The Dialogue Police (2025). Ohjaus: Susanna Edwards, Iso-Britannia

Susanna Edwardsin käsikirjoittama ja ohjaama The Dialogue Police taltioi 2020-luvun polarisoituvaa ruotsalaisyhteiskuntaa ja hetkiä, joissa demokratiaa revitään vastakkaisiin suuntiin. Elokuvassa seurataan Ruotsissa kohta 25 vuotta toiminutta poliisin erikoisyksikköä, dialogipoliisia (ruots. dialogpolisen).

Yleisötilaisuuksissa, erityisesti mielenosoituksissa, dialogipoliisin tehtävänä on yhteensovittaa poliisijohdon ja tilaisuuden järjestäjien toiveita ja pyrkimyksiä. Yksikkö vastaa myös sivullisten kysymyksiin poliisin toiminnasta ja sananvapauden rajoista ja on räjähdysherkissäkin tilanteissa näkyvä, helposti lähestyttävä osa poliisiorganisaatiota.

Tiivis, mutta asiapitoinen silmäys poliisityöhön

Puolitoistatuntinen The Dialogue Police rakentuu sykäyksittäin etenevän kerronnan varaan. Katkelmat dialogipoliisien, kansalaisten ja mielenosoittajien kohtaamisista vuorottelevat poliisien keskinäisten keskusteluiden, suunnittelupalavereiden ja tilanteiden jälkipuintien kanssa.

Päähenkilöiden eli seitsemän poliisin – Annan, Callen, Erikin, Jimmyn, Johanin, Nicolen ja Şemsin – kautta dokumentti pyrkii antamaan dialogipoliisin toiminnalle inhimilliset kasvot. Yhteiskunnallisten teemojen käsittelyssä on paljon samaa esimerkiksi malmöläispoliiseista kertovan Ohuella langalla -draamasarjan kanssa.

Lisäksi katsojalle annetaan lyhyillä teksti- ja kuvainserteillä tietoa yksikön historiasta, toiminnasta ja lainsäädännöllisistä perusteista. Lopputulos on valistava, poliisiväkivallan mahdollisuuden tiedostava dokumentti, joka korostaa avoimen dialogin ja julkisen puheen tärkeyttä – siitäkin huolimatta, että kaikki puhe ei edistä demokratiaa ja osa puheesta pyrkii päinvastoin nakertamaan sitä. Poliisin tehtävä on valvoa lakia, silloinkin kun sitä käytetään edistämään yhteiskuntaa polarisoivia tai epädemokraattisia projekteja.

Puhetta, ei pamppua – sovittelua, ei sumutetta

Aina kun jonkin organisaation edustajalle tai yksikölle osoitetaan jokin erikoistehtävä, sen olemassaoloa pitää tarkastella kriittisesti. Esimerkiksi Suomessa jo poliisilain mukaan poliisin on suoritettava työtehtävänsä ensisijaisesti puhumalla ja sovinnollisuutta edistäen. Mihin siis tarvitaan erillistä puhepoliisia?

Yksikkö syntyi reaktiona Göteborgin EU-huippukokouksen aikana nähtyihin levottomuuksiin ja poliisin ilmeiseen kyvyttömyyteen erottaa provokaatioita rauhanomaisista mielenilmauksista. Eri puolilla Ruotsia työskentelee nykyisin noin 60 poliisia, jotka on koulutettu estämään ja purkamaan konflikteja keskustelemalla ja sovittelemalla.

Eri puolilla Ruotsia työskentelee nykyisin noin 60 poliisia, jotka on koulutettu estämään ja purkamaan konflikteja keskustelemalla ja sovittelemalla.

Siviiliasuisina mutta poliisin huomioliiveihin pukeutuneina dialogipoliisit eivät olemuksellaan provosoi samalla tavalla kuin näkyvästi voimankäyttövälineitä kantava virkapukuinen poliisi tai korvanappiin torin nurkalla kuiskuttava siviiliasuinen tarkkailija. Kun myös mielenosoitusten järjestäjillä, esimerkiksi Elokapinalla, on usein oma kontaktihenkilönsä poliisin suuntaan, mielenosoituksiin liittyvä ajatus joukkovoimasta – sekä mielenosoittajien että poliisin joukkojenhallintajoukkojen – saadaan siirrettyä diplomaattiselle uralle.

