Kun Ursula von der Leyen aloitti Euroopan komission puheenjohtajana vuonna 2019, hän sanoi johtavansa geopoliittista komissiota. Tällä hän halusi vastata maailmanpolitiikan kehitykseen, jossa protektionismin nousu, monenvälisyyden rapautuminen sekä Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen suurvaltakilpailu ovat olleet määrittäviä tekijöitä.

Geopoliittinen komissio merkitsee ennen kaikkea sitä, että EU:n on mukauduttava suurvaltojen maailmaan. Von der Leyenin komission strategisissa asiakirjoissa – taloudellisen turvallisuuden strategiassa, merellisessä turvallisuusstrategiassa ja strategisessa kompassissa – geopoliittisuutta ja suurvaltakilpailun realiteetteja on korostettu johdonmukaisesti. Tämä on näkynyt myös käytännössä reaktioissa viimeaikaisiin globaaleihin kriiseihin: komissio on toiminut ripeästi ja samalla laajentanut omaa liikkumatilaansa.

EU:n geopoliittinen identiteetti tuli erityisen hyvin näkyviin reagoinnissa Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa. EU on vahvistanut kansainvälisen turvallisuustoimijan identiteettiään päättäväisellä toiminnallaan Ukrainan tukemiseksi yhdistämällä uudella tapaa turvallisuuspolitiikan instrumentteja, taloudellisia välineitä ja aloitteita puolustusteollisuuden yhteistyön vahvistamiseksi.

Erityisesti Euroopan rauhanrahaston käyttäminen ensimmäistä kertaa aseavun toimitusten tukemiseen Ukrainan asevoimille oli historiallinen päätös. Tätä ennen EU ei ollut tukenut kolmansia maita aseellisesti.

Josep Borrell, Unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja, luonnehtikin EU:n yhtenäistä vastausta Venäjän hyökkäyssotaan ”geopoliittisen Euroopan syntymäksi”.

Tässä kirjoituksessa katsotaan ensin, mitä geopolitiikka oikeastaan tarkoittaa, ja tarkastellaan sen jälkeen geopoliittisuuden näkymistä viime aikojen merkittävissä ulkosuhdealoitteissa. Miten Euroopan parlamentin vaalit voivat vaikuttaa EU:n strategisuuteen?

Mitä geopolitiikka taas olikaan?

Perinteisesti geopolitiikalla on tarkoitettu sitä, että kansainvälisen politiikan toimijoiden, lähinnä valtioiden, toimintaa määrittävät ennen muuta maantieteelliset tekijät, yksinkertaisimmillaan esimerkiksi maan koko, pinta-ala, asukasluku ja sijainti.

Valtioiden väliset suhteet ovat ennen muuta voimapolitiikkaa, kilpailua resursseista, jotka ovat jakautuneet eri tavoin eri alueille. Globalisaatio ja taloudellisen keskinäisriippuvuuden hyvien puolien korostaminen 2000-luvulle tultaessa oli jo ajaa kokonaan tällaisen geopolitiikan yli. Sijainnilla ja resurssien jakautumisella näytti olevan entistä vähemmän merkitystä, kun kauppasuhteet toimivat.

Erityisesti Euroopan unioni tuntui olevan perinteisen geopolitiikan ulkopuolella. Sen kansainvälinen rooli ja merkittävyys perustui yhteistyöhön ja sopimuksiin sekä yhteisiin arvoihin ja normeihin – ei kilpailuun, eikä ainakaan viholliskuviin. Toisaalta EU on perinteisesti ollut luonteeltaan maantieteellinen aivan eri tavoin kuin muut kansainväliset järjestöt. Sillä on esimerkiksi oma naapuruuspolitiikkansa.

Turvallisuudesta on tullut entistä keskeisempää, ja se ymmärretään nyt ennen muuta oman talouden, omien kansalaisten ja oman alueen turvallisuutena.

Nyt geopoliittisuus näkyy myös uudenlaisessa kielenkäytössä. ’Vihollinen’-sanaa ei vuoden 2022 Strategisessa kompassissakaan käytetä, mutta valta ja kilpailu korostuvat. Geopoliittisuuteen sisältyy myös taloudellisen itsenäisyyden tai strategisen autonomian ajatus, varautuminen kiristyvään kilpailuun ja erilaisten riippuvaisuussuhteiden kriittinen tarkastelu.

Turvallisuudesta on tullut entistä keskeisempää, ja se ymmärretään nyt ennen muuta oman talouden, omien kansalaisten ja oman alueen turvallisuutena. Turvallisuuden ja talouden yhteys on siis jälleen korostunut.

