Kaikki Turkin oppositiopuolueet, mukaan lukien tasavaltalainen CHP, kurdimielinen HDP ja kansallismielisen MH-puolueen oppositiosiipi, väittävät kansanäänestyksen tuloksen olevan vääristelty. Mitä oppositio aikoo tehdä ja millaisia mahdollisuuksia sillä on?
Merkittävintä Turkin perustuslakia koskevan kansanäänestyksen tuloksessa lienee se, että ainoastaan presidentti Recep Tayyip Erdoğan ja hänen kannattajansa hyväksyvät tuloksen. Kuten jo etukäteen ennustettiin, äänestyksen lopputulema oli ristiriitainen. Niin kampanjointi, äänestäminen kuin tuloslaskentakin vaikuttavat epäreilulta ja hämäräperäiseltä.
Virallisen tuloksen mukaan Erdoğanin kyllä-puoli voitti täpärästi ja sinetöi samalla hänen yhden miehen hallintojärjestelmänsä. Ulkopuolisten tarkkailijoiden ja opposition mukaan jopa 2,5 miljoonaa ääntä on kuitenkin saatettu peukaloida keskusvaalilautakunnan laittoman päätöksen vuoksi.
Kaikki oppositiopuolueet, mukaan lukien tasavaltalainen CHP, kurdimielinen HDP ja kansallismielisen MH-puolueen oppositiosiipi, väittävät kansanäänestyksen tuloksen olevan vääristelty. Samalla ne kyseenalaistavat Erdoğanin vallan legitimiteetin ja hallitustavan, jota hän haluaa nyt tyrkyttää. Kansanäänestystuloksen peruuttamista vaativat mielenosoitukset jatkuvat monissa kaupungeissa.
Kansanäänestyksen jälkeen Turkin vahingollinen polarisaatio on noussut uudelle tasolle.
Samaan aikaan jatkuvat myös protestoijien pidättämiset. Kansanäänestyksen jälkeisessä Turkissa ei siis vain oppositio vaan myös AKP kannattajineen on kieltänyt vastustajiensa legitimiteetin.
Tämä on kuin myrkkyä haavoille. Kansanäänestyksen jälkeen Turkin vahingollinen polarisaatio on noussut uudelle tasolle. Siinä kaikki näkevät politiikan taisteluna, josta vain yksi puoli voi selvitä hengissä.
Joka tapauksessa kansanäänestys on jättänyt opposition historialliseen risteyskohtaan: aikooko se yksinkertaisesti unohtaa taistelun nyt, kun keskusvaalilautakunta on hylännyt opposition vetoomuksen, vai aikooko se jatkaa taistelua keinolla millä hyvänsä? Käyttäytyykö oppositio yhä niin kuin Turkki olisi edes nimellisesti demokraattinen maa?
Opposition risteyskohta
Opposition vastareaktio tähän tilanteeseen ratkaisee sen, haihtuuko se pikku hiljaa pois Turkin poliittiselta kartalta. Opposition on jo aika tajuta, että Erdoğanin uudessa Turkissa ei ole tilaa sille. Tämän voi tiivistää periaatteeseen, jolla on historiallinen kaiku: ”yksi maa, yksi lippu, yksi mies”.
Koko yhteiskunta järjestetään uudelleen tämän periaatteen mukaan, joten oppositiolla ei ole enää mahdollisuutta pelata omilla säännöillään. Ainoa vaihtoehto on nousta aktiiviseen vastarintaan ja taistella viimeiseen saakka. Pelkään, että tästä tilanteesta ei ole enää helppoa ulospääsyä.
Ainoa vaihtoehto on nousta aktiiviseen vastarintaan ja taistella viimeiseen saakka.
On vaikea sanoa, ymmärtääkö oppositio tilanteen vakavuuden. Kansanäänestyksen jälkeen pidetyssä lehdistötilaisuudessa tasavaltalaisen oppositiopuolueen tiedottaja Bülent Tezcan ohitti suoran kysymyksen: mitä puolue tekee, jos keskusvaalilautakunta hylkää sen esittämän vastalauseen? Tämä on koko asian ydin.