Ruotsin dialogipoliisi ei lähtökohtaisesti osallistu esimerkiksi kiinniottotilanteisiin, sillä tämä voisi vesittää pyrkimyksen rakentaa kestävää luottamussuhdetta kansalaisiin. Dialogipoliisikin on kuitenkin poliisi. Dokumentissa ryhmän uusimman jäsenen Nicolen kautta pintaan nousee myös hyödyttömyyden tunne, kun kesken neuvotteluiden mielenilmauksen pysäyttämästä autojonosta tulistunut kuljettaja koukkaa jalkakäytävän kautta ja on lähellä osua autollaan Nicolen kollegaan.

Paljonko vapautta demokratia kestää?

Dokumentin kantavia teemoja ovat julkisessa tilassa kasvaneet yhteiskunnalliset jännitteet ja poliisin asema osana valtiollista väkivaltakoneistoa. Dialogipoliisien arjessa korostuvat demokratian yhden peruspilarin, ilmaisunvapauden turvaamiseen liittyvät tehtävät.

Sananvapauden arvoa tuskin kukaan kiistää, mutta ilmeisiä ristiriitoja syntyy silloin, kun oikeuden turvaaminen kohdistuu henkilöön tai ryhmään, joka käyttää sananvapauttaan demokratian muiden ulottuvuuksien polkemiseen tai halventamiseen.

Dokumentin kantavia teemoja ovat julkisessa tilassa kasvaneet yhteiskunnalliset jännitteet ja poliisin asema osana valtiollista väkivaltakoneistoa.

Hätkähdyttävimpiä kohtauksia dokumentissa ovat esimerkiksi tanskalais-ruotsalaisen koraaninpolttaja Rasmus Paludanin, hänen kuulijoidensa, vastamielenosoittajien ja rivipoliisien kanssa ja kesken käytävät keskustelut. Paludanin strateginen pahansuopuus, provosointi ja tahallinen väärinymmärtäminen saavat sekä paikallaolijat että dokumentin katsojan kyseenalaistamaan koko dialogin mielekkyyden.

Dokumentti muistuttaa myös siitä, ettei kaikkialla maailmassa jaeta käsitystä demokratian ja ilmaisunvapauden ongelmattomuudesta. Ruotsin Nato-prosessin aikana moni poliitikko varmasti toivoi, ettei Turkin vastaista symboliikkaa Erdoğan-nukkeineen olisi hyväksytty ilmaisunvapauden nimissä.

Kuiskaten alleviivattu

Dokumenttia ei voi väittää konfliktinhakuiseksi tai alleviivaavaksi. Ristiriitatilanteita päähenkilöiden omien arvojen ja työssä vastaantulevien tilanteiden välillä käsitellään vihjailemalla.

Vastausta vaille jää esimerkiksi kysymys, miltä kurditaustaisesta poliisista mahtaa tuntua turvata maanmiehiään vainoavan Iranin valtion edustajan puhetta. Ehkä demokratiaa ylläpitää tuossakin tilanteessa vakuuttavimmin se, että poliisilla ja vastamielenosoittajilla on sentään yhteinen kieli ja kulttuuri.

Dokumentin loppupuolella usko dialogipoliisiin demokratian sillanrakentajana joutuu koetukselle. Vuoden 2022 valtiopäivävaalien alla dialogipoliisit kiertelevät puolueteltoilla kesäisessä Visbyssä, jossa järjestetään Suomi-Areenan kaltainen Almedalenin politiikkaviikko. Leppoisa rupattelu vaalityöntekijöiden kanssa katkeaa äkillisesti, kun äärioikeistolaiseen Pohjoismaiseen vastarintaliikkeeseen kuuluva mies puukottaa tunnetun psykiatri Ing-Marie Wieselgrenin kuoliaaksi.

