Ilmastokriisin voimistuessa on yhä enenevässä määrin kiinnitetty huomiota myös ammattiyhdistysliikkeen ilmastopoliittisiin kantoihin. Tieteellisen tutkimuksen piirissä työntekijöiden ja ympäristön välisiä suhteita on tarkasteltu niin sanotun ympäristötyöntutkimuksen (environmental labour studies) kentällä.

Ympäristötyöntutkimus on kysynyt, miksi työntekijät suostuvat ilmastolle ja ympäristölle haitalliseen tuotantoon ja minkälaista ilmastopoliittista toimijuutta työntekijät ja liitot harjoittavat.

Ympäristötyöntutkimuksessa on havaittu työntekijöiden ja liittojen syvä ristiriita ympäristökysymyksissä: Toisaalta on useita maailmanlaajuisia esimerkkejä siitä, kuinka liitot ovat aktivoituneet kunnianhimoisen ilmastopolitiikan tukijoina ja toisaalta siitä, kuinka liitot ovat asettuneet jarruttamaan ilmastotoimia usein työpaikkojen säilyttämisen nimissä.

Ympäristötyöntutkimuksen mukaan teollisuuden liittojen ilmastoskeptisyys on yleensä korkeampaa, kun taas palvelu- ja julkisen sektorin aloilla suhtaudutaan ilmastotoimiin keskimäärin myönteisemmin.

Erityisesti teollisuuden liittojen näkemyksiä voisi ilmastonmuutoksen kieltämisen sijasta kuvailla ”ilmastorealistisiksi”: Ilmastotoimia ei vastusteta kategorisesti, vaan jarrua tarvitaan sikäli kuin liian nopea siirtymä uhkaa työpaikkoja ja työntekijöiden intressejä.

Suurimpana uhkana näyttäytyy koordinoimaton ja pääoman ehdoilla tapahtuva siirtymä, joka jättää laskun maksettavaksi työväenluokalle työttömyyden ja epävarmuuden muodossa.

Luokkakuri ilmastorealismin selitysmallina

Mistä liittojen ilmastorealismi sitten kumpuaa? Vallitsevat selitysmallit nojaavat usein tiedolliseen elementtiin. Työntekijöillä tai liitoilla ei ole riittävästi tietoa ilmastonmuutoksen faktoista tai se on median, lobbauksen ja populistien korruptoimaa.

On muodostunut ”diskursiivinen hegemonia” eli hallitseva puhetapa, joka on kaapannut työväenluokan ja estää heitä näkemästä ilmastotoimien välttämättömyyttä ja tarpeellisuutta. Työntekijät ja liitot ovat siis vääristyneen tietoisuuden vallassa ja tutkijoiden ja ilmastoaktivistien tehtävänä on taistella tätä väärää tietoisuutta vastaan ja vakuuttaa työväenluokka ilmastotoimien tarpeellisuudesta.

Luokkakuri on toimintaa, jolla yksilöt sopeutetaan talousjärjestelmän pelisääntöihin pitämällä yllä toimeentulon menettämisen uhkaa.

Väitän, että tämä tiedolliseen elementtiin nojaava selitysmalli on saanut ylikorostuneen merkityksen tutkijoiden puheenvuoroissa eikä se pysty vakuuttavasti selittämään liittojen ilmastorealismia. Olen tarkastellut kuinka väärän tietoisuuden sijaan työntekijöiden ilmastorealismi kumpuaa ensi sijassa kapitalistisen talouden tuottamasta luokkakurista. Luokkakuri on toimintaa, jolla yksilöt sopeutetaan talousjärjestelmän pelisääntöihin pitämällä yllä toimeentulon menettämisen uhkaa.

Luokkakuri on työntekijöiden markkinariippuvuutta. Työntekijä on pakotettu myymään työvoimaansa markkinoilla palkkaa vastaan, jotta hän voi turvata toimeentulonsa, ihmisarvoisen elämän ja viime kädessä eloonjäämisensä.

Taloudellisten suhteiden mykkä pakko

Työntekijälle luokkakuri ilmenee mykän pakon (mute compulsion) kautta: Kukaan ei pakota työntekijää myymään työvoimaansa, vaan taloudellisten suhteiden rakenne ja toimeentulon markkinariippuvuus painostavat hänet siihen. Työntekijän ja työnantajan välinen työsopimus on oikeudellisesti vapaaehtoinen ja tasa-arvoinen, mutta on käytännössä alisteinen.