Lopettaako puolue lopulta Erdoğanin myötäilyn? Tähän myötäilyn politiikkaan on aikojen saatossa kuulunut muun muassa parlamentin valakriisi vuonna 2011, Ankaran kunnallisvaalien ristiriitaisuudet vuonna 2014 sekä presidentinvaalit vuonna 2014.
Kaikissa edellä mainituissa ja lukemattomissa muissa tapauksissa oppositio epäonnisui haastamaan hallinnon toimet, jotka rikkoivat lakia räikeästi. Sen sijaan oppositiota nöyryytettiin, se sortui valehteluun ja alistui Erdoğanin tahtoon.
Oppositio epäonnisui haastamaan hallinnon toimet, jotka rikkoivat lakia räikeästi.
Tämä on johtanut tietynlaiseen pessimismiin, jossa oppositiolla ei ole tarvittavia välineitä pelata Erdoğanin poliittista peliä.
Tämänkaltainen heikko ja hampaaton oppositio on juuri se syy, miksi jopa puolueen omien kannattajien mielestä sen johtajalta, Kemal Kılıçdaroğlulta puuttuu kyky artikuloida kansan viha ja turhautuminen poliittiseksi toiminnaksi. Kılıçdaroğlua ei myöskään koeta todelliseksi vaihtoehdoksi Erdoğanille.
Lopulta opposition kanta onkin riippuvainen Kılıçdaroğlun valinnoista, sillä nationalistinen MHP on käytännöllisesti katsoen kaivanut itselleen kuopan toimiessaan Erdoğanin vasempana kätenä. Kurdimielinen HDP puolestaan pysyy kyvyttömänä tekemään mitään sen jälkeen, kun siitä tuli Erdoğanin vihan kohde vuoden 2015 vaalituloksen seurauksena.
Miten eteenpäin?
Nyt kansanäänestyksen jälkeen oppositiolla näyttää olevan kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäisessä vaihtoehdossa lailliset keinot on käytetty loppuun ja tilalle ovat tulleet protestihuudot. Parhaimmillaankin tämä tie voisi johtaa ainoastaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen puuttumiseen tilanteeseen.
Tuomioistuimella ei kuitenkaan ole kapasiteettia toimeenpanna päätöksiään ja toisaalta myöskään Erdoğanilla ei ole velvoitetta näitä päätöksiä toteuttaa. Lopulta vaikutus olisi sama kuin Etyjin raportilla: paperilla tarjottuja faktoja, joissa Turkin hallituksen toininta tuomitaan moraalisesti. Tämä tie ei siis johtaisi mihinkään muuhun.
On helppo ennustaa, että ensimmäinen vaihtoehto olisi musiikkia Erdoğanin korville.
On helppo ennustaa, että ensimmäinen vaihtoehto olisi musiikkia Erdoğanin korville. Hän tulkitsisi tilanteen jälleen yhdeksi Turkin sisäisten ja ulkoisten vihollisten hyökkäykseksi, jonka tarkoitus on hankaloittaa maan poliittista ja taloudellista nousua. Samaan tapaan Erdoğan on jo tulkinnut Etyjin raportin.
Oppositiossa tämä tukisi epäilyjä, joiden mukaan tasavaltalaisen CHP:n johto on salaa toivonut kaksipuolue-parlamenttia, jossa he voisivat ”esittää” oppositiota ”pluralistisen demokratian” teatteriesityksessä niin pitkään kuin mahdollista.
Tämä vaihtoehto muuttaisi todennäköisesti Turkin lopulta Azerbaidžanin tai Valko-Venäjän kaltaiseksi maaksi, joissa opposition henkilöhahmot (joita kukaan ei tunne) ottavat osaa lavastettuihin vaaleihin (joita kukaan ei vaivaudu seuraamaan), jotka toteutetaan demokraatttisen julkikuvan vuoksi (johon kukaan ei oikeastaan usko).
Surullista kyllä, tämä vaikuttaa tällä hetkellä todennäköisimmältä vaihtoehdolta.