Dokumenttia ei voi väittää konfliktinhakuiseksi tai alleviivaavaksi. Ristiriitatilanteita päähenkilöiden omien arvojen ja työssä vastaantulevien tilanteiden välillä käsitellään vihjailemalla.

Edwards leikkaa puukotusten jälkeisten tunnelmakuvien väliin otteita puoluejohtajien taistelumieltä kohottavista puheista, niin ruotsidemokraateilta kuin keskustapuolueen puheenjohtaja Annie Lööfiltä, joka oli syyttäjän näkemyksen mukaan puukottajan alkuperäinen kohde. Tapausta tutkittiin terroristisena tekona, mutta oikeuslaitos katsoi lopulta, ettei terroristisessa tarkoituksessa tehdyn murhan kriteerit täyttyneet Wieselgrenin murhan osalta.

Kohtaus jättää ilmaan roikkumaan epäilyksen: olisiko puoluejohtajan murha toteutuessaan voinut vähintään muuttaa vaalitulosta (ruotsidemokraattinen nousua suurimmaksi puolueeksi) ellei jopa horjuttaa ruotsalaisten uskoa demokratian tulevaisuuteen?

Näiden hetkien kautta dokumentti onnistuu tuomaan esiin poliisityön haasteet monimuotoistuvassa yhteiskunnassa. Robert F. Kennedyn (1925–1968) esittämää ajatusta mukaillen yhteiskunta ansaitsee sellaisen poliisin kuin se itse on. Kun yhä useammassa maassa turvaudutaan autoritarismiin, on ajatus ruotsalaisesta dialogipoliisista kaunis ja kannatettava.

Demokratia edellyttää lainkuuliaisuutta päättäjiltä, vastuunkantoa kansalaisilta ja sovittelutaitoa poliisilta. Mikä tärkeintä, dokumentin poliisit uskovat moniäänisen yhteiskunnan ajatukseen ja oman työnsä merkityksellisyyteen demokratian sillanrakentajina.

YTT Samu Pehkonen työskentelee Tampereen yliopistossa yliopistotutkijana ja apurahatutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Tila, oikeudenmukaisuus ja arkipäivän demokratia. Hänen tutkimuksensa liittyy vuorovaikutukseen ja yhteiseloon kaupungeissa, erityisesti poliisin ja kansalaisten kohtaamisiin.

The Dialogue Police (Ohjaus: Susanna Edwards, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelin kuva: The Dialogue Police (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Demokratian sillanrakentajien inhimilliset kasvot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Akateeminen tutkimus on kartoittanut, analysoinut ja jäsentänyt julkisuudessa esitettyjen vihanpurkausten muotoja ja sisältöjä. Arkiseen vihapuheeseen tutkimus on kuitenkin tarttunut vain harvoin.

Ajan satunnaisesti taksia. Taksityö on avannut kiinnostavan väylän katutason keskusteluihin. Kyyti tarjoaa arkipäiväisen kohtaamisen, jossa toisilleen tuntemattoman kuljettajan ja asiakkaan välinen puhe kääntyy asiakkaan aloitteesta toisinaan avoimeksi ”maahanmuuttokritiikiksi”.

Peilaan tässä kirjoituksessa näitä keskusteluja lähinnä keskustelunanalyyttiseen tietämykseeni. Tarkastelen, millaisin keskustelun keinoin arjen vihapuhe tuodaan esiin kasvokkain tapahtuvassa vuorovaikutuksessa. Pohdin myös taksia erityislaatuisena puolijulkisena tilana, joka mahdollistaa tällaisten puheenvuorojen esittämisen.

Taksikeskustelut tutkimuskohteena

Internetin rasistisessa vihapuheessa on silmiinpistävää paitsi sen määrä, myös helppous. Vaikka vihapuhujat esiintyisivät omilla nimillään ja kasvoillaan netissä, ei tästä voi vielä tehdä johtopäätöksiä vihapuheen esittämisestä, luonteesta tai vastaanotosta kasvokkain tapahtuvissa vuorovaikutuksessa.