Työntekijän ei tarvitse olla diskursiivisen hegemonian kaappaama ollakseen taloudellisten suhteiden mykän pakon alainen eikä taloudellisten suhteiden uusintamiseen tarvita väärää tietoisuutta tai ideologiaa.

Työväenluokan yhteiskunnallista elämää määrittää siis perustavanlaatuinen epävarmuus. Toisin kuin kapitalistilla, työntekijällä ei ole kasautunutta pääomaa, jonka voittojen varassa olisi mahdollista elää. Kapitalisti pystyy hallinnoimaan epävarmuutta hajauttamalla sijoituksiaan: Jos yksi investointi ei tuota, voi toinen paikata tappiota. Työntekijän toimeentulon epävarmuus on taas korkeampi koska se on keskittynyt usein yhteen työsuhteeseen.

Kukaan ei pakota työntekijää myymään työvoimaansa, vaan taloudellisten suhteiden rakenne ja toimeentulon markkinariippuvuus painostavat hänet siihen.

Miksi työntekijät suostuvat ilmastolle ja ympäristölle haitalliseen tuotantoon, kun otetaan huomioon planetaarisen hätätilan vaatimat päästövähennykset ja ilmastotoimet? Vastaus piilee siinä, miten yhteiskunnan luokkarakenne rajoittaa työntekijän valinnan mahdollisuuksia. Koska työntekijältä puuttuu pääoma, jonka voittojen varassa elää, on hänen turvattava elantonsa usein sillä palkkatyöllä mitä markkinoilla on tarjolla riippumatta sen ekologisesta jalanjäljestä.

Työntekijä kohtaa luokkarakenteen takia tilanteen, jossa hän joutuu asettamaan laskujen maksamisen ja toimeentulonsa ilmastotavoitteiden edelle. Yhteiskunnan luokkarakenne siis tuottaa toimeentulon ja ympäristön välisen vastakkainasettelun.

Kun työntekijä näennäisen vapaaehtoisesti hyväksyy työvoimansa myymisen työnantajalle, hän myös samalla tulee hyväksyneeksi työnantajan työnjohto-oikeuden, jonka avulla työnantaja päättää ostamansa työvoiman käytöstä. Työnantaja päättää miten, missä, milloin ja millä välineillä työtä tehdään. Viime kädessä siis työnantaja määrää työnjohto-oikeuden ja tuotantopäätösten kautta myös työn ilmastolliset ja ympäristölliset vaikutukset.

Väitän tutkimukseeni nojaten, että työntekijöiden ilmastorealismin ensisijaisena pontimena on yhteiskunnan luokkarakenne, ei työntekijöiden väärä tietoisuus tai tiedolliset vinoumat. Sikäli kuin diskursiivinen hegemonia astuu mukaan, se toimii tapana jäsentää ja oikeuttaa luokkarakenteesta kumpuvia materiaalisia intressejä eikä omalakisena yhteiskuntaa ohjaavana ilmiönä.

Miksi hakkuurajoitukset ovat kova pala nieltäväksi metsäteollisuuden työntekijöille?

Tätä ilmastorealismin selitysmallia voi havainnollistaa käytännön esimerkin kautta. Suomalaisessa ilmastokeskustelussa metsien rooli hiilinieluna on ollut yksi viime vuosien ydinteema ja samalla metsäteollisuuden ilmastovaikutukset ovat nousseet keskeiseksi osaksi julkista keskustelua.

Kiista on monella tavalla kiteytynyt hakkuurajoituksien ympärille: Tulisiko hakkuita rajoittaa ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteiden saavuttamiseksi? Olen haastatellut Paperiliiton jäseniä heidän näkemyksistään ilmastopolitiikasta ja vihreästä siirtymästä.

Metsäteollisuuden työntekijöiden parissa korostuu ennen kaikkea huoli vihreän siirtymän vaikutuksesta yhtiöiden kustannusrakenteeseen ja sitä kautta työpaikkoihin. Ilmastotoimia ei vastusteta kategorisesti (mistä kertoo esimerkiksi Paperiliiton sitoutuminen SAK:n tavoitteisiin, joissa hakkuurajoitukset nousevat esille), mutta ne nähdään mahdollisena ylimääräisenä kustannusshokkina jo valmiiksi heikossa markkinatilanteessa. Vihreään siirtymään liittyvien uhkakuvien taustalla ovat metsäteollisuuden kaventuneet voittomarginaalit.

