John Stuart Mill, Sosialismin hyödyt ja haitat. Vastapaino, Tampere 2025.

John Stuart Mill kuuluu 1800-luvun jälkipuoliskon brittiläisen filosofiperinteen kirkkaimpiin nimiin. Sosialismin hyödyt ja haitat -teos jäi aikoinaan keskeneräiseksi, mutta tämä ei vähennä sen merkitystä Millin ajattelua kiinnostavasti uudelleen jäsentävänä ja laajentavana työnä.

Erityisen arvokasta on teoksen suomentaminen. Filosofian klassikoiden suomentaminen on nykyisin harvinaista, ja käännöstyö kasvattaa teoksen saavutettavuutta ja kotimaista lukijakuntaa. Tampereen yliopiston yliopistonlehtorin Mikko Lahtisen erinomaisesti toimittaman teoksen ovat suomentaneet Santeri Anttila, Valtteri Hakala, Aake Korhonen, Patrik Laakkonen ja Mikko Lahtinen itse.

Millin aikakauden äärimmäisen koukeroisen ilmaisun tietäen, suomentajien kädenjälki on kunnioitettavan tarkkaa. Teoksen lopussa on myös Lahtisen vertaisarvioitu artikkeli aiheesta John Stuart Mill ja sosialismin haaste.

Millin teemat ovat edelleen ajankohtaisia

Liberalismi ei ole ollut koskaan helppo aate määritellä. Poliittisena aatteena liberalismi on nykyisellään kohdannut eräänlaisen inflaation: varsin monet poliitikot niin oikealta ja vasemmalta kuin keskeltäkin julistautuvat mielellään enemmän tai vähemmän liberaaleiksi arvopohjaltaan ja ajattelultaan.

Nykylukijan kannalta John Stuart Millin teoksessaan esiin nostamat teemat, kuten elämässä menestyminen, yksilön ja työntekijän asema yhteiskunnassa sekä talouden omistussuhteet, eivät ole menettäneet merkitystään. Myös politiikassa monet kysymykset palautuvat edelleen markkinoiden ja valtion roolin väliseen jännitteeseen.

Usein debatin keskiössä ovat esimerkiksi sääntelyyn liittyvät kiistat. Millin ja muiden liberalistien pohtima onnellisuuden eetos, menestyksen problematiikka sekä oikeudenmukaisen talousjärjestelmän rakentaminen ovat niin ikään ajankohtaisia teemoja.

Millin ja muiden liberalistien pohtima onnellisuuden eetos, menestyksen problematiikka sekä oikeudenmukaisen talousjärjestelmän rakentaminen ovat niin ikään ajankohtaisia teemoja.

Itselleni oli aivan uutta, kuinka myötäsukaisesti Mill suhtautui ranskalaisten sosialistien Charles Fourierin, Louis Blancin, Victor Considerantin ja Henri de Saint-Simonin ajatuksiin. John Stuart Mill kuului aikoinaan myös varhaisimpiin feministeihin, ja hänen huomionsa äänioikeuden laajentamisesta myös naisille ja työväestölle olivat aikaansa edellä olevia aloitteita.

Lähtökohtaisesti olisin kuvitellut Millin löytävän yhteisiä ajatuksia Benjamin Constantin ja François Guizot’n ajattelumaailmoista. Kuten tunnettua, 1800-luvun ranskalaiset liberalistit, ja myöhemmin esimerkiksi Raymond Aron toisen maailmansodan jälkeen, arvostivat paljon brittiläistä parlamentarismia ja poliittista kulttuuria.

Erityisesti ranskalaiset liberaalit arvostivat Britannian sanan- ja ilmaisunvapautta. Nämä politiikan ja demokratian perusarvot olivat Ranskassa 1800-luvun aikana toistuvasti uhattuina ja johtivat lopulta vallankumouksiin.

Tuotannollisten osuuskuntien utopia

Mikko Lahtisen artikkelissaan esiin nostama Millin teoreettinen vaihtoehto tuotannollisista osuuskunnista yhteiskunnan moottorina on nykyihmisen silmin utopistinen ajatus. Samaan aikaan Millin filosofiassa keskeisiä teemoja olivat vapaa kilpailu, yksilön vapaudet ja vähemmistöjen oikeudet.

Mikko Lahtisen mukaan sosialististen näkemysten omaksuminen oli Millin ajattelussa kuitenkin sovitettavissa yhteen liberalismin eetoksen kanssa. Millin hahmottelemassa teoriassa sosialistinen yhteiskunta olisi oman edun tavoitteluun perustuvaa kapitalistista yhteiskuntaa älyllisesti ja moraalisesti kehittyneempi ihmisyhteisö. Toiminnan ytimessä olisi tuotannollisiin osuuskuntiin ryhmittynyt väestö.

