Kuuntele artikkeli Marianne Sandelinin lukemana:

Kulttuurin tutkijan näkökulmasta Vladimir Putinin kolmanteen presidenttikauteen liittyy merkittävä lainsäädännöllinen asiakirja. Se on presidentin loppuvuodesta 2014 antama ukaasi eli asetus valtion uudesta kulttuuripolitiikasta.

Asetuksen mukaan kulttuurin tulee juurruttaa venäläisiin kansallista ylpeyttä ja isänmaallisuutta poliittiseen vakaumukseen, uskontokuntaan ja etnisyyteen katsomatta.

Suomen valtion kulttuurituotantoa säätävissä laeissa käytetään toisenlaisia muotoiluja. Esimerkiksi museolaissa määritellään museotoiminnan tavoitteeksi ”ylläpitää ja vahvistaa väestön ymmärrystä kulttuuristaan, historiastaan ja ympäristöstään”.

Teatteri- ja orkesterilaki pyrkii takaamaan kyseisten kulttuuripalvelujen alueellisen saatavuuden ja saavutettavuuden ”eri väestöryhmille”.

Opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuripoliittisessa strategiassa ”kansakunta” vilahtaa vain kerran. Sen sijaan siinä puhutaan ”kansalaisyhteiskunnasta”, ”ihmisistä” ja ”kansalaisista”.

Kulttuurinen toimijuus ei siis ole kansallisesti määriteltyä ”suomalaisuutta” vaan se kuuluu henkilöille, jotka ovat suomalaisen kansalaisyhteiskunnan jäseniä tai osa väestöä.

Venäjän valtion kulttuuripolitiikka

Venäjällä presidentin asetukset ovat lainsäädännöllisiä asiakirjoja, joilla ohjeistetaan toimeenpanevaa hallintoa sekä valtio- että paikallistasolla. Asetus valtion kulttuuripolitiikasta ohjeistaa virkamiehiä tukemaan sellaista kulttuuria, jonka he katsovat rakentavan kansallista identiteettiä. Asetusteksti painottaa kulttuuria arvojärjestelmänä, jota instituutiot tuottavat ja ylläpitävät.

Tässä arvojärjestelmässä kulttuuri nähdään Venäjän ”sivilisatorisen erityisyyden” liikkeellepanevana voimana ja yhtenäisen ”Venäjän kansan mentaliteetin” perustana. Kulttuurisen erityisyyden säilyttämisen lähtökohdaksi nostetaan ”perinteiset perhearvot”.

Asetusteksti luo kuvitteellisen toimijuuden, kulttuurin tuottajan ja kuluttajan, joka on ensisijaisesti venäläinen, kansallistunteeseen sitoutuva subjekti.

Mitään ennen kuulumatonta kansallisen identiteetin ja kulttuurin yhdistämisessä ei ole. Päinvastoin käsitys siitä, että kansakunta perustuu yhteiselle kulttuurille ja sen ilmentämälle kansanluonteelle, on ollut esillä Euroopan historiassa kansallisuusaatteen leviämisestä alkaen.

Kulttuurinationalismiksi kutsuttu ajattelutapa nousee toistuvasti esille poliitikkojen lausunnoissa eri puolilla Eurooppaa ja maailmaa.

Tämä sittemmin kulttuurinationalismiksi kutsuttu ajattelutapa nousee toistuvasti esille poliitikkojen lausunnoissa eri puolilla Eurooppaa ja maailmaa. Aatehistoriallisesti 1800-luvulta periytyvä ajattelutapa ja siihen pohjautuva kulttuurin välineellistäminen nykypolitiikan tarpeisiin on tyypillistä erityisesti oikeistopopulistisille liikkeille.

Viime aikojen humanistisessa tutkimuksessa kulttuurinationalismi ajatusrakennelmana on monesti kyseenalaistettu. Kritiikkiä on saanut osakseen myös kansan mentaliteetin käsite.

Mentaliteetti on yleinen arkikielessä, mutta tieteen kielessä se on kiistelty käsite, koska se liitetään helposti näkemykseen yhtenäisestä ja muuttumattomasta, autenttiseen alkuperään palautuvasta kansallisesta olemuksesta. Essentialistisen mentaliteetin sijasta on tapana puhua kansallisista identiteeteistä. Ne ymmärretään sosiaalisina konstruktioina ja muuttuvina prosesseina.

Kansallisuuden ohella ihmisen ymmärrystä itsestään määrittävät myös muut yhteisöllisyyden kokemukset kuten paikallisidentiteetti, koulutus, etnisyys, uskonto, seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli, ammatti, yhteiskuntaluokka ja niin edelleen.

Suomen uusi kulttuuriministeri

Merkillepantavaa Venäjän presidentin asetuksessa on se, että se nostaa 1800-luvulta periytyvän nationalistisen kulttuuri- ja mentaliteetti-käsitteen kulttuuripoliittisen asetustekstin keskiöön.

Lisäksi, mikä on erityisen merkillepantavaa, se liittää kulttuurin hallinnonalana Venäjän valtion turvallisuusstrategiaan. Putinin kauden politiikassa asetus on johdonmukaisesti linjassa niin sanotun konservatiivisen käänteen kanssa.

Suomessa opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuurin vastuualuetta hoitavaksi ministeriksi hiljattain nimitetty Sampo Terho seuraa samaa konservatiivista linjaa.

Terhon lausuntojen perusteella hän ei hahmota kulttuurista toimijuutta ministeriön näkemyksen mukaisessa kansalaisyhteiskunnan kehyksessä vaan hänelle kulttuurinen merkityskenttä nivoutuu suomalaiskansalliseen identiteettiin: ”Kulttuuri on paitsi erinomainen mahdollisuus yksilölle kehittää itseään, myös kansallisesti ajatellen itseisarvo. Ilman kulttuuria ei voi olla yhteisöäkään, ei voi olla kansaa”.

Kuten Terho Helsingin Sanomien haastattelussa sanoo, perussuomalaisella puolueella ei ole kulttuuripoliittista ohjelmaa. Puolue kuitenkin keräsi julkisuutta ja ääniä edellisissä eduskuntavaaleissa vaatimalla vaaliohjelmassaan, että ”kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne tukevat suomalaista identiteettiä”.

Kulttuuriministeriksi valittiin henkilö, jonka puolue sitoo kulttuurin merkitykset ensisijaisesti kansallisvaltioon ja kansallisuuteen.