Tarkastelemalla metsäteollisuuden talouslukuja Tilastokeskuksen kautta huomataan esimerkiksi, että tuotantolaitoksiin sitoutunut pääoma on pitkälti samalla tasolla kuin 20 vuotta sitten. Uudet investoinnit ovat korvanneet vanhaa pääomakantaa ja jokaista Kemiä ja Äänekoskea vasten on löytynyt Kaipola, Tako ja Kaukaan tehtaat.

Samalla metsäteollisuuden palkkakustannukset ovat pysyneet samalla tasolla ja vastaavasti raaka-ainekustannukset ovat nousseet merkittävästi. Automatisoiduilla moderneilla tehtailla yhtiön voittoa määrittää enenevissä määrin raaka-aineen hinnan eli puun hinnan ja lopputuotteen välinen erotus.

Väärän tietoisuuden sijaan työntekijöiden varauksellisuus kietoutuu toimeentulon markkinariippuvuuden ympärille.

Tämän metsäteollisuuden kasautumismallin riskit realisoituivat Ukrainan sodan ja Venäjän tuontipuun tyrehtymisen myötä. Kotimaan puun hinta lähti kasvuun ja samalla metsäteollisuus ajautui kannattavuuskriisiin ja tuotantoseisokkeihin.

Mutta miten tämä liittyy ilmastopolitiikkaan? Hakkuurajoitusten markkinamekanismi on sama, oli syy ulkopoliittinen tai ilmastopoliittinen. Puun tarjontaa kutistetaan, jolloin sen hinta nousee ja yhtiöiden voittomarginaalit kaventuvat. Metsäteollisuuden pääomakanta on optimoitu korkealle hakkuumäärälle, korkealle volyymille ja matalille katteille, jolloin tuotantolaitosten läpi on virrattava puutavaraa.

Jos raaka-aineen hinnan nousu suistaa toiminnan tappiolliseksi, on selvää, ettei työnantaja pyöritä pitkään kannattamatonta tuotantolaitosta – eikä sen työpaikkoja. On täysin mahdollista, että hakkuurajoituksista käynnistyisi tuotantolaitosten pudotuspeli, jossa kukaan työntekijä ei halua olla osallisena.

Metsäteollisuuden työntekijät tuntevat tämän kuvion ja ymmärtävät potentiaalisen riskin minkä ilmastopolitiikan nimissä tehtävät hakkuurajoitukset sisältävät heidän toimeentulolleen. Vastaavasti mitään diskursiivista hegemoniaa, jossa työntekijät yksiselitteisesti jakaisivat metsälobbareiden viherbrändäyksen, on vaikea havaita.

Osa työntekijöistä suhtautuu kriittisesti oman alansa ilmasto- ja ympäristövaikutuksiin, kun taas osa argumentoi alan olevan ekologisesti kestävä. Väärän tietoisuuden sijaan työntekijöiden varauksellisuus kietoutuu toimeentulon markkinariippuvuuden ympärille. Kuten eräs haastateltava asian muotoili, ”On vaikea olla ideologinen, kun työpaikka on katkolla.”

Miten kasvattaa työväenluokan ilmastopoliittista toimijuutta?

Mitä olisi siis tehtävä, jotta työntekijät myös päästövähennyksiltään ja ilmastovaikutuksiltaan hankalimmilla aloilla voisivat asettua vihreän siirtymän taakse? Esitän yhden analyyttisen sekä kaksi yhteiskunnallista johtopäätöstä.

Ensimmäiseksi, mikäli haluamme ymmärtää esimerkiksi raskaan teollisuuden työntekijöiden ilmastorealismia, on käännettävä katse diskursseista ja tiedollisista rakenteista kapitalistisen talouden luokkarakenteeseen ja siitä kumpuavaan luokkakuriin. Viime kädessä yhteiskunnan luokkarakenne asettaa vastakkain työväenluokan toimeentulon ja ilmaston.

Viime kädessä yhteiskunnan luokkarakenne asettaa vastakkain työväenluokan toimeentulon ja ilmaston.

Toiseksi, on vähennettävä työväenluokan toimeentulon riippuvuutta markkinoista. On selvää, että hyvinvointivaltiota murentamalla pyritään lisäämään luokkakuria. Työntekijät asetetaan kilpailuun toisiaan vastaan ja heidän toimeentulonsa markkinariippuvuutta lisätään. Kapitalististen markkinoiden ehdoilla toteutettu vihreä siirtymä uhkaa lisätä työntekijöiden jo ennestään kasvanutta epävarmuutta. Miksi heidän tulisi tukea sitä?

