Geopoliittinen komissio tasapainottelee monenkeskisen yhteistyön ja vahvistuvan geopoliittisen kilpailun välillä. Vahva strategisuus olisi unionille keskeisen tärkeää, mutta vaikuttaako vaalitulos sen mahdollisuuksiin?
Kun Ursula von der Leyen aloitti Euroopan komission puheenjohtajana vuonna 2019, hän sanoi johtavansa geopoliittista komissiota. Tällä hän halusi vastata maailmanpolitiikan kehitykseen, jossa protektionismin nousu, monenvälisyyden rapautuminen sekä Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen suurvaltakilpailu ovat olleet määrittäviä tekijöitä.
Geopoliittinen komissio merkitsee ennen kaikkea sitä, että EU:n on mukauduttava suurvaltojen maailmaan. Von der Leyenin komission strategisissa asiakirjoissa – taloudellisen turvallisuuden strategiassa, merellisessä turvallisuusstrategiassa ja strategisessa kompassissa – geopoliittisuutta ja suurvaltakilpailun realiteetteja on korostettu johdonmukaisesti. Tämä on näkynyt myös käytännössä reaktioissa viimeaikaisiin globaaleihin kriiseihin: komissio on toiminut ripeästi ja samalla laajentanut omaa liikkumatilaansa.
EU:n geopoliittinen identiteetti tuli erityisen hyvin näkyviin reagoinnissa Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa. EU on vahvistanut kansainvälisen turvallisuustoimijan identiteettiään päättäväisellä toiminnallaan Ukrainan tukemiseksi yhdistämällä uudella tapaa turvallisuuspolitiikan instrumentteja, taloudellisia välineitä ja aloitteita puolustusteollisuuden yhteistyön vahvistamiseksi.
Erityisesti Euroopan rauhanrahaston käyttäminen ensimmäistä kertaa aseavun toimitusten tukemiseen Ukrainan asevoimille oli historiallinen päätös. Tätä ennen EU ei ollut tukenut kolmansia maita aseellisesti.
Josep Borrell, Unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja, luonnehtikin EU:n yhtenäistä vastausta Venäjän hyökkäyssotaan ”geopoliittisen Euroopan syntymäksi”.
Tässä kirjoituksessa katsotaan ensin, mitä geopolitiikka oikeastaan tarkoittaa, ja tarkastellaan sen jälkeen geopoliittisuuden näkymistä viime aikojen merkittävissä ulkosuhdealoitteissa. Miten Euroopan parlamentin vaalit voivat vaikuttaa EU:n strategisuuteen?
Mitä geopolitiikka taas olikaan?
Perinteisesti geopolitiikalla on tarkoitettu sitä, että kansainvälisen politiikan toimijoiden, lähinnä valtioiden, toimintaa määrittävät ennen muuta maantieteelliset tekijät, yksinkertaisimmillaan esimerkiksi maan koko, pinta-ala, asukasluku ja sijainti.
Valtioiden väliset suhteet ovat ennen muuta voimapolitiikkaa, kilpailua resursseista, jotka ovat jakautuneet eri tavoin eri alueille. Globalisaatio ja taloudellisen keskinäisriippuvuuden hyvien puolien korostaminen 2000-luvulle tultaessa oli jo ajaa kokonaan tällaisen geopolitiikan yli. Sijainnilla ja resurssien jakautumisella näytti olevan entistä vähemmän merkitystä, kun kauppasuhteet toimivat.
Erityisesti Euroopan unioni tuntui olevan perinteisen geopolitiikan ulkopuolella. Sen kansainvälinen rooli ja merkittävyys perustui yhteistyöhön ja sopimuksiin sekä yhteisiin arvoihin ja normeihin – ei kilpailuun, eikä ainakaan viholliskuviin. Toisaalta EU on perinteisesti ollut luonteeltaan maantieteellinen aivan eri tavoin kuin muut kansainväliset järjestöt. Sillä on esimerkiksi oma naapuruuspolitiikkansa.
Turvallisuudesta on tullut entistä keskeisempää, ja se ymmärretään nyt ennen muuta oman talouden, omien kansalaisten ja oman alueen turvallisuutena.
Nyt geopoliittisuus näkyy myös uudenlaisessa kielenkäytössä. ’Vihollinen’-sanaa ei vuoden 2022 Strategisessa kompassissakaan käytetä, mutta valta ja kilpailu korostuvat. Geopoliittisuuteen sisältyy myös taloudellisen itsenäisyyden tai strategisen autonomian ajatus, varautuminen kiristyvään kilpailuun ja erilaisten riippuvaisuussuhteiden kriittinen tarkastelu.