Terhon valinta kulttuuriministeriksi tuo päivänvaloon sen, että myös Suomen valtionjohdossa vaikuttaa kulttuurinationalistinen ajattelutapa. Kulttuuriministeriön strategiassa tulevaisuutta käsitellään kansalaisyhteiskunta- ja kansalaisuuskäsitteiden valossa, mutta kulttuuriministeriksi valittiin henkilö, jonka puolue sitoo kulttuurin merkitykset ensisijaisesti kansallisvaltioon ja kansallisuuteen.

Nähtäväksi jää, miten ministerin kansallismieliset näkökulmat hioutuvat ministeriön kansalaisyhteiskunnan periaatteisiin. Vai aikooko Terho tuoda suomalaiseen kulttuuripolitiikkaan nationalistisen kulttuurikäsityksen ja toteuttaa siten Suomessa samaa konservatiivista käännettä, jota Venäjän federaation valtionjohto toteuttaa Venäjällä?

Arvot ovat Venäjän valtiollisen kulttuuripolitiikan perusta. Arvoihin viittaa myös Terhon käsitys ”länsimaalaisesta tavasta” tuottaa kulttuuria. Mutta miten länsimaalainen kulttuurinationalismi konservatiivisena ajattelutapana ja arvojärjestelmänä eroaa oikeastaan venäläisestä? Aatehistoriallisesti ne ovat samaa, menneisyyteen katsovaa alkuperää.

FT Sanna Turoma toimii akatemiatutkijana Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.

Julkaisu Kulttuurinationalismi Suomen ja Venäjän valtionjohdossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yliopiston hallituksessa on 13 jäsentä. Hallituksen jäsenillä on monia huomattaviakin meriittejä, mutta kukaan heistä ei ole kansallisesti tai kansainvälisesti tunnustettu yhteiskuntateoreetikko, yhteiskuntapolitiikan tutkija, filosofi, historioitsija tai lainoppinut.

Puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan oppialat ovat eläinlääketiede ja taloustieteet. Viisi yliopiston työntekijäjäsentä, jotka muodostavat vähemmistön suhteessa ulkopuolisiin jäseniin, edustavat lääketieteellistä, bio- ja ympäristötieteellistä sekä matemaattis-luonnontieteellistä tiedekuntaa.

Kuitenkin juuri yhteiskuntateoreettista ja -kriittistä asiantuntijuutta kaivattaisiin muutosstrategioiden aikakaudella. Yliopiston ja yhteiskunnan, yliopiston ja valtion tai tieteen ja markkinoiden välinen suhde on se kysymys, johon uusi yliopistolaki periaatteessa kiteytyy.

Yliopistojen murrostila ja sen taustalla oleva laki ovat tehneet näkyväksi sen, että yhteiskunnan etu ymmärretään nykyään nimenomaan talouselämän etuna. Tämän ajattelutavan mukaisesti valtion rahoittamat ja hallinnoimat yhteiskunnallisesti tärkeät toimet pyritään järjestämään liike-elämän esikuvien mukaisesti.

Tätä yleisesti vallalla olevaa näkemystä ei juurikaan kyseenalaisteta. Siihen nojaten on toteutettu muun muassa Helsingin yliopiston mittavat leikkaukset.

Tässä kirjoitussarjassa yliopiston ja talouden sekä yhteiskunnan suhteiden verkostoja valottaa neljä puheenvuoroa.

Antti Hautamäki, innovaatioyliopistoa edistävistä kirjoituksistaan tunnettu ajattelija, esittelee uuden vaihtoehdon sille yliopistokäsitykselle, johon nykyinen tiedepolitiikka Suomessa nojaa.

Jaakko Hämeen-Anttilan haastattelu kertoo, miksi yhden kansainvälisesti tunnetuimman helsinkiläisprofessorin vaihtoehto oli jättää alma materinsa.

Eva-Liisa Raekallion kirjoitus valaisee uuden yliopistolain syntyvaiheiden vaihtoehdottomuutta uusliberalistisen talouspolitiikan ohjailussa.

Ritva Engeström kohdistaa kritiikkinsä markkinalogiikasta yliopistoyhteisöön ja haastaa yhteisön keskustelemaan tiedon tuottamisen vaihtoehdoista perinteisten vastakohta-asetelmien ulkopuolella.

Puheenvuorot esitettiin alun perin Helsingin yliopistolla huhtikuussa 2016 järjestetyssä keskustelutilaisuudessa ”Kärkiä, huippuja, hallintohäkkyröitä – vai vaihtoehtoja tiedepolitiikalle?”. Allekirjoittaneet haluavat tällä kirjoitussarjalla herättää keskustelua vaihtoehdoista suomalaiselle tiedepolitiikalle, jota mielestämme toteutetaan lyhytnäköisesti ja yksisilmäisesti elinkeinoelämän, vientijargonin ja talouden kasvu-uskon ehdoilla.

Samalla peräänkuulutamme arvostusta sille ymmärrykselle, jota humanistiset ja yhteiskuntatieteet edistävät, eli kriittiselle ymmärrykselle ihmisen toiminnan syistä ja seurauksista. Tälle ymmärrykselle olisi Suomessa nyt käyttöä. Sen arvostuksen toivoisi näkyvän Helsingin yliopiston hallituksen kokoonpanossa.

FT Vesa Oittinen on Helsingin yliopiston professori. FT Sanna Turoma toimii akatemiatutkijana Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa. 

Kirjoitus on osa Yliopistokevät 2016 -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Aluksi: Yliopisto ja yhteiskunta – neljä näkökulmaa aiheeseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Professori Jaakko Hämeen-Anttila, puhuitte hiljattain Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin kulttuurifoorumissa yliopiston tehtävistä, ja puheenvuorossanne korostui yhteiskunnallisen roolin sijasta vapaan tieteen merkitys. Mitä on vapaa tiede ja missä päin maailmaa sen tekemisen mahdollisuudet ovat parhaat?

Minusta vapaa tiede on nimenomaan sellaista, joka määrittelee itse omat tutkimuskohteensa eikä toimi minkään muun välikappaleena. Tieteellä voi olla suhteita liike-elämään tai yhteiskuntaan, mutta puhtaan akateemisen tutkimuksen kannalta on tärkeää, että yliopistoissa keskitytään suhteellisen vahvasti juuri vapaaseen tutkimukseen; soveltavalle tutkimukselle löytyy kiinnostuneita rahoittajia muualtakin, mutta puhtaalle perustutkimukselle harvemmin.

