Jos tutkijapolven pituus on puolet ihmispolvesta, 15 vuotta, edustan tutkijanuraansa puntaroineeseen Osmo Apuseen nähden seuraavaa polvea. Moniin Politiikasta-verkkolehden kirjoittajiin verrattuna kuulun ensimmäiseen tai toiseen ylenevään tutkijapolveen.

Miten niin mp3-polvea?

Apunen asemoi itsensä tutkijoiden LP-polveen ja Mika Luoma-aho ”CD-tutkijoihin”. Tämä kirjoitus sai alkunsa kommenteistani Luoma-ahon kirjoitukseen. Niissä paikansin itseni mp3-polveen, en kalenterin kannalta mutta muussa mielessä.

Onnenpyörän viuhuessa kehkeytyy mp3-tutkijan maailma avautuvine ja sulkeutuvine mahdollisuuksineen.

Luoma-aho kirjoittaa: ”Jos LP-tutkijan maailma oli selvä ja turvallinen, CD-tutkijan maailma oli globaali ja turvaton”. Onnenpyörän viuhuessa kehkeytyy mp3-tutkijan maailma avautuvine ja sulkeutuvine mahdollisuuksineen, joihin voi tarttua vain jos havaitsee ne ajoissa ja jos ote pitää. Luonnehdinnan olen tietysti omaksunut Niccolò Machiavellilta.

Tutkijanvaellukseni alkutaipaleella minulta puuttui se varustus, joka oli käytettävissä heti maisteroiduttuaan yliopistoon juurtuneille. Menettelytapani tavallaan ennakoivat mp3-teknologiaa 20–30 vuotta ennen sen yleistymistä.

Käytin viitetietokantoja aikoja ennen verkkosovelluksia. Sovelsin kansainvälisiä oppaita väitöskirjantekijöille 40 vuotta ennen Tohtoritakuu-teosta. Imin tiedon suodattamisen, valikoinnin, tiivistämisen ja pakkaamisen menettelytapoja. Kysymys ei toki ollut hyveistä, vaan välineistä, joiden tuella syntyi kuin syntyikin aiottu tulos.

Joku arveli kuulteni, että pyrkyni tieteelliselle uralle olisi ollut kova. Väite ei vastaa kokemustani. Nostetta sen sijaan sain.

”Älä yritä tätä itse”

Somessa kiertelee kuvia uhkayrityksistä, joista vain osa onnistuu. Tavallista on varoitella yleisöä koettamasta itse samaa. Oma riskihankkeeni koostui kuuden vuoden väitöskirjatyöstä pääasiassa iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla. Edelleenkin ihmettelen, että olen aikuisten lasteni kanssa lämpimissä väleissä.

Yhdysvaltoihin oli väitöskirjatyön aikana pakko päästä fulbrighterina. Matkaan ja jälkihoitoon kannustivat paitsi professori Ilkka Heiskanen, myös pääjohtaja Esko Niskanen ja virastovaltuutettu Seppo Salminen. En saanut helpotuksia virkatehtäviini, mutta ymmärtävää henkistä tukea.

Edeltäviltä valtio-oppineiden polvilta perin valtaan ja kaikkiin – aivan kaikkiin – vallankäyttäjiin kohdistuvan skepsiksen

Niin sanotun sukupolvisosiaalistumisen mallin mukaan aikuisen maailma kiteytyy 20 ikävuoden paikkeilla. Kuuluin ensimmäisiin globaaliin nuorisokulttuuriin kasvaneisiin ikäluokkiin. Nuorisoradikalismin merkeissä sodan kokeneen polven arvot toivotettiin syvimpään romukoppaan. ”Vuoteni nolla” lukemat ovat 1968. Nuoruuteni näky on välillä himmentynyt, mutta aina uudelleen kirkastunut.

Edeltäviltä valtio-oppineiden polvilta perin valtaan ja kaikkiin – aivan kaikkiin – vallankäyttäjiin kohdistuvan skepsiksen. Sukupolvisidonnaisesta kokemuksestani juontuu äärikäsitysten karttelu sekä odotukset siitä, että monikin uutuus jää vain muoti-ilmiöksi.

Kuulunen niin Carl Schmittin kuin Urho Kekkosen parjaamiin vapaamielisiin, jotka epäröivät pystyttää barrikadeja pahankaan leviämiselle.

Parhaimmuuden sijasta suhteellinen etu

Aikanaan panostin paljon poliittiseen talouteen perehtymiseen. David Ricardon suhteellisen edun teoriaa mukaillen on riittänyt, että on ollut vähiten kelvoton siitä joukosta, jonka jäsenet ovat tavoitelleet samaa. Samoin on riittänyt, että on tehnyt mitä on vähiten huonosti osannut olematta paras.

Suhteellisen edun teorian mukaisesti voin soveltaa itseeni laulun sanoja ”muuten hän oli niin kuin yksi heistä vain”. Jos silmäilen Google Scholar -pohjalta h-viiteindeksini arvoa, havaitsen samantasoisen lukeman kuin vertailukelpoisilla professorikollegoilla. Sukupolvirasitteella tätä ei voi selittää, ja vähemmän onnistuneilla tutkimusalavalinnoillakin vain joiltakin osin.

