Yleisen käsityksen mukaan maahanmuuttopolitiikan kiristykset ovat tapahtuneet tällä hallituskaudella. Tiukennukset perheenyhdistämiseen ovat kuitenkin olleet järjestelmällisen politiikan seurausta jo ainakin viimeiset yhdeksän vuotta.

Tiukennuksista tuorein, vuonna 2016 laajennettu toimeentuloedellytys, on viimeistään karsinut perheenyhdistämisen mahdollisuudet suurimmalta osalta turvapaikanhakija- ja pakolaistaustaisia maahanmuuttajia. Vaikka juuri toimeentuloedellytys on herättänyt viime aikoina eniten kritiikkiä, on tärkeä muistaa, ettei perheenyhdistäminen ollut helppoa ennen toimeentuloedellytyksen laajennustakaan.

Tiukennukset perheenyhdistämiseen ovat olleet järjestelmällisen politiikan seurausta jo ainakin viimeiset yhdeksän vuotta.

Perheenyhdistämisen ongelmat näkyvät lainsäädännössä ja sen tiukassa soveltamisessa sekä käytännön haasteina, joita ovat esimerkiksi matkustamisen rajoitukset, velkaantuminen ja oikeudellisen neuvonnan puute. Tiukennusten rajut vaikutukset perheisiin jäävät usein huomiotta, kun poliittiset päättäjät kilpailevat ihmisoikeusminimalismin saralla. Perheenyhdistämisen kiristykset ovat paitsi epäinhimillisiä, mahdollisesti myös Suomen kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden vastaisia.

Perhe-elämän suoja on turvattu useissa ihmisoikeussopimuksissa. EU:n perheenyhdistämisdirektiivin mukaan perheenyhdistämisen tulee olla pääsääntö, josta poikkeaminen on mahdollista vain rajatuissa tapauksissa. Perheenyhdistämisen parissa toimivat ammattilaiset, aktivistit ja perheet itse kuitenkin tietävät, ettei Suomen tämänhetkinen järjestelmä toimi näin.

Kenellä on mahdollisuus perheenyhdistämiseen?

Turvapaikanhakijan mahdollisuus perheenyhdistämiseen riippuu siitä, millainen oleskelulupa hänelle myönnetään.

Kansainvälistä suojelua on tällä hetkellä kahta tyyppiä: pakolaisasema ja toissijainen suojelu. Hakija saa pakolaisaseman, jos ulkomaalaislaissa määritellyt vainon perusteet täyttyvät. Jos hakija ei täytä pakolaisaseman kriteereitä, hänelle voidaan myöntää toissijaista suojelua, jos hän on vaarassa kärsiä vakavaa haittaa kotimaassaan.

Kansainvälisen suojelun lisäksi oleskelulupa voidaan myöntää yksilöllisen inhimillisen syyn perusteella.

Ulkomaalaislain mukaan lähes kaikilla oleskeluluvan saaneilla on lähtökohtaisesti oikeus perheenyhdistämiseen. Laissa säädetyt edellytykset matkustusasiakirjasta, ulkomailla hakemisesta ja toimeentuloedellytyksestä kuitenkin rajaavat tosiasiallisia mahdollisuuksia perheenyhdistämiseen.

Toimeentuloedellytyksestä poikkeaminen on mahdollista, jos siihen on poikkeuksellisen painava syy tai lapsen etu vaatii poikkeamista. Käytännössä poikkeukset ovat hyvin harvinaisia. Pakolaisaseman saaneiden kohdalla toimeentuloedellytyksestä poiketaan, jos oleskelulupahakemus on jätetty kolmen kuukauden sisällä siitä, kun perheenkokoaja sai oleskeluluvan.

Turvapaikanhakijan mahdollisuus perheenyhdistämiseen riippuu siitä, millainen oleskelulupa hänelle myönnetään.

Perheenjäsenten oleskeluluvan edellytyksistä on säädetty ulkomaalaislaissa jo vuodesta 1991 lähtien. Pakolaisten perheenyhdistämismenettelyä oli helpotettu niin, että hakemuksen vireillepanija saattoi olla myös Suomessa oleva perheenkokoaja. Suomeen tulleet perheenjäsenet saivat myös pakolaisstatuksen.

Vuonna 1999 perheenyhdistämisen edellytyksiä tarkennettiin ulkomaalaislain muutoksella. Silloin oikeus aloittaa perheenyhdistäminen laajennettiin koskemaan myös muita perheenkokoajia kuin pakolaisia. Pakolaiset ja muut suojelun tarpeessa olevat vapautettiin toimeentuloedellytyksestä, koska ”lähtökohtaisesti pakolaisen ja suojelun tarpeessa olevan ulkomaalaisen kohdalla perheen yhdistäminen ei muussa maassa voi toteutua”.

Seuraavan kymmenen vuoden aikana tehtiin joitain perheenyhdistämistä helpottavia muutoksia, kuten laajennettiin perheenjäsenen määritelmää. Uusi vuoden 2004 ulkomaalaislaki kiinnitti kuitenkin entistä enemmän huomiota väärinkäytösten ehkäisyyn, millä oli vaikutuksia perheenyhdistämisen vaikeutumiseen yleisemminkin.

Vuosi 2010: Lasten ja avioituvien parien perheenyhdistämistä vaikeutetaan

Vuonna 2010 toimeentuloedellytys ulotettiin tilanteisiin, joissa kansainvälistä suojelua saava perustaa perheen Suomeen tulonsa jälkeen.

Lisäksi samana vuonna säädettiin, että hakija voitiin katsoa alaikäiseksi vain, jos hän oli alaikäinen vielä hakemuksen ratkaisuhetkellä. Aikaisemmin riitti, että hakija oli alaikäinen hakemuksen vireilletulopäivänä.

Kiristykset olivat osa turvapaikkapolitiikkaa, jonka tavoitteena oli vähentää vetotekijöitä Suomeen. Moni taho kommentoi jo tuolloin, että perheenyhdistämisen ehdot ovat muutosten jälkeen niin tiukat kuin kansainvälisen oikeuden puitteissa on mahdollista.

Tiukennukset vaikeuttivat pakolaistaustaisten perhe-elämää huomattavasti. Usein parisuhteet on solmittu epävirallisin seremonioin, sillä monilla ei ole mahdollisuutta viralliseen avioliiton rekisteröimiseen. Esimerkiksi Iranissa avioituneet afganistanilaiset siirtolaiset ovat usein paperittomia, ja avioliitot on solmittu perheiden kesken epävirallisesti.

Suomessa perheenyhdistämisen toimeentuloedellytyksestä poikkeaminen ei ole mahdollista ilman virallista avioliittotodistusta, joka on päivätty ennen Suomeen lähtöä. Monet matkustavat oleskeluluvan saatuaan Iraniin avioitumaan, mutta siinä vaiheessa virallisen seremonian pitäminen on jo myöhäistä, koska avioliitto katsotaan uudeksi perheeksi.

Toinen vakava seuraus vuoden 2010 lakimuutoksesta on alaikäisten turvapaikanhakijoiden iänmääritys, jota on vuoden 2015 muuttoliikkeen seurauksena ryhdytty käyttämään herkemmin. Tutkimuksessamme on tullut esille, että lapsia voidaan määritellä aikuisiksi vakavin seurauksin. Jos turvapaikanhakijalapsi määritellään virheellisesti aikuiseksi, hän ei voi tuoda perhettään Suomeen, vaikka saisikin oleskeluluvan.

Vuosi 2011: Velkaantuminen viisumin vuoksi

Vuodesta 2011 alkaen hakemusta ei ole voinut tehdä Suomessa asuva perheenkokoaja, vaan hakemuksen tekee ulkomailla oleva perheenjäsen. Lisäksi laki vaatii laillista oleskelua siinä maassa, jossa hakemus jätetään Suomen edustustoon.

Muutos osui erityisesti heikoimmassa asemassa oleviin perheisiin, joilla ei ole tarvittavia resursseja aloittaa hakemusprosessia.

Konfliktimaissa on harvoin Suomen suurlähetystöä, jolloin hakemuksen jättöä varten täytyy matkustaa toiseen maahan. Hakemuksen jättäjä tarvitsee passin ja viisumin laillista oleskelua varten, eikä niiden saanti ole monille mahdollista. Esimerkiksi useat irakilaiset ovat joutuneet lahjomaan viranomaisia viisumien saamiseksi perheenjäsenilleen. Kustannukset hakemuksista, lahjuksista ja matkakuluista ovat nousseet kymmeniin tuhansiin euroihin.

Velkaantuminen on erityisen raakaa, jos perheenyhdistäminen ei ponnisteluista huolimatta onnistu. Tällaisiin tilanteisiin joutuneet haastateltavat kertoivat vakavasta psyykkisestä oireilusta.

Lisäksi viisumien saaminen edes lahjuksin on usein mahdotonta esimerkiksi afganistanilaisille, joiden perhe asuu paperittomana Iranissa. Nämä perheet eivät pysty useinkaan järjestämään viisumeita Intiaan, jossa hakemus tulisi laittaa vireille.

Eräs alaikäinen yksintullut pakolaislapsi pohti tutkimuksemme haastattelussa, ettei edes uskalla ehdottaa Iranissa asuvalle perheelleen hakemuksen jättämistä Intiassa. Jos hakemus ei menekään läpi, perhe päätyy kielitaidottomana Intiassa vielä huonompaan tilanteeseen kuin aikaisemmin.

Vuosi 2016: Tiukennusten jatkumo huipentuu toimeentuloedellytykseen jopa pakolaisilta

Vuonna 2016 ulkomaalaislakiin tehtiin useita muutoksia, joiden tavoite oli turvapaikanhakijoiden ja heidän perheenjäsentensä määrän vähentäminen. Kansainvälisen suojelun saamisen mahdollisuuksia rajattiin poistamalla humanitaarisen suojelun kategoria, joka ei ole kansainvälisen oikeuden tai EU-oikeuden vaatima.

Toimeentuloedellytys laajennettiin viimeisimmässä uudistuksessa koskemaan myös kansainvälistä suojelua saavien perheenjäseniä riippumatta siitä, milloin perhe on muodostettu.

Nykyään vain pakolaisaseman saaneet voivat hakea perheenyhdistämistä ilman toimeentuloedellytystä. Tämä edellyttää sitä, että perheenyhdistämistä haetaan kolmen kuukauden sisällä oleskeluluvan myöntämisestä. Lisäksi uudistuksessa muutettiin kansainvälistä suojelua saavien perheenjäsenten perheenyhdistämishakemukset maksulliseksi.

Lakimuutoksen jälkeen laadittu valtioneuvoston kanslian selvitys osoittaa, että todennäköisesti vain alle kaksi prosenttia kansainvälistä suojelua saavista täyttää toimeentuloedellytyksen. Selvityksessä arvioidaan, että käytännössä perheenyhdistäminen onnistuisi vain pakolaisilta, jotka hakevat perheenyhdistämistä kolmen kuukauden sisällä pakolaisstatuksen saamisesta.

Vain alle kaksi prosenttia kansainvälistä suojelua saavista täyttää toimeentuloedellytyksen.

Perheenyhdistäminen osoittautuu siis usein korkean toimeentuloedellytyksen vuoksi mahdottomaksi. Haastattelemamme työhön kykenevät aikuiset ovat hankkineet useita matalapalkkaisia töitä ja työskentelevät monessa työpaikassa ilman palautumista työvuorojen välillä. Osa aikuisista ei kykene traumaoireidensa vuoksi työhön lainkaan, jolloin heillä ei ole käytännössä mahdollisuutta viettää ihmisoikeussopimusten suojaamaa perhe-elämää.

Turvattua toimeentuloa vaaditaan myös lapsilta

Vuonna 2016 laajentunut toimeentuloedellytys on vaikuttanut erityisesti lasten asemaan. Lakimuutoksen esitöissä todetaan, että toimeentuloedellytyksen soveltaminen myös yksintulleiden lasten perheenyhdistämiseen johtaa käytännössä siihen, että lapset jäävät lastensuojelun vastuulle. Lapsen oikeuksien toteutumisen kannalta on huolestuttavaa, että esitöissä ohjataan tulkitsemaan toimeentuloedellytyksestä poikkeamista suppeasti.

Yksin tulleet lapset saavat harvoin pakolaisaseman, koska lasten on vaikea täyttää pakolaisstatukseen vaadittavia kriteereitä.

Lasten on vaikea täyttää pakolaisstatukseen vaadittavia kriteereitä.

Tammikuun 2015 ja syyskuun 2018 välisenä aikana toissijaista suojelua on saanut 602 ja pakolaisaseman vain 278 yksintullutta lasta. Suurin osa yksintulleista (1 001 lasta) on tällä aikavälillä saanut oleskeluluvan yksilöllisen inhimillisen syyn tai muun syyn, kuten työn tai opiskelun, perusteella. Näin ollen 1 881 yksintulleesta alaikäisestä, jota ovat saaneet tarkasteluaikavälillä oleskeluluvan Suomeen, vain 15 prosenttia voi yhdistää perheensä ilman vaatimusta todella korkeasta toimeentulosta. Valtaosa yksintulleista lapsista on siis tilanteessa, jossa perheenyhdistäminen ei ole mahdollista ilman toimeentuloedellytyksen täyttymistä.

Koska pakolaisasema on harvinainen yksin tulleilla lapsilla, emme ole vielä saaneet haastateltua yhtäkään pakolaislasta, jonka perhe olisi edes yrittänyt aloittaa perheenyhdistämishakemusta.

Suomen nykylainsäädäntö on jopa EU-tasolla poikkeuksellisen tiukka: vain Belgiassa, Unkarissa ja Irlannissa on vastaava lainsäädäntö. Ainoastaan Britanniassa perheenyhdistäminen ei ole mahdollista. Saksassa on poikkeuksellisen tilanteen vuoksi tauko perheenyhdistämisissä.

Perheenyhdistäminen on ollut yksin tulleille lapsille hyvin vaikeaa jo pitkään. Nyt toimeentuloedellytyksen ulottaminen yksintulleiden lasten perheenyhdistämiseen on käytännössä lopettanut lasten perheenyhdistämisen lähes kokonaan. Tämä vaikuttaa merkittävästi lasten kotoutumiseen.

Perheet tarvitsevat lapsilta taloudellista tukea selviytyäkseen pakolaisleireillä tai paperittomina. Lapset hankkivat usein mahdollisimman nopeasti työllistävän koulutuksen ja pyrkivät kokopäivätöihin perheitään auttaakseen. Rahalähetykset perheelle eristävät täysi-ikäistyneitäkin nuoria sosiaalisesta kanssakäymisestä.

Ihmisoikeusminimalismi johtaa epäinhimilliseen politiikkaan

Perheenyhdistämisen tiukennukset voi nähdä osana yleistä asennemuutosta perus- ja ihmisoikeusvelvoitteisiin. Aikaisemmin kansainvälistä suojelua saavien ajateltiin tarvitsevan erityiskohtelua haavoittuvan asemansa takia. Nykyään pakolaisille halutaan taata vain kansainvälisen oikeuden ja EU-oikeuden minimiedellytykset.

Ei ole itsestään selvää, että Suomen nykyinen linja on kaikilta osin sopusoinnussa ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa. Perheenyhdistäminen on monille toissijaista suojelua saaville ja yksilöllisen inhimillisen syyn takia Suomessa oleskeleville käytännössä mahdotonta. Perheenyhdistämisen mahdollisuuden tulisi velvoitteiden mukaan koskea kuitenkin myös näitä ihmisiä, jos heidän perhe-elämänsä ei ole mahdollista muualla tai lapsen etu sitä vaatii.

Lainsäätäjän tavoitteena ei ole enää pitkään aikaan ollut perheenyhdistämisen mahdollistaminen tai helpottaminen vaan pikemminkin mahdollisimman rajoittava lainsäädäntö, joka vielä nipin napin mukailisi ihmisoikeusvelvoitteita. Tämä voi johtaa törmäykseen perhe-elämää suojaavien ylikansallisten oikeusjärjestelmien kanssa.

Näin kävi esimerkiksi huhtikuussa 2018, kun EU-tuomioistuin linjasi, että yksin tulleiden pakolaislasten perheenyhdistämisessä on keskeistä lapsen alaikäisyys saapumispäivänä EU-maahan eikä ikä perheenyhdistämishakemuksen vireilletulon hetkellä. Suomen ulkomaalaislakia muutetaan ratkaisua vastaavaksi, ja muutos koskee myös toissijaista suojelua saavia.

Suomi on pitkään profiloitunut perus- ja ihmisoikeuksien mallimaana. Viime vuosien lakimuutokset asettavat tämän maineen kyseenalaiseksi.

Johanna Hiitola, YTT, erikoistutkija, Siirtolaisuusinstituutti. Hanke: Perheen erossaolo, maahanmuuttostatus ja arjen turvallisuus: Haavoittuvien maahanmuuttajien kokemuksia ja strategioita (Suomen Akatemia 2018–2021, 308249).

Johanna Leinonen, dosentti, akatemiatutkija, Siirtolaisuusinstituutti.

Jaana Palander, HTM, projektitutkija (GLASE), Itä-Suomen yliopisto. Hanke: GLASE: Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat (Suomen Akatemia 2016–2019, Strategisen tutkimuksen neuvosto, 30348 & 303530).

Saara Pellander, VTT, tutkijatohtori, Institute for Advanced Social Research, Tampereen yliopisto. Hanke: GLASE: Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat (Suomen Akatemia 2016–2019, Strategisen tutkimuksen neuvosto, 303480 & 303529).

Milka Sormunen, OTM, valtiosääntöoikeuden tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto.

Kirjoitus on osa Katse rajaan ja yli rajojen -sarjaa.

Julkaisu Ihmisoikeusminimalismi ja poliittinen tahto erottaa perheitä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valtioiden rajoihin liittyviä turvallisuuskysymyksiä on perinteisesti lähestytty ulkopoliittisen turvallisuuden näkökulmasta – nähdäänhän rajat valtion territoriaalisen suvereniteetin keskeisenä materiaalisena ilmentymänä. Tämä päivänä rajoihin liittyvää turvallisuutta lähestytään kuitenkin moniulotteisemmin tilassa ja ajassa.

Suomen laissa rajoihin ja turvallisuuteen liittyviä ilmiöitä tarkastellaan rajaturvallisuuden ylläpitämisen näkökulmasta.