Opposition toinen vaihtoehto on kieltäytyä olemasta enää puolustuskannalla ja aloittaa niin sanottu passiivinen tottelemattomuus. Tehokkaimmin tämä tapahtuisi koko parlamenttia boikotoimalla ja lisäksi mieluiten kansanedustajien joukkoirtisanomisen kautta.
Toinen vaihtoehto on kieltäytyä olemasta enää puolustuskannalla ja aloittaa niin sanottu passiivinen tottelemattomuus.
Kansanäänestyksen myötä parlamentilla ei ole todellista lainsäädännöllistä valtaa tai kapasiteettia valvoa presidentin vallankäyttöä. Poliittisen järjestelmän puitteissa toimiminen oikeuttaisi presidentin vallan.
Näiden olosuhteiden vallitessa turkkilaisten kansanedustajien pitäisi paradoksaalisesti luopua paikoistaan, mikäli he haluavat suojella asemaansa arvossa pidettyinä ja legitimoituina kansan edustajina. Nykytilanteessa parlamentista tulee Erdoğanin toivomusten ja omavaltaisuuden kumileimasin. Samalla parlamentti tarjoaa hänelle demokraattisen legitimiteetin suojan.
Kansanedustajien joukkoirtisanoutuminen sen sijaan kunnioittaisi periaatetta parlamentista demokratian ylimpänä edustajana. Se heikentäisi hallintojärjestelmän legitimiteettiä ja veisi Erdoğanilta paljon tarvitun takeen säilyttää kollektiivinen valhe, jonka mukaan Turkki on demokraattinen maa, jossa on yhä oikeusturva.
Kansanedustajien joukkoirtisanoutuminen kunnioittaisi periaatetta parlamentista demokratian ylimpänä edustajana.
Oppositiossa CHP:n tiedottaja Selin Sayer Böke on jo vihjannut, että toinen vaihtoehto saattaa olla näköpiirissä. Puolueen johtaja Kılıçdaroğlu kuppikuntineen pyrki kuitenkin sivuuttamaan tämän lausunnon nopeasti näyttäen ettei opposition nykyjohto ole menossa kyseiseen suuntaan: ”Meillä ei ole aikomustakaan vetäytyä parlamentista, johon kannattajamme ovat lähettäneet meidät ollaksemme läsnä ja puolustaaksemme heidän oikeuksiaan vaalivilppiä vastaan.”
Opposition johto tekee väärin torjuessaan tällaisen vastarinnan mahdollisuuden, koska sillä olisi potentiaalia yhdistää Turkin pirstaleinen oppositio ja vaatia yhtenäisenä rintamana kansanäänestyksen peruuttamista.
Meral Akşener, kansallismielisen MHP:n oppositiosiiven tosiasiallinen johtaja, on jo todistanut päättäväisyytensä pitää ultranationalistit äänestäjät keskittyneenä epäilyttävään vaalitulokseen ja torjunut huhut, joiden mukaan hän olisi perustamassa uutta oikeistonationalistista puoluetta. Myös kurdimielisen HDP:n lausunnot viittaavat siihen, että puolue on sitoutunut kaikkiin mahdollisiin vakivallattomiin tekoihin, jotta kansanäänestyksen tulos saataisiin mitätöityä.
Erdoğan nosti ”voiton”puheessaan esiin kuolemanrangaistuksen mahdollisuuden ennalta ehkäisevänä toimenpiteenä. Tämä voi aiheuttaa säröä oppositiopuolueiden välille. Tämänkin vuoksi olisi tärkeää muodostaa yhteinen kanta kansanäänestyksen mitätöimisestä ja pysyä vastustuskykyisenä Erdoğanin tulevia pyrkimyksiä kohtaan – mukaan lukien ennenaikaiset vaalit.
Passiivisen tottelemattomuuden tarkoitus nimittäin – toisin kuin hyvää tarkoittavat äänenpainot tasavaltalaisen CHP:n johdossa ovat väittäneet – ei ole osallistua vaaleihin, vaan saavuttaa kiistämätön voitto Erdoğania vastaan määrittelemällädemokratian rajat ja pakottamalla hänet perumaan kansanäänestyksen tulos, joka loukkasi näitä rajoja.
