Tammikuussa 1976, jolloin siirtymä demokratiaan pitkän francolaisen jakson jälkeen oli Espanjassa juuri aluillaan, nuori sosialistisen puolueen johtaja Felipe González puolusti ajatustaan siitä, että uudella demokraattisella valtiolla tulisi olla puolueeton ulkopoliittinen linja.

González argumentoi monissa kansainvälisissä yhteyksissä, että Nato-jäsenyyden sijaan maan tulisi kehittää aktiivinen mutta puolueeton ulkopolitiikka. González esitteli ajatuksen Espanjasta sillanrakentajana Euroopan, Latinalaisen Amerikan ja Pohjois-Afrikan välillä.

González oli aikaansa edellä siinä mielessä, että jo kolmekymmentä vuotta sitten hänen politiikkansa otti huomioon Euroopan ja Afrikan yhteisen tarinan ja näki etenkin, kuinka tärkeä tuo yhteys olisi, kun idän ja lännen välinen rajanveto menettäisi Euroopassa merkitystään.

Euroopan uudet demokratiat

Tänä päivänä Euroopan tulevaisuus on hyvin läheisesti kytköksissä Afrikan kanssa. Tämä oli myös historiallisesti ilmeistä jo kylmän sodan aikana, vaikka aivan viime vuosiin asti Afrikan ja Euroopan nykyhistoriat onkin kirjoitettu toisistaan erillisinä kokonaisuuksina.

Francolaisen kauden jälkeisen Espanjan kolmantena demokraattisena pääministerinä (1982–1997) Gonzáles ei ollut puolueetonta ulkopolitiikkaa korostavissa ajatuksissaan yksin. Katsomossa häntä vuonna 1976 kuuntelivat Portugalin ensimmäinen demokraattinen pääministeri (1976–1978; 1983–1985) Mário Soares ja Kreikan pääministeri (1981–1989; 1993–1996) Andreas Papandreou.

Kaikkia kolmea maata olivat hallinneet sotilasdiktatuurit toisen maailmansodan jälkeisellä ajalla. Myös kolonialismin väkivaltainen historia oli Gonzálesille ja Soaresille merkittävä osa tuhoisaa menneisyyttä, jonka mukaan ei uutta ulkopolitiikkaa haluttu rakentaa.

Euroopan tulevaisuus on hyvin läheisesti kytköksissä Afrikan kanssa.

Niin Gonzáles, Soares kuin Papandreoukin johtivat tuolloin debattia siitä, kuinka uudet demokratiat voisivat pysyä kansainvälisesti neutraaleina. Soares oli jopa ehdottanut, että 1970-luvun Euroopan demokraattiset valtiot voisivat yhdessä aloittaa liikkeen Naton ja Varsovan liiton lakkauttamiseksi. Nämä tavoitteet eivät jääneet lyhytaikaisiksi.

González ja Papandreou jatkoivat näiden tavoitteiden puolesta puhumista 1980-luvulla ollessaan yhtäaikaisesti pääministereinä. González lisäsi kannatustaan vuoden 1982 vaaleissa iskulauseella ”OTAN, de entrada NO” (vapaasti suomennettuna ”Ei oikopäätä Natoon”), ja kysymys maan sotilaallisesta liittoutumisesta jäi avoimeksi aina vuoteen 1986 saakka, jolloin kansanäänestyksessä jäsenyyden puolesta äänesti kapea 56 prosentin enemmistö.

Mantereiden välisen yhteistyön ajateltiin koskevan kaikkia

Idän ja lännen liittoumien ulkopuolelle jääminen ulkopoliittisena linjana on imperiumien jälkeisessä maailmassa tyypillisesti yhdistetty kehittyvään maailmaan eteläisellä pallonpuoliskolla. Näistä valtioista on myös usein käytetty nimikettä ”kolmas maailma.”  Tämä käsitys on ollut poliittisesti ja maantieteellisesti latautunut ja hierarkkinen.

Vielä tänä päivänäkin valtioita, joiden ulkopoliittinen historia poikkeaa totutusta länsieurooppalaisesta tai Yhdysvaltain kanssa solmituista liittolaissuhteista, pidetään erikoisuutena. Liittolaissuhteiden ulkopuolelle jääminen ymmärretään herkästi ulkopoliittiseksi epäonnistumiseksi. Myös Suomen ulkopolitiikkaa kylmän sodan aikana on usein populaarikulttuurissa ja myös akateemisissa analyyseissa arvioitu parlamentaarisen demokratian vastaiseksi tai ainakin vähemmän kansanvaltaiseksi.

