Ilmastonmuutoksen ja luontokadon kokonaisuus on maailman merkittävimpiä ja huolestuttavimpia megatrendejä. Paitsi globaalia kehitystä tarkastelevien asiantuntijaraporttien mukaan, myös kyselytutkimuksissa ilmastonmuutos on kansalaisten huolihierarkian kärjessä, erityisesti nuorten parissa.

Asia ei ole millään tavalla uusi. Ympäristön ja ilmaston muuttuminen on tunnistettu jo 1970-luvulta lähtien yhdeksi keskeisimmistä ihmiskunnan eksistentiaalisista riskeistä. Toimenpiteet eivät kuitenkaan etene samaa vauhtia kasaantuvien haasteiden kanssa.

Vuosi 2025 merkitsikin monessa suhteessa takapakkia. Lokakuussa 2025 julkistetun Global Tipping Points -raportin mukaan olemme saavuttamassa 1,5 asteen lämpenemisen tason, missä trooppiset koralliriutat ovat tuhoutumassa peruuttamattomasti ja napa-alueiden jää sulaa ennätysvauhtia.

Yhdysvaltain vetäytyminen Pariisin ilmastosopimuksesta, Yhdistyneiden kansakuntien (YK) ilmastopuitesopimuksesta (UNFCC) ja tammikuussa 2026 myös sen toimeenpanoa tukevasta rahastosta ei varsinaisesti yllättänyt. Kuitenkin kokonaisuutena vetäytyminen, rahoituksen leikkaukset ja suora vihamielisyys ympäristö ja -ilmastotyötä kohtaan vaikeuttavat merkittävästi kansainvälisiä toimia.

Tässä kirjoituksessa tarkastelemme ympäristökriisiä erityisesti turvallisuuskysymyksenä ja sen käsittelyä osana kansainvälistä politiikkaa. Väitämme, että ympäristöasioille jäävän poliittisen tilan kavetessa on entistä tärkeämpää, miten niistä kansainvälisillä foorumeilla keskustellaan ja millaisia ratkaisuja tarjotaan. Keskitymme kansainvälisistä organisaatioista Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöön (Etyj), jonka puheenjohtajamaana Suomi oli vuonna 2025 ja jonka ilmastoturvallisuusagendaa edistimme.

Samalla kun ilmastoon liittyvät turvallisuusriskit vaikuttavat laaja-alaisesti yhteiskuntarakenteisiin ja muuttuvat monimutkaisemmiksi ja yhä vaikeammin hallittaviksi, perinteisiksi turvallisuusuhiksi laskettavat sodat ja konfliktit ovat lisääntyneet viime vuosina. Vuonna 2025 aktiivisia konflikteja oli maailmassa 56 ja globaaleihin sotilasmenoihin käytettiin 2718 miljardia Yhdysvaltain dollaria.

Tämä lisää ilmastopäästöjä entisestään. Vaikka asiaan liittyy runsaasti epävarmuuksia, on arvioitu, että sotilasmenot kattavat 5,5 % maailman kasvihuonepäästöistä ja että prosentin lisäys sotilasmenoissa merkitsee kahden prosentin kasvua hiilidioksidipäästöissä.

Sodat ja konfliktit muovaavat ilmastopolitiikkaa ja -toimenpiteitä myös vaikuttamalla siihen, mikä politiikkakeskusteluissa nostetaan tärkeäksi. Euroopassa Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ja sota Gazassa ovat sysänneet ilmaston poliittiselta asialistalta marginaaliin. Epävarmuuden, geopoliittisen kilpailun ja asevarustelun maailmassa ilmastoturvallisuus on helppo nähdä toissijaisena ongelmana, jonka voi ratkaista ”sitten myöhemmin”.  

Mitä tarkoitetaan ilmastoturvallisuudella?

Turvallisuus vaikuttaa ilmastoon kasvavien päästöjen myötä, mutta vieläkin enemmän ilmastonmuutos vaikuttaa turvallisuuteen. Yleistyvät ja pahenevat äärisäät, kuten tulvat ja helleaallot, uhkaavat suoraan ihmisten terveyttä ja yhteiskuntien vakautta.

