Kokonaisuudessaan Baumanin tuotantoon kuuluu noin kuusikymmentä teosta ja sata artikkelia. Baumanin ajatukset ovat olleet erityisen vaikutusvaltaisia etenkin Espanjan, Italian ja Keski- ja Etelä-Amerikan nuorten aktivistien keskuudessa.

Puolanjuutalaisen Baumanin ensimmäinen koti oli Länsi-Puolan Poznańissa. Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton hyökättyä Puolaan vuonna 1939 hän pakeni perheineen ensin idemmäs Neuvostoliittoon, jossa liittyi neuvostojohtoisen Puolan armeijan palvelukseen poliittisena neuvonantajana. Hän palasi Puolaan jatkamaan työtään maajoukkojen palveluksessa.

Bauman ei jakanut isänsä sen aikaisia siionistisia näkemyksiä ja oli toisen maailmansodan aikaan vannoutunut sosialisti, mikä johti heidän väliaikaiseen välirikkoonsa. Myöhemmin Baumanin kommunistinen tausta on nähty aikansa tuotteena ja hän itsekin lievensi näkökantojaan, joskaan ei koskaan luopunut marxismista täysin, ainakaan omien sanojensa mukaan.

Baumanin kommunistinen tausta on nähty aikansa tuotteena ja hän itsekin lievensi näkökantojaan.

Hän alkoi suhtautua entistä kriittisemmin Puolan kommunistiseen hallintoon ja kommunismiin ylipäätään etenkin Georg Simmelin ja Antonio Gramscin ajatusten myötävaikutuksella.

Toiseen maanpakoon Bauman perheineen joutui Prahan kevään jälkimainingeissa vuonna 1968. Puolan kommunistipuoluetta ja sen antisemitistisiä vainoja he pakenivat ensin Tel Aviviin Israeliin ja siirtyivät tämän jälkeen hetkellisesti Melbourneen Australiaan.

He asettuivat pysyvästi Englantiin, jossa Bauman aloitti uransa Leedsin yliopistossa sosiologian professorina, myöhemmin sosiologian ja sosiaalitieteiden laitoksen johtajana sekä vuodesta 1991 alkaen emeritusprofessorina.

Luennoitsijana Bauman oli toiminut jo aiemmin Varsovan yliopistossa vuodesta 1954 alkaen, mutta maailmanpoliittisen ja Puolan tuon aikaisen poliittisen tilanteen sekä juutalaistaustansa vuoksi hän ei voinut jatkaa työssään kotimaassaan vuoden 1968 jälkeen, jolloin hän menetti myös Puolan kansalaisuutensa.

1960-luvun loppu oli poliittisen aktivismin ja ruohonjuuritason toiminnan ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen kultakautta maailmanlaajuisestikin. 1960-luvun lopun tapahtumien ja Prahan kevään rinnakkaisuniversumina lännessä toimivat tähän aikaan Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset sekä hippiliike, joka protestoi myös vallalla olevaa amerikkalaista elämäntapaa ja kulttuuria vastaan.

Puolassa mielenosoituksia pyrittiin voimallisesti tukahduttamaan kaikissa akateemisissa instituutioissa. Puolan kansantasavallan sisäisten asioiden ministerin aloittama samanaikainen antisemitistinen kampanja johti useiden puolanjuutalaisten, etenkin älymystön, laajamittaiseen maastamuuttoon samaisena keväänä – tähän joukkoon kuului myös Varsovan yliopiston professori Bauman.

Kirjailija ja yliopiston Bauman

Kuten monilla kirjailijoilla ja tutkimuksen edelläkävijöillä, myös Baumanilla oli erilaisia kausia kirjoittamisessaan. Hän aloitti englanninkielisen kirjallisen uransa tutkimuksellaan Englannin työväenliikkeestä ja sen yhteyksistä brittiläisen yhteiskunnan sosiaaliseen stratifikaatioon.

Luokan ja sosiaalisen konfliktin merkityksen tutkimusta hän jatkoi aina 1980-luvulle asti, jolloin hänen läpimurtoteoksensa Modernity and the Holocaust (1989) ilmestyi. Kirjassa Bauman käsitteli holokaustia osana modernin ajan luonnetta, ei taantumana ihmisen pimeän luonnon barbariaan.

Tukeutuen esimerkiksi Hannah Arendtin ja Theodor Adornon näkemyksiin muun muassa valistuksen ajasta ja totalitarismista Bauman näki, että holokausti oli tulosta modernille ajalle tyypillisestä järjestyksen pakon ihanteesta ja yhteiskunnallisen työnjaon epäonnistuneesta toteutumisesta sekä liian pitkälle menneestä rasistisesta kategorisoinnista ainutlaatuisissa historiallisissa olosuhteissa.

Epäilemättä hänen vaimonsa, Janina Baumanin kirja Winter in the Morning (1986) oli vahva vaikuttaja Baumanin holokaustia käsittelevän kirjan syntyyn. Kirja perustuu Janinan päiväkirjamerkintöihin, joita hän teki Varsovan ghetossa, jossa hän oli vankina äitinsä ja sisarensa kanssa. Janina perheineen onnistui kuitenkin pakenemaan Varsovan ghetosta ja he piiloutuivat maalle tuttavaperheen luo. Myöhemmin Janinalta ilmestyi kirja A Dream of Belonging (1988).

1980-luvun lopusta 1990-luvun alkuun Baumanin tutkimuksellinen mielenkiinto oli keskittynyt etenkin modernin, rationaalisuuden, byrokratian ja sosiaalisen ekskluusion teemoihin.

Holokaustia ja juutalaisten joukkovainoja käsittelevän tutkimuksensa jälkeen 1980-luvun lopusta 1990-luvun alkuun Baumanin tutkimuksellinen mielenkiinto oli keskittynyt etenkin modernin, rationaalisuuden, byrokratian ja sosiaalisen ekskluusion teemoihin.