Kolmanneksi, ei riitä, että julkista taloutta laajennetaan, työntekijöille luvataan uusia vihreitä työpaikkoja ja reilua siirtymää. Niin kauan kuin työntekijä joutuu myymään työvoimaansa markkinoilla ja työnantaja päättää työnjohto-oikeudellaan työn tekemisen ympäristöllisistä ja ilmastollisista reunaehdoista, ei työntekijä voi harjoittaa täysimittaista ekologista toimijuutta. Työväenluokan itsemääräämisoikeutta on kasvatettava antamalla työntekijöille valta tuotantopäätösten tekemisestä ja tuotantovälineiden omistuksesta.

FT Ville Kellokumpu on tutkijatohtori Oulun yliopiston Maantieteen tutkimusyksikössä. Hän tutkii Maj ja Tor Nesslingin Säätiön rahoittamassa UNION-hankkeessa työntekijöiden ekologista toimijuutta ja ilmastonmuutoksen luokkapolitiikkaa.

Artikkelin kuvituskuva: Paulo Silva / Unsplash

Julkaisu Luokkakuri teollisuuden ammattiliittojen ilmastorealismin pontimena ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Metsistä on Suomessa kiistelty aina, mutta viime vuosina metsiin liittyviä erimielisyyksiä on käsitelty julkisuudessa tavallista näkyvämmin ja ilmastonmuutoskeskustelun valtavirtaistuttua puhe metsistä on saanut uusia sävyjä. 2010-luvun loppupuolella metsäkeskustelua määrittivät biotalous, hakkuumäärät, metsien monimuotoisuus sekä metsien rooli kiihtyvän ilmastonmuutoksen lievittämisessä.

Erityisesti vuoden 2019 eduskuntavaalien lomassa hiilinielukeskustelu nousi keskeiseksi teemaksi Kemin Metsä Groupin ja sittemmin peruuntuneen Kuopion Finnpulpin biotuoteinvestointien myötä. Pinnalle on nostettu kysymys: Riittääkö Suomessa puuta?

Metsän tulisi palvella yhtä aikaa niin kasvavan biotalousbuumin aineellisena perustana, hiilinieluna ilmastonmuutoksen hillinnässä, metsäluonnon biodiversiteetin kehtona kuin erilaisten virkistystarpeiden tyydyttäjänä. On selvää, että monet näistä tavoitteista ovat keskenään ristiriitaisia. Ennätyksellisten hakkuumäärien lomassa metsien käyttötarpeet onkin pikkuhiljaa venytetty äärirajoilleen.

On selvää, että monet metsäpolitiikan tavoitteet ovat keskenään ristiriitaisia.

Julkinen keskustelu metsistä ja biotaloudesta on saanut myös alueellisia piirteitä. Biotalous ja metsäteollisuuden tehdasinvestoinnit on usein esitetty kuihtuvan maaseudun pelastuksena.

Väitämme, että vallalla oleva metsäteollisuuden biotalousstrategia on yritys edistää ekologisesti ja sosiaalisesti kestämätöntä metsäteollisuuden muotoa, jota kutsumme kuitupuukapitalismiksi. Sen tarkoituksena on turvata erityisesti halvan kuitupuun saatavuus suomalaisen selluteollisuuden tarpeisiin. Poliittinen oikeutus tälle strategialle on pyritty muotoilemaan kaupungistumiskehityksen ja kärjistyvän aluepolitiikan lomassa, asemoimalla biotalous erityisesti maaseudun eduksi.

Pyrimme arvioimaan tämän poliittisen oikeutuksen pitävyyttä tarkastelemalla kuitupuukapitalismin aineellisia, ekologisia ja taloudellisia ehtoja. Jalostusasteen laskeminen sekä hakkuumäärien samanaikainen lisääminen ovat toimineet pohjana metsäbiotalouden halvan luonnon strategialle, jonka avulla metsäteollisuus on ylläpitänyt kannattavuuslukuja. Strategia on uhkaavasti heikentämässä metsien elonkirjoa ja samalla biotalouden maaseutua elävöittävät vaikutukset ovat jääneet kehittymättä.

