Ylen A-studiossa pohdittiin helmikuun alussa syitä siihen, miksi Suomessa ei tunnuta enää saavan poliittisia uudistuksia tehtyä. Kyseinen ilmiö ei kuitenkaan koske vain kansallisen tason politiikkaa vaan näkyy myös evankelis-luterilaisen kirkon päätöksenteossa.

Ja kuten kansallisella tasolla, osa kirkon päätöksentekokyvyn ongelmista palautuu tapaan, jolla sen päätöksentekijät valitaan. Tämän mekanismin avaaminen auttaa hahmottamaan laajemminkin vaalien merkitystä edustuksellisen elimen päätöksenteon toimivuuden kannalta.

Vaalit kirkossa

Kirkon 3,95 miljoonan jäsenen yhteisön ylin elin on kirkolliskokous, joka päättää kirkon tärkeimmistä asioista – opista, hallinnosta ja rahoista. Sen jäsenet valitaan joka neljäs vuosi vaaleilla, joista viimeisimmät järjestettiin tiistaina 11.2.2020. Kirkon päätöksenteolla on pidempi historia ja polkuriippuvuus kuin kunnallisella tai valtiollisella traditiolla.

Vaikka säätyvaltiopäivät lakkautettiin vuonna 1906, evankelis-luterilaisen kirkon päätöksenteossa pappissääty on kuitenkin säilyttänyt valtansa. Hiippakuntien papit, mukaan lukien eläkkeelle jääneet, valitsevat keskuudestaan kirkolliskokoukseen 32 pappisedustajaa.

Pappissääty on säilyttänyt valtansa.

Lisäksi kaikki yhdeksän piispaa ovat virkansa puolesta kirkolliskokouksen äänivaltaisia edustajia. Kun maallikkoedustajia valitaan 64, on pappien osuus päättäjistä 43 prosenttia. Pappissäätyyn kuulumattomat kirkon jäsenet pääsevät äänestämään siis vain 57 prosenttia edustajista.

Tämä luonnollisesti vähentää kiinnostusta vaaleihin. Toisaalta eivät vaalit kiinnostaneet kaikkia pappejakaan. Helsingissä pappien äänestysaktiivisuus jäi alle 60 ja muualla maassakin yleisesti alle 70 prosentin.

Kirkolliskokouksen maallikkoedustajat puolestaan valitaan epäsuoralla vaalilla, jossa valitsijoina ovat seurakuntavaaleissa valitut edustajat. Näin ollen juuri käytyjen vaalien tulos heijastelee maallikkoedustajien osalta marraskuun 2018 seurakuntavaalien tulosta.

Vaalin teknistä toimittamista monimutkaistaa se, että maallikoiden äänet painotetaan seurakuntien väkiluvun mukaan. Pienten seurakuntien äänen painoarvo on murto-osa suuren seurakunnan äänen painoarvosta. Lisäksi äänioikeutetuilla valitsijoilla on jo valmiiksi hyvin kapea mandaatti seurakuntien jäseniltä: seurakuntavaalien valtakunnallinen äänestysprosentti oli vain 14.

Kirkollisten vaalien vaikeutena yleisesti on ollut vaalilistojen epäselvyys. Tämä pätee yhtä lailla pappien ja maallikoiden kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaleihin kuin myös seurakuntavaaleihin.

Naispappeja äänestäneet tulivat tukeneeksi naispappeuden vahvoja vastustajia.

Vaikka ehdokkaat valitaan suhteellisella vaalitavalla, valitsijayhdistykset vaihtelevat vaalista toiseen eikä valitsijayhdistysten nimistä käy sisäpiiriläisillekään ilmi listan ehdokkaiden näkemykset ajankohtaisista linjakysymyksistä. Nimissä esimerkiksi käsitteet “yhteinen” tai “yhdessä” ovat käytössä hyvin erityyppisillä valitsijayhdistyksillä.