Vuoden 1998 kirjassaan Globalization: The Human Consequences Bauman tutkii globalisaatiota, sen sosiaalista pohjaa ja globaalien prosessien sosiaalisia seurauksia. Hän näkee, että globalisaatio ja lokalisaatio eli paikallistuminen ovat erottamalla tavalla samanaikaisia prosesseja, ja vaikka globalisaatiosta hyötyvät monet, joidenkin kohtaloihin se ei kerta kaikkiaan sovi.

Globalisaation myötä etenkin vapaus liikkua paikasta toiseen nousee arvoon arvaamattomaan ja siitä on tullut ihmisiä leireihin jakava asia, kuten myös kommunikaation haasteet globaalin ja paikantumattoman eliitin sekä paikallaan pysyvän ja lokaalin, enemmistön välillä.

Nykyisin kaikki tärkeä elämässä, kuten suhteet toisiin ihmisiin, kumppanuudet, naapurustot, työ ja kaikki tavoittelemisen arvoinen tuntuvat epävarmoilta, haavoittuvaisilta ja riskialttiilta. Yritämme lähinnä hallita nykyisiä kriisejä emmekä suunnittele sen tarkemmin, mihin maailman ja yhteiskunnan tulisi suuntautua tulevaisuudessa.

Bauman pohtii kirjassa In Search of Politics (1999) nykyistä elämäntapaamme ja sen yhteyttä maailmantilanteeseen. Hän etsii etenkin mahdollisuuksia rakentaa uudelleen yksityistä ja julkista tilaa, missä yksityisten ja julkisten asioiden olisi mahdollista kohdata. Politiikka tarvitsee Baumanin mukaan uusintamista, yksityisten ongelmien tuomista takaisin julkiseen ja etenkin kollektiivisesti käytyyn keskusteluun.

Politiikka tarvitsee Baumanin mukaan uusintamista, yksityisten ongelmien tuomista takaisin julkiseen ja etenkin kollektiivisesti käytyyn keskusteluun.

1990-luvun puolivälistä alkaen Bauman alkoi siirtyä tutkimaan etenkin postmodernin ajan luonnetta sekä kulutusta ja kuluttajuutta. Bauman toi tällöin myös käsitteen liquid (suom. notkea) sosiologian termistöön, jonka avulla hän teoretisoi etenkin postmodernin ajan luonnetta vertaamalla sitä kiinteän modernin aikaan. Kiinteän modernin aikaa luonnehtivat etenkin pysyvät instituutiot sekä ennustettava elämänkulku ja pysyvät yhteisöllisyyden muodot.

Hän käsitteli postmodernin ajan luonnetta ja sen notkeutta useasta eri näkökulmasta muun muassa teoksissaan Liquid Love (2003), Liquid Life (2005), Liquid Fear (2006), Liquid Times (2007) ja Liquid Evil (2016).

Vuonna 2010 Leedsin yliopiston sosiologian ja sosiaalitieteiden laitoksen yhteyteen perustettiin Bauman-instituutti, jonka tarkoituksena on jatkaa Baumanin ajattelu- ja tutkimusperintöä seuraaville tutkijasukupolville.

Notkean modernin Bauman

Taustastaan johtuen Baumania pidetään ajattelijana ja kommentoijana, jolla on etenkin elämänkokemuksensa ja kahden maanpakonsa kautta hyvin perusteltu oikeutus puhua 1900-luvun Euroopasta sekä sen menneestä ja tulevasta. Hän onkin esseistisellä otteellaan muovannut koko eurooppalaisen sosiologian pohjavirettä avoimemmaksi keskustelulle ja tulkinnoille toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta.

Bauman muovasi koko eurooppalaisen sosiologian pohjavirettä avoimemmaksi keskustelulle ja tulkinnoille toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta.

Bauman on postmodernin teoreetikko, jota ilman moni asia olisi varmasti jäänyt vähemmälle huomiolle ja yhteiskunnallinen keskustelu olisi saanut toisenlaisia muotoja, tai ehkäpä ei joitain muotoja laisinkaan.

Baumanin muistoa kunnioittaen luin uudestaan Notkean modernin, jonka olen aiemmin lukenut osana sosiologian opintoja vuosia sitten. Bauman käyttää usein kirjoituksissaan ja haastatteluissaan avioliiton ja perheen allegorioita, jotka tekevät hänen ajattelunsa seuraamisesta selkeää ja helppoa lähes jokaiselle lukijalle.

Notkeassa modernissa Bauman pohtii vapautumista, yksilöllisyyttä, aikaa ja tilaa sekä työtä ja yhteisöä, jotka ovat kaikki niitä perustavia käsitteitä, joiden pohjalta ihmiset ja yhteisöt ovat perinteisesti jäsentäneet ajatteluaan ja toimintaansa. Baumanin mukaan entinen kiinteä moderni, jolla hän viittaa etenkin teollistumisen ja vakaiden instituutioiden sekä ennustettavan elämänkulun aikaan, on korvautunut nykyisin notkealla modernilla.

Baumanin mukaan entinen kiinteä moderni, jolla hän viittaa etenkin teollistumisen ja vakaiden instituutioiden sekä ennustettavan elämänkulun aikaan, on korvautunut nykyisin notkealla modernilla.

Tätä notkeaa modernia määrittää etenkin työelämän muutos hetkelliseksi ja projektimaiseksi, yksilöllisyyden muuttuminen liikkuvaksi ja yhteisöön paikantumattomaksi, ihmissuhteiden muuntuminen hetkelliseksi ja tarpeen tullen vaihdettaviksi, sekä ajan ja tilan luonteen muuntuminen ja niiden laajeneminen globaaleiksi.

Yhteisöllisyydestä on tullut eräänlaista keveää naulakkoyhteisöllisyyttä, joissa yhteisöllisyyden tiloissa ollaan vain väliaikaisesti käymässä. Takit jätetään naulakkoon ja ne haetaan sieltä pois yhteisöllisen tapahtuman päätyttyä. Sitten kukin jatkaa omalle taholleen.