Fossiilitalous ja halpa luonto

Ihmisinä muokkaamme luonnon tarjoamista raaka-aineista erilaisten teknologioiden ja tuotantoprosessien avulla tavaroita, joita käytämme ja kulutamme elämän uusintamisessa. Erityistä juuri kapitalistiselle tuotantotavalle on kuitenkin se, että taloudellista toimintaa määrittää halvan energian ja raaka-aineiden hyödyntäminen talouskasvun pohjana.

Ympäristöhistorioitsija Jason W. Moore on esittänyt, että kapitalismin historiallinen menestys on perustunut ”halvan luonnon” (cheap nature) kiihtyvälle hyödyntämiselle. Nykyisen ilmastonkriisinkin aineellisena perustana on toiminut halvan luonnon hyväksikäyttö erityisesti fossiilisten polttoaineiden tarjoaman halvan energian muodossa.

Myös suomalaisen metsäteollisuuden suuri murros 1900-luvun aikana liittyi fossiilitalouden saapumiseen ja työvoimaintensiivisen teollisuudenalan muuntautumiseen energia- ja teknologiaintensiiviseksi. Tukkijätkien ja ajomiesten joukko muuntautui metsäkoneeksi, höyrysaha sellukattilaksi ja suo talousmetsäksi. Halvalla energialla voitiin korvata työvoimaa, madaltaa työvoimakustannuksia ja tehostaa puuntuotantoa. Samalla kasvavan puuntarpeen myötä siirryttiin harsintahakkuista avohakkuisiin 1940-luvulta lähtien.

Erityistä juuri kapitalistiselle tuotantotavalle on, että taloudellista toimintaa määrittää halvan energian ja raaka-aineiden hyödyntäminen talouskasvun pohjana.

Sen lisäksi, että kuitupuukapitalismi on osa laajempaa fossiilikapitalistista maailmantaloutta, voidaan kuitupuun ja kuitupuukapitalismin väliselle suhteelle löytää vertailukohtia fossiilisten polttoaineiden ja fossiilikapitalismin välisestä suhteesta. Kummassakin tapauksessa tietynlainen tuotantotapa perustuu tiettyyn resurssiin.

Samalla kumpaakaan, fossiilisia polttoaineita tai kuitupuuta ei esiinny sellaisenaan luonnossa. Poliittisen ekologian tutkija Andreas Malm on todennut, että ”yksikään hiilenpala tai öljytippa ei ole vielä tähän mennessä muuttanut itseään polttoaineeksi”.

Samaten voidaan lisätä, että yksikään koivu, kuusi tai mänty ei ole vielä tähän mennessä muuttanut itseään kuitupuuksi. Suomen metsien muuttaminen kuitupuuksi on ollut tietyn tyyppisen metsänkäytön ja metsäteollisuuden historiallinen tulos. Kuitupuuksi kelpaavia puita toki löytyy sellaisenaan metsistä ilman ihmisen myötävaikutustakin, mutta kuitupuukapitalismi on mahdollista ainoastaan, mikäli halpaa kuitupuuta on riittävästi saatavilla.

Metsäteollisuuden ja fossiilitalouden historiallinen kohtaaminen synnytti suomalaiseen metsään kuitupuukapitalismin.

Kuitupuukapitalismi, sen enempää kuin fossiilikapitalismikaan, ei ole vain tiettyjen resurssien mahdollistama talouden muoto tai tietyn talouden muodon tapa käyttää resursseja, vaan kuitupuun ja kapitalismin muodostama jakamaton kokonaisuus.

Metsäteollisuuden ja fossiilitalouden historiallinen kohtaaminen synnytti suomalaiseen metsään kuitupuukapitalismin. Kapitalismin muodon, jonka keskeisenä halpana raaka-aineena ja elinehtona toimii sellunkeiton tarpeisiin sopiva ja nopeasti hyödynnettäväksi kasvava puuaines, ja joka muokkaa metsiä tämän raaka-aineen lähteiksi.

Kuitupuu selluteollisuuden halpana raaka-aineena

Kuitupuuta on vaikea määritellä, sillä kuitupuu on puuta, josta tehdään sellua tai mekaanista massaa kuiduttamalla, eli irrottamalla sen kuidut toisistaan. Tähän tarkoitukseen kelpaa hyvin monenlainen puumateriaali. Käytännössä puutavara määrittyy kuitupuuksi, jos se kelpaa kuiduttamiseen, mutta ei kelpaa tukkipuuksi eli ei täytä tukkipuun mitta- tai laatuvaatimuksia. Kuitupuuta onkin ominaisuuksiensa vuoksi pitkään pidetty metsäteollisuuden ylijäämä- tai sivutuotteena, mutta selluteollisuuden historiallinen kehitys on tehnyt siitä yhä keskeisemmän raaka-aineen.