Lisäksi samalla listalla saattaa olla näkemyksiltään toisistaan voimakkaastikin poikkeavia ehdokkaita. Esimerkiksi Turun hiippakunnassa eräältä pappien listalta tuli valituksi vain kaksi naispappeuden kiivasta vastustajaa, vaikka samalla listalla oli myös naispappeja. Listalla naispappeja äänestäneet tulivat siis – ilmeisesti tahtomattaan – tukeneeksi naispappeuden vahvoja vastustajia.

Vaalien vaikeaselkoisuus yhdistettynä määräenemmistösäädöksiin halvaannuttaa päätöksenteon

Evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen päätöksenteossa yksi keskeisistä seikoista on säätyvaltiopäivien aikaisen määräenemmistön, tai tässä tapauksessa määrävähemmistön, merkitys keskeisissä linjakysymyksissä.

Ehdotus tarvitsee taakseen kolme neljäsosaa edustajista tullakseen hyväksytyksi. Näin ollen hieman yli neljäsosa edustajista voi halutessaan kaataa kaikki määräenemmistöä edellyttävät päätökset. Tämän on koettu hidastuttavan tai jopa halvaannuttavan kirkollista päätöksentekoa.

Päätöksentekotapaa yritettiin uudistaa vuonna 2016, mutta sekään ehdotus ei saanut taakseen tarvittavaa kolmen neljäsosan määräenemmistöä.

On epäselvää, löytyykö seuraavallakaan kaudella määräenemmistöä viemään läpi pitkään keskeneräisinä olleita uudistuksia.

Vaalien kiinnostavin tulos onkin monille kirkolliskokouksen valtasuhteiden jakautuminen keskeisissä linjakysymyksissä. On myös epäselvää, löytyykö seuraavallakaan kaudella määräenemmistöä viemään läpi pitkään keskeneräisinä olleita uudistuksia.

Kirkollisissa vaaleissa ei ole keskitettyä tulospalvelua vaan jokainen hiippakunta julkistaa tulokset omilla kanavillaan ja omalla tavallaan. Valitsijayhdistysten epämääräisyyksien ja kootun tulospalvelun puuttumisen vuoksi tulosten vahvistamisen jälkeenkin on vain suuntaa antavia oletuksia siitä, millaisia arvoja kannattavista ehdokkaista kirkolliskokous tulevalla kaudella koostuu.

Ratkaisuehdotuksia

Kun päätöksentekokyvyn heikentyminen on osittain seurausta vaalitapaan liittyvistä ongelmista, myös ratkaisuja on mielekästä etsiä sen kehittämisestä. Yksi mahdollisuus olisi avata kirkolliskokousedustajien vaali suoraksi kansanvaaliksi eduskuntavaalien tapaan.

“Pappissäädyn” käytännöstä tulisi hellittää ainakin siltä osin, että pappisedustajat ja maallikkoedustajat valittaisiin samalla tavalla eli suoralla yhteisellä vaalilla. Samalla voisi harkita sitä, että seurakuntavaalit ja kirkolliskokousvaalit järjestettäisiin yhdessä.

Vaalien käytännön järjestelyt vaativat uudistamista. Sinetöityjen laatikoiden kuljettamisista pitäisi päästä jo tietojen sähköiseen kirjaamiseen. Sähköistä äänestämistä perinteisen äänestämisen rinnalle voisi harkita. Pappien äänestyksessä käytetään nykyisin myös postiäänestystä, mitä tuskin voi pitää nykyoloissa täysin luotettavana.

Vertailuna voi katsoa valtakunnallisia HOK-Elannon vaaleja, joissa äänestysaktiivisuus on kasvanut samalla, kun nettiäänestäminen on lisääntynyt. Vuonna 2016 äänestysaktiivisuus oli jo 26 prosenttia.

Kirkon kokemukset vaalien ja päätöksenteon välisistä solmukohdista voivat olla opiksi muille.

Myös vaaleja koskeva tiedonkulku tulisi saada tietoyhteiskunnan vaatimuksia vastaavaksi. Kirkolliskokousvaalien tulosten julkistaminen tulisi keskittää siten, että hiippakuntien oman tiedotuksen lisäksi tulokset löytyisivät pikimmiten myös keskitetysti. Tulostiedoissa tulisi olla samantyyppisiä taustatietoja kuin kansallisissa vaaleissa: ikä, paikkakunta, uusi tai jatkava ehdokas, valitsijayhdistys, ja linkki valitsijayhdistyksen esittelyyn, josta kävisi ilmi keskeiset linjakysymykset.