Rajaturvallisuus on viranomaistahojen käyttämä termi. Sen kautta kuvataan tilannetta rajalla sekä tilanteeseen vaikuttavia mahdollisia kehityspolkuja valtion rajojen sisällä ja ulkopuolella.

Rajaturvallisuutta ei ymmärretä ainoastaan kansallisena kysymyksenä, vaan sitä arvioidaan suhteessa laajempaan kansainväliseen ja geopoliittiseen kehitykseen.

Kuten Rajavartiolaitoksen tutkimuspäällikkö Sari Lindblom tuo esille, ulkoisten ja sisäisten uhkien yhteen kietoutuminen ymmärretään tämän päivän keskeisenä turvallisuusympäristöä kuvaavana ilmiönä. Se, mitä tapahtuu maailmalla, vaikuttaa usein lähes samanaikaisesti myös Suomessa.

Rajaturvallisuutta ei siis ymmärretä ainoastaan kansallisena kysymyksenä, vaan sitä arvioidaan suhteessa laajempaan kansainväliseen ja geopoliittiseen kehitykseen.

Virallisen määritelmän mukainen rajaturvallisuus on kuitenkin vain osa rajoihin ja turvallisuuteen liittyvää ilmiökenttää ja merkityksiä.

Kirjoituksemme tarkastelun keskiössä ei ole niinkään rajaturvallisuus vaan rajan turvallisuus, kokemukset ja käsitykset rajasta koetun ja eletyn turvallisuuden näkökulmasta. Näkökulmassa tarkastelun painopiste on paikallistason ja arjen kokemuksissa ja kertomuksissa. Siellä muodostuvat kokemukset ja kertomukset rajoista eivät kuitenkaan ole irrallaan laajemmista kansallista ja ylikansallisista rajan keskusteluista vaan muodostuvat suhteessa näihin.

Paikallisen ja ylipaikallisen yhteen kietoutuminen onkin näkyvillä niissä tavoissa, joilla rajan turvallisuutta rakennetaan, koetaan ja eletään sosiaalisesti.

Kirjoituksen tavoitteena on moniulotteistaa rajoista ja turvallisuudesta käytävää keskustelua, sillä yleensä kysymystä Suomen rajoista ja turvallisuudesta lähestytään valtiokeskeisestä näkökulmasta. Suomi ja suomalaiset eivät kuitenkaan ole alueelliselta identiteetiltään yhtenäinen kokonaisuus.

Yleensä kysymystä Suomen rajoista ja turvallisuudesta lähestytään valtiokeskeisestä näkökulmasta.

Näin myös rajan turvallisuuden kokeminen on suhteellista ja määrittyy suhteessa koettuihin ja elettyihin toisiin paikkoihin ja omaan jokapäiväiseen elämismaailmaan. Internetin aikakaudellakin asuinpaikka ja alueellinen tietoisuus vaikuttavat yhä suurelta osin koettuun rajan turvallisuuteen.

Tarkastelemme rajan turvallisuutta vuoden 2015 Suomen rajojen ylittämisen ja turvapaikanhakijoiden saapumisen kontekstissa Torniossa, Lappeenrannassa ja Imatralla. Rajakaupungit ovat mielenkiintoisia tutkimuskohteina, sillä ne muodostavat keskeisiä maahanmuuton läpikulkutiloja.

Tutkimus ja aineistonkeruu on toteutettu osana Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat -tutkimushanketta.

Turvapaikanhakijoiden saapuminen ja koettu rajan turvallisuuden muutos

Suomeen saapui vuonna 2015 tilastojen mukaan 32 476 turvapaikanhakijaa. Suuri osa Suomeen saapuneista turvapaikanhakijoista matkasi Ruotsin ja Haaparannan rajanylityspaikan kautta Tornioon. Tilanne nähtiin Ruotsin ja Suomen rajalla poikkeuksellisena.

Suomen valtio vastasi tilanteeseen niin sanotulla tehostetulla rajavalvonnalla. Turvapaikanhakijoiden rekisteröintiä toteuttamaan siirtyi muista toimipaikoista turvallisuusviranomaisia, poliiseja, rajavartijoita ja varusmiehiä. Turvallisuusnäkökulma nousi hallitsevaksi tavaksi jäsentää rajan kautta tapahtuvaa epäsäännöllistä maahantuloa.

Paikallisten asukkaiden näkökulmasta ”maailman rauhallisin raja” ja Tornio kaupunkiympäristönä alkoivat näyttäytyä hyvin erilaisina tiloina, kun turvapaikanhakijoita saapui. Tilanne koettiin hämmentäväksi ja sekavaksi ennen järjestelykeskuksen perustamista. Turvapaikanhakijoiden tilanne näyttäytyi monelle paikalliselle asukkaalle epäinhimillisenä.

Valtiovallan toimenpiteet ja tehostettu rajavalvonta nähtiin toimivina ratkaisuina huolimatta siitä, että tarkastusten kohteeksi joutuivat myös rajan jopa päivittäin ylittävät paikalliset asukkaat.

Kysymys turvallisuudesta nousi esille monessa yhteydessä. Torniossa valtiovallan toimenpiteet ja tehostettu rajavalvonta nähtiin toimivina ratkaisuina huolimatta siitä, että tarkastusten kohteeksi joutuivat myös rajan jopa päivittäin ylittävät paikalliset asukkaat.

Tutkimusaineistosta käy ilmi, kuinka siirtolaisen ja turvapaikanhakijoiden saapuminen kiristi väliaikaisesti Suomen ja Ruotsin naapuruussuhteita. Poikkeustilan aikaiset muutokset naapurimaiden politiikassa ja mediatilassa heijastuvat jossain määrin myös rajakaupungin yhteisöjen suhteisiin ja arjen kanssakäymiseen. Rajan turvallisuuteen liittyvät merkitykset muodostuvat paikallistason kokemusten ja ylikansallisten puhetapojen ja keskustelujen kautta.

Yhteistyö rajan turvallisuutena

Kansalaiset ja eri toimijaryhmät reagoivat turvallisuuden ja turvallisuuden tunteen säilyttämiseksi muuttuvassa tilanteessa erilaisin tavoin.

Mediassa ja erityisesti sosiaalisessa mediassa tapahtumien eräänlainen hallitsemattomuus ja uhkaavuus nousivat korostetusti esille. Irakista, Afganistanista, Somaliasta ja Syyriasta Suomeen saapuvat turvapaikanhakijat esitettiin kansallista turvallisuutta, talouden kehitystä ja länsimaista kulttuuria uhkaavana joukkona.

Paikallisten toimijoiden haastatteluissa yleisten uhkakuvien rinnalla korostuivat turvallisuutta tuottavat arjen toiminnot ja yhteistyö eri toimijoiden välillä niin kotimaassa kuin rajan yli. Kansallisesti ja ylikansallisesti muodostetut yhteistyöverkostot edesauttoivat hallinnan ja turvallisuuden tunteen säilymistä.

Haastatteluiden perusteella osallistuminen vastaanoton järjestelyihin ja avustustyöhön lisäsivät hallinnan ja turvallisuuden tunnetta. Toimijuuden kokemus ja tietyn institutionaalisen ympäristön puitteissa tapahtuvat kohtaamiset turvapaikanhakijoiden kanssa lisäsivät turvallisuuden tunteen pysyvyyttä.

Tornion rajanylityspaikalla tärkeäksi nousi yhteistyö ja tiedonvälitys Suomen ja Ruotsin viranomaisten ja kolmannen sektorin toimijoiden välillä. Rajayhteistyön pitkä perinne ja luottamus Suomen ja Ruotsin toimijoiden välillä muodostui ratkaisevaksi turvapaikanhakijoiden saapumisen ennakoinnin ja käytännön järjestelyjen näkökulmasta.

Haastattelujen perusteella turvapaikanhakijoiden avustamistyössä mukana olleiden kolmannen sektorin työntekijöiden turvallisuuden tunnetta ei niinkään heikentänyt turvapaikanhakijoiden suuri määrä. Enemmän siihen vaikuttivat turvapaikanhakijoita ja vastaanottotyötä vastustaneet paikalliset asukkaat ja mielenosoittajat.

Turvallisuuden tunteen heikentyminen liittyi suurelta osin toisten suomalaisten avustajiin kohdistamiin negatiivisiin tunteisiin ja palautteeseen. Yhteistyön ja osallistumisen ulkopuolelle jäämisen kautta syntyvä ja koettu turvattomuus heijastui monella tavalla yhteiskunnallisiin suhteisiin.

Rajan turvallisuuden merkityksen muodostuminen suhteessa yhteiskunnalliseen kokonaisturvallisuuteen onkin paljon moniulotteisempi kysymys kuin virallisen määritelmän mukainen rajaturvallisuus.

Raja-alueen turvallisuus ja media

Medialla ja sosiaalisella medialla on suuri merkitys siinä, kuinka turvapaikanhakijoihin liitetyt mielikuvat muodostuvat. Median välittämät, usein sangen ristiriitaiset mielikuvat ovat olleet merkittävässä roolissa nationalistisen, sosiaalisia vastakkainasetteluja ruokkivan affektiivisen ilmapiirin muodostumisessa Suomessa.

Mediatutkijat kutsuvat nykytilannetta mediamoneudeksi – saavutettavissa on kasvava määrä erilaisia viestejä ja mediatuotteita. Ihmiset voivat kokea tilanteessa infoähkyä. Kriittisen medialukutaidon merkitys korostuu.

Media-analyysi Imatralla ja sen lähikunnissa ilmestyvästä Imatralainen-ilmaisjakelulehdestä osoitti, että rajaturvallisuudelle annettiin keskeinen rooli myös kaakkoisrajalla. Ilmaisjakelulehtenä se on helposti saatavissa, vaikka lehden postiluukustaan saavat eivät kaikki välttämättä sitä luekaan. Lehti on moniääninen, ja syksyllä 2015 se pyrki antamaan tilaa kriittisille maahanmuuttopolitiikkaa käsitteleville puheenvuoroille, joille muut mediat eivät sen mukaan antaneet tarpeeksi tilaa.

Mediassa ja erityisesti sosiaalisessa mediassa tapahtumien eräänlainen hallitsemattomuus ja uhkaavuus nousivat korostetusti esille

Imatralainen raportoi Rajavartiolaitoksen toiminnasta viikoittain pohjautuen Rajavartiolaitoksen tiedotteisiin. Lyhyet uutiset sisälsivät tietoja takavarikoiduista kielletyistä esineistä tai laittomista maahantuloista. Kunnioitus Rajavartiolaitoksen toimintaa kohtaan näkyi laajemminkin lehden uutisoinnissa.

Lisäksi lehdessä seurattiin viikoittain rajaliikennettä. Rajaliikenneraportit kuvasivat pitkään jatkunutta turistiliikenteen laskusuuntaa ja loivat näin osaltaan epävarmaa ilmapiiriä.

Rajaturvallisuuden lisäksi rajan turvallisuudella oli Imatralaisessa keskeinen rooli. Raja ei kuitenkaan ole ainoa paikallista uhkamaisemaa jäsentävä tekijä. Uhkamaisemalla tarkoitetaan tässä uhkaaviksi asioiksi ja ilmiöiksi nimitettyjen tai koettujen tai jo toteutuneiden uhkien muodostamaa tilallista kertomusta mediassa, ihmisten puheessa ja heidän arkiympäristön kokemuksissaan.

Imatralaisessa käsitellyt yksilöitä, yhteisöä tai yhteiskuntaa jollakin tavalla uhkaavat asiat ovat moninaisia: kotiväkivalta, koulukiusaaminen, liikenneturvallisuus, rajan resurssit, sairaudet, sisäilmaongelmaiset rakennukset, massa-ampuminen joulukuussa 2016, netin vihapuhe, palvelujen digitalisaatio, hyvinvointivaltion tila, maailmantalouden suhdanteet, ilmastonmuutos ja niin edelleen. Laajamittaisesta maahantulosta rakennetaan Imatralaisessa ylimääräistä uhkaa jo hankalaksi koetussa tilanteessa.

Uhkia voidaan nähdä kaikkialla, mutta niiden rakentavalla käsittelyllä voidaan luoda uskoa tulevaisuuteen ja estää paikallisen arjen ja maailman näyttäytyminen pääsääntöisesti vaarallisina ja pelottavina paikkoina.

Medialla on suuri rooli erilaisten ilmiöiden taustoittamisessa ja mittasuhteellistamisessa ja pelon tai luottamuksen ilmapiirin luomisessa. Pelkokaan ei välttämättä liity suoraan kokemiseen vaan siihen, miten uhkia kuvataan tai käsitellään, sekä miten lukijaa houkutellaan otsikkoa pidemmälle.

Massa ihmisryhmien rajaamisen tapana

Massa-sanaa käytetään usein rajaamisen välineenä ”toisista”, mutta ”mekin”, esimerkiksi sanomalehteä lukiessamme, olemme osa erilaisia massoja tai suurta yleisöä. Turistimassoille tai siirtolaismassoille on yhteistä ihmisten niputtaminen jonkin roolin tai statuksen avulla. Ihmisryhmien massoittaminen voi epäinhimillistää yksilöä tai vaikuttaa mahdollisuuksiin saada turvapaikka.

Jokaisella yksilöllä on kuitenkin useita, usein samanaikaisia rooleja ja statuksia. Huomiota tuleekin kiinnittää siihen, kuka tai mikä taho puhuu massasta, mikä on hänen tai sen suhde massaan, miten puhutaan ja mikä on massaan määriteltyjen ihmisten asema keskustelussa tai käytännössä.

Imatralaisessa niin sanottua pakolaiskriisiä rakennettiin massoittamalla useilla eri tavoilla vuosina 2015–2017. Eurooppaan saapuvia siirtolaisia kuvattiin seuraavasti:

”Pakolaismassojen meno Euroopassa alkaa muistuttaa päivä päivältä enemmän Lähi-Idän katuja: pommit paukkuvat ja väkijoukko huutaa sekä tungeksii… Keskustelun torppaaminen ei enää kauaa onnistu, sillä valtaväestö nousee barrikadeille, kun Kirkkonummen kaltaisia vastaanottokeskuksia alkaa pakolaistulvan sanelemana aueta omaan naapurustoon.”

Esimerkki kuvaa hyvin sitä, kuinka massoittamisen ja luonnonvoimaretoriikan kautta tuotetaan ja korostetaan uhkaa sen sijaan, että tilanteen monimutkaisia taustoja selvitettäisiin. Kuvatun kaltaisen massoittamisen ongelmana on, että siirtolaiset tulevat kuvatuksi kaoottisena uhkaavana kokonaisuutena ja vastaanottajat lähes passiivisina uhreina.

Esimerkissä ”valtaväestökin” saa aktiivisen roolin vain vastaiskun kaltaisen ilmaisun kautta, mikä epäinhimillistää myös heitä. Suomalaisten taloudellinen turvallisuus liitetään kirjoituksissa osaksi huolta massan taakan vaikutuksista.

Lehden näkökulma ei kuitenkaan ole staattinen vaan laajentuu myöhemmissä numeroissa. Kirjoituksista löytyy esimerkkejä siitä, kuinka massan idea voi toimia myös ihmisiä yhdistävänä: ”Vaikka luottamus kanssaihmisiin välillä horjuu, meidän kannattaa silti luottaa toisiimme vastaisuudessakin. Valtaosa ihmisistä on aina ollut ja on edelleenkin luottamuksen arvoisia.” Näkökulma korostaa yksilöiden päivittäistä elämää osana suurempia, tuntemattomiakin ihmisjoukkoja.

Lehdessä aletaan korostaa paikallisen yhteisön roolia rasismin ja väkivallan kitkemisessä sekä turvapaikanhakijoiden vastaanottamisessa. Lisäksi lehdessä julkaistaan useita juttuja paikallisten ja vastaanottokeskuksessa asuvien turvapaikanhakijoiden välisistä tapahtumista. Näissä tuodaan esille ihmisiä mielikuvien takana.

Massa on usein meidän peilimme. Lehtikirjoitusten tarkastelu osoittaa, että usein massaan projisoidaan sellaisia ominaisuuksia ja asioita, joita omassa yhteiskunnassamme kipuilemme.

Esimerkiksi suomalaisessa yhteiskunnassa hoiva ja huoli on usein jätetty yhteiskunnan vastuulle, kun spontaania ihmistenvälistä apua ja huolenpitoa tarvittaisiin paljon enemmän. Poikkeuksellisen suuri maahantulo aktivoi laajoja ihmisjoukkoja auttamaan ja synnytti uudenlaista kansallista ja alueellista toimijuutta. Paikallismediassa voitaisiinkin vielä enemmän käsitellä, miten jokainen voisi osallistua ja omalla toiminnallaan vaikuttaa asuinpaikkakuntansa luottamuksen ja turvallisuuden ilmapiirin rakentamiseen.

Rajan turvallisuutta – kaikille

Globalisaatio ja siirtolaisuus ovat tuoneet paineita määritellä uudestaan kansalaisuutta ja kansallisia identiteettikertomuksia, mikä heijastuu myös rajan turvallisuuden kertomuksissa ja kokemuksissa. Kansallinen identiteettikertomus on keskeisessä osassa yhtenäisyyden rakentumista mutta sisältää usein myös rajaamista ja ulossulkemista.

Merkittävien yhteiskunnallisten muutosten aikana on tärkeä kiinnittää huomiota siihen, millaisia kertomuksia kansalaisuudesta ja kuulumisesta luodaan ja ovatko jotkut identiteetit hiljennettyjä tai poissuljettuja.

Millä tavalla kansallinen kertomus voisi ihmisryhmille tärkeiden kulttuuristen arvojen ja oikeudenmukaisuuskäsitysten rinnalla huomioida myös moninaisuuden ja muutoksen?

Yksi rajan turvallisuuden moninaisuudesta nouseva kysymys onkin, millä tavalla kansallinen kertomus voisi ihmisryhmille tärkeiden kulttuuristen arvojen ja oikeudenmukaisuuskäsitysten rinnalla huomioida myös moninaisuuden ja muutoksen. Haluamme myös kiinnittää huomioita siihen, että rajan turvallisuus näyttäytyy usein erilaisena eri alueilla ja eri ihmisryhmien näkökulmasta.

Rajan turvallisuuden poikkeustilat haastavat olemassa olevia yhteiskunnallisia ja ylirajaisia suhteita. Toisaalta ne mahdollistavat uuden oppimisen sekä uudenlaisten toimintatapojen ja luottamuksen rakentumisen.

