Kuulumisen politiikka on hedelmällistä nähdä kehityskulkuna. Se pyrkii rakentamaan kuulumista yhteisöön määrittämällä samalla, mitkä puolet ovat keskeisiä kuulumisen ja yhteisön jäsenyyden näkökulmasta.

Kuulumisen politiikka tarkoittaa rajojen vetämistä ja sisältää myös kuulumattomuutta – haluttomuutta kuulua yhteisöön tai sen ulkopuolelle sulkemista – ja rajalla tai välitilassa olemista.

Viro ja kuulumisen politiikka

2000-luvun alussa Virosta rakennettiin aktiivisesti Pohjoismaata, joka erottuisi Latviasta ja Liettuasta. Edistääkseen liittymistään Euroopan unioniin Viron poliittinen johto yritti ”irrottaa” Viron neuvostoaikaiseksi yhteisöksi mielletystä Baltiasta ja liittää sen Pohjoismaihin.

EU-jäsenyys muutti pohjoismaisuuteen tähtäävää kuulumisen politiikkaa.

EU-jäsenyys muutti pohjoismaisuuteen tähtäävää kuulumisen politiikkaa. Uusi suhtautuminen on johtanut muun muassa siihen, että entinen eron tekeminen Latviaan ja Liettuaan on nykyisin vaihtunut maiden mukaan ottamiseksi.

Presidentit merkittävinä toimijoina

Presidenttejä voi pitää kansallisen tason kuulumisen politiikan keskeisinä toimijoina. Siksi on syytä tarkastella Viron kolmen presidentin puheita, joissa Pohjoismaita käsitellään suhteessa Viroon, vuosilta 1992–2016.

Viron perustuslain mukaan presidentti edustaa maata kansainvälisissä suhteissa. Lisäksi Lennart Meri (kausi 1992–2001) ja Toomas Hendrik Ilves (kausi 2006–2016) toimivat molemmat ennen presidenttikausiaan sekä suurlähettiläinä että ulkoministereinä. Viron uudelleen itsenäistymisaikaiseen poliittiseen johtoon kuulunut Arnold Rüütel oli presidenttinä vuosina 2001–2006.

Analyysin ulkopuolelle jää Viron nykyinen presidentti Kersti Kaljulaid, jonka kausi alkoi vuonna 2016 syksyllä. Koska hänen kautensa on yhä kesken, hänen puheitaan ei tässä artikkelissa käsitellä.

Katsaus puheisiin

Tätä artikkelia varten analysoiduista 202 puheesta presidentti Ilves on pitänyt 49, presidentti Rüütel 61 ja presidentti Meri 92. Rüütelin toimikausi oli vain puolet Meren ja Ilveksen kausista, joten hän piti puheita suhteellisesti eniten.

Kaikki presidentit käsittelivät puheissaan Viron ja Pohjoismaiden suhteita, mutta intensiivisintä se oli 1990-luvulla ja 2000-luvun alkuvaiheessa. Ilveksen puheiden määrä on pienin sekä absoluuttisin että suhteellisin luvuin.

Aineistosta erottui neljä erilaiseen vuorovaikutukseen perustuvaa kuulumisen muotoa: Viro Pohjoismaana, Viro ei-vielä-Pohjoismaana, Viro Pohjoismaiden naapurimaana ja Viro osana päivitettyä Pohjolaa.

Näin Viro määriteltiin puheissa joko Pohjoismaihin kuuluvaksi tai ei-kuuluvaksi maaksi, tai sitten sen nähtiin olevan rajatilassa tai matkalla kehittymässä Pohjoismaaksi. Pohjoismaat taas nähtiin joko muuttumattomana ja pysyvinä esimerkiksi ilmaston perusteella tai sitten muuttuvina ja kehittyvinä – päivitettynä Pohjolana.

Viro Pohjoismaana

Kun Virosta puhuttiin pohjoismaana, pohjoismaisuus kuvastaa useimmiten maantieteellistä sijaintia ja siitä johtuvia ominaisuuksia, kuten pohjoismaisia vuodenaikoja. Kuten Rüütel kiteyttää:

”Viron luonnossa on paljon pohjoismaista kauneutta: järviä ja soita, metsien hiljaisuutta ja valoisia kesäöitä, talvisin lunta ja jäätä.”

Puheissa puhutaan pohjoismaisten kansojen tiiviistä ja ainutlaatuisesta yhdessäelosta luonnon kanssa. Maantieteellinen sijainti merkitsee samalla kuulumista tietynlaiseen ilmastoon ja ympäristöön, jotka muokkaavat ihmisiä ja yhteiskuntia.

Luonnon lisäksi Viron pohjoismaisuus kytketään (ihmisten) ominaisuuksiin, esimerkiksi ”pohjoismaiseen machouteen”, asiallisuuteen, ahkeruuteen tai pidättyväisyyteen ja hillittyyteen.

Kun korostetaan luontoa, maantiedettä ja muita ihmisistä riippumattomia tekijöitä, Pohjoismaista tulee epäpoliittinen kokonaisuus. Varsinkin 1990-luvulla ”Länteen siirtymisen” kontekstissa tämä epäpoliittinen olotila palveli maan ulkopoliittisia päämääriä.

Viro ei-vielä-Pohjoismaana

Jos Viro ei puheissa vielä ollut Pohjoismaa, se perustuu pitkälti yhteiskunnalliseen kehitykseen. Pohjoismaisuus merkitsee kehittynyttä, arvopohjaista, solidaarista, rehellistä, avointa, arvokasta ja läpinäkyvää hyvinvointiyhteiskuntaa. Viron yhteiskunnallinen kehitystaso taas (toistaiseksi) estää sitä olemasta Pohjoismaa.