Ilmastovaikutukset myös yhdistyvät poliittisiin ja taloudellisiin tekijöihin ja voimistavat niihin liittyviä riskejä. Esimerkiksi kuivuudet tuhoavat viljasatoja ja uhkaavat ruokaturvaa globaalisti, kun taas pysyvä lämpötilan nousu ja elinolosuhteiden heikkeneminen ajaa ihmiset jättämään kotiseutunsa ja lisää pakotettua muuttoliikettä.

Havahtuminen planetaariseen kolmoiskriisiin eli ilmastonmuutoksen, luontokadon ja saastumisen kokonaisuuteen on myös tehnyt ilmastoturvallisuudesta osan laajempaa ympäristöturvallisuuden kokonaisuutta.

Havahtuminen planetaariseen kolmoiskriisiin eli ilmastonmuutoksen, luontokadon ja saastumisen kokonaisuuteen on myös tehnyt ilmastoturvallisuudesta osan laajempaa ympäristöturvallisuuden kokonaisuutta, jossa käsitellään näiden kolmen elementin erillis- ja yhteisvaikutuksia. Kolmoiskriisi heijastuu talouteen, yhteiskuntien vakauteen ja geopoliittisiin jännitteisiin. 

Ilmastoturvallisuus (climate security) on politiikkaviitekehys, jonka avulla tarkastellaan ilmastonmuutoksen turvallisuuskytköksiä. Ilmastonmuutosta pidetään laajasti riskien moninkertaistajana. Tällä viitataan siihen, että ilmastonmuutos itsessään ei synnytä poliittisia konflikteja, mutta voi pahentaa niitä. 

Etyj ilmastoturvallisuuden edistäjänä

Etyjin kokonaisturvallisuuskäsitys (compherensive security) on poikkeuksellisen laaja-alainen. Etyjin organisaatiossa turvallisuus on perinteisesti jaettu kolmeen koriin: poliittissotilaalliseen, mihin lukeutuu esimerkiksi asevalvonta, talous- ja ympäristöulottuvuuteen, josta löytyy esimerkiksi ympäristön suojelu sekä inhimilliseen ulottuvuuteen, johon paikantuvat ihmisoikeus- ja demokratiakysymykset kuten vaalitarkkailu.

Siinä missä Etyjin kokonaisturvallisuus korostaa valtioiden välistä turvallisuutta, suomalaisessa kokonaisturvallisuusajattelussa painottuu kansalliseen varautumiseen ja yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamiseen yhteistyössä viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten kanssa.

Etyjissä erityistä on se, että jo Helsingin loppuasiakirja vuodelta 1975 asetti valtioille vastuita ja velvollisuuksia suhteissa kansalaisiinsa, ei pelkästään suhteessa toisiinsa. Vertailtaessa Etyjiä muihin alueellisiin turvallisuusjärjestöihin, Etyjin viitekehys, jossa turvallisuus kattaa yksilönoikeudet ja ihmisoikeuksiin sekä ympäristöön liittyvät teemat, on laajuudessaan epätavallinen.

Tähän kokonaisvaltaiseen politiikkaviitekehykseen sisältyy runsaasti hyödyntämätöntä potentiaalia.

Etyjin malli luo edellytykset tarkastella ilmastoa turvallisuusnäkökulmasta huolimatta siitä, kenen ja minkä turvallisuudesta olemme kiinnostuneita. Realisteille tämä tarkoittaa kansallisvaltion turvallisuutta ja olemassaoloa, funktionalisteille kriittistä infrastruktuuria ja elintärkeiden toimintojen kriisinkestävyyttä ja kosmopoliiteille ihmisoikeuksien toteutumista. Tämä monipuolisuus ja kokonaisvaltaisuus mahdollistaa ilmastoturvallisuuden monipuolisen käsittelyn.

Siinä missä Etyjin kokonaisturvallisuus korostaa valtioiden välistä turvallisuutta, suomalaisessa kokonaisturvallisuusajattelussa painottuu kansalliseen varautumiseen ja yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamiseen yhteistyössä viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten kanssa.

Käytännön kysymyksinä Etyjin asialistalle mahtuu keskustelu puolustusteollisuuden päästövähennyksistä, mitä tehdään myös esimerkiksi Ukrainassa, tekoälyn ja uusien teknologioiden hyödyntäminen katastrofivalmiuden edistämisessä sekä ilmasto- ja ympäristöjournalistien suojelun merkitys.

