Vuosi nolla ja muita politiikan tutkimuksen kiinnekohtia

Emeritusprofessori Osmo Apunen aloitti akateemisen uransa 57 vuotta sitten. Apusen aikalaisten, LP-tutkijapolven, vuosikymmeninä moni asia muuttui niin yhteiskunnassa kuin politiikan tutkimuksessa. Näitä muutoksia heijastellaan uudessa juttusarjassa. 

Aloitin oman akateemisen urani 57 vuotta sitten. Näin jälkikäteen huomaan kuuluvani eräänlaiseen long play -tutkijapolveen, jos tätä puolen vuosisadan mittaista rupeamaa suomalaisessa politiikan tutkimuksessa arvioi mikrohistoriallisesta näkökulmasta käsin.

Mikrohistoriassa välitön kokemus edeltää kirjoitetun historian tarjoamia tulkintoja. Historia on toisin sanoen läsnä tutkijan henkilökohtaisten kokemusten ja toisiinsa lomittuvien sukupolvien hänelle välittämien ennakkokäsitysten seurauksena.

LP-tutkijapolven vuosi nolla asettui syyskuuhun 1944.

LP-tutkijapolven vuosi nolla asettui syyskuuhun 1944.  Sitä yhdisti monien sotien muisto: punakapina, talvisota, jatkosota, Lapin sota, kylmä sota. Sota-ajan pulataloutta seurasi jälleenrakennusajan niukkuus. Poliittisesti poteroelämä jatkui kaksikymmentä vuotta välirauhan jälkeen.

Paasikiven poterosta kylmän sodan taistoihin

LP-tutkijan maailma oli selvä ja turvallinen. Suomi itsenäistyi 1918, mutta tiede säilytti tsaristisen mielivallan varalta rakennetun autonomiansa.

Professori oli tieteen napa: presidentti nimitti ja vain hovioikeus saattoi erottaa. Jälkikasvun varmisti Ruotsin vallan ajoilta periytynyt kisällijärjestelmä. Nuori tutkija oli professorinsa oppipoika. Sen mukaisesti oli käyttäydyttävä siihen katsomatta, oppiko mestarilta mitään.

Professori oli tieteen napa: presidentti nimitti ja vain hovioikeus saattoi erottaa.

Tieteellisen tuotannon perusformaatti oli äidinkielellä kirjoitettu monografia, kansallisen tieteenharjoittamisen kulmakivi, siis LP sekä tekstinä että kulttuurisena projektina. Mutta LP, long play, tarkoittaa myös tapaa asettaa sellaisia tutkimuskysymyksiä, että niihin vastaaminen edellyttää monografian mittaista todistelua.

Artikkelit ja toimitetut teokset jäivät LP-tekstien varjoon. Ne olivat välitöitä tai lisäyksiä, siis lisämeriittejä. Samoin ulkomaiset julkaisut. Professoriksi saattoi pyrkiä, jos oli väitöskirjan lisäksi monografiamittaista tuotantoa vähintään kahdelta keskeiseltä tutkimusalalta.

Sitten ovet avautuivat 1966. Koitti edistyksellisen taistelun aika. Minä paukuttelin silloin lisensiaattityötäni Olivettin vihreällä matkakirjoituskoneella. Yhteiskuntatieteissä Amerikassa koulutetut allardtit, littuset, eskolat ja pesoset raivasivat tietä yhdenmukaisuudesta erilaisuuteen. Huomattiin, että on monta tapaa olla hyvä suomalainen.

Siitä eteenpäin elettiin ennennäkemätöntä institutionaalisen kasvun aikaa. Tieteenharjoittamiseen suhtauduttiin suopeasti, vakanssit ja käyttövarat lisääntyivät tasaisesti parinkymmenen vuoden ajan.

Yliopistoihin syntyi kansainväliset mitat täyttäviä laitoksia, erillisiä tutkimuslaitoksia perustettiin. Rahavirta Akatemian kautta paisui. Rahoittajat nimesivät joitakin painoaloja, mutta pääosin tutkimusrahoitus ohjattiin avoimena hankerahoituksena, jonka jakamisesta oppiaineet itse pääsivät päättämään.

Tutkimusteknologia nosti valtavasti tutkimustyön tuottavuutta.