Esimerkki molemmista löytyy Ilveksen puheesta vuodelta 2006, jossa hän kommentoi virolaisten odotettavissa olevaa elinikää sanomalla, että naiset ovat melkein Pohjolan tasolla mutta ”miesten elinikä on edelleen itäeurooppalainen”.

Näin Pohjolan vastakohtana toimii Itä-Eurooppa tai vielä voimakkaammin sille ominainen ”Neuvostoliiton jälkeinen saasta”.

Presidentit muistuttavat Viron epäkohdista ja kertovat, että kehittymällä oikeaan suuntaan maa voi ”siirtyä” tavoitellusti Pohjoismaiden joukkoon.

Viro ei-vielä-Pohjoismaana on selvästi vähiten edustettu kaikkien presidenttien puheissa. Sitä käytetään sisäpoliittisesti. Presidentit muistuttavat virolaisia poliittisia toimijoita maan epäkohdista ja kertovat, että kehittymällä oikeaan suuntaan Viro voi ”siirtyä” tavoitellusti Pohjoismaiden joukkoon.

Viro Pohjoismaiden naapurimaana

Määrällisesti suurin kuulumisen muoto, Viro Pohjoismaiden naapurimaana, keskittyy yhdistymisen sijaan yhteistoimintaan. Yhteistyötä tehdään naapureiden tai kumppaneiden kanssa sekä Baltiassa että Pohjoismaissa.

Rinnakkaiseloa tukevat myös ilmaisut, jotka korostavat naapuruutta, ystävyyttä tai kumppanuutta. Presidentit käyttävät määritelmiä kuten ”naapurit Pohjoismaat”.

Kuulumisen politiikan näkökulmasta kategoria on ”kohteliaisuuspuhetta”, jolla varmistetaan olemassa olevia hyviä suhteita.

Tämä kuulumisen muoto rakentaa toisiaan täydentäviä kokonaisuuksia, joiden keskiössä on (monesti Baltian maihin sijoitettu) Viro ja sen vierellä Pohjoismaat. Nämä luokitellaan osaksi suurempaa kokonaisuutta, Itämeren aluetta tai EU:ta, joskus myös yleisemmin Eurooppaa, jopa transatlanttista aluetta tai koko maailmaa.

Viro Pohjoismaiden naapurimaana korostaa mutkatonta alueellista yhteistyötä. Kuulumisen politiikan näkökulmasta tämä kategoria on ”kohteliaisuuspuhetta”, jolla ei etsitä uusia avauksia tai rakenneta alueellisia kokonaisuuksia vaan varmistetaan olemassa olevia hyviä suhteita.

Viro osana päivitettyä Pohjolaa

Puhe Virosta osana päivitettyä Pohjolaa haastaa ajatuksen vain viidestä Pohjoismaasta. Se on esimerkki siitä, miten kuulumisen politiikka pyrkii muokkaamaan vuorovaikutuksen molempia osapuolia.

Presidentit puhuvat esimerkiksi Baltia-Pohjola-alueesta. Lisäksi kerrotaan Itämeren pohjoiskaaresta, joka koostuu Tanskasta, Ruotsista, Suomesta, Virosta, Latviasta ja Liettuasta.

Viimeksi mainitusta kokonaisuudesta käytetään myös nimeä NB (Nordic-Baltic) 6, jonka maat koostuvat EU:hun kuuluvista Pohjois- ja Baltian maista, tai NB 8, johon edellisten lisäksi kuuluvat myös Norja ja Islanti.

Kun 1990-luvulla ”päivityksen” pohjana käytettiin historiallisia kuvioita, Ilveksen puheista esiin nouseva NB 6 tai 8 on nykyiseen toimintaympäristöön räätälöity alueellinen kokonaisuus. Sen tarvetta perustellaan alueen yhteisillä intresseillä.

Moninainen kuulumisen politiikka

Pohjoismaiden merkitystä määritellään puheissa useampien tekijöiden kautta. Niistä yhteiskunnalliset näkökannat jäävät hajanaisiksi. Mikään niistä ei nouse esiin yhtä konkreettisesti ja pysyvästi kuin esimerkiksi ihmisestä riippumattomat pohjoismainen ilmasto tai luonto.

Kuulumisen politiikka ole yksisuuntainen sosialisaatioprosessi, vaan se muokkaa vähintään puheen tasolla myös yhteisöä, johon politiikalla tähdätään.

Puheiden sisällöstä hahmottuu kehityskaari, jossa Viron EU-jäsenyyttä edeltävänä aikana kuulumisen politiikan painopiste on maan kuulumisessa Pohjolaan. EU-jäsenyyden jälkeen pohjoismaisen yhteisön rakentaminen konkretisoituu ja Pohjolaa päivitetään eksplisiittisesti.

Implisiittisesti kuulumisen politiikkaan sisältyy silti kamppailu Pohjoismaiden tunnustuksesta Viron kuulumiselle. Toisaalta myös Pohjoismaiden suunnalta on viestitty tarvetta päivittää viiden maan kokonaisuutta kehittämällä Itämeren alueelle sijoittuvia laajempia yhteisöjä.

Pohjoismaiden haastaminen – varsinkin päivitetyn Pohjolan tapauksessa – osoittaa, ettei kuulumisen politiikka ole yksisuuntainen sosialisaatioprosessi, vaan se muokkaa vähintään puheen tasolla myös yhteisöä, johon politiikalla tähdätään.

VTT Sigrid Kaasik-Krogerus toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa.

Artikkelin alkuperäinen versio on julkaistu otsikolla ”Kuvitellut Pohjoismaat Viron presidenttien puheissa” Idäntutkimus-lehden numerossa 2 vuonna 2017, ja sille on myönnetty Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen seuran (VIETS) parhaan vuosina 2017–2018 lehdessä julkaistun artikkelin palkinto.