Vapaata tiedettä toki voi tehdä missä tahansa, mutta se tarvitsee resursseja ja myös oikein asenneilmapiirin. Suomessa on nykyään valitettavan vahva suuntaus, jossa odotetaan tieteen tuottavan taloudellista hyötyä (varsinkin yrityksille), ja tämä on uhka tieteen vapaudelle. Kyllä vapaa tiede vieläkin kukoistaa suomalaisissa yliopistoissa, mutta meidän täytyy pyrkiä varmistamaan, että se tekee niin myös jatkossa.

Minkälainen tulisi mielestänne olla yliopiston ja valtion suhde?

Optimaalisessa tilanteessa valtio määrittelee halunsa tukea yliopistoja, vapaata tiedettä ja sivistystä ja rahoittaa muun muassa yliopistoja sen mukaan mutta jättää rahankäytön yksityiskohdat yliopiston itsensä päätettäväksi. Nykyisessä mallissa valtio mittaa yliopistojen tuloksellisuutta mittareilla, joissa on vahvasti mukana ajatus siitä, että yliopiston päätehtävä ei ole puhtaan, vapaan tieteen tekeminen vaan yliopistoilla on lähinnä välinearvoa.

Mitkä ovat oman kokemuksenne näkökulmasta ne yliopistopolitiikan käännekohdat, jotka ovat johtaneet Helsingin yliopiston työskentelyolosuhteiden muuttumiseen siinä määrin, että päätitte siirtyä professoriksi Edinburghin yliopistoon?

Siirryn kyllä Edinburghiin ensisijaisesti puhtaan akateemisista syistä (parempi työskentely-ympäristö), mutta viimeaikainen leikkauspolitiikka on valitettavasti tehnyt siirtymisestä aiempaa helpompaa. Hallituksen yliopistoihin ja yleensä koulutukseen kohdistamat iskut ovat vakavia, ja vaikka yliopistolaitos niistä varmasti lopulta selviytyy, on täysin varma, että yliopistojen tasossa tapahtuu notkahdus ja työrauha häiriintyy vuosiksi eteenpäin.

Helsingin yliopiston henkilöstölle mittavia leikkauksia on perusteltu yliopiston johdon taholla sanomalla, että vaihtoehtoja ei ole. Mitä mieltä olette – onko näin vai näettekö vaihtoehtoja?

Olisin toivonut, että niitä olisi ollut, mutta eipä kai juuri mikään vaihtoehto olisi ollut kovin hyvä. Joissain kohdissa olisin itse menetellyt toisella tavalla kuin yliopiston johto, mutta pidän myös tärkeänä tuoda esille sen, että ongelmien lähtökohtana ei toki ole yliopiston johto vaan maamme hallitus. 100 miljoonan vähentäminen on paha isku riippumatta siitä, miten se toteutetaan.

Leikkausten, hallinnonuudistuksen ja tutkinto-ohjelmien uudistuksen keskellä voidaan sanoa että Helsingin yliopisto tuntuisi olevan kriisissä. Mitä uutta tai hyvää tästä kriisistä voi mielestänne syntyä?

En usko, että tästä kriisistä syntyy mitään hyvää. Liike-elämästä tuttu hokema, että kriisistä syntyy uusia ratkaisuja, ei ainakaan yliopistolla päde. Työrauha, positiiviset kannustimet ja hyvä ilmapiiri synnyttävät parempaa tiedettä kuin ahdistunut ilmapiiri, leikkaukset ja hätiköidyt muutokset. Toinen asia toki on, että tämän kriisin yli kyllä päästään. Mutta paremmin olisimme voineet kehittyä ilman kriisiä.

Kirjoitus on osa Yliopistokevät 2016 -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Vapaan tieteen merkitys – professori Hämeen-Anttilan haastattelu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ukrainan sodan ulkopoliittisia keskusteluja leimanneessa tunnustuksellisessa länsipuheessa suomalainen ulkopoliittinen identiteetti hakee hyväksyntää lännestä paljastamalla epämiellyttäviä asioita menneisyydestään: korruptoituneen ja ”väärään” geopoliittiseen hegemoniaan paikantuneen ”suomettuneen” minän.

Länsimaat arvoyhteisönä

Puheella lännestä ja länsimaista on erityinen rooli suomalaisessa ulkopoliittisessa mielikuvituksessa. Tutkija Jukka Jouhki analysoi hiljattain Media & viestintä -lehdessä sanan ”länsimaa” käyttöä Helsingin Sanomien pääkirjoitusteksteissä. Analyysi on tarpeellinen, joskaan sen lopputulos ei yllätä.

Benedict Andersonin vaikutusvaltaisen teorian jalanjäljissä Jouhki osoittaa, että maantieteellisestä, poliittisesta ja kulttuurisesta hajanaisuudesta huolimatta (”tai sen vuoksi”) länsimaat toimii esimerkkinä kuvitellusta yhteisöstä, johon Suomi Helsingin Sanomien esittämänä kuuluu. Nimenomaan medialla on keskeinen rooli tällaisen yhteisön rakentamisessa ja ylläpitämisessä. Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa länsimaat ”esitetään ‘luonnollisena’ ja yhtenäisenä kokonaisuutena, jonka jäseniä yhdistävät kulttuuriset, sosiaaliset ja geopoliittiset tekijät”, Jouhki kirjoittaa.

Jouhkin analyysi on noteerattu myös itse lehdessä. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimittaja Kari Huhta toteaa kolumninsa otsikossa totunnaisesti, että ”Suomi on länsimaa”, mutta kysyy kuitenkin tutkijan inspiroimana: ”mitä se tarkoittaa?”.

Käsitteen sisäiset ristiriitaisuudet sekä sen historiallisen kontekstiriippuvuuden tunnistaen Huhta antaa lopulta määritelmänsä kuvitellusta yhteisöstä – ja tekee sen juuri kuten Jouhki on analyysissaan todennut Helsingin Sanomien pääkirjoitustekstien tekevän.

Huhdan määritelmä on perinteinen länsimaalainen näkemys länsimaista: ”Tunnusmerkkejä ovat parlamentaarinen demokratia, yksilönvapaudet, oikeusvaltio ja markkinatalous.” Arvoyhteisö siis, kuten nykymantra kuuluu.

Tämän tietää myös sotatieteiden maisteri Atte Kaleva, joka joulun alla kirjoitti Uuden Suomen blogissaan:

”Olen aina mieltänyt Suomen kuuluvaksi läntiseen, sananvapautta, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta puolustavaan arvoyhteisöön [—] Emme tietenkään rupea uhoten kalistelemaan sapeleita Venäjän suuntaan, mutta suomettuneisuuden aikakausi on jo ohitettu. Voimme vihdoinkin ihan aidosti valita ulko- ja turvallisuuspoliittisen suuntamme: joko kohti pelokkaan tunkkaista YYA 2.0 -painajaista, tai sitten kohti vapaiden kansakuntien arvoyhteisöä, välimuotoja ei nimittäin ole. Minulle valinta on selvä: West!”

