Kun Suomessa tehtiin ne ”maailman parhaat tiedustelulait”, asiasta yritettiin varoittaa, mutta varoitukset meni kuuroille korville. Nythän on niin, että demokratian rapautuminen tai sen suoranainen kaappaaminen tapahtuu pitkälti nimenomaan parlamentarismin keinoin. Tiedustelun parlamentaarinen valvonta on näin ollen erityisen altis väärinkäytöksille; esimerkiksi Alankomaissa asiaa on pyritty paikkaamaan sillä, että valvontaan voi osallistua myös riippumattomia asiantuntijoita. Suomessa erityisen uhan muodostavat lisäksi poliittiset virkanimitykset, joita ilmeisemmin tapahtuu myös turvallisuusviranomaisten kohdalla — itse asiassa turvallisuuspuhetta aina yhtä ihanasti tuottava, arvoisa kansanedustaja, Jarno Limnéll (kok.) on jopa ollut sitä mieltä, että turvallisuusviranomaisten pitäisi olla poliittisesti sitoutuneita.

Onneksi meillä sentään tuomioistuinlaitos ei ole (vielä?) samanlaisen paineen alla. Sama koskee mediaa.

Kun lukee esimerkiksi siitä, mitä Saksan turvallisuusviranomaisissa on paljastunut, voi olla huolissaan. Jotain on jäänyt ymmärtämättä myös Suomen historiasta. Mutta ehkä menen nukkumaan Rentolan historiikkien kanssa.

Itse odotan innolla sitä, että DSA antaa tutkijoille ja kansalaisjärjestöille pääsyn sosiaalisen median ja muiden yritysjättien datavirtaan. Näin päästään tutkimaan juuri niitä asioita, mitä aikaisemmassa viestissäni nostin esiin (esim. disinformaation ja propagandan leviäminen ja algoritminen kohdentaminen, poliitikkojen epäasiallinen käytös, haitallisen sisällön algoritmiset nostot, tuotteiden epäreilu algoritminen hinnoittelu, yms.).

Myös Euroopassa on huolestuttavia aloitteita runsaasti liikkeellä (mm. E2E-kryptografian murtaminen) sen ohella, että laitonta tiedustelua on kohdistettu joissain Euroopan maissa laajamittaisesti demokraattisen yhteiskunnan ei-ekstrimistisiin toimijoihin (mm. oppositiopoliitikot, journalistit, tuomarit, virkamiehet, tiedemiehet, ym.).

Sananvapauden osalta ongemallista on myös se, että usein epämääräisesti määritellyn ekstrimistisen aineiston hallussapito itsessään voi olla rikos. Tämä on johtanut esimerkiksi Iso-Britanniassa siihen, ettei terrorismia voi enää yliopistoissa tutkia primäärilähteisiin perustuen. Myös Irlannissa hiljattain hyväksytty vihapuhelaki tarkoittaa sitä, että pelkästään ko. teemaan liittyvän aineiston valmistelu tai hallussapito on rikos. Vaikka itse EU-kansalaisena kannatankin lakia, sen seuraus on, ettei myöskään vihapuhetta voi tutkia enää Irlannissa akateemisesti, journalisesti tai taiteellisesti, mikä on omiaan heikentämään demokratiaa.

Laajempi teema, jota myös PEN:in pitäisi käsitellä, on kuitenkin se, että sananvapautta tällä hetkellä käytetään tiettyjen tahojen toimesta siten, että se itse asiassa paradoksaalisesti heikentää sananvapausta kerrannaisvaikutusten kautta. Röyhkeimpien sananvapauden käyttö siis tukahduttaa sananvapauden toisilta sekä edelleen johtaa itsesensuuriin ja perusoikeusloukkauksiin (vrt. esim. tieteen ja taiteen vapaus). Disinformaation osalta on puolestaan todettava, että myös se heikentää sananvapautta, koska sananvapauteen kuuluu olennaisena osana myös oikeus vastaanottaa tietoa.