Huomioimalla ja tuomalla yhteen eri ryhmien näkemyksiä ja kertomuksia rajojen turvallisuudesta ja paikkaan kuulumisesta on mahdollista rakentaa moniäänisempää ja eheyttävää identiteettikertomusta yhteisöllisyyden pohjaksi – ja näin vähentää turvattomuuden kokemuksen muodostumisen kannalta merkittävää ulkopuolisuuden tunnetta.

Hädän kuulemista, avun antamista ja yhteisten, usein ristiriitaisten kipukohtien käsittelyä voisi lisätä yhteiskunnassamme ja eri medioissa. Olisi tärkeää, ettei ihmisen arvo määrity julkisessa puheessa pelkästään taloudellisen toimeliaisuuden tai turvallisuuspuheen kautta. Sen sijaan tulisi pohtia, miten jokainen voisi tunnistaa itsensä yhteisistä tarinoista ja olla aktiivinen osa yhteiskuntaa.

FT, dosentti Eeva-Kaisa Prokkola on yliopistotutkija maantieteen tutkimusyksikössä Oulun yliopistossa. FT Vilhelmiina Vainikka on tutkijatohtori maantieteen tutkimusyksikössä Oulun yliopistossa.

Kirjoitus on osa Katse rajaan ja yli rajojen -sarjaa.

Julkaisu Rajaturvallisuudesta kohti rajan turvallisuutta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tutuin näkökulma rajoihin on maantieteellinen ja geopoliittinen, mutta rajat merkitsevät paljon muutakin. Rajat tuovat esiin uudenlaisia, yllättäviäkin yhteiskunnallisia realiteetteja, jotka haastavat vakiintuneita käsityksiämme globalisaatiosta, kansalaisuudesta, identiteeteistä ja toimijuudesta.

Maantieteelliset rajat ovat lähtökohtaisesti myös poliittisia, kulttuurisia ja sosiaalisia rajoja. Rajat jakavat ja erottavat alueita, esimerkiksi valtioita, maakuntia ja kuntia toisistaan.

Rajat voidaan siis nähdä fyysisinä tiloina ja viivoina, jotka ovat liikkeessä ihmisten poliittisen ja sosiaalisen toiminnan johdosta. Fyysisillä rajoilla on kuitenkin myös konkreettisia vaikutuksia ihmisten arkeen, toimintaan ja toimijuuteen.

Rajat erottavat mutta ne voivat myös yhdistää. Rajat tuovat ihmisiä eri tavoin vuorovaikutukseen keskenään. Rajojen tutkimus on kiinnittänyt huomiota ihmisten raja-arjessa tapahtuvaan monipuoliseen sosiaaliseen vuorovaikutukseen, joka usein tapahtuu valtiollisten tasojen ja toimijoiden suhteista tai niiden puuttumisesta riippumatta.

Esimerkiksi antropologit Jutta Lauth Bacas ja William Kavanagh kirjoittavat:

”Rajalla tapahtuvissa kohtaamisissa on kiinnostavaa läheisyyden elementti: rajatilanne tuo toimijat sosiaaliseen ja (usein) fyysiseen kontaktiin. Tätä kautta he voivat luoda toisiinsa jonkinlaisen sosiaalisen suhteen, vaikka he ovat usein toisilleen vieraita.”

Tutkimuskohteena Pohjois-Karjala

Pohjois-Karjalassa raja on hyvin konkreettinen ja ihmisten arjessa monin tavoin läsnä oleva tekijä. Pohjois-Karjalan Kiteellä ja Tohmajärvellä asukkaiden ”oma” paikallinen raja erottaa toisistaan kaksi valtiota, Suomen ja Venäjän.

Pohjois-Karjala on kiinnostava esimerkki siitä, kuinka kaksi eri aikoina, eri tavoin ja eri syistä Suomeen tullutta maahanmuuttajaryhmää elää arkeaan Suomessa. Pohjois-Karjalassa sijaitseva Niirala-Värtsilä on yksi vilkkaimmista Suomen ja Venäjän välisistä rajanylityspaikoista, jolla on hyvin konkreettinen merkitys koko alueelle niin taloudellisesta, sosiaalisesta kuin kulttuurisestakin näkökulmasta.

Pohjois-Karjalassa kaksi eri aikoina, eri tavoin ja eri syistä Suomeen tullutta maahanmuuttajaryhmää elää arkeaan Suomessa

Niirala-Värtsilän raja-asema sijaitsee Tohmajärven kunnassa, jossa on vain noin 4 700 asukasta, mutta vuosittain Niirala-Värtsilän kautta Suomen ja Venäjän välinen raja ylitetään noin miljoona kertaa. Rajanylityspaikalla on siis arjen merkitystä niin suomenkielisille kuin venäjänkielisille koko Pohjois-Karjalassa.

Suomessa asui vuonna 2015 noin 75 500 venäjää äidinkielenään puhuvaa henkilöä. Suomen venäjänkieliset ovat hyvin heterogeeninen ryhmä, joka pitää sisällään myös muualta entisen Neuvostoliiton alueelta kuin Venäjältä Suomeen muuttaneet henkilöt.

Alueellisesti venäjänkieliset ovat Suomessa keskittyneet Etelä-Suomen suuriin kaupunkeihin ja itärajan läheisyyteen Etelä- ja Pohjois-Karjalaan. Venäjänkielisten suhteellinen osuus koko väestöstä on Tohmajärvellä Suomen kolmanneksi korkein.

Pohjois-Karjalassa venäjänkieliset maahanmuuttajat ovat olleet Neuvostoliiton hajoamisesta saakka merkittävin maahanmuuttajaryhmä. Numeerisesti mitattuna tilanne on edelleen sama, mutta vuoden 2015 tapahtumien myötä ympäri Suomea hajautetut vastaanottokeskukset ovat muuttaneet tilannetta siten, että nyttemmin myös turvapaikanhakijat ja pakolaistaustaiset henkilöt ovat näkyvä ryhmä maakunnassa.

Kiteellä sijaitsi vuosina 2015–2018 Suomen Punaisen Ristin ylläpitämä vastaanottokeskus, joka oli yksi Suomen suurimpia – enimmillään siellä asui yli 300 turvapaikanhakijaa eri puolilta maailmaa.

Arjen rajat yksilöiden ja ryhmien elämässä: ”Vera” ja ”Hussein”

Artikkeli perustuu Pirjo Pölläsen ja Olga Davydova-Minguet’n yhdesssä ja erikseen keräämiin etnografisiin aineistoihin, joita on kerätty venäjänkielisten maahanmuuttoa Suomeen tutkivissa hankkeissa aina 2000-luvun alusta saakka. Lisäksi vuonna 2017 Pöllänen ja Ville-Samuli Haverinen ovat keränneet haastatteluaineiston Kiteen vastaanottokeskuksessa asuneiden turvapaikanhakijoiden parissa.

Näiden aineistojen pohjalta olemme muodostaneet kaksi tyypillistä tarinaa siitä, miten sama alue ja raja saattaa näyttää hyvin erilaiselta kahden erilaisen maahanmuuttajataustaisen ryhmän näkökulmasta.

Sama alue ja raja saattaa näyttää hyvin erilaiselta kahden erilaisen maahanmuuttajataustaisen ryhmän näkökulmasta.

Tarinoiden päähenkilöt ”Vera” ja ”Hussein” ovat tutkijoiden konstruktioita kaikista kerätyistä tutkimusaineistoista, eivätkä siis suoraan korreloi keneenkään yksittäiseen henkilöön. Lukija ei voi löytää heitä mistään, mutta monissa Suomessa asuvissa venäjänkielisissä on Veran piirteitä ja monissa turvapaikanhakijoissa on Husseinin piirteitä.

Yli valtiollisen rajan ulottuva arki: ”Vera”

Niirala-Värtsilän rajanylityspaikka kehystää ja määrittää monin tavoin tyypillisen venäjänkielisen maahanmuuttajan Veran elämää.

Vera on Venäjältä Suomeen muuttanut maahanmuuttaja. Hän asuu tällä hetkellä Tohmajärvellä, jonne hän on muuttanut Venäjältä pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvun alussa Sortavalasta, joka sijaitsee Karjalan tasavallassa, Suomen rajan läheisyydessä.

Venäjän näkökulmasta Sortavala on perifeerinen maaseutukaupunki kaukana kaikesta, etenkin Moskovasta. Samalla tavalla Tohmajärvi on Suomen mittakaavassa syrjäseudulla sijaitseva pieni kunta, yleisissä mielikuvissa jopa maalaiskylä.

Ylirajainen hoiva on Veralle konkreettista arkista toimintaa, jota hän toteuttaa ylisukupolvisesti molempiin suuntiin.

Veran arki Tohmajärvellä on ylirajaista: hänen ikääntyvä äitinsä asuu edelleen Sortavalassa, jossa Vera ja usein myös hänen eläkkeellä oleva puolisonsa Ville käyvät säännöllisesti. Vera käy huolehtimassa äidistään ja kuljettaa tälle esimerkiksi lääkkeitä ja tiettyjä elintarvikkeita Suomesta käsin. Sortavalassa käydessään Vera tuo myös lääkkeitä ja ruokaa itselleen ja perheelleen.

Veran lapset ja lastenlapset asuvat Venäjällä, ja hänellä on jatkuvasti hoivavelvoitteita myös lapsenlapsiaan kohtaan. Veran lapset ja lapsenlapset vierailevat usein Suomessa, mutta Vera käy myös heidän luonaan Venäjällä. Ylirajainen hoiva on Veralle konkreettista arkista toimintaa, jota hän toteuttaa ylisukupolvisesti molempiin suuntiin.

Ylirajaisuus näkyy Veran elämässä jatkuvana rajan ylityksenä Suomesta Venäjälle, joka yleensä tapahtuu Niiralan raja-aseman kautta. Ylirajaisuus tarkoittaa hänen elämässään myös abstraktimpaa arjen hallintaa. Se on arjen geopolitiikkaa, joka on tullut eletyksi ja koetuksi Veran elämässä hyvin konkreettisesti vuoden 2014 jälkeen.

Ukrainan kriisi – Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan sota – ja sitä seurannut Venäjän ja Euroopan unionin välinen konflikti on mentaalisesti ja konkreettisesti läsnä Veran ja hänen perheensä elämässä. Vera on jatkuvasti huolissaan siitä, miten Suomen ja EU:n sekä Venäjän ulkopoliittiset suhteet kehittyvät. Jos tilanne kärjistyisi, voisivat rajan ylityksen käytännöt muuttua. Pahimmassa tapauksessa Vera joutuisi rajoittamaan Venäjällä kulkemistaan.

Ukrainan kriisin myötä Veran suhteet muihin Tohmajärvellä asuviin venäjänkielisiin ovat muuttuneet. Hänestä tuntuu, että monien ystävien kanssa on jouduttu tilanteeseen, jossa pitää päättää, ollako lojaali EU-Suomelle vai Vladimir Putinin Venäjälle. Avoin ja vapautunut keskustelu muiden venäjänkielisten kanssa on muuttunut varovaiseksi tunnusteluksi ja ”varpaillaan oloksi”.

Vera on jatkuvasti huolissaan siitä, miten Suomen ja EU:n sekä Venäjän ulkopoliittiset suhteet kehittyvät.

Tohmajärvellä noin 4 prosenttia väestöstä on venäjänkielisiä. Alueella on ehditty tottua venäjänkielisiin maahanmuuttajiin, joita sinne on muuttanut aina 1980-luvulta alkaen ja erityisesti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuodesta 1991.

Venäjänkielisten maahanmuuttajien, erityisesti ylirajaisia hoivavelvoitteita kantavien naisten, näkökulmasta rajan läheisyydessä sijaitseva asuinpaikka on hyvä ja käytännöllinen, koska siitä pääsee helposti Venäjälle. Heille raja näyttäytyy ennen kaikkea konkreettisena ja fyysisenä maiden ja järjestelmien välisenä rajana, jota määrittävät henkilökohtaisten arjen käytäntöjen ohella myös kansainvälisen politiikan epävarmuudet ja geopolitiikka.

Ylirajaisuus ja monikielisyys ovat itsestään selvästi läsnä Tohmajärvellä elävien Venäjältä tai entisestä Neuvostoliitosta Suomeen muuttaneiden elämässä, mutta myös useimpien suomalaissyntyisten tohmajärveläisten elämässä.

Arki siirrettyjen rajojen sisällä: Hussein

Kun katsotaan (valtioiden) rajoja institutionaalisina konstruktioina, joissa yksilö on kyllä päässyt valtion rajojen sisälle, mutta elää valtion sisällä suljetussa ympäristössä, puhutaan usein siirretyistä rajoista. Esimerkkejä tällaisista siirretyistä rajoista ovat vankilat ja vastaanottokeskukset. Niissä yksilöt elävät arkeaan fyysisesti valtion rajojen sisällä, mutta heidän toimijuuttaan rajoitetaan ja kontrolloidaan tarkasti.

Siirretyt rajat eivät välttämättä ole aitojen tai muurien kaltaisia konkreettisia rajoja, vaan erilaisia byrokraattisia, hallinnollisia ja yksilön sosiaaliseen asemaan kiinnittyneitä näkymättömiä rajantekoja.

Siirretyt rajat eivät välttämättä ole konkreettisia rajoja vaan erilaisia byrokraattisia, hallinnollisia ja yksilön sosiaaliseen asemaan kiinnittyneitä näkymättömiä rajantekoja.

Tällaiset siirretyt rajat ovat keskeinen osa Husseinin arkea. Hussein asuu lähellä Veraa Kiteen vastaanottokeskuksessa.

Hussein on tullut Suomeen syksyllä 2015, samana vuonna kuin yli 30 000 muuta turvapaikanhakijaa pääasiassa Lähi-idästä ja Afrikasta. Hussein on kotoisin Irakista ja matkustanut Turkista ensin Euroopan halki ja lopulta Ruotsin kautta Suomeen.

Hän ei oikein itsekään osaa sanoa, miksi lopulta päätyi Suomeen, mutta katsoo olleensa mukana jonkinlaisessa ”virrassa”, jossa irakilaiset pitivät Suomea turvallisena hyvinvointivaltiona ja ajattelivat saavansa täältä turvaa ja oikeudenmukaista kohtelua.

Hussein on saanut kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta hän on tehnyt päätöksestä useampia valituksia, jotka ovat parhaillaan käsittelyssä. Hänen haaveensa on saada turvapaikka Suomesta, koska Irakiin palaaminen ei ole hänelle vaihtoehto.

Hussein on kokenut Irakissa kidutusta ja katsoo olevansa hengenvaarassa, mikäli hän joutuu palaamaan Irakiin. Hussein sanoo mieluummin tappavansa itsensä kun palaavansa. Tutkijalta hän kysyy, miten suomalaiset viranomaiset voivat pitää Irakia ”turvallisena maana”, koska hänen oman kokemuksensa mukaan Irakissa on ollut kaikkien sota kaikkia vastaan viimeiset 40 vuotta.

Hän ei osaa selittää šiiojen ja sunnien välisten konfliktien syitä ja seurauksia, vaikka niistä tässä ”sotatilassa” hänen mielestään onkin kyse. Hussein ei pidä itseään hengellisenä ihmisenä – ehkä senkin vuoksi Suomessa on hänestä vapauttavaa olla, kun uskonnolla ei ole julkisessa tilassa liian suurta merkitystä.

Elämä vastaanottokeskuksessa on yksitoikkoista, mutta pääasiassa turvallisen tuntuista. Toisinaan miesasukkaiden välille syntyy konflikteja, jopa fyysisiä tappeluita, mutta Hussein yrittää pitää itsensä ”näkymättömänä” ja olla sotkeutumatta näihin konflikteihin. Hänelle se on suhteellisen helppoa, koska hän on perheetön mies, eikä hänen tarvitse huolehtia kuin itsestään.

Vastaanottokeskuksessa on paljon rajoitteita. Perheettömänä miehenä Hussein ei ole tervetullut vastaanottokeskuksen alueelle, jossa majoittuvat perheelliset. Yksin saapuneet miehet asuvat useamman henkilön huoneissa samalla käytävällä ja heille on osoitettu omat tilansa.

Noin 300 euron suuruinen kuukausittainen vastaanottoraha rajoittaa myös sitä, miten Hussein voi yrittää vastaanottokeskuksesta käsin integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan. Hänellä on tuttavia ja ystäviä eri puolella Suomea, mutta vastaanottorahan turvin on hankala matkustaa kovinkaan usein, edes läheiseen suurempaan kaupunkiin.

Husseinin kannalta fyysisesti saavutettava maailma ulottuu vain Kiteen keskustaan ja satunnaisesti Suomen suurkaupunkeihin.

Vaikka vastaanottokeskuksessa on rauhallista ja turvallista, on Husseinista turhauttavaa, että keskus sijaitsee niin kaukana, kymmenen kilometrin päässä, Kiteen keskustasta. Päästäkseen keskustaan Hussein on hankkinut itselleen käytetyn pyörän, ja pyöräilyn myötä hänen elinpiirinsä on laajentunut. Kiteen keskustassa hän tapaa käydä useita kertoja viikossa, vaikka ei olisi edes asiaa, mutta niin saa ajan kulumaan.

Läheisellä valtiollisella rajalla ei ole Husseinin arjessa mitään merkitystä, vielä vähemmän naapurikunnan alueella sijaitsevalla rajanylityspisteellä. Hänen kannaltaan fyysisesti saavutettava maailma ulottuu vain Kiteen keskustaan ja satunnaisesti Suomen suurkaupunkeihin. Virtuaalisesti hän on jatkuvasti yhteydessä Irakissa ja muissa maissa asuviin läheisiinsä.

Husseinin kaltaisille turvapaikanhakijoille merkittävimmät rajat eivät ole territoriaalisia ja konkreettisia vaan näkymättömiä ja abstrakteja. Vaikka vastaanottokeskuksen ympärillä ei ole aitoja, on se tarkoin rajattu ympäröivästä kiteeläisestä todellisuudesta.

Jo kaupassa ostoksia tehdessään turvapaikanhakija on ”vieraalla maalla” ja saa tuntea sen. Kuitenkin status turvapaikanhakijana sekä oleskeluluvan ja turvapaikkapäätöksen puute on kaikkein merkitsevin raja Husseinin elämässä.