Komissio käyttää taloudellista valtaansa osana EU:n turvallisuuden takaamista. Samalla myös komission turvallisuus- ja puolustuspoliittinen rooli vahvistuu. Maaliskuussa komissio julkaisi ehdotuksensa kaikkien aikojen ensimmäiseksi eurooppalaiseksi puolustusteollisuusstrategiaksi. Sitä voidaan pitää eräänlaisena geotaloudellisena strategiana.

Esimerkiksi kansainvälisten suhteiden ja kansainvälisen turvallisuuden tutkija Pierre Haroche katsoo, että tämäntyyppiset strategiat ja maailmanlaajuisen valtakilpailun voimistuminen ovat keskeisiä ulkoisia tekijöitä unionin geopoliittistumisen taustalla. Samalla Haroche näkee, että nousuun vaikuttavat myös sisäiset tekijät, erityisesti unionin toimielinten keskinäinen kilpailu.

Ovatko energia- ja laajentumispolitiikkakin nyt geopolitiikkaa?

Geopoliittisuus näkyy myös EU:n energia- ja laajentumispolitiikassa. Energiariippuvuutta on haluttu vähentää jo vuodesta 2014, jolloin Venäjän Krimin miehitys herätti huolta Venäjästä kumppanina. Hyvinkin ripeänä vastauksena Ukrainan sodan aiheuttamaan energiakriisiin komissio julkaisi alkuvuodesta 2022 REPowerEU-suunnitelman, jonka tavoitteena on vähentää riippuvuutta Venäjän fossiilisista polttoaineista ja edistää vihreää siirtymää.

Kun komission alkuperäinen tiedonanto Euroopan vihreän kehityksen ohjelmasta  (Green Deal) julkaistiin 2019, vihreää siirtymää haluttiin lähteä toteuttamaan monenkeskisen kansainvälisen yhteistyön avulla. Unionin energiapolitiikka on kuitenkin liikkunut geopoliittisempaan suuntaan koronapandemian ja Venäjän hyökkäyssodan seurauksena. Tämä näkökulman muutos tulee erityisesti esille komission vihreää siirtymää käsittelevistä asiakirjoista vuosien 2019 ja 2023 välillä. EU:n turvallisuus, omat intressit sekä yhteistyö samanmielisten länsimaiden kanssa ovat nousseet energiapolitiikassa entistä keskeisimmiksi.

Vahvempi EU pitää epäilemättä sisällään myös onnistuneen laajentumisen, jota nykyisessä maailmantilanteessa pidetään geopoliittisena välttämättömyytenä. Näin totesi myös pääministeri Petteri Orpo joulukuun 2023 Eurooppa-neuvoston kokouksen jälkeen. Kokouksessa tehtiin historiallinen päätös avata liittymisneuvottelut Ukrainan ja Moldovan kanssa. Samaisen Eurooppa-neuvoston kokouksen päätelmissä todetaan laajentumisen olevan geostrateginen investointi rauhaan, turvallisuuteen, vakauteen ja vaurauteen.

Unionin sisällä alkaa muodostua yhä vahvempi yksimielisyys siitä, että ellei naapurimaille anneta uskottavaa mahdollisuutta liittyä unioniin, Venäjän vaikutusvalta alueella kasvaa automaattisesti.

Komission viimeisimmän, marraskuussa 2023 julkaistun laajentumispaketin yhteydessä painotettiin geopoliittista laajentumista. Ukrainan ja Moldovan liittymisneuvotteluiden avaamisen lisäksi EU on myöntänyt ehdokasaseman Georgialle, esittänyt Länsi-Balkanin ”vanhoille” ehdokasmaille suunnitelman talouskasvun edistämiseksi, ja antanut ehdollisen tarjouksen liittymisneuvottelujen aloittamisesta Bosnia ja Hertsegovinan kanssa.

Puhetavan muutos laajentumisen ympärillä on erityisen mielenkiintoinen. Viime vuosikymmentä oli leimannut ajatus siitä, että laajentuminen oli mahdotonta. Se jäi jatkuvasti asialistojen häntäpäähän.

Nyt näkökulman muutoksen taustalla näyttäisivät olevan ensisijaisesti strategiset näkökulmat. Haastavassa maailmanpoliittisessa tilanteessa laajentuminen nähdään ensisijaisesti geopoliittisena välineenä. Unionin sisällä alkaa muodostua yhä vahvempi yksimielisyys siitä, että ellei naapurimaille anneta uskottavaa mahdollisuutta liittyä unioniin, Venäjän vaikutusvalta alueella kasvaa automaattisesti.