Julkaisu Kuulumisen politiikka: Pohjois­maat Viron presidenttien puheissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Yksikään Suomea koskeva [ranking]lista ei voi alkaa ilman Nokiaa,” kirjoittaa Elisan virolainen digiportaali Geenius Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Merkittävinä teknologisina uudistuksina portaali mainitsee sekä ”ikonisen” Nokia 3310:n että ”kansanpuhelin” Nokia 1100:n.

Vaikka nykyisin jo historiallisten puhelinmallien muistelu merkittävinä tietoteknologisina saavutuksina saattaa tuntua huvittavalta ja herättää suomalaisissa lähinnä nostalgiaa, se on myös hyvä esimerkki Nokian ”muiston” tärkeydestä Virossa. Nokian huippuaikoina sen puhelimet olivat hyvin suosittuja – myös Virossa. Siellä rinnalla kulki kuitenkin myös vahva symbolinen taso.

Kun Viron silloinen presidentti Lennart Meri kehotti 1990-luvun lopulla puheessaan virolaisia miettimään, mikä voisi olla Viron Nokia, kysymyksestä tuli kansallinen iskulause. Kun Meri toisteli kysymystä muissa presidenttinä pitämissään puheissa, hän täsmensi, ettei tarkoittanut Nokialla ”mustaa laatikkoa, joka laitetaan korvaa vasten, kuten jotkut hölmöt luulivat”.

Varjosta valoon

Suomen hallitusohjelmissa on korostettu tietoyhteiskunnan merkitystä jo vuodesta 1995. Täällä Nokia edusti innovaatiota, joka auttoi pääsemään eroon syrjäisen suomettuneen metsätalousvaltion asemasta.

Nokiasta tuli ennennäkemätön menestystarina ja uudistuneen Suomen symboli. Samalla tietoyhteiskunnan kehittämisen merkitys nousi osaksi suomalaista itsetietoisuutta ja on pysynyt siinä myös myöhemmin, Nokian menestyksen himmenemisen jälkeen.

Suomessa tietoyhteiskuntateema on ollut esillä niin median muutoksen kuin vaikkapa arvojen kehityksen kannalta. Tietoyhteiskuntahankkeissa tavoitteina on usein ollut demokratian parantaminen ja e-kansalaisuus, mutta toisaalta myös taloudelliset tavoitteet, kuten innovaatiot ja uusien työpaikkojen luominen.

Sähköistä viestintää koskevat säädökset koottiin 2000-luvulla yhteen tietoyhteiskuntakaareksi, joka tuli voimaan 2015. Kesäkuussa 2018 tietoyhteiskuntakaaren nimike vaihtuu laiksi sähköisen viestinnän palveluista.

1990-luvun lopulla eurooppalaisilla työmarkkinoilla ”aliurakoitsijana” toimineen Viron kannatti presidentti Merin mukaan korostaa tietoyhteiskuntaa kuten Suomessakin tehtiin. Tosiasia, että Nokia oli juuri naapurimaan Suomen menestystarina, sopi hyvin Virolle, joka niin ikään pienenä valtiona yritti rakentaa uutta asemaansa EU:n ja Naton edistyksellisenä ehdokasmaana.

Neuvostomenneisyydestä tunnettu köyhä Viro alkoi tähdätä edelläkävijäksi tietoteknologian alalla.

Neuvostomenneisyydestä tunnettu köyhä Viro alkoi tähdätä edelläkävijäksi tietoteknologian alalla. Viron ensimmäinen tietoyhteiskuntastrategia, ”The Estonian Way to the Information Society”, julkaistiin vuonna 1994. Vuonna 1996 silloinen Viron Yhdysvaltojen-suurlähettiläs Toomas Hendrik Ilves esitteli tiikeriloikka-nimistä suunnitelmaa, jonka yhtenä keskeisenä ideana oli taata kaikille virolaisille kouluille internetyhteys.

Hankkeen nähtiin osallistumismahdollisuuksien kehittämisen avulla edistävän demokratiaa ja vähentävän sosiaalista epätasa-arvoa viemällä tietoteknologiaa myös syrjäseuduille. Siitä lähtien tietoyhteiskunnan, e-Viron, kehitys ja siihen liittyvät innovaatiot ovat kuuluneet Viron hallitusten prioriteetteihin.

Kietoutunut kehitys ja synergian voima

Parikymmentä vuotta myöhemmin sekä Viron että Suomen tarinat ovat muuttuneet, joskin ne ovat edelleen tiiviisti sidoksissa toisiinsa. Tuoreimpana esimerkkinä innovaatioista Viro lanseerasi vuonna 2015 ensimmäisenä valtiona maailmassa e-kansalaisuuden (e-Residency). Se antaa Viron ulkopuolella asuville ulkomaalaisille digitaalisen henkilöllisyyden, joka mahdollistaa maan digitaalisten palveluiden käytön verkossa.

Vuoden 2017 puoleenväliin mennessä e-kansalaisuus oli myönnetty yli 20 000 ihmiselle. Suurin hakijamaa on Suomi – e-kansalaisista noin 14 prosenttia tulee Suomesta. Kaikista hakeneista negatiivisen päätöksen on saanut vain prosentti hakijoista.

E-kansalaisista noin 14 prosenttia tulee Suomesta.

Kummankin maan poliittisessa ja julkisessa diskurssissa on kehitetty tietoisesti ”meidän” tarinaa tietoyhteiskunnan mallimaana. Vaikka vuonna 2007 ensimmäisenä Euroopassa digitelevisioon siirtynyt Suomi on edelleen Euroopan johtavia maita internetin käytössä, on suomalaisessa mediassa useamman vuoden aikana keskusteltu myös siitä, onko Viron tietoteknologinen kehitys harpannut Suomen ohi. Suomen Kuvalehdessä Viron teknologista kehitystä kuvailtiin ”jättiläisen digiloikaksi”, josta Suomi jää jälkeen.

