Miten palauttaa kirkon päätöksentekokyky?

Kuva: Hanna Wass
Lukuaika: 4 min.

Tapa, jolla kirkolliskokouksen edustajat valitaan, on niin epäselvä, että edes vaalien jälkeen ei voi olla varma tulevan kauden linjasta. Vaikeaselkoisuus heijastuu päätöksentekoon.

Ylen A-studiossa pohdittiin helmikuun alussa syitä siihen, miksi Suomessa ei tunnuta enää saavan poliittisia uudistuksia tehtyä. Kyseinen ilmiö ei kuitenkaan koske vain kansallisen tason politiikkaa vaan näkyy myös evankelis-luterilaisen kirkon päätöksenteossa.

Ja kuten kansallisella tasolla, osa kirkon päätöksentekokyvyn ongelmista palautuu tapaan, jolla sen päätöksentekijät valitaan. Tämän mekanismin avaaminen auttaa hahmottamaan laajemminkin vaalien merkitystä edustuksellisen elimen päätöksenteon toimivuuden kannalta.

 

Vaalit kirkossa

Kirkon 3,95 miljoonan jäsenen yhteisön ylin elin on kirkolliskokous, joka päättää kirkon tärkeimmistä asioista – opista, hallinnosta ja rahoista. Sen jäsenet valitaan joka neljäs vuosi vaaleilla, joista viimeisimmät järjestettiin tiistaina 11.2.2020. Kirkon päätöksenteolla on pidempi historia ja polkuriippuvuus kuin kunnallisella tai valtiollisella traditiolla.

Vaikka säätyvaltiopäivät lakkautettiin vuonna 1906, evankelis-luterilaisen kirkon päätöksenteossa pappissääty on kuitenkin säilyttänyt valtansa. Hiippakuntien papit, mukaan lukien eläkkeelle jääneet, valitsevat keskuudestaan kirkolliskokoukseen 32 pappisedustajaa.

Pappissääty on säilyttänyt valtansa.

Lisäksi kaikki yhdeksän piispaa ovat virkansa puolesta kirkolliskokouksen äänivaltaisia edustajia. Kun maallikkoedustajia valitaan 64, on pappien osuus päättäjistä 43 prosenttia. Pappissäätyyn kuulumattomat kirkon jäsenet pääsevät äänestämään siis vain 57 prosenttia edustajista.

Tämä luonnollisesti vähentää kiinnostusta vaaleihin. Toisaalta eivät vaalit kiinnostaneet kaikkia pappejakaan. Helsingissä pappien äänestysaktiivisuus jäi alle 60 ja muualla maassakin yleisesti alle 70 prosentin.

Kirkolliskokouksen maallikkoedustajat puolestaan valitaan epäsuoralla vaalilla, jossa valitsijoina ovat seurakuntavaaleissa valitut edustajat. Näin ollen juuri käytyjen vaalien tulos heijastelee maallikkoedustajien osalta marraskuun 2018 seurakuntavaalien tulosta.

Vaalin teknistä toimittamista monimutkaistaa se, että maallikoiden äänet painotetaan seurakuntien väkiluvun mukaan. Pienten seurakuntien äänen painoarvo on murto-osa suuren seurakunnan äänen painoarvosta. Lisäksi äänioikeutetuilla valitsijoilla on jo valmiiksi hyvin kapea mandaatti seurakuntien jäseniltä: seurakuntavaalien valtakunnallinen äänestysprosentti oli vain 14.

Kirkollisten vaalien vaikeutena yleisesti on ollut vaalilistojen epäselvyys. Tämä pätee yhtä lailla pappien ja maallikoiden kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaleihin kuin myös seurakuntavaaleihin.

Naispappeja äänestäneet tulivat tukeneeksi naispappeuden vahvoja vastustajia.

Vaikka ehdokkaat valitaan suhteellisella vaalitavalla, valitsijayhdistykset vaihtelevat vaalista toiseen eikä valitsijayhdistysten nimistä käy sisäpiiriläisillekään ilmi listan ehdokkaiden näkemykset ajankohtaisista linjakysymyksistä. Nimissä esimerkiksi käsitteet “yhteinen” tai “yhdessä” ovat käytössä hyvin erityyppisillä valitsijayhdistyksillä.

Lisäksi samalla listalla saattaa olla näkemyksiltään toisistaan voimakkaastikin poikkeavia ehdokkaita. Esimerkiksi Turun hiippakunnassa eräältä pappien listalta tuli valituksi vain kaksi naispappeuden kiivasta vastustajaa, vaikka samalla listalla oli myös naispappeja. Listalla naispappeja äänestäneet tulivat siis – ilmeisesti tahtomattaan – tukeneeksi naispappeuden vahvoja vastustajia.

 

Vaalien vaikeaselkoisuus yhdistettynä määräenemmistösäädöksiin halvaannuttaa päätöksenteon

Evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen päätöksenteossa yksi keskeisistä seikoista on säätyvaltiopäivien aikaisen määräenemmistön, tai tässä tapauksessa määrävähemmistön, merkitys keskeisissä linjakysymyksissä.

Ehdotus tarvitsee taakseen kolme neljäsosaa edustajista tullakseen hyväksytyksi. Näin ollen hieman yli neljäsosa edustajista voi halutessaan kaataa kaikki määräenemmistöä edellyttävät päätökset. Tämän on koettu hidastuttavan tai jopa halvaannuttavan kirkollista päätöksentekoa.