Ukrainan kriisi ja todistuspuhe

Kalevan todistus Suomen kuulumisesta länteen on tyypillistä suomalaisen ulkopoliittisen identiteetin rakentamista kylmän sodan jälkeen. Uuden tulemisen todistuspuhe koki Ukrainan kriisin kärjistyttyä keväällä 2014.

Tuolloin puheen kirvoitti sama peikko, jonka myös Kaleva mainitsee, eli suomettuminen. Suomalaista identiteettipuhetta julkaistiin myös englanninkielisissä valtamedioissa. Jaakko Iloniemi, René Nyberg ja Krista Taubert reagoivat Financial Times-, New York Times- ja Time -lehdissä Zbigniew Brzezinskin ja Henry Kissingerin ehdotukseen ratkaista kriisi tarjoamalla Ukrainalle kylmän sodan aikaista Suomen mallia eli suomettumista.

Suomi ei ole Ukraina, suomalaiset vakuuttivat vastineissaan, ja todistivat Suomen kuuluvan länteen.

Eivätkö kirjoittajat näin tulleet asemoineeksi itsensä periferiseen, altavastaajan asemaan nimenomaan suhteessa länteen eli siihen maailmanpolitiikan keskukseen, jota heille englanninkielinen valtalehdistö ilmeisesti edusti?

Kalevan ja Huhdan yleisöä ovat suomalaiset lukijat, ja tekstitapahtumina heidän kirjoituksensa ovat kotimaista mielipidevaikuttamista. Mutta Iloniemen, Nybergin ja Taubertin kirjoitusten sanoma oli suunnattu ei-suomalaisille lukijoille.

Kenelle Iloniemi, Nyberg ja Taubert oikeastaan kirjoittivat Brzezinskin ja Kissingerin lisäksi? Kenelle ja miksi he kokivat tarvetta todistaa, että Suomi, toisin kuin Ukraina, kuuluu länteen? Eivätkö kirjoittajat näin tulleet asemoineeksi itsensä periferiseen, altavastaajan asemaan nimenomaan suhteessa länteen eli siihen maailmanpolitiikan keskukseen, jota heille englanninkielinen valtalehdistö ilmeisesti edusti?

Suomalaisen ulkopolitiikan jälkikoloniaalinen subjekti

Suomalainen kylmän sodan jälkeinen identiteettipuhe heijastelee näennäisestä vapautumisesta ja rohkeudestaan huolimatta jatkuvasti kulttuurisen altavastaajan asemaa. Se tuo mieleen kirjailija Matti Pulkkisen kertomuksen kansallisen itsetunnon synnystä, jonka hän rekonstruoi 1980-luvun puolivälissä aikaisyleisöä kohahduttaneessa romaanissa Romaanihenkilön kuolema.

Pulkkisen mukaan suomalaista identiteettiä määrittelee jälkikoloniaalinen suhde eurooppalaisiin kulttuureihin, erityisesti Ruotsiin ja toisaalta Venäjä-Neuvostoliittoon. Suomen jälkikoloniaalinen historia, jossa ”itsenäisyys oli saatu kehitysmaiden tapaan, toisen heikkoudesta ja keskenään rähisten” ja ”venäläinen majaillut selittämässä tulkin välityksellä mitä piti tehdä”, tuotti sen kulttuurisen altavastaajan, joka on suomalaisuuden ytimessä.

Pulkkiselle heikko itsetunto näyttäytyi hänen aikalaistensa ja erityisesti vasemmistolaisvaikuttajien neuvostomyötäilynä, näiden ”idänlibidona”. Sama itsetunto tuntuu vaikuttavan myös kylmän sodan jälkeisessä identiteettipuheessa: ”idänlibidosta” on tullut ”lännenlibido”.

Lapsena opittu miellyttämisenhalu kohdistuu aikuisen poliittisessa puheessa ja toiminnassa siihen kulttuuriin ja yhteiskuntaan, jonka puhuja kokee dominoivaksi. Suomalaisen lähihistorian näkökulmasta dominoiva kulttuuri voi kuitenkin muuttua. Se voi paikantua eri poliittis-maantieteellisiin hegemonioihin. Idän sijasta se voi olla länsi.

Kosmopolis-lehden erikoisnumerossa ”Kirjallisuus ja kansainvälinen politiikka” tarkastelen Iloniemen, Nybergin ja Taubertin kirjoituksia Pulkkisen romaanin ja sen innottaman jälkikoloniaalisen teorian valossa.

Iloniemeä ja Nybergiä nuorempi Taubert seuraa ulkopolitiikan veteraanivaikuttajia poliittis-historiallisissa lähtökohdissaan ja normatiivisessa identiteettikäsityksessään. Retoriikaltaan Taubertin kirjoitus on kuitenkin voimakkaampi. Se on eräänlainen 2000-luvun suomalaisen ulkopolitiikan identiteetin manifesti.

Kirjoitus muistuttaa uskonnollista todistuspuhetta, jossa puhuja todistaa uskovansa uskonkappaleeseen, joka tekstin perusteella voisi kiteytyä dogmaksi ”Suomi on länsimaa”.

Taubertin kirjoituksessa korostuu jälkisuomettumisen ajanjakson tarve luoda uusi ulkopolitiikan identiteetti ja kertoa se maailmalle. Siihen nähden yllättävää onkin kirjoituksen heijastama varsin traditionaalinen geopoliittinen mielikuvitus, jossa vaihtoehdot nojaavat dikotomiseen mutta tosiasiassa moneen kertaan purettuun länsi- tai eurooppakeskeisyyteen.

Subjektin ei ole pakko valita puoltaan, itää tai länttä, vaan hybridisen identiteetin hyväksyminen voi vapauttaa näkemään alun uudelle poliittiselle ja kulttuuriselle ajanjaksolle.

Yllättävää on myös kirjoituksen projisoima naiivi miellyttämisenhalu ja tarve saada globaalin englanninkielisen yhteisön hyväksyntä silläkin uhalla, että päämäärään päästäkseen tämän jälkikoloniaalisen subjektin täytyy paljastaa jotakin ei-toivottua ja epämiellyttävää menneisyydestään. Taubertin kirjoituksessa paljastus liittyy vallan ympärillä ”sukkasillaan hiiviskelemiseen” (”munankuorilla käveleminen” on Taubertin englanninkielinen metafora suomettumiselle).