Viron mallia on seurattu myös käytännössä: vuonna 2013 Suomessa päätettiin ottaa käyttöön Virossa kehitetty X-Road-palveluväylä, jonka kautta henkilötiedot, terveystiedot ja viranomaisten rekisteritiedot ovat käytettävissä tietoa tarvitseville ja siihen oikeutetuille tahoille. Vuosi sitten maat perustivat Viroon yhteisen instituutin, jonka tavoitteena on kehittää palveluväylässä käytettävää X-Road-teknologiaa. Kun Virosta ei löydy tarpeeksi IT-osaajia, heitä houkutellaan maahan Suomesta.

E-vaalit ovat yksi merkittävä alue, jota molemmissa maissa on kehitetty tällä vuosituhannella. Virossa sähköinen äänestäminen on ollut käytössä vuoden 2005 kuntavaaleista lähtien, jolloin vajaa kaksi prosenttia äänistä annettiin sähköisesti. Viime vuoden kuntavaaleissa luku oli lähes 32 prosenttia. Tutkimuksen perusteella aktiivisimmin sähköisesti äänestävät koulutetut ja hyvätuloiset kansalaiset.

Vaikka osa kansainvälisiä asiantuntijoita on kritisoinut virolaista e-vaalijärjestelmää turvallisuusriskeistä ja suositellut jopa siitä luopumista, sähköisen äänestämisen perinne on jo juurtunut osaksi virolaista vaalikäytäntöä ja tietoisuutta edistyksellisestä e-valtiosta ja kansakunnasta.

Suomessa taas e-äänestäminen on takkuillut sekä pitkään samankaltaisena pysyneen äänestämisen perinteen että myös eettisistä kysymyksistä ja turvallisuusriskeistä käydyn keskustelun ja vaarojen takia. Esimerkiksi vuoden 2008 kunnallisvaaleissa sähköistä äänestämistä kokeilleiden kuntien vaalit jouduttiin uusimaan ongelmien vuoksi, vaikka kokeilusta nousi myös hyviä käytäntöjä. Samalla Suomea on kehotettu ottamaan nopeita ratkaisuja tekevältä Virolta oppia sekä e-vaaleihin että siihen tarvittavaan sähköiseen henkilökorttiin liittyen.

Kansalliset tarinat kansainvälisellä areenalla

Suomen ja Viron kietoutunut tietoyhteiskuntakehitys on hyvä esimerkki siitä, miten toisen maan edesottamukset ja saavutukset ovat kannustaneet kahdenkymmenen viime vuoden aikana molempia kehittymään puolin ja toisin. Käytännön kehitystä siivittää molempien maiden mediassa ja poliittisessa diskurssissa kerrottava kansallinen tarina ”meistä” edelläkävijöinä.

Omaa tietoyhteiskuntakehitystä ohjataan ja peilataan toiseen rakentamalla samalla jokapäiväisissä julkisissa teksteissä kansallista identiteettiä. Prosessi osoittaa, miten vakiintuneiden pikkuveli- ja isoveli-roolien sijaan keskiössä on synergia ja vuorovaikutus, joiden avulla kerrotaan kansallista menestystarinaa.

Vakiintuneiden pikkuveli- ja isoveli-roolien sijaan keskiössä on synergia ja vuorovaikutus, joiden avulla kerrotaan kansallista menestystarinaa.

Tarinassa on molemmille maille ja niiden edustajille tarjolla useampia asemia: välillä ollaan johtajia ja edelläkävijöinä, välillä taas ”jäädään jälkeen” ja pitäisi ”ottaa oppia” naapurista. Kansalaisille tämä tarina tarjoaa erinäisiä rooleja: voi olla ylpeä kansalainen, mutta myös miettiä, voisiko omalla toiminnallaan edistää maan voittokulkua – Virossa vaikka äänestämällä seuraavissa vaaleissa sähköisesti.

Vaikka digimuutoksia usein legitimoidaan demokratian edistämisellä (kuten nouseva äänestysaktiivisuus) ja kansalaisten edulla (esimerkiksi paremmat mahdollisuudet äänestää), on Viron tietoyhteiskuntapolitiikkaa tutkimuksessa myös kritisoitu juuri demokratian liian vähäisestä huomioimisesta.

Sisäpolitiikan lisäksi kansakuntien kybertarina on suunnattu kansainväliselle yleisölle osana maabrändiä ja myös noteerattu siellä. Viime vuosina Foreign Affairs -lehti on kutsunut Viroa ”digitaaliseksi Nirvanaksi”, The Guardian ”digitaaliseksi utopiaksi” ja Forbes ”Euroopan digitaaliseksi johtajaksi”. Samalla esiin nousee myös maiden välinen synergia sekä kamppailu it-edelläkävijän johtoasemasta kansainvälisellä areenalla.

Kirjoitus on osa Viro 100 -sarjaa.

VTT Sigrid Kaasik-Krogerus työskentelee tutkijatohtorina Euroopan tiedeneuvoston projektissa ”EUROHERIT – Legitimation of European cultural heritage and the dynamics of identity politics in the EU”. Projekti toimii Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. Hän on mukana myös Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin Jean Monnet -moduulissa ”East Within Europe”. YTT Katja Lehtisaari työskentelee yliopistotutkijana Helsingin yliopistossa Aleksanteri-instituutissa ja Svenska social- och kommunalhögskolanissa. Hänen tutkimuskohteitaan ovat muun muassa mediamarkkinoiden ja uutismedian kehitys, mediatalous ja viestintäpolitiikka, ja maantieteellisenä kohdealueena erityisesti Venäjä ja Pohjoismaat. Hän on myös Suomen Akatemian Venäjän modernisaation valinnat -huippuyksikön ja Helsinki Media Policy -tutkimusryhmän jäsen sekä Idäntutkimus-lehden päätoimittaja.