Liittolaissuhteiden ulkopuolelle jääminen ymmärretään herkästi ulkopoliittiseksi epäonnistumiseksi.

Tämä johtuu osaksi siitä, että on pitkään ajateltu ja argumentoitu, että euroatlanttinen integraatio eli Euroopan ja Yhdysvaltojen yhdentyminen yksinomaan rakensi rauhaa ja vaurautta sotienjälkeiseen maailmaan. Tämän kertomuksen mukaan kehitys nojasi vapaakauppaan ja demokratian periaatteiden edistämiseen ja johti maailmaa kohti demokratiaa kylmän sodan aikana.

Kommunististen hallintojen hajottua vauraan vapaakaupan ja demokraattisen hallinnon ymmärrettiin edustavan uutta maailmallista normia ja korvaavan hegemoniset hallinnot yleisellä tasolla. Sama ymmärrys kehittyi kehykseksi myös populaarikulttuuriin. Tähän historiaan kuuluu sivujuoni siitä, kuinka eurooppalaiset siirtomaavallat vetäytyivät Afrikasta ja Aasiasta. Siirtomaavaltojen roolin imperiumeina katsotaan yleisesti loppuneen jo ennen toista maailmansotaa.

Toisenlainen valtavirta

1980-luvun puolivälissä, jolloin Espanja liittyi Natoon, maailman 162 maasta vain 24:ää johtivat kommunistiset puolueet. 35:ttä taas hallittiin läntisen liberaalidemokratian mallilla, mikä jätti 103 maata näiden kahden määritelmän ulkopuolelle. Globaalihistoria siis kertoo toisenlaisesta valtavirrasta.

Suomen Akatemian rahoittama nelivuotinen projekti Sodanjälkeisen Euroopan historia muiden kuin hallitsevien valtojen näkökulmasta 1945–2011 tarkastelee maailmaa niiden lukuisien maiden näkökulmasta, joiden historia ei rakentunut ainoastaan liberaalidemokraattisen tai kommunistisen yhteiskuntajärjestyksen ympärille. Näitä maita oli myös luultua enemmän eurooppalaisten demokratioiden joukossa.

Lännen tai idän hegemoninen ulkopolitiikka ei siten ollut ainoa valinta monen valtionjohtajan argumenteissa ja ulkopolitiikan identiteetissä. Espanja ja Portugali, jotka luopuivat siirtomaavallastaan ja demokratisoituivat selvästi toisen maailmansodan jälkeen, eivät sovi euroatlanttiseen kertomukseen mutkattomasti.

Lännen tai idän hegemoninen ulkopolitiikka ei ollut ainoa valinta monen valtionjohtajan argumenteissa ja ulkopolitiikan identiteetissä.

Ne harkitsivat myös vaihtoehtoista ulkopolitiikkaa Suomen ja Ruotsin kaltaisten sosiaalidemokraattisten sitoutumattomien valtioiden mukaisesti, jotka olivat tasa-arvon ihanne kolonialismin väkivallan hyvin tunteneille eurooppalaisille johtajille.

Akatemiahankkeessa tutustutaan tähän Eurooppaa – mutta myös Eurooppaa, Afrikkaa ja Latinalaista Amerikkaa – yhdistävän ajattelun historiaan.

Haaste liberaalille maailmanjärjestykselle

Presidentti Donald Trumpin nousu Yhdysvaltojen johtajaksi vuonna 2016 haastoi sodanjälkeisen liberaalin kansainvälisen järjestyksen. Trump on kolmen vuoden ajan muodostanut ulkopoliittista agendaansa, joka perustuu monenvälisten kansainvälisten suhteiden sekä kansainvälisten järjestöjen ja sääntöjen halveksintaan.

Näiden 70 vuotta vallinneiden ja parhaana yhteistyön perustana laajalti pidettyjen normien tilalle trumpismi ei ole tarjonnut uutta järjestelmää. Ja silti uuden maailmanjärjestyksen on väistämättä synnyttävä.

