Jaakko Laakso: Punainen takapiru Jaakko Laakso. Docendo, Helsinki 2025.

Entisen kansanedustajan Jaakko Laakson (s. 1948) poliittinen ura on epätavallinen: vallankäyttöä vuosikymmenet seuranneesta marxilaisesta tuli vallankäyttäjä vasta idän ideologisen kasarmin kaaduttua. Sosialistisen liittovaltion hellittämättömästä puolustajasta tuli sen romahdettua eurooppalaisen liittovaltiokehityksen yhtä hellittämätön vastustaja. Nyttemmin Laakson isänmaallisuutta on arvioitu kriittisemmin viittaammalla hänen maailmankatsomukseensa sekä suhdetoimintaansa.

Ulkosuhteisiin erikoistunut Laakso vastusti Suomen liittymistä niin Euroopan unioniin kuin Natoon. Kylmän sodan aikana hän taas puolusti Neuvostoliiton turvallisuusratkaisujen tarkoituksenmukaisuutta. ”Ei kukaan minuun uskoisi, vaikka ryhtyisin katujaksi”, Suomen poliittisen historian kiistellyimpiin kuuluva henkilö totesi.

Suomalaisen kommunismin todellinen takapiru Hertta Kuusinen kutsui Matti Kurjensaaren vuonna 1977 julkaistussa Kansalaiskirjassa Suomen kommunistisen puolueen vähemmistöläisiä kireiksi ihmisiksi. Luonnehdinta sopii Laakson julkisessa toiminnassa vuosikymmenet luonteenomaisina hahmottuviin piirteisiin. Yli puolivuosisataa kestänyt ystävyys kollegansa Ilkka Kanervan kanssa kertoo silti mielenlaadun mutkattomuudesta. Kanerva muisteli Laakson kertoman mukaan yhteisiä nuoruusvuosia: ”Tässä vaiheessa meillä olisi takana jo useampi gintonic, mutta ei enää nykyisin.”

Laakson kirjoitustyyli on proletaarisen kova ja proletaarisen tunteellinen. Koristelemattomasti hän kohtelee henkilöhistoriaansa tapahtuneena tosiasiana. Seurauksena paikallinen ja yksityinen ulottuvuus jäävät kansainvälisen ja julkisen varjoon, minkä tekijä tunnustaa: ”(p)aljon jäi vielä kirjoittamatta.”

Ikävästi Laakso aliarvioi puolenvalintojensa kiinnostavuutta sanomalla, että SKP:n hajaannuksen vuodet ”jaksavat kiinnostaa tätä nykyä enää harvoja”. Laakson valinta olla kertomatta osallistumisestaan vuoden 2012 Ukrainan parlamenttivaalien tarkkailuryhmään on sekin erikoinen.

Punaisen takapirun arvioissa Laakson poliittista toimintaa pidettiin maanpetoksellisena. Muistelmien epäkronologista rakennetta tulkittiin merkkinä harkitusta harhauttamisesta, joka on ”usein tiedusteluihmisen tarkoituskin”. Demokraatin päätoimittajan liioitelluista yleistyksistä kärsivä arvostelu taas kohdistui tekijän julkisuuskuvaan, ei niinkään kohteena olevaan teokseen.

Nuoruus oli kuohuvaa energiaa

Laakso politisoitui kommunismin aatteellisessa korkeapaineessa. Hän liittyi SKP:n jäseneksi ylioppilasvuonnaan 1968. Vietnamin sodan vastaisen liikehdinnän Laakso sanoo vaikuttaneen keskeisesti maailmankuvansa rakentumiseen.

Nuortaistolaisten epäsentimentaaliseen järkeen perustuvassa edistyksellisessä suuntauksessa kuvitelmilla oli totuuden arvo. Tämä johti Laaksonkin kohdalla uskonvaraiseen asennoitumiseen Neuvostoliiton kehityskykyyn. Laakson tapaan Tiedonantajassa työskennellyt Yrjö Hakanen perusteli hänkin ulkopoliittisin syin nuorleninismiään vaihtoehtona ”imperialismia vastaan”, mikä olisi ”samalla puolella kansainvälisen työväenliikkeen ja itsenäistyvien kehitysmaiden kanssa”.

SKP:n hajoamisen estäneessä osapuolijaossa Laakso löysi vähemmistöstä poliittisen kodin, jossa vuoden 1918 sisällissodassa punaisina teloitettujen jälkeläistä arvostettiin. SKP:n kunniapuheenjohtaja Ville Pessin suojattina hänestä kenties ajateltiin puolueen maanalaisen marttyyrikauden manttelinperijää.

Nuortaistolaisten epäsentimentaaliseen järkeen perustuvassa edistyksellisessä suuntauksessa kuvitelmilla oli totuuden arvo. Tämä johti Laaksonkin kohdalla uskonvaraiseen asennoitumiseen Neuvostoliiton kehityskykyyn.

Mielenosoituksessa punaista sanakirjaa Maon pienen punaisen kirjan puutteessa heiluttaneesta radikaalista tuli Eurooppa-vetoisen liennytyksen tukija, joka puolsi ylintä valtiojohtoa niin meillä kuin itänaapurissa. Armottomimman arvostelun kärsivät usein puoluetoverit, eivät valtaapitävät. Heitä kohtaan raju kielenkäyttö olisi voinut johtaa syytteeseen valtiopäämiehen halventamisesta.

Laakso toimi Rauhanpuolustajien järjestösihteerinä ja nousi SKP:n keskuskomitean kansainväliseen jaostoon. Myös äänestäjien silmissä hän nautti kasvavaa luottamusta: eduskuntavaaliehdokkaana vuonna 1970 hänen äänimääränsä oli 1300, mikä kuusinkertaistui vuoden 1976 vaaleissa.

Sirola-opiston opintojen jälkeen Laaksolle järjestettiin tilaisuus opiskella Neuvostoliiton kommunististen puolueen keskuskomitean alaisessa yhteiskuntatieteiden instituutissa. Ulkomaalaisille puoluetoimitsijoille tarkoitetussa puoluekoulussa Moskovassa hän kertoo tutustuneensa Afrikan kansalliskongressi ANC:n jäseniin. Laakso jäljentää jälkipolville lähibaarin cocktailin reseptin, joka oli kapakassa tarjoillun kolmen juoman yhdistelmä: vodkaa, armenialaista brandyä ja neuvostosamppanjaa.

Laakso saa yhä porvarillisen yhteiskunnan näkemään punaista

Sukupolvelleen tyypillisesti Laakso etääntyi oikeistolaisista ihanteista 1960- ja 1970-luvulla. Vaistomaisen vasemmistolaista nuorisoa olivat vastassa porvarillisen Suomen oikeistovoimat, jotka Laakson silmissä ”elivät yhä sotaa, joka oli loppunut jo vuonna 1944”.

Vaikka Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka tasapainoili periaatteellisen neutralismin ja strategisen joustavuuden välillä, niin turvallisuus- ja tiedusteluviranomainen piti lännen puolta – myös valtiosäännön vastaisesti. Muistellessaan nuoruutensa antikommunistista ilmapiiriä Laakso ei liioittele: suojelupoliisi ja oikeistolaiset säätiöt rakensivat virkakieltojärjestelmää tunnuslauseenaan ”yhteiskunnan vastaiset ainekset pois”.

Kiinnostavasti Laakso näkee vasemmistolaisten työelämäsyrjinnän julkitulon pikemminkin lamauttaneen kuin närkästyttäneen. Leimautumisen pelko nosti kynnystä toimia työväenliikkeessä.