Sukupuolittuneet rajat

Sukupuoli kategoriana näyttelee merkittävää osaa sekä venäjänkielisten maahanmuuttajien että turvapaikanhakijoiden kohdalla. Venäjänkielisten muuttoliike Suomeen on sukupuolittunutta siten, että yli puolen venäjänkielisistä on naisia. Noin kolmasosa Suomen venäjänkielisistä naisista on muuttanut Suomeen vaimomuuttajina (aiheesta voi lukea lisää esimerkiksi Pölläsen ja Aino Saarisen kirjoituksista) – myös Vera.

Myös turvapaikanhakijoiden kohdalla kysymys sukupuolen merkityksestä on olennainen, mutta eri tavalla. Lukumääräisesti suurin osa Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista on miehiä, ja näin oli myös Kiteellä.

Tämän mukaisesti olemme valinneet tyyppitarinamme päähenkilöksi miespuolisen Husseinin. On kuitenkin syytä todeta, että yleinen mielikuva Suomessa asuvista turvapaikanhakijoista on huomattavasti kapeampi kuin todellinen tilanne.

Yleinen mielikuva Suomessa asuvista turvapaikanhakijoista on huomattavasti kapeampi kuin todellinen tilanne.

Ajatus siitä, että turvapaikanhakija on Lähi-idästä tullut nuori mies, on puutteellinen. Esimerkiksi Kiteellä tapasimme sekä perheitä että yksin tulleita miehiä eri puolilta Afrikkaa ja Aasiaa.

Yksin matkustavat naiset ovat toki poikkeustapauksia, mutta toisinaan Afrikasta matkustaa Eurooppaan myös yksin turvapaikkaa hakevia naisia tai naisia, jotka liikkuvat yhdessä lastensa kanssa. Myös entisen Neuvostoliiton maista saapuu Suomeen naispuolisia turvapaikanhakijoita.

Kenttätöiden aikana nousi esiin myös viitteitä siitä, että ilman miespuolista henkilöä matkustavat naiset ovat hyvin haavoittuvassa asemassa ja altistuvat muun muassa hyväksikäytölle. Ongelman julmuutta lisää myös se, että näiden naisten on Suomessakaan hankala puhua kokemistaan asioista kenellekään ja saada tätä kautta apua traumoihinsa.

Maahanmuuttajamiehiä oli huomattavasti helpompi saada suostumaan aineistonkeruuhaastatteluun kuin naisia. Esimerkiksi Irakista tulleita naisia pystyimme vain muutamassa tapauksessa haastattelemaan ilman puolison läsnäoloa.

Haastatteluissa tuli esiin, että Irakissa vallitseva sukupuolijärjestelmä on hankala sellaisten naisten kannalta, jotka haluavat ja voivat elää itsenäisempää elämää ilman ”huoltajamiehen” jatkuvaa kontrollia. Naisten oikeuksien kapeus oli osalla yksi syy muuttaa pois Irakista.

Vastaanottokeskuksessa naisten arkielämä on rajattua ja valvottua. Naiset eivät esimerkiksi koe liikkumista niissä yhteisissä julkisissa tiloissa, jotka on tarkoitettu yksin tulleille miehille, turvalliseksi tai ainakaan tavanomaiseksi toiminnaksi.

Kenttätöiden aikana näimme vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka turvapaikanhakijanaiset liikkuivat vapautuneesti eri puolilla vastaanottokeskusta. Välillä tuntui jopa kuin naiset olisivat olleet näkymättömiä.

Esimerkiksi naiset, joilla oli pieniä lapsia ja vauvoja, vain harvoin ulkoilivat lastensa kanssa. Kun useampi perhe jakaa keittiön, peseytymistilat ja wc:n, syntyi usein ongelmallisia tilanteita nimenomaan naisille.

Rajojen eriarvoisuus

Tutkimuksemme paljastaa maahanmuuttajien välisiä hierarkioita. Vera ja muut venäjänkieliset maahanmuuttajat ovat tätä nykyä jo ”oman kylän ihmisiä”. Heihin on totuttu, koska he ovat olleet läsnä pienen maalaiskunnan elämässä tarpeeksi pitkään.

Pienessä kunnassa venäjänkielisiä tunnetaan henkilökohtaisesti, lähes jokaisella on venäjänkielisiä ystäviä tai tuttavia. Turvapaikanhakijoihin ei liity samanlaista tuttuutta. He tuntuvat vierailta, oudoilta ja jopa pelottavilta, osin myös mediakuvien kautta, joissa heitä on jopa demonisoitu.

Kohdennus rajaan avaa välttämättömiä uusia näkökulmia ylirajaisen, transnationaalisen liikkuvuuden ymmärtämiseen. Liikkuvuuden syvä eriarvoisuus tulee parhaiten näkyväksi juuri rajoilla. Joillekin, kuten Suomen passin omaaville, kaikki rajat ovat avoimia ja helppoja, kun taas toisille, kuten pakolaisille, ne ovat lähes ylitsepääsemättömällä tavalla suljettuja.

Myös tutkimuksellisesti ”raja opettaa”.

Jotkut ylittävät rajoja vapaasta tahdostaan, toiset ahdistettuina tai pakotettuina. Myös tutkimuksellisesti ”raja opettaa”. Raja tekee näkyväksi tutkimuksellisten lähtöoletusten ja käytäntöjen harhaisuuksia ja riittämättömyyksiä.

Näkökulmana rajojen tutkimus haastaa yhteiskuntatutkimusta irtautumaan implisiittisestä metodologisesta nationalismista, jossa ylirajaisia ilmiöitä tarkastellaan vain tai pääasiallisesti kansallisesta kehikosta käsin.

Tutkimushanketta rahoittaa Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvosto (hankenumerot 303480 ja 303530).

Laura Assmuth on yhteiskuntapolitikan, erityisesti liikkuvuuden ja rajojen tutkimuksen professori Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella. Pirjo Pöllänen on yhteiskuntapolitiikan yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.

Kirjoitus on osa Katse rajaan ja yli rajojen -sarjaa.

Julkaisu Arjen rajanvetoja paikallisesti: maahanmuuttajaryhmät Suomen ja Venäjän rajalla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Rajahallinto perustuu EU:n turvallisuusstrategiaan (2003) ja vuonna 2016 uudistettuun globaalistrategiaan. Rajalla tapahtuvilla operatiivisilla toimenpiteillä pyritään ylläpitämään EU:n sisäistä turvallisuutta estämällä laiton maahantulo ja laittomat tapahtumat rajalla sekä rajat ylittävä rikollisuus, jotka osittain perustuvat EU:n ulkoisiin uhkakuviin kuten terrorismi ja järjestäytynyt rikollisuus.

Euroopan unionin turvallisuusstrategiasta globaaliin turvallisuusstrategiaan

Vuonna 2003 laaditun EU:n turvallisuusstrategian mottona oli ”turvallisempi Eurooppa oikeudenmukaisessa maailmassa”. Turvallisuuden kannalta suurimpina uhkina tuolloin nähtiin terrorismi, joukkotuhoaseiden leviäminen, alueelliset konfliktit, toimintakyvyttömät valtiot ja järjestäytynyt rikollisuus.

Toimenpiteitä, joilla rajahallintoon ja rajalla tapahtuviin ilmiöihin liittyviä uhkia torjuttiin, olivat muun muassa eurooppalainen pidätysmääräys, terrorismin rahoituksen estäminen, kansainvälisten sopimusten noudattamisen ja täytäntöönpanomääräysten vahvistaminen, alueellisten konfliktien ratkaisu, toimintakyvyttömien valtioiden toimintakyvyn palauttaminen sekä terroristijärjestöjen toimintaan puuttuminen.

Terrorismin ja järjestäytyneen rikollisuuden ehkäisemiseksi laadittiin muun muassa vuoden 2004 Haagin ohjelma, vuoden 2005 oikeus- ja sisäasioiden ulkoista ulottuvuutta koskeva strategia ja vuoden 2005 EU:n terrorismin vastainen strategia. EU:n rajavalvonnan avustusoperaatioita kehitettiin ja kumppanuuksia lähialueilla ja ihmisten liikkuvuuden käsittelyssä syvennettiin.

EU:n neuvoston vuonna 2009 tekemä selvitys EU:n turvallisuusstrategian täytäntöönpanosta tuotti johtopäätökset, jotka vaativat asioihin tarttumista. Tarkoituksena oli vahvistaa Euroopan turvallisuusstrategiaa sekä tarkastella turvallisuusstrategian onnistumista käytännössä ja keinoja turvallisuusstrategian täytäntöönpanon parantamiseksi.

Vuoden 2003 EU:n turvallissuustrategia ja vuoden 2016 EU:n globaali turvallisuusstrategia perustuvat hyvin samoihin turvallisuuden teemoihin.

Suurimmat uhkat Euroopan valtioita kohtaan tällöin olivat joukkotuhoaseiden leviäminen, terrorismi ja järjestäytynyt rikollisuus, tietoverkkoturvallisuus, ilmastonmuutos kolmansissa maissa, laiton maahantulo Eurooppaan, radikalisoituminen ja merirosvous.

Tämän pohjalta syntyi vuonna 2016 EU:n globaali turvallisuusstrategia, jossa jaettu näkemys ja yhteinen toiminta jäsenmaiden välillä korostuvat. Tahtotilana oli vahvempi Eurooppa eli EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittinen globaalistrategia.

Strategiassa on viisi prioriteettia: unionin turvallisuus, valtioiden ja yhteiskuntien selviytymiskyky itäisessä ja eteläisessä naapurustossamme, yhdennetty lähestymistapa konflikteihin, yhteistyöhön perustuvat alueelliset järjestelmät ja globaali tilanteen hallinta 2000-luvulla.

Unionin turvallisuutta strategiassa taataan yhteisten turvallisuussäännöstöjen kautta, yhdennetyllä lähestymistavalla konflikteihin ja kriiseihin ja tehostamalla muuttoliikepoliittisia päätöksiä. Yhtä lailla turvallisuutta taataan ennaltaehkäisevällä toiminnalla rauhan sekä uskottavan ja luotettavan unionin säilyttämiseksi ja turvallisuuden vakauttamiseksi.

Suomi Schengen-alueen rajahallinnan kehittäjänä

EU:n rajahallinnan lainsäädäntö on rakentunut rajahallinnan ja operatiivisen rajavalvontatyön parhaiden käytäntöjen pohjalle. Lainsäädäntö velvoittaa kaikkia EU:n jäsenmaita rajavalvonnan ja rajatarkastusten osalta. Ulkorajamme on portti Suomeen mutta yhtä lailla koko Schengen-alueelle.

Ennen EU:ta Suomessa käytössä olleet rajavalvonnan ja rajatarkastusten käytännöt eivät ole muuttuneet merkittävästi EU:n myötä, koska EU:ssa noudatetaan monin paikoin Suomen aikaisempia rajojen valvonnan ja tarkastusten käytänteitä. Tähän liittyy myös pohjoismainen passivapaus Pohjoismaissa ennen EU:n aikaa; Pohjoismaissa vallinnut passivapaus jo 1950-luvulta lähtien on tutkimusten mukaan ainakin matkustajien näkökulmasta käytännössä sama kuin tällä hetkellä Schengen-alueella sisärajat ylittävä liikenne.

Näkyvä muutos on ollut jäsenmaiden sisärajavalvonnan poistuminen sekä maa-, ilma- että merirajoilla.

Suomi toimi yhtenä parhaiden käytäntöjen mallimaana EU:n rajahallinnon lainsäädäntöä rakennettaessa. Suomella onkin ollut keskeinen rooli yhteisen lainsäädännön kehittäjänä EU:ssa. Tälläkin hetkellä Suomen Rajavartiolaitoksella on pysyväisedustus Suomen pysyvässä edustustossa Euroopan unionissa. Rajavartiolaitos osallistuu aktiivisesti EU:n rajaturvallisuusalan toimielinten työskentelyyn sekä raja- ja meriturvallisuuden lainsäädännön ja käytännön toiminnan kehittämiseen.

Nykyisellään Suomen rajavartiolaissa on suorat viittaukset EU:n lainsäädäntöön. Näkyvä muutos on ollut jäsenmaiden sisärajavalvonnan poistuminen sekä maa-, ilma- että merirajoilla. Poikkeustilanteessa sisärajavalvonta voidaan palauttaa edelleen määräajaksi, kuten Suomessa tehtiin Yhdysvaltojen ja Venäjän presidenttien tapaamisen aikana. Palauttaminen tapahtuu kunkin jäsenmaan päätöksestä Schengenin rajasäännöstön mukaisesti.

EU toi mukanaan uusia velvollisuuksia ja velvoitteita

EU:n Schengen-alueen jäsenmaana Suomi ei enää vastaa pelkästä kansallisesta vaan koko Schengen- ja EU-alueen rajaturvallisuudesta. Vastaavasti Suomen sisäinen turvallisuus riippuu muiden jäsenmaiden ulkorajavalvonnan laadusta ja tehokkuudesta. Laajemman vastuun lisäksi EU on tuonut mukanaan Suomelle muita velvoitteita.

Yhtenäisen rajavalvonnan, ja etenkin yhteisten operaatioiden, takaamiseksi EU:ssa on muun muassa yhteiset koulutusstandardit sekä laadunvalvontajärjestelmä (Schengen-arviointijärjestelmä). Jäsenvaltioiden välistä yhteistyötä koordinoi Euroopan raja- ja merivartiovirasto Frontex.

EU:n Schengen-alueen jäsenmaana Suomi ei enää vastaa pelkästä kansallisesta vaan koko Schengen- ja EU-alueen rajaturvallisuudesta.

Frontex on Euroopan unionin alainen virasto, jonka johdossa toimi perustamisesta alkaen toukokuuhun 2014 saakka Suomen Rajavartiolaitoksen uusi päällikkö Ilkka Laitinen. Suomi ja Suomen Rajavartiolaitos ovat olleet vahvasti mukana kehittämässä Frontexin toimintaa.

Viraston tehtävä on sovittaa EU:n jäsenvaltioiden välistä rajojen valvontaan liittyvää yhteistyötä ja koordinoida yhteisiä operaatioita. Lisäksi virasto avustaa jäsenmaita rajavartijoiden koulutuksessa, tekee riskianalyyseja ja tarjoaa jäsenmaille apua ja lisätukea vaativissa tehtävissä.

Koulutuksella pyritään varmistamaan yhteiseurooppalainen, yhdenmukainen raja- ja meriturvallisuusosaaminen. Koulutuksen kehittämisessä pyritään vahvasti tuomaan esiin ja vaihtamaan parhaita käytänteitä.

Rajavartioiden koulutukselle on koko Euroopassa Frontexin johdolla laadittu yhteinen opetussuunnitelma, joka asettaa perusvaatimukset kaikissa jäsenmaissa koulutettaville oppilaitoksille rajavartioiden osaamisesta. Vuonna 2016 voimaantullut Euroopan raja- ja merivartioasetus (ERMV-asetus) vahvisti Frontexin roolia ja toi myös jäsenvaltioille uusia velvoitteita muun muassa haavoittuvuusarviointien muodossa.

Frontex on eurooppalainen vastaus EU:n rajahallinnon ja rajavalvonnan ongelmiin ja haasteisiin. Sillä on jäsenmaita tukevana ja toimintoja koordinoivana virastona keskeinen rooli Euroopan yhteisessä rajahallinnassa.

Kukin jäsenmaa on velvoitettu tekemään tarvittavat korjaukset rajavalvonnan laadun ja yhteisen turvallisuuden takaamiseksi.

Jäsenmaiden rajavalvontaa arvioidaan Schengen-arviointimekanismilla. Arviointiraportin ja komission suositusten mukaisesti kukin jäsenmaa on velvoitettu tekemään tarvittavat korjaukset rajavalvonnan laadun ja yhteisen turvallisuuden takaamiseksi.

EU arvioi Suomen rajavalvontaa viimeksi tänä kesänä. Arviointijärjestelmä on työkalu luottamuksen rakentamiseen jäsenmaiden välillä. Jäsenmaiden on tärkeä voida luottaa siihen, että yhteisiä rajoja ja siten turvallisuutta valvotaan laadukkaasti kaikilla ulkorajoilla.

Laadunvalvonnan kokonaisuuteen kuuluu myös haavoittuvuusarviointimekanismi, jossa jäsenvaltioiden rajavalvontajärjestelmien mahdollisia heikkouksia arvioidaan Frontexin ja jäsenvaltioiden yhteistoiminnassa jatkuvasti. Järjestelmä takaa sen, että jäsenvaltioilla ja Frontexilla on reaaliaikainen tilannekuva järjestelmien toimintakunnosta.

Euroopan yhdennetty rajaturvallisuusjärjestelmä luottamuksen ja toiminnan työkaluna

Yhteistä Schengen-aluetta valvotaan EU:n yhdennetyn rajaturvallisuusmallin ja kansallisen järjestelmän pohjalta. Yhdennetyssä rajaturvallisuudessa keskeistä on, että rajavalvontaa ei käsitetä pelkästään ulkorajoilla tapahtuvaksi toiminnaksi, vaan se perustuu neliportaiseen maahanpääsyn valvontamalliin.

Siihen kuuluvat toimet kolmansissa maissa, toimet naapureina olevien kolmansien maiden kanssa, ulkorajoilla toteutettavat rajavalvontatoimenpiteet, riskianalyysit ja Schengen-alueella toteutettavat toimenpiteet sekä palauttaminen. Euroopan yhdennetyn rajaturvallisuusstrategian lisäksi jäsenmailla, myös Suomella, on oltava oma kansallinen strategiansa yhdennetyn rajaturvallisuuden toteuttamiseksi ja kehittämiseksi.

Yhdennetyn rajaturvallisuusstrategian lisäksi jäsenmailla on oltava oma kansallinen strategiansa yhdennetyn rajaturvallisuuden toteuttamiseksi ja kehittämiseksi.

Euroopan yhdennetyn rajaturvallisuusstrategian pyrkimyksenä jäsenmaiden välillä on yhteisen rajavalvonnan ja sen käytänteiden rakentaminen, kehittäminen ja rajavalvonnan ja tarkastusten yhtenevä operatiivinen toteuttaminen sekä yhteinen laadun takaaminen näissä prosesseissa. Vuonna 2016 vahvistetun ERMV-asetuksen myötä jäsenmaat velvoitettiin laatimaan kansallinen IBM-strategia (Integrated Border Management).