Tutkimusprojektimme tavoitteena on lähestyä tätä muutosta laajentamalla näköpiiriämme mahdollisten skenaarioiden kuvittelun ja globaalin historian paremman tuntemuksen kautta. Historiallisen tutkimuksen avulla tarjoamme esimerkkejä vaihtoehtoisista ulkopolitiikoista, joita kylmän sodan historiankirjoitus ei ole järjestelmällisesti ottanut huomioon.

Trumpismi haastoi sodanjälkeisen liberaalin kansainvälisen järjestyksen, mutta ei ole tarjonnut uutta järjestelmää 70 vuotta vallinneiden normien tilalle.

Vaihtoehtoista ulkopolitiikkaa harkitsivat, harjoittivat ja kehittivät eurooppalaiset pienet ja keskisuuret valtiot, kuten Suomi, Ruotsi ja Itävalta mutta myös Espanja, Portugali ja Kreikka 1970- ja 1980-luvuilla. Niiden syvempi tuntemus on välttämätöntä puhtaasti historiantutkimuksellisista syistä, mutta se voi myös auttaa tarjoamaan rakennuspalikoita uudelle, Trumpin hallinnon jälkeiselle aikakaudelle, jolloin Yhdysvaltojen ulkopoliittinen asema ei ole yhtä itsestään selvästi maailmaa johtava.

Hankkeen johtaja on akatemiatutkija Rinna Kullaa, jolla on kokemusta muiden kansainvälisten hankkeiden johtamisesta. Tampereen yliopistossa toimivaan projektiryhmään kuuluu suomalaisia, espanjalaisia, kreikkalaisia ja portugalilaisia tutkijoita arvostetuista tutkimuslaitoksista Sheffieldin yliopistosta, London School of Economics:ista ja Firenzen Euroopan yliopistoinstituutista.

Tieteellisen asiantuntemuksen, tutkittujen maiden kulttuurien tuntemuksen ja kielitaidon lisäksi tunnemme historialliset arkistot, jotka ovat välttämättömiä tämän kunnianhimoisen hankkeen toteuttamiselle.

Menneisyys kertoo nykyisyydestä ja tulevasta

Tutkimushankkeen perusta ei ole teoreettisesti mutkaton. Portugali esimerkiksi on Naton perustajajäsen vuodesta 1949, mutta sen ulkopolitiikka kuitenkin poikkesi olennaisesti muista euroatlanttisista valtioista, koska se oli sitoutunut ylläpitämään Afrikan siirtomaahallintoaan huomattavasti monia muita eurooppalaisia maita pidempään.  Demokratiaan johtaneen neilikkavallankumouksen (1974) jälkeen maan tärkeimmät poliittiset toimijat harkitsivat vaihtoehtoisia ulkopoliittisia linjoja, joihin kuuluivat siirtomaavallan purkaminen ja aktiivinen kansainvälinen neutraalisuus.

Myös Kreikka siirtyi demokratiaan vasta 1970-luvun puolivälissä. Maa oli Naton jäsen, mutta toisen jäsenvaltion Turkin miehitettyä Kyproksen vuonna 1974 Kreikka vetäytyi Naton sotilaallisesta siivestä. Tämä herätti Kreikan ulkopolitiikan vaihtoehdoista keskustelun, jonka vaikutuksia on syytä tutkia edelleen.

Mitkä kansalliset ja kansainväliset toimijat ja tekijät edistävät tai estävät poikkeavia ulkopoliittisia linjauksia?

Tutkimusasetelma herättää useita kysymyksiä: Mitkä olivat näiden maiden tarkastelemien poikkeavien ulkopoliittisten linjojen erityispiirteet? Oliko entisillä siirtomaavalloilla keskinäisiä vaikutteita demokratiaan siirtymisen aikana? Mitkä kansalliset ja kansainväliset toimijat ja tekijät edistävät tai estävät poikkeavia ulkopoliittisia linjauksia?

Oletamme, että näiden ulkopolitiikkojen tutkiminen tällä ajanjaksolla osoittaa, että eroistaan huolimatta ne olivat takertuneet toisiinsa ja jakaneet joitain yhteisiä periaatteita esimerkiksi verkostoitumisesta muun maailman kanssa. Yhtenäisyyksien ja eroavaisuuksien tunnistaminen ja analysointi antaa meille mahdollisuuden käsittää, mitä hankkeen piirissä nimitetään ”ei-hegemoniseksi ulkopolitiikaksi”. Tämä käsitteellinen panos voi tarjota uuden näkökulman lähimenneisyyteen ja samalla laajentaa näkymäämme nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.