Turvallisuudesta on tullut entistä keskeisempää, ja se ymmärretään nyt ennen muuta oman talouden, omien kansalaisten ja oman alueen turvallisuutena. Turvallisuuden ja talouden yhteys on siis jälleen korostunut.
Komissio käyttää taloudellista valtaansa osana EU:n turvallisuuden takaamista. Samalla myös komission turvallisuus- ja puolustuspoliittinen rooli vahvistuu. Maaliskuussa komissio julkaisi ehdotuksensa kaikkien aikojen ensimmäiseksi eurooppalaiseksi puolustusteollisuusstrategiaksi. Sitä voidaan pitää eräänlaisena geotaloudellisena strategiana.
Esimerkiksi kansainvälisten suhteiden ja kansainvälisen turvallisuuden tutkija Pierre Haroche katsoo, että tämäntyyppiset strategiat ja maailmanlaajuisen valtakilpailun voimistuminen ovat keskeisiä ulkoisia tekijöitä unionin geopoliittistumisen taustalla. Samalla Haroche näkee, että nousuun vaikuttavat myös sisäiset tekijät, erityisesti unionin toimielinten keskinäinen kilpailu.
Ovatko energia- ja laajentumispolitiikkakin nyt geopolitiikkaa?
Geopoliittisuus näkyy myös EU:n energia- ja laajentumispolitiikassa. Energiariippuvuutta on haluttu vähentää jo vuodesta 2014, jolloin Venäjän Krimin miehitys herätti huolta Venäjästä kumppanina. Hyvinkin ripeänä vastauksena Ukrainan sodan aiheuttamaan energiakriisiin komissio julkaisi alkuvuodesta 2022 REPowerEU-suunnitelman, jonka tavoitteena on vähentää riippuvuutta Venäjän fossiilisista polttoaineista ja edistää vihreää siirtymää.
Kun komission alkuperäinen tiedonanto Euroopan vihreän kehityksen ohjelmasta (Green Deal) julkaistiin 2019, vihreää siirtymää haluttiin lähteä toteuttamaan monenkeskisen kansainvälisen yhteistyön avulla. Unionin energiapolitiikka on kuitenkin liikkunut geopoliittisempaan suuntaan koronapandemian ja Venäjän hyökkäyssodan seurauksena. Tämä näkökulman muutos tulee erityisesti esille komission vihreää siirtymää käsittelevistä asiakirjoista vuosien 2019 ja 2023 välillä. EU:n turvallisuus, omat intressit sekä yhteistyö samanmielisten länsimaiden kanssa ovat nousseet energiapolitiikassa entistä keskeisimmiksi.
Vahvempi EU pitää epäilemättä sisällään myös onnistuneen laajentumisen, jota nykyisessä maailmantilanteessa pidetään geopoliittisena välttämättömyytenä. Näin totesi myös pääministeri Petteri Orpo joulukuun 2023 Eurooppa-neuvoston kokouksen jälkeen. Kokouksessa tehtiin historiallinen päätös avata liittymisneuvottelut Ukrainan ja Moldovan kanssa. Samaisen Eurooppa-neuvoston kokouksen päätelmissä todetaan laajentumisen olevan geostrateginen investointi rauhaan, turvallisuuteen, vakauteen ja vaurauteen.
Unionin sisällä alkaa muodostua yhä vahvempi yksimielisyys siitä, että ellei naapurimaille anneta uskottavaa mahdollisuutta liittyä unioniin, Venäjän vaikutusvalta alueella kasvaa automaattisesti.
Komission viimeisimmän, marraskuussa 2023 julkaistun laajentumispaketin yhteydessä painotettiin geopoliittista laajentumista. Ukrainan ja Moldovan liittymisneuvotteluiden avaamisen lisäksi EU on myöntänyt ehdokasaseman Georgialle, esittänyt Länsi-Balkanin ”vanhoille” ehdokasmaille suunnitelman talouskasvun edistämiseksi, ja antanut ehdollisen tarjouksen liittymisneuvottelujen aloittamisesta Bosnia ja Hertsegovinan kanssa.