Laakson paljastaman ”teollisuuden käyttöön” tarkoitetun henkilörekisterin hän kertoo saaneen haltuunsa Valmetin vahtimestarilta. Kiinnostavasti Laakso näkee vasemmistolaisten työelämäsyrjinnän julkitulon pikemminkin lamauttaneen kuin närkästyttäneen. Leimautumisen pelko nosti kynnystä toimia työväenliikkeessä. Laakso kertoo monien myöhemmin puolustusvaliokunnan asiantuntijoina kuulemiensa kuiskineen hänelle, ”ethän sitten kerro kuinka kaukaa tunnet minut”.

Tarkkanäköisesti Laakso antaa ymmärtää kansandemokraatti Ele Aleniuksen evästäneen länsitiedustelua – ilmeisesti tietämättään ja suojelupoliisin tästä piittaamatta. Laakso sanoo taistolaisiakin lähestytyn diplomaatin peitteellä. Valppaammasta asenteestaan esimerkkinä Laakso ilmoittaa torjuneensa tapaamisehdotuksen Yhdysvaltojen suurlähetystössä ”muodollisesti kulttuurisuhteita hoitaneelta amerikkalaistiedustelijalta”.

Ulkopoliittiset käänteet toteutettiin ylhäältä alaspäin

Laakso muistelee mieleenpainuvasti EU-jäsenyyden eduskuntakäsittelyä. Hän sanoo monien kansanedustajien pitäneen käsittelytapaa ”harkitsemattomana taipumisena EU-eliitin vaatimuksiin”. Pääministeri Esko Aho antoi hänen mukaansa ymmärtää, ettei päätöksenteon nopeutetussa aikataulussa ole mitään järkeä.

Neljä ja puoli vuorokautta kestänyt jarrutuskeskustelu teki Laakson mukaan eduskunnasta ”suositun jatkopaikan ravintoloiden suljettua”. Monet kansanedustajatkin turvautuivat ”omiin eväisiin”. Laakso toteaa ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Paasion sammuneen eduskunnan kahvilaan ”puolityhjä viinilasi vieressään”. Jarrutuskeskustelun aikana tehtiin myös puheenvuoron pituusennätys puheella, joka kesti 6 tuntia 38 minuuttia.

Laakson mielestä länsi-integraatiosta päätettiin kulissien takana. Läpimenon turvaamiseksi toimivallan siirrot kansallisen päätäntävallan ulkopuolelle jätettiin vaille asianmukaista käsittelyä valtiopäivillä ja julkisuudessa. Laakso oli niitä harvoja, jotka avasivat keskustelua Suomen vuonna 2014 Naton kanssa solmimasta isäntämaasopimuksesta, joka hänen mielestään pohjusti myöhemmin Ukrainan sodan verukkeella loppuunvietyä hakeutumista Yhdysvaltojen liittolaiseksi.

Ei takapiru vaan eturivin vaikuttaja 

Eduskunta oli Laakson työmaa omalla työhuoneella liki neljä vuosikymmentä: viisitoista vuotta Tiedonantajan eduskuntatoimittajana, kaksi vuosikymmentä vasemmistoliiton eduskuntaryhmän jäsenenä. Vaikka Laakson nimi liitetään ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan niin pisimpään hän toimi kuntatasolla. Hän oli lähes 40 vuotta Vantaan kaupunginvaltuustossa, minkä hän muistelmissaan tosin sivuuttaa.

Suomalaisittain poikkeuksellisesti Laakso toimi 25 vuotta Euroopan neuvostossa muun muassa yleiskokouksen johtoryhmässä. Hän kertoo elävästi ihmisoikeusjärjestön valtuuskuntien vierailuista Irakissa, Tšetšeniassa ja Azerbaidžanissa – sekä Venäjällä, jossa tavattavana oli pian presidentiksi valittu Vladimirin Putin. Lännessä häntä pidettiin kommunistien vastaehdokasta luotettavampana.

Kirjan nimenä Punainen takapiru ei ole osuvin: ulkomaansidonnaisuuksia hyödyntäneen taustavaikuttamisen sijaan Laakson poliittinen ura muodostui luottamustehtävistä läpinäkyvissä päätöksentekoelimissä sekä julkisesta toimittajan työstä. Mystifioiva nimitys lienee lainattu pääministeri Paavo Lipposelta, joka luonnehti Laaksoa takapiruna, kun tämän varapuheenjohtajana luotsaama puolustusvaliokunta antoi EU-jäsenyyteen varauksellisesti suhtautuvan lausunnon.

Niin muuttui maailma

Laakso valittaa ”Urho Kekkosen elämäntyön romuttamista” ja muistelee menneisyyttään puolustuskannalta. Tyyli on miehen, jolla ei ole juurikaan menettävää puhumattakaan maailmasta, joka nuorena oli työväenluokan voitettavana. Nato-Suomessa valtavirraksi muodostui se, mitä vastaan hävinneiden joukoissa seisonut Laakso oli taistellut.

Laaksossa henkilöityykin perinteisen vasemmiston haaksirikko: jos reaalisosialismin romahdus merkitsi sen arvonalennusta sisäpolitiikassa, niin länsi-integraatio harvensi perinteisen vasemmiston vaikutusvallan kansainvälisessä yhteistyössä.

Tyyli on miehen, jolla ei ole juurikaan menettävää puhumattakaan maailmasta, joka nuorena oli työväenluokan voitettavana.

Punaisen takapirun henkilöönkäyvä vastaanotto kertoo enemmän sotaan valmistautuvan Suomen poliittisesta ilmapiiristä kuin arvioidusta teoksesta. Korkean profiilin poliitikon uran tiivistäminen ulkovallan palvelemiseksi kertoo lähinnä, kuinka päättävästi agendaa asettava lehdistö on pysytellyt kylmän sodan juoksuhaudoissa.

Idänsuhteiden normalisoinnille suopeassa Naapuriseura-järjestössä toimiva Laakso ilmoittaa eronneensa vasemmistoliitosta puolueen myönteisen Nato-kannan takia. Hänen suhtautumisessaan Venäjään piilee samanlaista yksioikoisuutta kuin aikoinaan ranskalaistoimittaja Jean Luchairen suhteessa Saksaan, kun tämä päätyi pasifistisista lähtökohdista tukemaan Vichyn miehitysvaltaa toisessa maailmansodassa.

Väärinkäsityksien välttämiseksi Punaisen takapirun alkulauseeksi olisi sopinut lainaus SKP:n sisäisen opposition johtaja Taisto Sinisalolta, jonka eduskuntaryhmän tiloja koristi talonsääntöjen vastaisesti siniristilippu: ”Minun isänmaallisuudessani kansallinen ja kansainvälinen ajattelu kulkevat käsi kädessä.”

YTM Aleksi Okkonen on Politiikasta-verkkolehden toimituskunnan jäsen.

Artikkelin kuvituskuva: Suzy Hazelwood / Pexels

Julkaisu Kirja-arvio: Näkijän ja tekijän maailma muuttui ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tim Weiner: The Mission: The CIA in the 21st Century. William Collins, London 2025.

Rikostoimittajana aloittanut Tim Weiner tuo The Missionissa valokeilaan toistasataa CIA:n (Central Intelligence Agency) tiedustelun edustajaa. Ainutlaatuisten lähteidensä ansiosta The Missionista hahmottuu Yhdysvaltain tiedusteluväen omakuva. Tuloksena on kirjan mittainen skuuppi ihmisistä organisaatiossa, joka toimii lain tällä ja tuolla puolen.