Väkivaltatutkija Randall Collins on mikrososiologisesta näkökulmasta esittänyt, että suurimmalle osalle ihmisistä kynnys väkivallantekoihin on korkea. Sama mekanismi toimii myös keskustelun tasolla: vaikka vihapuheelle olisi tilaus, kynnyksen ylittäminen vaatii tilannetasolla jonkinlaista tasapainoilua. Järkkymättömänä ”maahanmuuttokriittisenä” äänenä esiintyvä saattaa kasvokkaisessa kohtaamisessa hakea sanojaan ja tunnustella yhteistä maaperää muiden keskustelukumppaneiden kanssa.

Arkikeskusteluja tutkineet keskustelunanalyytikot ovat havainneet, että niin samanmielisyys kuin eriävät mielipiteetkin tuodaan esiin hienovaraisesti keskustelijoiden niin sanottuja deonttisia oikeuksia tarkkaillen. Näillä oikeuksilla säädellään puhujien oikeutta määrittää omaa ja toistensa toimintaa.

Tiedämme toistaiseksi hyvin vähän siitä, miten eksplisiittinen rasistinen vihapuhe syntyy ja käyttäytyy vuorovaikutuksellisena ilmiönä ja millaisiin deonttisiin oikeutuksiin keskustelut perustetaan.

Näitä kysymyksiä tarkastelen tekstissäni suomalaisen taksikuskin ja asiakkaan välisissä keskusteluissa. Käyttämäni katkelmat eivät ole sanatarkkoja taltiointeja käymistäni tai kuulemistani keskusteluista, sillä keskusteluja ei ole nauhoitettu ja taksikuljettajia sitoo vaitiolovelvollisuus. Ne kuvaavat kuitenkin riittävän tarkasti todellisia puhetilanteita.

Taksi maahanmuuttokeskustelun areenana

Taksinkuljettajan ammattitaitoon kuuluu asiakkaan turvallisesti oikeaan osoitteeseen kuljettamisen lisäksi asiantunteva ja joustava asiakaspalvelu sekä sujuva vuorovaikutus moninaisen asiakaskunnan kanssa.

Monelle yksinäiselle yhteiskunnan tukema kelakyyti terveyskeskukseen tai sote-matka kauppakeskukseen saattaa olla viikon ainoa kohtaaminen toisen ihmisen kanssa. Kuljettajasta odotetaan puhekumppania, joka jaksaa keskustella säästä, päivänpolitiikasta tai asiakkaan henkilökohtaisista asioista kerta ja asiakas toisensa jälkeen.

Tämän jalon periaatteen kääntöpuolella vaanivat puheenaiheet, joista kuljettaja ei välttämättä ole halukas keskustelemaan. Henkilökohtaisten asioiden ohessa puhe maahanmuuttajista ja turvapaikanhakijoista on viime viikkoina osoittautunut tällaiseksi.

Kuljettajakoulutuksessa korostetaan, että omia poliittisia näkemyksiä ei ole soveliasta syöttää asiakkaalle. Jos asiakas kuitenkin itse haluaa puhua politiikasta, kuljettajia ohjeistetaan myötäilemään asiakkaan näkemyksiä ja välttämään vastakkaisten mielipiteiden esittämistä.

Kun taksiasiakas haluaa keskustella maahanmuuttopolitiikasta, keskustelu on poikkeuksetta rasistista. Asiakkaan lähtökohta tuntuu olevan se, että suomalaissyntyisestä miestaksikuskista asiakas saa mielipiteitään myötäilevän keskustelukumppanin.

Taksinkuljettajan työ on matalapalkkaista ja lisäksi kansainvälisesti perinteinen ja Suomessakin tulevaisuudessa yhä oletettavammin maahantuloammatti. Kouluttamaton suomalainen taksikuski on todennäköinen häviäjä uudessa taksityössä.

Taannoinen taksiyrittäjän omintakeinen mainoskampanja Menkää kotiin jos ruoka ei kelpaa ei varsinaisesti hälvennä näitä ennakkoluuloja. Vaikka välitysyhtiö reagoi tempaukseen poistamalla yrittäjän muutamaksi tunniksi ajonvälityksestä, välitön sanktio oli taloudellisesti mitätön. Esimerkiksi kuljettajan tupakointi autossa on sanktioitu raskaammin.

