiivista, innovatiivista ja muutosystävällistä kansalaisuutta. Maaseutu ei pelkästään profiloidu ruoan tuottajana, vaan tuottaa myös muita hyödykkeitä, kuten kulttuuria (joka tuottaa sosiaalista pääomaa), hyvinvointia, palveluita sekä energiaa.

Myös naapureiden välinen apu tai talkootyö ovat kaikki taloudellisen logiikan kautta ymmärrettäviä vaihdon välineitä. Ohjelmien mukaan kyläyhteisön tekemä työmäärä on valtava, jos se mitattaisiin euroissa.

Samoin esimerkiksi maiseman brändääminen edustaa uusia innovaatioita ja bisnesmahdollisuuksia. Ohjelmien mukaan maaseutu tarjoaa kansalaisilleen optimistisessa hengessä mahdollisuuden luovuuteen.

Maaseudun ongelmat ohitetaan ohjelmissa nopeasti ja yhteisö pyritään mobilisoimaan tavalla, joka sisältää moraalisen ideaalin kunnon kansalaisuudesta. Kiinnostavaa on, että hyvinvoinnin välttämättömät ehdot sivuutetaan. Hyvinvointi vaatii resursseja, ja koska valtion puoleen ei voi aina kääntyä, niiden ajatellaan tulevan implisiittisesti toimijoiden asenteellisesta muutoksesta, ajankäytön uudelleen organisoimisesta sekä uusien innovaatioiden ja bisnesmahdollisuuksien omaksumisesta.

Ohjelmat esitetään poliittisesti neutraaleina niin, että ne eivät ole vasemmalla tai oikealla. Samoin epätasa-arvoon liittyvät kysymykset sivuutetaan, eikä konflikteja tunnisteta. Tämä strategia pyrkii epäpolitisoimaan ohjelmissa esitetyt asiat ja maaseutupolitiikan, mikä on tyypillinen piirre uusliberaalissa logiikassa.

EU:n ja OECD:n yhteisökehittämisen trendit ovat suosittuja ratkaisuja maaseudun haasteisiin, joissa aktiiviset yhteisöt korvaavat aiemmin valtiolle kuuluvia tehtäviä.

Maaseutupoliittisten ohjelmien analysointi osoittaa, että EU:n ja OECD:n yhteisökehittämisen trendit ovat suosittuja ratkaisuja maaseudun haasteisiin, joissa aktiiviset yhteisöt korvaavat aiemmin valtiolle kuuluvia tehtäviä. Uusliberalistinen ideologia muokkaa sanomaansa poliittisesti helpommin hyväksyttävämpään muotoon: kukaan tuskin vastustaa yhteisöllisyyttä ja yhteisöjen vahvistamista.

Sumuverhon takaa löytyy kuitenkin uusliberalismin perusajatus eli valtion roolin ja palveluiden vähentäminen sekä kapitalistisen logiikan tuominen uusille alueille, mutta myös kansalaisuuden idean muuttaminen.

YTT Hanna-Mari Husu toimii sosiologian yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa. YTT Kaisu Kumpulainen on yliopistonopettaja Kulttuurit ja yhteisöt muuttuvassa maailmassa -maisteriohjelmassa (KUMU) Jyväskylän yliopistossa.

Kirjoitus perustuu Local Government Studies -lehdessä julkaistuun artikkeliin ”Promoting Neoliberal Ideology in Finnish Rural Community Development: the Creation of New Moral Actors”

Julkaisu Yksilöstä yhteisöön: Uusliberalistinen ihanne­kansalainen maaseutu­poliittisissa ohjelmissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2019 Suomen eduskuntavaalien tulosta on syytä tarkastella ”Suomen mallin” kehitystä vasten. Sillä tarkoitetaan politiikan rakenteita ja kulttuuria, joilla päätökset tehdään. Suomen mallin synnyn taustalla on korporatiivinen kehitys, jota työmarkkinasuhteiden tutkimus on analysoinut.

Korporatismi on vahvistunut Suomessa EU:hun liittymispäätöksen jälkeen, kun taas muissa Pohjoismaissa työmarkkinasuhteet ja politiikka ovat eriytyneet toisistaan riippumattomiksi voimatekijöiksi.

Valtaelinten suhteiden muutos

Kansalaisten kannalta valtalähteiden keskinäiset suhteet ja toimivuus ovat suuri haaste, koska niissä kaikissa on ollut meneillään EU-jäsenyyskaudella 1995–2019 merkittävä murros – eri syistä tosin. Tämän hahmotuksen avaamiseksi on kerrattava Suomen EMU-ratkaisun suuri linja.

Hallitus ja työmarkkinajärjestöt sopivat – työnantajien toimiessa politiikan arkkitehteina – huomenlahjasta tuolloiselle pääministeri Paavo Lipposelle, että Suomen EU-aikakauden politiikan kotimainen rakenne perustuisi työmarkkinapolitiikalle ja budjettipolitiikalle. Rahapolitiikka annettiin uudelle Euroopan keskuspankille (EKP).

Perinteisten toimijoiden kuten eduskunnan, hallituksen ja tasavallan presidentin ohella erilaiset eturyhmät ovat olennainen tekijä politiikan prosesseissa. Politiikan pyöröovi-ilmiö ei ole vain henkilöliikkuvuutta, vaan etujen kilpailua ja vaihtoa valtaelimissä. On tärkeää huomata, että nämä eturyhmät toimivat sekä kansallisella että EU-tasolla.

Parlamentaarisen valmistelukoneiston olennainen osa on korporatiivinen järjestelmä, jolla on käytössään suuret taloudelliset voimavarat, tuhansia asiantuntijoita ja vahvasti verkottuneet vakiintuneet yhteisöt

Parlamentaarisen valmistelukoneiston olennainen osa on korporatiivinen järjestelmä, jolla on käytössään suuret taloudelliset voimavarat, tuhansia asiantuntijoita ja vahvasti verkottuneet vakiintuneet yhteisöt. Eräs EU:n perussopimuksessa määritellyistä komission tehtävistä on mahdollistaa työmarkkinaosapuolten välinen ”sosiaalidialogi”.

Tämä on prosessin merkittävin eturyhmiä ohjaava tekijä. Sen rinnalle ovat tulleet yritysten omat edunvalvontakoneistot ja niiden käyttämät vaikuttajaviestinnän toimistot tai vastaavat tahot, joita on alettu kutsua konsulttidemokratiaksi.

Kun eturyhmiä tarkastellaan, on otettava huomioon yritysten kasvava rooli maailman kehityksessä valtioiden rinnalla. Maailman sadan vuosibudjetiltaan suurimman taloudellisen vaikuttajan joukossa valtiot ovat vähemmistönä: yritykset edustavat globaalia taloudellista voimaa. Tämä heijastuu valtioiden sisäänkin, mistä Google, Apple, Facebook ja Amazon ovat esimerkkejä myös Suomessa.