Notkeassa modernissa Bauman käsitteellistää kiinteän modernin aikaa uudelleen. Hän pyrkii etäännyttämään itsensä tietoisesti aiemmista teollistumisen ja sodan jälkeisen teollistuneen Euroopan aikaan keskittyneistä tutuista ajatusmalleista.

Notkean käsitteen avulla Bauman lisää sosiologiseen ajatteluperinteeseen tarvittavia uusia näkökulmia ja tarttumapintaa.

Notkean käsitteen avulla hän lisää sosiologiseen ajatteluperinteeseen tarvittavia uusia näkökulmia ja tarttumapintaa. Näin 1900-luvun loppua ja 2000-lukua on mahdollista käsitteellistää uudelleen niistä tarpeista käsin, joita työelämän, yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden muutokset ovat luoneet.

Notkeassa modernissa vapaus on muuttunut Baumanin mukaan yhteisöllisestä päämäärästä, johon lukeutuu vallankumoukset, poliittiset liikkeet ja kansalaisyhteiskunnan toiminta julkisessa tilassa, ennemminkin yksilölliseksi tavoitteeksi, joka ei löydä enää vakaata ja vahvaa sosiaalista pohjaa pyrkimyksille tavoittaa tuo niin kutsuttu vapaus.

Kun yksilöiden elämä jäsentyy yhä enenevissä määrin kuluttajan roolin ympärille, yksilölliset mahdollisuudet kuulua yhteisöön saattavat helposti muuntua retkiksi kuluttamisen temppeleihin, joissa todellista yhteisöllisyyden tunnetta ei synny, sillä kuluttaminen on tosiasiassa yksilöllinen tapahtuma.

Uusissa kuluttamisen ja notkean modernin tiloissa etenkin kohtelias välinpitämättömyys, Richard Sennettin termiä käyttäen, on ihmisten välistä kanssakäymistä määrittelevä asia. Se tarkoittaa kohtaamisia ilman tulevaisuutta ja menneisyyttä ihmisten välillä tiloissa, jotka ovat tyypillisiä etenkin notkealle modernille ja kaupunkielämälle, kuten vaikka kauppakeskukset tai kaupungin kadut. Tätä pohti jo sosiologian klassikko Simmel aikanaan.

Työ on myös muuttanut luonnettaan notkean modernin aikana lyhytjänteiseksi strategiseksi peliksi, jossa yhteisöllinen toiminta hakee uusia muotoja. Raskaan kapitalismin aikainen varmuus tulevasta on muuntunut joksikin muuksi.

Työn merkitys on muuttunut notkeassa modernissa entistä välineellisemmäksi. Sitä ei arvosteta enää sen perusteella, mitä hyötyä sen vaikutuksista olisi yhteisölle, kansakunnalle tai tuleville sukupolville pitkällä aikavälillä, mikä oli tyypillisempää modernina aikana 1900-luvun alkupuolella, jolloin yhteisöt olivat pysyvämpiä ja yhteisöllisyys ennalta-arvattavampaa.

Erikseen rakennetuissa yhteisöllisyyden tiloissa käydään vain pistäytymässä.

Yhteisö on notkean modernin aikana korostetusti muuntunut postuloiduksi yhteisöllisyydeksi, jossa etenkin yksilön valinta kuulumisesta tiettyyn yhteisöön muokkaa yhteisön itsensä ehtoja; kansallisvaltioista ja suurista historiallisista narratiiveista ei ole enää koetun yhteisöllisyyden tunteen perustaksi, sillä niiden molempien tehtävät ovat vaimentuneet notkean modernin aikana. Niistä ei voi löytää enää sellaisia yhtymäkohtia, joita esimerkiksi globaalit tai paikalliset yhteisöt tarjoavat.

Yhteisöllisyys on Baumanin mukaan notkean modernin aikana keveämpää ja ajallisesti rajatumpaa. Yhteisöllisyyden tilat rakentuvat karnevalististen periaatteiden mukaan, joissa erikseen rakennetuissa yhteisöllisyyden tiloissa käydään vain pistäytymässä.

Uusien teorioiden ja postmodernin isä Bauman

Baumania on pidetty ensimmäisenä vakavasti otettavana postmodernin ajan teoreetikkona. Baumanin vaikutusvaltaisuus ajattelijana kumpuaa myös hänen teoreettisesta otteestaan; valtavat käsitteelliset asiat, kuten moderni, työ, aika ja tila tai yhteisöllisyys muuntuvat sosiologian klassikoiden ja heidän seuraajiensa jo kertaalleen kehittämien teoreettisten kehysten uudelleenmuotoiluiksi, jotka jäsentävät tilaa uusille teoretisoinneille ja ajatusvirroille.

Bauman ei useinkaan etsi lopullisia vastauksia tai osoittele syyllisiä tai syyttömiä, vaan pitää keskustelua liikkeessä muihin aikalaisiinsa nojautuen.

Baumanin ajatukset antavat tietä yleisille pohdinnoille historian muuntumisesta ja tulevaisuuden mahdollisuuksista sekä aikamme luonteesta ja sen vaikutuksista ihmisiin. Hän ei useinkaan etsi lopullisia vastauksia tai osoittele syyllisiä tai syyttömiä, vaan pitää keskustelua liikkeessä muihin aikalaisiinsa nojautuen. Heitä seuraten ja haastaen hän kertoo modernin kulusta ja historian muutoksista Euroopassa kuin isoisä, jonka luona pitäisi ehdottomasti aina pistäytyä.

Suomalaiselle lukijalle Bauman tarjoaa helposti lähestyttävän väylän eurooppalaiseen yhteiskunnalliseen ja sosiologiseen ajatteluperinteeseen, jossa on käyty ajatusten tasolla jos jonkinlaista ottelua.