Osuuskunnat pystyisivät avoimen kilpailun hengessä tuottamaan kaikille jäsenilleen riittävät mutta kohtuulliset hyvän elämän edellytykset. Yksi keskeisimmistä elementeistä tässä olisi tuotantovälineiden yhteisomistajuus: luokkasuhdetta työläisen ja omistajan välillä ei tällöin enää olisi.

Huomionarvoista on myös se, että Mill piti sosialistien kapitalismin kritiikkiä yksioikoisena. Filosofi kyseenalaisti sosialismin toteuttamisen mahdollisuudet uransa loppuun asti.

Historiallinen todistusaineisto sosialistisista kokeiluista viimeisen sadan vuoden ajalta ei tosin tue tätä Millin hahmotelmaa: sosialistisissa järjestelmissä mikään mainituista elementeistä ei koskaan realisoitunut ihmisten arkeen. Lopulta Mill suhtautui itsekin skeptisesti sosialismiin ja sen mahdollisuuksiin haastaa kapitalistinen järjestelmä.

Lahtisen mukaan Millin tavoitteena saattoi olla teosta tehdessään tarjota teoreettisesti punnittuja lähtökohtia yhteiskunnan perusteisiin ja ongelmiin menevälle, mutta sovittelevalle ja rakentavalle keskustelulle. Huomionarvoista on myös se, että Mill piti sosialistien kapitalismin kritiikkiä yksioikoisena. Filosofi kyseenalaisti sosialismin toteuttamisen mahdollisuudet uransa loppuun asti.

John Stuart Mill tuomitsi myös työväenluokan vallankumousta peräävät sosialistiset opit vaarallisina ja piti niitä kaiken kaikkiaan vastuuttomina. Kuitenkin edistyksellisenä ajattelijana Mill ymmärsi aikakauden ongelmat ja näki työväenluokan tavoitteet yhteiskuntaa korjaavassa kontekstissa. Vuosikymmeniä myöhemmin moniin aikakauden yhteiskunnallisiin vitsauksiin saatiin korjauksia esimerkiksi hyvinvointivaltiomallin palveluiden muodossa.

Mill ja utopiasosialistien perintö

1800-luvun ranskalaisissa ja brittiläisissä utopistisosialistisissa suuntauksissa ja erityisesti Fourier’n koulukunnassa pyrittiin torjumaan kurjuutta ja riistoa. Fourier’n koulukunnalla tarkoitetaan Charles Fourier’n ajattelun jatkajia, jotka kritisoivat teollistuvan kapitalismin kurjuutta ja etsivät vaihtoehtoja yhteistoiminnan ja yhteisöllisten tuotantomuotojen varaan.

Heidän mielestään silloisen yhteiskuntajärjestelmän ominaisuutena oli rikkauksien keskittyminen suhteellisen harvojen ja hyvin rikkaiden ihmisten tai yhtiöiden käsiin. Ongelmaa syvensi se, miten muut yhteiskunnalliset toimijat tulivat usein jopa täysin riippuvaisiksi heistä. Mill ei ollut heidän edustajansa, mutta suhtautui heidän kritiikkiinsä vakavasti.

1800-luvun ranskalaisissa ja brittiläisissä utopistisosialistisissa suuntauksissa ja erityisesti Fourier’n koulukunnassa pyrittiin torjumaan kurjuutta ja riistoa.

Mill tutustui jo varhaisnuoruudessaan ranskalaisen sosialismin keskeisiin suuntauksiin ensimmäisellä Ranskan-matkallaan vuosina 1820–21. Matkan aikana hän perehtyi erityisesti Henri de Saint-Simonin ajatteluun sekä tapasi Charles Fourier’n seuraajia, joiden kautta hän sai varhaisen käsityksen ranskalaisen sosialismin tavoittelemista yhteiskunnallisista uudistuksista.

Mill tutustui Saint-Simonin seuraajista myös positivismin perustajaan August Comteen. Hänen kanssaan Mill kävi sittemmin kirjeenvaihtoa. Samoin myöhemmin Mill tutustui syvemmin ja laajemmin näiden kaikkien teoksiin, kuten maanmiehensä Robert Oweninkin kirjoituksiin.

Suomennoksessa on käytetty Millin siteeraamia, englanniksi käännettyjä katkelmia Fourierin 1800-luvun alussa julkaistusta teoksesta Théorie des Quatre Mouvements et des destinées générales. 