Sotien jälkeen suomalainen metsämaisema on muuttunut radikaalisti. Avohakkuista on tullut vallitseva puunkorjuun menetelmä ja suurin osa metsistä on muutettu tasaikäisrakenteisiksi viljelmiksi. Samalla yli puolet soista on ojitettu. Tätä ympäristönmullistusta voidaan osaltaan selittää pyrkimyksellä varmistaa halvan kuitupuun tarjonta, jota ilman kuitupuukapitalismi ei voisi toimia.

Avohakkuiden ja kuitupuukapitalismin kiinteää suhdetta voidaan havainnollistaa vertaamalla jaksollista kasvatusta poimintahakkuisiin perustuvaan jatkuvapeitteiseen kasvatukseen. Eri-ikäisrakenteisessa metsässä, jossa harjoitetaan poimintahakkuita, kannattaa kaataa lähinnä suurimpia puita, jotka voidaan myydä tukkipuina noin kolme kertaa kuitupuuta korkeampaan hintaan.

Avohakkuisiin perustuvassa tasaikäisrakenteisessa metsässä harjoitetaan sen sijaan pienimpiin puihin kohdistuvia harvennushakkuita, kunnes metsä 60–80 vuotta istutuksesta avohakataan. Harvennukset tuottavat lähinnä kuitupuuta, jota saadaan tukkipuiden lisäksi päätehakkuunkin yhteydessä. Ei siis ihme, että jaksollinen kasvatus tuottaa enemmän kuitupuuta kuin jatkuva kasvatus.

Tasaikäisrakenteisen metsän kasvatus alkaa useimmiten alkuperäisen metsän avohakkuusta. Vanhojen metsien avohakkuut ovat lyhytnäköisen voitontavoittelun kannalta houkuttelevia, sillä siten saadaan suuri määrä arvokasta tukkipuuta. Vanhoja metsiä pidetään usein hidastuneen kasvunsa vuoksi huonosti tuottavina, mutta hidas kasvu tarkoittaa myös laadukkaampaa ja siten arvokkaampaa sahatavaraa, jollaista vanhan metsän hakkuun yhteydessä saadaan kerralla suuri määrä.

Koska vanhojen metsien kehittyminen kestää vuosisatoja, ovat vanhat metsät käytännöllisesti katsoen lähempänä uusiutumattomia kuin uusiutuvia luonnonvaroja.

Jason W. Moore korostaa, että kapitalismia määritellyt halvan luonnon strategia on aina nojannut uusiutumattomien tai hitaasti uusiutuvien resurssien hyödyntämisestä syntyviin kertaluontoisiin voittoihin (windfall profits). Huonon tuottavuuden sijaan vanhojen metsien hakkuiden todellinen kimmoke on sukupolvien ajan kasautuneen raaka-ainepotin ulosmittaaminen.

Kapitalismia määritellyt halvan luonnon strategia on aina nojannut uusiutumattomien tai hitaasti uusiutuvien resurssien hyödyntämisestä syntyviin kertaluontoisiin voittoihin.

Metsänhoidon emeritusprofessori Erkki Lähde huomauttaakin, että avohakkuut on kannattavuuslaskelmissa saatu näyttämään kannattavilta, koska alkuperäisen luonnollisesti syntyneen ja uudistuneen metsän hakkaamisesta saadut tuotot lasketaan kannattavuuslaskelmiin mukaan.

Julkisessa keskustelussa metsät pelkistetään usein pelkästä puutavaran määrästä kertoviksi luvuiksi, jolloin esimerkiksi taimikot ja ikimetsät tulevat esitetyiksi samana yhteismitallisena puumassana. Etenkin metsäteollisuus korostaa viestinnässään, että ”Suomen metsien puumäärä kasvaa koko ajan”. Pelkän tarkemmin määrittelemättömän puumassan puhtaasta paljoudesta on kuitenkin suoraa hyötyä vain kuitupuukapitalismille. Muiden intressien kannalta ratkaisevaa on, millaista puusto ja metsäluonto on ja mitä hyötyjä ja haittoja hakkuista koituu.