Julkaisu Viro 100: Kaiken takana oli Nokia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun Suomen juhlavuoden vietto on päättynyt, Politiikasta-lehti julkaisee ensi viikolla juttusarjan satavuotiaasta Virosta. Viro 100 -sarjan viisi kirjoitusta käsittelevät työperäistä matkustamista ja virolaisia Suomen vähemmistönä, Viron ulkopolitiikkaa, Viron ja Suomen mietteitä pohjoismaisuudesta sekä tietoyhteiskunnan kehitystä. Sarjan perusteella voi pohtia, miten nyky-Viro eroaa 1990-luvun alun ”villistä” valtiosta.

Suomalaista lukijaa ajatellen sarjan teemat on valittu niin, että ne perustuvat Viron ja Suomen, tai virolaisten ja suomalaisten, väliseen vuorovaikutukseen. Samat aiheet ovat ajankohtaisia myös Suomessa.

Juttusarjan ideana on purkaa jäykähköä erottelua korostamalla rajat ylittävää toimintaa ja päivittäistä yhteistyötä.

Julkisessa keskustelussa Suomen ja Viron suhdetta hahmotetaan toisinaan isoveli-pikkuveli-asetelman kautta. Juttusarjan ideana on purkaa tällaista jäykähköä erottelua korostamalla rajat ylittävää toimintaa ja päivittäistä yhteistyötä.

Vuorovaikutteinen toiminta tekee näkyväksi, miten maiden ”suuruus” tai ”pienuus” ovat suhteellisia käsitteitä, jotka riippuvat siitä, mitä aihealuetta käsitellään. Lisäksi ne ovat prosessinomaisia ja muuttuvat ajassa. Rajat ylittävä toiminta osoittaa myös, että jonkin asian mieltäminen ”suomalaiseksi” tai ”virolaiseksi” ja niiden tarkka erottelu eivät ole yksiselitteisiä.

Kirjoitussarjan on toimittanut toimituskuntamme jäsen Sigrid Kaasik-Krogerus.

VTT Sigrid Kaasik-Krogerus työskentelee tutkijatohtorina Euroopan tiedeneuvoston projektissa ”EUROHERIT – Legitimation of European cultural heritage and the dynamics of identity politics in the EU”, joka toimii Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. Hän on mukana myös Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin Jean Monnet -moduulissa ”East Within Europe”.

Julkaisu Aluksi: Viro 100 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Rodeo – Viron villit vuodet avaa itsenäisen Viron ensimmäisen hallituksen taivalta, johon kuului valtion ja yhteiskunnan kokonaisvaltainen uudelleenrakentaminen.

Kiur Aarman ja Raimo Jõerandin ohjaama Rodeo – Viron villit vuodet alkaa dokumentin päähenkilön, Viron entisen pääministerin Mart Laarin kertomuksella härästä, jonka raivokohtauksia kutsuttiin taltuttamaan siihen kykenevä kyläläinen: tarttumalla tarpeeksi lujaa härkää kiveksistä hän sai kohtauksen loppumaan.

Vertauskuvauksellisesti tarina avaa itsenäisen Viron ensimmäisen hallituksen taivalta, johon kuului valtion ja yhteiskunnan kokonaisvaltainen uudelleenrakentaminen. Kuten elokuvan päähenkilöt – silloisen hallituksen jäsenet – kertovat, tehtävässä tarvittiin päättäväisyyttä, (uhka)rohkeutta ja ehdottomuutta. Jos ote ei ole tarpeeksi luja, härkä ei taltu vaan raivostuu entisestään.

Dokumentissa ei suoraan sanota, että kipu on se, joka taltuttamisessa lamaannuttaa – joko härän tai osan niistä ihmisistä, jotka eivät löytäneet uudistuneessa Virossa paikkaansa.

Kausi on tulkittavissa sekä Viron valtion että sen kansalaisten luovaksi hetkeksi.

Dokumentissa käsiteltävä ajanjakso on uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäinen hallituskausi, joka pääministeri Laarin johdolla kesti lokakuusta 1992 marraskuuhun 1994. Kausi on tulkittavissa sekä Viron valtion että sen kansalaisten luovaksi hetkeksi.

Erik Ringmar on määritellyt luovan hetken ajaksi, jolloin identiteettikysymykset nousevat pintaan ja vanhat identiteetit katoavat. Niiden tilalle luodaan uusia kertomalla yleisölle tarinoita ja etsimälle niille tunnustusta. Rodeo tarkastelee vuosia, jolloin Virossa uudistettiin vain parin vuoden aikana sekä yhteiskunnalliset käytännöt että rakenteet.

Virolainen pitkäaikainen toimittaja Kalle Muuli kirjoittaa teoksessaan Isamaa tagatuba, että Laarin ensimmäinen hallitus riensi tehtävissään eteenpäin kuin gulagilta onnistuneesti karannut vanki, jota siivittää kuolemanpelko. Muulin mukaan tämä hallitus teki melkein kaikki historialliset päätöksensä, mutta myös kohtalokkaat virheensä, ensimmäisen sadan päivän aikana.

Rodeo antaa hyvän esimerkin siitä, miten luovan hetken muutokset eivät tapahdu jonkin valmiin kaavan mukaan: prosessiin osallistuvat useat yhteiskunnalliset toimijat, ja merkityksistä käydään kamppailua. Jotta voidaan oikeuttaa mittavia yhteiskunnallisia muutoksia, tarvitaan uusia tarinoita ja kertomuksia.