Valitsijayhdistysten tulisi kehittää sisäistä yhtenäisyyttään siten, että yhden listan ehdokkaat sitoutuisivat keskeisten linjakysymysten osalta yhteisiin tavoitteisiin. Nyt aloittava kirkolliskokous saa mahdollisesti käsiteltäväkseen aloitteen kirkollisten vaalien kehittämisestä. Uudistustyössä vaaditaan ennakkoluulottomuutta ja jopa riskinottoa kirkollisen päätöksentekokyvyn palauttamiseksi.

Aloitteenteko-oikeus on jokaisella kirkolliskokousedustajalla sekä hiippakuntavaltuustoilla. Rohkaiseva esimerkki uudistusmahdollisuuksista on jo toteutettu seurakuntavaalien äänestysoikeuden ulottaminen 16-vuotiaisiin.

Kirkon kokemuksista kuuleminen hyödyllistä myös vaalijärjestelmää kehittävälle parlamentaariselle työryhmälle

Yhtä lailla on tärkeää, että eri edustuksellisten elinten uudistustarpeita käsitellään rinnakkain, koska ongelmat ja mahdolliset ratkaisut ovat osin yhteisiä. Helmikuussa 2020 asetettiin parlamentaarinen työryhmä, jonka tehtävä on kehittää keinoja vaalijärjestelmän toimivuuden ja suhteellisuuden toteutumisen parantamiseksi ja alueellisen edustavuuden turvaamiseksi.

Kirkolla on opittavaa sen työn tuloksista, mutta vastavuoroisesti myös kirkon kokemukset vaalien ja päätöksenteon välisistä solmukohdista voivat olla laajemminkin hyödyllisiä instituutioiden kehittämisen näkökulmasta.

Titi Gävert on vieraileva tutkija Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella, asiantuntija kirkkohallituksessa (vv.) sekä väitöstutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Heikki Hiilamo on sosiaalipolitiikan professori Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella ja Helsingin yliopistossa.

Hanna Wass on yleisen valtio-opin dosentti Helsingin yliopistossa ja työpaketin johtaja Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU) -tutkimushankkeessa.

Julkaisu Miten palauttaa kirkon päätöksentekokyky? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Joka neljäs vuosi järjestettävät seurakuntavaalit ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäisen demokratian keskeisin instituutio, jossa jokaisella noin 3,9 miljoonalla kirkon 16 vuotta täyttäneellä jäsenellä on äänioikeus.

Vaikka seurakunnilla on monissa kunnissa merkittävä rooli sosiaalipalvelujen tuottajana, seurakuntavaaleja käsitellään julkisuudessa lähes yksinomaan kirkon omasta kontekstista käsin. Tämä näkökulmarajaus peittää alleen seurakuntavaalien tiiviin yhteyden laajempaan yhteiskunnalliseen kehitykseen.

Seurakuntavaaleissa ilmenevät monet edustuksellisen demokratian trendit sinä määrin teräväpiirteisessä muodossa, että niitä voi jopa pitää  suunnannäyttäjinä.

Tarkastelemme 18.11.2018 järjestettyjä seurakuntavaaleja erityisesti demokratiatutkimuksen kehyksestä. Vaaleissa ilmenevät monet edustuksellisen demokratian trendit siinä määrin teräväpiirteisessä muodossa, että niitä voi jopa pitää tältä osin suunnannäyttäjinä.

Demokratian kannalta keskeisiä piirteitä ovat seurakuntavaalikampanjan irrallisuus valittavien päätöksentekoelinten tehtäväkentästä ja siitä seuraavat edustuksellisuusongelmat, matala äänestysaktiivisuus ja vaikeudet äänestäjien tavoittamisessa, jakolinjojen jyrkkeneminen ja polarisaation vahvistuminen sekä vaalidemokratian uudistumiseen liittyvät paineet.

Mistä vaaleissa äänestetään ja mistä valitut edustajat päättävät?