Laajentumisprosessiin liittyy kuitenkin haasteita. Unionin päätöksentekokyvyn pitäisi tehostua, budjetin pitäisi kasvaa, ja maatalouspolitiikka pitäisi tasapainottaa.

Ennusteiden mukaan populistiset ja nationalistiset liikkeet sekä laitaoikeistoryhmät tulevat kasvattamaan suosiotaan merkittävästi tulevissa EU-vaaleissa. Tämä uhkaa paitsi Ukrainalle suunnattua tukea, myös päätöksentekoa ilmastopolitiikassa ja vihreän siirtymän toteutuksessa. 

Yhtenäinen ja päätöksenteossaan tehokas EU on tärkeä myös laajentumisen kannalta. Kansalliseen etuun painottuva ajattelu Euroopan parlamentissa ei tätä suosi. Jos vaalikeskustelua hallitsevat laitaoikeiston määrittämät teemat, keskustelu EU:n roolista ja toiminnasta maailmassa yksipuolistuu.

Kohti strategista unionia?

EU:n geopolitiikassa on lopulta kysymys siitä, voiko unioni lopulta edes toimia strategisesti – mitä se edellyttäisi?

Keskeinen ongelma on siinä, ettei EU:n perinteinen toimintamalli lainkaan vastaa geopolitiikan ajan vaatimuksia, katsoo Stefan Lehne, EU:n neuvoston pääsihteeristössä työskennellyt tutkija.

Lehnen mukaan  EU:n ulkosuhteiden osa-alueet – kauppa, kehitys, liikkuvuus, kuljetus, naapuruuspolitiikka, laajentuminen – ovat kaikki kehittyneet omalla tavallaan. Niillä on oma poliittinen dynamiikkansa ja kehityksen taustalla ovat jäsenvaltioiden edut ja vaikutusvaltaiset ryhmät.

Toisaalta EU:n rahoitusta säädellään monivuotisilla suunnitelmilla. Joustavuutta siis ei juuri ole, eikä ole helppoa yhdistää eri politiikanlohkoja. Johdonmukainen, strateginen toiminta edellyttäisi sitä, että prioriteetteja voidaan muuttaa nopeastikin, ja että resursseja saadaan liikkeelle nopeasti. Tarvitaan johtajuutta sekä integraation syvenemistä esimerkiksi päätöksenteon tehostamisen kautta.

Olennaista onkin saada unionin eri toimielimet toimimaan yhteistyössä, ei toistensa kanssa kilpaillen. Strategisuus edellyttää instituutioiden yhteistyökykyä ja parlamenttia, joka on valmis viemään asioita eteenpäin ja tukemaan muita instituutioita.

Nopeatempoisenkin geopoliittisen kilpailun rinnalle tarvitaan kuitenkin myös pitkäjänteistä, monenkeskistä yhteistyötä. Siitä puhui myös von der Leyenin komissio: Sen vuosille 2019–24 asettamista prioriteeteistä keskeisimpiä on ”vahvempi Eurooppa”, joka perustuu monenkeskiseen yhteistyöhön ja sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen.

Vaaleissa on siis kysymys isoista asioista. Unionia tarvitaan uudella tavalla eurooppalaisten turvallisuuden takaamisessa. Lyhytjänteinen jäsenvaltioiden omien etujen ajaminen ei aina sovi yhteen Unionin pitkän tähtäimen strategisten tarpeiden kanssa. Nämä tarpeetkin pitäisi siis vaalikampanjoissa osata äänestäjille selittää ja perustella.

VTM Henna Kakko on väitöskirjatutkija LUT-yliopistossa.

VTT Hanna Ojanen on tutkimusjohtaja Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Alfonso Díaz Knörr / Pixabay

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Eurovaalien geopolitiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tuomas Tammisto ja Heikki Wilenius (toim.) Valtion antropologiaa. Tutkimuksia ihmisten hallitsemisesta ja vastarinnasta. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura 2021. (360 s.)

On monta hyvää syytä lukea tämä kirja – niin antropologien kuin meidän muidenkin. Otetaan esimerkiksi vaikka äskettäiset uutisotsikot levottomuuksista Salomonsaarilla. On suorastaan ylellisyyttä voida tästä kirjasta lukea syväluotaava suomenkielinen katsaus saarten lähihistoriaan ja nykytilanteeseen.