Lähes kaikki kirjan alaotsikot ovat sitaatteja CIA:n entiseltä ja nykyiseltä henkilöstöltä. Jokainen lähde nimetään. Weineriä luottamuksellisella tiedolla muonittaneiden lähteiden avoimuus on poikkeuksellista. Kirjailija selittää haastateltaviensa uskoutumista ajoituksella: Weinerin käynnistettyään tutkimuksensa 1990-luvulla kylmän sodan päätyttyä, tiedustelupalvelu oli vailla suuntaa ja sitä palvelleet avautumisen tarpeessa.

Weinerin mukaan tiedusteluyhteistyö on syventynyt lännessä. Samanaikaisesti liittovaltion hallinnon ja tiedustelupalvelun yhteistyö on tulehtunut. Silti amerikkalaisiin turvaudutaan entistä enemmän meillä ja muualla – lännen johtajavaltion epävakaudesta ja sen tiedusteluviranomaisen paikoin kyseenalaisestakin lähimenneisyydestä huolimatta.

Viimeisimmissä haastatteluissaan Weiner oli tiedusteluväelle jo tuttu nimi. The Mission on jatkoa National Book Award -palkittulle CIA:n varhaishistoriaa läpikäyneelle kirjalle Legacy of Ashes, jonka tekijän pitkäaikainen työnantaja The New York Times nimesi vuoden kirjaksi vuonna 2007. Salaisuuksien verhon taakse katsomisesta tuli toimittajan missio: hän luonnehtii CIA:ta kutsumuksekseen – muttei toimeksiantajakseen. Jo vuonna 1977 annetun ilmoituksen mukaan CIA:laiset eivät esiinny toimittajina.

Ideologinen jalkaväki johtaa läntistä tiedusteluyhteistyötä

Kirjailija John Le Carrén romaanissa Tinker Tailor Soldier Spy todetaan ”salaisen palvelun olevan ainoa todellinen ilmaus kansakunnan luonteesta”. The Mission paljastaakin Yhdysvaltain kätketyt kasvot. Rikokset maan oikeusjärjestyksen ulkopuolella ovat ”CIA:n tavaramerkki”.

Amerikkalaisuuden ideologinen jalkaväki on aina tehnyt työtä käskettyä julkisuudelta salassa: ”Jokainen presidentti Trumanista lähtien on komentanut CIA:n ratkaisemaan aseilla ja rahoilla kansojen kohtaloita, kun merijalkaväkeä ei ole voitu käyttää”, Weiner toteaa.

Terrorisminvastaisen sodan sytyttyä vuonna 2001 CIA:lta alkoi virrata rahaa ulkomaiden tiedustelupalveluille. Sittemmin länsitiedustelun yhteistoiminta sen johdolla on vahvistunut.

Terrorisminvastaisen sodan sytyttyä vuonna 2001 CIA:lta alkoi virrata rahaa ulkomaiden tiedustelupalveluille. Sittemmin länsitiedustelun yhteistoiminta sen johdolla on vahvistunut. Lähteitä rekrytoidaan ja operaatioita suunnitellaan sekä toimeenpannaan yhdessä.

Erikoisoperaatioiden osaston johtaja kenraali Stanley McChrystal luonnehtii uutta tiedusteluyhteistyötä ”kansakuntien verkoston” syntynä, joka vasta palautti CIA:lle sen aiemman erityisaseman. Amerikkalaisille antelias tiedonjako taas on ennen muuta keino pehmittää yhteistyöhaluttomia valtioita. Viimeaikaisinta Nato-liittolaisten tiedusteluyhteistyötä on lujittanut etenkin CIA:laisten toiminta Ukrainassa, mitä salaisten operaatioiden johtaja Tom Sylvester luonnehtii ”parhaaksi investoinniksi hallinnoltamme koskaan”.

Puhutteleva esimerkki Yhdysvaltain tiedusteluviranomaisen kasvaneesta vaikutusvallasta onkin Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU:n uudistaminen CIA:n armosta vuonna 2014. Weiner kirjoittaa venäjämielisiksi katsottujen puhdistuksen olleen ehto luottamuksen rakentamiselle Yhdysvaltoja kohtaan. Seurauksena yli 90 prosenttia Ukrainan turvallisuuspalvelun johdosta irtisanottiin. Tämä antoi johtaja Valentyn Nalyvaichenkon mukaan sysäyksen laitoksensa ”nopealle ja ammattimaiselle uudelleenrakentamiselle”.

Mikään epäinhimillinen ei ole vierasta CIA:lle

Kylmän sodan päätyttyä ylivoimaiseen asemaan nousseen Yhdysvaltain tiedustelupalvelu oli ylenkatsottu ja alibudjetoitu. Kun Neuvostoliitto lakkautettiin valtiona, CIA menetti vihollisen, jonka tuntemiseen ja tukahduttamiseen sen toiminta oli tähdännyt. ”Kukaan ei voi olla mahtava ilman mahtavaa vihollista”, tarpeettomuuden tunteesta kärsivä tiedusteluväki valitti.

Terrorisminvastainen sota oli keskustiedustelupalvelun arvonnousun aikaa. Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen kansakunta kääntyi tiedusteluväen puoleen kuin pelastajaan. CIA:n rahoitus kolminkertaistettiin. Kolmen miljardin budjetista kolmasosa jyvitettiin vastaterrorismiohjelmaan, jonka henkilöstömäärä oli suurimmillaan toista tuhatta. Weiner esittää lyhyessä ajassa salaisten operaatioiden lukumäärän kasvaneen selvästi suuremmaksi kuin mitä CIA kumppaneineen kohdisti aikanaan Neuvostoliittoon.

Kun Neuvostoliitto lakkautettiin valtiona, CIA menetti vihollisen, jonka tuntemiseen ja tukahduttamiseen sen toiminta oli tähdännyt.

Tiedustelupalvelu määrättiin käymään salaisia sotia, kun uudeksi missioksi tuli presidentti George W. Bushin määräyksestä ”kaaoksen luominen Lähi-itään”. Tiedustelu ja vastatiedustelu poistuivat muodista. Vihollisen tuntemista tärkeämmäksi tuli sen tappaminen.

CIA:n valtuuksia laajennettiin ja johtaviin asemiin astuivat häikäilemättömimmät: tiedonhankkijoista tuli ”nojatuolikiduttajia”, toimistojen analyytikoista laittomien vankiloiden pyörittäjiä ja taustavaikuttajista salamurhien suunnittelijoita.

Ennenkuulumaton aloite salamurhaosaston perustamisesta otettiin vastaan suopeasti presidentin kansliassa. Weiner sanoo salamurhan olleen ”latautunut ilmaus” CIA:ssa, mutta tuolloin se alettiin ymmärtää ”ennakoivana itsepuolustuksena”. Vastaterrorismiohjelmaa johtanut Enrique Prado avaa mahdollisia menettelytapoja: ”Jos joku sattuisi putoamaan parvekkeelta, se vasta olisi sääli”.

Kansallisella turvallisuudella perusteltiin kuulusteltavien kidutusta

Vankilaverkoston rakentamisesta vastasi epistemologiasta väitellyt Vietnamin sodan veteraani Jim Cotsana. Hän arvioi kidutuksen välttämättömäksi: ”Jos meidän ajatelleen tehneen jotain laitonta tai moraalitonta, pystymme kyllä elämään sen kanssa”.

CIA hävitti todisteita kuulustelumenetelmistään, sen jälkeen kun The Washington Post oli nostanut aiheen julkisuuteen. Pahamaineiset Thaimaan kidutusvideot tuhottiin vaivihkaa toimistosilppurissa. ”Paska juttu…videoiden perusteella saattoi luulla meidän kaikkien olevan psykopaatteja, mitä emme tietenkään halunneet”, kommentoi vastaterrorismiosaston johtaja Jose Rodriguez.