Tavoitteena niin ikään on, että kansalliset strategiat olisivat rakenteiltaan ja tavoitteiltaan yhteensopivia ja yhdenmukaisia. Suomella on ollut merkittävä rooli kansallisten IBM-strategioiden laadinnassa ja jalkauttamisessa operatiiviseen toimintaan. Suomen Rajavartiolaitoksen asiantuntijat ovat kouluttajina Frontexin IBM-koulutuksissa. IBM-koulutuksen tarkoituksena on tukea jäsenmaiden IBM-strategian laadinnasta vastaavien asiantuntijoiden työtä.

Kansainvälinen yhteistyö laajeni ja muuttui – ja pysyi osin ennallaan

Keskeinen EU:n mukanaan tuoma muutos operatiiviseen rajahallintaan on eurooppalainen raja- ja merivartiosto (ERMV). Tämä kokonaisuus yhdistää Euroopan raja- ja merivartioviraston Frontexin sekä jäsenmaiden rajaviranomaisten resurssit.

Kokonaisuus pitää sisällään viraston laatiman yhdennetyn rajaturvallisuuden teknis-operatiivisen strategian, joka takaa eri toimintojen harmonisoidun ja priorisoidun toimeenpanon ja kehittämisen sekä virastossa että jäsenvaltioissa. Tähän liittyy muun muassa rajavartijoiden yhdenmukainen koulutus kussakin jäsenmaassa.

Frontex toteuttaa osaltaan IBM-strategian toimeenpanoa esimerkiksi kehittämällä yhteistä suunnitteluprosessia yhteisoperaatioihin. Jäsenmaat ovat velvollisia lähettämään Frontexin pyynnöstä raja- ja merivartijoita Euroopan jäsenmaiden avuksi. Vuodesta 2005 lähtien Frontex yhteisoperaatiot ovat muuttuneet vakiintuneeksi ja säännönmukaiseksi toiminnaksi.

Toimintaa on kehitetty vuosien aikana jatkuvasti. Vuosi vuodelta kasvavan toiminnan ja suunnittelun myötä osallistuminen tuo Suomelle arvokasta tietoa: tilannekuva ja yhteistoimintakyky paranevat ja opitaan välineistön käyttöä ja toimivuutta erilaisissa olosuhteissa, taktiikassa ja toiminnassa. Lisäksi saamme tarvittaessa tukea oman tilanteemme mahdollisesti vaikeutuessa.

Jäsenmaana Suomi on velvollinen myös ottamaan apua vastaan, jos EU:ssa katsotaan, ettei se yksin selviä vastuustaan valvoa Schengen-aluetta.

Jäsenmailla on laaja yhtenäinen velvollisuus auttaa. Jäsenmaana Suomi on velvollinen myös ottamaan apua vastaan, jos EU:ssa katsotaan, ettei se yksin selviä vastuustaan valvoa Schengen-aluetta. Tällaista apua ei ole kuitenkaan toistaiseksi koskaan tarvittu.

Merivalvonnan osalta kansalliset merivartiostot ovat osa eurooppalaista raja- ja merivartiostoa. Yhteiset merioperaatiot ovat yhteistyön keskiössä. Merivalvonnassa Suomi on ollut esimerkkinä EU:lle merellisten viranomaistoimijoiden eli Rajavartiolaitoksen, Puolustusvoimien, Liikenneviraston ja Liikenteen turvallisuusvirasto Trafin yhteistyöstä.

Vaikka yhteistyö Suomen ja EU:n jäsenmaiden rajaviranomaisten välillä on laajentunut ja muuttunut, Suomen ja Venäjän välillä rajaviranomaisten yhteistyö pohjaa edelleen vanhoihin kahdenvälisiin sopimuksiin. Niin kutsutut rajajärjestyssopimus ja rikostorjuntasopimus takaavat toimivaltuudet ja käytännöt päivittäiselle yhteistyölle Rajavartiolaitoksen ja Venäjän Rajavartiopalvelun välillä. Venäjä-yhteistyö on myös samalla osa Suomen kansallisen IBM-strategian mukaista yhteistyötä kolmansien maiden kanssa ja Schengen-arvioinnissa luokiteltu parhaaksi käytänteeksi.

Yhteisiä tietojärjestelmiä rajavartijan työn tueksi turvallisuutta lisäämään

EU:n jäsenyys näkyy muutoksina rajavartijoiden päivittäisessä työssä tietojärjestelmien ja uuden teknologian kautta. Yhteiset tietojärjestelmät, kuten matkustajatietoja tallentava Schengen-tietojärjestelmä (SIS II) tai rajavartiointijärjestelmä EUROSUR, ovat keskeinen osa rajavalvontaa.

EU:n jäsenyys näkyy muutoksina rajavartijoiden päivittäisessä työssä tietojärjestelmien ja uuden teknologian kautta.

Eurosur-järjestelmän tarkoitus on ollut parantaa EU:n ulkorajojen valvontaa tehostamalla tiedonvaihtoa EU-maiden välillä ja rajaturvallisuusvirasto Frontexin kanssa. Järjestelmä mahdollistaa reaaliaikaisen tiedonvaihdon eri viranomaisten ja välineiden (satelliitit, alusten valvontalaitteet) välillä suojatun tietoverkon kautta.

Hallinnollisesti ja operatiivisen työn kohdalla yhteisten tietojärjestelmien kautta jäsenmaat pystyvät välittämään tietoa sekä päivittäisen rajatarkastustoiminnan että rikostorjunnan tueksi. Aikaisemmin jäsenmailla oli käytössään erilaisia kansallisia järjestelmiä. Nyt EU:n myötä on siirrytty yleisen turvallisuuden ja yhteisten käytäntöjen takaamiseksi yhteisiin EU-tietojärjestelmiin.

Muun muassa EU:n viisumitietojärjestelmän kehittäminen toi rajanylityspaikoille sormenjälkilukijat viisumivelvollisten kolmansien maiden kansalaisten henkilöllisyyden tarkastamiseen. Biometriikkaa hyödynnetään myös muuten kolmansien maiden matkustajien kohdalla. Sormenjäljet ja kasvojen tunnistus ovat käytössä esimerkiksi tulevassa entry/exit-järjestelmässä. Tämän järjestelmän avulla saadaan selkeämpi kuva siitä, ketkä ovat saapuneet maahan, ketkä poistuneet ja ketkä puolestaan jääneet maahan niin sanotusti yliaikaisina.

Tulevaisuuden haasteet rajahallinnassa

Suomi noudattaa EU:n jäsenmaana sen turvallisuuspoliittisia linjauksia ja lainsäädäntöä. Taustalla on EU:n globaalistrategia, johtaminen ja operatiivinen toiminta. Tämä asettaa rajahallinnolle selkeän viitekehyksen.

Vuoden 2003 EU:n turvallissuustrategia ja vuoden 2016 EU:n globaali turvallisuusstrategia perustuvat hyvin samoihin turvallisuuden teemoihin. Vuoden 2003 strategia tunnistaa teemat tulevaisuuden uhkina, kun taas vuoden 2016 versiossa nämä uhkat ovat selkeästi konkretisoituneet ja kyseessä on enemmän kriisinhallinta kuin ennaltaehkäisy.

Vuoden 2003 strategia perustuu uhkiin reagoimiselle, kun taas vuoden 2016 strategia on tavoitelähtöinen.

Vuoden 2003 strategia perustuu uhkiin reagoimiselle, kun taas vuoden 2016 strategia on tavoitelähtöinen. Uhkina vuoden 2003 strategiassa kuvattiin terrorismi, joukkotuhoaseiden leviäminen, alueelliset konfliktit, toimintakyvyttömät valtiot ja järjestäytynyt rikollisuus. Vuonna 2016 tavoitteiden määriteltiin olevan rauha, turvallisuus, vauraus, demokratia ja sääntöihin perustuva maailmanjärjestys.

Vuoden 2003 strategia perustui pitkälti EU:n ulkopuolisten uhkien ratkomiseen kotimaissa ja kolmansien valtioiden vakauden kehittämiselle, kun taas vuoden 2016 strategia lähtee EU:n omista prioriteeteista globaalissa ympäristössä. Vuoden 2016 strategiassa kriisit nähdään globaaleina, kun taas 2003 ne nähtiin enemmän yhden valtion sisäisinä ongelmina tai kahdenvälisinä ongelmina.

Tulevaisuuden haasteita rajavalvonnalle EU:ssa globaaleina ilmiöinä ovat matkustajamäärien lisääntyminen, muuttoliikkeiden monimuotoisuus ja kasvu, laiton oleskelu Schengenin alueella, ihmissalakuljetus sekä hybridiuhat. Terrorismi, järjestäytynyt rikollisuus ja kyberrikollisuus tunnistetaan edelleen keskeisiksi turvallisuusuhkiksi EU:ssa.

Keskeisessä osassa EU:n rajaturvallisuuden ylläpitäjänä ja kehittäjänä on eurooppalainen raja- ja merivartiosto, jonka toiminta ja kehittäminen riippuvat myös EU:n rahoituskehyksestä vuosille 2021–2027. Ennakkotiedon keruulla ja sen varmistamisella sekä sopivilla teknologisilla ratkaisuilla ylläpidettäisiin varmasti luotettavaa rajaturvallisuutta ja estettäisiin rajat ylittävää rikollisuutta.

Nykyisen suuruisella budjetilla eurooppalaista raja- ja merivartiostoa kehitettäisiin muun muassa kalustoinvestointien kautta. Suuremmalla 20–25 miljardin euron budjetilla voitaisiin vahvistaa raja- ja merivartiostoa ja yhdennettyä rajavalvontajärjestelmää.

Täysin kattavan rajavalvontajärjestelmän luominen edellyttäisi määrärahojen nostamista nykyisestä 0,8 prosentista 14 prosenttiin. Kesäkuussa ehdotettiin, että EU:n budjetti rajavalvontaan kasvaa. Ehdotukseen sisältyy uutena yhdennetyn rajaturvallisuuden rahasto sekä Frontexin vahvistamista 10 000 rajavartijan muodostamalla pysyvällä joukolla.

Yksityiskohtaisempia esityksiä odotetaan syyskuussa 2018. Rajahallinnon muutokset Euroopassa seuraavien seitsemän vuoden aikana eivät kuitenkaan ole vielä tarkalleen tiedossa. Rahoituksen lisäksi tarvitaan myös lainsäädännön muutoksia kansallisella ja Euroopan tasolla esimerkiksi hybridiuhkiin vastaamiseksi rajavalvonnan keinoin.

Suomen Rajavartiolaitos ennakoi toimintaympäristön muutoksia kansallisesti ja kansainvälisesti. Rajavartiolaitoksen strategian mukaisia toimenpiteitä ovat muun muassa itärajan valvonnan vahvistaminen, meripelastusvalmiuden kehittäminen, valmiuskyvyn kehittäminen eri turvallisuustilanteissa, EU:n raja- ja meriturvallisuuden edistäminen sekä henkilöstön kehittäminen.

Näihin kaikkiin liittyy lainsäädännön ja operatiivisen toiminnan kehittäminen: ajoneuvot, aluskalusto sekä välineet, valvonta- ja tietojärjestelmät, koulutus ja tutkimus, kansallinen ja kansainvälinen yhteistoiminta sekä sisäiset toiminnot. Toimintaympäristön ajureina muutosten lisäksi on valtion talouden tila.

Kiitokset Rajavartiolaitoksen haastatelluille asiantuntijoille: everstiluutnantti Tuomas Laosmaa, eversti Pasi Tolvanen, eversti Arto Niemenkari, komentajakapteeni Sami Järvenpää sekä majuri Ville Joskitt. Kiitos myös Rajavartiolaitoksen projektiassistentti M.Sc. Pauliina Parviaiselle sekä korkeakouluharjoittelija OTK Eva Havakselle, jotka ovat osallistuneet avustajina tutkimushankkeeseen.  

Suomen Rajavartiolaitos osallistuu Suomen Akatemian rahoittamaan Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat -hankkeeseen. Rajavartiolaitos pureutuu rajahallinnon muutoksiin EU:n aikana sekä tekee teoreettisia malleja soveltaen tulevaisuuden skenaarioita rajalla tapahtuviin muutoksiin yleisen turvallisuuden ylläpitäjänä.

Kirjoittajatiedot:

KTT Sari Lindblom on Rajavartiolaitoksen tutkimuspäällikkö. Hän toimii Rajavartiolaitoksen vastuullisena johtajana Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa konsortiossa Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat (GLASE). YTM Maisa Anttila on tutkija Rajavartiolaitoksella. Tutkimusta rahoittaa Strategisen tutkimuksen neuvosto / Suomen Akatemia / Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat -konsortio/ 303480+303528.

Kirjoitus on osa Katse rajaan ja yli rajojen -sarjaa.

Julkaisu Suomen rajahallinnon muutokset EU:n aikana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tämän vuoden elokuussa tulee kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun Yle julkaisi uutisen sisäministeriön osaston työstämästä selvityksestä kaksoiskansalaisuuden tilasta Suomessa ja lähimaissa.

Tuolloin pääministeri Alexander Stubb kiisti keskustelut kaksoiskansalaisuudesta luopumisesta ja sisäministeri Päivi Räsänen vakuutteli kommentissaan uutisyleisölle, ettei Venäjän julistuksella suojella maanmiehiensä etuja ulkomailla ollut erillistä roolia asian kokonaisuuden kanssa: ”Ei se ainoa tekijä tässä taustalla ole mutta totta kai tämän tyyppiset keskustelut herättävät kiinnostuksen.”

Kokonaisuudessaan vastuuministerit taustoittivat kaksoiskansalaisuusselvitystä vähän, mikä antoi tilaa monenlaisille spekulaatioille. Aiheesta ensimmäisenä uutisoinut Ylen toimitus taustoitti juttua viittaamalla Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisten suureen edustukseen Suomen monikansallisten joukossa sekä Venäjän maamiespolitiikasta. Aiheeseen liitettiin Venäjällä samassa kuussa voimaan tullut laki, joka rangaistuksen uhalla velvoitti venäläisiä rekisteröimään viranomaisille hankkimansa kansalaisuudet.

Alkuvuodesta 2017 nykyisen hallituksen puolustusministeri Jussi Niinistö kertoi lehdistölle valmisteilla olevasta, hänen mukaansa kansallista turvallisuutta lisäävästä hankkeesta, jossa kaksoiskansalaisuudesta tulisi este sotilasvirassa työskentelylle.

”Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kun puhutaan sotilasviroista, niin kaksoiskansalaisuuden poissulkemiselle on painavat perusteet. Tätä tullaan nyt hankkeen kautta selvittämään. Puolustusvoimia koskevaan lainsäädäntöön valmistellaan tarvittavat ehdotukset, miten kansallista turvallisuutta parannettaisiin sotilasvirkoihin nimitettäessä ja silloin kun henkilö hakeutuu upseerivirkaan johtaviin opintoihin”, Niinistö totesi.

Kun syrjintäepäilyt kohdistuivat juuri Suomen ja Venäjän kansalaisuudet omaaviin henkilöihin, on politiikkojen ollut entistä vaikeampaa kehystää kaksoiskansalaisuusasiaa yleisluontoisena toimintatapa- ja turvallisuuskysymyksenä.

Samoihin aikoihin tiedotusvälineissä tuotiin julki useita syrjintäepäilyjä, jotka liittyivät Venäjän kansalaisuuden omaavien kaksoiskansalaisten rekrytointiin ja varusmiesten kohteluun Puolustusvoimissa. Epäilyjä esitettiin myös ulkoministeriötä sekä myöhemmin Puolustusvoimien käyttämän henkilöstövuokrausyrityksen työntekijöitä kohtaan.

Kun julkisuutta saaneet syrjintäepäilyt kohdistuivat juuri Suomen ja Venäjän kansalaisuudet omaaviin henkilöihin, on politiikkojen ollut entistä vaikeampaa kehystää kaksoiskansalaisuusasiaa yleisluontoisena toimintatapa- ja turvallisuuskysymyksenä.

Heinäkuussa 2017 ollessaan pääministerivierailulla Pietarissa Juha Sipilä joutui vastaamaan toimittajien kysymykseen siitä, koskeeko vireillä oleva selvitys kaksoiskansalaisuuden tilasta vain venäläisiä: ”Se koskee kaikkia kaksoiskansalaisia. Tämä ei mitenkään ole suunnattu mitään maata vastaan.”

Vaihtoehtoisia perspektiivejä

Kuinka tulkita politiikkojen lausuntoja ja hankkeita kaksoiskansalaisuudesta, kun ne jättävät reilusti tulkinnan varaa?

Muun muassa Rainer Bauböck, Thomas Faist ja Peter Kivisto ovat käsitelleet tutkimuksissaan sitä, kuinka Euroopassa kaksois- ja monikansalaisuusinstituutioita on poliittisissa keskusteluissa kyseenalaistettu useista eri lähtökohdista. Näihin ovat lukeutuneet esimerkiksi yksi ääni per henkilö sekä ei veroja ilman edustusta -periaatteet, kotoutumisen kannalta toimivin kansalaisuuspolitiikka ja kansalaisuusinstituution inflaatio.

Puheenaiheeksi olisi voitu vaihtoehtoisesti nostaa myös ideologiset tavoitteet siitä, minkälaista yhteiskuntaa tavoitellaan kansaisuuden ihanteiden perusteella. Kansalaisuuskriteereiden avulla voidaan määrittää yhteiskunnan täysjäsenyydelle kova painoarvo valtion niin sanotussa sisäpiirissä tai avartaa jäsenyyttä kevyempien kriteereiden avulla myös ulkopiirille.

Puheenaiheeksi olisi voitu nostaa myös ideologiset tavoitteet siitä, minkälaista yhteiskuntaa tavoitellaan kansaisuuden ihanteiden perusteella.

Kuitenkin pitkäaikaiset käsitykset Venäjästä yhdessä päivänpoliittisten tilannekuvien kanssa ovat vaikuttaneet Suomessa siihen, että juuri Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaiset on nostettu mediassa ja aiheesta keskusteltaessa keskiöön.

Internetin keskustelufoorumeilla ajatus mahdollisten rajoitusten kohdistumisesta yleisesti muihinkin kaksoiskansalaisiin kuin venäläisin on esitetty lähinnä sarkastisena vitsinä. Tällöin erityisesti suomenkielisissä keskusteluissa on nojattu oletettuun yleistietoon siitä, kuinka Suomessa turvallisuudesta on tapana puhua kierrellen mutta useimmiten lopulta Venäjästä.