Alustatalous ja nykyajan uusproletariaatti

Millin viittaaman Victor Considerantin toteamus, ”niin kauan kuin ei keksitä mitään houkuttelevaa työntekemisen tapaa, totuus on, että on oltava paljon köyhiä, jotta muutamat olisivat rikkaita”, tuntuu alustatalouden ja riskiyhteiskunnan aikana valitettavan usein ajankohtaiselta.

Jos edellä mainittujen fourieristien ajatukset käännetään nykyhetkeen, niistä löytyy kiinnostava yhteys. Erityisesti digitalisaation mukanaan tuoma työn murros alustatalouden muodossa on johtanut paikoin jopa uuden, riistetyn työväenluokan syntymiseen. Ruokalähettipalvelut edustavat monessa mielessä 1800-luvulta peräisin olevaa logiikkaa, jossa alemman koulutus- ja osaamistason työllä yritetään ylläpitää ihmiselon kulissia.

Tämän päälle on syntynyt uusia lieveilmiöitä, kuten sosiaaliturvan väärinkäytöksiä sekä harmaata taloutta. Tässä kontekstissa markkinamekanismi ei tuota moraalisesti eikä sosiaalisesti kestävää lopputulosta. Samaan aikaan alustatalouden parissa toimivat yritykset ja niiden omistajat sekä johto ovat käärineet merkittäviä voittoja.

Jos edellä mainittujen fourieristien ajatukset käännetään nykyhetkeen, niistä löytyy kiinnostava yhteys. Erityisesti digitalisaation mukanaan tuoma työn murros alustatalouden muodossa on johtanut paikoin jopa uuden, riistetyn työväenluokan syntymiseen.

Fourier itse nimitti riippuvaisuussuhdetta rikkaista omistajista teolliseksi feodalismiksi (la féodalité industrielle). Yhtymäkohta menneisyyteen on nykyisen elintason merkittävästä noususta huolimatta kiinnostava, ja se on edelleen olemassa.

Amerikkalaisten megayhtiöiden valta-aseman ja varallisuuden kasvaessa ennennäkemättömiin mittoihin on aiheellista kysyä: voidaanko enää täysin vapaasta kilpailusta käytännössä puhua? Amerikkalaiset menestysyhtiöt pystyvät ostamaan parhaat työntekijät, asiantuntijat ja juristit, joiden avulla valta-asema ja myös poliittinen vaikutusvalta varmistetaan.

Juuri tällaiset rakenteelliset riippuvuudet, jotka muistuttavat Fourier’n kuvaamaa “teollista feodalismia” näkyvät myös arkipäiväisemmissä mutta yhteiskunnallisesti merkittävissä esimerkeissä. Aivan viime aikoina on uutisoitu esimerkiksi siitä, miten Suomen julkinen hallinto on riippuvainen Microsoftin tuotteista, kuten koko Eurooppa laajemminkin.

Teoksen ulkopuolelta on aiheellista kysyä: miten näin on päässyt käymään? Lisäksi miksi Eurooppa ja eurooppalaiset yritykset eivät ole koskaan kyenneet haastamaan amerikkalaisia jättiyrityksiä omilla tuotteillaan ja palveluillaan?

Sosialismin hyödyt ja haitat luovat dialogin nykyhetken ja teollisen ajan maailman välille

John Stuart Millin Sosialismin hyödyt ja haitat ja Mikko Lahtisen kirjan lopuksi kirjoittama vertaisarvioitu artikkeli muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden. Teoksessa kohtaavat teollisen ajan yhteiskunnalliset epäkohdat, ilmiöt ja utopiat sekä nykyajan ongelmat, joita Mill pohti myöhäisen valistuksen hengessä.

Lahtisen kirjan lopussa esiin nostamat Millin kristallinkirkkaat ajatukset muistuttavat kaikkia yhteiskunnallisia vaikuttajia älyllisen keskustelun viisauden lähtökohdista. Vapaa keskustelu, vastakkaisten näkemysten sovittelu ja erilaisten mielipiteiden kirjon seurauksena syntyvä pyrkiminen totuuteen eivät vanhene koskaan.

Toisinajattelijoiden vaientaminen on vaarallista, ja se voi kääntää vapaan yhteiskunnan kohti totalitarismia. John Stuart Millin jopa idealistiselta kuulostava ajatus oppia myös vastustajilta luo jatkossakin puitteet sille, kuinka voimme pyrkiä kohti totuutta.

Sosialismin hyödyt ja haitat sopii kaikille, joita kiinnostaa aatehistoria, politiikka, liberalismi tai sosialismin ja liberalismin jännitteinen rajapinta.