Tulevaa maailmanjärjestystä tuskin selittävät enää euroatlanttisen integraation mallit.

Hanke vaikuttaa entistä ajankohtaisemmalta koronaviruskriisin yhteydessä. Tänä päivänä valtaa liikuttaa myös pandemia, joka ei aseta läntistä maailmaa eristyksiin muusta tai ole antanut hierarkkista etumatkaa viruksen hallinnassa. On keskeistä ymmärtää maiden erityispiirteet, jotta ratkaisuja ja toimivia metodeja pandemian hallintaan voidaan tulkita tarkasti. Kriisin ratkaisussa laaja ja yhtenäinen ymmärrys maailmasta voi olla avainasemassa.

Nopeaa vertailua ja tulkintaa tarvitaan erityisesti nyt Yhdysvaltojen kansainvälisen johtavan roolin puuttuessa. Kansainvälinen reagointi pandemiaan ei enää nojaa – toisin kuin vielä vuosien 2014–2015 ebola-epidemian aikana – Yhdysvaltain johtavaan ja WHO:n sekä EU:n koordinoimaan ja kentällä toteuttamaan rooliin.

Tulevaa maailmanjärjestystä tuskin selittävät enää euroatlanttisen integraation mallit. Näistä tutuista malleista puuttuvat myös Euroopan kolonialismin jälkiseurauksien tulkinta sekä Afrikan hyvin todellinen läheisyys Eurooppaan. Uudet näkökulmat näihin kysymyksiin voivat kertoa jotain siitä, mitä tuleman pitää.

Rinna Kullaa on globaalihistorioitsija ja akatemiatutkija Tampereen yliopistossa.

Alan Granadino on historioitsija ja vanhempi tutkijatohtori Tampereen yliopistossa. Hän on erikoistunut Espanjan ja Portugalin demokratisoitumisen kansainväliseen ja transnationaaliseen historiaan.

Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita. 

Julkaisu Vaihtoehtoiset ulkopolitiikan linjat: hegemoniasta valtavirtaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lyhyessä ajassa kaikki on muuttunut, myös tutkimusmaailmassa. Sen jälkeen, kun yliopistot sulkivat ovensa maaliskuun puolivälissä, etäopetukseen siirryttiin erittäin nopeasti. Digiloikan sijaan voitaneen puhua digirysäyksestä.

Tutkimuksen osalta tutkijat saattavat olla ainutlaatuisen joustavassa asemassa etätyön suhteen; tutkimusta voi tehdä kotitoimistoltakin, teknologian tukemana. Opetus tietenkin menettää lähiopetukselle ominaisia piirteitä, mutta korvaavia vaihtoehtoja etsitään ja kokeillaan.

Digiloikan sijaan voitaneen puhua digirysäyksestä.

Samaan aikaan yliopistotutkijan ja -opettajan työhön on tullut muutoksia. Poikkeusoloissa perhe-elämän sovittaminen yhteen työn kanssa on haaste myös yliopistolaisille.

Tutkimuskaan ei jatku ennallaan. Yliopistotutkimus rakentuu voimakkaasti kansainväliselle yhteistyölle, ja monet tutkimuskonsortiot toimivat useissa yliopistoissa eri maissa. Kansainvälisen konsortion muodostaminen voi olla jopa ehto rahoituksen saamiselle. rahoituksen saamiselle. Miten yhteydenpito ulkomaalaisiin kollegoihin sujuu, kun heitä ei voi tavata?

Lisäksi tutkijan voi olla hankalaa sovittaa yhteen rooliaan asiantuntijatiedon tuottajana ja kansalaisena. Moni tutkija voi kokea suorastaan velvollisuudekseen olla jatkuvasti ajan tasalla, ottaa vastaan ja suodattaa tietoa huolimatta siitä, aiheuttaako tämä hänelle merkittävää henkistä kuormitusta. Syntyy velvollisuudentunnon ja itsevarjelun ristiriita.

Tutkijan voi olla hankalaa sovittaa yhteen rooliaan asiantuntijatiedon tuottajana ja kansalaisena.