Näitä teemoja käsiteltiin Suomen aloitteesta vuoden 2025 aikana. Harva turvallisuusjärjestö kykenee yhtä kattavan agendan muodostamiseen.  Suomi toi myös keskusteluihin laajemman ympäristöturvallisuuden näkökulman.

Ilmastonmuutokset seuraukset koskettavat jo laajasti Etyj-aluetta, joka kattaa 57 valtiota mukaan lukien kaikki EU-maat, entisen Neuvostoliiton ja Länsi-Balkanin maat sekä Yhdysvallat ja Kanadan. Ilmastoturvallisuuden edistäminen tässä ajassa edellytti rohkeutta, sillä ilmastoagenda on Trumpin toisen hallinnon kaudella erityisen negatiivisen huomion kohteena.

Kokonaisvaltaisten lähestymistapojen tarve

Etyjin laaja turvallisuuskäsitys vakiintui liberalismin kultaisella 1990-luvulla, kun kylmän sodan jälkeen turvallisuuskäsitys ehti pari vuosikymmentä laajeta käsittämään esimerkiksi ympäristö- ja terveysteemat. Nyt turvallisuuskeskustelu on palautumassa valtioiden välisiin rauhan ja sodan teemoihin, joissa ensisijaisina subjekteina ovat kansallisvaltiot.

Autoritaaristen ja vahvojen johtajien nousu vaikuttaa koventuneisiin turvallisuusnarratiiveihin. Epädemokraattisesti hallituissa järjestelmissä on helpompi sivuuttaa kansalaisten huolet ja vaatimukset. Samalla autoritaariset järjestelmät tukeutuvat siihen, että vahva johtaja ja hänen ympärilleen muodostunut eliitti osaisiratkaista asiat kansakunnan eduksi.

Tässä viitekehyksessä erityiseen arvoon nousee ihmisoikeusnäkökulma, jota Etyjin terminologiassa nimitetään inhimilliseksi ulottuvuudeksi. Ilmastoturvallisuudesta puhuttaessa tätä on muun muassa se, kuinka pystytään takaamaan vapaan kansalaistoiminnan toimintaedellytykset ilmastokriisiin vastatessa ja se, kuinka vapaan tiedonvälityksen kautta pystytään muodostamaan mielipiteitä ja välittämään sopeutumiseen liittyviä toimintaohjeita.

Aavikoituminen, ruoantuotantoon liittyvä epävarmuus, tulvat ja vesipula vaikuttavat myös meidän turvallisuuteemme, vaikka vaikutukset ovat usein välillisiä.

Oikeus puhtaaseen ympäristöön on tunnustettu kansainvälisissä sopimuksissa ja eri maiden, kuten Suomen, perustuslaeissa. Vuoden 2025 kansainvälisen tuomioistuimen neuvoa-antavassa lausunnossa oikeus puhtaaseen, terveelliseen ja kestävään ympäristöön tulkittiin ensimmäistä kertaa selkeästi valtioita velvoittavaksi kansainvälisen oikeuden normiksi, ja sitä pidettiin välttämättömänä kaikkien muiden ihmisoikeuksien toteutumiselle. Maailman yli 3000 ilmasto-oikeudenkäynnissä onkin punnittu ilmastomuutoksen vaikutuksia ihmisoikeuksien toteutumiseen.

Kansainvälisen ilmastoturvallisuustyön keskiössä ovat usein vähiten kehittyneet ja konflikteista kärsivät maat. Etyj-alueella erityisen herkkiä ovat Keski-Aasian maat ja vuoristoalueet, joiden jääpeite on katoamassa ja tätä kautta vedensaanti ja ruoantuotanto ovat koetuksilla. Aavikoituminen, ruoantuotantoon liittyvä epävarmuus, tulvat ja vesipula vaikuttavat myös meidän turvallisuuteemme, vaikka vaikutukset ovat usein välillisiä.

Ilmastoturvallisuuden teot ja sanat

Perusanalyysi ilmaston ja turvallisuuden suhteista on tehty. Nyt tarve on erityisesti kontekstispesifeille esimerkeille ja onnistuneille toimenpiteille, jotka luovat uskoa tulevaisuuteen.