Vaikka Taubertin subjektipositio on toisen aikakauden ja toisen sukupolvikokemuksen muokkaama kuin Iloniemen ja Nybergin, puheenvuoroja yhdistää eräänlainen nostalginen kaipuu. Kaipuu kohdistuu suomettumispuheen rekonstruoimaan autenttiseen, korruptoitumattomaan suomalaiseen minuuteen, jonka koti on lännessä tai ainakin skandinaavisen yhteisön piirissä.

Tämä minuus erottuu väärästä, ”suomettuneesta” subjektipositiosta, joka on identifioitunut väärään geopoliittiseen hegemoniaan ja rakentanut identiteettinsä väärin.

Identiteettistrategian uudet mahdollisuudet

Suomalainen ulkopoliittinen identiteettipuhe tuo mieleen jälkikoloniaalisen teorianmuodostuksen visiot subjektista kulttuurisissa välitiloissa, transitionaalisessa/translationaalisessa maailmassa.

Tässä käsitteellisessä kehyksessä kylmän sodan jälkeinen suomalainen identiteettipuhe herättää kysymyksen mahdollisuudesta tiedostaa itsensä kulttuurisessa välitilassa toimivana hybridinä, muuntautumiskykyisenä ja uutta luovana subjektina. Erityisesti kun tällä subjektilla on yhä useammin mahdollisuus artikuloida itsensä uudella kielellä, globaalilla englannilla.

Jälkisuomettuneen suomalaisen identiteetin toivoisi viimein näkevän välimuotojen mahdollisuudet (vrt. Kalevan väite, että ”välimuotoja ei ole”). Subjektin ei ole pakko valita puoltaan, itää tai länttä, vaan hybridisen identiteetin hyväksyminen voi vapauttaa näkemään alun uudelle poliittiselle ja kulttuuriselle ajanjaksolle. Maailma ei ole mustavalkoinen. Se on harmaata aluetta. Tämä tosiasia on innovatiivisen identiteettistrategian lähtökohta.

Suomalaisen ulkopolitiikan uusi identiteetti voi nojata tuoreisiin ratkaisumalleihin ja tarjota perinteisen itä–länsi-dikotomian ylittävän poliittis-kulttuurisen vaihtoehdon. Mutta tämä vaatii luovaa ajattelua, hyvää ulkopoliittista itsetuntoa, kulttuurista rohkeutta sekä todellista irtiottoa kylmän sodan ajatuskuvioista.

Kirjoitus perustuu Kosmopolis-lehdessä (4/2015) julkaistuun artikkeliin “’Kävelyä munankuorilla?’ Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema, suomettumispuhe ja ulkopolitiikan jälkikoloniaalinen subjekti”.

FT Sanna Turoma toimii akatemiatutkijana Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.

Julkaisu Länsimaisuus ja altavastaajan ulkopoliittinen identiteetti Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun tekee haun Dostojevskin nimellä venäjänkielisessä Internet-hakukoneessa, kone ehdottaa toiseksi vaihtoehdoksi heti Idiootin jälkeen ”Dostojevski slaavilaisista kansoista”. Slaavit ovat siis ilmeisen suosittu aihepiiri tällä hetkellä venäjänkielisessä maailmassa. Klikkaamalla pääsee käsiksi osumiin, joissa viitataan Dostojevskin vuonna 1877 kirjoittamaan pamflettiin Slaaveista. Nykyhetken kiinnostus pamflettia kohtaan liittyy luonnollisesti Ukrainan ja Krimin tapahtumiin.

Dostojevskin kirjoituksen aikaan Mustanmeren alue oli geopoliittisten tapahtumien keskipiste niin sanotun Balkanin kriisin vuoksi. Kriisin sysäsi liikkeelle Bulgarian kansannousu, jonka maailma näki kristittyjen slaavien kapinana islamilaista osmanien valtakuntaa vastaan. Kansannousun verinen kukistaminen herätti eurooppalaisessa lehdistössä vastalauseiden myrskyn. Serbia ja Montenegro valmistelivat sodanjulistusta Turkille. Euroopassa arvuuteltiin, mitkä Venäjän aikeet olivat. Dostojevski kommentoi tilannetta kesäkuussa 1876 näin:

Jälleen kiistaa Euroopan kanssa (ei vielä sota: sanotaan että Venäjä ei joudu sotaan vielä pitkään aikaan); jälleen on nostettu esiin iänikuinen idänkysymys, ja jälleen Eurooppa tarkkailee venäläisiä epäluuloisesti … Mutta minkä vuoksi me tavoittelemme Euroopan luottamusta? Onko Eurooppa koskaan luottanut venäläisiin, voiko se milloinkaan luopua vihamielisyydestään ja katsella meitä luottavaisesti? …  Sanoin että Euroopassa ei pidetä venäläisistä …  [Eurooppalaiset] yksinkertaisesti riistävät meiltä oikeuden olla kielteisiä Eurooppaa koskevissa yhteyksissä, koska he eivät katso meidän kuuluvan ´sivilisaatioon´. He näkevät meidät lähinnä barbaareina jotka häilyvät ympäri Eurooppaa ja riemastuvat löytäessään jotain tuhottavaa. (suom. Olli Kuukasjärvi 1996)

Dostojevskin pohdinnat tuovat mieleen sen, miten tämänhetkisestä kriisistä on uutisoitu läntisissä valtamedioissa. Epäluulo Venäjää ja venäläisiä kohtaan on pinnalla, ja vanhat myytit Venäjän arvaamattomuudesta, epäluotettavuudesta ja irrationaalisuudesta leimaavat toimittajien, poliitikkojen ja asiantuntijoiden kommentteja. Venäjä on jälleen kerran toiseutettu eurooppalaisen tai läntisen ”sivilisaation” ulkopuolelle.

Mutta entä jos siirrämme näkökulman Venäjälle ja tarkastelemme tilannetta idänkysymyksen sijasta euroopankysymyksenä? Entä jos ongelma ei olekaan pelkästään ”itä” vaan myös ”länsi” tai molemmat yhdessä? Miltä lännen ja Venäjän vastakkainasettelu vaikuttaa venäläisen klassikkokirjailijan ja usein profeetallisena visionäärinä pidetyn Dostojevskin teosten näkökulmasta? Miten hänen kuvittelemiensa ”eurooppalaisuuden”, ”venäläisyyden” tai ”slaavilaisuuden” rakennelmat ovat kestäneet tieteenhistoriallista aikaa? Voiko Dostojevskin kirjoituksista tai niiden esille tuomista historiallisista analogioista ottaa oppia? Entä miten ne puhuttelevat venäläistä nykyeliittiä?