YTT Pekka Väisänen on vapaa toimittaja

Artikkelin kuvituskuva: Jonas Jacobsson / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: John Stuart Mill ja sosialismin haaste ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjän hybridivaikuttaminen juontaa juurensa aina 1700-luvulle asti, jolloin Katariina Suuren sotapäällikkö Aleksandr Suvorov kehotti venäläisiä taistelemaan vihollista vastaan aseilla, joita sillä ei ole. Venäläiset ovat myös päivittäneet säännöllisesti hybridivaikuttamisen keinovalikoimansa vastaamaan kulloistakin maailmantilannetta, teknologista kehitystä unohtamatta. 

Martti J. Karin ja Antero Holmilan kirjoittama teos Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii (Docendo 2023) avaa ansiokkaasti Venäjän harjoittamaa ulkopolitiikkaa sekä strategista ajattelua. Karin ja Holmilan teos nostaa esiin, miten Venäjällä on vuosisatainen perinne hybridisodankäynnissä tai epälineaarisessa sodankäynnissä, kuten Venäjällä sama asia ilmaistaan. 

Perinteinen hybridisodankäynti tarkoittaa Karin ja Holmilan mukaan ”koordinoitua, synkronisoitua ja usein pitkäaikaista monin eri keinoin tehtyä vaikuttamista kohdemaahan tai liittoumaan”. Venäjän asevoimien pääesikunnan päällikön Valeri Gerasimovin mukaan kutsutussa Gerasimovin opissa hybridivaikuttaminen on keskeinen työkalu ja sen avulla kohdevaltioon luodaan hämmennystä, epäluuloa ja eripuraa. Kaikki edellä mainitut piirteet ovat myös hyvin tuttuja Venäjän presidentin Vladimir Putinin pitkän ajan ulkopolitiikasta, jota oppi itsessään täydentää hyvin.

Gerasimovin oppi toimii käytännössä kuusiportaisella ulottuvuudella ja se jakaantuu karkeasti ei-sotilaallisiin ja sotilaallisiin keinoihin sekä niiden yhdistelmiin riippuen aina kulloisenkin luodun kriisin eri vaiheesta. Kriisin luominen kohdemaahan on joka tapauksessa aina Gerasimovin opin tosiasiallinen tavoite. 

Karin ja Holmilan mukaan Gerasimovin opin kaava vaikuttamiselle on ollut usein toistuva ja se lähtee liikkeelle kriisin synnyttämisestä käytännössä piilossa. Syvän rauhan tilan vallitessa jo pelkästään ensimmäinen vaihe voi kestää vaikuttamisen ja otollisen maaperän luomisessa jopa vuosia. Tässä vaiheessa on selvää, että Venäjä hakee jo kohdemaassa maaperää uusien poliittisten liittoumien rakentamiseksi. 

Ensimmäiseen vaiheeseen liittyy myös kohdemaassa tapahtuva laaja informaatiosota, jossa valeuutiset ja verkostoituminen erilaisille keskustelualustoille ja kansalaisjärjestöihin aiheuttaa edelleen kasvavaa hämmennystä. Kaikista edellä mainituista toimenpiteistä: verkostoituminen kansalaisjärjestöihin ja jatkuva valeuutisten syöttäminen, Ranska toimii hyvänä esimerkkinä.

Ranska on ollut vuosikymmeniä Venäjän yksi pääkohteista

Ranskan asema Venäjän hybridivaikuttamisen kohteena ja ylipäätänsä maan koko suhde Venäjään on ollut aina näihin päiviin saakka hyvin ristiriitainen. Neuvostoliiton päämiehen Josif Stalinin päätöksellä Ranskaan luotiin heti toisen maailmansodan jälkeen laaja kontaktiverkosto. Verkosto ulottui lähes kaikkialle ranskalaisessa yhteiskunnassa, jossa valtaa käytettiin ja jossa silloinen Neuvostoliitto kykeni edistämään omia kansallisia intressejään. Erityisenä mielenkiinnon kohteena Stalinilla oli Ranskan ulkoministeriö.  Stalinin yksiselitteinen tavoite oli siten selvä: Despootti halusi horjuttaa Ranskaa sisäisesti. 

Yhtenä varhaisimmista hybridivaikuttamisen instrumenteista Ranskassa toimivat Stalinin aloitteesta syntyneet ja rahoitetut neuvostomieliset ja neuvostojärjestelmää ylistävät sanomalehdet. Näin alkunsa saivat muun muassa Resistance-sanomalehti ja edelleen ilmestyvä Franc-Tireur-julkaisu. 

Yhtenä varhaisimmista hybridivaikuttamisen instrumenteista Ranskassa toimivat Stalinin aloitteesta syntyneet ja rahoitetut neuvostomieliset ja neuvostojärjestelmää ylistävät sanomalehdet.