Miten vihapuheeseen siirrytään?

Yhteisen näkökulman odotuksesta kertoo se, että asiakkaat aloittavat vihapuheen pääsääntöisesti kahdella vaihtoehtoisella tavalla. He joko siirtyvät aloittavan vuoron jälkeen suoraan asiaan tai johdattelevat keskustelun vähitellen maahanmuuttajakysymyksiin.

Kummassakaan tapauksessa asiakas ei ”kalastele” keskustelukumppanin näkemystä tai esitä omaa mielipidettään mahdollisesti ongelmallisena (kuten ”en tiedä mitä mieltä sinä olet, mutta minä”). Matkustaja olettaa, että maahanmuuttajia halveksiva puhe ei tarvitse perusteluja, eikä keskusteluun johdatteleva lause vielä kerro aloittajan ”todellisia” motiiveja.

Matkustaja: Tohon vaan Keskustorille. Tieksä muuten siit ratikast, ett kulkisko se sit täst?

Kuljettaja: En nyt ihan varma oo niist linjauksist.

Matkustaja: Kyl se tehdään vaan siks ett mamut pääsee halvalla keskustaan. Ei siit muille oo mitään hyötyy.

Kun matkustaja on onnistuneesti saanut kuljettajan mukaan näennäisesti viattomaan keskusteluun, ei siitä ole mahdollista jättäytyä sivuun ilmaisematta mielipidettään. Tässä tapauksessa kuljettajan erimielisyys tulee ilmaistua epäsuorasti mutta kuitenkin tunnistettavasti. Lisäksi ajotilanne antaa kuljettajalle mahdollisuuden vaihtaa puheenaihetta.

Kuljettaja: No totaa. Kylhän niit käyttäjiä varmaan muitakin on. Meenkö jo tästä?

Myös pitkät keskustelut saattavat ajautua ongelmallisiin tilanteisiin. Esimerkiksi keskustelu taloudellisesta tilanteesta pitää sisällään viitteitä siitä, kuka tai ketkä ovat syyllisiä ahdinkoon. Keskustelun alussa puhujat saattavat olla pitkälti samaa mieltä tilanteesta, mutta kun syyllisiä aletaan nimetä, osapuolet huomaavat olevansa eri linjoilla.

Matkustaja: Mitä ne tähän oikein rakentaa?

Kuljettaja: Kauppakeskus siihen tulee.

Matkustaja: Mä oon kato ollut ulkomailla, ni on tää Suomi tosi ankee paikka. Eihän täällä voi kaverille ees pyörää lainata kun se heti pöllitään. Eiks oo ihan ihme touhuu?

Kuljettaja: Mmm.

Matkustaja: Siin on sit pakolaisten hiano notkuu uudella ostarilla. Vai mitä on kuski ite mieltä?

Kuljettaja: Varmaan noinkin, mutta kyllähän sitä ite kukin viettää siellä aikaansa.

Matkustaja: Ai jaa. No mut ne ei osta mitään. Nehän saa perkele kaiken sossusta.

Kaikessa epäloogisuudessaankin yllä oleva katkelma kuvaa hyvin sitä keskustelullista tilaa, jota kuljettajan on hallittava yhtäältä asiakaspalvelijana ja toisaalta omana itsenään. Joihinkin kysymyksiin kuljettaja voi vastata totuudenmukaisesti (kauppakeskus), mutta toisiin vastaaminen edellyttää niiden sisältämän arvomaailman tunnistamista ja vastauksen muodostamista omantunnon valossa.

Toisinaan asiakkaalle pelkkä hymähdys ei riitä, vaan kuljettajan näkemystä kysytään suoraan. Kun vastaus ei tyydytä asiakasta, puhe muuttuu avoimen rasistiseksi ja jatkuu sellaisena kyydin loppuun.

Keskustelujen sisällöstä

Aiheeseen päästyään ”maahanmuuttokriittinen” asiakas etenee havaitsemastaan epäkohdasta toiseen dieselveturimaisesti, varsinkin jos puhuja ei saa tukea väittämilleen. Maahanmuuttajien saamista sosiaalietuuksista siirrytään rikostilastoihin, suomalaisten vähävaraisten unohtamisesta laittomiin uhkauksiin.