Suomalainen ja laajemmin tarkasteltuna pohjoismainen kokonaisturvallisuusmalli luo edellytykset ratkaisuille koko yhteiskunnan tasolla ja demokraattisesti. Sitoutuminen kansainväliseen ilmasto- ja ympäristötyöhön, viranomaisyhteistyö sekä kansalaisyhteiskunnan ja yritystenosallistaminen päätöksentekoon tarjoavatkin hyviä esimerkkejä maailmalle.

Ilmastohuoli ja vajavaiset ilmastotoimet voivat kuitenkin synnyttää innostuksen sijaan apatiaa, stressiä ja kokemusta omien toimintamahdollisuuksien riittämättömyydestä. Myös sodan ja rauhan kysymykset ovat usein liian suuria ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa.

Ilmastoturvallisuus politiikkakehikkona on sanoja ja käsitteitä, jotka eivät kuitenkaan yksin luo turvallisuutta. Tarvitaan myös tekoja, joilla uskoa tulevaan voidaan vahvistaa.

Ilmastoturvallisuuden hahmottaminen Etyjin mallin mukaisessa konfliktien, ympäristönsuojelun ja yksilönoikeuksien viitekehyksessä antaa käsitteellisiä työkaluja hahmottaa, kuinka jokainen meistä, yksilönä, yhteisön jäsenenä tai asiantuntijana voi tukea ilmastotyötä omalla toiminnallaan, ja tätä kautta luoda uskoa myös demokratian toimivuuteen.

Ilmastoturvallisuus politiikkakehikkona on sanoja ja käsitteitä, jotka eivät kuitenkaan yksin luo turvallisuutta. Tarvitaan myös tekoja, joilla uskoa tulevaan voidaan vahvistaa. Vihreän siirtymän vauhdittamat teknologiset harppaukset luovat toivoa, mutta eivät ratkaise ilmastonmuutosta, ellei niiden soveltamista mahdollisteta poliittisilla päätöksillä.  

Maailmassa, jossa Yhdysvaltojen hallituksen kaltaiset toimijat tietoisesti vaikeuttavat jopa kustannustehokkaiden ilmastoratkaisujen toteuttamista, on yhä suurempi tarve ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutusten ennakoivalle ymmärtämiselle ja niihin varautumiselle. Tämä edellyttää muun muassa erilaisia tapoja hahmottaa kansalaisten suhdetta ilmastonmuutokseen ja laajan turvallisuuden kehikkoa, jotta ilmastohuolet voidaan kanavoida toiminnaksi.

VTT Johanna Ketola työskentelee ohjelmajohtajana Demo Finlandissa.

VTT Emma Hakala työskentelee johtavana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa.

Pol. mag. Kerstin Stendahl työskentelee kansainvälisten asiain neuvoksena ympäristöministeriössä.

Artikkelin kuvituskuva: Adrian Balasoiu / Unsplash

Julkaisu Turvallisuus edellyttää ilmastotekoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Koronapandemian hallinta on nostattanut keskustelua siitä, kuinka kriisejä tulisi hallita niin, että toimet ovat samalla tehokkaita ja perusoikeuksia kunnioittavia. Olennainen kysymys poliitikon kannalta on, kuinka tehdä nopeita päätöksiä vajavaisin tiedoin, ja samalla lunastaa toimintansa oikeutus.

Yksittäisten poliitikkojen onnistumisten ja epäonnistumisten ohella kriiseissä punnitaan myös koko poliittisen järjestelmän hyväksyttävyys – ja kuinka se kehittyy kansalaisten näkökulmasta.

Poliittisen järjestelmän ja sen toimijoiden legitimiteettiä  eli hyväksyttävyyttä voidaan tarkastella karkeasti katsottuna neljällä eri tavalla. Yhtäältä tärkeää on politiikan lopputulokset, siis päätökset, jotka vievät yhteiskuntaa parempaan suuntaan. Toisekseen ja tämän artikkelin kannalta olennaista on se, miten laajasti ihmiset pystyvät osallistumaan päätöksentekoon. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on tässä suhteessa länsimaisen demokratian kulmakivi. Kolmanneksi kyse on järjestelmän läpinäkyvyydestä ja avoimuudesta, millä päätösten arviointi tulee mahdolliseksi. Neljänneksi ja kaikkein syvällisimmin legitimiteetti koskee sitä, ovatko poliittisen järjestelmän perusolettamukset, esimerkiksi perustuslaki, yhä hyväksyttäviä.