Olosuhteet Venäjän vaikuttamiselle Ranskassa olivat monella tapaa hyvin otolliset. Stalinilta ei ollut jäänyt huomaamatta, miten sodan jälkeen perustettu neljäs tasavalta (1946–58) oli perustuslain osalta hyvin heikko ja hajanainen. Käytännössä maassa oli jopa pian vaaralliseksi osoittautunut valtatyhjiö, jonka myötä huhut sotilasvallankaappauksesta kasvoivat. Ranska oli toistuvissa hallituskriiseissä ja ongelmia syvensi entisestään kolonialismin purkautuminen ja erityisesti Algerian kysymys. 

Toinen venäläisiä hyödyttänyt ilmiö liittyi ranskalaisen yhteiskunnan, tieteen, kulttuurielämän ja poliittisten toimijoiden kiittämättömyyteen länsiliittoutuneiden avusta. Tämä syvensi entisestään maaperää venäläiselle poliittiselle vaikuttamiselle. Hyvänä esimerkkinä edellisestä on Ranskassa vuonna 1945 tehty mielipidetiedustelu, jonka mukaan ranskalaisista 57 prosenttia piti natsi-Saksan kukistumisessa Venäjän roolia kaikkein merkityksellisimpänä. Leimaa antavaa yleiselle ilmapiirille oli nimenomaan se, miten ranskalaisista vain 20 prosenttia näki natsi–Saksan kukistumisessa Yhdysvaltojen roolin tärkeimpänä Britannian roolin jäädessä kaikista vaatimattomimpaan osuuteen vain 12 prosenttiin.

Georges Pâgues ja Philippe Grumbach: Hyödylliset idiootit Moskovan palveluksessa

Hyödyllisinä idiootteina pidetään yleensä herkkäuskoisia ja naiiveja poliittisia toimijoita, jotka eivät ymmärrä myötäilevänsä poliittisen tahon todellisia intressejä ja tarkoitusperiä. Jos he joskus havahtuvat lopulta todellisuuteen, se on usein myöhäistä.

Virkamies-vakoilija Georges Pâquesin rooli Moskovan luottomiehenä on erityisen kiinnostava. Pâgues oli useissa hallituksissa muun muassa jälleenrakentamisen ja kaupungistumisen ministerinä työskennellyt virkamies, joka toimi tutkimusjohtajana IHEDN (Institut des hautes études de défense nationale) -sotakorkeakoulussa Pariisissa ja myöhemmin Naton lehdistöpäällikkönä.

Georges Pâques rekrytoi palvelukseensa Ranskan ulkoministeriön salakirjoittajan Maurice Abrivardin sekä entisen viestintäministerin ja tulevan L´Express-lehden päätoimittajan ja pitkän linjan yhteiskunnallisen vaikuttajan Philippe Grumbachin. 

Pâquesin joukkoa täydensi myöhemmin Tribune des Nations -lehden perustaja ja anti-amerikkalaisuutta Charles de Gaullen hengessä edustanut kovan linjan kommunisti, kirjailija André Ulmann. Maineikas toimittaja ja kirjailija vastaanotti venäläisten myöntämän kunniamerkin lisäksi kolme miljoonaa silloista frangia voitelurahana.

Pâques vuosi Moskovaan ensiksi vuosikymmenten ajan Ranskan korkeimman luokituksen valtiosalaisuuksia. Myöhemmin tultuaan Naton lehdistöpäälliköksi Pâques´n työlistalle tulivat myös puolustusliiton salaisiksi luokitellut dokumentit. Moskovaan vuodetut Naton asiakirjat koskivat Berliinin puolustamista, puolustusliiton sotaharjoituksia, psykologisen sodankäynnin salaisuuksia sekä Naton sotilaallisen valmiuden tasoa. Pâques jäi kiinni viranomaiseille lopulta vasta vuonna 1963 ja hänet tuomittiin pitkään vankeusrangaistukseen, josta hän istui lopulta vain seitsemän vuotta. 

Kylmän sodan kuumimpina vuosina venäläisranskalaisen epävirallisen liiton pelikirjan kaksi keskeistä instrumenttia olivat nimenomaan disinformaation levittäminen ja poliittinen tiedustelu eli toimet, jotka ovat edelleen käytössä Venäjän vaikuttamisessa.

Toisesta korkean profiilin vaikuttajasta Philippe Grumbachista oli tullut puolestaan vuosikymmenten aikana osa Ranskan vahvinta yhteiskunnallista eliittiä. Grumbachin lähipiiriin kuului niin poliitikkoja kuin viihde-elämän ja kulttuurin kovimpia nimiä. L´Express-lehden päätoimittajan roolissa hän vaikutti ja työskenteli läheisesti entisen pääministerin, Ranskan viidennen tasavallan perustuslain arkkitehdin Pierre Mendesin, presidenttien Francois Mitterrandin ja Valery Giscard d`Estaingin sekä heidän poliittisen lähipiirinsä kanssa. Grumbach vakoili venäläisille lopulta peräti 35 vuoden ajan, aina vuoteen 1980 saakka ja kuittasi palveluksistaan esimerkiksi vuosien 1976–78 välisenä aikana nykyrahassa noin 250 000 euroa.