Seurakuntavaalien tehtävä on sama kuin demokraattisilla vaaleilla yleisestikin eli valita edustajat, tässä tapauksessa luottamushenkilöt seurakuntiin. Seurakuntayhtymissä valitaan samalla kertaa sekä yhtymään kuuluvien paikallisseurakuntien seurakuntaneuvostojen jäsenet että koko seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston jäsenet.

Itsenäisissä seurakunnissa kirkkovaltuustoihin valituksi tulleet päättävät kyseisen seurakunnan toiminnan linjauksista ja resurssien käytöstä. Valtuustojen jäsenet vastaavat myös työntekijöiden rekrytoinneista ja nykyisin yhä useammin myös kirkkoherran valinnasta.

Evankelis-luterilaisen kirkon päätöksentekorakenne ja edustuksellisten elinten keskinäiset suhteet ovat monimutkaiset. Päätöksentekojärjestelmään kuuluvat paikallisseurakuntien neuvostojen ja valtuustojen lisäksi hiippakuntavaltuustot jokaisessa hiippakunnassa, kirkolliskokous sekä Kirkkohallituksen täysistunto. Lisäksi päätösvaltaa käyttää piispainkokous eli hiippakuntien piispat ja arkkipiispa.

Kirkolliskokouksen jäsenet valitaan vaaleilla, joissa äänestäjinä ovat seurakuntavaaleissa valitut seurakuntien luottamushenkilöt. Seurakuntavaaleissa valitaan siten sekä paikalliset päätöksentekijät että ylimpien päätösvallan käyttäjien maallikkovalitsijat.

Seurakuntavaalikampanja on pitkälti eriparia päätöksenteon arjen kanssa.

Hallinnollinen vaikeaselkoisuus aiheuttaa osaltaan sen, että seurakuntavaalikampanja on pitkälti eriparia päätöksenteon arjen kanssa. Kirkon sisällä vaalit nähdään usein tilaisuutena nostaa laajempia uskontoon ja kirkon tehtäväkenttään nivoutua kysymyksiä julkiseen keskusteluun ja siten lisätä kirkon yhteiskunnallista näkyvyyttä.

Tästä lähtökohdasta seurakuntavaalien korkea äänestysprosentti näyttäytyy signaalina siitä, että kirkko kiinnostaa ihmisiä. Seurakuntavaalien rooli yleisenä kirkon tunnettuus- ja mielikuvakampanjana näkyi niin vuoden 2014 ”Usko hyvän tekemiseen” kuin näiden vaalien ”#minunkirkkoni” -teemassa.

Etenkin jälkimmäisen viestin tavoitteena oli tuoda esiin jäsenistön moninaisuutta ja sitä kautta kirkon sisäistä moniäänisyyttä, mutta se sai myös osakseen kritiikkiä yksilökeskeisestä ”tee kirkosta mieleisesi” -lähestymistavasta.

Seurakuntavaalien yhdistämisestä valtakunnalliseen markkinointityyppiseen kampanjaan seuraa se ongelma, että vaalien alla puhutaan monenlaisista kirkon oppiin ja etiikkaan liittyvistä kysymyksistä. Ne ovat merkityksellisiä sitä kautta, että seurakuntavaaleissa valitut valitsevat edustajat teologisista linjauksista päättävään kirkolliskokoukseen.

Niiden pohjalta jäsentyvät jakolinjat eivät kuitenkaan juuri näy seurakuntaneuvostojen ja kirkkovaltuustojen päätöksenteossa. Äänestäjät saattavat painottaa ehdokasvalinnassaan suhtautumista samaa sukupuolta olevien parien vihkimiseen, kun käytännössä työssä edustajalta vaaditaan budjetin ja strategian valmisteluun tai säästöjen kohdentamiseen liittyvää osaamista.

Kuka edustaa mitäkin?

Seurakuntavaaleissa on useita institutionaalisia ja hallinnollisia järjestelyjä, jotka aiheuttavat ongelmia edustuksellisuuden toteutumiselle. Ehdokasasettelua varten tarvitaan valitsijayhdistys, jossa on vähintään kymmenen äänioikeutettua seurakunnan jäsentä.