CIA hävitti todisteita kuulustelumenetelmistään, sen jälkeen, kun The Washington Post oli nostanut aiheen julkisuuteen. Pahamaineiset Thaimaan kidutusvideot tuhottiin vaivihkaa toimistosilppurissa.

Vihreän valon näyttäminen Irakin hyökkäyssodalle jäi maineen tahraksi: tilannearvio oli perustunut Kairossa kidutuksella saatuun tunnustukseen Ibn al-Sheikh al-Libinilta – lähde arvioitiin myöhemmin epäluotettavaksi. Tämä alkujaan Afganistanissa amerikkalaisten avustuksella neuvostojoukkoja vastaan taistellut islamisti katosi pian kartalta: al-Libin kuoli vankeudessa Libyassa vuonna 2009.

Ihme kyllä, CIA ei aavistanut menettelytapojensa aiheuttavan kaunaa kohdemaissa. Sivullisuhrit Afganistanissa olivat liikaa kenraali McChrystalille, joka varoitti ”meidän häviävän tämän helvetin sodan ellemme lakkaa tappamasta siviilejä”. Sotilasvoimaa tehokkaammaksi katsottiin lopulta vihollisen korruptointi setelisalkuilla. Ken Stiles taustoittaa ratkaisua julkisella mielipiteellä: ”Amerikkalaiset eivät piittaa, vaikka CIA kävisi siellä salaista sotaa, sen sijaan he välittävät, jos maassa on 50 000 amerikkalaissotilasta”.

Hyvä paha CIA

Moraalittoman CIA:n henkilöstön moraalisena kompassina Weiner näkee uskollisuuden missiolle. Vaikka vastatiedustelun johtaja James Olson sanoo uransa olleen ”valehtelua, huijaamista, varastamista, manipulaatiota ja pettämistä” niin kumma kyllä hän ei arvostele työnantajaansa. Kansallisen turvallisuuden näkökulma hallitseekin tiedusteluväen ajattelutapaa. Tällainen raison d’état sallii amerikkalaisiin arvoihin vetoavan CIA:n ”työskentelevän kenen tahansa käsiinsä osuvan rikollisen ja turmeltuneen huoran kanssa”, kuten diplomaatti Mike Metrinko toteaa.

Weiner havaitsee liittovaltion hallinnon ja tiedusteluviranomaisen yhteistyön jännitteiseksi. Useat presidentit Richard Nixonista lähtien ovat panetelleet CIA:ta vasemmistolaiseksi. Tiedusteluväen ”kaappiliberaalit” olivat epäsuosiossa etenkin vuosituhannen vaihteessa, jolloin CIA:n olemassaolo oli vaakalaudalla: republikaanienemmistöisen senaatin tiedusteluvaliokunnassa keskusteltiin tiedusteluviranomaisen lakkauttamisesta vuonna 2004.

Yhteistyön tulehtumisen taustalta löytyvät intressit ja ideologiat mutta myös valta. CIA on määrätietoisesti tavoitellut epämieluisten liittovaltion hallintojen kaatamista laskelmoiduilla tietovuodoilla ”tarkoituksenaan presidentin mustamaalaaminen ja vaalitappion aiheuttaminen”. CIA sekaantuu vaaleihin myös palvelemassaan valtiossa.

Vihollinen – ja myös CIA – on tunnettava

The Mission on hienostunut hyökkäys Yhdysvaltain hallitusta vastaan, jonka istuvan presidentin Weiner määrittelee maan suurimmaksi turvallisuusuhkaksi. Lukijalle luovutetaan kirjassa tietoja, jotka ovat omiaan vaarantamaan tekijänsä kansalaisuusvaltion suhteita ulkovaltoihin. Weinerillä on selvästi suojelijansa, sillä vähäpätöisempi toimittaja joutuisi vastaavanlaisesta vaikeuksiin.

Niin CIA:n kuin Neuvostoliiton tiedustelu- ja turvallisuuspalvelu KGB:n kanssa tekemisissä ollut kirjailija-toimittaja Jan Guillou on luonnehtinut tiedustelupalveluja vaikeaksi aiheeksi, koska salattua tietoa tutkiva erehtyy helposti. Tosiasioihin uskominen on vaikeaa tilanteessa, jossa pelataan väärällä tiedolla. Taitavan vakoojan tapaan Weinerin on onnistunut luoda luottamus lähteisiinsä. Seurauksena lukijakin alkaa luottaa Weineriin – ja huomaamattaan myös CIA:han.

Totuudenmukaisuus tunnetusti häviää kilpailussa suurvaltapoliittisen tarkoituksenmukaisuuden kanssa.

Totuudenmukaisuus tunnetusti häviää kilpailussa suurvaltapoliittisen tarkoituksenmukaisuuden kanssa. CIA:n vasemmistolaisuus lienee sen epäkiitollisessa pyrkimyksessä vastustaa kansallista sulkeutumista tuomalla kansainvälisiä mittapuita päätöksentekoon.

CIA:n missio edustaa järkeä Yhdysvaltain ulkosuhteissa on osoittautunut monesti mahdottomaksi. Sen palveleman valtion poliittisen johdon strategisessa epäjohdonmukaisuudessa piilee pohjimmainen syy tiedusteluviranomaisen rikoksiin ja ristiriitaisuuksiin.

Uuden kylmän sodan kynnyksellä Weinerin alleviivaama vihollisen tunteminen on ajankohtaisempaa kuin aikoihin – ei niinkään vihollisen tuhoamiseksi, vaan vihollisuuksien lopettamiseksi.

YTM Aleksi Okkonen on Politiikasta-verkkolehden toimituskunnan jäsen.

Arvion kuvituskuva: Anthony Shane / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: CIA nousi kansakuntien verkoston johtoon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Europarlamentaarikko Pekka Toveri totesi taannoin, että Suomi käy jo sotaa Venäjää vastaan. Hän kertoi tahtoneensa oikaista niiden käsityksiä, jotka ”eivät näytä ymmärtävän aikaa, jossa nyt eletään”. Ohimennen esitettyä arvioita seurasi kiivas mielipiteidenvaihto. Oliko merkittävää poliittista valtaa käyttävä kenraalimajuri evp. tarkoittanut, mitä oli sanonut?

Toverin kannanotto ei ollut merkityksetön edustamalleen valtionhoitajapuolueelle; kokoomus pitää hallussaan kaikkia ulkosuhteita linjaavia toimielimiä sekä edustaa Suomea suurimmalla paikkamäärällä ulko- ja turvallisuuspolitiikalle raamit asettavassa Euroopan parlamentissa. Vastikään Toveri nimitettiin Euroopan parlamentin Ukraina-valtuuskunnan johtoon.

Sotatila-kannanottoa seuranneesta keskustelusta muodostui kiinnostava kuvaaja mediamaisemasta sodanomaisissa olosuhteissa. Selittely oli kommentoinnin pääsisältöä: luotetun asiantuntijan katsottiin kyllä olevan kartalla siitä mitä sanoi, mutta poliittinen kokemattomuus sai puhumaan sivu suun.

Arvostelijoiden mielestä heppoinen puhe sodassa olemisesta taas oli vastuutonta uhoa. Pisteen sotapuheille laittoi lopulta tasavallan presidentti Alexander Stubb kieltämällä väitteen yksiselitteisesti. Myös ulkoministeri Elina Valtonen katsoi tarpeelliseksi todeta yksikantaan: ”Suomi ei ole sodassa.”