On riittänyt, että on tehnyt mitä on vähiten huonosti osannut olematta paras.

Olen hakenut professorintehtäviä kahdeksasti, tullut valituksi viidesti ja ottanut neljästi tehtävän vastaan. Hakemastani arvoltaan 100 miljoonan euron ulkoisesta rahoituksesta olen saanut 10 miljoonaa. Osuus ylittää keskimääräisen ”voitto-osuuden” alani Suomen Akatemian toimikunnalta, kahdeksan prosenttia, saati eräiltä säätiöiltä, viisi prosenttia.

Minkä valtio-opin lajin tutkija?

Lienen varhain sosiaalistunut haluttomaksi sijoittumaan poliittisiin tai tieteellisiin ghettoihin. Puoluepoliittiset lähentymiseni ovat päättyneet lähes alkuunsa. Olen tuntenut kiinnostusta tieteenfilosofioihin, mutta ottanut etäisyyttä niiden oikeaoppisuuteen. Sovellan erilaisia teorioita, mutta yhtä kerrallaan jos suinkin voin.

Oppimista en ole kokenut vaikeaksi vaan poisoppimisen. ”Tutkijan kuivat kaudet” ovat sijoittuneet aikaisemman virikkeiden väljähtymisen ja uusien virikkeiden soveltamisen väliseen aikaan.

Oppimista en ole kokenut vaikeaksi vaan poisoppimisen.

Opiskellessani oli vielä voimissaan ”positivismi” kvantitatiivisine menetelmineen. Niiden käyttö oli kuin pyhän Johannes Krysostomoksen jumalallisen liturgian toimeenpano maallikolle – kylmiltään. Samaan aikaan kun noiden menetelmien käyttö oleellisesti helpottui niiden CD-jakelun myötä, ne kummallista kyllä harvinaistuvat monilla yhteiskuntatutkimuksen aloilla.

Monen muunkin tieteenfilosofisen suuntauksen ympärille on muodostunut teoreettinen ja tutkimustekninen kaanon, jota pitävät yllä ankarat portinvartijat. Heidän ohitseen vääräoppinen tuskin livahtaa artikkelillaan suuntauksen hallitsemaan tieteelliseen lehteen.

Eräiden valtio-opin aiheiden tutkija en ole koskaan ollut. Vaalitutkijaksi en päätynyt, joskin tutkimusaiheisiini kuuluvat puolueohjelmat ja hallitusohjelmat.

Sosiaalistuin valtio-oppiin silloin, kun policyanalyysi koettiin lupaukseksi. Koskaan sitä ei lunastettu. Sosiaali-, yhteiskunta-, ympäristö- ja terveyspolitiikan erikoisalat eivät jättäneet valtio-oppineille tilaa. Pikemmin kuin policyanalyysia olenkin harjoittanut – ja tutkinut – policyjen arviointia eli evaluaatiota.

Ensimmäinen tehtäväni valtio-opissa sijoittui hallinto-oppiin. Erikoisalan maine oli alhainen. Kun palasin seuraaja-alalle vuonna 2010, stigma oli hälvennyt. Vannoutuneet vihaajansa erikoisalalla silti oli.

Toimin 20 vuotta hallintotieteellisellä alalla Helsingin ulkopuolella. Kun luontainen poistuma nosti minut erääksi senioreista, minulle lakattiin esittämästä ”hallintotiedettä” tuon tutkimusalan ytimeksi. Jos yritettiin, esitin painokkaan vastalauseeni. Piankaan ei juuri yritetty.

Pitkäaikaisin metodinen intressini koostuu valtio-opillisesta tekstien analyysista semioottisilla, retorisilla, laskennallisilla ja muilla tekniikoilla.

Johtamisenkaan tutkija en ole ollut enkä rajannut tutkimusaiheitani julkiseen hallintoon. Laajempaa julkista sektoria olen sen sijaan tutkinut. Pitkäaikaisin metodinen intressini koostuu valtio-opillisesta tekstien analyysista semioottisilla, retorisilla, laskennallisilla ja muilla tekniikoilla.

Sitoutumaton sitoutuneisuus

Mark Granovetter julkaisi vuonna 1973 artikkelin aiheesta”heikkojen sidosten vahvuus”. Maksiimina periaate voisi kuulua: ”Asemoidu monelle taholle äläkä yksipuolisesti millekään niistä ja muuntele sitoumuksiasi.” Entäpä jos vahvimpia ovat siteistä heikoimmat?

Olisin voinut päätyä jonkin puolueen vihkiytyneeksi julkiseksi jäseneksi. En osannut. Olisin voinut etsiä jonkin valtio-opillisen tutkimuksen valtavirroista ja lasketella sen runsasvetisissä pyörteissä karit vältellen. En löytänyt. Olisin voinut pysytellä samassa yliopistossa alalla, jolla olin väitellyt. Niinkään ei käynyt.