Dostojevskin Eurooppa

Venäjän suhde Eurooppaan oli Dostojevskin tuotannossa keskeinen teema. Hänen niin sanotut suurromaaninsa Rikos ja Rangaistus, Riivaajat, Idiootti ja Karamazovin veljekset tapahtuvat Venäjällä, mutta niissä käsitellään eurooppalaista aatemaailmaa ja sen vaikutusta Venäjään.

Oman aikansa Eurooppaan ja sen elämäntapaan Dostojevski ottaa kantaa teoksessa Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista (1862). Se on kirjoitettu Dostojevskin ensimmäisen Euroopan-matkan pohjalta. Dostojevski oli haaveillut Euroopasta ja erityisesti Italiasta lapsuudesta asti, mutta, kuten hän ennen lähtöä kirjoittaa: ”Italian sijasta jouduin Semipalatinskiin, ja ennen sitä Kuolleitten Taloon.” Tällä hän viittaa karkotusaikaansa Siperiassa sekä kokemuksen pohjalta kirjoittamaansa teokseen Muistelmia kuolleesta talosta.

Kun Dostojevski sai lopulta tilaisuuden matkustaa Eurooppaan, hän oli 41-vuotias kirjailija, joka oli kokenut valeteloituksen, vankileirin ja uskonnollisen heräämisen. Romanttisten haavekuvien sijaan Eurooppa kirvoitti Dostojevskissa satiirisen tapainkuvauksen sekä porvariston ja sosialismin kritiikin. Kuten matkakirjoittamisessa usein, myös Dostojevski rakentaa käsitystä omasta kulttuuristaan vieraan kohtaamisen kautta. Se tuottaa paitsi kuvitteellisen eurooppalaisuuden myös kuvitteellisen venäläisyyden.

Talvisia merkintöjä on fragmentaarinen ja poukkoileva kirjoitus, sen tekijän ääni itseironinen, vuoroin ilkikurisen humoristinen, vuoroin saarnaavan paatoksellinen. Paitsi aikalaissatiiri se on myös varoittava moraalisaarna venäläiselle eliitille. Kulttuurisilla stereotypioilla leikittelemisestä kasvaa julistuskirjoitus kristillisen veljeyden puolesta.

Dostojevski aloittaa eurooppalaisten repostelun saksalaisista, joiden omahyväisen ylpeilyn hän näkee tiivistyvän Kölnin tuomiosillan, aikansa turistinähtävyyden, sisäänpääsymaksussa. Kirjoittajan pilkka ulottuu kuitenkin saksalaisten ohella venäläisiin itseensä ja näiden alemmuudentuntoon kaiken ”eurooppalaisena” pitämänsä suhteen. Dostojevskin matkailija reflektoi itseironisesti omaa venäläisyyttään:

[saksalaisen] silmät sanoivat: ”Näetkös meidän sillan, säälittävä venäläinen, ole siis matonen siltamme edessä ja jokaisen saksalaisen edessä, sillä sinulla ei tällaista siltaa ole.” …  Saksalainen ei tietysti sanonut lainkaan näin, ehkei sellaista edes liikkunut hänen päässään, mutta samantekevää: olin silloin niin vakuuttunut, että juuri näin hän haluaa sanoa, ja niinpä kuohahdin lopullisesti …  Piru periköön, – ajattelin, – kyllä mekin olemme sentään keksineet samovaarin. (suom. Tiina Kartano 2009)

Lontoota Dostojevski kuvaa vakavammassa hengessä. Kaupunki merkitsi hänelle ennen muuta proletariaatin kurjuutta. Se on prostituutiota, lasten hyväksikäyttöä, ihmiskauppaa, alkoholismia. Osansa viiltävästä ivasta saavat anglikaanisen kirkon tekopyhät papit ja brittiläinen kolonialismi.

Pariisi taas merkitsi hänelle porvariston ahneutta, vulgaariutta ja rahanhimoa. Juuri ranskalaiseen porvaristoon kohdistuu Dostojevskin armottomin pilkka. Hän haluaa purkaa venäläisen myytin ranskalaisen kulttuurin paremmuudesta osoittamalla, miten Pariisin porvareissa ruumiillistuu kaikki se, mitä hän pitää eurooppalaisuuden epämiellyttävimpinä piirteinä. Ranskan porvariston asema pohjautuu häikäilemättömään egoismin ja oman edun tavoitteluun.

Satiirisen tapainkuvauksen alta paljastuu lopulta Dostojevskin moraalifilosofinen kritiikki. Porvariston menestymisen taustalla hän näkee ration eli järjen ylikorostuneen ihailun. Dostojevskille eurooppalaisuus tarkoitti nimenomaan rationalismin ja individualismin palvontaa. Euroopan matkakuvaus onkin ennen muuta järki- ja yksilöuskon kritiikki.

Eurooppalainen Venäjä

Eurooppa-satiirin terävin kärki kohdistuu kuitenkin Dostojevskin omiin maanmiehiin ja -naisiin. Hän ivaa niitä venäläisiä, jotka hänen mielestään ihailevat Eurooppaa. Tähän eurooppalaiseen Venäjään hän lukee lähes koko oman yhteiskuntaluokkansa, venäläisen aateliston ja älymystön.

Dostojevski käy läpi Venäjän eurooppalaistumisen kulttuurihistorian, ja tähän sisältyy hänen moraalisaarnansa ydin. Pietari I:n uudistuksista alkunsa saanut eurooppalaistuminen on tuottanut venäläisen nykyihmisen, joka on eurooppalaisen ”sivistyksen versoilla” ja ”parilla kirjalla” kuorrutettu ”homonculus”, alkemistin luoma epäihminen. Tämä ihmistyyppi on kadottanut kosketuksensa omaan maaperäänsä (potšva), kansaansa ja venäläisyyteensä, sen perimmäiseen olemukseen.

Dostojevskin kritiikki kohdistuu sekä venäläisiin radikaaleihin ja liberaaleihin että konservatiiveihin, sekä zapadnikkeihin että slavofiileihin. Hän arvostelee koko oman aikansa älymystöä ja kulttuurieliittiä siitä, että nämä ovat asettaneet itsensä kansan yläpuolelle ja menettäneet elimellisen yhteyden siihen venäläisyyteen, jota kansa ja sen talonpoikainen elämäntapa Dostojevskille edustaa. Kansa on hänelle venäläisyyden voimavara, sen todellinen maaperä.