Sotatilaväitteen oikeellisuutta voimakkaimmin puolustanut everstiluutnatti evp. Juhani Pihlajamaa kantoi huolta ”puhumisen pelosta”. Hänen mielestään suomalaiset eivät uskalla nimittää ”Venäjän sotatomia sodaksi”. Myös Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja Marko Lehti ilmoitti allekirjoittavansa Toverin käsityksen. Hän silti kyseenalaisti tarpeen lausua asiaa ääneen, koska ”tilanteen julkinen kutsuminen sodaksi tavallaan pelaa Venäjän pussiin”.

Jännite totuudenmukaisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden välillä tuli esille myös Helsingin Sanomien toimittajan otaksuessa, että ”Venäjällä on varmaankin otettu Toverin lausunto myhäillen vastaan”. Toverin ei sentään odotettu vetävän takaisin totena mutta epätarkoituksenmukaisena pidettyä kannanottoaan.

Toverin sotatilaväite vahvisti siihen asti julkilausumattoman säännön: sijaissotaa käyvä ei saisi tunnustaa olevansa sodassa. Hallitulla viestinnällä sammutettu skandaali paljasti yhden samankaltaisuuden sijaissodan muutoin täysin erilaisten osapuolten välillä: poliitikkojen on myös muualla kuin Venäjällä vältettävä puhumasta sodassa olemisesta.

Lähimmäksi sijaissodan myöntämistä tuli Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola kutsuessaan Ukrainan tilannetta ”historiallisesti melko tyypilliseksi epäsuoraksi konfliktiksi”. Aaltola tosin väisti tarkentamasta Suomen roolia konfliktissa ja kiirehti korostamaan läntisen strategian onnistumista.

Ei sodassa, vaan sijaissodassa

Sotatilakannanoton käsittely julkisuudessa oli eufemistista eli kiertoilmaisuin käytävää: Suomen rooli Ukrainan puolustustaistelun tukemisessa jäi siinä hahmottumatta. Niin Toverin puoltajat kuin arvostelijat onnistuivat välttämään konfliktia kuvaavaa neutraalia sanaa, joka on ollut käytössä arvostettujen kansainvälisen politiikan tutkijoiden ja turvallisuuspolitiikan vaikuttajien keskuudessa niin Britanniassa, Ranskassa kuin Saksassakin: sijaissota.

Yhdysvaltojen liittolaisena Suomi on mukana sodassa, joka on luonteeltaan sijaissota. Siinä Ukraina on taistelutanner ja vihollinen on Venäjä, jonka lietsoma sisällissota Itä-Ukrainassa ymmärrettiin Suomessa jo vuonna 2014 sijaissotana. Kentin yliopiston emeritusprofessori Richard Sakwan mukaan Ukrainan sota on ”klassinen sijaissota”, jonka juurisyynä ovat kylmän sodan päättämisen jälkeen luodun eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän ongelmat. Nykyään Venäjä on tosin konfliktin välitön osapuoli, kun taas länsi osallistuu rintamataisteluihin välillisesti.

Sijaissodan idea piilee sen tarjoamassa peitteessä, jonka avulla sotilaallista toimintaa voi harjoittaa osapuoleksi joutumatta. Väite sodassa olemisesta ei siksi ole pelkkää dramatisointia, vaan myös vahingollista siihen osallistuvien sotaponnisteluille. Sijaissodasta seuraa tiettyjä operatiivisia rajoitteita, kuten komentaja evp. Juha-Antero Puistola tiivistää: ”kukaan ei voi marssia Moskovaan sanelemaan uutta valtiosääntöä.”

Sijaissodan idea piilee sen tarjoamassa peitteessä, jonka avulla sotilaallista toimintaa voi harjoittaa osapuoleksi joutumatta. Väite sodassa olemisesta ei siksi ole pelkkää dramatisointia, vaan myös vahingollista siihen osallistuvien sotaponnisteluille.

Täysimittaisen ydinasevaltioiden välisen sodan välttäminen on sijaissodan tarkoitus. ”Emme tule sotkeutumaan sotaan”, linjasi Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg ja vahvisti liittokunnan kannan vastikään: ”emme tule olemaan sodan osapuoli.” Samaan tapaan totesi Yhdysvaltain presidentti Joe Biden: ”Emme tule käymään kolmatta maailmansotaa Ukrainassa”.

Ukrainassa käytävän sodan ymmärtäminen sijaissotana saattaa vaikuttaa vieraalta, koska ilmaisu kuului jo varhain neuvotteluratkaisua kannatteiden sanavarastoon. Lisäksi se on ollut keskeinen osa Venäjän narratiivia, jolle on luonteenomaista yhdistää ”lännen sijaissota” ydinsodan lietsomiseen.

Kun hyökkäystä edeltäneet neuvottelut Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä olivat päättyneet tuloksetta, Venäjän presidentti Vladimir Putin oli luonnehtinut Ukrainan tukea ”pelkäksi välineeksi” maansa heikentämiseksi. Sijaissodan ideaa mukaillen hän oli jo vuonna 2014 nimittänyt konfliktia ”maailman tilannetta heijastavaksi peiliksi” ja arvostellut länttä valmiudesta ”uhrata Ukrainan yhtenäisyys omien poliittisten päämäärien saavuttamiseksi”.

Ennen sodanjulistustaan Putin oli tarkentanut Naton sotilaallisen läsnäolon kulkevan rinnan yhtenäisyyttä rikkovan ”alkuperäiskansojen” puolustamisen kanssa. Hyökkäyksen kehystäminen ”alueellisena konfliktina” yleistyi Venäjän virallisissa syötteissä vasta helmikuun 2022 hyökkäyksen jälkeen.

Sijaisodan tukijat ja taistelijat

Ukrainan itsemääräämisoikeuden turvaaminen ja kansallisen olemassaolon takaaminen olivat puolustustaistelun välittömiä tarkoituksia. Sijaissodalle luonteenomaiset piirteet ovat konfliktin pitkittyessä tulleet selvemmin esiin. Se antaa aiheen kysyä, onko sotaponnistelujen päämäärä pysynyt ennallaan. Ukrainan tukemisen pääasiallinen tarkoitus ei ehkä enää olekaan kolonisointiyrityksen torjuminen, vaan hyökkääjävaltion saattaminen romahduspisteeseen.

Yhdysvallat on linjannut Venäjän vallanpitäjän vaihtumisen olevan välttämätöntä rauhanneuvottelujen käynnistämiseksi. Suhteita Venäjään ei näin normalisoitaisi ennen ylimmän johdon syrjäänvetämistä. Suomalaisessa keskustelussa palatsivallankaappausta ovat pitäneet todennäköisenä – ja kukaties toivottavana – everstiluutnantti evp. Martti J. Kari ja Jyväskylän yliopiston professori Antero Holmila.

Myös toisenlaiseen muutokseen viittavia muotoiluja on esiintynyt aina Saksan ulkoministerin lausunnosta ”Venäjän tuhoamisesta” Ukrainan ulkoministerin viimeaikaiseen ennusteeseen: ”Sodan päätyttyä vain yksi osapuoli tulee selviytymään”. Suomen vastikään isännöimässä ulkoministerikokouksessa Helsingin Sanomien mukaan taas ”korostui yhteisen toiminnan merkitys Venäjän jyräämiselle”, jonka yhteys ”Ukrainan tukemiseen” jäi etäiseksi. 

Yhdysvallat on linjannut Venäjän vallanpitäjän vaihtumisen olevan välttämätöntä rauhanneuvottelujen käynnistämiseksi. Suhteita Venäjään ei näin normalisoitaisi ennen ylimmän johdon syrjäänvetämistä.