Entäpä jos vahvimpia ovat siteistä heikoimmat?

Vahvoista siteistä pidättäytyminen aiheuttaa haasteensa. Turvallisuus- saati mukavuusalue on kapea. On pakko kokeilla uutta.

Jo 30 vuotta sitten täyttöasiantuntija arvioi suuntautumiseni seuraavasti: ”Hakijalla on pakonomainen tarve uudistua”. Bart Simpsonin tapaan lisään: ”and proud of it”.

Pakollinen aikalaishuipennus: yliopistojen hallintatapojen puntarointia

Tutkijakohtalon puntaroijan on nykyisin välttämätöntä ottaa kantaa yliopistojen hallintatapaan. Professorinurani aikana olen toiminut kolmen yliopistoregiimin alaisena. Joskaan en ole tutkinut suorastaan niitä, tutkimustyöni antaa aineksia niiden tarkasteluun.

Ensimmäisen professorintasoisen tehtäväni aikana Helsingin yliopistossa vallitsi varsinaisten professorien yksinvalta. Apulaisprofessorina olin yhtä paljon vailla valtaa kuin nuorin vahtimestari ja heikommin vallassa kuin kokenut amanuenssi saati pedelli tai kvestori.

Toinen professorintasoinen tehtäväni osui kolmikantaneuvostojen valtakauteen. Kaksi muuta henkilöstöryhmää pyöritti showta, mikäli professorit olivat erimielisiä. Neuvostovalta ei estänyt suurten oppiaineryhmien ja oppiaineiden ylivaltaa suhteessa pienempiinsä. Kompetenssia ja aikaansaannoksia tärkeämpiin ansioihin saattoivat kuulua laitoksella työskentelyn pitkäaikaisuus tai määrättyjen kollegoiden yhteiset perus- tai tohtorikoulutuskokemukset.

Olen saanut kokea myös yliopistohallinnon ja -johtamisen yöpuolta, mutta uhkat ovat joka kerran lopulta väistyneet.

Aloitin viimeisimmässä professorintehtävässäni vuoden 2010 yliopistouudistuksen yhteydessä. Sekä toisessa että nykyisessä tehtävässäni olen saanut kokea myös yliopistohallinnon ja -johtamisen yöpuolta, mutta uhkat ovat joka kerran lopulta väistyneet. Juuri nyt voin tutkijana ja yliopisto-opettajana hengittää vapaammin kuin 25 vuoteen.

En kansainvaltaisen maan valtio-oppineena ole sitä mieltä, että varhaisempi tai viimeisin yliopistollinen harvojen valta olisi sinänsä suotavampi kuin sitä edeltävä neuvostovalta. Viittaan kuitenkin Aristoteleen käsitykseen siitä, että kukin hallintatapa esiintyy niin suotavampana muunnelmana kuin irvikuvana: yksinvalta monarkiana ja tyranniana, harvainvalta aristokratiana tai oligarkiana ja kaikkien valta aitona demokratiana tai rahvaanvaltana.

Pertti Ahonen on Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin professori vuodesta 2010. Sitä ennen hän oli vuodesta 1990 Tampereen yliopiston julkishallinnon, erityisesti finanssihallinnon professori ja Helsingin yliopiston hallinto-opin vs., vt. ja vakinainen apulaisprofessori 1984–1989.

Politiikan tutkijan vuodet on kirjoitussarja, jossa peilataan politiikan tutkimuksen ja tutkijan muutoksia Suomessa.

Julkaisu Ihmisiä, vuosia, elämää: Varttuneimman tutkijakeskipolven näkökulma ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Metodisten uutuuksien karisma arkipäiväistyy

Saattaisi ajatella, että ansaitakseen nimikkeen digitaalinen politiikan tutkimuksen tulisi täyttää kaksi vaatimusta. Sekä tutkimuskohteiden että metodien tulisi olla samanaikaisesti digitaalisia. Noin suoraviivaisesti eivät asiat kuitenkaan ole.

Moni digitaalisten metodien käyttäjä kokee ne yksipuolisiksi. Kenties hän on Bruno Latourinsa luettuaan omaksunut konstruktivistisen tieteenfilosofisen kannan ja korostaa kaiken teknologian sosiaalista ja samalla poliittista konstruoituneisuutta.

Myös diginatiivi tutkija saattaa päätyä siihen, että digitaaliset ilmiöt ovat liian tärkeitä, jotta niiden tarkasteluun riittäisivät vain ilmeisimmät metodit.

Myös diginatiivi tutkija saattaa päätyä siihen, että digitaaliset ilmiöt ovat liian tärkeitä, jotta niiden tarkasteluun riittäisivät vain ilmeisimmät metodit. Sellaiset metodit kuin verkkoetnografia, jossa etsitään internetin eräänlaisia uusia alkuperäiskansoja, eivät olekaan nykytytkimukselle vieraita.