Matkustaja: Niille saatana annetaan kalustetut asunnot ja kaikki. Autotkin. Mää satun kato tietämään yhden sellasen tapauksen.

[usean sekunnin tauko, kun kuljettaja kieltäytyy ottamasta tarjottua puheenvuoroa]

Matkustaja: Ei meille suomalaisille anneta mitään. Rikollisille vaan. Niitähän ne on kaikki. Mutta kyllä mä niitä rankaisen jos nokakkain osun.

”Parhaimmillaan” etukäteen käsikirjoitetuilta vaikuttavat monologit kehystetään väittelyksi: asiakas paitsi esittää oman näkemyksensä, myös vastaa siihen mahdollisella vasta-argumentilla, jonka hän kuitenkin samaan hengenvetoon kumoaa vääränä. Tässä tapauksessa puhuja saa tukea saattajana matkustavalta kumppaniltaan.

Matkustaja 1: Sitä mä en ymmärrä, miksi Ruotsi työntää ne tänne. Oikein ilmaseks ajaa ne bussilla tänne. Sit ne sanoo ett ”muistelkaa ny miten Ruotsi auttoi Suomea sodassa”? Ei Suomi halunnu sotalapsia Ruotsiin lähettää. Nehän niitä oikein vaatimalla vaati. Sen mä vaan sanon. Ainuttakaan ei ois lähetetty jos ei Ruotsi olis oikein pyytämällä vaatinu.

Matkustaja 2: Ei kukaan halunnu lähteä niinku nää rintamakarkurit. Niitähän ne on.

Matkustaja 1: Ykskään suomalainen sotilas ei karannu. Tai jos karkas ni se oli nappi ottaan.

Kuinka kauan voi vaieta?

Tutkijana on helppo toivoa yleisen keskustelun asettumisesta rakentaviin ja kanssaihmisiä kunnioittaviin uomiin. Taksia ajaessani voisin konkreettisesti kanavoida tutkimustietoa ja oikaista asiakkaiden valheellisia ja vääristeleviä väittämiä. Esittämissäni katkelmissa en näin kuitenkaan ole tehnyt – miksi?

Yön pikkutunneilla humalaisen asiakkaan kanssa väittelystä vetäytyminen on taksityöläiselle turvallisuuskysymys. Edes järkiperäisillä argumenteilla ei välttämättä ole toivottua vaikutusta, jos asiakas katsoo taksimatkasta maksaessaan olevansa oikeutettu ajamaan myös omaa poliittista agendaansa – olkoonkin, että etenkin yhteiskunnan maksamilla kyydeillä matkustavien toivoisi suhteuttavan puheensa maahanmuuton kustannuksista itsekin käyttämiinsä hyvinvointivaltion palveluihin.

Vaikka kuljettaja tuntisi auttavasti historiaa tai maailmanpolitiikkaa, on usein viisainta keskittyä miettimään nopeinta reittiä päätepisteeseen. Koska vihapuhe tarvitsee yleisön, on oma pääasiallinen strategiani ollut jäädä keskustelusta sivuun ja toivoa, että monologi tyrehtyy ja asiakas havahtuu kiusalliseen hiljaisuuteen.

Tulevaisuudessa yhä useammalla taksimatkalla kohtaavat kuitenkin paitsi tuntemattomat ihmiset, myös erilaiset kulttuurit. Asiakaspalveluna taksityötä tehdään erityislaatuisessa puolijulkisessa tilassa, jossa toimiminen edellyttää kuljettajalta monia käytännön sovittelukykyjä erityisesti monikulttuuristuvassa Suomessa.

Paitsi uusilta monikulttuurisilta taksityöläisiltä myös nykyisiltä asiakkailta toivoisi tällöin ymmärtävää asennetta ja tilannetajua, jotta jokaisen oikeus henkilökohtaiseen koskemattomuuteen omalla työpaikallaan toteutuisi.

Julkaisu Vihapuheen kyydissä eli maahanmuuttokeskustelua suomalaisessa taksissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.