Venäläisiin kohdistunut huomio

Tutkimukseni ensisijaisena aineistona ovat olleet erään venäjänkielisen internetfoorumin keskusteluketjut, joissa käydyt keskustelut perustuivat Ylen venäjän kielelle käännettyihin uutisiin. Kyseiset keskustelut sisältävät monenlaisia näkemyksiä ja mielipiteitä.

Uskallan kuitenkin yleistää ainakin sen odotettavissa olleen havainnon, ettei venäläisen tai yleisesti ulkomaalaistaustan liittämistä turvallisuusriskiksi ole otettu näissä ryhmissä innolla vastaan. Sitä on myös tulkittu yhteiskunnasta vieraannuttavana tekijänä.

Toisaalta kaksoiskansalaisuussäännösten uudistaminen sai kyberkentältä jopa tukea sikäli, kun mahdollisten uudistusten uskottiin olevan kansainvälisessä vertailussa normaaleja eivätkä ne yleistyisi koskemaan muita yhteiskunnan alueita kuin pientä ja tarkkaan määriteltyä virkaryhmää.

Monien asianomaisten huolet liittyvät oman laillisen, taloudellisen ja sosiaalisen statuksen epävarmuuteen.

Vajaan neljän vuoden aikana huomio kaksoiskansalaisuuskysymystä kohtaan on tiedotusvälineissä vaihdellut suuresti. Silti venäjänkielisissä internetkeskusteluissa on korostunut se, kuinka monille asiassa ei välttämättä ole kyse niinkään lojaliteetista, idealismista tai valtion turvallisuuspolitiikasta. Sen sijaan monien asianomaisten huolet liittyvät enemmän oman laillisen, taloudellisen ja sosiaalisen statuksen epävarmuuteen – yleisesti siihen, kuinka muutokset voivat vaikuttaa jokapäiväiseen elämään.

Kun tarkastellaan yhteiskunnallisille kysymyksille annettuja merkityksiä, ratkaisujen lisäksi tärkeää on niiden käsittelytapa. Tutkimusaineistossani suomalaista mediaa kohtaan esitetyssä kritiikissä ilmeni usein huoli siitä, kuinka journalistien tapa esittää asioita voi heikentää venäläistaustaisten yhteiskunnallista mainetta Suomessa. Näin oli siitäkin huolimatta, että journalistien voidaan myös tulkita nimenomaan puuttuneen mahdolliseen syrjintään ja toimineen vallan vahtikoirina.

Venäläistaustaisten yhteiskunnallinen asema Suomessa koettiin näissä tapauksissa ilmeisesti entuudestaan haavoittuvaisena.

Päätöksiä odotetaan, mutta mihin kysymyksiin ne vastaavat?

Loppuvuonna 2017 eduskunnassa päätettiin muutoksista virkamieslakiin ja turvallisuusselvityslakiin, joiden avulla rekrytoitavan henkilön ulkomaan sidonnaisuudet voitaisiin selvittää ja huomioida aiempaa paremmin.

Nämä vuonna 2018 voimaan tulleet uudistukset eivät ole riittäneet kaikille, vaan muun muassa puolustusministeri on edelleen vaatinut kaksoiskansalaisille täysikieltoa sotilasvirkoihin. Uudet lakiesitykset ovat puolustus- ja sisäministeriöiden käsittelyssä.

Jos kaksoiskansalaisia kohtaan tullaan kohdistamaan rajoituksia, niin keitä nämä rajoitukset tulevat koskemaan ja millaisia ne tulevat olemaan? Onko Suomessa syyllistytty yhdenvertaisuusoikeuksien rikkeisiin vai onko vain tilastollista sattumaa, että epäilty syrjintä on kohdistunut juuri Venäjän kansalaisiin?

Kun eduskunnalta ja oikeusistuimelta aikanaan saadaan näihin kysymyksiin liittyviä päätöksiä, on vaikeaa uskoa niiden poistavan venäläistaustaisiin liittyvää ei-toivottavaa leimallisuutta lähitulevaisuudessa. Huonoilla ratkaisuilla tätä leimallisuutta voi tietysti pahentaa.

Ennen kuin viimeisimmistä kansalaisuuslakimuutoksista alettiin edes spekuloida julkisuudessa Suomessa, käytiin keväällä 2014 eräällä venäjänkielisellä foorumilla keskustelua Venäjällä työn alla olleesta lakiesityksestä, joka velvoittaisi maan kansalaisia rekisteröimään hankkimansa ulkomaiden kansalaisuudet.

Tuolloin erään viestin kirjoittaja arvioi, että isänmaallisista tunteistaan riippumatta moni valitsisi lopulta kahden kansalaisuutensa väliltä suomalaisen johtuen kaksoiskansalaisten Venäjällä saamasta ”petturileimasta”. En ole törmännyt saman nimimerkin myöhempiin kirjotuksiin, mutta olisi mielenkiintoista tietää, onko hänen käsityksensä Suomen suhtautumisesta kaksoiskansalaisiin muuttunut nyt, kun täälläkin kaksoiskansalaisuutta on alettu kyseenalaistaa.

Kirjoitus on osa Katse rajaan ja yli rajojen -sarjaa.

YTM Teemu Oivo on väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopistossa.

Julkaisu Keskustelu ja kehystäminen kaksoiskansalaisuuskysymyksessä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Turvallistaminen on vallitseva tapa käsitellä kansainvälistä liikkuvuutta erityisesti politiikan kysymyksenä, mutta myös akateemisessa keskustelussa. Se on kuitenkin lähtökohdiltaan rajallinen näkökulma, koska se ei huomioi turvallistamisen kohteeksi joutuvien omaa toimijuutta.

Maahanmuuttajat tai siirtolaiset eivät ole vain turvallistamisen kohteita, vaan heillä on myös omia kokemuksia turvallisuudesta ja turvattomuudesta. Arjen turvallisuuden näkökulmasta on tärkeää tarkastella käytäntöjä, joiden avulla yksilöt tuottavat turvallisuutta sekä hallinnoivat riskejä, joita he identifioivat omassa arjessaan.

Arjen turvallisuuden näkökulmasta on tärkeää tarkastella käytäntöjä, joiden avulla yksilöt tuottavat turvallisuutta sekä hallinnoivat riskejä.

Yksilön mahdollisuuksiin elää haluamaansa arkea vaikuttavat esimerkiksi hänen terveydentilansa, sukupuolensa, ikänsä, koulutustaustansa, kielitaitonsa ja ihmissuhteensa. Lisäksi maahanmuuttajien kykyyn selvitä arjesta vaikuttavat heidän Suomeen tulon syynsä, oleskelulupastatuksensa sekä kansallisuutensa.

Nämä asettavat maahantulijat erilaisiin hierarkkisiin asemiin suhteessa suomalaiseen yhteiskuntaan – sekä julkiseen valtaan että kansalaisyhteiskuntaan. Esimerkiksi turvapaikanhakijoina Suomeen tulleiden nuorten miesten stigmatisoiminen ”elintasopakolaisiksi” tai mahdollisiksi terroristeiksi ei edistä heidän turvallisuudentunnettaan ja kotoutumistaan.

Kontrollin kautta luodaan tunnetta arjen turvallisuudesta

Arki on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana ollut keskeinen yhteiskuntatutkimuksen käsite, jonka käyttö on viime vuosina lisääntynyt. Tutkimusta tehdään niin arjen perhesuhteista, arjen energiapolitiikasta kuin arjen rajoistakin – vain muutamia tutkimusaloja mainitaksemme.

Tutkimusryhmällemme arki on sekä teoreettinen että metodologinen käsite. Ymmärrämme arjen kuvailevana sanana sille, mistä olemme kiinnostuneita: aivan tavallisista ja jokapäiväisistä asioista, jotka liittyvät ihmisten turvallisuuteen ja ennen kaikkea tunteeseen turvallisuudesta.

Arki on tutkimuksessa myös analyyttinen käsite, jonka avulla tutkijoiden huomio kiinnittyy turvallisuudessa toistuviin rutiineihin. Arjen ymmärtämisessä keskeistä on ymmärtää juuri rutiinien merkitys ja toiston tärkeys: toiston kautta asioista tulee arkea.

Arjen ymmärtämisessä keskeistä on ymmärtää juuri rutiinien merkitys ja toiston tärkeys: toiston kautta asioista tulee arkea.

Yksi yksittäinen tapahtuma, esimerkiksi Turussa elokuussa 2017 tapahtunut väkivallanteko, ei tee turvapaikanhakijoiden väkivallan teoista arkista toimintaa. Tällaiset poikkeavat tapahtumat kuitenkin muuttavat arjen järjestystä silloin, kun ne vaikuttavat yhteiskunnassa vallitsevaan turvallisuuden tai turvattomuuden tunteeseen.

Erilaiset poikkeamat arjessa voivat juuri tunteen kautta vaikuttaa siihen, miten arkea aletaan kontrolloida tai turvallistaa. Kun joku yksittäinen teko järkyttää ihmisten turvallisuuden tunnetta, syntyy tarve suojata itseään ja ympäristöään mahdolliselta samanlaiselta teolta tulevaisuudessa.

Tunteilla on siis arjen toiminnassa ja arjen rakenteiden näkökulmassa keskeinen merkitys. Usein turvallisuuden ja muun järjestyksen tunnetta pyritään lisäämään kontrollin avulla.

Toisaalta foucault’lainen valvova katse ja sen avuksi kehitetyt teknologiat voivat luoda vain illuusion turvallisuudesta. Eri toimijoilla voi olla eri näkemyksiä siitä, miten turvallisuusuhkia voitaisiin vähentää ja miten niihin tulisi reagoida.

Turvallistamisen diskurssi painottaa yleensä kovia ja poikkeuksellisia keinoja. Päämäärä pyhittää keinot -tyyppiseen ajatteluun perustuvat toimet, jotka saattavat synnyttää odottamatonta haittaa, voivat haitata hyvien väestösuhteiden ja luottamuksen rakentumista.

Turvapaikanhakijoiden vastaanotto on sisällöltään Suomessa kirjavaa. Vastaanottokeskuksilla on hyvin erilaisia käytäntöjä niin asukkaiden yleisessä aktivoinnissa kuin keskusten kontakteissa ympäröivän yhteiskunnan kanssa.

Tämä on ymmärrettävää, koska keskusten ylläpidosta vastaavat hyvin monenlaiset tahot. Vastaanottokeskukset noudattavat vaihtelevasti esimerkiksi Maahanmuuttovirastolta tulevia ohjeita.

Vallan tekniikat vastaanottokeskuksissa

Osassa vastaanottokeskuksista on alettu turvallisuuden nimissä teknisillä ratkaisuilla kontrolloida sitä, kuinka helppoa ja joustavaa vapaaehtoisten, naapuruston asukkaiden ja muiden halukkaiden yhteisön jäsenten on kommunikoida ja tehdä tuttavuutta turvapaikanhakijoiden kanssa.

Yhtenä esimerkkinä tällaisesta rajoittavasta käytännöstä ovat vaitiolovelvollisuutta koskevat kirjalliset sitoumukset, joita vastaanottokeskuksissa niin säännöllisesti kuin kertaluonteisesti vierailevia henkilöitä vaaditaan allekirjoittamaan.

Vaitiolovelvollisuuteen liittyvät käytännöt ovat monitahoisia, ja on hyvä, että yhteisiä pelisääntöjä luodaan esimerkiksi vapaaehtoistyötä koskien. Turvapaikanhakijat ovat kuitenkin itsenäisiä ihmisiä. Heillä itselläänkin on vastuuta, velvollisuuksia ja oikeuksia tehdä päätöksiä esimerkiksi siitä, mitä he itsestään tai omasta tilanteestaan kertovat ja miten tätä tietoa saa jakaa ulkopuolisille.

Samalla kun lisätään illuusiota turvallisuudesta, kasvatetaan myös epäluuloa ja luodaan uusia pelkoja.

Edellä kuvatun turvallistamiseen pyrkivän ohjeistuksen orjallisesta noudattamisesta seuraa foucault’lainen hallinnan paradoksi, jossa teknisillä ohjeilla ja säännöillä, kuten vaitiolovelvollisuudella, pyritään lisäämään turvallisuuden tunnetta. Tämä käytäntö toimii kuitenkin kahteen suuntaan. Samalla kun lisätään illuusiota turvallisuudesta, kasvatetaan myös epäluuloa ja luodaan uusia pelkoja.

Vastaanottokeskuksissa vierailevat henkilöt, jotka allekirjoittavat tällaisen sitoumuksen, alkavat tahtomattaan miettiä sitä, mitä salattavaa ja pelättävää näissä ihmisissä on ja miksi kohtaamisia tulee kontrolloida näin tarkkaan. Mihin tällaisella vankilanomaisella kontrollilla pyritään? Onko se syytä hyväksyä vastaanottokeskuksissa ”uudeksi normaaliksi” vai tulisiko näitä käytäntöjä vastustaa?

Turvallisuuden nimissä voidaan myös rajata turvapaikanhakijoiden vapaata liikkumista, mikä voi myös hidastaa heidän integroitumistaan ympäröivään yhteisöön.

Vastaanottokeskukset traumatisoituneiden ihmisten säilömispaikkoina

Tehtyjen viranomaisselvitysten perusteella vastaanottokeskusten ja vastaanottokeskuspaikkakuntien turvallisuustilanne on suhteellisen hyvä.

Vastaanottokeskusten johtajien kanssa keskustellessamme on kuitenkin käynyt ilmi, että kun kamppailu resursseista on kovaa, erilaisia epäkohtia ei haluta nostaa julkisesti esiin leimautumisen pelossa. Pelätään ehkä, että ongelmien esille tuominen voi johtaa vastaanottokeskuksen lakkauttamiseen.

Näyttää siltä, että ensisijaisesti taloudelliset seikat sanelevat sen, miten vastaanottokeskusten lakkautukset toteutuvat ja kohdentuvat. Lakkautusuhka ei perustu toiminnallisuuteen ja koettuun turvallisuuteen, vaan siihen, missä kyetään tuottamaan ostettu palvelu halvimmalla.

Turvallisuus ja toiminnallisuus, kuten esimerkiksi asukkaiden fyysinen ja sosiaalinen turvallisuus sekä hyvät suhteet paikallisväestöön, ovat tärkeitä näkökohtia, joita ei voida saada kuntoon ilman riittävää taloudellista panostusta. Taloudellisesti halvin ei välttämättä ole yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden kannalta paras vaihtoehto.

Taloudellisesti halvin ei välttämättä ole yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden kannalta paras vaihtoehto.

Vastaanottokeskuksissa arjen turvallisuus on enemmän muuta kuin radikalisaatiota ja terrorismia, vaikka huonosti voivat ja turhautuneet ihmiset voivat myös radikalisoitua. Haastattelemamme vastaanottokeskusten johtajat ovat tuoneet esiin huolensa siitä, että asukkaiden mielialat synkkenevät päivä päivältä, koska turvapaikanhakuprosessi on pitkä eikä keskuksissa ole riittävästi resursseja järjestää mielekästä toimintaa ja turvallisuuden tunnetta tuottavia arjen rutiineja.

Turvapaikanhakijat ovat stressaantuneita ja turhautuneita ja ajatukset keskittyvät turvapaikkapäätöksen odottamiseen. Tästä seuraa, että vastaanottokeskuksissa voi väkivaltaisten välikohtausten riski kasvaa. Yhteenotot eivät yleensä ole niinkään poliittisia konflikteja, vaan johtuvat niistä turhauttavista tilanteista, joissa turvapaikanhakijat elävät.

Kuitenkin myös poliittiset ja uskonnolliset konfliktit ovat vastaanottokeskusten arkea. Toimintaohjeista huolimatta monet konfliktit arjessa ovat sen tyyppisiä, että henkilökunta joutuu ratkaisemaan ne tilannekohtaisesti. Muun muassa tästä syystä on tärkeä kiinnitää huomiota henkilöstön työnohjaukseen ja jaksamiseen.

Toisaalta arkisena turvallisuusriskinä voi olla niinkin konkreettinen asia kuin tulipalo, koska keskuksissa saatetaan tupakoida myös sisällä. Turvapaikanhakijat ovat lisäksi alttiita heihin kohdistuville väkivallanteoille vastaanottokeskuksen ulkopuolella.

Poistuessaan vastaanottokeskuksista asukkaat ovat vaarassa joutua rasismin kohteiksi. Huutelun ja nimittelyn kohtaaminen on arkipäivää monille vastaanottokeskusten asukkaille. Etenkin ilta- ja yöaikaan kuntakeskuksissa liikkuminen altistaa turvapaikanhakijoita myös fyysiselle väkivallalle.

”Eikö kukaan auta meitä?”

Turvapaikanhakuprosessi on tällä hetkellä kestämätön. Traumatisoituneita ihmisiä ”säilötään” pitkäksi aikaa keskuksiin, eikä heille ole tarjolla mielekästä tekemistä. Vaikka osa turvapaikanhakijoista on kykeneviä järjestämään itselleen toimintaa, läheskään kaikilla ei ole tähän voimavaroja.

Jatkuvan epävarmuuden, pitkän toimettomuuden ja hitaasti etenevän vaikeaselkoisen byrokratian muodostama kokonaisuus tuottaa turvallisuusriskin.

Jatkuvan epävarmuuden, pitkän toimettomuuden ja hitaasti etenevän vaikeaselkoisen byrokratian muodostama kokonaisuus tuottaa turvallisuusriskin. Vastaanottokeskuksissa ihmiset voivat yhtäältä alkaa käyttäytyä väkivaltaisesti ja ovat toisaalta alttiita väkivallalle. Yksilöt myös turhautuvat ympäröivään yhteiskuntaan ja kysyvät, ”eikö kukaan auta meitä”? Heidän on mahdoton ymmärtää ja hyväksyä turvapaikkapolitiikka, joka nimeää turvallisiksi maita, joista he ovat itse paenneet ja joissa heidän läheisiään elää väkivallan uhan alla.

Monilla turvapaikanhakijoilla on lähtömaassaan sukulaisia ja perheenjäseniä turvattomissa tilanteissa. Näiden perheenjäsenten vaikeudet ja huoli heidän selviytymisestään hankaloittaa myös Suomessa asuvien arjen sujuvuutta ja jaksamista.