Digitaalisten aiheiden tutkimus kärsii muutenkin tavallisesta umpikujasta. Yhtäällä esiintyy tutkijoita, jotka tuskittelevat uudempien metodien hankaluuksia mutta arvioivat, että juuri niiden suuntaan tulisi kuitenkin uudistua. Toisaalla esiintyy uusimpien metodien taitajia, jotka kokevat vaikeuksia asemoitua konkreettisten tutkimusalojen syvään uurtuneiden ”disipliinien” valtavirtaan.

Dilemmaa ei voi ratkaista ikään kuin miekaniskulla. Uudemmat ”sosiaalifysiikan” konstruoijat, kuten Alex Pentland MIT:sta, saattavat olla toista mieltä, mutta tuskin pääsevät käyttelemään laskennallisia metodiaseitaan kuten haluavat.

Millä valtuuksilla koodaajat koodaavat?

Runsaat 35 vuotta sitten virisi eräs kansainvälinen konsortiohanke. Sen tarkoituksena on ollut muodostaa tietokanta, jonka avulla voitaisin saavuttaa pätevä ja luotettava käsitys kunkin puolueen poliittisen ideologian asemoitumisesta erityisesti oikeisto–vasemmisto-ulottuvuudella, periaatteessa maassa kuin maassa.

Viimeksi kun asian tarkistin, MANIFESTO-tietokanta käsitti puolueohjelmia 35 maasta toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta.

Eräs MANIFESTO-tietokannan heikoimmista lenkeistä koostuu puolueohjelmien sisältöjen koodaustavasta. Koodaajat ovat paneutuneet tarkastelemiinsa puolueohjelmiin soveltaen 54:ää ennalta määritettyä teemaa. Voi kuitenkin kysyä, miksi teemoja on juuri 54, millä perusteella ne on otettu tarkasteluun ja millä auktoriteetilla niistä on päätetty.

Miksi teemoja on juuri 54, millä perusteella ne on otettu tarkasteluun ja millä auktoriteetilla niistä on päätetty?

Irlantilainen, nyttemmin New York Universityssä professorina toimiva Michael Laver oli ensimmäisiä tutkijoita, jotka 2000-luvun alussa asettivat kyseenalaiseksi 54 teeman kaanonin. Laver kumppaneineen kehitti laskennallisiin (computational) eli koneoppimiseen perustuviin eli teköälypohjaisiin menetelmiin pohjautuvan tietokoneohjelmiston nimeltä Wordscore.

Wordscoren toimintatapa tunnetaan laskennallisessa tutkimuksessa nimityksellä ”ohjattu” (supervised). Tutkija käynnistää puolueohjelmiin kohdistuvan tarkastelunsa paljastaakseen piilevät ideologiset ulottuvuudet lähtien liikkelle tietystä puolueohjelmasta, jonka sijoittuminen noille ulottuvuuksille oletetaan tunnetuksi.

Jos tutkittaisiin Suomen puolueohjelmia maailmansotien välisenä aikana, skaalaus voitaisiin aloittaa punapakolaisten Moskovassa syksyllä 1918 laatimasta Suomen Kommunistisen Puolueen ohjelmasta olettaen, ettei aineistosta löydy sitä vasemmistolaisempaa ohjelmaa.

Kaksi nuorta tutkijaa, Sven-Olof Proksch ja Jonathan Slapin, pyrkivät vuonna 2008 panemaan paremmaksi. He kehittelivät vastaavaan tarkoitukseen ohjelman nimeltä Wordfish. Ohjelma edustaa ”ohjaamatonta” (unsupervised) skaalausta, jollaisen monet tutkijat katsovat parhaiten vastaavan laskennallisen tutkimuksen henkeä.

Ohjelma paikantaa ilman ihmiskäden kosketusta tekstiaineistosta siinä esiintyvät ulottuvuudet.

Wordfish algoritmeineen paikantaa ilman ihmiskäden kosketusta tekstiaineistosta siinä esiintyvät ulottuvuudet. Andreas Fagerholm vuonna 2013 Åbo Akademissa valmistuneessa väitöskirjassaan vaikuttaisi päätyneen määrätyiltä osin vastaaviin tuloksiin kuin minä alustavissa Wordfish-analyyseissani.

Kun tutkin SKDL:n puolueohjelmien sijoittumista Wordfishilla erottamani ideologisen pääulottuvuuden mukaan, havaitsin, ettei SKDL 1940-luvulta 1960-luvulle ollut ääripuolue ohjelmiensa sisältöjen osalta. Arvioin, että SKDL pyrki läpi tuon ajanjakson asemoitumaan laajan kansanrintaman alkusoluksi, joskaan ei tuohon asemaan yltänyt.

SKDL:n ohjelmat olivat yli 20 vuoden ajan sisällöiltään maltillisia, vaikkei vertailukohteeksi otettaisikaan sen vahvimman jäsenorganisaation SKP:n kantoja. Loppuvuosikymmeninään SKDL sen sijaan jotenkin kangistui ohjelmatyössään verrattuna muihin suurempiin puolueisiin.