Veljeys ja autenttinen venäläisyys

Lopulta Dostojevski siirtyy dekonstruoimaan Ranskan vallankumouksen iskulauseen ”vapaus, veljeys, tasa-arvo” eurooppalaisen yhteiskuntajärjestyksen ja ihanteiden perustana. Hän tarttuu erityisesti veljeyden käsitteeseen ja päätyy toteamaan, että vapautta ja tasa-arvoa ei Euroopasta voi löytää, koska länsimainen ihminen ei kykene veljeyteen. Yksilöusko ei salli sellaista nöyrtymistä ja uhrautumista toisen ihmisen edestä, jota todellinen kristillinen veljeys edellyttää.

Jos kerran länsimaisessa yhteiskunnassa ei tällaista veljeyttä ole eikä länsimainen ihminen siihen luonnostaan pysty, niin kuka sitten pystyy? Minkä ”heimon tuntoon”, Dostojevskia lainaten, tällainen veljeys sisältyy ”tiedostamattomasti”? Dostojevskin vastaus on Venäjän kansa. Venäjän sivistyneistö ja yläluokka ovat menettäneet kosketuksensa todelliseen veljeyteen, mutta se on potentiaalisesti olemassa Venäjällä, jossa järki- ja yksilöusko ovat tuontitavaraa.

Arvokysymykset ovat saaneet paljon painoa nykyisessä ulkopoliittisessa puheessa sekä Venäjällä että Euroopassa, ja siitä näkökulmasta voi todeta, että Dostojevski – joka painottaa eurooppalaisen ja venäläisen kristillisyyden eroa – tulee yhtä kaikki viitanneeksi nimenomaan kristillisyyteen Euroopan ja Venäjän yhteisenä arvopohjana. Mutta hänen näkökulmastaan käsin tämä yhteinen kristillinen arvopohja toteutuu Venäjän kansan keskuudessa paremmin ja otollisemmalla maaperällä.

Dostojevski haluaa siis tehdä eron Venäjän ja Euroopan välillä, mutta tosiasiassa hänen oman ajattelunsa filosofiset perusteet nojaavat osin eurooppalaiseen ajatteluun, erityisesti saksalaiseen idealismiin ja romantiikan kansallisajatteluun. Dostojevskin käsitys kansasta ja sen luontaisista ominaisuuksista muistuttaa esimerkiksi Hegelin vaikutusvaltaista käsitystä Volkgeistista, kansan hengestä. Hegeliläisyydellä oli vahva vaikutus venäläiseen 1800-luvun aatemaailmaan.

Dostojevski kirjoituksesta hahmottuu hänen omalle ajalleen tyypillinen luonnollistava ja essentialistinen käsitys kulttuurisesta identiteetistä. Hän pitää venäläisyyttä ylhäältä annettuna, valmiina, luonnollisena ja muuttumattomana. Tämän normatiivisen ja hierarkkisen näkemyksen mukaan on olemassa kaksi ”venäläisyyttä”, kaksi tapaa olla venäläinen, jotka hän esittää toistensa vastakohtina. Toinen venäläisyys on epäaitoa eurooppalaisuuden imitaatiota ja toinen aitoa, omaan maaperään kiinnittyvää autenttista venäläisyyttä.

Dostojevski ja Venäjän nykyeliitti

Dostojevski jatkoi Eurooppaan liittyvää kirjoittelua 1870-luvulla ajankohtaisjulkaisussa Kirjailijan päiväkirja, jossa hän otti säännöllisesti kantaa aikansa yhteiskunnallisiin ja poliittisiin tapahtumiin. Poliittinen tilanne Euroopassa kiristyi tuolloin Balkanin kriisiksi ja lopulta Venäjän ja Turkin väliseksi sodaksi. Nämä kirjoitukset ovat nyt osoittautuneet hyödylliseksi, kun on haettu klassikoista auktoriteettia konservatiivisen kansallismielisyyden tueksi.

Nikita Mihalkov, joka on paitsi kansainvälisesti palkittu elokuvaohjaaja myös äänekäs presidentti Putinin kannattaja, nosti esille Dostojevskin Kirjailijan päiväkirjan pari päivää ennen Krimin kansanäänestystä. Mihalkov lausui valtiollisella Rossija-televisiokanavalla otteita vuoden 1877 marraskuussa kirjoitetusta Slaaveista, tai kuten Dostojevskin kiistakirjoituksen koko nimi kuuluu: Slaaveista. Pari erityisen henkilökohtaista sanaa jotka olen jo kauan halunnut sanoa:

Venäjällä ei koskaan ole ollut eikä tule olemaan pahempia kadehtijoita, panettelijoita ja suoranaisia vihamiehiä kuin nuo slaavilaisheimot heti sen jälkeen kun Venäjä on vapauttanut ne ja kun Eurooppa on tunnustanut ne vapaiksi! … Vapauduttuaan he aloittavat uuden elämän pyytämällä Eurooppaa, esimerkiksi Englantia ja Saksaa, takaamaan ja suojelemaan niiden vapautta, ja vaikka myös Venäjä osallistuu eurooppalaiseen konserttiin he tekevät sen puolustaakseen itseään Venäjää vastaan … Vapautetut slaavit julistavat erityisen mielellään, että he ovat valistunutta väkeä joka pystyy viemään eteenpäin korkeinta eurooppalaista kulttuuria, kun taas Venäjä on barbaarien maa … He lukevat hurmiossaan Pariisin ja Lontoon lehdistä sähkeitä joissa julistetaan että Bulgarian hallitus on viimein kaatunut pitkien ja myrskyisten eduskuntakiistojen jälkeen ja että muuan Ivan Tsiflik [Dostojevskin keksimä nimi] on lopulta ottanut vastaan ministerineuvoston puheenjohtajan paikan. (suom. Olli Kuukasjärvi 1996)

Ei ole vaikea nähdä, miten Dostojevskin kirjoitus vaikuttaa venäläisestä konservatiivinäkökulmasta profeetalliselta. Tämän näkemyksen mukaan Dostojevski ennusti Ukrainan tapahtumat lähes 150 vuotta sitten; hän ennusti jopa Janukovitšin paon ja uuden pääministerin valinnan. Analogian mukaisesti kiittämättömät slaaviveljet – tällä kertaa melko kaukaisten eteläslaavien sijasta paljon läheisemmät itäslaavit, jotka hiljattain ovat vapautuneet turkkilaisten sijasta kommunismin ikeestä – ovat kääntyneet Euroopan puoleen ja Venäjää vastaan.