Koronaviruksesta kerrotaan jo monenlaisia yhteiskunnallisia tarinoita, joiden välillä on kamppailua perinteisessä ja sosiaalisessa mediassa. Poikkeustilanne herättää monia huolia sekä ahdistusta, joka ei ole rajattu tutkijoiden piiriin. Pelkkä tutkimustieto ei riitä, vaan kaivataan selviytymiskeinoja, jotka rauhoittavat niin tutkijan kuin kansalaisenkin mieltä.

Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen kysyi akatemiatutkija Rinna Kullaalta, miten tutkimus jatkuu poikkeustilassa ja miten tutkijat itse jäsentävät ajatuksiaan ja toimintaansa poikkeusoloissa. Kullaa on tehnyt tutkimusta muun muassa Länsi-Afrikassa Ebola-viruksen levinneisyysalueella.

Miten koronaviruksen kaltainen tartuntatauti ja sitä seurannut poikkeustila vaikuttavat tutkijoiden arkeen?

Yliopiston sulkeuduttua siirryimme verkko-opetukseen käytännössä alle viikossa. Tilanne oli uusi ja verkkototeutuksen käytänteet piti valita nopeasti. Tukenani olivat omat kokemukseni opetuksesta kriisialueilla, joissa ei aina ollut mahdollista opettaa luokkahuoneessa.

Toisaalla kuin Suomessa, missä tietotekninen infrastruktuuri on verrattain valmis, on usein ollut syytä valita ohjelma, johon opiskelijoiden on helppoa kirjautua sisään ja jota laajimmin käytetään. Etäopetuksen vinkkejä siis löytyi helposti maista, jossa se oli nyky-arkea.

Otin nopeasti yhteyttä kansainvälisiin kollegoihin, joiden kanssa oli helppo verrata kokemuksia. Esimerkiksi kollega Beirutista vinkkasi, että chat-toiminto kannattaa pitää auki luentojen läpi, jolloin opiskelijat voivat keskustella johdollani vapaasti kurssin kysymyksistä ja sisällöstä.

Päätimme myös yhdessä osallistua etäopetuksen vinkkejä jakavaan Higher ed and Coronavirus -Facebook -ryhmään. Priorisoin itse etäopetuksen päivitetyt vinkit ja käytännön kokemukset.

Päädyin etäluentoihin juuri siksi, että jaettu kokemus antaa mahdollisuuden keskusteluun sekä kurssista että muistakin aiheista.

Ilokseni huomasin, että monimutkaisenkin kurssin toteutus onnistui mielestäni opiskelijoiden mielenkiintoa herättäneellä tavalla. Luentoja piristettiin antamalla hetken aikaa reggae-musiikin soida kurssin sisäänkirjautumistilassa.

Kurssin aluksi juttelimme myös hetken nykyisestä kriisistä ja opiskelijoiden huolista. Vaikka luennot olisi ollut mahdollista nauhoittaa, päädyin etäluentoihin juuri siksi, että jaettu kokemus antaa mahdollisuuden keskusteluun sekä kurssista että muistakin aiheista, toivoakseni luoden normaalimman rutiinin opiskelijoille kokonaisuudessaan.

Miten tutkijat voivat käsitellä työskentelyä koronaviruksen aiheuttamissa poikkeuksellisissa olosuhteissa, jotka voivat aiheuttaa ahdistusta?

Sattuvasti vuoden 2014 Ebola-epidemia ja tuon kriisin ratkaisu, jossa EU:n toiminnalla oli oma osansa, oli mukana kurssiohjelmassani. Jo alkuvuodesta 2020, kun pandemian uhka oli vielä pienempi, keskustelin kurssilla siitä mahdollisuudesta, että keväällä voimme joutua etäopetukseen pandemian vuoksi.

Omakohtainen kokemukseni auttoi keskustelemaan opiskelijoiden kanssa, sillä olin itsekin ollut alueella. Minulla oli mennyt muutama vuosi epidemian jälkeen ennen kuin pystyin luennoimaan aiheesta luokkahuoneessa ilman, että ääni alkoi täristä. Olin ollut siinä mielessä etuoikeutetussa asemassa, että sain jatkuvasti WHO:n ja muiden asiantuntijoiden arvioita kriisin etenemisestä usein aiemmin kuin ne näkyivät lehdistössä.