Luovan hetken muutokset eivät tapahdu jonkin valmiin kaavan mukaan: prosessiin osallistuvat useat yhteiskunnalliset toimijat, ja merkityksistä käydään kamppailua.

Dokumentissa tarinaansa kertovat uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäisen hallituksen ministerit. Heidän ohellaan dokumentissa hyödynnetään tarinankertojina sekä virolaista että suomalaista mediaa, aikakauden uutislähetyksiä, jotka kertovat hallituksen toiminnasta.

Valtion ja kansalaisten uudenlaiset tarinat

Viron kohdalla 1990-luvun alun yhteiskunnallisista muutoksista liikkeelle lähtenyttä tarinaa voi kertoa useammalla tavalla. Kansainvälisesti eniten tunnustusta saaneen kertomuksen mukaan köyhä entinen neuvostotasavalta nousi muutamassa vuodessa EU-ehdokasmaiden kärkeen ja liittyi vuonna 2004 sekä EU:hun että Natoon. Nykyisin Viro on näiden rakentava ja yhteistyöhaluinen jäsenmaa, joka tunnetaan myös tietoteknologian edelläkävijänä.

Vaihtoehtoinen näkökulma korostaa kehityksestä maksettua inhimillisen kärsimyksen kova hintaa, joka näkyy Virossa vieläkin köyhyytenä ja siihen liittyvinä sosiaalisina ongelmina esimerkiksi maaseudulla.

Rodeon kertomus sekoittaa nämä näkökulmat: pääministeri Laar muistelee, miten maa onnistui tekemään vaikutuksen ja rakentamaan luottamusta kansainvälisellä areenalla. Samalla elokuvassa näytetään myös maantaloustuottajien, eläkeläisten ja Narvan venäjänkielisen vähemmistön hallituksen politiikkaa vastustavia mielenosoituksia, joissa kansalaisten kiukku ja tyytymättömyys purkautuvat syytöksinä ja johtavat ääritapauksessa jopa käsiksi käymiseen sosiaaliministeri Marju Lauristiniin.

Näin tehdään näkyväksi kansalaisten luova hetki, jolloin yhteiskunnalliset asemat jaetaan uudestaan: 1990-luvun alussa köyhtyneistä kansalaisista, kuten eläkeläisistä, on puhuttu Viron ”häviäjinä”, hallituksen jäsenet ovat yksi esimerkki saman prosessin ”voittajista”.

Asemien uudelleenjako saa välillä myös koomisia piirteitä. Rodeo kertoo, miten entisestä poliittisesta vangista Lagle Parekista, joka oli neuvostoaikana ”erittäin vaarallinen rikollinen”, tuli hallituksen sisäasiainministeri: hänhän oli nähnyt vankilat sisältäpäin.

Sosiaaliministeri ja Tarton yliopiston professori emerita Lauristin kertoo tuoreessa muistelmakirjassaan, että hänet pyysivät hallitukseen hänen opiskelijansa, ”omat lapset” Jüri Luik ja Indrek Kannik, joita oli autettava.

”Lapset” viittaa opettaja–opiskelija-suhteeseen mutta myös ensimmäisen hallituksen ministerien ikään. Viron nykyhallituksessa puolustusministerinä toimiva Luik aloitti ministeriuransa vuonna 1993 samasta pestistä ja oli silloin 26-vuotias. Kuten pääministeri Laar dokumentissa kiteyttää, 32-vuotiaana hän oli hallituksessa ”suhteellisen iäkäs”, koska muut olivat vielä nuorempia.

Pääministeri Laar oli 32-vuotiaana hallituksessa ”suhteellisen iäkäs”, koska muut olivat vielä nuorempia.

Varsinkin osaa EU-maita vaivaavan korkeaa nuorisotyöttömyyttä ja nuorten epämääräisiä tulevaisuusnäkymiä vasten tämä tarina kuulostaa suorastaan uskomattomalta.

Politiikkoina sekä vanhat että nuoret ministerit olivat yhtä lailla noviiseja. Dokumentissa he kertovat, että vaikka hallituksella oli selkeä missio, kukaan heistä ei tiennyt, miten ”oikeasti” tehdään politiikkaa.

Laar kuvailee, miten hän hieman pelkäsi ensimmäisenä työpäivänään, kun ei oikein tiennyt, mitä pääministerin kuuluu tehdä. Samalla uudenlaisia käytäntöjä luotiin reaaliajassa. Näitä tunnustuksia vasten voi pohtia, mitä politiikan taidon ”oppiminen” merkitsee ja miten se näkyy Viron tai jonkun toisen maan nykyisessä käytännössä.

Loppu ja jatkumo

Luovan hetken käsite soveltuu monenlaiseen analyysiin: sen avulla on tulkittu sekä kylmän sodan loppua että EU:n ja Naton laajentumista vuonna 2004. Näin luovalla hetkellä ei ole yksiselitteistä alkua eikä loppua. Voi myös tulkita, että 1990-luvun alussa alkanut luova hetki päättyi maan EU-jäsenyyteen.

Luovalla hetkellä ei ole yksiselitteistä alkua eikä loppua.

Dokumentti loppuu Laarin hallituksen kaatumiseen vuonna 1994, ja jo sitä ennen yhteinen hallitustaival oli jo särkenyt ministerien välisiä ystävyyssuhteita. Silti suurin osa hallituksen jäsenistä jatkoi poliittista uraansa.