Digitalisoitu Aristoteles

Laskennallisten menetelmien sovelluksista yleisimpiä ovat topiikkamallit (topic models). Organisaatio- ja kultuurisosiologi Paul DiMaggio Princetonin yliopistosta on esittänyt, että topiikkamallit tarjoaisivat suorastaan käänteentekeviä mahdollisuuksia yhteiskuntatieteiden teoreettisen ja empiirisen kehityksen hyväksi. Itse olen skeptisempi.

Laskennallisten menetelmien sovelluksista yleisimpiä ovat topiikkamallit.

Aristoteles luonnehtii teoksessaan Retoriikka, että topiikat koostuvat tietynlaisista ajatuksellisista paikoista (kreikaksi topoi, yksikkö topos). Niissä kielenkäyttäjät virtuaalisesti vierailevat löytääkseen ainesta, jota käyttäen voisivat suostutella yleisöään.

Laskennallisen tutkimuksen hengen mukaisinta olisi se, että annettaisiin topiikkamalliohjelman määritellä aineistosta niin monta topiikkaa kuin ohjelman logiikka sallii. Kuitenkin jo tutkittaessa sellaisia keskisuuria aineistoja kuin olen tarkastelllut omissa tutkimuksissani, topiikkojen määrä kohoaa helposti kymmeniin ja tulkinta vaikeutuu vakavasti.

Suomen hallitusohjelmat vuodesta 1917 vuoteen 2015 muodostavat laskennallisten menetelmien soveltamista ajatellen 74 dokumentin pikku aineiston. Tuo aineisto on vino siksi, että 1980-luvulle saakka monet hallitusohjelmista olivat tuskin yhden painosivun mittaisia.

Hallitusten päähaasteet: kansakunnan rakentaminen, talouspolitiikka ja sosiaalipolitiikka

Muodostin tutkimushypoteesin siitä, mitkä ovat hallitusohjelmien keskeiset topiikat. Hypoteesini mukaan hallitusten toimintaan kohdistuvat poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset vaatimukset kuvastuvat hallitusohjelmien topiikoissa.

Tutkimustulosteni mukaan hallitukset ovat jäsentäneet ohjelmansa kolmen keskeisen topiikan mukaan. Yksi koostuu kansakunnan rakentamisesta: huolenpidosta, siitä, että maassa on voimassa toimiva ja ajanmukainen perustuslainsäädäntö ja muu lainsäädäntö, että kärjistyneitä ristiriitoja lievennetään sääntelemällä ja että maahan kohdistuviin ulkoisiin uhkiiin reagoidaan ja maalle avautuvat ulkoiset mahdollisuudet käytetään hyväksi.

Sikäli kuin kansakunta pysyy edes suunnilleen koossa, huomiota suuntautuu myös kahden muun topiikan suuntaisesti. Niissä on kysymys yhtäältä talouspolitiikasta ja toisaalta sosiaalipolitiikasta.

Sosiaalipolitiikka tosin koettelee talouspolitiikan rajoja, mutta myös luo terveemmän ja koulutetumman väestön sekä hyvinvoinnin tasa-arvoisemman jakautumisen ansiosta tervetullutta pelivaraa talouspolitiikalle.

Samalla sosiaalipolitiikka välillisesti parantaa omia edellytyksiään. Pekka Kuusi oli sikäli oikeassa teoksessaan 60-luvun sosiaalipolitiikka.

Metodisuhdanteita koskevan kantani tiivistämiseksi lainaan Saarnaajan kirjaa. ”Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan – mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran.”

Pertti Ahonen on yleisen valtio-opin professori Helsingin yliopistossa. Hän johtaa 2015–2017 Koneen Säätiön rahoittamaa hanketta Digitaalinen humanismi julkisten politiikkatointen muotoutumisen tutkimuksessa.

Julkaisu Syntyykö digitaalinen ja erityisesti laskennallinen politologia? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tietyn keskiajalta juontuvan ajatuksen mukaan kukin asiantila tulisi suhteuttaa johonkin aikaisempaan asiantilaan, joko nykyistä parempaan tai nykyistä huonompaan. Ellei niin tee, ei voi käydä sivistyneestä ihmisestä.

Suhteuttamistavan nimityksiin kuuluvat latinan kielessä laudatio temporis sekä lamentatio temporis. Saksan kielessä tunnetaan puolestaan sellaiset ilmaukset kuin Lob der vergangenen Zeiten sekä lyhyt ja ytimekäs Zeitklage.

Edistyneisyydestämme vakuuttuneina nykyihmisinä sanoudumme irti pimeän keskiajan ajattelutavoista.

Edistyneisyydestämme vakuuttuneina nykyihmisinä sanoudumme irti pimeän keskiajan ajattelutavoista. Miksi me tutkija-opettajat kuitenkin alituisesti valitamme, että niin tutkimuskohteissamme kuin toimintamme edellytyksissä tapahtuu alituisia huononnuksia ja tuskin lainkaan parannuksia?

