Ihmiskaupan uhreja kohdellaan usein rikollisina, ei uhreina, vaikka heidän ihmisoikeuksiaan on loukattu ja teko aiheuttaa heille peruuttamatonta vahinkoa.

Kauttakulku- ja kohdemaissa ihmiskaupan uhrit voidaan asettaa syytteeseen, ottaa säilöön tai karkottaa. Karkottamisen perusteina voivat olla laiton maahanmuutto, puutteellinen työlupa tai osallistuminen joissain maissa laittomaan toimintaan, kuten prostituutioon tai seksi- ja erotiikka-alan työhön.

Ihmiskaupan uhrien kohtelu rikollisina estää oikeuksien toteutumisen ja mahdollisuuden suojeluun juuri silloin, kun sitä eniten tarvitaan.

Lähtömaassa heidät voidaan asettaa jälleen syytteeseen, ottaa säilöön tai tuomita esimerkiksi asiakirjaväärennöksistä, laittomasta rajanylityksestä, työnteosta oikeudetta tai seksi- ja erotiikka-alan töistä.

Näissä tapauksissa kriminalisointi estää oikeuksien toteutumisen ja mahdollisuuden suojeluun juuri silloin, kun sitä eniten tarvitaan.

Ihmiskaupan uhrien suojelu kansainvälisissä sopimuksissa

Niin kutsuttu Palermon yleissopimus eli YK:n kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden vastainen yleissopimus luotiin erityisesti järjestäytyneen rikollisuuden torjumista varten. Vuonna 2000 hyväksyttyä sopimusta on täydennetty ihmiskauppaa koskevalla lisäpöytäkirjalla.

Niiden perusteella ihmiskaupan kohteeksi joutuneet ihmiset ovat uhreja, jotka tarvitsevat suojelua. Suojelua varten lisäpöytäkirjassa esitetään toimenpiteitä, jotka ovat yleensä käytännössä harkinnanvaraisia. Niiden vaikutus riippuukin paljolti sopimusvaltion lähestymistavoista ja käytännöistä.

Esimerkiksi tilapäisen tai pysyvän oleskeluluvan myöntäminen perustuu lisäpöytäkirjan 7 artiklan 2 kappaleen perusteella ”sopimusvaltioiden määrittelemiin inhimillisiin syihin ja myötätuntoon”. Näiden mittaamiseen, toimeenpanoon tai tarkkailuun ei ole olemassa asteikkoa eikä indikaattoreita.

Oleskelulupa voidaan joissain tilanteissa myöntää myötätunnosta. Myötätunnon mittaamiselle ei ole asteikkoa.

Oleskelulupa on kuitenkin ennakkoehto sille, että uhrit ja potentiaaliset uhrit saavat minkäänlaista suojelua.

Palermon yleissopimuksen lisäpöytäkirja on tärkein muttei ainoa oikeudellinen väline vastata uhrien tarpeisiin. Alueellisella tasolla Euroopan neuvoston yleissopimus ihmiskaupan vastaisesta toiminnasta vuodelta 2005 on samankaltainen väline.

Palermon yleissopimuksen lisäpöytäkirja ja ihmiskaupan vastainen Euroopan neuvoston yleissopimus ovat muuttaneet radikaalisti ihmiskaupan torjunnan menettelytapoja. Silti uhrien suojelua pitäisi lähestyä ihmisoikeusasiakirjojen keskeisten periaatteiden kautta.

Palermon yleissopimuksen lisäpöytäkirjan rajoituslausekkeessa (14 artikla) korostetaan muiden kansainvälisen oikeuden alojen hyödyntämistä. Lausekkeessa on erikseen mainittu kansainvälinen humanitaarinen oikeus ja kansainväliset ihmisoikeudet sekä kaikkein selvimmin vaatimus noudattaa vuoden 1951 Geneven yleissopimusta ja 31. tammikuuta 1967 siihen liitettyä pöytäkirjaa pakolaisten asemasta, vaikka ihmiskaupan uhreja tai muita rikoksen uhriksi joutuneita ei erikseen mainita Geneven sopimuksessa.