Kylmän sodan kuumimpina vuosina venäläisranskalaisen epävirallisen liiton pelikirjan kaksi keskeistä instrumenttia olivat nimenomaan disinformaation levittäminen ja poliittinen tiedustelu – eli toimet, jotka ovat edelleen käytössä Venäjän vaikuttamisessa.

Kaikki edellä mainitut tapaukset pohjautuvat entisen KGB:n arkistonhoitajan Vasili Mitrokhinen tallentamiin salaisiin dokumentteihin, jotka hän toimitti länteen kylmän sodan päättymisen jälkeen vuonna 1992. Merkillepantavaa tässä kaikessa on ollut se, miten vähän Ranskassa on käyty toistaiseksi keskustelua huippuvirkamiesten ja yhteiskunnallisen eliitin maanpetoksellisesta toiminnasta. Edellä mainitut ilmiöt ja tapahtumat valaisevat siten ainakin osittain maan nykyisenkin johdon toimintaa. Ranskalaisille Eurooppa oli todellakin naiivilla tavalla maanosa Atlantilta Uralille. 

Portal Combat -hanke paljasti lisää Venäjän vaikuttamista

Helmikuussa 2024 Ranskan ulkoministeri Stéphane Séjourné julkaisi hätkähdyttävän raportin, joka perustui ranskalaisen kybervakoiluun erikoistuneen VIGILUM-yrityksen laajaan selvitystyöhön. Raportti paljasti laajan venäläisen niin sanotun Portal Kombat -operaation, jonka keskiössä oli poikkeuksellisen laaja venäläinen vaikuttamisverkosto. 

Portal Kombat -operaation yksiselitteinen tavoite oli Ranskan hallituksen luotettavuuden murentaminen ja vaikuttaminen kesän 2024 eurovaaleihin. Venäläisten tavoitteet vaikuttamisen suhteen olivat hyvin tuttuja, kuten heidän käyttämänsä hybridisodankäynnin välineetkin: valeuutisia, uhkailuja, erilaisia salaliittoteorioita ja yleisen hämmennyksen aikaansaamista.

Vaikuttamisverkoston takaa löytyi lopulta Krimillä toimiva ja vuonna 2015 perustettu Tiger Web -niminen verkkosivuja kehittävä yritys ja sen perustaja Jevgeni Shevchenko. Raportin mukaan oli ilmeistä, että Tiger Web toimi venäläisen hybridivaikuttamisen yhtenä keskeisimmistä palveluntarjoajista ja Shevchenkon yritys oli niin ikään integroitu venäläiseen hybridivaikuttamisen ekosysteemiin hyvin keskeisellä tavalla. 

Poliittisen vaikutusvaltansa lisäämiseksi Venäjä ei välttämättä edelleenkään tarvitse varsinaisia aseita. Toiminta ja päämäärien saavuttaminen voi realisoitua myös muilla keinoilla, kuten aikoinaan Katariina Suuren kenraali Aleksandr Suvorov toiminnan luonteen määritteli.

Venäjä iskee armotta avoimen yhteiskunnan kipupisteisiin

Venäjän pitkäjänteinen kyky arvioida kulloisenkin kohdemaan alttiutta vaikuttamiselle on looginen ja ymmärrettävä: Jos julkinen valta puuttuu länsimaisen kansalaisyhteiskunnan yhteen peruspilariin – eli kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen oikeuteen julkaista kannanottoja – julkinen valta kääntyy saman tien omia perusarvojaan vastaan. Edellä mainittu problematiikka koskee myös kaikenlaista järjestötoimintaa ja oikeutta kokoontua sekä järjestäytyä esimerkiksi yhdistykseksi. 

Edellä mainitut elementit muodostavat syyn sille, miksi Venäjä on ollut aina kiinnostunut Ranskan politiikkaan vaikuttamisesta. Science Po -yliopiston professorin David Colonin mukaan Ranska on erityisen altis ja helppo kohde ulkoiselle informaatiovaikuttamiselle, koska Ranskassa perusvapaudet koetaan erityisen tärkeiksi, mikä avaa saman tien väylän informaatiovaikuttamiselle. Sanan- ja ilmaisunvapauden hengessä kaikki julkaisutoiminta on ollut lailla suojeltua ja tähän avoimen yhteiskunnan arkaan kohtaan jo Stalin aikoinaan ymmärsi iskeä.