Tutkimuskohteiden ja toimintaedellytysten alituinen huonontuminen

Mitä kuuluu tutkimuskohteillemme? Tehdäänpä muutama poiminto.

Saksan vastaisen kansainvälisen liittokunnan muodostamasta Yhdistyneistä kansakunnista muodostui pidemmäksi aikaa vahva globaali lupaus. YK tarjosi näköalan niin nälän, riiston, sorron kuin sotien karkottamiseksi maailmasta. Näistä vitsauksista nälkä on parhaiten hellittänyt, mutta sitäkin on edelleen jäljellä.

Toisen maailmansodan jälkeen jo hiipumassa olleen hiili- ja terästoimialan ylikansallinen hallinnointi tarjosi institutionaalisen alkusolun Euroopan integraatiolle. Sen polku näytti EU:n itälaajentumisen vaiheessa 2004–2007 johtavan maanosan yhä kattavampaan ja syvempään peruuttamattomaan  yhdentymiseen. Jopa globaali johtoasema näytti tulleen EU:n ulottuville.

Kymmentä vuotta myöhemmin näköalat ovat vallan toiset. EU:ssa vallitsevat vakavat rappion, rapautumisen ja toimintakyvyttömyyden oireet.

Ei YK, EU eikä maan hallitus

Kotimaan politiikassa hallitus toisensa jälkeen on ilmoittanut vihdoinkin ajanmukaistavansa hallitsemisen menettelytavat. Hallitukset ovat koordinoimistaan koordinoineet toimintaansa ja laatineet politiikkaohjelmia. Eräs hallitus laati jopa mittavan ja yksityiskohtaisen strategia-asiakirjan.

Viimeksi ministereiden määrää radikaalisti vähennettiin. Äskettäisiin instituutioasioiden linjauksiin puolestaan kuului maan useimpien kuntien lakkauttaminen, joskin tällä hetkellä moninaisten kysymysten loppuratkaisua etsitään perustamalla maakuntaitsehallinto.

Vahvaa näyttöä siitä, että hallituksen toiminta- ja päätöksentekokyky olisi ratkaisevasti vahvistunut, on tuskin kertynyt.

Millaisia tuloksia on käytännön politiikassa saavutettu? Vahvaa näyttöä siitä, että hallituksen toiminta- ja päätöksentekokyky olisi ratkaisevasti vahvistunut, on tuskin kertynyt. Eduskunta ei ole saanut päätettäväkseen aikaisempaa selvästi laadukkaampia hallituksen esityksiä. Monien keskeisten politiikkatointen piirissä vallitsee pysähtyneisyys. Yksiselitteistä näyttöä ei kerry siitä, että monikaan hyvä asia juuri kehittyisi suotuisasti.

Tutkimuskohteiden rappion keskellä tutkijaa tuskin ilahduttaa se, että kansan elinehdot ovat verrattomasti turvatummat kuin kuusikymmentä, kahdeksankymmentä saati sata vuotta sitten. Aliravitsemus vaivaa ani harvaa, koulutusta on saatavissa maksutta eikä vakavakaan sairastelu kouraise niin monen kukkaroa yhtä syvältä kuin 45–55 vuotta sitten.

Maailmalla voi matkustella monien aikaisempien esteiden haittaamatta ja hyvinkin halvalla, etenkin jos on valkoihoinen ja perinteeltään kristityn maan kasvatti. Maamme etninen kirjo on myös vähitellen monipuolistunut ja keskuuteemme on asettunut uussuomalaisia hyvinkin kaukaa.

Kuinka jaksavat puolestaan toimintaedellytyksemme tutkija-opettajina? Seitsemän vuotta yliopistouudistuksen jälkeen moni on päätynyt puuskahtamaan, että tiesi kyllä jo alusta alkaen, että pettymys tästä tulee.

Taloudellisen itsehallinnon ja aineellisen runsauden odotuksin markkinoitu uudistus onkin tuonut mittavia menonleikkauksia. Yliopistojen hallinnointi on joutunut alati tiukkenevaan ulkopuoliseen ohjaukseen, jota vahvakätinen sisäinen ohjaus lujittaa.

Moni tutkija-opettaja valittelee, että olemme peittyneet uusliberalistiseen myrkkylaskeumaan. Uusliberalismin koetaan kuristavan tutkijanvapautta, katkaisevan  kriittisten tutkijoiden urapolut ja muuttavan tutkija-opettajat tahdottomiksi rattaiksi mielettömässä mekanismissa, joka itsetuhoisena kulkee ilmeistä romahdustaan kohden.

Ilonaiheiksi tuskin riittävät korkeapalkkaisen yliopistojohtajan uran urkeneminen myös useille politiikan tutkijoille, kansainvälisen vakinaistamispolkumallin rantautuminen meille tai tutkijakollegioiden laajeneminen. Syvää riemua tuskin ratkeaa siitäkään, että yhä useampi yliopistotutkija on rekrytoitu ja alan opiskelija valittu ulkomailta.

Entäpä jos olemmekin aina olleet keskiaikaisia?