Vaikka Baumania on toisinaan kritisoitu esseismistä sekä konkreettisten muutosehdotusten puutteesta tuotannossaan, niin tällaistakin yhteiskuntatieteellistä kirjallisuutta tarvitaan. Se on myös nostanut Baumanin yhdeksi tärkeimmistä 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun ajattelijoista – osaksi teoreetikkoja, jotka hyvin tarkkanäköisesti pohtivat sitä, mikä historian ja nykyisyyden Eurooppa on.

Bauman oli yleisluontoinen ja hyvin tuottelias kirjoittaja ja puhuja ja tämän vuoksi myös varsin tärkeä hahmo yhteiskunnallisen keskustelun avoimuuden ja laajuuden kannalta. Näin on etenkin akateemisessa maailmassa, vaikka hänen tuotantonsa akateemista hyödynnettävyyttä onkin aina toisinaan kyseenalaistettu.

Bauman yhdisteli kirjoituksissaan politiikkaa, filosofiaa, sosiologiaa ja runoutta niin tyylikkäällä tavalla, että hänen omalaatuisuuttaan jää moni kaipaamaan.

Baumanin viimeiseksi teokseksi jäi  Strangers at our Door, jossa hän käsitteli Eurooppaa koettelevaa pakolaiskriisiä – yleisemmistä ajatuksista postmodernin luonteen suhteen Bauman oli siirtynyt viime aikoina takaisin uusien, meitä kaikkia koskettavien syklisten yhteiskunnallisten kysymysten tutkimiseen.

Ainoana ratkaisuna kriisiin tulee olemaan myötätunnon osoittaminen kaukaa tulleille, sanoo Bauman. Eikä paremmin voisi sanoa.

YTM Elina Huttunen on Jyväskylän yliopiston alumni ja Westermarck-seuran opiskelijoiden valtakunnallisen Sosiologi-verkkojulkaisun nykyinen päätoimittaja.

Julkaisu Postmodernin Bauman ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Retoriikka, jossa syyllisyys nykyahdingosta sysätään vieraiden harteille, uppoaa kansaan niin Euroopassa kuin Amerikassakin. Uhkia lietsova puhetapa ei kuitenkaan edes yritä ratkaista ongelmia. Myös Zygmunt Baumanin viimeiseksi jäänyt teos tarttuu aiheeseen. 

Tieto Zygmunt Baumanin kuolemasta saavutti minut juuri luettuani hänen viimeiseksi jääneen kirjansa Strangers at Our Door. Välitön reaktioni uutiseen oli, että 91-vuotiaan Baumanin myötä menetimme tuoreen ja ikihumaanin ajattelijan, jollaista tämän hetken maailma jää kipeästi kaipaamaan.

Aikana, jolloin viha, kauna ja solidaarisuusvaje kukkivat ja rajat meidän ja heidän välillä ratkeavat ennennäkemättömällä vauhdilla, yhdeksänkymppinen vanhus hahmotti maailmaa terävällä humanismillaan, tarkkanäköisesti ja rakkaudella.

Yhdeksänkymppinen vanhus hahmotti maailmaa terävällä humanismillaan, tarkkanäköisesti ja rakkaudella.

Euroopan niin kutsuttu pakolaiskriisi leimahdutti liekkiin moraalisen ”maahanmuuttopaniikin”. Strangers at Our Door ottaa lähtökohdakseen sen ruotimisen.

Baumanin ajatukset maahanmuutosta tuskin ovat kaikista omaperäisimpiä tai ennenkuulumattomimpia. Pikemminkin hän onnistuu kirjoittamaan ytimekkäästi siitä, mitä moni nykyisestä suunnasta huolestunut on varmasti omilla tahoillaan miettinyt. Euroopan edellisen suuren sodan kokeneen vanhuksen joutsenlaulun ansio onkin juuri viisaassa ja selvänäköisessä analyysissä ajastamme.

Bauman kirjoittaa siitä, kuinka ikiaikainen vieraan pelko yhdistettynä globalisaation synnyttämän uuden tilanteen aiheuttamaan länsikansalaisten ahdistukseen ja epävarmuuteen ovat käyttövoimaa lännessä vellovalle myrkylliselle diskurssille.

Yhä enemmän valtaa saavuttava populistinen politiikka perustuu pitkälti meidän ja heidän kahtiajaolle ja vieraan pelolle.

Maahanmuutto ja retoriikka

Bauman purkaa lännessä jatkuvasti tilaa voittavien populistien poliittista retoriikkaa, jonka keskiössä on maahanmuuttoon liittyvien uhkien ja pelkotilojen lietsonta. Retoriikka, jossa syyllisyys nykyahdingosta sysätään vieraiden, sotaa, vainoa ja mahdottomia elinoloja pakenevien heikkojen harteille, uppoaa kansaan niin Euroopassa kuin Amerikassakin.

Pakolaisia ja maahanmuuttoa käytetään Atlantin molemmin puolin syntipukkeina omalle ahdingollemme.

Tällainen puhe resonoi varsinkin modernisaation kärryiltä pudonneen, nykysuunnasta paljon kärsineen ja tulevaisuutensa suhteen pelokkaan kansanosan tuntojen kanssa. Pakolaisia ja maahanmuuttoa käytetään Atlantin molemmin puolin syntipukkeina omalle ahdingollemme: ne liitetään yhteen terrorismin kanssa ja nykymaailman monimutkaiset ylirajalliset ongelmat pelkistetään helposti nielaistavaan ja yksinkertaiseen, kaunaiseen muotoon.

Maahanmuuton demonisoimisesta ja ongelmiemme sysäämisestä pakolaisten harteille on tullut viime vuosina poliitikoille houkutteleva, ääniä keräävä retorinen keino, josta monen on jo vaikeaa kieltäytyä.

Tästä ilmiöstä sain paljastavan arkipäivän muistutuksen pari viikkoa sitten, kun Politiikasta-verkkolehti järjesti juuri Baumaninkin kirjassaan laajasti käsittelemää poliittista puhuntaa koskevan keskustelutilaisuuden aiheesta ”maahanmuutto retoriikkana”.