Valitsijayhdistysten ainoa tarkoitus on asettaa seurakuntavaaleihin ehdokas tai ehdokkaita. Äänestäjän kannalta valitsijayhdistykset ovat hämmentäviä, sillä yhdistykset eivät ole puolueiden tapaan pysyviä instituutioita vaan ne muodostetaan kutakin seurakuntavaalia varten erikseen. Yhdistyksen taustalla saattaa olla herätysliike, poliittinen puolue tai asukasyhdistys, mutta yleensä se ei käy suoraan ilmi yhdistyksen nimestä tai kuvailusta.

Seurakuntavaalien tuloksista on vaikea muodostaa kuvaa siltä kannalta, mikä jakolinja kulloinkin voitti ja missä määrin tässä oli muutosta edellisiin vaaleihin nähden

Vaalilistat ovat monesti löyhiä yhteenliittymiä eikä niiden perusteella pysty arvioimaan yksittäisten ehdokkaiden asennoitumista. Valitsijayhdistykset eivät toimi valtuustokaudella puolueiden tapaan valtuutettujen ryhmänä, vaan valtuutetut ovat itsenäisinä toimijoita.

Näin ollen vaaleissa esitettävät valitsijayhdistysten ohjelmat eivät sido edes epämuodollisesti valittuja valtuutettuja eivätkä välttämättä sellaisenaan näy valtuustotyöskentelyssä. Äänestäjä joutuu siis tekemään valintansa pitkälti sokkona, koska hän ei voi äänestäessään varsinaisesti tietää, mitä asioita ehdokas valtuustotyössään pyrkii edistämään. Tältä osin seurakuntavaalien tilanne tuo kärjistetysti esiin ”äänestäjän kuluttajansuojaan” liittyvät kysymykset.

Ehdokaslistojen ohjelmia tärkeämmäksi ja vaalien toteuttamisen kannalta välttämättömiksi ovatkin muotoutuneet seurakuntavaalikoneen sisältämät ehdokaskuvailut.

Edustuksellisuusongelmat näkyvät konkreettisesti siinä, että seurakuntavaalien tuloksista on vaikea muodostaa kuvaa siltä kannalta, mikä jakolinja kulloinkin voitti ja missä määrin tässä oli muutosta edellisiin vaaleihin nähden. Edustukselliseen demokratiaan elimellisesti kuuluva vastuullisuus ei näin toteudu juuri muuten kuin henkilötasolla.

Miten innostaa seurakuntalaiset äänestämään?

Äänesaktiivisuudesta käydään kaikkien eri vaalityyppien yhteydessä pitkälti samansisältöinen, äänestäjän motivaatio-ongelmia korostava keskustelu. Seurakuntavaaleissa osallistumisaste saa erityistä huomiota, koska se jää usein huomattava matalaksi. Nyt käytyjen vaalien äänestysprosentti oli 14,4, mikä on runsas prosenttiyksikkö vähemmän neljän vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna.

Seurakuntavaalien erityispiirre on sopuvaalit, jotka voidaan järjestää, mikäli ehdokkaita on yhtä monta kuin valittavassa toimielimessä on jäseniä. Tällä kertaa sopuvaaliin päätyi 13 prosenttia seurakunnista eli 51 seurakuntaa, mikä on lähes kaksinkertainen määrä vuoteen 2014 verrattuna.

Sopuvaaleja järjestetään tavallisimmin pienillä paikkakunnilla, jossa paikkakunnan asukkaiden tai seurakunnan jäsenten määrä on korkeintaan pari tuhatta ihmistä. Tällä hetkellä ei vielä ole tiedossa, onko sopuvaalien seurakunnissa valtuutettuina samat henkilöt kuin edellisellä kaudella.

Demokratian toteutumisen kannalta on kuitenkin keskeistä, että sopuvaaleja käyttävissä seurakunnissa seurakuntalaiset eivät päässeet käyttämään lainkaan äänioikeuttaan. Mikäli sopuvaalien seurakuntien jäsenet huomioidaan, vaalien äänestysprosentti oli noin 13,5.