Soveltavan yhteiskuntaa koskevan ja muunkin soveltavan tutkimuksen rahoitusmahdollisuudet ovat ratkaisevasti lisääntyneet. Muutos kuitenkin aiheuttanee kriittisten tutkijoiden piirissä lähinnä itkua ja hammasten kiristystä.

Entäpä jos olemmekin aina olleet keskiaikaisia? Entä ellemme koskaan ole uudenaikaistuneet saati muuttuneet jälkimoderneiksi huolimatta luonnon- ja hengentieteiden edistysaskelista, valistuksesta, oikeusvaltiosta, kansanvallasta ja aineellisesta runsaudesta?

Olemme aina olleet keskiaikaisia

Mikäli olemme jääneet keskiaikaisiksi, valittelulle huononnuksista asettuu huomattavan oleellinen tehtävä. Lamentatio temporis eli Zeitklage muodostaa vivun, jota käytellen voi kärjistää tarkasteluaan siten, ettei yleisölle jää pienintäkään epäilystä siitä, mitä mieltä sanankäyttäjä on.

Valittelu huonontumisesta niin tutkimuskohteissa kuin toimintaedellytyksissä edustaa muunnelmaa samaisesta menettelytavasta, jonka Max Weber rakensi sisään metodologiseen analyysivälineeseensä, ideaalityyppiin. Retorinen yksipuolinen kärjistäminen, saksaksi einseitige Steigerung, kuuluu jokaisen ideaalityypin peruspiirteisiin.

Kun kritikoi, miksi korostaisikaan arvostelemansa kohteen myönteisiä piirteitä sen sijaan, että maalailisi räikein värein esiin kohteen kielteisimmät piirteet?

Valittakaamme osaamme täysin vapaasti. Niin teki myös lamentatio temporis -perinteen uudemmista opettajaedustajista D. H. Lawrence seuraavasti:

”When will the bell ring, and end this weariness?
How long have they tugged the leash, and strained apart,
My pack of unruly hounds! I cannot start
Them again on a quarry of knowledge they hate to hunt,
I can haul them and urge them no more.”

Pertti Ahonen on yleisen valtio-opin professori Helsingin yliopistossa. Hän johtaa 2015–2017 Koneen Säätiön rahoittamaa hanketta Digital Humanities of Public Policy Formation.

Julkaisu Miksi me tutkija-opettajat valittamistamme valitamme? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Olen politiikan tutkija ja kiinnostunut poliittisista ideologioista puolueittain ja ideologioiden muuttumisesta. En kuitenkaan ole vaalitutkija enkä varsinainen puoluetutkija. Vaalikoneetkaan eivät kuulu nimenomaisiin tutkimusalueisiini. Niinpä tarkastelen vaalikoneita puolimaallikkona.

Puolivilli tutkija vaalikoneiden parissa

Vaalikoneiden historia Suomessa on venynyt kahden vuosikymmenen mittaiseksi. Vaalikoneista, englanniksi voting advice applications (VAA), on internetin yleistyessä muodostunut näkyvä osa poliittisia käytäntöjä.

”VAA”-aihepiiri on vakiintunut myös tutkimuskohteeksi. Meidän politiikan tutkijoiden eurooppalaisen järjestön (ECPR) konferensseissa on usean vuoden ajan kokoontunut VAA-tutkimusverkosto työryhmineen.

Joidenkin tutkimustulosten mukaan vaalikoneiden saatavuus lisää yleisesti äänestysaktiivisuutta.

Vaalikoneista on moneksi. Osalle kansalaisista ne saattavat toimia ilmeisimmässä tarkoituksessaan eli äänestyspäätöksen pohjustuksessa. Joidenkin tutkimustulosten mukaan vaalikoneiden saatavuus lisää yleisesti äänestysaktiivisuutta.

Vaalikoneista on moneksi

Poliittiselle puolueelle ja vaaliehdokkaalle vaalikoneet tarjoavat mahdollisuuksia julkistaa käsityksiä, joiden toivotaan herättävän vastakaikua äänestäjäkunnassa. Politiikan tutkija saattaa tutkia vaalikoneita puhtaasti tekniseltä kannalta.

Hän voi myös käyttää vaalikoneiden tuloksia aineistona eritelläkseen puolueiden poliittis-ideologista polarisoitumista tai vertaillakseen vaalikoneita käyttäneiden kansalaisten, vaaliehdokkaiden ja valituiksi tulleiden ideologisia profiileja.

Politiikan tutkimuksen piirissä tunnetaan erittäin hyvin  jo neljättäkymmenettä vuotta jatkunut puolueohjelmatutkimuksen Manifesto-hanke. Sillä on valtaisa tietokanta ja tietokannan aineiston avulla saavutetut tutkimustulokset.

Hankkeen lähtökohtiin on kuulunut poliittisen oikeisto–vasemmisto-ulottuvuuden korostuminen. Vähitellen tuo ulottuvuus on kuitenkin menettänyt merkitystään.