Myös Euroopan neuvoston yleissopimuksen pöytäkirjan 14 artiklan 5 kohta ja 40 artiklan 4 kohta tukevat vakaasti käsitystä, että ihmiskaupan uhriksi joutuminen ei ole ristiriidassa turvapaikan hakemisen oikeuden kanssa, vaan sopimusvaltioiden pitää varmistaa se, että hakijoiden oikeutta hakea ja saada suojelua ei rajoiteta.

Euroopan neuvoston yleissopimuksen selitysmuistion 377 pykälän mukaan yleissopimusten määräykset eivät vaikuta kansainväliseen oikeuteen perustuviin valtioiden tai yksityishenkilöiden oikeuksiin, velvollisuuksiin tai vastuisiin.

Perusoikeuksien täysimääräistä toteutumista ei pitäisi estää käyttämällä tekosyynä ihmiskaupan vastaisia toimia. Tämä kohta koskee erityisesti pakolaisyleissopimusta.

Se, että on ihmiskaupan uhri, ei voi estää oikeutta hakea turvapaikkaa ja saada se.

Se, että on ihmiskaupan uhri, ei voi estää oikeutta hakea turvapaikkaa ja saada se. On tärkeää varmistaa, että ihmiskaupan uhreilla on asianmukaiset mahdollisuudet oikeudenmukaiseen ja tehokkaaseen turvapaikkamenettelyyn.

Valtioiden tulisi myös toteuttaa kaikki tarvittavat toimenpiteet varmistaakseen, että palauttamiskiellon periaatetta kunnioitetaan. Nämä oikeudelliset järjestelyt vastaavat täysin Ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen kirjattua oikeutta turvapaikkaan, mikä on yksi varhain kirjatuista perustavanlaatuisista ihmisoikeuksista.

Ihmisoikeuksiin perustuva ja uhrikeskeinen lähestymistapa

YK:n ihmisoikeusjärjestelmässä YK:n yleiskokous ja Euroopan talous- ja sosiaalineuvosto ovat olleet edelläkävijöitä ihmiskaupan uhrien suojelussa. Molemmat ovat vaatineet YK:n pakolaisasioiden päävaltuutettua UNHCR:ää seuraamaan heidän poliittisia linjauksiaan.

Toimintaohjelmassa yleiskokous määrää, että sopimusvaltioiden pitää varmistaa turvapaikkajärjestelmiensä avoimuus yksittäisten ihmiskaupan uhrien hakemuksille.

UNHCR onkin ottanut ihmiskaupan uhrien suojelun asialistalleen laaja-alaisesti: se tekee tutkimusta ja antaa ohjeita ja suosituksia jäsenvaltioille. UNHCR:n rooli ihmiskaupan kannalta on sekä ennaltaehkäisevä että suojeleva.

Ennaltaehkäiseviin velvoitteisiin kuuluu valvoa, etteivät pakolaiset joudu ihmiskaupan uhreiksi ja varmistaa, että uhreilla ja potentiaalisilla uhreilla on oikeudenmukainen ja vaivaton pääsy pakolaisaseman määrittelymenettelyn piiriin.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n rooli ihmiskaupan kannalta on sekä ennaltaehkäisevä että suojeleva.

UNHCR:n suojeleviin velvollisuuksiin kuuluu varmistaa, että kaikki ne ihmiskaupan uhrit, jotka pelkäävät lähtömaahan palatessaan joutuvansa vainotuiksi tai uudelleen ihmiskaupan uhreiksi ja joiden hakemus kansainvälisestä suojelusta kuuluu pakolaisen määritelmän piiriin, tunnustetaan pakolaisiksi. UNHCR:n velvollisuus on valvoa, että heille tarjotaan asianmukaista kansainvälistä suojelua.

Lainsäädännön ja -tulkinnan lisäksi UNHCR tekee yhteistyötä ja osallistuu jäsenvaltioiden kanssa ihmiskaupparikosten käsittelyyn. Se suojelee uhreja ja potentiaalisia uhreja noudattamalla ihmisoikeuksiin perustuvaa ja uhrikeskeistä lähestymistapaa. Ihmiskaupparikosten käsittely kattavasti ja tehokkaasti uhrien ja potentiaalisten uhrien osalta on etupäässä jäsenvaltioiden velvoite.