Maailman sadan vuosibudjetiltaan suurimman taloudellisen vaikuttajan joukossa valtiot ovat vähemmistönä.

Valtaelinten suhteissa tapahtunut murros on osaltaan aiheuttanut sen, että poliittinen päätöksenteko on muuttunut jonkinlaiseksi etujen toriksi, jonka basaareissa on myytävänä eturyhmille erilaisia ratkaisuja. Torin järjestäjä on valtio, joka ei kuitenkaan pysty ratkaisemaan, minkälaista tuottoa se basaareilta haluaa. Samaan aikaan eturyhmien kokonaisuutta on entistä vaikeampi hahmottaa.

Korporatismin murros

Suomen poliittisen järjestelmän sisäänrakennettu ansaintalogiikka on ollut sotatalouden jälkeen (1939–1955) siirtyminen korporatiivisiin päätöksentekojärjestelmiin, joita olivat sotakorporatismin jälkeen liittokorporatismi (1956–1967), yhteiskuntakorporatismi (1968–1991) ja EU-korporatismi 1992–2007). Korporaatioiden yhteistyö toi leivän, kasvun ja hyvinvointiyhteiskunnan, josta tuli Suomessa turvallinen leiri.

EU-korporatismi alkoi rapautua vuonna 2007, kun Teknologiateollisuus otti Elinkeinoelämän keskusliitto EK:lta pois oikeuden allekirjoittaa yleissitovia työehtosopimuksia. Tämän päätöksen historiallisia ja yhteiskuntapoliittisia vaikutuksia ei työnantajaleirissä ole kenties ymmärretty, koska työnantajayhteisö ei ole pystynyt keskustelemaan aihealueesta avoimesti eikä kiihkottomasti.

Tämä johtunee siitä, että Suomen liittyminen EU:n jäseneksi vuonna 1995 avasi kotimarkkinat sisämarkkinakilpailulle ja siirsi erityisesti kauppapolitiikan ja rahapolitiikan pois Suomen hallituksen ja Suomen päätöksenteon välittömästä toimivallasta.

Kolmikantaisen sopimisen ongelmat Suomessa liittyvät siihen, että kolmikannan piirissä on ollut melkein kaikki sopiminen.

Kolmikantaisen sopimisen ongelmat Suomessa liittyvät siihen, että kolmikannan piirissä on ollut melkein kaikki sopiminen. Se on osa kansallista selviytymistarinaa, joka ei enää toimi 2020-luvun yhteiskunnallisessa todellisuudessa.

EU-korporatismi on ollut siirtymäkauden järjestelmä, mutta se taisi olla jo syntyessään vanhentunut puolustusmekanismi korporatiiviselle politiikalle. Sen ongelmia ovat jäykähköt työmarkkinasuhteet ja kilpailuasetelma kotimarkkinoiden, sisämarkkinoiden ja vientiponnistusten välillä.

Kolmikantaisen systeemin toiminta-ajatus ennen EU:ta oli hallita rahapolitiikkaa (rahan arvon määräytyminen Suomen Pankin johdolla), työmarkkinapolitiikkaa (inflaation hillitsemiseksi sekä vientiponnistusten ja länsi-integraation toteuttamiseksi) sekä budjettipolitiikkaa, joka oli edellä mainitun basaaritaloudeksi muodostuneen torin ajatus synnyttää hallitulle kasvulle sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset edellytyk

Korporatiivisen poliittisen voiman heikentyminen Suomen politiikassa on antanut mahdollisuuden lyhyen aikavälin saalistajille rikastua omistuksiin liittyvien murrosten seurauksena. Toisaalta se on merkinnyt poikkeamaa Lipposen hallitusten linjauksista, kun päätöksenteon tärkeimmiksi työvälineiksi otettiin työmarkkinapolitiikka ja finanssipolitiikka. Näiden ”kivijalkojen” hylkäämisestä on kysymys, eikä sitä kenties tiedosteta riittävän laajasti.

Kolmikannan todellisten osapuolten identifioimisella on merkitystä

Kuten totean väitöskirjassani, Ralf Dahrendorfin sääntelyteoria asettaa sääntelylle tietyt edellytykset. Oli voitava tunnistaa eturyhmien konfliktit eli se, mistä on kysymys ja ketkä olivat aidot osapuolet. Sääntelyn perustana oli osapuolten keskinäissuhteet eli se, että osapuolet kunnioittivat toisiaan ja tunnustivat toisensa osapuolina.

Valtiovallasta oli konflikteissa kolmanneksi osapuoleksi, joka pystyi tarjoamaan sosiaalidialogissa osapuolille hyviä palveluksia eli ”sosialisoimaan ratkaisut”. Tätä osapuolet aktiivisesti hyödynsivät ja siitä sosiaalidialogi ammensi voimansa. Konfliktien yksityistämiseksi kutsuttiin sitä, ettei valtion hyviä palveluksia ollut tarjolla – monista eri syistä.

Sosiaalidialogi on ollut monin verroin halvempaa ja parempaa kuin kalliit työmarkkinasodat tai jopa vallankumoukset ja muut väkivaltaiset konfliktit.

Sosiaalidialogi on tullut veronmaksajille ja työnantajille kalliiksi, mutta se on ollut monin verroin halvempaa ja parempaa kuin kalliit työmarkkinasodat tai jopa vallankumoukset ja muut väkivaltaiset konfliktit. Itse asiassa dahrendorfilainen vuoropuhelu kukisti kommunismin Euroopassa ja loi pohjan kylmän sodan jälkeiselle talouskasvulle Euroopassa.

Dahrendorfin teorian valossa Suomen kolmikantaista sopimista voidaan tarkastella neljällä muuttujalla, joita ovat yrittäjyys, omistajuus, elinkeinojen edistäminen ja työmarkkinasuhteet. Nämä neljä teemaa ovat kaikki politiikan osa-alueita, jotka ovat kolmikantaisen sopimisen piirissä tai ulottuvilla Suomen poliittisessa järjestelmässä.

Omistajuussuhteet ja yrittäjät

Koska Suomessa valtiovalta on Euroopan skaalassa suuri omistaja, valtion omistajaohjauspolitiikka on hyvin merkittävä yhteiskunnallinen instrumentti. Edellä mainittuja neljää teemaa on tarkasteltava eturyhmien organisoitumisen, hallituksen poliittisen valmistelun ja sisämarkkinakehityksen valossa.