Laarin ja hänen puolueensa suosion laskua seurasivat ”uudet tulemiset” nyt jo kokeneina poliitikkoina. Laar toimi toisen kerran pääministerinä vuosina 1999–2002 ja puolustusministerinä 2011–2012. Dokumentin kuvaaman aikakauden hallituksen yksi ”senioreista”, sosiaaliministeri Lauristin, toimi marraskuuhun 2017 yhtenä kuudesta Viron mepeistä.

Yleisemmällä tasolla Rodeo on sekoitus idealismia ja realismia: usko mahdottomaan tilanteessa, jossa näyttää olevan varsin vähän vaihtoehtoja. Tästä viestistä saattaa toisinaan olla hyötyä myös vakiintuneiden yhteiskuntien politiikassa ja sen tarkastelussa.

  DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 29.1.–4.2.2018. Rodeo on festivaalin avajaiselokuva ja sen teemasta järjestetään keskustelutilaisuus perjantaina 2.2.

VTT Sigrid Kaasik-Krogerus työskentelee tutkijatohtorina Euroopan tiedeneuvoston projektissa ”EUROHERIT – Legitimation of European cultural heritage and the dynamics of identity politics in the EU”. 

Julkaisu DocPoint: Tarinoita naapurista: Viron luova hetki ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Epävarmuus tekee identiteetin näkyväksi. Siksi on loogista, että eurooppalainen identiteetti on noussut mielenkiinnon ja väittelyn kohteiksi juuri Euroopan unionin kriisien yhteydessä.

Pakolaisten kasvanut  määrä on lisännyt keskustelua siitä, ketkä kuuluvat ja ketkä hyväksytään Eurooppaan. Talouskriisi puolestaan nostatti vastakkaisia mielipiteitä, pitääkö ”meidän” tukea talousvaikeuksissa olevia ”muita” jäsenmaita.

Kulttuuriperintö osana identiteettipolitiikkaa

Identiteettipolitiikka on kuitenkin jatkuva, joskaan ei aina näkyvä prosessi. Yhtenä merkittävänä mutta julkisuudessa harvemmin näkyvänä EU:n identiteettipolitiikan osana on eurooppalainen kulttuuriperintö.

Keskityn artikkelissa unionin tuoreimpaan ja merkittävimpään kulttuuriperintöaloitteeseen, Euroopan kulttuuriperintötunnukseen (European Heritage Label, EHL), jonka avulla unioni luo eurooppalaista kertomusta. EHL on esimerkki Laurajane Smithin kuvailemasta auktorisoidusta perintödiskurssista eli asiantuntijadiskurssista, joka määrittelee, mitä on eurooppalainen kulttuuriperintö.

Identiteettipolitiikka on jatkuva, joskaan ei aina näkyvä prosessi.

EU on vuodesta 2013 myöntänyt EHL-tunnuksen 29 ”eurooppalaisen merkityksen” omaavalle perintökohteelle 16 jäsenmaassa. Kaksitoista kohdetta sijaitsee niin sanotuissa itäisissä jäsenmaissa – Puolassa, Tšekeissä, Sloveniassa, Unkarissa, Kroatiassa, Virossa ja Liettuassa. Etelä-Euroopan maista kohteita löytyy Kreikasta, Portugalista, Espanjasta ja Italiasta. Loput kohteet sijoittuvat Ranskaan, Hollantiin, Belgiaan, Itävaltaan ja Saksaan.

Euroopan komission kotisivuilta löytyy jokaisen kohteen esittelyvideo, joiden  avulla tarkastelen kohteita. Videot on rakennettu samantyyppisesti, ja niillä kohteiden edustajat kertovat kohteensa tarinan suhteessa Eurooppaan. Kertomusten tarkoituksena on tarjota kansalaisille mahdollisuus samaistua eurooppalaiseen yhteisöön, jota luodaan kulttuuriperinnön avulla.

Perinnön ”eurooppalainen merkitys”

EU:n mielenkiinto eurooppalaista kulttuuriperintöä kohtaan on osa niin sanottua kulttuurista eurooppalaistumista, joka aktivoitui 1990-luvulla Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, kuten Klas-Göran Karlsson kirjoittaa.

Tämä EU:n kolmas integraatiovaihe lisäsi kulttuurisen ulottuvuuden taloudelliseen ja poliittiseen integraatioon. Sen tavoitteena on rakentaa kulttuurin avulla Eurooppaa, johon kansalaiset voisivat samaistua ja tuntea sitä kautta kuuluvansa unioniin.

Kun unioni myöntää kohteille EHL-tunnuksen, se luo samalla sisältöä myös sille, mitä eurooppalainen merkitys tarkoittaa ja mitä se pitää sisällään. Useammat EHL-kohteet tarjoavat vierailijoille museoita ja näyttelyitä, jossa historiaa hyödyntäen kerrotaan, miksi kohde on eurooppalaisittain merkittävä. Päivittäin paikalliset museoammattilaiset ja muut kansalliset ja paikalliset toimijat siis osallistuvat niin ikään eurooppalaisen merkityksen luomiseen.

Ensisilmäyksellä kohteiden paletti näyttää hyvin monipuoliselta.

Ensisilmäyksellä kohteiden paletti näyttää hyvin monipuoliselta: siihen kuuluvat esimerkiksi Ateenan Akropolis ja sitä ympäröivät arkeologiset kohteet; slovenialainen salainen partisaanisairaala, jossa toisen maailmansodan aikana hoidettiin haavoittuneita riippumatta heidän taustastaan; ja Virossa sijaitseva Tarton yliopiston historiallinen kampus. Ajallisesti EHL-kohteet ulottuvat esihistoriasta – neandertalinihmisestä – 1980-luvulle.