Toisaalta seurakuntavaaleissa on myös panostettu huomattavasti äänestäjien aktivointiin. Kirkko on tarjoutunut toimimaan demokratian koelaboratoriona ulottaessaan vuonna 2008 ensimmäisenä äänioikeuden 16-vuotiaisiin.

Kuten aiemmissa vaaleissa, ennakkoäänestysmahdollisuus järjestettiin kauppakeskuksissa, toreilla ja pyynnöstä jopa kodeissa. Äänioikeutettuja lähestyttiin kotiin lähetetyllä vaalikirjeellä ja seurakunnat käyttivät markkinointibudjettia esilläoloon #minunkirkkoni-teemalla. Osallistumisesta pyrittiin palkitsemaan: esimerkiksi Helsingin Kampin Narikkatorilla äänestäneet saivat kahviin ja leivokseen oikeuttavan lipukkeen.

Kulkeeko kirkko kohti kaksipuoluejärjestelmää?

Politiikassa perinteisesti vallinneen vasemmisto–oikeisto-jakolinjan sijaan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa keskeisin jännite kulkee ulottuvuudella konservatiivi–liberaali. Siinä on ytimeltään kyse kristinuskon tulkinnan eroista, kuten siitä, miten kirjaimellisesti Raamattua tulee lukea ja tulkita. Tällä hetkellä voimakkaimman jännitteen synnyttää kysymys samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä ja uudistetun avioliittolain toimeenpanoa kirkossa

Konservatiivisilla herätysliikkeillä on perinteisesti ollut vahva asema kirkon hallintoelimissä. Vuodesta 2005 toiminut Tulkaa kaikki -liike on onnistunut vaali vaalilta aktivoimaan liberaalimpiin leiriin kuuluvia äänestäjiä.

Vaikka vaalijärjestelmä mahdollistaa hyvinkin runsaan ryhmäkirjon, käytäntö näyttää vievän kohti kasvavaa polarisoitumista.

Myös matala äänestysaktiivisuus aiheuttaa vaalien välistä turbulenssia, koska melko vähäisilläkin äänimäärillä voi saada aikaan liikettä suuntaan tai toiseen. Alustavien arvioiden mukaan nyt valitut luottamushenkilöt ovat ajattelultaan aiempaa kauempana toisistaan.

Konservatiivi–liberaali-akseli näyttää vaikuttavan läpi kirkon päätöksenteko-organisaation jopa siinä määrin, että kirkolliskokouksen äänestäessä Kirkkohallituksen kansliapäällikön valinnasta nähtiin jakolinjat kahden eniten ääniä saaneen ehdokkaan välillä asettuvan samoihin lukumääriin kuin kevään 2018 äänestystulos avioliittoaloitteesta.

Konservatiivi–liberaali-jakolinjaa on kritisoitu asioita ja näkemyksiä yksinkertaistavaksi eikä kehitys kohti ”kaksipuoluejärjestelmää” ole välttämättä eduksi kummallekaan laidalle.

Vaikka vaalijärjestelmä sinänsä mahdollistaa hyvinkin runsaan ryhmäkirjon, käytäntö näyttää vievän kohti kasvavaa polarisoitumista. Tähän ovat osittain vaikuttaneet kirkon jäsenistössä tapahtuvat muutokset ja matala äänestysaktiivisuus, joka todennäköisesti on toiminut konservatiivien eduksi.

Toisaalta voi nähdä, että konservatiivien vahvistuminen on ollut osin seurausta liberaalien sisäisestä hajanaisuudesta johtuvasta heikommasta mobilisointikyvystä. Kun se on parantunut, jakolinjat ovat kirkastuneet. Myös monet viime vuosina esille nousseet kysymykset ovat olleet luonteeltaan sellaisia, joissa keskitie on vaikeasti määriteltävissä, ja siten vahvasti jakavia.

Miten kirkkodemokratiaa voisi vahvistaa?

Seurakuntavaalien yhteydessä suurin huomio kiinnittyy yleensä osallistumisasteeseen. Mistä äänestysprosentti kertoo ja miksi se on niin tärkeä?