Päätöksentekotapaa yritettiin uudistaa vuonna 2016, mutta sekään ehdotus ei saanut taakseen tarvittavaa kolmen neljäsosan määräenemmistöä.

On epäselvää, löytyykö seuraavallakaan kaudella määräenemmistöä viemään läpi pitkään keskeneräisinä olleita uudistuksia.

Vaalien kiinnostavin tulos onkin monille kirkolliskokouksen valtasuhteiden jakautuminen keskeisissä linjakysymyksissä. On myös epäselvää, löytyykö seuraavallakaan kaudella määräenemmistöä viemään läpi pitkään keskeneräisinä olleita uudistuksia.

Kirkollisissa vaaleissa ei ole keskitettyä tulospalvelua vaan jokainen hiippakunta julkistaa tulokset omilla kanavillaan ja omalla tavallaan. Valitsijayhdistysten epämääräisyyksien ja kootun tulospalvelun puuttumisen vuoksi tulosten vahvistamisen jälkeenkin on vain suuntaa antavia oletuksia siitä, millaisia arvoja kannattavista ehdokkaista kirkolliskokous tulevalla kaudella koostuu.

 

Ratkaisuehdotuksia

Kun päätöksentekokyvyn heikentyminen on osittain seurausta vaalitapaan liittyvistä ongelmista, myös ratkaisuja on mielekästä etsiä sen kehittämisestä. Yksi mahdollisuus olisi avata kirkolliskokousedustajien vaali suoraksi kansanvaaliksi eduskuntavaalien tapaan.

“Pappissäädyn” käytännöstä tulisi hellittää ainakin siltä osin, että pappisedustajat ja maallikkoedustajat valittaisiin samalla tavalla eli suoralla yhteisellä vaalilla. Samalla voisi harkita sitä, että seurakuntavaalit ja kirkolliskokousvaalit järjestettäisiin yhdessä.

Vaalien käytännön järjestelyt vaativat uudistamista. Sinetöityjen laatikoiden kuljettamisista pitäisi päästä jo tietojen sähköiseen kirjaamiseen. Sähköistä äänestämistä perinteisen äänestämisen rinnalle voisi harkita. Pappien äänestyksessä käytetään nykyisin myös postiäänestystä, mitä tuskin voi pitää nykyoloissa täysin luotettavana.

Vertailuna voi katsoa valtakunnallisia HOK-Elannon vaaleja, joissa äänestysaktiivisuus on kasvanut samalla, kun nettiäänestäminen on lisääntynyt. Vuonna 2016 äänestysaktiivisuus oli jo 26 prosenttia.

Kirkon kokemukset vaalien ja päätöksenteon välisistä solmukohdista voivat olla opiksi muille.

Myös vaaleja koskeva tiedonkulku tulisi saada tietoyhteiskunnan vaatimuksia vastaavaksi. Kirkolliskokousvaalien tulosten julkistaminen tulisi keskittää siten, että hiippakuntien oman tiedotuksen lisäksi tulokset löytyisivät pikimmiten myös keskitetysti. Tulostiedoissa tulisi olla samantyyppisiä taustatietoja kuin kansallisissa vaaleissa: ikä, paikkakunta, uusi tai jatkava ehdokas, valitsijayhdistys, ja linkki valitsijayhdistyksen esittelyyn, josta kävisi ilmi keskeiset linjakysymykset.

Valitsijayhdistysten tulisi kehittää sisäistä yhtenäisyyttään siten, että yhden listan ehdokkaat sitoutuisivat keskeisten linjakysymysten osalta yhteisiin tavoitteisiin. Nyt aloittava kirkolliskokous saa mahdollisesti käsiteltäväkseen aloitteen kirkollisten vaalien kehittämisestä. Uudistustyössä vaaditaan ennakkoluulottomuutta ja jopa riskinottoa kirkollisen päätöksentekokyvyn palauttamiseksi.

Aloitteenteko-oikeus on jokaisella kirkolliskokousedustajalla sekä hiippakuntavaltuustoilla. Rohkaiseva esimerkki uudistusmahdollisuuksista on jo toteutettu seurakuntavaalien äänestysoikeuden ulottaminen 16-vuotiaisiin.

 

Kirkon kokemuksista kuuleminen hyödyllistä myös vaalijärjestelmää kehittävälle parlamentaariselle työryhmälle

Yhtä lailla on tärkeää, että eri edustuksellisten elinten uudistustarpeita käsitellään rinnakkain, koska ongelmat ja mahdolliset ratkaisut ovat osin yhteisiä. Helmikuussa 2020 asetettiin parlamentaarinen työryhmä, jonka tehtävä on kehittää keinoja vaalijärjestelmän toimivuuden ja suhteellisuuden toteutumisen parantamiseksi ja alueellisen edustavuuden turvaamiseksi.

Kirkolla on opittavaa sen työn tuloksista, mutta vastavuoroisesti myös kirkon kokemukset vaalien ja päätöksenteon välisistä solmukohdista voivat olla laajemminkin hyödyllisiä instituutioiden kehittämisen näkökulmasta.

Titi Gävert on vieraileva tutkija Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella, asiantuntija kirkkohallituksessa (vv.) sekä väitöstutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Heikki Hiilamo on sosiaalipolitiikan professori Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella ja Helsingin yliopistossa.

Hanna Wass on yleisen valtio-opin dosentti Helsingin yliopistossa ja työpaketin johtaja Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU) -tutkimushankkeessa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*