Kerroin opiskelijoille avoimesti, että tuolloin epidemian aikana minua oli pelottanut melkein joka päivä, koska epidemian laantumisen merkkejä odottaessa meni monta kuukautta. Pelon myöntäminen myös itselleni oli tuolta ajalta tärkeä opetus, sillä suhtauduin sen jälkeen pelkoon luonnollisena puolustusmekanismina.

Kerroin myös, että koska epidemian aikana Sierra Leonessa EU-delegaatiossa mahdollisuuksia purkaa stressiä tai oppia sietämään pelkoa oli verrattain vähän, pidimme kerran viikossa runotuokion, joka kesti pitkälti yli tunnin. Tuokion aikana luettiin yhdessä runo, jonka joku oli aina vuorollaan valinnut. Yksi noista runoista on printattuna nykyäänkin oman toimistoni seinällä.

Runotuokio oli syy viettää aikaa yhdessä, jolloin olo ei ollut niin yksinäinen. Kerroin tämän tarinan opiskelijoille juuri siksi, että se toisi konkreettisesti ja inhimillisellä tavalla kokemuksiamme esiin nytkin. Ainakin omasta mielestäni tämä myös helpotti opiskelijoiden keskustelua omista ajatuksistaan ja kokemuksistaan.

Runotuokio oli syy viettää aikaa yhdessä, jolloin olo ei ollut niin yksinäinen.

Lisäksi olen pitänyt aktiivisesti yhteyttä tutkijayhteisööni. Tutkimushankeeni yhteistyökumppanit ja muutama tutkijakin ovat nyt Tukholmassa, Wienissä, Ateenassa, Madridissa, Roomassa, Lontoossa, Tampereella, Helsingissä ja Firenzessä. Suuret kansainväliset konsortiot ovat nyt suurempien etäisyyksien erottamia, jolloin nopea viestintä muuttuu todella tärkeäksi. Näin myös varmistamme toistemme vointia.

Lähetämme toisillemme edelleen materiaaleja, jotka aiemmin jaettiin kasvotusten. Olen päättänyt olla seuraamatta liian aktiivisesti työryhmämme jäsenten työskentelytapoja, vaan luotan siihen, että jokainen omassa ympäristössään toimii parhaalla mahdollisella tavalla. Jos kollegat kysyvät neuvoa, miten tulisi toimia, sitten mielelläni mietin sitä yhdessä.

Miten tutkijan asema vertautuu kansalaiseen tilanteessa, jossa käsiteltävää, epävarmaa ja mahdollisesti ahdistavaa tietoa on runsaasti?

Kansainvälisesti verkostoituneen tutkijan asema on varmasti hieman erilainen, koska lähtökohtaisesti tietoa on runsaasti saatavilla. Tämä on erilainen tietopohja kuin se, joka kulkee vaikkapa Ylen tai Helsingin Sanomien seulan läpi. Yhteistyö virkamiesverkostojen kanssa myös lisää tietoa. Erityisesti poikittaiset verkostot luovat laajan tietopohjan, joka on erilainen ja syvempi kuin uutiset.

Pandemian eteneminen näkyi tiedeyhteisössä myös niiden tutkijoiden kasvoilla, jotka olivat perehtyneet tai verkostoituneita niissä maissa, joissa virustartunta alkoi ensimmäisenä levitä.

Kansainvälisen verkostonsa kautta moni tutkija eli epidemiaa jo paljon aiemmin kuin se tuli omaan maahan.

Voisi siis sanoa, että kansainvälisen verkostonsa kautta moni tutkija eli epidemiaa jo paljon aiemmin kuin se tuli omaan maahan. Silloin voi joutua moneen kertaan itse miettimään, miten tietoa sulattaa tai siihen suhtautuu. Lisäksi kielitaitoiset tutkijat, joiden koko koulutus nojaa kriittiseen ajatteluun, pohtivat jatkuvasti julkisen vallan toimintaa, olivat he sitten lääketieteen tohtoreita tai eivät.

Samaan aikaan on kuitenkin syytä huomauttaa, kuinka helppoa yhteistyö esimerkiksi ulkoministeriön virkamiesten kanssa on ollut tässä tilanteessa, mikä on merkittävästi tukenut kriisin kanssa elämistä. On ollut erityisen helppoa sopia omista luennoista virkamieskunnalle ja myös diplomaattien vierailuluentoja on sovittu nopeasti uudelleen.