Tutkimusteknologia nosti valtavasti tutkimustyön tuottavuutta. Aineistojen saatavuus ja käsittely helpottuivat. Tekstiä syntyi nopeammin ja se oli kätevämpi viimeistellä.

Kaikessa mukana eikä missään läsnä

Vanhan kisällijärjestelmän tilalle kehiteltiin 1970-luvulta lähtien ohjelmallista tutkijakoulutusta, 1990-luvulla iski kansainvälistymisen tsunami kiitos EU-jäsenyyden. Näköalat avartuivat, kanssakäyminen kasvoi, mutta nurkkakuntainen paikallispatriotismi piti pintansa niin Helsingissä kuin Turussa, Tampereella ja Jyväskylässä.

LP-sukupolvi uppoutui paradigmoihin, etsi kattavia lainalaisuuksia, kokeili keskitason teorioita, moitiskeli rakenteellisen väkivallan ja imperialismin kiroja, rakenteli regiimejä, kinasi, laitetaanko toimija ennen rakennetta vai päinvastoin vai vaikuttavatko ne yhtä aikaa vai pitäisikö intentio ja kausaliteetti subsumoida praktisiin päätelmiin, kuten Georg Henrik von Wright opetti.

LP-sukupolvet käyttivät vuosia, jopa vuosikymmeniä vakiintuneiden poliittisten totuuskonventioiden muuttamiseen.

LP-sukupolvet käyttivät vuosia, jopa vuosikymmeniä vakiintuneiden poliittisten totuuskonventioiden muuttamiseen. Väiteltiin Suomen autonomian synnystä, punakapinasta ja vapaussodasta, talvisodan syistä, ajopuuteorioista, sotaansyylisyydestä, kollaboraatiopolitiikasta ja tietysti myös siitä, kuinka pahansuopaa oli kipsata suomalainen menestystarina suomettumiseen ja Kremlin kauko-ohjailuun.

Kansainvälinen tieteellinen vaihto koettiin  kansallisen LP-projektin laajentumaksi, mentaaliseksi kuplaksi rajojen tuolla puolein.

Kosketus sisäänpäin syntyi aluksi niin, että Anthony Uptonin, Hans Peter Krosbyn, Krister Wahlbäckin, Roy Allisonin ja George Mauden kaltaiset ulkomaiset Suomi-spesialistit kävivät tuulettamassa täkäläisiä valtavirran keskusteluja. Suomalaista ulkopolitiikkaa ja yhteiskuntaa esiteltiin ulkomailla, milloin siihen sopiva tilaisuus ilmeni.

Moderni vaalitutkimus alkoi profiloida äänestyskäyttäytymistä, selvitettiin korpikommunismin syitä ja vuoden 1918 kriisistä peräisin olevia presidentin valtaoikeuksia; pohdittiin, miten ja miksi yöpakkas- ja noottikriisin aikana sisä- ja ulkopolitiikka kietoutuivat erottamattomasti toisiinsa ja miten siitä haaronutta vertikaalista valtarakennetta lopulta suostuttiin pitämään yllä poikkeuslain ja vaihtoehdottomien vaalien avulla.

Kylmä sota näytti muodostavan pysyvän poikkeustilan suomalaisessa politiikassa, joten sota-aikana omaksuttua mielipiteiden ohjailua jatkettiin uusissa oloissa.  Virallinen Suomi osallistui kaikkeen – pohjoismaiseen yhteistyöhön, Yhdistyneisiin Kansakuntiin, neuvostovaltion suojaamiseen, läntiseen integraatioon ja vaivihkaa jopa yhteistyöhön Atlantin ylitse – mutta ei oikeastaan kuulunut mihinkään.

Natoa lukuun ottamatta tämä hybridi-Suomi neuvotteli kaikesta itselleen sopivia erityisjärjestelyjä. Kremlissä näihin suomalaisena olemisen taskuihin suhtauduttiin kuin väärään rahaan: niitä sopi käyttää, kunhan ei jäänyt kiinni virallisen puhekoodin loukkaamisesta. Tämän vierestä puhumisen taidon suomalaiset olivat oppineet jo tsarismin aikana.

Politiikan tutkijoille avautui kansallisen LP-projektin ylittävä mahdollisuus nähdä maailmaa.