“Enemmän kaikkea” biotaloudesta

Ympäristökysymysten valtavirtaistuessa selluteollisuuttakin on yritetty brändätä uudelleen vihreältä kalskahtavaksi biotaloudeksi. Biotalousstrategiaa tutkineiden Markus Krögerin ja Kaisa Raition mukaan metsien talouskäytön ja muiden arvojen välistä ristiriitaa pyritään hälventämään luomalla mielikuvaa, että metsistä on mahdollista saada yhtä aikaa ”enemmän kaikkea”: enemmän kuitupuuta, enemmän hiilensidontaa, enemmän virkistystä ja enemmän luontoarvoja.

Pikemminkin halvan kuitupuun tuotantoon keskittyvä metsätalous tuottaa ”vähemmän kaikkea” – paitsi halpaa kuitupuuta. Ilmastonmuutoksen torjuntaa kuitupuukapitalismi nakertaa joka ikisessä mutkassa ja käänteessä alkaen alkuperäisen metsän hakkuusta energiaintensiivisen tuotantoprosessin kautta lyhytikäisiin lopputuotteisiin.

Samalla hakatusta metsästä saatu taloudellinen arvonlisäys per motti on puolittunut 2000-luvun huipusta paperin kysynnän sakkaamisen myötä.

Biotalousbrändäyksessä luodaan mielikuvaa, että vuotuisen kuitupuun kasvun maksimointi tarkoittaa myös hiilinielujen maksimointia. Koska nuoret metsät kasvavat nopeasti, saadaan vuotuinen kasvu maksimoitua minimoimalla vanhojen metsien määrä. Pelkkä hiilensidonta ei kuitenkaan kerro mitään nettohiilinielusta, joihin on laskettava mukaan myös hiilen poistuma.

Halvan kuitupuun tuotantoon keskittyvä metsätalous tuottaa ”vähemmän kaikkea” – paitsi halpaa kuitupuuta.

Ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta oleellisinta on se, kasvavatko vai pienenevätkö hiilivarastot. Kun metsä avohakataan, metsän hiilivarasto pienenee. Koska metsän puuston ja maaperän hiilivarasto voi kasvaa jopa vuosisatojen ajan, ei nopeimminkaan kasvava uusi metsä korvaa vanhan metsän hakkuussa menetettyä hiilivarastoa hyvin pitkään aikaan. Kuvaavaa on, että hallituksen asettamaan hiilineutraaliustavoitteeseen vuonna 2035 on 15 vuotta aikaa, kun taas metsä voi toimia avohakkuun jälkeen hiilinielun sijaan hiilen lähteenä jopa 20 vuotta.

Vaikka metsästä korjattu puu pienentääkin metsän hiilivarastoa, kokonaisnettopäästöt eivät  automaattisesti kasva samassa suhteessa, sillä korjattuun puuhun sitoutunut hiili pysyy varastoituneena, kunnes puu poltetaan tai siitä valmistetut tuotteet maatuvat. Selluteollisuus kuitenkin käyttää suurimman osan käyttämästään puusta energiantuotantoon ja lisäksi osa sen lopputuotteista on lyhytikäisiä, jolloin selluteollisuuden tarpeisiin korjattuun puuhun sitoutuneesta hiilestä suurin osa vapautuu ilmakehään pian korjaamisen jälkeen.

Kuitupuukapitalismin ilmastovaikutukset eivät rajoitu metsien hiilivirtoihin. Selluteollisuus kuluttaa noin 20% kaikesta Suomessa käytetystä energiasta, johtuen pitkälti tuotantoprosessin energiaintensiivisestä luonteesta. Vaikka selluteollisuus käyttää suurimman osan käyttämästään puusta energiaksi, tuottaa se silti vain puolet käyttämästään sähköstä.

Kuitupuukapitalismia on yritetty pelastaa ja viherpestä visioimalla uusista korkean jalostusasteen tuotteista, joilla voidaan korvata muovia ja muita uusiutumattomia materiaaleja, mutta vaikka osa tällaisista tuotteista toimittaisikin hiilivaraston virkaa vessapaperia kauemmin, ei jalostusasteen nostaminen kuitenkaan korvaa kuidutukseen kuluvaa valtavaa energiapanosta.

Jalostusasteen nostaminen ei korvaa kuidutukseen kuluvaa valtavaa energiapanosta.