Yrittäjät ovat järjestäytyneet useisiin kilpaileviin organisaatioihin – Suomen Yrittäjiin, Perheyritysten liittoon ja Etelärannan päämajassa sijaitseviin toimialaliittoihin. Eräät elinkeinonharjoittajat ovat vielä järjestäytyneet ammattiliittoihin.

Valtion omistajaohjauspolitiikka on Suomessa hyvin merkittävä yhteiskunnallinen instrumentti.

On tärkeää hahmottaa, mistä tässä puhutaan. Yrittäjyyden edunvalvonnassa on monta kokkia, mutta raskaan sarjan järjestöt, siis suurten yritysten painottama edunvalvonta, pitävät yrittäjyyttä symbolisesti tärkeänä mutteivät omia ensisijaisia etujaan ylittävänä. Niinpä yrittäjyys on yritysten välisessä kilpailussa ja edunvalvonnassa aina toissijainen teema.

Omistajat ja omistajuus ovat kasvattaneet yhteiskunnallista merkitystään monesta eri syystä. Ensinnäkin ulkomaalaisomistus on muuttanut edunvalvonnan luonnetta, koska kotimainen omistajakunta on saanut rinnalleen toisen, sisämarkkinanäkökulmaa ja kilpailua korostavan ulkomaisen omistajakunnan.

Toiseksi julkinen omistus – sekä valtion omistus että listattujen yritysten lukumäärä ja suuri koko – korostavat instituutioiden merkitystä omistajapolitiikassa. Suomeen on syntynyt valtion omistajaohjauksen, työeläkeyhtiöiden ja säätiöiden hiljainen kolmiliitto. Se toimii tarvittaessa ja on ”suomalaisen omistajuuden” – mitä sillä kulloinkin tarkoitetaan – tärkein puolustusmekanismi. EU:n tasolla ulkomaalaissomisteiset yritykset tarjoavat kuitenkin edunvalvonnassaan toisia ratkaisuja kuin suomalaiset.

Elinkeinojen kilpailu

Elinkeinojen edistäminen liittyy siihen, mitä elinkeinoja ja minkälaista säätelyä Suomessa edistetään. Kysymys on sisämarkkinoiden kansallisista tulkinnoista, missä esimerkiksi julkisen omistuksen suuri osuus voi vaikuttaa halukkuuteen soveltaa energia- ja ympäristöratkaisuissa kotimaisia linjauksia.

Elinkeinopolitiikan linjat määräytyvät yhä enemmän yritysten välisen kilpailun perusteella.

Elinkeino- ja sääntelypolitiikka ovatkin yritysten kannalta äärimmäisen merkittäviä politiikkasektoreita, koska politiikalla annetaan suosituimmuusasema valikoiduille palveluille, tuotteille ja toimintatavoille. Sähköntuotanto, metsäpolitiikka, tietoliikennekysymykset, logistiikka- ja liikenneratkaisut sekä julkisten elinkeinopalvelujen tuotanto ovat näistä esimerkkejä.

Elinkeinopolitiikan linjat määräytyvät yhä enemmän yritysten välisen kilpailun perusteella, missä ne kilpailevat omistajuuden areenan lisäksi poliittisella areenalla, työmarkkinoilla, mediassa ja tietenkin edunvalvontajärjestöissä. Siksi kansallisen ratkaisun löytämiseksi elinkeinoelämän toimialajärjestöillä on ollut merkitystä suurten linjojen etsimisessä ja löytämisessä. Työnantaja- mutta myös työntekijäleiri kohtaavat tulevaisuudessa yhä suuremman keskinäisen kilpailun.

Työnantajat irtaantuvat keskitetystä sopimismallista

Teknologiateollisuuden irtautuminen vuonna 2007 keskitetystä ratkaisusta käynnisti EK:n sisäisen ja EU-korporatiivisen systeemin ohjauskyvyn rapautumisen.

Raamisopimus vuonna 2011, työllisyys- ja kasvusopimus vuonna 2013 ja kilpailukykysopimus vuonna 2015 olivat ontuvia kolmikantaisia ratkaisuja, jotka kaikki heijastivat työnantajien eriytyneitä taloudellisia ja yhteiskunnallisia intressejä.

Olennaista kapenevalle kolmikantaiselle sopimiselle on ollut se, että yhä suppeampi eturyhmien edustus on mukana sen valmistelussa ja päätöksenteossa. Kun ennen EU-jäsenyyttä eturyhmien osallistuminen oli suurta ja lähes tulkoon täydellistä, nykyisin kolmikannan legitimiteetti on heikentynyt.

Jos kolmikantaa halutaan uudistaa, on sen perusideaa tarkistettava ja tarjottava sopimiseen osallistumista myös muissa kuin työmarkkinakysymyksissä. Edellä kuvattu analyysi osoittaa, että omistajien kesken tarvitaan aivan oma vuoropuhelu, joka käytännössä korvaa osan työmarkkinasovun poliittisista yhteistyökuvioista valtiovallan kanssa.

Aivan oma lukunsa on, miten ulkomaalaiset omistajat integroidaan omistajavuoropuheluun. Tämän lisäksi on löydettävä elinkeinopolitiikassa ratkaisuja, joissa kilpailulle annetaan aikaisempaa suurempi rooli.

Tarvitaan siis ainakin kaksi kolmikantaista vuoropuhelua sosiaalidialogin rinnalle, jotta kolmikantayhteistyö ei olisi vain työnantajien ja työntekijöiden erikoisoikeus. Tässä on myös yrittäjien uusi mahdollisuus.

Kolmikantasopimista on uudistettava

Suomessa työnantajat ja työntekijät ovat linnoittautuneet eri leireihin, mikä näkyy myös vaalikampanjoinnissa. Työntekijäjärjestöt panostivat eduskuntavaaleissa omiensa tukemiseen aikaisempaa enemmän ja ”fiksummin”. Palvelualojen ammattiliitto PAM ja Julkisten Alojen Liitto JHL olivat hyvin aktiivisia vaalikampanjoinnissa.

Myös Teollisuusliitto oli liikkeellä kampanjamielessä samoin kuin SAK. Teollisuusliitot harjoittivat vielä yhteistyötä työnantajien vientiliittojen kanssa kampanjoimalla maakunnissa. Liitot loivat haluamilleen ehdokkaille puhujalavoja, julkisuutta ja uskottavuutta. Olennaista tässä on ”epäsuora” vaikuttaminen, jota ei tarvitse raportoida viranomaisille vaaliavustuksina.

Työmarkkinaosapuolet ovat EU-korporatismissa osoittaneet olevansa liian erimielisiä omistamisesta ja elinkeinojen kilpailusta.