Tilaisuudessa yhtenä panelistina oli perussuomalaisten Simon Elo. Elo ihmetteli ääneen, miksi oppositiopuolueet, lähinnä vihreät ja vasemmisto, edelleen puhuvat maahanmuutosta hankalan ja vaikeasti hahmotettavan oikeus- ja ihmisyysdiskurssin puitteissa – eivätkä uhka-diskurssin, kuten hänen edustamansa poliittinen laita.

Elo esitti, että kansaa ei kiinnosta ”epäkonkreettinen” ja heidän arjestaan eriytynyt puhe maahanmuutosta. Sellaisena hän näki juuri ihmisyyden yhtenäisyyden ja solidaarisuuden korostamisen, ihmisoikeuspuheen sekä monimutkaisten globaalien prosessien avaamisen.

Elo vinkkasikin oppositiolle, että ehkäpä heidänkin kannattasi ottaa käyttöönsä joku ”vähän toimivampi keino”, kun kerran eivät ihmisoikeuksia korostavalla puheella ole riittävästi ääniä kalastelleet ja hallitusvastuuseen päässeet.

Ratkaisujen etsintää vai retorinen keino vain?

Tämä ajatus paljastaa paljon populistisesta maahanmuuttoretoriikasta ja laajemminkin aikaamme leimaavasta ”maahanmuuttokriittisestä” keskustelusta. Kommentti valaisee, kuinka poliittisessa puheessa asioita kehystetään ja mitkä asiat nostetaan esiin uhkina ja ongelmina. Juuri tämä on keskeistä maahanmuuttopuheessa.

Oikeistopopulistisessa puheessa ongelmana esitetään se, että ”meistä” erilaisina nähdyt ihmiset pyrkivät kohti meidän asuinalueitamme, ja tämän esitetään uhkaavan ”meidän” elämäntyyliämme, järjestystämme, arvojamme ja (taloudellista) hyvinvointiamme.

Tätä ajallemme keskeistä poliittisen puhetavan vyyhteä Baumankin kirjassaan avaa.

Juuri tätä ajallemme keskeistä poliittisen puhetavan vyyhteä Baumankin kirjassaan avaa. Yhdysvaltojen ongelma ei todellisuudessa ole pelkistettävissä ”laittomiin maassa oleskelijoihin” eikä niitä ratkaise Meksikon rajalle rakennettava korkea muuri tai maahantulokiellot. Samalla tavoin eivät Euroopan tai Suomenkaan ongelmat perimmiltään johdu maahanmuutosta tai ”siirtolaismassojen vyörystä” kohti länttä.

Pikemminkin ihmisten ylirajallinen liikkuvuus johtuu laajoista globaaleista kehityksistä ja niiden ongelmallisuudesta: globaalin talouden ja kansainvälisen kapitalismin toiminnan logiikasta, globaalista epätasa-arvosta sekä ilmastonmuutoksen luomista uudenlaisista paineista ja aseellisista konflikteista, jotka ajavat ihmisiä asuinsijoiltaan.

Elo näki puheen ihmisoikeuksista, globaalista solidaarisuudesta, ilmatonmuutoksen hillitsemisestä, rauhantyöstä ja globaalien ongelmien hahmottamisesta yhteisinä haasteina etäyttävänä ja poliittiseen kosiskeluun huonosti kelpaavana. Se puhe kuitenkin paneutuu yllä mainittujen ongelmien syihin ja pyrkii etsimään niihin ratkaisuja – toisin kuin isolationismi, ”monikulttuurisuuskritiikki” ja muukalaisvihamielisyys.

Elon kommentti osoittaa sen, kuinka oikeistopopulismin piirissä paljon käytetty uhka-diskurssi maahanmuuton tuhoisasta vaikutuksesta yhteiskunnillemme onkin lähinnä valinta – puhtaasti retorinen keino – jolla kosiskella kansaa helposti muuttuneessa maailmassa ja uudessa, monelle (länsi)kansalaiselle pelottavassa tilanteessa.

Todellisia ongelmia populistit eivät siis maahanmuuttoretoriikassaan juuri käsittele, vaan keskittyvät lähinnä syyttämään kokonaisuudesta niitä oireita, joita tauti aiheuttaa.

Populistisen politiikan tarjoamat vastaukset nykymaailman ongelmiin eivät edes pyri olemaan ratkaisuja niihin ongelmiin, jotka meitä uhkaavat.

Näin Elon puhe paljastikin sen, miten populistisen politiikan tarjoamat vastaukset nykymaailman ongelmiin eivät edes pyri olemaan ratkaisuja niihin ongelmiin, jotka meitä uhkaavat. Ne näyttäytyvät pikemminkin paniikinomaisena syyttelynä, jossa osoitellaan laajoista ongelmistamme johtuvia oireita ja väheksytään niiden taustasyitä.

Kansanedustajan kommentti tiivistikin sosiologin viimeiseksi jääneen kirjan monta väitettä.

Pelottavat haurauden sanansaattajat

Bauman muistuttaa meitä kirjassaan muistakin perusasioista: maahanmuutto, ihmisten liike maantieteellisten, kulttuuristen ja poliittisten rajojen yli, ei ole mikään uusi ilmiö. Ihmiskunnan leviäminen koko pallollemme, pärjääminen sekä länsimainen vauraus perustuvat ihmisten globaalille liikkeelle.

Aiemmissa kirjoituksissaan Bauman on todennut, kuinka Euroopasta on aiempina aikoina paettu kohti väljempiä vesiä, käyttämättömiä mahdollisuuksia ja parempia elinoloja: Afrikkaan, Amerikkaan, Intiaan. 1900-luvun puolivälin jälkeen suunta muuttui.

Suhteellisesti vahvemmat, vauraammat ja ”modernimmat” eivät enää siirry Euroopasta kohti villiä länttä ja siirtomaita, vaan nyt ylikansoitetun globaalin etelän suhteellisesti köyhemmät näkevät mahdollisuutensa lännessä. Muuttoliikkeen käännyttyä toiseen suuntaan olemme paniikissa ja näemme vääryyden tapahtuvan.  Bauman muistuttaakin historiallisen kontekstualisoinnin tärkeydestä.