Tässä artikkelissa luodaan katsaus siihen, kuinka kansalaisten ääni on tullut kuuluviin kahdessa viimeaikaisessa kriisissä (koronapandemia ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan). Artikkeli pohjautuu oikeudenmukaista ja reilua pandemiahallintaa tutkivan JuRe-hankkeen haastatteluaineistoon, josta on aikaisemmin julkaistu vertaisarvioitu artikkeli Politiikka-lehdessä.

Edustuksellisuus on demokratian minimiehto

Koronapandemian alkuaikoina autoritaariset piirteet vahvistuivat eri maissa, mutta äkkisysäyksiä demokratiasta diktaruuriin ei tapahtunut. Kriisiajan päätöksentekoa on länsimaissa moitittu siitä, että päätöksenteko keskittyi liiaksi ja edustuksellisen demokratian instituutiot sivuutettiin. Näin tapahtui esimerkiksi Iso-Britanniassa ja Unkarissa.

Suomessa eduskunnan mukaan ottaminen on näyttäytynyt välttämättömältä ennakkoehdolta demokratian toteutumiseksi meitä kohdanneissa kriiseissä.

Missä määrin on tarpeellista uudistaa suoria ja epäsuoria kansalaisvaikuttamisen keinoja osana poikkeusaikojen politiikkaprosesseja?

Pääministeri Sanna Marinin hallitus piti eduskuntaa mukana kriisinajan päätöksien siunaamisessa ja koronatoimenpiteitä vietiin eteenpäin lainsäädäntöteitse. Toimintatavalla saatettiin tietoisesti pyrkiä jättämään perintö, jossa poikkeusaikanakaan ei ylitetty toimivaltuuksia.  Poliittista historiaa kun tehdään erityisesti kriiseissä.

Suomi on vakaa demokratia eivätkä yksittäiset viime vuosikymmenien kriisit ole aiheuttaneet poliittiselle järjestelmälle sen olemassaoloa uhkaavia haasteita. Olemme ilmastonmuutoksen ja luontokadon seurauksena siirtymässä yksittäisistä kriiseistä kohti jatkuvien kriisien aikakautta, jossa kriisit kietoutuvat yhteen ja tapahtuvat yhtäaikaisesti. Tämä aiheuttaa painetta miettiä, miten vahvistamme demokratiaa olosuhteissa, jotka edellyttävät nopeaa päätöksentekoa ja joustavuutta. Samalla on myös pohdittava, missä määrin on tarpeellista uudistaa suoria ja epäsuoria kansalaisvaikuttamisen keinoja osana poikkeusaikojen politiikkaprosesseja.

Sidosryhmäkuulemiset muuttuivat koronakriisin myötä

Normaaliaikoina vaikuttaminen päätöksentekoon tapahtuu tyypillisesti intressiryhmien ja järjestöjen kautta, ei siis suoraan. Normaaliaikoja varten viritetyt kansalaisten ja intressiryhmien kuulemiset erilaisten lainsäädäntö- ja politiikkaprosessien yhteydessä ovat demokratian näkökulmasta tärkeitä. Kuulemisten etuna ovat laadullisesti paremmat lopputulokset, läpinäkyvyyden lisääntyminen, ja kansalaisten mahdollisuus vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon.

Kysyimme suomalaisilta, EU-tason asiantuntijoilta ja virkahenkilöiltä, miten etujärjestöjen kuuleminen muuttui kriisissä. Haastatteluissa tuotiin esiin koronakriisiin liittyvä aikapaine, joka rajoitti lausuntoaikoja ja kavensi käytetyn asiantuntemuksen laajuutta. Koronakriisin aikana huomattiin, että kiireessä parhaiten resursoidut ryhmät pääsevät vaikuttamaan päätöksentekoon. Tällä voi olla vaikutusta paitsi välittömien toimenpiteiden kohdentamiseen, myös rakenteellisen eriarvoisuuden lisääntymiseen pidemmällä aikavälillä. Huomio korostaa tarvetta kehittää kanavia, joita käyttämällä niin kansalaisten kuin etujärjestöjen mahdollisuudet vaikuttaa ovat mahdollisimman tasavertaisia.