Venäjän pitkäjänteinen kyky arvioida kulloisenkin kohdemaan alttiutta vaikuttamiselle on looginen ja ymmärrettävä: Jos julkinen valta puuttuu länsimaisen kansalaisyhteiskunnan yhteen peruspilariin – eli kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen oikeuteen julkaista kannanottoja – julkinen valta kääntyy saman tien omia perusarvojaan vastaan.

Venäjämielistä propagandaa ja todellisuudesta täysin irrotettuja uutisia ranskaksi tarjoavat tälläkin hetkellä muun muassa Pravdan ranskankielinen verkkosivusto sekä edelleen toiminnassa oleva äärivasemmistolainen Franc Tireur-julkaisu. Pravdan sivusto tarjoaa Le Point -lehden mukaan yhden päivän aikana trollitehtaan hengessä satoja ”uutisia” pelkästään presidentti Emmanuel Macronin ja Ukrainan presidentin Volodimir Zelenskyin välisestä suhteesta.

Ranskankielinen Pravda operoi tehokkaasti lähes kahdensadan apulaissivustonsa avulla, jotka kaikki perustavat toimintansa ja uutisointinsa varsinaisen pääsivuston toimintafilosofiaan. Sen mukaan Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on oikeutettu konflikti ja Ukrainan johtajat ovat korruptoituneita natseja, jotka työskentelevät Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu CIA:lle. 

Tehokkaana venäläisen propagandan alustana toimivat myös ranskalaisvenäläinen vuoropuhelun yhdistys Dialogue Franco-Russe sekä Demokratian ja yhteistyön instituutti. Kummankin edellä mainitun organisaation verkkosivuilla on tälläkin hetkellä runsaasti Venäjän poliittista propagandaa ja kattava määrä julkaisuja, joilla Putinin ja Venäjän harjoittamaa politiikkaa, ja jopa hyökkäyssotaa perustellaan. 

Venäjän intressi on selvä: Länsimaat muodostavat lähtökohtaisesti yhteisen vihollisen

Venäjän historia ja nykyhetken toiminta osoittavat kiistatta sen, että länsimaat liberaaleine arvoineen muodostavat heille viholliskuvan, jossa yhdistyvät kulttuurisota sekä geopoliittiset intressit. Asetelma on kiinnostava, mutta myös hyvin vaarallinen erityisesti Euroopan vakaudelle. 

Poliittisen sillanpääaseman venäjämielisyys on saavuttanut politiikan äärilaitojen suunnalta. Ranskassa äärioikeisto, sekä äärivasemmisto suhtautuvat jopa edelleen Putinin politiikkaan ja Kremlin intresseihin myötämielisesti. Ranskalainen äärioikeisto jakaa Putinin kanssa myös kansalliskonservatiivisen arvomaailman, jossa kansalliset intressit, perinteiset perhearvot, uskonto sekä laki ja oikeus määrittelevät politiikan askelmerkit. Jo pitkään käydyssä kulttuurisodassa liberaali maailmankuva on törmäyskurssilla edellä mainittujen arvojen kanssa.

Venäjälle Ranskan sisäpolitiikan umpisolmu ja poliittisten äärilaitojen suosion kasvu on tullut lähes tilaustyönä. Äärilaitojen menestys syövyttää jo muutenkin ranskalaisten vähäistä intressiä muodostaa edes jonkinlaista konsensusta yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Juuri käydyt parlamenttivaalit taktisine äänestämisineen eivät muuta kokonaistilannetta yhtään helpommaksi.

Äärilaitojen menestys syövyttää jo muutenkin ranskalaisten vähäistä intressiä muodostaa edes jonkinlaista konsensusta yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Juuri käydyt parlamenttivaalit taktisine äänestämisineen eivät muuta kokonaistilannetta yhtään helpommaksi.

On hyvä huomioida myös se, miten Ranskan puoluepolitiikan kummatkin äärilaidat suhtautuvat perinteisesti kriittisesti sekä Natoon että Euroopan unioniin. Kansallinen liittouma -puolueen puheenjohtaja Marine Le Pen on halunnut pitkään irtaantua Naton komentojärjestelmästä, josta Ranska oli poissa vuodet 1966–2009. Le Penin ja kansallisen liittouman edustama politiikka lähtee liikkeelle Ranskan kansallisesta suvereniteetista, jossa Nato-yhteistyö nähdään EU:n ohella kansalliselle suvereniteetille vastakkaisena elementtinä. Käytännössä kumpikin politiikan tavoite palvelee Putinin ja Venäjän intressejä. 