Kun sisäistä ja ulkoista vakautta etsivä Suomi vähin äänin hivuttautui idän otteesta lännen syleilyyn, politiikan tutkijoille avautui kansallisen LP-projektin ylittävä mahdollisuus nähdä maailmaa. Tieteellinen turismi vilkastui. Kansainvälisen tutkimuksen kärjestä peräisin olevat vaikutteet tulivat perinteiseen tapaan ulkomailla käyneiden tutkijoiden ja ulkomaisten vieraiden pakaasissa.

Suruton sukupolvi

Sitten neuvostojärjestys romahti, tuli EU-jäsenyys ja alkoi rajoittamaton torjuntataistelu terroria vastaan. Euroopassa käynnistyi liberalismin ristiretki.

Politiikan tutkimukseen pelmahti suruton tutkijapolvi, joka kävi mielestään oikeutettua sotaa muistamatta itse, mitä oikea sota tarkoittaa. LP-veteraanin silmissä tämä uusi meno muistutti Wittgensteinin kielipelejä: jossakin asiassa saavutettu kiinteä näkemys muuttui hetkessä juoksevaan muotoon ja hyytyi jossakin toisaalla valuakseen sitten taas hetken kuluttua jonnekin aivan muualle. Oli vain vahva virta vapaa, vaan ei patsasta eikä napaa.

Jospa otettaisiin vakavasti Kekkosen lainaviisaus, ettei turvallisuus ole aidan panemista vaan veräjän avaamista.

Nyt oivallettiin, että vaikka setä-Lenin asui ulkomailla, kansainvälisyys kuului tänne. Se ei ole pelkkää pakaasitavaraa vaan vaihtoa ja muutosta – täällä ja nyt.  Heräsi ajatus: jospa otettaisiin vakavasti Kekkosen lainaviisaus, ettei turvallisuus ole aidan panemista vaan veräjän avaamista.

LP-tutkijan katse suuntautui Paasikiven pitkän linjan tuolle puolen. Ehkäpä hänen unohtamastaan maailmasta löytyisi se eurooppalaisen fennomanian ohjelma, joka oli hautautunut syvälle sortovuosien kiistoihin, bolševismin vastaiseen taisteluun ja kylmän sodan ideologisiin bunkkereihin.

Koitti runnaajien aika

Kun tämä mentaalinen järistys heilutteli tamperelaisen politiikan tutkimuksen kulmakiviä, huomasin yllättäen, että ympärillä oli muutosvalmis tiedekunta ja kokeiluihin suopea hallinto. Sopi tehdä sellaista, mistä säännöissä ja ohjeissa ei mitään sanottu.

Tälle hallinnolliselle ei-kenenkään-maalle kyhättiin pieniä vieraskielisiä tutkinto-ohjelmia, joissa suomalaiset opiskelijat saattoivat suorittaa tutkintonsa ulkomaalaisten opiskelijoiden ja opettajien kanssa. Moni umpisuomalainen opettaja sai näissä kansainvälisyyden ansareissa ensimmäisen tuntuman siitä, miten hankalaa on opettaa vieraalla kielellä oudolle joukolle. Siinä iti kosmopoliittisen vapauden siemen.

Kun oma kolmenkymmenen vuoden sarkani kansainvälisessä politiikassa tuli loppuun kynnetyksi vuonna 2003, tutkimuksen etujoukko ei ollut enää rivi kipsipäitä Akatemian kaapin päällä tai Amerikasta oppinsa hakeneita niinku-sosiologeja.

Se viuhahteli erilaisissa blogi- ja tviittisfääreissä, median rivien väleissä, performoi e-julkaisuissa ja lähetti selfieitä ulkomaisilta foorumeilta tärkeiden ihmisten seurasta. Miehekkäiden panelistien otsaan iskettiin kursailematta syyttävä sormi ja taustalla jytisi pelottava määrä tätienergiaa.

Mutta rajansa oli silläkin menolla.

Vielä 1970-luvulla LP-sukupolvi taisteli sinnikkäästi, kun julkinen valta päätti uudistaa tutkinnot ja yliopistohallinnon. Tutkintovaatimuksiin ja opetusohjelmiin ujutettiin ulkoisia ohjailunormeja, kiintiöedustus korvasi kollegiaalisen päätöksenteon ja esittelyjärjestys toteutettiin linjahallinnossa.

Vuoden 2009 jälkeen runnattu yliopistouudistus kouraisi paljon syvemmältä.