Länsi on alleviivannut toimivansa saumattomassa yhteistyössä tukemansa maan kanssa. Periaatteesta ”nothing about Ukraine without Ukraine” on silti joustettu. Yhdysvallat on käynyt korkean tason neuvotteluja tiettävästi salassa niin liittolaisiltaan kuin Ukrainaltakin. Ukrainan toimivaltaa sisäisten asioidensa hoitamisessa voitaneen pitää kyseenalaisena sen aseman johdosta, johon pitkittynyt kulutussota on sen saattanut.

Periaatetta ”nothing about Ukraine without Ukraine” rasittaakin maan riippuvuus lännen tuesta. Nollasummapelin asetelma häivyttää vaihtoehdot ja välietapit, mikä on haitaksi strategiselle ajattelulle. Aseviennille asetettuihin odotuksiin varauksellisesti suhtautuvia on tältä kannalta jopa syytetty Ukrainan epäonnistuneista rintamasuorituksista.

Sijaissodan vaikutusta puolustukseen kaikki voimansa keskittävän valtion kykyyn toimia suvereenina voi nähdä asettuneen uuteen valoon, kun Britannia kariutti molemminpuolisiin myönnytyksiin perustuneen neuvotteluratkaisun pian sodan syttymisen jälkeen. Sodan loppu ehdollistettin Venäjälle rintamataistelun tuloksena tuotetusta täydellisestä sotilaallisesta tappiosta. Helsingin yliopiston professori Timo Vihavainen piti tällaista ”non possumus -kantaa” vahingollisena rauhanrakentamiselle.

Sijaiskärsijöitä sijaissodassa?

Kompromissirauhan torjumisen jälkeinen asetelma on vahvistanut sijaissodille ominaista riskitekijää: sodassa tuettavasta valtiosta saattaakin muodostua välikappale sellaisten intressien ajamiselle, jotka eivät kiinteästi kosketa, saati välittömästi yhtene tuettavan omien intressien kanssa. Huoli tuettavan valtion ajautumisesta suurvaltapoliitiseksi pelinappulaksi ei siksi ole liioiteltu.

Tähän oli viitannut Yhdysvaltojen sotilastiedustelun entinen asiantuntija ja Center for Strategic Research and International Studies -tutkimuskeskuksen emeritusprofessori Anthony Cordesmann. Hänen mukaansa ”Venäjän hyökkäys antoi verukkeen sen vastaiselle sijaissodalle, joka tarjoaa Yhdysvalloille mahdollisuuden heikentää huomattavasti Venäjän asemaa sille itselleen vähäisin kustannuksin”.

Historioitsija Tony Wood piti todennäköisenä sijaissodan tämän suuntaista käännettä jo kuukausi Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Hän arvioi sen seurausten ”tekevän pilkkaa väitetystä läntisten hallitusten kiinnostuksesta ukrainalaisten hyvinvointia kohtaan”.

Odotuksen asussa esitetty vaatimus on ongelmallinen, koska päämäärän kannatuksesta ukrainalaisten ja länsimaiden väestöjen keskuudessa on hankalaa, ellei jopa mahdotonta saada sotaolosuhteissa riittävää varmuutta.

Komentaja evp. Juha-Antero Puistola on alleviivannut, että lännen voitto ”vaatii verta, hikeä ja kyyneleitä vielä pitkään”. Puistola katsoo kohtuulliseksi erittäin korkean materiaalisen ja inhimillisen hinnan maksamisen Ukrainan puolustustaistelulle asetetun päämäärän saavuttamisesta. Odotuksen asussa esitetty vaatimus on ongelmallinen, koska päämäärän kannatuksesta ukrainalaisten ja länsimaiden väestöjen keskuudessa on hankalaa, ellei jopa mahdotonta saada sotaolosuhteissa riittävää varmuutta.

Ukrainalaisten osaksi näin mahdollisesti koituva sijaiskärsijän rooli on moraalisesti kyseenalainen. Tragediaa etäältä Yhdysvalloissa seuraavat ovat hyötyneet suunnattomasti sijaissodan nostattamasta puolustustarvike- ja fossiilienergiateollisuuden kysynnästä. Euroopan unionin ottama suunta kohti sotataloutta on institutionalisoinut jakoa voittajiin ja häviäjiin – sijaissodan tukijoihin ja taistelijoihin.

Sijaissota on neutraali nimitys

Ukrainan sodan ymmärtäminen sijaissotana auttaisi löytämään konfliktiin ratkaisun, joka kunnioittaisi ukrainalaisten tahtoa. 72 prosenttia ukrainalaista suhtautuu avoimesti sodan päättämiseen neuvotteluteitse. Myös enemmistö eurooppalaisista pitää neuvotteluratkaisua todennäköisimpänä sodan päättymistapana.

KIIS-tutkimuslaitoksen yhdysvaltalaisen National Democratic Instituten toimeksiannosta tekemä kysely mittasi ukrainalaisten kompromissivalmiuden kasvaneen vuoden takaisesta 33 prosentista 57 prosenttiin.  Laitoksen johtaja Anton Hrushetskyi selittää mielialojen vaihtumista ukrainalaisen yhteiskunnan kärsimillä vahingoilla ja sitä seuranneella ”psykologisella uupumuksella”. Valtaosa ukrainainalaisista katsoo Venäjän hyökkäyksen kohdistuvan nimenomaan heidän valtioonsa, ei läntiseen maailmaan yleensä.

Asioilla on aina kaksi puolta

Sijaissota on sotaa ilman tappiota muille paitsi taisteleville osapuolille. Vaikka veretön sota on käsitteellinen ristiriita, arkiajattelumme ei tätä hahmota, kuten Slavoj Žižek on esittänyt. Sotaan määritelmällisesti kuuluvan vaarallisuuden ja väkivallan rajautuminen taistelevalle osapuolelle tekee siitä taas joillekin toisille hyväksyttävämmän. Semanttisesti kesytettynäkin sota on yhä sotaa.

Jos halutaan Toverin tapaan ”ymmärtää aikaa, jossa nyt eletään”, käytettyjä määritelmiä ei saisi ratkaista poliittinen tarkoituksenmukaisuus, vaan intressivertailun ja puolueettoman näytön pohjalta muodostettu tilannekuva. Jos Ukraina taistelee puolestamme, olemme sijaissodassa.

Sijaissodan lietsoma uusi kylmä sota ei ole kenenkään edun mukainen. Toivon laskeminen autokraattiseen vallanpitäjien vaihdokseen Venäjällä sisältää itsepetoksen vaaran.

Korean niemimaan kaltainen aselepo ilman rauhansopimusta -tilanteen muodostuminen Eurooppaan epävakauttaisi alueen pysyvästi ja johtaisi siviiliyhteiskuntien militarisoitumiseen. Sijaissodan lietsoma uusi kylmä sota ei ole kenenkään edun mukainen. Toivon laskeminen autokraattiseen vallanpitäjien vaihdokseen Venäjällä sisältää itsepetoksen vaaran.

Ero ukrainalaisten sankarillisen uhrivalmiuden ja heidän halpahintaisen uhraamisensa välillä tulisi pitää kristallinkirkkaana. Näin vältetään Ukrainan joutuminen suurvaltapoliitikan välikappaleeksi. Arvopohjainen realismi jää tyhjiksi sanoiksi, jos päätöksentekoa ohjaavat käsitykset meillä ja muualla muodostetaan yksinomaan sen perusteella, kenen pussiin ne pelaavat.

YTM Aleksi Okkonen on Sadankomitean hallituksen jäsen.