Kirja on myös laajemmin ajatellen ajankohtainen ja tärkeä. Siihen kannattaa tarttua, kun keskustellaan demokratian tilasta ja uudistamisen mahdollisuuksista, tai kun tarkastellaan luonnonvaroja ja niiden omistusta, kolonialismia ja postkolonialismia, tai uskonnon ja valtarakenteiden suhdetta.

Valtion antropologia

Mitä ”valtion antropologia” siis on? Yksi kirjan keskeinen teema on, että valtio koskettaa ihmisiä. On tärkeää tarkastella sitä, miten ihmiset kokevat ja tekevät valtion, kuten Anu Lounela kirjan päätösluvussa toteaa. Valtion voi myös nähdä prosessien summana ja tulevaisuudessa näissä prosesseissa ja verkostoissa on entistä enemmän toimijoita. Miten valtioon suhtaudutaan, on aivan olennainen kysymys suurissa yhteiskunnallisissa muutosprosesseissa.

Tuomas Tammiston ja Heikki Wileniuksen toimittama teos esittelee erilaisia valtion ilmenemismuotoja, tarkastelee valtion rakentumista ja valtion kokemista ja haastaa ”eurooppalaista tarinaa valtiosta järjestyksen tuottajana”, jolla on sekä väkivallan yksinoikeus että velvollisuus huolehtia hyvinvoinnista.

Samalla kirjassa tarkastellaan antropologian ja valtion suhteen muuttumista. Jos antropologiassa aiemmin tarkasteltiin jotain muuta kuin valtiota, esimerkiksi erilaisia ryhmiä tai valtiottomia alueita, nyt on oikea aika katsoa nimenomaan valtiota: sitä, miten se ilmenee, ja mikä se on. Valtio on todellinen toimija, mutta samalla se on ilmiö, joka saa eri muotoja ajassa ja paikassa. Kirjan 11 lukua vievätkin lukijan mitä moninaisimpiin aikoihin ja paikkoihin, joissa valtio tavalla tai toisella ilmenee.

Teos esittelee erilaisia valtion ilmenemismuotoja, tarkastelee valtion rakentumista ja valtion kokemista ja haastaa ”eurooppalaista tarinaa valtiosta järjestyksen tuottajana”, jolla on sekä väkivallan yksinoikeus että velvollisuus huolehtia hyvinvoinnista.

Elina I. Hartikainen kirjoittaa väestönlaskentakampanjasta aktivistivaltion rakentajana Brasiliassa 2010. Hän tutkii aktivistien kasvavaa vaikutusta valtion rakenteissa ja sen myötä agendojen yhteensovittelua. Samalla hän tarkastelee väestönlaskentaa hallinnan, resurssijaon ja vaikuttamisen välineenä. Kampanjan tarkoitus oli saada ihmiset valitsemaan väestönlaskennassa vaihtoehto ’afrobrasilialaisten uskontojen harjoittaja’, jotta heidän määränsä tulisi selvemmin esille. Kampanjan tulos oli kuitenkin olematon.

Vaikutti siltä, etteivät vastaajat halunneet identifioitua yhteen uskontoon, jos se tuntui kaventavan mahdollisuuksia identifioitua useampaan. Väestönlaskennassa kysyttiin myös esimerkiksi talouden kokoonpanosta ja rodusta. Vastaajat saattoivat joutua laskelmoimaan, mitä vastaisivat, koska vastaus saattoi vaikuttaa vaikkapa opiskelupaikan saamiseen.

Omassa luvussaan Henni Alava kysyy, miltä valtio tuntuu ja näyttää Pohjois-Ugandassa. Hän tarkkailee uskonnollisia areenoja valtion esiintymislavana ja on läsnä kirkollisessa tilaisuudessa, johon maan presidentti osallistuu. Yhtäältä tilaisuus tuo esiin valtion neopatrimoniaalisuuden, eli tietynlaisen holhoavan roolin, ja kirkkojen kietoutumisen siihen. Toisaalta kuullaan myös puhetta siitä, millaista valtiota toivottaisiin, unelmien Ugandasta.

Valtio, luonnonvarat ja alkuperäiskansat

Tuomas Tammisto on kirjan luvussaan puolestaan öljypalmuplantaasilla Pomiossa Papua-Uudessa Guineassa ja tarkastelee valtionmuodostusta luonnonvararajaseudulla. Luonnonvarat ovat tie valtion ja markkinoiden piiriin. Toisaalta ne tuovat kaivattuja palveluja ja infrastruktuuria asukkaille, toisaalta infrastruktuuri on myös valtiovallan väline.