Vaikka lausuntoajat ja käytetty asiantuntemus kaventuivat, koronatoimia käsiteltiin kuitenkin kansaa edustavassa eduskunnassa. Tätä pidettiin lieventävänä asianhaarana, minkä voi tulkita ainakin kahdella tavalla.  Yhtäältä kyse voi olla niin sanotusti käsien pesemisestä eli siitä, ettei hallinnossa katsottu tarpeelliseksi ryhtyä erityisiin demokratian suojaamistoimiin, kun koronatoimien demokraattisuus parlamenttikäsittelyn kautta oli muutenkin taattu. Toisaalta kyse voi olla eräänlaisesta huojennuksesta, kun on voitu luottaa siihen, että eduskuntakäsittely on eräänlainen demokratian minimistandardi.

Haastatteluissa myös raportoitiin, että yhteydenpidossa jäi asioita hampaankoloon, erityisesti silloin kun suositukset eivät johtaneet organisaation näkökulmasta haluttuun lopputulokseen.

On myös todettava, että viranomaiset pyrkivät mahdollisuuksiensa mukaan konsultoimaan oman alansa sidosryhmiä eri toimenpiteiden osalta, vaikka lopputulokset eivät välttämättä osoittautuneet tasapainoisiksi.  Monen sidosryhmän mielestä osallistaminen vaikuttikin tehtyisin päätöksiin, aivan kuten normaaliaikoinakin. Haastatteluissa myös raportoitiin, että yhteydenpidossa jäi asioita hampaankoloon, erityisesti silloin kun suositukset eivät johtaneet organisaation näkökulmasta haluttuun lopputulokseen. Esiin tuotiin myös suomalaisen järjestelmän oletettu poikkeuksellisuus, sidosryhmien osallistamiseen pyrittiin pandemiankriisin aikana, jopa puutteista huolimatta. Muualla maailmassa asiat eivät ehkä olleet näin hyvällä tolalla.  

Yleisesti vaikutelma sidosryhmien osallistamisesta oli positiivinen, vaikka ei ongelmaton.

Kansalaisten tuntemukset ja niiden mittaaminen kriiseissä

Kansalaisten osallistamisella suoraan tai epäsuoraan voi olla monia demokratiaa vahvistavia seurauksia: osallisuuden kokemuksen, kuuluvuuden, kuuluksi tulemisen ja yhteiskunnan moniäänisyyden huomiointi ovat olennaisia. Osallisuuden kokemus voi vuorostaan vahvistaa luottamusta institutioihin, millä on merkitystä esimerkiksi sen suhteen, kuinka erilaisia suosituksia ja määräyksiä noudatetaan.

Vaikka Suomi on Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:n mukaan korkean luottamuksen maa, luottamuksessa on eroja eri väestöryhmien välillä. Toukokuussa 2021 julkaistussa raportissaan OECD varoitti luottamukseen liittyvästä eriytymiskehityksestä, joka voi heikentää suomalaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja vaikeuttaa väestökehityksen ja ekologisen kriisin myötä väistämättömien yhteiskunnallisten uudistusten toteuttamista. OECD:n raportissa myös näkyy, että iso osa suomalaisista ei koe pystyvänsä vaikuttamaan päätöksentekoon.

Tähän ongelmaan on herätty valtionhallinnossa ja laajemminkin. Sitra, Dialogiakatemia ja Erätauko-säätiö järjestivät yhdessä viranomaisten kanssa virtuaalisia poikkeusajan dialogeja, joiden tarkoituksena oli vahvistaa yhteiskunnallista osallisuutta pandemian aikana. Samaa tarkoitusta ajoi myös marraskuussa 2022 valtiovarainministeriön johdolla toteutettu kansallinen Mitä voimme oppia kriiseistä -dialogisarja. Tämän lisäksi kansalaisten tuntemuksia koronasta selvitettiin loppuvuodesta 2020 lähtien säännöllisesti valtioneuvoston teettämillä Kansalaispulssi-kyselytutkimuksilla.

Iso osa suomalaisista ei koe pystyvänsä vaikuttamaan päätöksentekoon.

Virallisista tahoista irrallaan tutkimuspuolella järjestettiin kansalaisraateja, joissa tarkasteltiin asiantuntijatiedon vaikutuksia koronarajoitusten ja -suositusten hyväksyttävyyteen. Lisäksi järjestöjen ohella yksittäiset kansalaiset ottivat lausuntopalveluissa ahkerasti kantaa suunniteltuihin toimenpiteisiin, esimeriksi tartuntatautilain muutoksiin. Erilaisten raporttien pohjalta yleiskuva näyttää siltä, että suomalaiset hyväksyivät verrattain hyvin koronatoimet ja ymmärsivät, että tautiepidemian vuoksi perusoikeuksia voitiin rajoittaa.