Vuosien 1968–1970 ja 1995–1999 korporatiivisille ratkaisuille ominaista oli vahva poliittinen yhteistyö, valtiovallan ja eturyhmien laaja yhteisymmärrys kansallisen politiikan sisällöstä sekä taloudelliset kannustimet tai pakko. Mikään näistä edellytyksistä ei nyt näytä nousevan esille – ei eturyhmissä eikä politiikassa.

EU-jäsenyyden ajalta kokemukset osoittavat, että taloudellisilla eturyhmillä on ollut suuri vaikutus kansakunnan merkittävissä ratkaisuissa. Kun työmarkkinasuhteissa ei ole yhteistä säveltä, ei myöskään politiikassa ole riittävää yhteisymmärrystä.

Avainkysymys on kolmikantasopimisen laajuus. Kolmikanta on ollut suomalaisittain menestys pitkällä aikavälillä: se loi poliittisen kommunismin patoamisella yhteistyöpohjan, josta Suomi voitiin viedä läntisen integraation piiriin, sekä loi vakaat olot talouskasvulle ja mahdollisuuden liittyä Euroopan talous- ja valuuttaunioniin.

Työmarkkinaosapuolet ovat kuitenkin EU-korporatismissa osoittaneet olevansa liian erimielisiä omistamisesta ja elinkeinojen kilpailusta. Ne kaikki heijastavat uusia tarpeita määritellä kansallinen – suomalainen – yhteinen näkemys.

Voidaanko kolmikantaista sopimista laajentaa ja samalla eriyttää nykyisten osapuolten ulkopuolelle?

Kysymys tulevaisuudessa onkin siitä, voidaanko kolmikantaista sopimista laajentaa ja samalla eriyttää nykyisten osapuolten ulkopuolelle. Olisiko mahdollista, että omistajat joutuisivat ottamaan vastuuta aikaisempaa enemmän talouspolitiikasta ja heitä kuultaisiin toimivan johdon lisäksi?

Sama koskee yrittäjiä, jotka yleisesti omistavat vähemmän kuin kuvitellaan. Voisivatko yrittäjät olla jatkossa mukana kolmikantaisessa sopimisessa? Ja kuuluuko elinkeinojen kilpailun säätely kolmikantaisen sopimisen piiriin – työmarkkinaosapuolille?

Nyt tämä toimivalta tulee eräänlaisena bonuksena, kun työmarkkinaosapuolet voivat miehittää hallitusyhteistyön puitteissa erilaisia valmistelevia työryhmiä, joiden tuottama informaatio ja mahdolliset ehdotukset tuovat sisäpiiriläisille kilpailuetua.

Olisi myös virhe odottaa, että työnantajien intressit ovat yhtenäiset. Metsäteollisuus, Kaupan Liitto ja Teknologiateollisuus toimivat hyvin erilaisilla talouden sektoreilla. Metsäteollisuus erosi EK:sta vuonna 2016. Kokonaiskuvaa eturyhmistä on entistä vaikeampi muodostaa.

Poliittinen haaste

Hallituskoalitiot ovat useiden eturyhmien ristipaineessa. Hallitus ja erityisesti eduskunta tarvitsevat läpinäkyvyysrekisterin voidakseen identifioida asioihin vaikuttavat tahot EU:n ja Suomen päätöksenteossa.  Hallituskoalitioiden erilaisten talouspolitiikkojen suurin uhkatekijä on ”jakopolitiikaksi” kutsuttu julkinen velkaantuminen, joka saattaa olla poliittisesti heikkojen enemmistöhallitusten seuraus.

Kun puoluekannatukset ovat matalalla tasolla, poliittiselta areenalta löytyy vähemmän vahvoja tahtotiloja ja voimaa kuin kenties eturyhmien suunnalta.

Jää nähtäväksi, kykeneekö Antti Rinteen ”punavihreä arvoryhmä” (SDP, vihreät ja vasemmistoliitto) operoimaan onnistuneesti muun muassa kokoomuksen ja keskustan muodostaman ”porvarillisten puolueiden ryhmän” kanssa.  Jälkimmäisen arvot ovat enemmän hajallaan kuin punavihreiden – on esimerkiksi vaikeaa arvioida, ovatko perussuomalaiset osa porvarillista perheryhmittymää.

Koska puolueiden väliset voimasuhteet ovat kapeissa marginaaleissa, koalitiot saavat uutta painoa. Yleisesti on arvioitu, että hallituksen muodostaminen näillä voimasuhteilla on erittäin haastavaa.

Kun puoluekannatukset ovat matalalla tasolla, poliittiselta areenalta löytyy vähemmän vahvoja tahtotiloja ja voimaa kuin kenties eturyhmien suunnalta. Tämä asettaa poliittiselle johtajuudelle uusia laatuvaatimuksia.

Poliittinen systeemi tarvitsee remonttia, jotta sopiminen, yhteistyö ja yhteisten tahtotilojen kirkastaminen on mahdollista. Politiikassa haetaan nyt uutta johtajuutta, jonka vahvuus on kyky sopia.

VTT Anders Blom on työelämäprofessori Turun yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu Suomen malli murroksessa – edunvalvonnan ja korporatismin uudet kuviot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Historia odottaa Suomen suorittavan tehtävän, jolla jokainen elinkykyinen kansa oikeuttaa olemassaolonsa. Menestyksemme viittaa tähän, visioi Pehr Evind Svinhufvud (kok.) ensimmäisessä presidentin uudenvuodenpuheessa vuonna 1935. Siinä tasavallan päämies tai -nainen käsittelee kuluneen vuoden tärkeimpiä tapahtumia ja tähyilee tulevaa.

Useimpien uudenvuodenpuheiden kantava teema on ollut sovinnollisuus. Uutta vuotta kohti on hyvä lähteä yhtenäisenä.

Toisinaan esitetään, että presidentin virka voitaisiin lakkauttaa, koska presidentti ei ole poliittisten kiistojen yläpuolella eikä moniarvoisessa yhteiskunnassa voi olla yhtä arvojohtajaa. Retoriikan näkökulmasta on kuitenkin kiintoisaa, miten presidentti pyrkii selviytymään melkeinpä mahdottomasta tehtävästään olla ”koko kansan presidentti”. Puheenvuorojen merkitys on kasvanut entisestään, koska presidentin valtaoikeuksia on karsittu jatkuvasti ja hän tekee painavia retorisia ulostuloja verrattain harvoin.

Presidentti tuottaa uudenvuodenpuheessaan poliittista todellisuutta. Hän pyrkii luomaan suomalaisuutta, joka vetoaa mahdollisimman laajaan yleisöön ja jota hän itse pystyy uskottavasti edustamaan. Onkin mielenkiintoista tarkastella, miten presidentit pyrkivät ylittämään esimerkiksi ideologiasta, puoluetaustasta, kielestä, iästä tai sukupuolesta aiheutuvat jakolinjat.