Joukkoirtisanoutuminen voisi lisätä tukea myös Turkin ulkopuolelta.
Joukkoirtisanoutuminen voisi lisätä tukea myös Turkin ulkopuolelta – niiltä, jotka ovat seuranneet Turkin opposition asteittaista tuhomista, olleet aidosti kiinnostuneita Turkin tulevaisuuden kehityksestä ja ovat pitkään ilmaisseet tukensa ja sympatiansa Turkin demokraattiselle oppositiolle, mutta ovat epäonnistuneet (tai eivät ole tunteneet velvollisuutta) tehdä mitään muuta.
Länsimaiden hallitukset ovat sortuneet tyhjien korulauseiden latelemiseen demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta. Tämä puolestaan on mahdollistanut heidän yritystensä toimimisen vapaasti Turkissa.
Samalla Turkille on annettu kansainvälinen legitimiteetti ja rajoittamaton pääsy globaaleille markkinoille. Nämä piirteet ovat olennaisia, jotta läpikotaisin korruptoitunutta kapitalistista hännystelijöiden verkostoa voidaan ylläpitää. Illuusio demokraattisesta Turkista voi olla mahdoton säilyttää.
Näissä vakavissa olosuhteissa symbolisesti latautuneet, demokraattiset protestit opposition johtohahmojen taholta – ei ainoastaan joukkoirtisanoutuminen, vaan myös näyttävämmät teot, kuten käsiraudoilla itsensä kiinnittäminen keskusvaalikunnan rakennukseen – voisivat osoittautua erittäin toimiviksi voimattomuuden, turhautuneisuuden ja vihan tunteiden kuvaajiksi.
Kılıçdaroğlun tulikoe
Nämä tunteet ovat laajalle levinneitä suurimmassa osassa kansaa. Paljolti riippuu Kılıçdaroğlusta: pystyykö hän ottamaan hypyn tuntemattomaan ja uhraamaan suhteellisen turvallisuudentunteensa tämän demokraattisen teon hyväksi? Muilla toimijoilla ei ole tarpeeksi resursseja kootakseen merkittävää oppositioliikettä.
CHP:lle tämä olisi silti erittäin suuri riski ja lähes itsetuhoista, etenkin kun otetaan huomioon vallitsevan poikkeustilan ankarat lait. Toisaalta oppositiopuolueita ollaan joka tapauksessa hävittämässä hitaasti nöyryyttävällä tavalla.
Kohteliaan pelin säännöillä pelaaminen ja konfliktin välttäminen on taktiikkana tuomittu epäonnistumaan, koska Erdoğan ei noudata samoja sääntöjä, vaan on valmis tekemään mitä vaan saadakseen tahtonsa läpi. Suorat ja näyttävät teot, joiden tavoitteena on yhdistää oppositio ja mobilisoida kansa demokratian puolesta, tarjoavat puolestaan laihan mahdollisuuden. Valitettavasti tämä on ainoa mahdollisuus, joka Turkin oppositiolla on käsissään.
Erdoğan ei noudata samoja sääntöjä, vaan on valmis tekemään mitä vaan saadakseen tahtonsa läpi.
Vaikkakin pääoppositiopuolueen johtaja Kılıçdaroğlulla on mahdollisuus tarttua tähän kapeaan mahdollisuuteen edeltäjänsä Deniz Baykalin tapaan, hän on päätymässä historiankirjoihin heikkoluonteisena ja vastuuntunnottomana johtajana. Hänen epäonnistumisen pelkonsa estää häntä astumasta toiselle polulle kriittisessä risteyskohdassa. Sen sijaan hän pitää edes taistelematta vastaan kaikki traagisen tutulla polulla, joka johtaa kohti varmaa tuhoa.
Toivo jää siis niiden varaan jotka olisivat valmiita taisteluun häntä vastaan – ja hänestä välittämättä.
Halil Gürhanlı on väitöskirjatutkija ja osa-aikainen tuntiopettaja Helsingin yliopistossa, joka jatkaa keskustelua Twitterissä: @halilgurhanli
Pia Ranna on kääntänyt tekstin englannista suomeksi.