Ihmisoikeuksiin perustuva lähestymistapa erottelee sekä oikeudenhaltijat ja heidän oikeutensa että vastuunkantajat ja heidän velvollisuutensa.

Tämä velvoittaa jäsenmaat, eli vastuunkantajat, kunnioittamaan, suojelemaan ja edistämään ihmiskaupan uhrien, potentiaalisten uhrien, ihmiskauppaan liittyvistä rikoksista syytettyjen tai tuomittujen (oikeudenhaltijoiden) oikeuksia ja etuja ilman minkäänlaista syrjintää. Heidän oikeuksiensa ja tarpeidensa tulee olla huomion keskipisteenä kansainvälisen ihmisoikeuslainsäädännön mukaisesti.

Lähestymistapa menee rikoksentekijöiden tunnistamisen ja syytteeseen asettamisen edelle ja sisältää toimenpiteitä, jotka koskevat uhrien tai potentiaalisten uhrien mahdollisia suojelutarpeita. Toimenpiteet sisältävät uhrien arvioinnin kansainvälisen suojelun (kuten pakolaisyleissopimuksessa esitetään) sekä täydentävien suojamuotojen mukaisesti. Se sisältää toissijaisen suojeluaseman, joka on esitetty vuoden 2011 aseman määrittelyä koskevassa direktiivissä.

Ihmiskaupan uhrien suojelu

Kaikista pakolaisoikeudessa ennakoiduista suojelutoimenpiteistä huolimatta ihmiskaupan uhrit eivät itsessään kuulu pakolaisyleissopimuksen soveltamisen piiriin. Pakolaisyleissopimuksen dynaaminen luonne kuitenkin mahdollistaisi tulkinnan, jonka perusteella ihmiskaupan uhreille ja potentiaalisille uhreille voitaisiin myöntää suojelua.

Toisin sanoen pakolaisyleissopimuksen soveltamisala on laajentunut ajan ja maailman muutosten myötä. Joustavuus johtuu suurelta osin siitä, että pakolaisuutta määrittelevät tekijät eivät ole luonteeltaan tyhjentäviä eivätkä rajoittamattomia.

Pakolaisyleissopimuksen soveltamisala on laajentunut ajan ja maailman muutosten myötä.

Esimerkiksi sellaisia käsitteitä, kuten hyvin perusteltua pelkoa joutua vainotuksi, paon syitä, pakolaisuuden perusteita ja ennen kaikkea kuulumista tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään, voidaan tulkita yhteiskunnissa ajan myötä tapahtuvien muutosten ja kehitysten mukaisesti.

Ihmiskaupan uhreissa ja turvapaikanhakijoissa voidaan nähdä yhtäläisyyksiä, kun heitä käsitellään pakolaisyleissopimuksen kohteina. Yhtäläisyyksiä ovat esimerkiksi rajan ylitykset ja asuminen kolmannessa maassa, missä henkilöillä ei ole kansalaisuutta, pelko paluusta lähtömaahan ja mahdollisuus joutua kaiken asteisen vainon uhriksi.

Uhrien tai potentiaalisten uhrien kelpoisuuden arviointia pakolaisyleissopimuksen nojalla ei tulisi pitää mitättömänä vaatimuksena. Se on pikemminkin saavutettavissa oleva oikeudellinen tosiasia ja positiivinen ihmisoikeusvelvoite, joka sitoo vastaanottavia valtioita.

Englannista suomeen kääntänyt Kirsi Suutarinen.

Mehrnoosh Farzamfar tekee tutkimusta Suomen Akatemian rahoittamassa Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa (rahoituspäätös 312431).

Kirjoitus on osa Rajaton ja rajallinen Eurooppa -juttusarjaa.

Julkaisu Pakolaisoikeus ja ihmiskaupan uhrien suojelu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yksi tämänhetkisen poliittisen ja lainopillisen keskustelun tärkeimmistä puheenaiheista on maahanmuuttajien ihmisoikeuksien, valtiollisten turvallisuusnäkökantojen ja isäntäyhteiskuntien turvallisuuden takaamisen leikkauspiste.