Muuttoliikkeen käännyttyä toiseen suuntaan olemme paniikissa ja näemme vääryyden tapahtuvan.

Vieras ja tuntematon herättää aina epävarmuutta ja pelkoa. Meitä lähestyvä vieras henkilö, jota nykymaailma on monella tapaa kaltoin kohdellut, herättää rauhattomuutta, muistuttaa epävarmuudesta ja turvattomuudesta. Yhteinen haavoittuvaisuus herättää toisissa haluan auttaa, toisissa taas pelkoa ja vihaa.

Pakolainen muistuttaa meitä omasta hauraudesta ja heikkoudestamme, alttiudesta jäädä säälimättömien ja kontrollimme ulkopuolisten olosuhteiden armoille. Tämän vuoksi hän muuntuu helposti myös vihatuksi huonojen uutisten tuojaksi, sanansaattajaksi, joka halutaan ampua.

Pahanilmanlintu on helpompaa demonisoida ja epäinhimillistää, hänen kärsimyksensä siirtää hänen oman moraalisen heikkoutensa ja epäkelpoutensa sekä huijarimaisen luonteensa syyksi, kuin ottaa vastaan karu sanoma maailman nykytilasta ja meitä kaikkia uhkaavista todellisista ilmiöistä – ja pyrkiä ratkaisemaan niitä, yhdessä.

Bauman vannoo vihan ja pelon sijasta solidaarisuuden nimiin. Vuoropuhelu, solidaarisuus, toisen arvostaminen – tai edes toiseuden sietäminen – eivät ehkä pärjää sensaatiomaisuudessaan ja iskevyydessään populistien vihapuheelle ja dynaamisena näyttäytyvälle muurien pystyttämisvimmalle.

Silti tylsähkö ja lööppiainekseksi kelpaamaton totuus lienee lähellä Baumanin kirjassaan esittämää teesiä: elämme maailmassa, jossa tulevaisuudessa on vain yhä enemmän ihmisiä ja yhä enemmän ylirajallisia, globaaleja ongelmia, joita emme kykene ratkaisemaan sulkemalla oviamme, eristäytymällä ja rakentamalla muureja, vaan pikemminkin vuoropuhelulla ja solidaarisuudella. Meidän on vaan tultava toimeen.

VTT Noora Kotilainen on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa poliittisen historian oppiaineessa. Kotilainen on väitellyt kärsimyksen ja sodan kuvien asemasta maailmanpolitiikassa. Hän on kiinnostunut visuaalisuuden asemasta kansainvälisessä politiikassa, pakolaisuudesta, muuttoliikkeestä ja ihmisyyden politiikasta sekä ihmis- ja eläinoikeuksista.

Julkaisu Bauman: Me ja vieraat ovellamme ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Susanna Hastin lukemana:

”Kairon yöelämä viihdyttää, stimuloi mielikuvitustasi ja luo täydellisen uuden vuoden kokemuksen ja loistavan päätteen vuodelle!”

Tuhansien kairolaisten kiinnostuksen sosiaalisessa mediassa herättänyt kutsu kielii juhlatunnelmasta Lähi-idän väkirikkaimmassa kaupungissa. Vuoden viimeisenä iltana juhlatunnelma konkretisoituu vähän ennen puoltayötä alkoholituotteisiin erikoistuneen kaupan edessä. Nuoret ostavat juhlasta juhlan tekeviä juomia. Tietysti Kairon parempiosaisten asuinalueella.

Uuden vuoden pitoihin eivät ole kaikki kairolaiset tervetulleita. Kuten muidenkin suurkaupunkien yöelämässä, bileisiin pyrkivän habitus ratkaisee, pääseekö hän mukaan uudenvuodenjuhliin. Kutsussa mainitaan erikseen yökerhon selektiivinen ovipolitiikka.

Vuodenvaihteesta huolimatta juhlahabituksen stailaaminen ei ole Kairon valtaväestöllä mielessä. Ystäväni on yksi heistä. Hänen toimittaja-aviopuolisonsa on vankilassa.

Ystäväni kohauttaa olkapäitään ja kysyy retorisen kysymyksen – miksi he välittäisivät?

Toimittajaa syytetään väärän informaation levittämisestä, julkisen rauhan häiritsemisestä sekä jäsenyydestä vuoden 2013 syksystä lähtien kiellettyyn Muslimiveljeskuntaan.

Egyptin politiikkaa seuraavat kuitenkin uskovat, että kyseessä on pikemminkin Egyptin hallituksen ärsyyntyminen siihen, että toimittaja kyseenalaisti hallituksen virallista narratiivia maan tapahtumista.  Hän ei ole yksin syytettyjen penkillä.

Kansalaisjärjestöt puhuvat kymmenistä tuhansista vangeista, jotka on vangittu kesän 2013 sotilasvallankaappauksen jälkeen. Vuoden 2013 syksyllä myös Egyptiä vuoden hallinneen entisen presidentin Mohammed Mursin järjestön Muslimiveljeskunnan olemassaolo kiellettiin. Tämä laillisti vangitsemiset.

Uudenvuodenpäivällisellä kertaan ystävälleni edellisen illan tapahtumia. Ihmettelen, miten ihmiset voivat juhlia ja olla niin välinpitämättömiä kaiken sen poliittisen repression ja mielivaltaisten vangitsemisten, vankilakuolemien ja kidutuksen keskellä. Ystäväni kohauttaa olkapäitään ja kysyy retorisen kysymyksen – miksi he välittäisivät?

Niin, miksi he välittäisivät? Egyptihän on lumoava maa. Eurooppalaiset ovat kertoneet siitä tarinoita jo pitkään, muistuttaa jälkikoloniaalinen tutkimustraditio. Egyptin taika ja sen arkeologiset ihmeet ovat tuttuja turisteille. Nehän eivät kuulu vain egyptiläisille, vaan niitä pidetään koko maailman kulttuuriperintönä.