Tämä yhteistyö on ollut kriisin aikanakin sujuvaa, nopeaa ja luonut yhteisymmärryksen kokemuksen. Turhasta ei ole täytynyt vääntää, vaan tieteilijöiden osaamista on oman kokemukseni mukaan hyödynnetty kriisinratkaisussa.

Miten pandemiaan liittyvää poikkeustilannetta voisi lähestyä niin, että sen aiheuttamaa ahdistusta voisi jotenkin liennyttää?

Kuten kerroin aiemmin avoimesta keskustelusta opiskelijoiden kanssa ja ahdistuksen käsittelystä runoja lukemalla yhdessä Sierra Leonessa, on tärkeää että voi ajatuksellisesti jättää kriisin ja keskittyä toisiin ihmisiin ja taiteeseen.

Muutenkin minusta on tärkeää ottaa aina välillä välimatkaa uutisiin, tietokoneisiin ja älypuhelimiin. Tutkijalla on lupa olla vahtaamatta uutisia, jos se tuntuu ahdistuttavalta.

Olen kokenut myös hyväksi myöntää itselleni, kun jokin asia tai tilanne on pelottanut. Myönnän, että nyt pelottaa, mutta toimin kykyjeni mukaan pelosta huolimatta. On myös tärkeää rohkaista toisia. Olen esimerkiksi kertonut projektini vierailevalle professorille, kuinka ylpeä olin siitä, että hän selvisi yksin Lontoossa saamastaan tartunnasta, ja että tiedän millaisen paineen alla hän oli.

Tutkijalla on lupa olla vahtaamatta uutisia, jos se tuntuu ahdistuttavalta.

Projektijohtajana pyrin sanoin ja teoin näyttämään tutkijoille, että heidän työnsä on yhä merkittävää, esimerkiksi osoittamalla että julkaisijoiden kautta, että julkaisumahdollisuutemme ovat yhä ennallaan. Epätietoisuudessa jonkinlaisen tulevaisuushorisontin luominen antaa tukea. Vaikka urapaineet tuntuvat kriisin kontekstissa suhteessa mitättömiltä, nekin huolet ovat aitoja.

Oma kokemukseni on osoittanut, että kriisin hetkellä on erittäin tärkeää pitää kiinni ystävistään ja kollegoistaan. Tämän voi esittää vaikkapa sadun keinoin: Sadussa Nalle Puh ja Nasu kävelevät aina metsässä yhdessä. Hädän tullen, jos vaikkapa raju ukonilma iskee, suurin mahdollinen virhe olisi erota toisistaan keskellä metsää. Puh ja Nasu tarvitsevat toisiaan.

Toisin sanoen kavereista eroon hankkiutuminen on erittäin huono selviytymisstrategia, vaikka voisi haluta keskittyä vain itseensä. Ilman kaveria on aina vaikeampaa selvitä ulos ukonilmasta ja liikkua synkentyneessä, mutta muutoin tutussa metsässä.

Kriisin tuolla puolen on myös tärkeää pitää kiinni näistä ihmisistä. Voi olla, että heti kriisistä selviytymisen jälkeen tuleekin se ikävin olo, kun keho antaa periksi jännitykselle. Pitemmällä aikavälillä oppii tuntemaan kiintymystä, kiitollisuutta ja iloa niitä kollegoja kohtaan, joiden rinnalla kriisistä on selviytynyt.

Tämä osaan sanoa kokemuksesta. Tätäkin kriisiä seuraa vapautumisen hetki. Silloin voivat myös monet uudet tieteelliset ulottuvuudet avautua, kun kollegat kansallisesti ja kansainvälisesti ovat kokeneet jotain yhdessä ja oppineet hieman enemmän myös luottamaan toinen toisiinsa. Se on viimeinen ja isoin valttikortti, joka minulla on takataskussa ahdistuksen liennyttämiseksi.

Rinna Kullaa on globaalihistorioitsija ja akatemiatutkija Tampereen yliopistossa.

Politiikasta-toimitus haluaa lopuksi vielä suositella Tiedekulman Poikkeuslinjalla-sarjaa, jossa Helsingin yliopiston työelämäprofessori Pekka Sauri keskustelee koronakriisistä joka viikko (keskiviikkoisin klo 15-16) toukokuun loppuun asti eri tieteenalojen näkökulmasta.

Julkaisu Kysy politiikasta: Miten tutkija selviää koronakriisin keskellä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.