Ilmastovaikutukset ovat vain yksi kuitupuukapitalismin ympäristöön jättämistä jäljistä. Kuitupuukapitalismin intressien turvaamiseksi toteutetun metsäluonnon mullistuksen vaikutuksia ja mittakaavaa kuvaa, että vuonna 2019 julkaistun Suomen lajien viidennen uhanalaisuusarvioinnin mukaan pitkälti metsien talouskäytöstä johtuvat metsäelinympäristöjen muutokset ovat merkittävin Suomen lajien uhanalaisuuden syy.

Metsäluonnon voimaperäinen muokkaaminen on kasvattanut kuitupuun tuotantoa, mutta samalla heikentänyt paitsi metsäluonnon, soiden, vesistöjen ja muun ympäristön tilaa, metsien ekosysteemipalveluita, sekä monien raaka-aineiden, kuten mustikan saatavuutta. Eniten ympäristön tilan heikkenemisestä kärsivät paikalliset ihmiset ja elinkeinot.  Ekosysteemien muokkaamisesta yhden teollisuuden haaran hyväksi pitäisi siirtyä talousmetsien monitoiminnallisuuden turvaamiseen. Jatkuvan kasvatuksen lisääminen talousmetsissä olisi eräs kustannustehokas osa tätä keinovalikoimaa.

Maaseudun etu ja ekologinen jälleenrakennus

Edeltävän tarkastelun jälkeen voimme nostaa esille kysymyksen siitä, millä tavalla nykymuotoinen biotalous palvelee maaseudun etua. Tutkijat ovat varoittaneet pitkin 2010-luvun sen ekologisista ja ilmastollisista haittavaikutuksista. Tämän lisäksi biotalous yksipuolistaa niin metsänkäytön muita tapoja kuin myös maaseudun taloudellisia rakenteita.

Tuovatko biotuotetehtaiden investoinnit kipeästi kaivattuja työpaikkoja maaseudulle sekä Kemin ja Kuopion kaltaisille pienemmille kaupunkialueille? Ainakin Moriz Albrechtin ja Jarmo Kortelaisen tutkimus Metsä Groupin Äänekosken tehdasinvestoinnista kertoo, että toivottua työpaikkojen kasvua ei saavutettu.

Mikäli nykyisten kaupungistumis- ja tiivistymiskehitysten lomassa maaseutu halutaan pitää elinvoimaisena, tulisikin huomio kiinnittää ekologisen jälleenrakennuksen projektiin erityisesti alueellisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Projektin yhtenä kärkenä tulisi toimia maaseudulle tärkeiden elinkeinojen kehittäminen ekologisesti kestävään ja taloudellisesti monipuolisempaan suuntaan.

Kuitupuukapitalismi palvelee vain tiettyä metsäteollisuuden osaa, ei maaseudun yhteistä etua tai edes koko metsäteollisuuden etua. Tästä syystä on myös nimenomaan sellupääoman edun mukaista, että mediassa ja julkisessa keskustelussa metsien käyttö esitetään neutraalin ”metsätalouden” toiminnaksi, jonka intressien varmistaminen on Suomen ja erityisesti syrjäseutujen elinehto.

Kuitupuukapitalismin ja maaseudun edun välille on piirretty ansaitsematon yhtäläisyysmerkki.

Todellisuudessa alueiden elinehdoksi muotoutuu nykymuotoisen metsäteollisuuden ekologisen repeämän korjaaminen, joka tällä hetkellä nakertaa metsään nojaavan taloudellisen toiminnan aineellista perustaa.  Kuitupuukapitalismin ja maaseudun edun välille on piirretty ansaitsematon yhtäläisyysmerkki.

Maaseudusta ollaan tekemässä biotalous- ja kaivosbuumien myötä kansallinen resurssiperiferia ja pääoman temmellyskenttä. Lyhytnäköisen voitontavoittelun perässä tullaan samalla tuhonneeksi alueiden pitkän aikavälin menestysmahdollisuudet. Aluepolitiikan pitkän linjan tulisikin estää alueiden lukkiutumista ekologisesti ja taloudellisesti haitallisiin rakenteisiin ja edistää maaseudulle tärkeiden elinkeinojen muuntautumiskykyä.

Janne Säynäjäkangas toimii väitöskirjatutkijana Jyväskylän yliopistossa Koneen säätiön apurahalla.

Ville Kellokumpu toimii väitöskirjatutkijana Oulun yliopiston Maantieteen tutkimusyksikössä.

Julkaisu Biotaloutta vai kuitupuukapitalismia?  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.