Tällainen tilanne voi koskea myös jo turvapaikan tai muun oleskeluluvan saanutta henkilöä. Monet haastateltavat kuvaavat, kuinka epävarmuus perheen kohtalosta tarkoittaa heille sitä, että elämä välitilassa jatkuu myös sen jälkeen, kun he ovat muuttaneet pois vastaanottokeskuksesta.

Jotkut pakolaiset elävät Suomessa täysin ilman sosiaalisia suhteita. Eräät heistä poistuvat kotoa vain sen verran, kuin se on työnteon tai kielikurssin takia pakollista, mikä ei edistä kotoutumista eikä rakenna osallisuuden tunnetta.

Lisäksi perheenyhdistämisprosessi on monimutkainen ja sen lopputulos on epävarma. Joillekin kansainvälistä suojelua saaville toimeentulovaatimuksesta selviytyminen tarkoittaa sitä, että heidän tulee tehdä useampaa työtä.

Kasvukeskusten ulkopuolella asuvat eriarvoisessa asemassa

Myönteisen oleskelulupapäätöksen saaneet turvapaikanhakijat halutaan pääsääntöisesti asuttaa eri puolilla Suomea sijaitsevien vastaanottokeskusten läheisyyteen. Monilla paikkakunnilla on kuitenkin vain vähän kokemusta monikulttuurisuudesta ja kotouttamispalveluiden järjestämisestä, jolloin asuinpaikka voi eriarvoistaa maahanmuuttajia.

Tähän mennessä saatujen tutkimustulosten perustella vaikuttaa siltä, että kasvukeskusten ulkopuolella asuvien maahanmuuttajataustaisten henkilöiden sosiaalinen turvallisuus on usein kolmannen sektorin, maahanmuuttajan oman toimeliaisuuden sekä lähisuhdeverkostojen varassa. Tosin joillekin pienille paikkakunnille on nopeastikin organisoitu erilaisia neuvonta- ja muita palveluja kotoutumisen tueksi. Kuntapaikkojen tarjonnassa yksinäiset miehet ovat epätasa-arvoisessa asemassa perheisiin nähden.

Erityisen haavoittuvassa asemassa olevien henkilöiden, kuten esimerkiksi sairastavien tai vammaisten, kuntaan muutto ei välttämättä suju yhtä vaivattomasti kuin terveiden ja parempivoimaisten henkilöiden. Tutkimuksessa on huomattu, että mielenterveyden ongelmat voivat nousta kuntapaikan tai oleskeluluvan saaneilla henkilöillä uudella tavalla esiin sitten, kun muu tilanne on vakiintunut.

Sekä myönteisellä suhtautumisella että yksilölliset tarpeet huomioivilla tukitoimilla ja palveluilla voidaan vaikuttaa positiivisesti syrjäseudulla asuvien maahanmuuttajien hyvinvointiin ja lisätä heidän halukkuuttaan asettua sinne pitkäaikaisesti. Vastaanottokeskuksissa asuvien turvapaikanhakijoiden ja ympäröivän yhteiskunnan ja yhteisön välistä arkista kanssakäymistä on syytä lisätä ja kehittää.

Kirjoitus on osa Katse rajaan ja yli rajojen -sarjaa.

Laura Assmuth on yhteiskuntapolitikan, erityisesti liikkuvuuden ja rajojen tutkimuksen professori Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella. Hän johtaa Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa konsortiossa Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat (GLASE) työpakettia Muuttoliike, arjen turvallisuus ja suomalaisen yhteiskunnan resilienssi. Muut kirjoittajat työskentelevät tutkijoina kyseisessä tutkimushankkeessa. Tutkimusta rahoittaa Strategisen tutkimuksen neuvosto / Suomen Akatemia / Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat -konsortio/ 303480+303530.

YTM Ville-Samuli Haverinen on yhteiskuntatutkija Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.

HTM Jaana Palander on julkisoikeuteen erikoistunut tutkija Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.

VTT Saara Pellander on poliittisen historian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa ja parhaillaan vierailevana tutkijana Frankfurtin Goethe Universitätissä (Cornelia Goethe Center for Women’s and Gender Studies)

YTT Pirjo Pöllänen on yhteiskuntapolitiikan projektitutkija Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.

YTT Tiina Sotkasiira on tutkijatohtori Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.

Julkaisu Kontrolloitua kanssakäymistä vailla tekemistä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomessa Venäjään liittyvistä kansainvälisistä muuttoliikkeistä puhutaan yleensä uhkakuvina. Viimeksi uhkaa herätti turvapaikanhakijaliikenne Pohjois-Venäjän kautta Norjan ja Suomen pohjoisimmille rajoille. 1990-luvun alussa pelättiin Neuvostoliiton hajoamisen mahdollisia seurauksia.

Naapurimme Venäjä on yksi maailman vilkkaimmista muuttoliikemaista. Venäjän ja sitä ympäröivien alueiden muuttoliikkeet ja liikkujat sekä heihin vaikuttavat poliittiset ja yhteiskunnalliset kehityskulut ovat monimuotoisia ja ansaitsevat nykyistä tarkempaa huomiota.

Kehityskulkujen vaikutuksia oli nähtävillä talvella 2015–2016 Pohjois-Venäjän kautta Suomeen suuntautuneen turvapaikkaliikenteen taustalla, jota tarkastelemme tutkimuksessamme. Reittiä käyttäneiden turvapaikanhakijoiden kuulustelu- ja puhuttelupöytäkirjojen perusteella lähes neljäsosa heistä oli asunut Venäjällä, jotkut jopa yli 20 vuotta.

Vuoteen 2025 ulottuva Venäjän muuttoliikepolitiikan periaateohjelma pyrkii näkemään maahanmuuttajat positiivisena resurssina maan kehitykselle sekä edistämään tiettyjen ryhmien maahanmuuttoa (koulutetut, ammattilaiset, yrittäjät).

Ohjelmatason pyrkimykset ovat kuitenkin kaukana tämän päivän muuttoliikkeiden arjesta. Viimeaikaiset säännösten ja niiden toimeenpanon muutokset ovat aiheuttaneet lähinnä kiristyksiä suurille työperäisen maahanmuuton ryhmille. Myös vaihtelevat viranomaiskäytännöt ja yhteiskunnallinen ilmapiiri eriarvoistavat maahanmuuttajia voimakkaasti, ja he kohtaavat laajasti rasismia.

Työperäinen maahanmuutto ja Euraasian integraatio

Työperäinen maahanmuutto Venäjälle ja Euraasian yhdentymiskehitys ovat tärkeitä muuttoliikkeiden viitekehyksiä Venäjällä. Suurin osa Venäjän työmarkkinoille saapuvista maahanmuuttajista tulee Euraasian talousunionin maista sekä useista Keski-Aasian ja Etelä-Kaukasian itsenäistyneistä tasavalloista eli IVY-maista.

Pyrkimys alueelliseen integraatioon näkyy Venäjällä myös maahanmuuton sääntelyssä. Euraasian talousunionin kansalaiset voivat liikkua ilman viisumia eivätkä he tarvitse työlupaa. IVY-maista Tadžikistanin, Uzbekistanin, Azerbaidžanin, Ukrainan ja Moldovan kansalaiset voivat liikkua Venäjälle myös ilman viisumia, mutta he tarvitsevat työlisenssin eli patentin.

Työlisenssin hankkiminen vaadittuine todistuksineen on hankalaa. Se on tehtävä kuukauden määräajassa maahan saapumisesta. Hankkiminen on myös kallistunut huomattavasti sen jälkeen, kun työlisenssi laajeni käytettäväksi kaikkien työantajien palveluksessa tehtävään työhön vuonna 2015.

Venäjälle suuntautuva muuttoliike on taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti tärkeää Euraasian talousunionin ja IVY-maiden piirissä.

Tämä kevyeksi työluvaksi tarkoitettu dokumentti ei ole siirtänyt sen piiriin ajateltuja maahanmuuttajia harmaan talouden alueelta virallisille työmarkkinoille. Suurin osa heistä työskentelee maassa vieläkin ilman lupaa. Muiden maiden kansalaiset tarvitsevat viisumin, työluvan ja – kuten muutkin – asuinpaikan rekisteröinnin.

Venäjälle suuntautuva muuttoliike on taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti tärkeää Euraasian talousunionin ja IVY-maiden piirissä. Venäjällä 2000-luvun suotuisa talouskehitys, maahanmuuttajien selvästi alempi palkkataso ja vierastyöläisille suhteellisen avoimet työmarkkinat ovat pitäneet yritysten työvoimakulut verrattain alhaisina.

Maahanmuuttajien lähettämät rahalähetykset ovat auttaneet useita taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien kanssa kamppailevia lähtömaita pitämään yllä yhteiskunnallista vakautta. Työmarkkinat Venäjällä ovat vetäneet nuoria työikäisiä pois lähes olemattomista työ- ja tulevaisuuden näkymistä, ja rahalähetykset ovat olleet huomattava apu jopa kokonaisille kansantalouksille.

Venäjän yskivä talouskehitys ja muuttoliikkeen sääntelyn kiristykset

Viime vuosien hidastuneen talouskehityksen ja ruplan heilahtelun ohella kiristykset Venäjän maahanmuuttopolitiikassa ovat epävakauttaneet tilannetta. Tulevaisuudenkaan talouskehitys ei näytä kovin positiiviselta, mutta maahanmuuttajien venäläisiä selvästi pienemmät palkat ja Venäjän työikäisen väestön vaje pitävät yllä ulkomaisen työvoiman tarvetta maan työmarkkinoilla.

Maahanmuuttajien venäläisiä selvästi pienemmät palkat ja Venäjän työikäisen väestön vaje pitävät yllä ulkomaisen työvoiman tarvetta maan työmarkkinoilla.

Samaan aikaan maahantuloa koskevien säännösten kiristykset ovat johtaneet tuhansiin ja taas tuhansiin maastakarkotuksiin ja maahantulokieltoihin. Karkotukset annetaan paikan päällä, mutta maahantulokielloista asianosaiset saavat tiedon usein vasta yrittäessään palata takaisin Venäjälle. Perusteena ovat viranomaisten kirjaamat rikkeet eri rekistereihin, kuten määräaikaisen oleskeluluvan ylitys, punaisia valoja päin kävely tai pieni ylinopeus.

Maahanmuuttajien tilanne Venäjällä tai Euraasian integraation vaikutus muuttoliikkeisiin eivät ole vielä kovin vakaalla pohjalla. Maahantulokieltojen perumisesta on jouduttu neuvottelemaan esimerkiksi Venäjän ja Armenian viranomaisten välillä.

Nämä työperäisen muuttoliikkeen epävakaudet eivät kuitenkaan näkyneet vielä 2015–2016 Pohjois-Venäjän kautta Suomeen suuntautuneessa turvapaikanhakijaliikenteessä. Siinä heijastuivat sen sijaan Venäjälle niin sanotuista kolmansista maista tulleiden maahanmuuttajaryhmien hankaluudet.

Laillisen statuksen puute usein ongelma

Töihin tulevien lisäksi laillisen statuksen hankkiminen ja ylläpitäminen ei ole helppoa muillekaan maahanmuuttajille. Esimerkkinä ovat Afganistanista tulleet maahanmuuttajat, jotka eivät verrattain suuresta määrästään huolimatta kuulu Venäjän muuttoliikekeskustelun keskiöön.

Afgaanien taustat ja tilanteet Venäjällä vaihtelevat. Osa heistä on muuttanut maahan opiskelemaan tai töihin jo Neuvostoliiton aikana. Osa on muuttanut Venäjälle Afganistanin sodan jälkeen tai myöhemmin, kun valta Afganistanissa vaihtui ja konservatiivinen poliittinen islam on kiristänyt otettaan. Diasporan lukumääräksi on arvioitu 100 000–150 000.

Afganistanista maahan muuttaneiden tilanteeseen, turvapaikan hakemisen monimutkaisuuteen, hitauteen ja viranomaiskäytäntöihin kiinnitettiin huomiota Venäjällä tutkimuksessa jo vuonna 2004. Virallisissa tilastoissa Venäjällä oleskelevien afgaanien määrät ovat edelleen huomattavan pienet.

Pakolaisstatuksen saaminen Venäjällä on käytännössä erittäin tiukkaa.

Vaikka osa heistä on tullut maahan selvästikin pakolaisina, pakolaisstatuksen saaminen Venäjällä on käytännössä erittäin tiukkaa. Vuoden 2017 alussa koko maassa oli virallisen tilastopalvelun mukaan 598 pakolaista. Heistä Afganistanista tulleita oli 292.

Turvapaikan voi hakea ja saada Venäjällä myös määräaikaisena. Väliaikainen status on uusittava tietyin väliajoin ja uusimisen lopputulos on usein ennakoimaton. Vuoden 2017 alussa 228 392 henkilöllä oli niin sanottu tilapäinen turvapaikka. Tilastoa kuitenkin kasvattavat vuoden 2014 jälkeen Ukrainasta tulleet väliaikaista suojelua saavat maanmiehet.

Afgaaneja tilastossa oli vuoden 2017 alussa 417. Muita, eri maahantuloperusteilla rekisteröityjä Afganistanista tulleita maahanmuuttajia oli vuonna 2017 vajaat 9 700.

Toivottomuus ja kova venäläinen yhteiskunta

Tarkastelemme tutkimuksessamme Venäjältä ja Venäjän kautta talvella 2015–2016 tulleiden turvapaikanhakijoiden kertomuksia Venäjästä ja Venäjältä lähdön syistä. Afganistanilaistaustaiset olivat vahvasti edustettuna aineistossa: heitä oli 422 eli reilu kolmasosa.

Yksi tärkeimmistä syistä lähteä Venäjältä oli statuksen laillistaminen vaikeus tai laillisen statuksen menettäminen jossain vaiheessa Venäjällä oleskelua. Seurauksina olivat monenlaiset ongelmat asunto- ja työmarkkinoilla sekä peruspalveluissa, kuten lasten koulutuksessa ja terveyspalveluissa.

Vaikeuksista huolimatta elämää oli kuitenkin pyritty rakentamaan Venäjällä. Paluuta koti- tai lähtömaahan ei nähty mahdolliseksi. Pelkona oli päätyminen keskelle konfliktia tai ääriliikkeiden ja -ajattelun tuottaman väkivallan kohteeksi. Vastaavanlaisia kokemuksia oli myös useista Afrikan maista Venäjälle muuttaneilla, joita liittyi Venäjän kautta Suomeen suuntautuneelle reitille myös.

Afganistanilaisista turvapaikanhakijoista yli kolme neljäsosaa oli liikkeellä yhdessä yhden tai usean perheenjäsenen kanssa, ja perheitä koskevat kokemukset lasten hankalasta asemasta ja tulevaisuuden toivottomuudesta Venäjällä nousivat esiin.

Laillisen statuksen ongelmat heijastuivat myös koulu- tai opiskelupaikan saamiseen. Kuitenkin paluu ”kotimaahan” koettiin vaaralliseksi, sillä useat nuoret eivät olleet koskaan käyneetkään Afganistanissa. Pelkona oli myös, että afganistanilainen yhteiskunta ei hyväksyisi nuorten ”länsimaista” elämäntapaa eikä mahdollistaisi varsinkaan tyttöjen opiskelua.

Venäjällä ihmisten ja viranomaisten asenteet maahanmuuttajia kohtaan ovat koventuneet.

Venäjällä ihmisten ja viranomaisten asenteet maahanmuuttajia kohtaan ovat koventuneet. Rasistinen ilmapiiri ja kadulla maahanmuuttajia käytännössä rahastavat poliisit lupatarkastuksineen ovat maahanmuuttajien arkipäivää.

Viranomaisten, erityisesti poliisin, toiminta nousee Venäjä-kertomuksissa yhdeksi keskeiseksi arjen turvattomuuden lähteeksi epämääräisen statuksen, työmarkkina-aseman sekä perheen tulevaisuuden lisäksi. Nämä rajoittavat halua ja mahdollisuutta käyttää kaupunkitilaa ulkona liikkumiseen, kaupassa ja työssä käymiseen sekä vaikkapa harrastuksiin.

Usein kyse on laittomasta korruptiosta ja rahastamisesta. Maahanmuuttajat kokevat, että niin viranomaisten uhkailuissa kuin ihmisten rasistisissa hyökkäyksissä on usein kyse ihon väristä. Väliä ei ole sillä, onko henkilö maahanmuuttaja, onko hänellä laillinen oikeus olla maassa tai onko hän jopa Venäjän kansalainen.

Käytännön syrjintä ilmenee esimerkiksi venäläisyyttä toistavassa mainonnassa, jossa asuntoja vuokrataan ”vain slaaveille”.

Venäjän kansainvälisten muuttoliikkeiden monet epävarmuudet

Pohjois-Venäjän reitin kautta Suomeen suuntautunut turvapaikanhakijaliikenne pysyi lukumääräisesti suhteellien pienenä. Tapahtuneen yhteyksien tarkastelu Venäjän kansainvälisiin muuttoliikeprosesseihin osoittaa kuitenkin jo useita kehityskulkuja, jotka voivat aiheuttaa muuttoliikkeiden epävakautta ja mahdollisia vaikutuksia Schengen-rajoihin.

Kun kyseessä on yksi maailman vilkkaimmista muuttoliikemaista, meidän on syytä kiinnittää huomiota sen yhteiskunnallisten olosuhteiden ja politiikan osa-alueiden vaikutuksiin eri väestöryhmiin – mukaan luettuna maahanmuuttajien eri ryhmät – sen sijaan, että tyytyisimme yhteen varsin yksinkertaistettuun valtiolliseen uhkakuvaan tai ymmärrykseen rajat ylittävästä liikkuvuudesta. Muuttoliikkeiden tarkastelut jäävät vaillinaisiksi, ellei kiinnitetä huomiota myös itse liikkujien toimintaan ja päätöksiin.

Kirjoitus on osa Katse rajaan ja yli rajojen -sarjaa.

Minna Piipponen ja Joni Virkkunen toimivat tutkijoina Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella. He työskentelevät Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa tutkimushankkeessa Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat.

Julkaisu Kansainvälisen muuttoliikkeen epävakaudet Venäjällä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

 Kuluneen vuoden aikana sekä Venäjän että Valko-Venäjän hallinto on pönkittänyt autoritääristä otettaan. Vaikka kaduilla olisikin hiljaisempaa, kansalaisten tyytymättömyys ei välttämättä ole kadonnut mihinkään. Kun lisäksi luotettavaa tietoa kansan todellisista mielialoista on vaikea saada, kansan ja hallinnon välinen raja voi revetä ylittämättömäksi kuiluksi.