Puheet on pidetty, on toiminnan aika, Sauli Niinistö julisti viime vuonna uudenvuodenpuheensa lopulla. Vuodesta 2015 tuli kyllä monenlaisen toiminnan vuosi, mutta tuskin tavalla, jota presidentti peräänkuulutti.

Presidentti on tie, totuus ja ymmärrys

Niinistö käsittelee uudenvuodenpuheessaan kolmea teemaa eli maahanmuuttoa, turvallisuutta ja taloutta; viime vuonna aiheet olivat turvallisuus, talous ja ympäristö.

Jo teemoissa näkyy tasavallan presidentin uudenvuodenpuheen tärkein keino: retorinen kolminaisuusoppi.

Hän ilmoittaa tulokulmansa olevan syväluotaava: padot ovat purkautumassa ja nyt tulee näkyviin se, mitä on ollut piilossa tai jäänyt näkemättä. Toisin sanoen hän julistaa pureutuvansa pintaliikehdintää syvempiin akanvirtoihin vuoden 2015 aikana niin Suomea kuin maailmaa eniten puhuttaneista aiheista.

Jo teemoissa näkyy tasavallan presidentin uudenvuodenpuheen tärkein keino: retorinen kolminaisuusoppi. Valinta on siinä mielessä oivallinen, että luku kolme symboloi niin luovuutta, kasvua, liikettä kuin vastakkaisuuksien ylittämistä. Esimerkiksi marxilaisessa dialektiikassa kolmas vaihe, synteesi, sovittaa yhteen teesin ja antiteesin sisältämät ristiriidat ja muodostaa edelleen seuraavan vaiheen teesin. Näin historia etenee kiistojen kautta.

Kolme merkitsee myös kokonaisuutta, siinä on alku, keskikohta ja loppu; menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus; isä, poika ja pyhä henki. Siihen perustuvat myös poliittiset tunnukset ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo” tai ”koti, uskonto ja isänmaa”. Kolme on täydellisyys – omne trium perfectum.

Niinistö soveltaa metodiaan ensin maahanmuuttoon. Presidentti huomauttaa aluksi, että pakolaisuuden luonne on muuttunut. ”Liikkeelle lähdetään muualtakin kuin hädän keskeltä. Pakolaisuus ja kansainvaellus kulkevat nyt käsi kädessä kohti Eurooppaa”, Niinistö analysoi.

Hän jatkaa, että niin hätää pakeneminen kuin paremman etsiminen ovat molemmat luonnollisia ja inhimillisiä syitä. Muuttoliikkeen taustalla voi olla myös hyväksikäyttöä, jota käytetään voimapolitiikan välineenä.

Vastaavan dialektisen käsittelyn saavat myös suomalaiset. Presidentin mukaan Ruotsin pääministeriä siteeraten olemme olleet naiiveja kuvitellessamme, että resurssimme riittävät huolehtimaan kaikista maahamme haluavista. Niinistö sanookin ymmärtävänsä hallituksen maahanmuuttopolitiikan kiristyksen, koska näin voidaan turvata voimavarat suurimmassa hädässä olevien auttamiseen.

Tasavallan presidentti toisaalta tuomitsee ”vanhan opin juristina” vastaanottokeskuksiin tehdyt polttopulloiskut suorasanaisesti murhapolttoina. Kyseessä on raskas rikos – aivan kuin ovat pakolaisiin kohdistuva vaino ja vihan lietsonta, hän painottaa.

Oman osansa kritiikistä saavat myös viranomaiset. Heidän on leikattava siivet rajuimmilta huhuilta kertomalla avoimesti teoista ja niiden seurauksista, oli tekijänä sitten maahanmuuttaja tai kantasuomalainen.

Pakolaisista Niinistö toteaa toisaalta, että kaikilla tulijoilla ei suinkaan ole pelkkiä hyviä aikomuksia. Joillain on taustallaan terrorismikytkentöjä, ”jotkut tekevät muuta pahaa”. Tällä presidentti oletettavasti viittaa muun muassa syksyllä runsaasti julkisuutta saaneisiin seksuaalirikoksiin – raiskaus-termin välttäminen kertoo, että asia on arka myös korkeimmalla poliittisella tasolla. Kaikki maahanmuuttajat eivät siis ole uhreja.

Niinistö korostaa, että maassa maan tavalla -sanonta on edelleen ajankohtainen: ”Maahanmuutto ei koskaan voi tarkoittaa sitä, että keskeiset arvomme, demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeudet, kyseenalaistetaan.” Näin presidentti pyrkii tasapainoon yhdistämällä niin sanottujen maahanmuuttokriitikkojen omiman maassa maan tavalla -sloganin perinteiseen suomalaiseen (ja länsimaiseen) kolmiyhteyteen. Nuhteensa saavat niin hyväuskoiset, vihapuhujat kuin rikolliset, pakolaisistakin.

Kaiken kaikkiaan maahanmuutto koostuu Niinistön retoriikassa kolmesta elementistä: pakolaisuudesta ilmiönä sekä suomalaisista ja maahanmuuttajista henkilöinä. Näistä jokaiseen puolestaan liittyy ristiriitoja, joiden ymmärtämisessä presidentti luottaa suomalaisten suhteellisuudentajuun. Hän sanoo uskovansa, että suurin osa suomalaisista ei tunne vetoa ääriajatteluun ja on siis presidentinkaltaisia.

Katse Ruotsiin – päin!

”Käsityksemme turvallisuudesta on muuttunut”, tasavallan presidentti aloittaa turvallisuutta käsittelevän osuutensa, ”havahduimme sotaan todella vasta, kun se tuli Eurooppaan”, hän jatkaa. Erityisesti Lähi-idän tilanne aiheuttaa Niinistön mukaan pakolaisuutta ja terrorismia, se on mittaluokaltaan moninkertainen verrattuna Venäjän touhuihin Ukrainassa – ne presidentti tuomitsee suoraan.

Menneisyyskritiikillään hän pääsee tukistamaan myös Yhdysvaltoja. Niinistö implikoi, että myös Euroopan turvallisuuden järkkyminen on seurausta Yhdysvaltojen johdolla käydyistä Irakin sodista. Ne ovat Lähi-idän kaaoksen alkulähde.

Niin Syyrian kriisin kuin maailmanlaajuisten jännitteiden kiristymisen ratkaisu onkin juuri Yhdysvaltojen ja Venäjän käsissä. Ne molemmat tekevät taistelutoimia samalla rintamalla, mutta osin erilaisin viholliskuvin. Tämä synnyttää vaaran lähteitä mutta myös pakkoa yhteisiin ratkaisuihin. Niinistön ulkopoliittinen analyysi kuvastaa hyvin hänen dialektista lähestymistapaansa.