Luonnonvararajaseutu on paikka, jossa resurssit vaikuttavat runsailta ja aiemmin käyttämättömiltä. Se on usein alue, jolla tapahtuu nopeita muutoksia: se on esimerkiksi kasvavan muuttoliikkeen tai kilpailevien toimijoiden kiinnostuksen kohteena. Tyypillistä on epävarmuus siitä, kuka määrittelee resurssit ja kuka saa ne haltuunsa.

Jenni Mölkänen tutkii ylikansallisia projekteja Koillis-Madagaskarilla ja kuinka suhteita maahan ja valtioon pyritään järjestelemään uudelleen. Valtio on Madagaskarilla läsnä lähinnä vaniljakaupan ja ympäristönsuojeluhankkeiden kautta. Sen suvereenisuutta on kyseenalaistettu, koska se on riippuvainen kehitysrahoituksesta. Vaikka sen läsnäolo on vähäinen, se on ihmisille pysyvämpi kuin ylikansalliset hankkeet. Sen kanssa on hyvä pysyä väleissä.

Luonnonvararajaseutu on paikka, jossa resurssit vaikuttavat runsailta ja aiemmin käyttämättömiltä.

Panu Itkonen kirjoittaa kolttasaamelaisista ja Suomen valtion teollisuushankkeista: kaivostoiminnasta, porotaloudesta ja Jäämeren radasta. Hän ottaa esiin muun muassa sen, kuinka valtio näissä hankkeissa on myös kansainvälisten voimien vaikutuspiirissä, ja kuinka tietynlaiset ajattelutavat, esimerkiksi taloudellisen kannattavuuden ensisijaisuus suhteessa kestävyyteen, leviävät.

Eija Ranta kirjoittaa siitä, mitä alkuperäiskansoilta voi oppia ekososiaalisen yhteiselon politiikasta. Ekososiaalinen yhteiselo tarkoittaa sitä, että yhteisöllisyys ja elävä ympäristö nähdään osana hyvänä elämää. Se oli osa bolivialaisten alkuperäiskansa-aktivistien pyrkimyksiä dekolonisaation ja valtion uudelleen määrittelyssä 2000-luvun puolivälissä. Aktivistit olivat nyt uudessa roolissa ministereinä ja kansanedustajina – aimara-kansan edustaja Evo Morales valittiin Bolivian presidentiksi 2005 – ja samalla uudenlaisena tutkimuskohteena antropologeille.  Alkuperäiskansojen tavoitteiden tuominen valtion käytännöiksi oli kuitenkin mutkikasta.

Muuttuvat valtiot

Kirjassa Heidi Härkönen kirjoittaa rikollisuuden pelosta ja muuttuvasta valtiosta Kuubassa. Sosialistisessa valtiossa ei virallisesti ole rikollisuutta eikä sitä tilastoida. Rikollisuudesta tulee viite siitä, ettei valtiovalta olekaan kaikkivoipainen. Härkönen tarkastelee havannalaisten juoruja ja puhetta rikollisuudesta ja sitä, millainen käsitys valtiovallasta niiden kautta muodostuu.

Liina Mustonen vie lukijan Egyptin entisen presidentin Muhammad Mursin (2012-2013) ajan Kairoon Four Seasons -hotellille kuuntelemaan liikemies Sir Richard Bransonia – ja kohta myös Yhdysvaltain entinen presidentti Jimmy Carter tulee paikalle. Tutkimuksen aiheena on vallankumouksen haasteet Egyptin bisneseliitille. Kohteena ovat etuoikeutetut ja heidän pelkonsa uutta uskonnollista hallintoa kohtaan.

Sosialistisessa valtiossa ei virallisesti ole rikollisuutta eikä sitä tilastoida. Rikollisuudesta tulee viite siitä, ettei valtiovalta olekaan kaikkivoipainen.

Matti Eräsaari kirjoittaa varainkeruusta Fidžillä. Se on tapa rahoittaa paikallisyhteisöjen projekteja, tavallaan palveluita, joihin valtion resurssit eivät riitä. Yhteisö toimii siellä poissaolevan valtion sijaan ja saa paikalle vaikkapa juoksevan veden tai kirkkoon penkit.