Kuten edellä todettiin, korkea äänestysaktiivisuus nähdään usein epäsuorana merkkinä siitä, että kirkko on tärkeä ja sillä on kosketusta ihmisten arkeen. Tämän arvioimiseksi on kuitenkin tarjolla monipuolisempia mittareita, jotka myös osoittavat positiivisempia lukemia. Esimerkiksi vuoden 2015 eduskuntavaalitutkimuksen mukaan suomalaiset luottavat evankelis-luterilaiseen kirkkoon enemmän kuin poliittisiin instituutioihin tasavallan presidenttiä lukuun ottamatta.

Yleisen kiinnostavuuden sijaan matala äänestysaktiivisuus tulisi tulkita merkiksi demokratian ongelmista kirkon sisällä. Mikäli päätöksenteon rakenteet ovat jäykkiä ja hierarkkisia, vaalien merkitys uhkaa jäädä pitkälti niiden legitimoijaksi.

Vaaleilla saadaan ”homma hoidettua” eli luottamushenkilöt valituksi, minkä jälkeen asia on poissa päiväjärjestyksestä seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Mikäli tämä on keskeinen äänestäjälle välittyvä viesti, osallistumista helpottavat käytännönjärjestelyt tai kannustimet jäävät merkitykseltään toisarvoiseksi.

Suomessa kehitellään ja testataan parhaillaan monenlaisia demokratiainnovaatioita, joista saatuja kokemuksia kerätään demokratiakiihdyttämön tyyppisille alustoille. Seurakuntavaalien tulosstudion keskustelussa Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja Kaisa Raittila totesi, että kirkko on huomattavasti muuta yhteiskuntaa jäljessä osallistuvan demokratian kehittämisessä. Sitä tukisi osaltaan päätöksentekoprosessien ja toimintakulttuurin avaaminen seurakuntalaisille samaan tapaan kuin Anna Kontula teki eduskunnan osalta tänä syksynä ilmestyneessä autoetnografisessa teoksessaan.

Kirkon yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisäämiseksi vaalijulkisuutta parempi keino on tuoda kirkon ydinsanomaa esiin yhä epäoikeudenmukaisemmaksi käyvässä maailmassa. Kirkon ydinsanomaan nivoutuvat niin luomakuntaa kohtaava ilmastonmuutos kuin ihmisarvo ja ihmisoikeudet laajasti määriteltyinä.

Esimerkiksi Kirkkohallituksen ”Kaikkialta kaikkialle – kirkon missio nyt” -raportissa todetaan, että kirkon tulee käyttää profeetallista ääntään suhteessa eriarvoisuuteen ja oikeudenmukaisuuden loukkauksiin. Kirkon ihmisoikeusfoorumin tuore julkaisu ”Näkökulmia ihmisoikeuksiin” painottaa puolestaan kirkon perinnettä puolustaa kaikkien yhtäläistä ja tasavertaista oikeutta elää ihmisenä.

Seurakuntavaaleja ei ole tarpeen valjastaa imagokampanjaan, koska kirkolla on jatkuvasti ja monipuolisesti annettavaa keskusteluun paremmasta yhteiskunnasta. Samanaikaisesti sen on pysyttävä jatkuvasti valppaana tavassa, jolla se itse joko vahvistaa tai heikentää osallisuutta.

Tuomiosunnuntaina Tuomasmessussa saarnannut kansanedustaja Kontula toi esiin, että kirkon sanoma on edelleen suunnattu keskiluokalle. Köyhä ja kurja asemoidaan rukouksissa ja puheissa lähes aina kolmanteen persoonaan: ei koskaan me tai te vaan aina he tai ne.

Tässä piilee myös mahdollisuus kirkolle, mikäli se kykenee poliittista järjestelmää paremmin vastaanottamaan osattomuutta kokevien viestit ja vastaamaan niissä heijastuviin tarpeisiin.

Hanna Wass ja Heikki Hiilamo ovat professoreita Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Titi Gävert on Kirkkohallituksen diakoniatyön asiantuntija.

Julkaisu Seurakuntavaalit demokratian stressitestinä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.