Suomen Niinistö puolestaan esittää ”aktiivisen vakauttamispolitiikan harjoittajana”. Suomi on yhteistyössä Ruotsin, Venäjän, Naton ja Yhdysvaltojen kanssa. Turvallisuuden osalta mieluisin vakauttajakumppani löytyy juuri Ruotsista:

”Olemme molemmat myös sotilasliittoon kuulumattomia maita. Yhdessä meillä on vahvat yhteydet niin länteen kuin itään, ja tämä nostaa meidät Ruotsin kanssa erityisasemaan. Se taas luo mahdollisuudet merkittävään työhön Pohjois-Euroopan turvallisuuden ja vakauden edistämiseksi.”

Vaikka presidentti tunnustaa Nato-yhteistyön tärkeyden, hän puhaltaa viimevuotisen puheensa tavoin tulta ainakin 1930-luvulta lähtien säännöllisesti esille nousseeseen pohjoismaiseen puolustusyhteistyöhön. Niinistö ottaa näin yllättävänkin selkeästi etäisyyttä Natoon liittymisen kannattajiin, joista innokkaimmat ovat nimenomaan kokoomuksessa.

Toisaalta hän on myös selkeästi sotilaallisen turvallisuusyhteistyön kannattaja, ei aseistariisuja, pasifisti tai tiukkaa liittoutumattomuutta ajava. Näin hän identifioituu suomalaisten enemmistön kanssa.

Niinistö ottaa näin yllättävänkin selkeästi etäisyyttä Natoon liittymisen kannattajiin, joista innokkaimmat ovat nimenomaan kokoomuksessa.

Ruotsi toimii ikään kuin synteesinä, jolla presidentti pyrkii ylittämään turvallisuuspoliittisten suuntausten jännitteet. Turvallisuusteeman suhteen Niinistö on lähellä vanhasuomalaisen perinteen sodanjälkeiseen todellisuuteen sovittanutta Juho Kusti Paasikiveä. Hieman juristimaisen tyylin lisäksi molemmilla korostuu reaalipoliittinen pyrkimys tasapainoon idän ja lännen sekä kotimaan erilaisten, kiihtyvien virtausten välissä.

Niinistön mielestä sekä Ruotsin että Suomen ”etu on pyrkiä edistämään yhteistyövaraista turvallisuutta, johon sisältyy myös pyrkimys luottamusta herättävien toimien kehittämiseen”. Varsin erikoinen, abstrakti muotoilu on hyvä esimerkki presidentillisen retoriikan haastavuudesta maailmanpoliittisessa tilanteessa, jossa viholliskuvia rakennetaan intohimoisesti puolelta jos toiselta.

Hyvä tarkoitus, tuloksena epäluottamusta ja eripuraa – presidentin jakovarakritiikki

Talouden osalta tasavallan presidentti aloittaa korostamalla, että Suomessa ei ole syytä kohdata kevättä keskinäisen riitelyn ja eripuran vallitessa. Hän kohdistaa huomionsa saavutettuihin etuihin ja hintakilpailukykyyn. Ensin Niinistö opastaa yleisöään isällisesti, että edut pitää saavuttaa ja ansaita ennen kuin ne voidaan jakaa. Sen jälkeen hän kritisoi, että näin ei ole toimittu lähimenneisyydessä:

”Mielissä varmaan on vuoden 2007 puheet miljardien ’jakovarasta’. Sillä tarkoitettiin hyvää, jonka piti seuraavina vuosina tulla. Jako tehtiin heti etukäteen, mutta hyvää ei koskaan kuulunut. Jaettu etu jäi siis ansaitsematta, ikään kuin saavuttamatta. Ytimekäs kysymys kuuluukin: Voiko saavutettu etu perustua siihen, mitä ei koskaan oikeasti saavutettukaan?”

Näin tasavallan presidentti pyrkii nousemaan ennen kaatoa karhuntaljaa jakaneiden poliitikkojen yläpuolelle. Terävä piikki osunee erityisesti moniin keskustan, kokoomuksen ja SDP:n poliitikkoihin.

Kyseessä on myös siinä mielessä ovela siirto, että tuohon aikaan Niinistö itse oli varsinaisen päivänpoliittisen kiistelyn ulkopuolella ensin Euroopan investointipankin varapääjohtajana ja vuoden 2007 vaalien jälkeen eduskunnan puhemiehenä. Jalomielisesti hän kuitenkin korostaa, että erehtyneiden tarkoitus sinänsä oli hyvä; heiltä vain puuttui taloudellista ja poliittista harkintakykyä.

Erityiseksi ongelmaksi hän nostaa puheessaan luottamuspulan: monilla on epäilyksiä, kuka lopulta korjaa hyödyn, kun etuuksista aletaan tinkimään. Taustalla on se, että epäonnistuneessa jakovarapolitiikassa ”suurimman edun saivat ne, joilla jo ennestäänkin oli suurimmat edut”.

Hintakilpailukyvyn petraaminen ei voikaan tasavallan presidentin mielestä tarkoittaa vain ”voitonjakokyvyn parantamista” eli muhkeita osinkoja – olisi hyvä löytää jopa yrityskohtaiset sitoumukset siitä, että saatava hyöty käytetään lupausten mukaisesti työpaikkojen turvaamiseen.

Yllä mainittu ”ansaitsematon” puolestaan on merkittäviltä osin niin julkisen kuin yksityisen sektorin ongelmien taustalla. Vaikka arvostelu kohdistuu myös työmarkkinaosapuoliin, kritiikki Matti Vanhasen (kesk.) ja Jyrki Kataisen (kok.) johtamia hallituksia kohtaan on varsin jyrkkää. Nimenomaan ne vastuuttomine lupauksineen ovat syyllisiä Suomen talouden ongelmiin, eivät esimerkiksi pienituloiset palkansaajat tai yliopistot.

Nykyinen kovia leikkauksia tekevä hallitus saa presidentin tuen, aikaisemmat leväperäiset eivät. Retorisesti on tietysti aina tehokasta, jos nykyisten ongelmien syyn pystyy sijoittamaan menneisyyteen siten, että itse (tai kehuttu taho) näyttäytyy toisten sotkujen siivoajana.

Niinistön niin sanottu dialektinen kolminaisuusoppi perustuu näin siihen, että hän tarkastelee kutakin teemaa siten, että niissä edetään kohti syvällisempää kokonaiskäsitystä pyrkimällä ylittämään keskenään kiistelevien näkökulmien rajoitukset.