Egypti on kaunis maa – kaikille niille, joiden elämä ei koostu edellä mainituista kauheuksista, kadonneen omaisen etsimisestä tai vankilakäynneistä, kuten ystäväni elämä.

Egyptin kauneudesta ja lumosta meitä muistuttaa Egyptin turismiministeriön lanseeraama videosarja ”This is Egypt”. Lyhyet mainosvideot eivät vain houkuttele turisteja. Ne havainnollistavat yllämainitun uuden vuoden juhlistajan mielikuvaa Egyptistä. Kuten uudenvuodenjuhlat, videoiden Egypti kimaltaa.

Niin, miksi siis tämän kaiken keskellä he välittäisivät?

Zygmunt Baumanin moderni ja holokausti

Kirjassaan Modernity and the Holocaust (1989) hiljattain edesmennyt Zygmunt Bauman pureutuu moraalisen välinpitämättömyyden tuottamiseen. Baumanin tärkeimpänä tuotoksena pidetty kirja haastaa aikaisemmat sosiologiset teoriat, jotka käsittelivät juutalaisten kansanmurhaa Euroopan sivilisaatiokehityksessä poikkeuksena, virheenä tai niin kutsuttuna sivilisaation sairautena.

Vieraillessaan Firenzen Eurooppalaisessa yliopistoinstituutissa syksyllä 2014 Bauman kertoi, kuinka hän itsekin oli erehtynyt käsittelemään holokaustia sosiologikollegoidensa tapaan eurooppalaisen sivilisaatiokehityksen ”poikkeuksena”.

Bauman edisti ajatusta siitä, että juutalaisten kansanmurha piti ymmärtää tämän yhteiskunnan, kulttuurin ja sivilisaation ongelmaksi.

Holokaustista selviytyneen vaimonsa Janina Baumanin kirjoituksiin perehtyminen sai hänet toisiin ajatuksiin.  Kansanmurha oli itseasiassa sivilisaation tuote ja toimi sen ehdoilla.

Bauman argumentoi, että holokausti nimenomaan suunniteltiin ja pantiin täytäntöön modernin rationaalisen yhteiskunnan toimesta. Hän edisti ajatusta siitä, että juutalaisten kansanmurha piti ymmärtää tämän yhteiskunnan, kulttuurin ja sivilisaation ongelmaksi. Ei sille ulkoiseksi tekijäksi.

Joukkomurha Rabaa al-Adawyia- ja al-Nahda-aukioilla

Egyptin sotilasvallankaappausta kesällä 2013 seurasi paljon väkivaltaa. Turvallisuusviranomaiset tappoivat satoja mielenosoittajia saman vuoden heinäkuussa. Syynä oli, että Mursia tukeneet joukot eivät hyväksyneet armeijajohtoista vallansiirtoa ja osoittivat sen maan kaduilla.

Poliittisessa umpikujassa Mursin presidenttiyden laillisuuteen vetoavat mielenosoittajat pystyttivät leirinsä kahdelle Kairon aukiolle. Kairon yliopiston edessä sijaitseva al-Nahda-protestileiri oli yksi niistä. Toisella puolella kaupunkia sijaitsi toinen, vielä suurempi Rabaa al-Adawiya -aukion leiri.

Viikkoja kestäneet protestileirit häiritsivät liikennettä ja ihmisten arkea. Väliaikaishallinto piti niitä turvallisuusriskinä ja syytti niitä terroristien piilottelemisesta.

Leirien lakkauttamisen puolestapuhujat vertasivat niitä Eurooppaan: mikään sivilisoitunut Euroopan valtio ei heidän mielestään sallisi tällaisia leirejä keskeisillä liikenneväylillä.

Elokuun 14. päivän aamuna Kairon asukas heräsi suoraan lähetykseen, jossa Egyptin turvallisuuskoneisto toimeenpani aukioiden ”puhdistusoperaatioita”.

Ja niin leirit lakkautettiin. Elokuun 14. päivän aamuna Kairon asukas heräsi suoraan lähetykseen, jossa Egyptin turvallisuuskoneisto toimeenpani aukioiden ”puhdistusoperaatioita”. Paikalla olleiden toimittajien sekä sieltä pakoon päässeiden mielenosoittajien kertomuksista voi päätellä, että operaatio oli tarkkaan suunniteltu.

Eri järjestöjen raportit painottavat, että turvallisuuskoneisto käytti tappavaa väkivaltaa.  Eri laskelmien mukaan päivän aikana molempien leirien yhteenlaskettu uhrimäärä lähentelee tuhatta.

Moraalisen välinpitämättömyyden tuottaminen

Aikaisempaan holokaustia käsittelevään tutkimukseen viitaten Bauman esittää kolme vaihetta moraalisen välinpitämättömyyden tuottamisessa: väkivallan valtuuttaminen, sen rutinoituminen ja uhrien epäinhimillistäminen.

Kuten muissakin modernisoitumiskehityksen läpikäyneissä valtioissa, väkivallan monopolin keskittämisellä on Egyptissä historiansa. Historioitsijat osoittavat armeijan tärkeyden Egyptin valtion rationalisoitumiskehityksessä aina Muhammad Alin ajoista 1800-luvulta lähtien. Myös kesän 2013 operaatiossa näkyi operaation suunnitelmallisuus ja sen kurinalainen läpivieminen sekä väkivallan rutinoituminen.

Väkivalta kohdistui tiettyyn poliittiseen ryhmään – Muslimiveljeskunnan kannattajiin eli ikhwaneihin. Ikhwan kuvaa arabian kielellä yksittäistä Muslimiveljeskunnan jäsentä (Läheskään kaikki mielenosoittajista eivät olleet Muslimiveljeskunnan jäseniä, mutta alueella oleminen leimasi heidät ryhmän kannattajiksi.)