Keskustelu aiheesta on kiihtynyt huomattavasti, kun Eurooppaan saapuvien maahanmuuttajien määrä on kasvanut ja alueella on nähty valtioiden turvallisuutta uhkaavia välikohtauksia – kuten Kölnin uudenvuodenjuhlinnan keskellä naisiin kohdistunut joukkoahdistelu, vuoden 2015 marraskuun terrori-iskut Pariisissa, vuoden 2016 pommi-iskut Brysselissä, vuoden 2017 veitsi-isku Turussa sekä kuorma-autoilla väkijoukkoon tehdyt iskut Berliinissä, Lontoossa ja Tukholmassa.

Nykypäivän terrorismiin liittyvät tapaukset ovat herättäneet perustavanlaatuisia kysymyksiä oikeudesta turvapaikkaan ja valtioiden vastuusta suojella maahanmuuttajien ihmisoikeuksia.

Maahanmuuttajien ihmisoikeuksien ja isäntäyhteiskunnan turvallisuusnäkökulmien välinen juopa ehti jo kertaalleen revetä äärimmilleen vuoden 2001 WTC:n terrori-iskujen jälkimainingeissa. Muutama päivä iskujen jälkeen Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto hyväksyi päätöslauselman terroritekojen aiheuttamista uhista kansainväliselle rauhalle ja turvallisuudelle. Sen mukaan kaikkien YK:n jäsenmaiden tuli evätä turvapaikka terrorismiin kytköksissä olevilta henkilöiltä ja estää tällaisten epäiltyjen pääsy alueelleen.

Se oli käännekohta, jonka jälkeen moni oikeusistuin ja valtio alkoi soveltaa ankaria terrorisminvastaisia turvallisuuskäytäntöjä. Näitä olivat esimerkiksi kuulusteltavien poikkeukselliset luovutukset ja vankilennot, terroristiepäiltyjen määräämätön vankina pitäminen ja vangitseminen syytettä nostamatta Guantanamo Bayn mallin mukaisesti, terroristiepäiltyjen karkottaminen paikkoihin, joissa heidän tiedetään altistuvan kidutukselle ja muulle epäinhimilliselle ja alentavalle kohtelulle sekä suora ja epäsuora monitahoinen sodankäynti Lähi-idässä.

Kansainvälinen yhteisö on vuodesta 2001 lähtien asettanut valtioiden turvallisuushuolet ihmisoikeuksiin kuuluvien liikkumisen vapauden ja turvapaikkaoikeuden edelle.

Kansainvälinen yhteisö on vuodesta 2001 lähtien poikkeuksetta asettanut valtioiden turvallisuushuolet ihmisoikeuksiin kuuluvien liikkumisen vapauden ja turvapaikkaoikeuden edelle hyväksymällä lukuisia YK:n turvallisuusneuvoston päätöksiä.

Julkinen keskustelu rajujen turvallisuuskäytäntöjen soveltamisesta maahanmuuton aiheuttamiin haasteisiin on antanut pontta rasistisille ja muukalaisvihamielisille asenteille ja lisännyt fundamentalistista ajattelua isäntäyhteiskunnissa. Yleisesti ottaen nämä samat käytännöt rikkovat kansainvälisen lainsäädännön perustavanlaatuisimpia normeja ja valtioiden ihmisoikeusvelvollisuuksia – kidutuksen sekä muun julman ja epäinhimillisen kohtelun ehdotonta kieltoa, ehdotonta palautuskieltoa (non-refoulement), syrjimiskieltoa, oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja yksityiselämän suojaa.

Muita merkkejä tästä polemiikista ovat kansainvälisen lainsäädännön erimielisyys sen suhteen, onko oikeus hakea turvapaikkaa yleismaailmallinen ihmisoikeus vai kansalliseen lainsäädäntöön perustuva perusoikeus, sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen harkintavallan laajentaminen maahanmuuttoon liittyvissä tapauksissa.

Turvallistamisen sijaan ihmisoikeuksia

Uusiin turvallisuusuhkiin reagoiminen ja tämän synnyttämä yksilöiden ihmisoikeuksien turvaamiseen liittyvä jännite saattavat edellyttää tähänastisista toimenpiteistä poikkeavia ratkaisuja.