Presidentti kutsuu näin yleisöään katsomaan tilannetta kanssaan etäämpää, jotta ristiriitaisiakin perspektiivejä voitaisiin ymmärtää paremmin kuitenkaan hylkäämättä niitä täysin. Kyseessä on siis presidentille varsin sovelias retorinen strategia – jo symmetrinen muoto sinänsä on vakuuttava.

Tähän asti uudenvuodenpuhe on siis edennyt varsin valtiomiesmäiseen tyyliin presidentin noustessa kiistelevien osapuolten yläpuolelle edustaen liikettä, luovuutta ja sovintoa. Presidentti on etsinyt tasapainoa ja synteesiä, jossa hän yhdistää kansakunnan tavalla, joka ei kuitenkaan tukahduta eri näkökulmia. Niinistö on näin osa perinnettä, jossa samastuminen ja erottautuminen kulkevat käsi kädessä.

Identifikaatio on tavoite, mutta ristiriidat ovat positiivinen asia, koska ilman niitä tietoisuus ja ymmärrys eivät edisty. Keskiössä on nimenomaan retoriikka, koska poliittinen todellisuus perustuu kieleen ja symboleihin.

Reetorin tuleekin pyrkiä rakentamaan ”myytti” tai mielikuva, jossa mahdollisimman moni riitasointu on sopusoinnussa mahdollisimman pitkään. Tässä päätäntö on tärkeässä roolissa – ja paljastaa paljon myös Niinistön kohdalla.

Herrojen kanssa marjassa?

Vuonna 2014 Niinistö käytti Helsinki Missiota ja viime vuonna 101-vuotiasta sotaveteraania, Hannes Hynöstä, kiteyttämään puheensa keskeisen sanoman. Helsinki Missio symboloi kohtaamisen ja pysähtymisen tärkeyttä, Hynönen puolestaan rohkeutta, elämäntaitoa ja itsetuntemusta.

Hynönen oli presidentille ”elämisen osaaja”, joka edusti poliittiset ja taloudelliset jakolinjat ylittävää, muutoksen tuiverrukset kestävää suomalaisuutta. Arkielämästä otettu esimerkkitarina, exemplum, on tehokas tapa välittää tekstin argumentti tai moraalinen opetus tavalla, johon yleisön on helppo samastua.

Miten löytää mahdollisimman suurta yleisöä puhutteleva esimerkki, joka ei kuitenkaan vaikuta falskilta?

Tällä kertaa Niinistö nostaa parrasvaloihin syksyllä otsikoihin nousseen 15-vuotiaan saarijärveläisen Oscar Taipaleen. Hän oli kesätyöllistänyt itsensä poimimalla ja myymällä marjoja. Elokuussa Niinistö huomioi Taipaleen julkisesti hänen ”yhden nuoren marjantoimitusyrityksen” perustamisensa johdosta. Presidentti palaa aiheeseen puheensa lopussa:

”Loppukesän ja syksyn myötä sain seurata nuoren miehen Oscar Taipaleen suurta tarinaa pienistä marjoista. Hänpä poimi satoja litroja metsämarjoja ja teki hyvän tilin. Siitä tulee semmoinen mielensähyvittäjän olo, että kyllä minua sitten niin ilahduttaa tällainen juttu, että poika kerää marjat maasta ja panee kaverinsa ja monet muutkin innostumaan samaan.”

Siinä missä Tuomas Kyrön suosittu hahmo, Mielensäpahoittaja, toteaa usein, että ”kyllä minä niin mieleni pahoitin”, Taipaleen ilahduttava esimerkki tekee presidentistä ”mielensähyvittäjän”. Taipale symboloi Niinistön peräänkuuluttamaa aloitteellisuutta, ennakkoluulottomuutta ja työmoraalia. Samalla presidentti osoittaa olevansa perillä suomalaisten kirja- ja elokuvamausta.

Hän myös soveltaa ovelasti antiikin retoriikan paradiastole-figuuria ja kääntää päälaelleen perinteisen ”mies eikä mikään marjanpoimija” -sanonnan merkityksen. Samalla voi kysyä, onko presidentin tarkoitus näin näpäyttää, että suomalaiset ovat etääntyneet liian kauas perinteisistä arvoistaan, kun ennen muinoin varsin kevyenä työnä pidetyllä marjanpoiminnalla pääsee työn sankariksi.

Yleisön saattamiseen haluttuun mielentilaan on syytä kiinnittää huomiota, koska ihmiset tekevät ratkaisujaan useasti juuri tunteiden pohjalta. Vaikka esimerkkejä voi käyttää myös puheen alussa, kuten Niinistökin tekee mainiten Barack Obaman ja Vladimir Putinin yhteistyön sekä Pariisin ilmastosopimuksen, lopetus on keskeisessä roolissa.

Hyvin valitun esimerkkitarinan avulla yleisölle jää puheesta oikeanlainen ”tuntuma”, vaikka siinä aiemmin esitetyt argumentit olisivat unohtuneet tai niistä oltaisiin eri mieltä. Tunteet eivät valehtele.

Esimerkkiretoriikassa on kuitenkin kaksi haastetta. Ensimmäinen on se, miten löytää mahdollisimman suurta yleisöä puhutteleva esimerkki, joka ei kuitenkaan vaikuta falskilta. Toinen puolestaan on se, että laajasti puhutteleva tarina on aina väistämättä myös monitulkintainen.

Niinistön esimerkissä yhdistyvät suosittu fiktiivinen hahmo ja sympaattinen, ahkera nuori mies. Tarina tukee porvarillista ihannetta, jossa oma asenne ratkaisee ja jokainen on oman onnensa seppä. Protestoimisen sijaan suomalaisten pitäisi ilmeisesti olla tyytyväisiä siihen, että metsissämme on runsaasti marjoja noukittavaksi – työtä siis on, jos vain valittamiseltamme viitsisimme siihen tarttua. Kyseessä on kokoomustaustaiselle entiselle valtiovarainministerille sopiva valinta.

Toisaalta kyseisen esimerkin myötä sivuun jäävät muun muassa porvarihallituksen erittäin kova oikeistolainen talouslinja sekä rakenteelliset ongelmat. Tätä korostaa osaltaan presidenttiä ilahduttanut vapaaehtoistyön lisääntyminen.

On ironista, että perinteisestä sananlaskusta – ja vähän tuoreemmasta laulustakin – löytyy varoitus juuri Niinistön esille nostamasta liiasta naiiviudesta: kyllä niillä herroilla tarinoita riittää, ja kun lähtee herrojen kanssa marjaan, niin takaisin tullaan tyhjin taskuin nöyryytettynä.