Puhetavan muutos laajentumisen ympärillä on erityisen mielenkiintoinen. Viime vuosikymmentä oli leimannut ajatus siitä, että laajentuminen oli mahdotonta. Se jäi jatkuvasti asialistojen häntäpäähän.
Nyt näkökulman muutoksen taustalla näyttäisivät olevan ensisijaisesti strategiset näkökulmat. Haastavassa maailmanpoliittisessa tilanteessa laajentuminen nähdään ensisijaisesti geopoliittisena välineenä. Unionin sisällä alkaa muodostua yhä vahvempi yksimielisyys siitä, että ellei naapurimaille anneta uskottavaa mahdollisuutta liittyä unioniin, Venäjän vaikutusvalta alueella kasvaa automaattisesti.
Laajentumisprosessiin liittyy kuitenkin haasteita. Unionin päätöksentekokyvyn pitäisi tehostua, budjetin pitäisi kasvaa, ja maatalouspolitiikka pitäisi tasapainottaa.
Ennusteiden mukaan populistiset ja nationalistiset liikkeet sekä laitaoikeistoryhmät tulevat kasvattamaan suosiotaan merkittävästi tulevissa EU-vaaleissa. Tämä uhkaa paitsi Ukrainalle suunnattua tukea, myös päätöksentekoa ilmastopolitiikassa ja vihreän siirtymän toteutuksessa.
Yhtenäinen ja päätöksenteossaan tehokas EU on tärkeä myös laajentumisen kannalta. Kansalliseen etuun painottuva ajattelu Euroopan parlamentissa ei tätä suosi. Jos vaalikeskustelua hallitsevat laitaoikeiston määrittämät teemat, keskustelu EU:n roolista ja toiminnasta maailmassa yksipuolistuu.
Kohti strategista unionia?
EU:n geopolitiikassa on lopulta kysymys siitä, voiko unioni lopulta edes toimia strategisesti – mitä se edellyttäisi?
Keskeinen ongelma on siinä, ettei EU:n perinteinen toimintamalli lainkaan vastaa geopolitiikan ajan vaatimuksia, katsoo Stefan Lehne, EU:n neuvoston pääsihteeristössä työskennellyt tutkija.
Lehnen mukaan EU:n ulkosuhteiden osa-alueet – kauppa, kehitys, liikkuvuus, kuljetus, naapuruuspolitiikka, laajentuminen – ovat kaikki kehittyneet omalla tavallaan. Niillä on oma poliittinen dynamiikkansa ja kehityksen taustalla ovat jäsenvaltioiden edut ja vaikutusvaltaiset ryhmät.
Toisaalta EU:n rahoitusta säädellään monivuotisilla suunnitelmilla. Joustavuutta siis ei juuri ole, eikä ole helppoa yhdistää eri politiikanlohkoja. Johdonmukainen, strateginen toiminta edellyttäisi sitä, että prioriteetteja voidaan muuttaa nopeastikin, ja että resursseja saadaan liikkeelle nopeasti. Tarvitaan johtajuutta sekä integraation syvenemistä esimerkiksi päätöksenteon tehostamisen kautta.
Olennaista onkin saada unionin eri toimielimet toimimaan yhteistyössä, ei toistensa kanssa kilpaillen. Strategisuus edellyttää instituutioiden yhteistyökykyä ja parlamenttia, joka on valmis viemään asioita eteenpäin ja tukemaan muita instituutioita.
Nopeatempoisenkin geopoliittisen kilpailun rinnalle tarvitaan kuitenkin myös pitkäjänteistä, monenkeskistä yhteistyötä. Siitä puhui myös von der Leyenin komissio: Sen vuosille 2019–24 asettamista prioriteeteistä keskeisimpiä on ”vahvempi Eurooppa”, joka perustuu monenkeskiseen yhteistyöhön ja sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen.
Vaaleissa on siis kysymys isoista asioista. Unionia tarvitaan uudella tavalla eurooppalaisten turvallisuuden takaamisessa. Lyhytjänteinen jäsenvaltioiden omien etujen ajaminen ei aina sovi yhteen Unionin pitkän tähtäimen strategisten tarpeiden kanssa. Nämä tarpeetkin pitäisi siis vaalikampanjoissa osata äänestäjille selittää ja perustella.
VTM Henna Kakko on väitöskirjatutkija LUT-yliopistossa.
VTT Hanna Ojanen on tutkimusjohtaja Tampereen yliopistossa.
Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.
Artikkelikuva: Alfonso Díaz Knörr / Pixabay