Tarkastelenkin väitöskirjassani sitä, ovatko valtion sisäisen turvallisuuden turvaaminen ja tulokkaiden suojeleminen luontaisesti ristiriidassa keskenään. Väitän tutkimuksessani, että valtioiden suojelemisen ja maahanmuuttajien oikeuksien varjeleminen on mahdollista sovittaa yhteen pohjaamalla turvallisuusongelmien ratkaiseminen maahanmuuton turvallistamisen sijaan ihmisoikeuksiin.

Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana maahanmuuttajat onkin nähty ja esitetty uhkina vastaanottavan maan kansalliselle turvallisuudelle ilman tarkempia tilastotietoja tai aiempaa empiiristä tutkimusta, joka tukisi näkemystä.

Kansainvälinen maahanmuutto, rajat ylittävä ihmisjoukkojen liikehdintä, on neutraali yhteiskunnallinen ilmiö, johon ei liity tunteellisia sivuhuomioita. Ihmisjoukkojen liikehdintää ympäröivät olosuhteet ohjaavat ilmiön todellisia seurauksia.

Rikokset ja uhat vastaanottavan maan kansalliselle turvallisuudelle ovat monimutkaisia ilmiöitä, jotka ovat seurausta monisäikeisten tekijöiden verkoista.

Näin ollen on mahdollista esittää, että turvapaikanhakijat sellaisenaan eivät muodosta todellisia uhkia vastaanottavien maiden turvallisuudelle. Kuitenkin maahanmuuton vastustajat esittävät, että koska on olemassa terrori-iskuihin, raiskauksiin ja muihin rikoksiin syyllistyneitä turvapaikanhakijoita, maahanmuutto aiheuttaa uhan vastaanottavalle valtiolle. Vastauksena tähän argumenttiin haluaisin muistuttaa, että on maahanmuuttajia, jotka ovat huomattavasti kehittäneet vastaanottajavaltiota paremmaksi.

Maahanmuutto ja turvapaikan hakeminen itsessään eivät aiheuta rikollisuutta tai uhkaa kansallista turvallisuutta. Rikokset ja uhat vastaanottavan maan kansalliselle turvallisuudelle ovat monimutkaisia ilmiöitä, jotka ovat seurausta monisäikeisten tekijöiden verkoista. Yksinomaan maahanmuuttajien syyttäminen monimutkaisen järjestelmän seurauksista on ongelman yksinkertaistamista, eikä se tarjoa kokonaisvaltaista vastausta.

Niinpä tutkimuksessani selvitän. miten ja miksi yksilöt käsittävät ja kokevat omaa turvallisuuttaan ja mistä koettu turvallisuus muodostuu. Tutkin, miten käsitykset turvallisuudesta vastaavat todellista turvallisuustilannetta.

Pehmeiden turvatoimenpiteiden soveltaminen edistää koko turvallisuustilanteen parantumista parantamalla koettua turvallisuutta.

Tunnistan, että turvallisuuskäsityksillä voi olla vaikutusta todelliseen turvallisuustilanteeseen. Siksi esitän väitöskirjassani, ettei käsityksiä ja kokemuksia turvallisuudesta voida olla huomioimatta. Täten tutkimukseni osoittaa perustelluksi, että pehmeiden turvatoimenpiteiden soveltaminen, toisin kuin kovat turvatoimenpiteet, edistää koko turvallisuustilanteen parantumista tietyssä paikassa tiettynä aikana parantamalla koettua turvallisuutta.

Loppujen lopuksi tutkimukseni esittää, että soveltamalla turvallisuuskysymyksiin ihmisoikeuksiin perustuvaa lähestymistapaa – sen sijaan, että näemme maahanmuuton vain turvallisuusuhkana – valtiot kykenisivät paremmin vastaamaan paitsi välittömiin kansallisiin turvallisuusuhkiinsa, myös tarjoamaan pitkän aikavälin tukea maahanmuuttajille. Näin he integroituisivat paremmin vastaanottavaan maahan ja voisivat edistää sen kehitystä useilla aspekteilla.

Mehrnoosh Farzamfar on tohtorikoulutettava Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston humanistisessa ja oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Julkaisu Ovatko maahanmuuttajat turvallisuusuhka? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.