Menneisyyden opit

Ajallinen ulottuvuus on vahvasti läsnä kaikissa EHL-kohdevideoissa. Videot kertovat menneisyydestä esimerkiksi siihen ulottuvien juurten kautta. Tšekeissä Moravian alueella sijaitsevan Olomoucin linnan yhteydessä ”juuremme” liitetään juutalais-kristilliseen taustaan ja antiikkiin.

Akropoliksen videossa juuret sijoitetaan antiikkiin, jossa ne kytkeytyvät Platonin ja Sokrateen filosofiaan, klassisen arkkitehtuuriin ja demokratiaan.

Vaikka perintö perustuukin menneisyyteen, keskeistä on sen suhde nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Perinnössä on kyse siitä, miten menneisyys ohjaa ”meidät”, nykyihmiset, tulevaan, kuten Rodney Harrison kirjoittaa.

Kohteiden edustajat kertovat, mitä voimme nykyihmisinä oppia menneestä, jotta osaisimme tehdä viisaita valintoja tulevaa varten. Esimerkiksi Euroopan integraation yhden alullepanijan Robert Schumanin Ranskassa sijaitsevaa kotimuseota esittelevässä videossa korostetaan, miten vihollisia kannattaa kohdella liittolaisina. Toisen maailmansodan jälkeiseen Eurooppaan sijoittuvien kokemusten nähdään olevan merkittäviä myös nykypäivänä.

Puolassa Gdanskin kaupungissa sijaitsevan telakan entisen ammattiyhdistysliikkeen johtaja ja Solidaarisuus-liikkeen perustaja Lech Walesa kertoo videolla toiminnastaan, joka auttoi romuttamaan sosialistista järjestelmää. Rauhanomainen vastarintaliike Solidaarisuus osoitti Walesan mukaan, että suurimmatkin ongelmat kannattaa voimankäytön sijaan ratkaista neuvottelupöydän ääressä.

EHL:ssa näitä oppeja halutaan välittää varsinkin lapsille ja nuorille. Esimerkiksi Puolassa sijaitsevalle ensimmäisen maailmansodan hautausmaalle nro 123 on haudattu Gorlice–Tornowin taistelussa kaatuneet sotilaat riippumatta heidän sotilaallisesta, etnisestä tai uskonnollisesta taustastaan. Hautausmaan edustaja kertoo, että tutustumalla sodan kauhuihin nykynuoret voivat antaa panoksensa siihen, että samanlaiset tapahtumat eivät toistu tulevaisuudessa.

Videoiden kuvamateriaali myötäilee tarinaa menneisyyden opeista. Historiallisten kuvien, karttojen, korujen ja muiden esineiden käsittely (välillä kirjaimellisesti) silkkihansikkain viestii niiden arvosta ja työstä, jota tehdään, jotta ne säilyisivät jälkipolville.

Punaisena lankana videoissa kulkee myös perinnön digitalisointi. Sen avulla helpotetaan arvokkaiden asiakirjojen saatavuutta ja laajennetaan potentiaalista kohderyhmää. Samalla varmistetaan, että asiakirjojen sisältö säilyy tuleville polville.

”Me kaikki”, entäs ne toiset?

EHL on hyvä esimerkki siitä, miten menneen ja tulevan avulla oikeutetaan nykyistä toimintaa, kuten Petterson ja Hellström asian ilmaisevat. Ajatusleikkinä voi miettiä, mistä nykyilmiöstä voisi tulla perintöä, jota tulevat sukupolvet vaalivat sen ”eurooppalaisen merkityksen” johdosta tai pitävät varoittavana esimerkkinä, jonka ei tulisi toistua.

Vaikka EHL-videot antavat kohteiden eurooppalaiselle merkitykselle sisällön, ne herättävät myös kysymään, mitä muita tarinoita kohteista voisi kertoa. Portugalin rannikolla Iberian niemimaalla sijaitsevan kulttuurimaiseman, Sagresin niemenkärjen videossa muistellaan edistyneitä portugalilaisia merenkulkijoita, jotka seilasivat aikanaan kohteesta maailmalle tekemään ”löytöretkiä”. Muuttuisiko tarinan merkitys, jos ”löytöretkistä” puhuttaisiin osana kolonialismia?

Identiteettipolitiikka toimii, jos EU:n kansalaiset pystyvät samaistumaan EHL-kohteiden kautta unioniin tai laajemmin Eurooppaan. Kytkös perinnön ja kuulumisen tunteen välillä ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Samalla voi miettiä, ketä videoissa puhutellaan ja tarjoaako EHL kaikille (EU-kansalaisille) pääsyä osaksi eurooppalaista tarinaa.

Vaikka EU on nostanut kulttuuriperinnön identiteettipolitiikkansa keskiöön, eurooppalaista identiteettiä tai kuulumisen tunnetta ei pysty hallitsemaan jäsenmaihin suunnatun politiikan avulla. Esimerkiksi Puolan nykyhallituksen toiminta asettaa Gdanskin telakan tarinan solidaarisuudesta ja neuvottelujen merkityksestä irvokkaaseen kontekstiin.

Eurooppalaista identiteettiä tai kuulumisen tunnetta ei pysty hallitsemaan jäsenmaihin suunnatun politiikan avulla.

Asian voi kuitenkin ilmaista myös toisinpäin: vaikka julkisuudessa dominoiva päivänpolitiikka määrittää pitkälti tietämyksemme muista EU-maista, menneisyyden tarinat tarjoavat arvokkaan kehyksen päivänpoliittisen toiminnan tulkitsemiseen.

VTT Sigrid Kaasik-Krogerus työskentelee tutkijatohtorina Euroopan tiedeneuvoston projektissa ”EUROHERIT – Legitimation of European cultural heritage and the dynamics of identity politics in the EU”. Projekti toimii Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella.

Julkaisu Kulttuuriperintö eurooppalaisessa identiteettipolitiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.