Omassa historiallisessa kontekstissaan Dostojevskin pamfletin kirvoitti tilanne, jossa panslavismi oli levinnyt hurmosliikkeen kaltaisena ilmiönä aateliston keskuudessa ja sen nimissä oli lähdetty vapaaehtoisesti sotimaan heimoveljien rinnalla. Muun muassa Leo Tolstoi kuvaa tätä liikettä Anna Kareninan lopussa. Dostojevski kuitenkin ennakoi Serbian, Bulgarian, Montenegron, Bosnian ja Hertsegovinan kääntymistä sodan loputtua Euroopan suurvaltojen puoleen. Hän syyttää slaaviveljiä kiittämättömyydestä mutta samalla myös visioi slaavien väistämättömän yhteisen tulevaisuuden:

Venäjän on vakavasti varauduttava siihen, että vapautuneet slaavit heittäytyvät innoissaan Euroopan syliin ja omaksuvat ominaislaatunsa kadottamisen uhallakin eurooppalaiset menettelytavat, niin poliittiset kuin sosiaalisetkin, ja käyvät läpi pitkän eurooppalaistumisen kauden ennen kuin pääsevät vähitellen perille slaavilaisuutensa merkityksestä ja erityisestä slaavilaisesta kutsumuksestaan maailmassa. (suom. Olli Kuukasjärvi 1996)

Dostojevskin visio ”slaavilaisuudesta” ja sen erityisasemasta maailmassa on kuvitteellinen rakennelma, joka istuu huonosti nykypäivän kulttuurien ja identiteettien hybridiseen todellisuuteen. Mihalkovin tv-esiintyminen, jota Youtubessa voi loputtomasti toistaa, on puolestaan populistista historian ja kansallisromanttisen retoriikan hyödyntämistä tilanteessa, jossa ei ole kyse irrationaalisesta ”heimojen tunnosta”, ykseydestä tai ”slaavilaisuudesta”. Sen sijaan kyse on yhtäältä Ukrainan valtion kriisistä ja toisaalta Venäjän federaation entiseen neuvostotilaan liittyvistä taloudellisista, poliittisista ja sotilaallisista eli täysin rationaalisista – ja jostakin näkökulmasta myös legitiimeistä – intresseistä.

Kaikki Venäjällä eivät suinkaan kannata Mihalkovin panslavistista Dostojevski-profetiaa. Monet pitävät sitä osoituksena siitä, miten Dostojevskin teoksista löytyvillä nationalistisilla, messianistisilla, ekspansionistisilla ja/tai antisemitistisillä mielipiteillä pönkitetään konservatiivista ja kansallismielistä positiota erityisesti silloin, kun halutaan hännystellä nykyvallanpitäjiä.

Tosiasiassa Ukrainan ja Krimin kysymys on jakanut venäläisten mielipiteitä rajusti. Liberaaliälymystö on vastustanut Venäjän johdon toimia allekirjoittamalla vetoomuksia, järjestämällä konferensseja ja rauhankävelyjä sekä kommentoimalla tilannetta aktiivisesti riippumattomissa tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa. Moni näkee Venäjän ja itsensä osana Eurooppaa ja katsoo, että Venäjän johdon toimet Ukrainan ja Krimin kriisien yhteydessä vaarantavat radikaalisti kaikki integroitumispyrkimykset sekä maan sisäiset demokratisoitumisprosessit.

Lopuksi

Venäjän päätökseen ryhtyä sotaan Turkkia vastaan vuonna 1877 vaikutti pyrkimys palauttaa hävityn Krimin sodan seurauksena menetetty poliittinen arvovalta. Lisäksi Venäjä halusi turvata sotilaalliset ja taloudelliset etunsa Mustallamerellä. Sodan seurauksena Itävalta-Unkari erosi kolmen keisarin liitosta, jonka se muodosti Venäjän ja Saksan kanssa. Saksa taas tuki Venäjää ja vastusti vanhaa vihollistaan Ranskaa. Kun Venäjän laivasto eteni Konstantinopoliin, Britannia lähetti sotalaivoja turkkilaisten avuksi. Venäjä ei lopulta valloittanut osmanien valtakunnan pääkaupunkia. Eurooppalaisten suurvaltojen ”konsertti” sai sovituksi rauhan. Serbia, Montenegro ja Romania itsenäistyivät.

Balkanin kriisin rauhanehdot vahvistettiin Bismarckin arvovallan turvin Berliinin kongressissa. Siellä, yhteisen pöydän ääressä, Euroopan suurvallat sopivat konfliktin jälkivaikutuksista. Venäjä luopui vaatimuksistaan Bulgarian suhteen. Viimeaikainen historiankirjoitus on kritisoinut kongressia eurooppalaisen imperialismin huippukaudelle tyypillisestä päätöksentekotavasta, jossa suurvaltojen valtiomiehet piirsivät rajoja kartalle piittaamatta alueiden demografisesta tai kulttuurisesta todellisuudesta. Mutta kukaan tuskin kuitenkaan kiistää sitä, että ilman venäläisiä ei Venäjän aluevaltauksien kohtalosta olisi voitu sopia. Jos keisari Aleksanteri II:n virkamiehiin ja poliitikkoihin olisi tuolloin sovellettu eurooppalaisia matkustusrajoituksia, rauhan ehdot olisivat todennäköisesti jääneet vahvistamatta.

Lähteet

Dostojevski, Fjodor, Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista. Suom. Tiina kartano, Tampere: niin&näin, 2009.

Dostojevski, Fjodor, Kirjailijan päiväkirja. Suom. Olli Kuukasjärvi. Helsinki: Otava, 1996.

Kirkinen, Heikki (toim.), Venäjän historia. Helsinki: Otava, 2002.

Yavuz, M. Hakan ja Peter Sluglett (toim.), War and Diplomacy: The Russo-Turkish War of 1877-1878 and the Treaty of Berlin. Salt Lake City: The University of Utah Press, 2011.

Nikita Mihalkov Rossija-kanavalla: http://www.youtube.com/watch?v=S90-S550nLI

Älymystön vetoomuksista ja konferensseista:

http://www.gazeta.ru/culture/2014/03/14/a_5950121.shtml

http://www.youtube.com/watch?v=uRkhmWAdees

http://www.echo.msk.ru/news/1282870-echo.html

Artikkelikuva: Michal Jarmoluk / Pixabay

Julkaisu Idänkysymys vai euroopankysymys? Dostojevski, venäläinen kulttuurieliitti ja historialliset analogiat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.