Artikkelikuva: wal_172619 / Pixabay

Julkaisu Jos Ukraina taistelee puolestamme ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vain kolme viikkoa oli kulunut Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan helmikuussa 2022, kun optimistiset ennusteet sodan ilmastovaikutuksista alkoivat levitä lännessä: ilmastotoimet vauhdittuvat sotatoimien myötä ja fossiilienergiasta vapaudutaan kuin varkain. Ennuste oli suurisuuntainen, ja sen vaikutusta sodan tilanne- ja mielikuvaan on vaikea yliarvioida. Jos ilmastovaikutusargumentti ei olisi lyönyt läpi, laajamittainen asevienti Ukrainaan olisi voinut varsinkin Saksassa jäädä ilman tarvitsemaansa tukea.

Sodan pitkittyessä sodan ilmastovaikutusarvioiden toiveikkuus kasvoi. Ilmastotoimia maailmanlaajuisesti vauhdittava Euroopan energiasiirtymä oli yhdysvaltalaisen Politico-lehden siteeraamien asiantuntijalausuntojen mukaan ”rakenteellinen, pysyvä ja historiallinen”. Ironisesti presidentti Vladimir Putin nimettiin ”valloittajaksi, joka tekee EU:sta vihreän”. Yhdysvaltalaisen ulkopoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisussa hänet taas ristittiin ”Putin vihreäksi”: hyökkäyssodan aloittaneen Venäjän katsottiin antaneen ratkaisevan sysäyksen RePowerEU-ohjelman tavoitteelle uusiutuvien energialähteiden osuuden kasvattamiseksi 45 prosenttiin vuosikymmenen loppuun mennessä.

Ukrainan puolustussodan varhaisten onnistumisten nostattama sotaoptimismi oli tarttuvaa, ja vielä syksyllä 2022 myrskypilvien hopeareunus hohti kirkkaana. ”Ilmastonäkökulmasta Ukrainan sota voitaneen nähdä siunauksellisena”, tiivisti Maailman ilmatieteen järjestö WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas.

Arvioita Venäjän hyökkäyssodan suotuisista vaikutuksista vihreälle siirtymälle esitettiin laajalti myös yliopistoyhteisöissä halki tieteenalarajojen. Fyysikko Amory Lovins ennakoi ”fossiilienergian aikakauden” päättymistä. Antropologi Pierre Charbonnier ylisti ”sotaekologiaa” samaan tapaan kuin filosofi Slavoj Žižek revitteli ”sotakommunismilla”, kriisin avaamilla myönteisillä mahdollisuuksilla. Vielä vastikään aktivistikonsultti Leo Stranius kirjoitti Jos tahdot rauhaa -artikkelikokoelmassa yksikantaan: ”Venäjän hyökkäys Ukrainaan nopeuttaa pitkän päälle ilmastotoimia Suomessa, Euroopassa ja maailmalla.”

Arvovaltaisimman arvion fossiilienergiariippuvuuden taittumisesta esitti Kansainvälinen energiajärjestö IEA, joka ennusti fossiilienergian kysyntähuipun koittavan jo lähivuosina. Ennusteen tulkinta kuitenkin kysyy suhteellisuudentajua: sama ennuste kertoi, että vuoteen 2050 mennessä fossiilienergian osuus tuotantopaletissa kyllä vähenee nykyisestä 80 prosentista – mutta vain 60 prosenttiin. Päästövähennyskehitykselle asetettuihin tavoitteisiin nähden se ei tunnu riittävän. Sittemmin IEA on tuoreemmassa raportissaan arvioinut, että mahdollisuudet ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi 1,5 celsiusasteeseen ovat kaventuneet. Oliko ilmastovaikutuspuhe siis toiveajattelua?

Ennustaminen on vaikeaa

Rajut yhteiskunnalliset muutokset tarjoavat tilaisuuksia linjamuutoksiin, koska yhteiskunnallista kehitystä määrittävät polkuriippuvuudet katkeavat. Viime vuosisadan maailmansodat muodostivat äärimmäisiä taitekohtia, joissa porvarillisten yhteiskuntien pidäkkeet sosiaali- ja verovaltion rakentamiseksi pettivät: warfare muuttui welfareksi palattaessa siviiliyhteiskuntiin. Kun energiamarkkinat joutuivat Ukrainan sodan seurauksena myllerrykseen, vertailukohtia haettiin viidenkymmenen vuoden takaisesta öljykriisistä, joka johti vallanpitäjien vaihdoksiin ympäri maailman.

Yhteiskunnallisten kehityssuuntien ja murroskohtien tunnistaminen on silti vakainakin aikoina hankalaa, ellei jopa mahdotonta, puhumattakaan megatrendien ennakoimisesta monikriisien ja kilpailullisen keskinäisriippuvuuden maailmassa. Ennusteita sävyttää kansainvälinen järjestelmä, jota ohjaavat vaikeasti yhteensovitettavat intressit ja poliittiset tarkoituksenmukaisuudet. Geopolitiikan skenaariot ovat siksi tosipohjaisuudesta tinkimättöminäkin aina ideologisia. Vahvaan näyttöön perustuvinakin ne heijastavat valikoituneiden väestöryhmien ja tiettyjen luokkien toiveita ja pelkoja, mutta ennen kaikkea ne ovat ilmaisuja tietyistä suurvaltasuhteisiin kiinnittyneistä aineellisista eduista.

Venäjän hyökkäyssota saattoi muuttaa monessa maassa kansalaismielipiteitä vihreälle energisiirtymälle suopeammiksi. Sodan varjossa valmius ilmastotoimiin kasvoi.

Epävarmuuden ja ehdollisuuden ilmaisut putosivatkin tuon tuosta pois, kun Euroopan irtaantumisesta idän tuontienergiasta viestittiin suurelle yleisölle. Sekalaisesti käytetyt vaikutusten aikaväliarviot jäävät usein ilmaan – varsinkin kun niillä ei ole vakiintuneita määritelmiä. Tulevaisuutta koskevien kehityskulkuennusteiden leväperäisyys söi vakuuttavuutta, kuten oli ilmeistä eräässä tyypillisessä korkean tason asiantuntijalausunnossa sotaa seuranneesta energiakriisistä: ”Sillä tulee luultavasti olemaan kielteinen vaikutus päästöihin lyhyellä aikavälillä mutta myönteinen vaikutus pidemmällä aikavälillä.”

Venäjän hyökkäyssota saattoi muuttaa monessa maassa kansalaismielipiteitä vihreälle energisiirtymälle suopeammiksi. Sodan varjossa valmius ilmastotoimiin kasvoi: suomalaisille tärkeimmäksi syyksi fossiilisista polttoaineista luopumiselle havaittiin halu pienentää riippuvuutta Venäjän tuontienergiasta. Syynä tähän eivät tosin olleet ilmastohätätilan uhkakuvat vaan reaktiot sodan aiheuttamaan turvallisuusympäristön muutokseen.

Fossiiliriippuvuudesta toiseen

Eurooppalainen elämänmeno on pitkälti entisensä, vaikka energiatuonti Venäjältä on vähentynyt. Riippumattomuutta, saati energiaomavaraisuutta, se ei silti ole synnyttänyt – päinvastoin.

Sodan jälkeiset ulkopoliittiset valinnat ovat tehneet EU:sta entistä riippuvaisemman Yhdysvalloista, mikä uhkaa viedä pohjan pyrkimyksiltä strategiseen autonomiaan. Näin siitäkin huolimatta, että komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen luonnehti vähähiilistä energiasiirtymää ”parhaaksi keinoksi saavuttaa itsenäisyys ja taata energiaturvallisuus”. Vielä hiljattain hän linjasi, että sota on tehnyt Euroopasta ”riippumattomamman ja suvereenimman energiapolitiikassa”.

Sotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna eurooppalainen teollisuus maksaa energiastaan 3–4 kertaa suuremman hinnan kuin yhdysvaltalaiset kilpailijansa, minkä on arveltu johtavan teollisuustuotannon supistamisiin. Energiariippumattomuutta tuskin tulee lisäämään turvautuminen vihreäksi määriteltyyn ydinvoimaan, jonka käytön kolminkertaistamista vuoteen 2050 mennessä myös monet EU-maat ajoivat YK:n COP28-ilmastohuippukokouksessa. Turvaaminen ydinvoimaan – joka vastikään nimettiin ”strategisen tärkeäksi vihreälle siirtymälle” – saattaisi vain kytkeä Euroopan entistä kiinteämmin venäläiseen rikastettuun uraaniin ja ydinteknologiaan. Ydinsektori jätettiin pakotteiden ulkopuolelle.

Korvatakseen energiatuontia Venäjältä Eurooppa on kääntynyt Yhdysvaltojen ja Qatarin puoleen.

Korvatakseen energiatuontia Venäjältä – joka maakaasun osalta kattoi 40 prosenttia tarpeesta – Eurooppa on kääntynyt Yhdysvaltojen ja Qatarin puoleen. Euroopan maakaasutuonti Yhdysvalloista kasvoi 140 prosentilla vuonna 2022, ja pitkäaikaisia tuontisopimuksia solmittiin ennätykselliset 17 kappaletta. EU-valtioiden solmimat maakaasun tuontisopimukset puolestaan ovat Qatarille maan merkittävimmät. Kestoltaan liki 30-vuotisina niiden voi nähdä sotivan EU:n hiilidioksidipäästöjen vuoden 2050 nettonollatavoitteen kanssa. Arabiemiirikunnat on linjannut tuottavansa fossiilisia polttoaineita energiakäyttöön ”niin kauan kuin markkinoilla on kysyntää”.

G7-maaryhmä oli aiemmin sitoutunut kivihiilen energiakäytöstä luopumiseen vuoteen 2030 mennessä. Sodan myötä kanta muuttui: kivihiili palasi esimerkiksi Saksan energiapalettiin, ja talousmahti perui aiemmat sitoumuksena siitä luopumiseksi. Lisäksi fossiilienergiahankkeisiin osallistumisesta globaalissa etelässä oli katsottu parhaaksi pidättyä.

Sittemmin EU-maiden tukea energiankäytön aiheuttamien hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen kehittyvissä maissa ei voi enää pitää kiistattomana. Saksa on sopinut maakaasun tuonnista Senegalista ja vastaavanlainen sopimus on tekeillä myös mantereen suurimman öljynvientimaa Nigerian kanssa. Samaan tapaan Ranskan valtionyhtiö TotalEnergies on käynnistänyt nesteytetyn maakaasun tuotantolaitoksen Mosambikissa: hanke on kaiken kaikkiaan suurin ulkomainen investointi Afrikkaan.

Fossiilienergian käyttö laajenee, vaikka vihreät ratkaisut lisääntyvät     

Ilmastotoimien vauhdittuminen Ukrainan sodan seurauksena ei siis näytä lainkaan itsestään selvältä ainakaan lyhyellä aikavälillä. Merkittävät investoinnit puhtaaseen energiantuotantoon ovat yli kaksikymmenkertaistuneet vuodesta 2019. Lisäksi siirtymisen pilviteknologiaan perustuviin alustatalouksiin on katsottu suosivan vihreitä energiaratkaisuja. Fossiilienergian käyttöä silti laajennetaan käytännössä kaikkialla.

Venäjän hyökkäyssota on lisäksi tarjonnut uusia energiapolitiikan mahdollisuuksia Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten yhteistoiminnalle. Natoa lähellä olevan Atlantic Council -järjestön johto hahmottelee Euroopan kehityssuunnan selvin sanoin: ”Yhdysvaltojen on jatkettava puhtaan maakaasutuotannon edistämistä ja toimittava yhdessä eurooppalaisten liittolaistensa kanssa uusien nesteytetyn maakaasulähteiden löytämiseksi.”

Siirtymisen pilviteknologiaan perustuviin alustatalouksiin on katsottu suosivan vihreitä energiaratkaisuja. Fossiilienergian käyttöä silti laajennetaan käytännössä kaikkialla.

Kiinnostavasti Atlantic Council esittää, ettei ”fossiilienergiantuotannon tarvitse olla ristiriidassa energiasiirtymän kanssa”. Yhdysvaltojen tuontienergialla ja yhteisellä energiapolitiikalla ajatellaan myös edistettävän poliittista vakautta: ilmastotoimille vihamielisiä ”populistisia vallankaappauksia” estetään ”lisäämällä öljyn ja maakaasun tuotantoa lyhyellä aikavälillä” Atlantin molemmin puolin.

Poliittisen ja diplomaattisen johdon suunnitelmista huolimatta fossiilienergia-alan yritysten johdossa yleensä uskotaan energiasiirtymän alkaneen. Kankeaa alkua selitetään ”töyssyisellä tiellä”.  Soraääniäkin on tosin kuulunut: Yhdysvaltojen suurimman öljy- ja maakaasuyhtiö ExxonMobilin toimitusjohtaja Darren Woods totesi hiljattain, että fossiilisten energialähteiden rooli ”saattaa vähentyä ajan myötä”, mutta ne ”tulevat olemaan kuvioissa vielä pitkään”.

Sotaoptimismia ja ilmastopessimismiä

Venäjän hyökkäyssodan ilmastovaikutusennusteiden merkitystä ulko- ja turvallisuuspoliittisiin linjauksiin Euroopassa on vaikea aliarvioida. Sotaa ja rauhaa koskeneet linjavalinnat asettuvat uuteen valoon viimeistään, kun selviää osoittautuvatko niitä perustelleet ennusteet oikeiksi tai vääriksi.

Talouspoliittiset vastaukset Venäjän hyökkäyssotaa seuranneeseen inflaatioon ja energiakriisiin eivät näytä lievittäneen Euroopan talouksien riippuvuutta fossiilienergiasta. Huoli energiaturvallisuudesta on mennyt ilmastoturvallisuuden edelle. Transatlanttinen suhde näyttää lujittuneen strategisen autonomian kustannuksella, mikä on saanut unohtamaan olennaisen: Yhdysvaltojen etu ei aina vääjäämättä ole sama kuin Euroopan etu, Naton uuden itärajamaan kansallisesta edusta puhumattakaan.

Epärealistisista toiveista seuraa vain kohtalokkaita virhearvioita. Sodan viherpesu vaarantaa ilmastopolitiikan, eikä pitkittyneen sodan inhimillistä hintaa juuri kysytä. Neuvotteluratkaisulle annettu painoarvo olisi voinut olla suurempi.

Monenkeskinen yhteistyö on ainoa keino asettaa ja saavuttaa kipeästi kaivatut päästövähennystavoitteet. Viimeisimmän ilmastokokouksen epäonnistuminen fossiilienergian asteittaisen alasajon aikatauluttamisessa vain alleviivaa tarvetta vahvistaa rauhanomaiseen rinnakkaiseloon perustuvan yhteistyön rakenteita. Ilmastotoimien saattaminen ajan tasalle esimerkiksi fossiilienergian sulkusopimusneuvottelujen käynnistämisellä vaatisi vastakkainasettelun kärjistymisen kierteen katkaisemista. Ilmastotoimille elintärkeän tutkimusyhteistyön tyrehtyminen ei ennusta hyvää.

YTM Aleksi Okkonen on Sadankomitean hallituksen jäsen

Artikkelikuva: Gustavo Quepon / Unsplash

Julkaisu Fossiiliriippuvuudesta toiseen – Euroopan valmius vihreään siirtymään on yhä selkiytymätön ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.