Vastaavia osallistamismenetelmiä käytettiin myös Venäjän aloitettua hyökkäyssodan Ukrainaan helmikuussa 2022. Sitran järjestämät Demokratian puolustusdialogit toivat tässä tilanteessa yhteen yli 500 henkilöä keskustelemaan demokratian tilasta. Kansalaisraateja ei Nato-jäsenyyspäätöksenteon tueksi järjestetty, vaikka ne olisivat voineet auttaa kansalaisia mielipiteen muodostamisessa ja parantaa julkisen keskustelun laatua jäsenyydestä. Sen sijaan spontaanisti syntyi useampi kansalaisaloite, joilla Nato-jäsenyyttä pyrittiin joko vauhdittamaan tai vastustamaan.

Monen mielestä kansalaispaine vaikutti Nato-prosessin käynnistymiseen ratkaisevasti. Kansalaiset pyrkivät vaikuttamaan suoraan myös muilla tavoin, mikä näkyy eduskunnan puhemiehelle osoitetuissa kirjeissä, joita ovat tutkineet Kimmo Elo ja Iro Särkkä. Heidän mukaan kirjeissä välittyvät kansalaisten näkemykset kannatus-vastustus -akselia monipuolisemmin.

Demokratian vahvistamiseen tarvitaan eri keinoja eri aikoina

Korkea luottamus päätöksentekoon ja kansallisiin instituutioihin on Suomen vahvuus niin normaalioloissa kuin kriiseissäkin. Vahvuus voi kääntyä kuitenkin heikkoudeksi, jos se estää päätöksentekijöitä havahtumasta uudistusten tarpeeseen. Luottamus voi myös rapautua, ellei kriisien hallinnassa onnistuta tai siinä on merkittäviä avoimuusongelmia.

Kansalaisosallistamisen ongelmana on, kuinka osallistaminen kytketään aidosti päätöksentekoon. Joissain tilanteissa voi jäädä määrittelemättä ja hämäräksi, mihin osallistamisella pyritään ja mikä on riittävä osallistamisen taso. Akuutin kriisin ratkaisemiseksi osallistaminen tuskin taipuu, mutta siitä voi olla apua kriiseistä toipumisessa ja yhteiskunnan kriisinkestävyyden vahvistamisessa.

Kansalaisosallistamisen ongelmana on, kuinka osallistaminen kytketään aidosti päätöksentekoon.

Jos ja kun kansalaisosallistamista käytetään, tietoa sen vaikutuksia pitäisi kerätä myös pitkällä aikavälillä. Kokevatko kansalaiset, että vaikkapa kahden vuoden kuluttua pandemiasta omalla osallistumisella dialogiin on ollut merkitystä? Jäikö Nato-jäsenyysprosessin aikana joitakin olennaisia teemoja kansalaiskeskustelussa käsittelemättä, mikä voi nakertaa luottamusta päätöksentekoon myöhemmin?

Vaikka kansalais- ja järjestökuulemistentoteuttaminen voi äkillisissä kriiseissä aikapaineen vuoksi olla vaikeaa, se ei poista tarvetta pohtia erilaisten spontaanienkin osallistamisen tapojen kehittämistä. Jos kriisejä hallitaan jatkossakin lainsäädännön kautta, toiminnan tulisi olla samaan aikaan tehokasta, laadukasta ja eri väestöryhmät huomioivaa. Jos jostain pitää tinkiä, tämä pitäisi määritellä.

Demokratian turvaamiseksi päätöksenteko ei saa liikaa etääntyä kansalaisista. Ettei päätöksenteko keskittyisi tai teknokratisoituisi, kriisin eri vaiheissa tarvitaan erilaisia toimintakeinoja.

Väitöskirjatutkija Johanna Ketola työskentelee projektitutkijana Turun yliopistossa.

Artikkelikuva: MetsikGarden / Pixabay

Julkaisu Kansalainen kriiseissä: Päätöksentekoon osallistuminen poikkeusoloissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.