Armejia oli heille parempi vaihtoehto kuin vaaleilla valittu Muslimiveljeskunta, joka nähtiin esteenä Egyptin sivilisaatiokehitykselle.

Seuraavien päivien lehdissä useat kommentaattorit oikeuttivat aseellisen operaation ja tukivat turvallisuuskoneiston toimintaa. Armeija oli heille parempi vaihtoehto kuin vaaleilla valittu Muslimiveljeskunta. Muslimiveljeskunta puolestaan nähtiin esteenä Egyptin sivilisaatiokehitykselle.

Tämä argumentointi seuraa logiikkaa, jonka Bauman tuo esille viitatessaan holokaustin yhden päätoimeenpanijan Adolf Eichmannin oikeudenkäynnissä kuultuun puolustuksen puheeseen: Eichmann teki tekoja, jotka ovat hyväksyttäviä, jos ne toteutetaan sodan voittajien puolesta. Teot itsessään eivät ole moraalittomia. Niillä ei ole moraalista arvoa. Teon moraalisuus arvioidaan teon logiikalle ulkoisilla kriteereillä.

Kesän 2013 aikana myös osa Muslimiveljeskunnan kannattajista syyllistyi kuolettavan väkivallan käyttöön ja tuhotöihin. He tekivät sen vähemmän systemaattisesti kuin Egyptin armeija ja poliisi. Kuitenkin vain Muslimiveljeskunnan jäsenet istuvat nyt syytettyjen penkillä, eivät Egyptin turvallisuusviranomaiset.

Itseään maallistuneiksi tai liberaaleiksi kutsuvien intellektuellien ja kulttuurihenkilöiden Egyptin armeijaa tukeva diskurssi ei ole uusi ilmiö. Jälkikoloniaalinen tutkimustraditio osoittaa, että entisten siirtomaiden uudet paikalliset valtaeliitit eivät aina kyseenalaistaneet siirtomaaherrojen mukanaan tuomia valtarakenteita.

Nämä sivilisaatio-ideologiaan perustuvat valtasuhteet ovat jatkaneet elämäänsä myös Egyptissä.

Pikemminkin nämä sivilisaatio-ideologiaan perustuvat valtasuhteet ovat jatkaneet elämäänsä myös Egyptissä. Tämä näkyy Egyptin kulttuuriauktoriteettien suhtautumisessa sivistymättömiksi, barbaarisiksi ja alkukantaisiksi leimattuihin Muslimiveljeskunnan edustajiin ja sen yläkategoriaan, ”islamisteihin”.

Antropologinen tutkimus problematisoi sivilisaatiosta juontuvien hierarkioiden käyttöä. Se tuo esille Egyptin kulttuuritoimijoiden luoman vastakkainasettelun ”valistuneen” ja ”alkukantaisen” sekä ”sivistyneen” ja ”islamistin” välille.

Muun muassa Columbian yliopiston antropologian professori Lila Abu-Lughold on tutkinut televisiossa esitettävien draamasarjojen representaatiota alkukantaisiksi leimatuista islamisteista. Antropologi Jessica Winegar on tarkastellut kulttuuritoimijoiden omakuvaa valistuksen saattajina terrorismin ”pimeyttä” vastaan.

Tällaiset representaatiot ovat monessa mielessä ongelmallisia.  Ne tuottavat uudelleen tiettyjä valtasuhteita ja hierarkioita. Museot, teatterinäyttämöt ja muu esittävä taide tai kirjallisuus eivät ole kaikkien egyptiläisten ulottuvilla.

Omassa tutkimuksessani tarkastelen korkeakulttuurin asemaa yhteiskunnallisena erottelumekanismina sivistyneiden ja sivistymättömien, tai sivistyneiden ja ikhwaneiden välillä juuri presidentti Mursin hallintokaudella.

”Sivistymättömäksi” leimaaminen edesauttaa epäinhimillistämistä ja epäinhimillistäminen eliminoimista. Vuosina 2013 ja 2014 Egyptissä liputettiin monesti kuolleiden sotilaiden kunniaksi, mutta ei joukkomurhissa kuolleille sivistymättömille ikhwaneille.

Baumanin perintö

Tarkoitukseni ei tietenkään ole verrata Kairon joukkomurhia juutalaisten kansanmurhaan. Baumanin teos tarjoaa kuitenkin tärkeän näkökulman Egyptin nykyhistorian tarkasteluun. Se auttaa käsittelemään kysymystä ”miksi he välittäisivät?”

Egypti muistuttaa Baumanin varoitusta siitä, kuinka sivistyneisyys pystyy tyrmistyttävällä tavalla asumaan samassa asuinkorttelissa joukkomurhan kanssa.

Sivistyneisyys pystyy tyrmistyttävällä tavalla asumaan samassa asuinkorttelissa joukkomurhan kanssa.

Egypti on esimerkki välinpitämättömyydestä sitä kohtaan, mikä tapahtuu yksilön oman kokemuspiirin ulkopuolella. Ja vaikka Egyptin nykyinen presidentti, siis entinen armeijan komentaja Abdel Fattah el-Sisi juuri saikin ystävän valkoiseen taloon, niin Yhdysvalloissa kuin Egyptissäkin monet urheat aktivistit jatkavat taistelua tätä välinpitämättömyyttä vastaan.

Modernity and the Holocaust  -kirjan viestiä kannattaa miettiä laajemminkin. Bauman muun muassa ennusti teknologisen kehityksen edesauttavan niitä prosesseja, jotka johtavat välinpitämättömyyteen. Eurooppalaiseen sosiologian traditioon perustavanlaatuisesti vaikuttaneen Baumanin merkittävin opetus holokaustista kehottaa meitä ottamaan sivilisaatiokritiikin tosissaan. Tämä opetus ei Baumanin poismenon myötä toivottavasti unohdu.

Liina Mustonen väittelee keväällä 2017 Firenzen Eurooppalaisen yliopistoinstituutin yhteiskuntatieteiden laitokselta.

Julkaisu Miksi he välittäisivät? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.