Mitä hajanaisempi EU ja Nato ovat-sitä parempi tilanne on Venäjälle. Naton uskottavuuden kannalta Ranskan osittainen irtaantuminen Natosta olisi siten koko puolustusliitolle vakava takaisku.

Kun kaikkia edellä kuvattuja Ranskassa toimivia organisaatioita tarkastellaan johtopäätösten tasolla, huomataan miten perinpohjaisella tavalla venäläiset ovat kyenneet murtautumaan ranskalaisen yhteiskunnallisen keskustelun ja vaikuttamisen eri tasoille, kuin huomaamatta. Tämä kaikki on tapahtunut aikajänteellä, jolloin Putinin politiikassa alkoi jakso, josta tällä hetkellä koko Eurooppa saa osansa. Münchenin vuoden 2007 kuuluisa puhe ei herättänyt länsimaita, eikä ranskalaisia toimimaan, vaan vapaan ja avoimen yhteiskunnan hengessä verkostoitumisen annettiin tapahtua, eikä siihen reagoitu oikeastaan lainkaan.

Venäjän pehmeän vaikuttamisen pääoma on rajallinen

Kun Venäjän ja Yhdysvaltojen hybridivaikuttamisen kykyä verrataan toisiinsa, ero Yhdysvaltojen hyväksi on selvä. Tällä hetkellä vain kiinalaiset yritykset, kuten Tiktok ja Huawei kykenevät haastamaan amerikkalaisia teknojättejä. 

Etulyöntiasema koskee tekoälysovellusten käyttöä, viihdeteollisuutta, samoin kuin kaikkia kaikkialla käytössä olevia sosiaalisen median palveluita ja alustoja, joita amerikkalaiset yritykset hallitsevat täysin suvereenilla otteella.

Verrattuna Yhdysvaltoihin venäläinen hybridivaikuttaminen on hyvin päällekäyvää ja todellisuudesta usein täysin irtaantunutta valtiollista propagandaa, jonka jäljet pyritään häivyttämään tehokkaasti erilaisten alihankintaverkostojen kautta. GAFA-yritysten (Google, Amazon, Facebook, Apple), Netflixin, Disneyn, Microsoftin ja lukemattomien muiden yksityisten- ja pörssiyritysten toiminta on tässä suhteessa aivan erilaista ja perustuu pitkälti kaupalliselle ansaintalogiikalle, jossa keskeisinä instrumentteina toimivat jopa vaaralliset koukuttavat algoritmit. 

Edellä mainittu amerikkalainen hegemonia ja asetelma ei kuitenkaan ole eliminoinut lainkaan valeuutisten leviämistä eri alustojen kautta, puhumattakaan yhteiskunnallisesta polarisaatiosta, josta on tullut oikeastaan globaali vitsaus.

Ranskan sisäiset ongelmat ja epävarmuus ovat Euroopan päänsärky

Ranskan suhteen Venäjän vaikuttamisyritykset tulevat jatkumaan myös lähitulevaisuudessa. Ranskan kannalta on tärkeää se, millaiseksi tuleva hallitus muodostuu ja miten tuleva pääministeri linjaa yhteistyötään presidentti Emmanuel Macronin kanssa. Pelissä on Ukrainan niin taloudellinen, poliittinen kuin sotilaallinenkin tukeminen. 

Nykyinen maan sisäpoliittinen eripura ja jopa kaaos heikentää Ranskan lisäksi EU:ta ja myös Natoa, jolloin viime kädessä Ranskan ongelmista hyötyy Putinin Venäjä. Hallituksessa ei voi olla venäjämielisiä ministereitä, joilla riittää ymmärrystä Kremlin intresseille ja tavoitteille.

Gerasimovin oppiin liittyen julkisuudessa on spekuloitu viime aikoina infrastruktuuriin kohdistuvien sabotaasien lisäksi jopa poliittisilla salamurhilla. Kuten hyvin ymmärretään, avoimessa yhteiskunnassa on hyvin vaikeaa eliminoida kaikkia uhkatekijöitä. Tässä kohtaa rikolliset tarkoitusperiaatteet menevät aina askeleen edellä. 

Autoritaarisille diktatuureille paras demokraattisten yhteiskuntien vastavoima on edelleen se, että ne pitävät kiinni omista arvoistaan, tutkitusta tiedosta, perusvapauksistaan ja oikeusvaltioperiaatteestaan. Jos näistä tingitään, Venäjä ja Putin ovat saaneet jälleen yhden hyvin kyseenalaisen voiton osakseen.

Yhteiskuntatieteiden tohtori Pekka Väisänen on vapaa toimittaja.

Artikkelikuva: Tim Arterbury / Unsplash

Julkaisu Venäjän hybridivaikuttaminen Ranskassa – Historia ja nykypäivä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.