Tähän verrattuna vuoden 2009 jälkeen runnattu yliopistouudistus kouraisi paljon syvemmältä, sillä se puuttui tieteellisen autonomian perusteisiin. Kumma kyllä, siitä ei enää mitään suurempaa meteliä syntynyt.

Kultaisten vuosikymmenien idylli rikkoutui, kun akateeminen itsehallinto joutui rahavallan ja kasvottoman virkakunnan edessä puolustuskannalle. Uusi järjestys pyrkii raivaamaan tieltään pätevyyteen perustuvan ja luovan tilan sallivan itsearvioinnin tehdäkseen tilaa manageriaaliselle harkinnalle; se käynnisti tutkimusprosessin tuotteistamisen ja korvasi kasvuodotukset itse hallinnoiduilla leikkauslistoilla.

LP-tutkijapolvelle tämä on maailmanlopun menoa. Esikoisoikeus ei ole kauppatavaraa.

Eikä siinä kaikki: Kun Krim miehitettiin, uusi tutkijapolvi haistoi Venäjän uhkan ja asettui perustuslailliseen vastarintaan. LP-sukupolvelle voiman käyttö oli ultima ratio sen varalta, ettei yhteenottoa voida poliittisin keinoin estää.  Nyt palattiin siihen, minkä LP-tutkijapolvi luuli jättäneensä taakseen: Voimankäyttö kulkee jälleen turvallisuuspolitiikan kärjessä, politiikka myötäilee perässä.

Mihin tämä LP-tutkijapolven ja nykytutkijoiden välinen episteeminen näkemysero johtaa, sitä emme vielä tiedä.  LP -tutkijapolvi ei kuitenkaan kykene unohtamaan, miten siinä kävi, kun edellisen kerran näin ajateltiin.

Osmo Apunen on kansainvälisen politiikan emeritusprofessori Tampereen yliopistossa.

Politiikan tutkijan vuodet on kirjoitussarja, jossa peilataan politiikan tutkimuksen ja tutkijan muutoksia Suomessa.

3 ajatusta aiheesta “Vuosi nolla ja muita politiikan tutkimuksen kiinnekohtia”

  1. Timo Raunio

    Ihan hyvä yhteenveto! Itse koettu ja tutkijan analyysi lomittuvat mukavasti yhteen – mutta niin, että pääpaino kuitenkin annetaan jälkimmäiselle. Ja hyvä niin.

    Kuten hyvien tekstien kohdalla usein tapana on, tässäkin esiintyy monia havaintoja, jotka niukkasanaisesta esitystavasta huolimatta jo miltei sellaisenaan kävisivät alustukseksi laajempaankin keskusteluun tai seminaariin kyseisestä aiheesta.

    Tuoreimmasta päästä voisi ottaa esiin tuon Krimin valtauksen ja sen myötä tapahtuneen uuden tutkijapolven ”Venäjän uhkan haistamisen”. Tätäkin olisi herkullista perata auki laajemmin. Miten paljon kyseessä tosiaan on todellisen uhkan toteaminen ja konkreettinen osoittaminen – ja missä määrin taas pelkkä massan mukana meneminen ”trendikkääksi” koetun ilmiön myötä. Ja miten vahvasti tämä niveltyy yhteen aina enemmän tai vähemmän ajankohtaisen Suomen Nato-jäsenyyskeskustelun kanssa?

    Mielenkiintoista on huomata, että tätä kysymystä on pohdittu varsin vähän perinteisen valtiomiestaidon ja reaalipolitiikan ymmärtämisen sekä toisaalta suomalaisille tyypillisen sokean ”lakiuskovaisuuden” välisen ristiriidan näkökulmasta. Mitäpä tämä kertoo nykyisistä tutkijoista?

    Onko sekään ihan pelkkää sattumaa, että juuri tämä uudempi tutkijapolvi antoi yllättävänkin helposti periksi, kun yliopistojen tieteellistä autonomiaa lähdettiin vuoden 2009 paikkeilla murentamaan?

  2. Paluuviite: Ihmisiä, vuosia, elämää: Varttuneimman tutkijakeskipolven näkökulma - Politiikasta

  3. Paluuviite: Osmo Apunen – Suomen ulkopolitiikan juurisyiden etsijä – Politiikasta

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top