Jumalan paluu

Niinistön päätännöissä merkittävää on ollut myös Jumalan paluu. Kuten aikaisemmissa uudenvuodenpuheissaan, myös nyt tasavallan presidentti toivottaa yleisölleen Jumalan siunausta. Samoin tekivät aikanaan muun muassa Kyösti Kallio, Risto Ryti ja Martti Ahtisaari, kun taas esimerkiksi Urho Kekkonen, Mauno Koivisto ja Tarja Halonen käyttivät maallisempia lopetuksia.

Jumala tunnetusti on voimakas retorinen jumaltermi. Sen avulla voidaan tukea mitä erilaisimpia asioita ja pyrkimyksiä. Erityisen tärkeä Jumala on kuitenkin puhujan uskottavuudelle eli eetokselle. Aikanaan Marcus Fabius Quintilianus (35–100) korosti, että yhteisen hyvän ja kuulijoiden kunnian lisäksi reetorin on suotavaa vedota päätännössään jumaliin, koska se kertoo puhtaasta omatunnosta.

Martti Lutherin mukaan hallitsijat ovat kuitenkin yleensä suurimpia narreja tai pahimpia konnia.

Lisäksi Jumala symboloi totuudellisuutta. Kuten Giorgio Agamben on todennut, ”Jumala” viittaa kielen ja maailman väliseen suhteeseen: Jumalan sana on tosi ja Jumala on sana, aamen, totisesti.

Valhe puolestaan on Saatanasta. Toisin kuin Niccolò Machiavelli opettaa, esimerkiksi Raamatun mukaan ”valhe ei sovi ruhtinaan huulille”. Martti Lutherin mukaan hallitsijat ovat kuitenkin yleensä suurimpia narreja tai pahimpia konnia. Sen tähden heidän suhteensa on varauduttava pahimpaan!

Tästä näkökulmasta Niinistön valinta toivottaa Jumalan siunausta on tehokas retorinen keino pyrkiä erottautumaan arkipäivän politiikasta. Niinistö korostaa vaikutelmaa, että hän ei ole poliittisen pelin tahrima, hän ei ole sortunut esimerkiksi jakovarasyntiin lupaillen mahdottomia. Tasavallan presidentti on tavallisten poliitikkojen yläpuolella, presidentti on puhdas ja puhuu totta. Jumalan siunauksessa tavallaan huipentuu myös Niinistön retorinen kolminaisuusoppi.

Näin ”Jumala” on osa Niinistön niin sanottua presidentillistä transsendenssia – toisaalta hän samalla jättää kohdeyleisönsä ulkopuolelle esimerkiksi ateistit sekä tällaiseen politiikan ja uskonnon yhdistämiseen kriittisesti suhtautuvat, yleensä punavihreää väriä tunnustavat kansalaiset. Ahtisaarta lukuun ottamatta Jumalaan vetoaminen onkin ollut osa porvaripuolueiden presidenttien retorista arsenaalia.

Siinä, missä puheensa keskiosassa Niinistö esittää itsensä pääosin onnistuneesti poliittisten kamppailujen yläpuolisena sovittelijana, päätännössään presidentti palaa varsin tukevasti ideologiseen kotiinsa.

Pahuus ja presidentin porvarillinen Suomi

Niinistö toteuttaa uudenvuodenpuheensa kolminaisuusoppia loogisesti sekä rakenteen että sisällön suhteen. Asiat ovat monella tapaa muuttuneet, mutta presidenttimme tarjoaa keinon ymmärtää jännitteistä maailmaa lähellä ja kaukana.

Todellisuutta ei kuitenkaan voi aina pakottaa muodostelmaan, johon Niinistön ”dialektiikka” sitä kutsuu. Uhkana on myös se, että retoriikka väljähtyy, kun joudutaan tasapainoilemaan erilaisten näkökulmien välillä. Kaikille jotain on helposti yhtä kuin ei kenellekään mitään. Niinistön retoriikassa on myös kohtia, joissa varsin soljuvasti ja kattavasti rakennettu identifikaatio ja kuva presidentistä eri näkökulmat tasapuolisena ja humaanina sovittelijana säröilevät.

On äärimmäisen mielenkiintoista, että alun jälkeen presidentti puhuu pahuudesta vain maahanmuuton yhteydessä.

Ensimmäinen näistä liittyy pahuuteen, joka on pulpahtanut pinnalle. Pahuuden lähde saattaa olla kuitenkin vanhaa perua, hän aprikoi arvoituksellisesti puheensa alussa. Viittaus abstraktiin pahuuteen luo vaikutelman, että se on potentiaalisesti läsnä missä ja milloin tahansa. Näin ollen on erityisen merkityksellistä, keihin paha puheessa yhdistetään ja miten.

On äärimmäisen mielenkiintoista, että alun jälkeen presidentti puhuu pahuudesta vain maahanmuuton yhteydessä. Hän etenee siinä järjestyksessä, että osa maahantulijoista on terroristeja ja ”pahantekijöitä”, mikä on ilmeisesti saanut myös jotkut kantasuomalaiset samoille poluille.

Onko Niinistön sinivalkoinen viesti rivien välissä se, että maahanmuuttajien kansainvaellus on sysännyt liikkeelle Suomessa esiintyvän pahuuden? Onko pahuus tuontitavaraa? Onko presidentin puheensa alussa ”yhteiseksi viholliseksi” määrittelemä terrorismi suurin Suomea uhkaava vaara?

Toinen särö juontaa juurensa Niinistön edustamasta perinteisestä porvarillisesta diskurssista, jossa yhdistyvät paternalismi ja yrittäjyys. Pontevasti itsestään kuvaa koko kansan presidenttinä rakentanut Niinistö ankkuroituu varsin tiukasti traditioon, jossa eliitti katselee ”tavallisia kansalaisia” yläviistosta. Kansaa täytyy opastaa, ja johtajien tulee olla tarkkana, mitä he menevät lupaamaan tavallisille tallaajille.

Siinä, missä esimerkiksi Halonen painotti usein uudenvuodenpuheidensa päätännöissä poliittisen osallistumisen tärkeyttä, Niinistön päätännössä korostuvat nöyryys, ahkeruus ja ansaitseminen. Porvarillisen ajattelun mukaisesti ratkaisut haasteisiin löytyvät siis moraalista, eivät rakenteista, tulonsiirroista tai poliittisesta aktiivisuudesta.

Niinistön kansansuosio kertoo toisaalta siitä, että tätä presidentiltä odotetaan 2010-luvun Suomessa ja siitä, että Niinistö on ollut retorisesti uskottava.

YTT Jouni Tilli työskentelee tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Julkaisu Kohtuus, yrittäjyys ja Kaitselmus – Sauli Niinistön porvarillinen kolminaisuusoppi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.