Oikeisto–vasemmisto-ulottuvuus on vähitellen menettänyt merkitystään.

Pikatestini kuntavaalikoneet soveltavatkin oikeisto–vasemmisto-ulottuvuuden asemesta ideologiseen hahmotukseen nelikenttää, joka muistuttaa edesmenneen yhdysvaltalaisen poliittisen aktivistin David Nolanin ”karttaa”.

Nolanin nelikentän ruuduista yhteen sijoittuvat ne, jotka ovat samanaikaisesti talous- ja moraalikonservatiiveja. Toiseen ruutuun sijoittuvat talouskonservatiivit, joita luonnehtii moraalinen vapaamielisyys.

Kaksi muuta ruutua on varattu julkisen sektorin huomattavan taloudellisen roolin hyväksyville moraalikonservatiiveille ja niille talouden asioista samaan tapaan ajatteleville, jotka sen sijaan ovat moraalisesti vapaamielisiä.

Suljettujen vastausvaihtoehtojen panssaripaidassa

Pitkän tutkijaksi sosiaalistumiseni myötä olen kasvanut kriittiseksi tutkijan tai muun selvittäjän ennalta määrittämiä asioiden ulottuvuuksia kohtaan. Samalla suhtaudun kriittisesti ennalta asetetuin kysymyksin suljettuja vastausvaihtoehtoja kohtaan. Mistä tutkija tietäisikään, miten maailma jäsentyy hänen kysymyksiinsä vastaavien mielestä?

Laskennallisten menetelmien sovelluksissa on tutkittu vaalikoneilla kerättyä, suljetuin vastausvaihtoehdoin rajaamatonta poliittista mielipideaineistoa. Suomesta en vielä ole tavannut tuossa mitassa avaramielisiä vaalikoneita.

Vaalikonetestini kohteiksi asettuivat Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien ja Yleisradion kuntavaalikoneet maaliskuun 2017 alussa. Iltalehden vaalikoneen arvioin niin yleispiirteiseksi, ettei sen vertailu kolmeen muuhun koneeseen käy laatuun.

Sitkeästi Nolanin kartan samassa ruudussa

Vaalikone vaalikoneelta huomaan sijoittuvani sitkeästi samaan Nolanin kartan ruutuun. Profiilini ei vastaa selkeästi minkään puolueen profiilia, joskin erottuu yksi puolue, jonka kanssa löytyy tuskin mitään yhteistä.

Kuten ennenkin, vierastin kuntavaalikoneiden kysymyksiä, jotka aiheiltaan sijoittuvat yleispolitiikan alaan. Tuskinpa mikään kunta pian perustaa eutanasialautakuntaa tai alkaa säännellä samaa sukupuolta olevien parisuhteita. Kunnan omaa kunnallispolitiikkaa koskevat kysymykset sen sijaan toivotin tervetulleiksi.

Kun taustallani on 20 vuoden ura professorina julkisen taloushallinnon alalla, koin kuntataloutta koskevat kysymykset kaavamaisiksi ja jopa asiantuntemattomiksi.

Miten kukaan voisi järkiperäisesti olla esimerkiksi sitä mieltä, että kuntaveroa sopii nostaa tai kunnan velkaantua lisää? Tai toisaalta katsoa, ettei kummallakaan tavalla tule missään tapauksessa menetellä? Eiköhän noiden ratkaisujen perusteltavuus riipu vaihtelevista olosuhteista.

Muun lisäksi leikittelin testaamillani vaalikoneilla. Kokeilin, mitä seuraa, jos ilmaisin mielipiteeni äärimmäisemmin kuin ne tosiasiassa koen. Selvitin myös tulokset, jos olisin täysin päinvastaista mieltä kuin tosiasiassa.

Konstruoin lisäksi kuvitteellisia hahmoja, kuten kristillisen anarkistin ja pesunkestävän nolanilaisen libertaarin, selvittääkseni, minne he sijoittuvat vaalikoneiden mukaan.

Vaalikoneista kullakin oli sekä vahvuutensa että heikkoutensa.

Arvioni nojalla sekä Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien että Yleisradion vaalikoneista kullakin oli sekä vahvuutensa että heikkoutensa. Vahvuuksista nostan esiin mahdollisuuden rajata kysymykseen tulevia ehdokkaita heidän ikänsä ja puolueensa mukaan. Myös ehdokkaan kotikaupunginosalla saattaa olla perusteltua vaikutusta.

Vaalikoneiden pikatestilläni oli tiettyä viihdearvoa itselleni. Käytännön kannalta keskeiseksi rajoitukseksi muodostui se, etten sentään päätynyt lähettämään jäsenhakemusta mieliehdokkaani puolueosastoon kotikaupunginosassani.

Pertti Ahonen on yleisen valtio-opin professori Helsingin yliopistossa. Hän johtaa 2015–2017 Koneen Säätiön rahoittamaa hanketta Digital Humanities of Public Policy Formation.

Julkaisu Puolimaallikko kuntavaalikoneita puntaroimassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.