Jari Kupiaisen aiheena on vaikea valtio ja kollektiivisten hallintajärjestelmien legitimiteettiongelmat Salomonsaarilla, missä koko kolonialistisen historian aika on ollut yhtä legitimiteettikriisiä. ”Monelle salomonsaarelaiselle on ylipäätään epäselvää, mitä valtiolla tarkoitetaan, koska valtion vaikutukset eivät juuri näy heidän arjessaan eivätkä ole näkyneet kolonialistisen historian aikana aiemminkaan”, hän kirjoittaa.

Vaikka valtio on olemassa, se ei ole erityisen onnistunut. Perinteiset valtarakenteet ovat edelleen keskeisiä ja maan omistavat päälliköt. Painetta tulee sisältä ja ulkoa: liittovaltiohankkeet, sisäiset epäluulot, itsenäisyysliikkeet maan lähialueilla – eikä vähiten se, että Kiina on parin viime vuoden aikana yrittänyt vuokrata kokonaisia saaria.

Vaikka valtio on olemassa, se ei ole erityisen onnistunut.

Timo Kallinen kirjoittaa anarkistisesta antropologiasta ja erilaisten demokratiamallien lainaamisen ja luomisen mahdollisuuksista. Hän katsoo, että ”länsimainen demokratia” on itserakas harhakuva. Äänestystä korostava malli on oikeastaan demokratiaa, jossa vähemmistö pakotetaan noudattamaan enemmistön päätöstä.

Muitakin malleja kuitenkin on, kuten esimerkiksi konsensusmalli, jossa päätöstä työstetään, kunnes kaikki hyväksyvät sen. Sellaisia käytetään yhteisöissä, joista puuttuu väkivaltakoneisto, ja joissa kenelläkään ei ole käskyvaltaa muihin. Tässä onkin syy tutkia yhteisöjä, joissa näin on ollut tuhansia vuosia. Kallisen esimerkki on Ghana, jota on jo varhaisessa etnografiassa kuvattu kansanvaltana.

Kirja laajentaa näkökulmia

Minulle kansainvälisen politiikan tutkijana erityisen antoisaa on lukea siitä, miten erilaiset valtionkaltaiset rakenteet näyttäytyvät kansainvälisissä suhteissa, ja mitä ulkopuoliset toimijat niissä näkevät. Kallinen kuvaa, kuinka Maailmanpankki on löytänyt ghanalaisen päällikkyyden ja näkee sen osana vapaata kansalaisyhteiskuntaa, ikään kuin vaihtoehtona valtiolle – uusliberalistisesti ajatellenhan valtio voisi jäädä hieman taustalle. Maailmanpankki onkin ollut halukas neuvottelemaan kehityshankkeiden rahoituksesta suoraan yhden tällaisen perinteisen päällikön, Asanten kuninkaan, kanssa. Kuningas on sille hyvä kumppani siksikin, että hän on sitoutunut valtaan koko eliniäkseen, eikä Maailmanpankille siis tule ongelmia vaihtuvien hallitusten kanssa.

Kysymys demokratian eri muodoista jää askarruttamaan.

Kirjan esimerkit ovat mielenkiintoisia myös pohdittaessa käsityksiä valtion tehtävistä ja miten ne muuttuvat ajassa, samoin kuin erilaisia valtioiden jälleenrakennushankkeita tai kansainvälisen yhteisön suhtautumista hajoaviin tai hauraisiin valtioihin ongelmana, jopa turvallisuusuhkana. Kirjan innoittamana voi myös ajatella valtioiden järjestelmää, sitä, miten valtiot luovat toinen toisensa ja pitävät toisiaan yllä, entistä laajemmassa ja moninaisemmassa kontekstissa.

Kysymys demokratian eri muodoista jää askarruttamaan. Oma vähäinen kokemukseni konsensuspäätöksenteosta Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksessa oli hyvin mielenkiintoinen – nyt kirjan luettuani näen sen hyvät puolet entistä selvemmin.

Kaikkiaan kirja on selkeä ja helposti lähestyttävä kokonaisuus. Se vie lukijan mitä erilaisimpiin paikkoihin kuuntelemaan ja tarkkailemaan, myös keskustelemaan. Jotkut vierailut jäävät hieman pinnallisiksi, ja usein olisi kartasta ollut suuri ilo. Mutta on hienoa huomata, miten helpon tuntuisesti kirja luo siltoja paitsi maailmojen, myös oppiaineiden ja tieteenalojen välille.

Hanna Ojanen on tutkimusjohtaja Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelmassa ja ENGAGE-tutkimusohjelmassa.

Julkaisu Arvio: Antropologia avaa uusia näkymiä valtioon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.