Venäjän ja Valko-Venäjän vuoden takaiset laajat mielenosoitukset eivät liittyneet suoraan toisiinsa, mutta niiden taustalla vaikutti välillisesti taloustilanteen heikentyminen. Venäjällä protestien kimmokkeena toimi oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin julkaisema Youtube-dokumentti pääministeri Dmitri Medvedevin korruptiosta.

Kansalaiset, joiden joukossa oli paljon alle 20-vuotiaita nuoria, virtasivat kaduille osoittamaan mieltään ympäri maata. Valtiojohto vastasi hajottamalla laittomaksi julistetut mielenilmaukset paikoin kovin ottein. Jopa alaikäisiä pidätettiin.

Korruptiosyytöksiin ei saatu tyhjentäviä vastauksia. Sen sijaan hallinnon edustajat epäilivät mielenosoittajien motiiveja. Protestien “laittomuuden” korostaminen – selitys, jonka Suomessakin jotkut nielaisivat – on härskiä, sillä nyky-Venäjällä kansalaisilla ja oppositiolla on yhä vähemmän laillisia (ja näkyviä) mahdollisuuksia osoittaa mieltään.

Valko-Venäjällä protestiaallon taustalla oli yli vuotta aikaisemmin kaikessa hiljaisuudessa säädetty “parasiittilaki”, joka velvoitti työttömät ja muut “yhteiskunnan siivellä elävät”, yhteensä lähes puoli miljoonaa kansalaista, maksamaan valtiolle runsaan 200 euron sakon. Maassa, jossa kuukausittainen keskipalkka kohoaa yli 300 euron ainoastaan pääkaupungissa, summa on merkittävä.

Mielenosoituksiin osallistuttiin satapäin ympäri Valko-Venäjää, mikä yllätti maata itsevaltiaan ottein johtavan presidentti Aljaksandr Lukašenkan hallituksen. Kun lain toimeenpanoa lykättiin ja mellakkapoliisit taltuttivat voimakeinoin opposition vuosittaisen mielenosoituksen maaliskuun 2017 lopussa, mielenosoitusten aalto laantui.

Valko-Venäjän vallanpitäjien haluttomuus ryhtyä vuoropuheluun mielenosoittajien kanssa ja mellakkapoliisien kovat otteet protestien aikana järkyttivät monia. Taloudellisen tilanteen heikkenemisestä kärsineet kansalaiset yllättyivät, kun yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta nousseet vaatimukset ohitettiin oman edun tavoitteluna tai pyrkimyksenä horjuttaa yhteiskuntarauhaa, mikä puolestaan leimattiin maan kansallisen edun vastaiseksi toiminnaksi.

Taloudellisen tilanteen heikkenemisestä kärsineet kansalaiset yllättyivät, kun yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta nousseet vaatimukset ohitettiin oman edun tavoitteluna tai pyrkimyksenä horjuttaa yhteiskuntarauhaa.

Venäjällä lähestyvät presidentinvaalit ovat pitäneet tunnelman sähköisenä. Viime kevään mielenosoitusten aallon jälkeen on nähty tasaisin väliajoin opposition yrityksiä nostattaa protestimielialaa, tosin osanotto on asteittain jäänyt vaisummaksi. Esimerkiksi tammikuun lopulla järjestettyyn mielenilmaukseen osallistuneet laskettiin sadoissa, ei enää tuhansissa, kuten vuosi sitten.

Valko-Venäjällä uusia yhteenottoja on odotettavissa opposition ja valtaapitävien välille viimeistään maaliskuussa, jolloin Valko-Venäjän kansantasavallan perustamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta. Oppositiolle tärkeää juhlapäivää ei juhlita valtion tasolla, koska virallisen historiantulkinnan mukaan Valko-Venäjän valtiolliset rakenteet syntyivät vasta neuvostoaikana.

Opposition tavassa korostaa tasavallan perustamisen merkitystä on piirteitä etnisestä nationalismista ja neuvostovastaisuudesta, jotka kumpikaan eivät sovi hallinnolle. Lisäksi oppositio pitää tunnuksenaan edelleen puna-valko-punaista lippua ja Pahonian vaakunaa, jotka Lukašenka vaihtoi neuvostohenkisempiin tunnuksiin pian valtaan nousunsa jälkeen.

Miten ennakoida tyytymättömyyttä?

Venäjän ja Valko-Venäjän kevään 2017 protesteja yhdisti se, että ne vaikuttivat tulleen yllätyksenä paitsi hallinnolle myös monille tilannetta ulkopuolelta seuraaville. Molemmissa maissa tutkitaan aika ajoin eri väestöryhmien valmiutta osoittaa mieltään, mutta mielipidemittaukset eivät ole heijastaneet kovin suurta muutosta.

Valko-Venäjän viimeisen riippumattoman mielipidemittauskeskuksen IISEPS:n selvityksissä vuodesta riippuen 15–23 prosenttia vastaajista on pitänyt mahdollisena osallistumistaan mielenosoitukseen silloin, kun taloudellinen tilanne heikentyy.

Protesteja yhdisti se, että ne vaikuttivat tulleen yllätyksenä paitsi hallinnolle myös monille tilannetta ulkopuolelta seuraaville.

Protestivalmius oli korkein vuonna 2010, jolloin talousahdingon kohdanneessa maassa Lukašenkaa vastustaneihin mielenosoituksiin osallistui tuhansia. Vuoden 2017 protestien ollessa huipussaan protestivalmiudestaan ilmoitti 18 prosenttia mittaukseen osallistuneista.

Venäjällä riippumaton tutkimuskeskus Levada mittaa säännöllisesti ihmisten valmiutta lähteä osoittamaan mieltään esimerkiksi elintason laskun vuoksi tai omien oikeuksiensa puolesta. Se myös kysyy vastaajien mielikuvia tällaisten protestien todennäköisyydestä.

Kevään suurten mielenosoitusten jälkeen henkilökohtaista protestivalmiutta kuvaava prosenttiosuus nousi kahdeksasta kolmeentoista. Myös valtiota lähellä toimiva tutkimuskeskus Vtsiom raportoi huhti-toukokuussa 2017 protestivalmiuden hetkellisesti nousseen, mutta sen jälkeen se laski 26 prosentista kuuteentoista.

Kumpikaan luvuista ei ollut juuri heilahtanut ennen vuoden 2017 maaliskuun suuria mielenosoituksia, joten sinänsä kyselyistä ei ole ennustamaan tulevaa. Hypoteettisiin kysymyksiin on myös äärimmäisen vaikea vastata. Mielipidetutkimukset eivät siis suoraan auta hallintoa arvioimaan tyytymättömyyttä.

Viime vuosina sekä Venäjällä että Valko-Venäjällä vallanpitäjät ovat itse ajaneet poliittisia mielialoja mittaavia tutkimuslaitoksia ahtaalle. IISEPS menetti vuonna 2014 oikeuden toimia Valko-Venäjällä. Heti protestien laannuttua valtion virallinen mielipidemittauslaitos kartoitti nuorison suhtautumista mielenosoituksiin ja maan laajempaan poliittiseen tilanteeseen, mutta tutkimusten tuloksista ei kerrota julkisuuteen.

Myös Venäjän Levada-keskus joutui hankaluuksiin. Osin ulkomaisen rahoituksen perusteella sitä vaadittiin vuonna 2016 rekisteröitymään ”ulkomaiseksi agentiksi” ja lisäämään maininta tästä statuksesta kaikkeen materiaaliinsa. Epäilyttävältä kalskahtava termi on omiaan nakertamaan vastaajien luottamusta kyselytutkimusta kohtaan, mikä taas vaikuttaa haitallisesti tutkimuksen laatuun.

Poliittisten mielialojen tutkiminen on melko nuori tieteenala, sillä Neuvostoliitossa tilastoilla osoitettiin todeksi se, mitä kulloinkin haluttiin.

Kummassakin maassa poliittisten mielialojen tutkiminen on melko nuori tieteenala, sillä Neuvostoliitossa tilastoilla osoitettiin todeksi se, mitä kulloinkin haluttiin. Kylmän sodan kontekstissa oman maan kansalaisten tyytyväisyyden osoittaminen oli tärkeää sekä kotimaiselle että ulkomaiselle yleisölle, mutta viestin saivat tutkijoiden sijaan kertoa valtiollisten tiedotusvälineiden propagandistit.

Nykyisten vallanpitäjien pyrkimykset hallita tutkimuskeskuksia ja toisaalta mediatilaa heikentävät myös heidän omia mahdollisuuksiaan saada luotettavaa tietoa yhteiskunnallisista mielialoista.

Vakaus ja järjestys vaakalaudalla

Venäjän ja Valko-Venäjän hallinto on pyrkinyt oikeuttamaan valtaansa sillä, että ne takaavat kansalaisille yhteiskunnallista vakautta, joka taas turvaa talouskasvua. Sekä Vladimir Putin että Lukašenka puhuvat toistuvasti laillisuuden, yhteiskunnallisen vakauden ja järjestyksen tärkeydestä. Kumpikin maalaa kauhukuvana Ukrainan Maidan-aukion kaltaisten mielenosoitusten eskaloitumista.

Siksi 2010-luvun laajat ja toistuvat mielenosoitukset olivat heille kuin hälytyskello. Niiden kohteena on sekä suorasti että epäsuorasti autoritäärinen valtiojärjestelmä ja sen ylläpitämä poliittinen eliitti.

Missä tahansa valtiojärjestelmässä elintason lasku synnyttää tyytymättömyyttä. Demokraattisissa maissa se purkautuu mielenosoitusten lisäksi juuri vaalien aikana, jolloin huonontuneesta taloustilanteesta vastuullisena pidetyn tahon kannatus kärsii.

Myös autoritäärisissä järjestelmissä vaalit tarjoavat tilaisuuden ilmaista tyytymättömyyttä. Vaikka ehdokasasettelu ei olisikaan reilu, vallanpitäjille on tärkeää saada aikaan tulos, joka näyttäisi antavan vahvan tuen politiikalle.

Venäjän talouskasvu oli vuonna 2017 palautunut jo lähes vuoden 2015 talouden romahdusta edeltävälle tasolle. Pahimmat pelot näyttivät jääneen toteutumatta. Ennen joulua Venäjän keskuspankin antama ilmoitus inflaation hiipumisesta otettiin hyvin vastaan, vaikka samaan aikaan välttämättömät rakenteelliset talousreformit ovat tekemättä ja hintojen nousu pysyy yhtenä suurimmista yksittäisistä kansalaisten huolenaiheista.

Suurin kritiikki on kohdistunut yleisen taloustilanteen sijaan poliittisen eliitin korruptioon

Mielenosoituksissa suurin kritiikki onkin kohdistunut yleisen taloustilanteen sijaan poliittisen eliitin korruptioon, jonka käsittelemistä Navalnyi on keväästä lähtien aktiivisesti jatkanut. Virkamiesten korruptio on helposti ymmärrettävä merkki poliittisen järjestelmän epätasa-arvoisuudesta, joka saa ihmiset osallistumaan mielenilmauksiin.

Valko-Venäjällä valtion taloudellinen ahdinko on pohjimmainen syy, joka voi epäsuorasti antaa aihetta yhteiskunnalliselle liikehdinnälle. Lukašenkan tavoite säilyttää täystyöllisyys hinnalla millä hyvänsä ei ole pitkällä aikavälillä kestävä.

Vaikka Venäjän anteliaisuus halvan öljyn ja edullisten lainojen muodossa poliittista lojaliteettia vastaan on säästänyt maan vararikolta, Lukašenka ei pystynyt lunastamaan lupaustaan keskipalkan noususta 500 dollariin.

Palkkataso nousi jonkin verran viime vuoden aikana, mutta inflaatio söi kasvun. Tuskalliseen taloustilanteeseen ei ole helppoja tai nopeita ratkaisuja. Lukašenka on viimeisimpänä keksintönään ryhtynyt puhumaan kryptovaluuttojen puolesta investointeja houkutellakseen.

Lukašenka ei halua toteuttaa paljon kaivattuja talousuudistuksia, koska ne mitä todennäköisimmin johtaisivat työttömyyden kasvuun. Toisaalta Venäjä on osoittautunut yhä haluttomammaksi paikkaamaan valtion alijäämäistä budjettia.

”Parasiittilain” kaltaiset yritykset rutistaa kansalaisista entistä enemmän veroja luultavasti lisääntyvät tulevaisuudessa. Ei ole ihme, että laittomiksi väitettyihin mielenosoituksiin osallistujat saavat muutaman päivän vankeusrangaistuksen lisäksi nykyisin myös maan tulotasoon nähden muhkean sakkolapun.

Uusia protesteja on pyritty ennaltaehkäisemään, mutta keinot näyttävät osin vaatimattomilta. Tästä on esimerkkinä Lukašenkan päätös jäädyttää mielenosoittajien kritisoiman parasiittilain toimeenpano vuodeksi ja tilata kansalaisten protestivalmiutta arvioiva tutkimus maan viralliselta mielipidemittausinstituutiolta.

Putin on pyrkinyt esiintymään koko kansan, myös urbaanin ja kansainvälisen nuorison, presidenttinä. Samaan aikaan Navalnyin hyllyttäminen on yhtä lailla esimerkki yrityksestä estää ongelmat ennen niiden kehittymistä mielenosoituksiksi.

Toisaalta hallinto on myös ”kitkenyt korruptiota” omalla tavallaan. Venäjän entinen talousministeri Aleksei Uljukajev sai ennen joulua lahjuksen vastaanottamisesta kahdeksan vuoden vankeustuomion. Oikeudenkäyntiä arvosteltiin laajasti muun muassa siksi, että lahjuksen väitetysti antanut presidenttiä lähellä oleva liikemies ei saapunut todistamaan asiassa.

Korruptio on poliittisena teemana kuitenkin vaikeasti hyödynnettävissä. Putin on parhaansa mukaan pysytellyt Uljukajevin ja muiden viime vuosina korruptiosta syytettyjen virkamiesten oikeusprosessien ulkopuolella.

Missä määrin Putinin ja Lukašenkan yritykset puhutella kannattajakuntaansa enää toimivat?

Kiinnostavaa onkin se, missä määrin Putinin ja Lukašenkan yritykset puhutella kannattajakuntaansa enää toimivat. Haluavatko kansalaiset kipeämmin muutosta, vai onko vakaus-puheessa yhä voimaa?

Carnegie-tutkimuskeskuksen tuoreen raportin mukaan suuri osa venäläisistä pitää uudistusten puutetta myönteisenä asiana, vaikka näkeekin, ettei maa voi kehittyä ilman niitä. Kirjoittajat toteavat, ettei uudistuspolitiikasta käydä Venäjällä minkäänlaista julkista keskustelua, mikä osaltaan selittää ihmisten hataria ja ristiriitaisia käsityksiä mahdollisesta muutoksesta.

Kun porkkanaa ei ole, jää vain keppi

Vallanpitäjillä ei kummassakaan maassa ole montaa vaihtoehtoa, kun mielenosoitukset puhkeavat. Heikossa taloustilanteessa poliittisia vastustajia ei voi lepytellä turvautumalla ”porkkanaan”, koska ylimääräistä rahaa esimerkiksi valtion työntekijöiden palkkojen nostamiseksi ei valtion kirstusta löydy.

Vallanpitäjien näkökulmasta ainoa toimiva ulospääsy tilanteesta on katkaista protestien aalto voimakeinoin. Lopulta vallanpitäjät voivat sanoa palauttaneensa järjestyksen, mutta epävakauden aiheuttaneista syistä ei ole silti päästy mihinkään. Hiljaisuus kaduilla ei ole merkki myöntymisestä, vaan pelosta ja kyllästymisestä.

Vallanpitäjien näkökulmasta ainoa toimiva ulospääsy tilanteesta on katkaista protestien aalto voimakeinoin.

Sekä Venäjällä että Valko-Venäjällä lähitulevaisuuden kuva vaikuttaa synkältä. On selvää, ettei valtiojohdon kyky vastata mielenosoitusten osoittamiin haasteisiin ole parantunut sitten kevään 2017. Protesteja pyritään ennaltaehkäisemään kansallisen turvallisuuden nimissä, ja niihin osallistuvia rangaistaan mustamaalaamalla tai sakottamalla.

Vaikka laaja yleisö suhtautuisi suopeasti mieltään osoittavien vaatimuksiin, estää rangaistuksen pelko monia lähtemästä itse mukaan. Hallinto taas ei halua suostua minkäänlaiseen keskusteluun mielenosoittajien kanssa, koska siitä saattaisi seurata enemmän ja yhä suurempia vaatimuksia.

Viimeisen vuoden kehityskulut ovat osoittaneet, että nykyinen hallinto Venäjällä tai Valko-Venäjällä ei halua tai osaa vastata kansalaisten vaatimuksiin muuten kuin voimalla tai vaikenemalla. Tämän seurauksena raja valtaapitävien ja kansalaisten välillä ei tule hälvenemään, vaan saattaa avautua entistä syvempänä kuiluna.

Kirjoitus on osa Katse rajaan ja yli rajojen -sarjaa.

Veera Laine toimii tutkijana Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä -tutkimusohjelmassa. Hän on myös poliittisen historian jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa. MA Kristiina Silvan on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Mitä tehdä, kun iskulauseet vaimenevat? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

GLASE eli Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat on Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen konsortiohanke (2016–2019). Monitieteisessä hankkeessa tarkastellaan globaalin turvallisuusympäristön muutoksia, arvioidaan muutosten luomia yhteiskunnallisia haasteita ja analysoidaan ja pyritään löytämään keinoja vastata näihin haasteisiin.

Hankkeen toteuttavat Helsingin, Itä-Suomen ja Oulun yliopistot sekä Rajavartiolaitos. Oppialoja ovat poliittinen historia, sosiologia, oikeustiede, maantiede ja yhteiskuntapolitiikka.

Vuoden 2018 aikana GLASE-tutkijat kirjoittavat Politiikasta-verkkolehteen hankkeen tutkimusta ja keskeisiä teemoja käsittelevän juttusarjan. Kirjoitukset avaavat tutkimusta ja esittelevät tuoreita tuloksia ja uusia näkökulmia globaaliin turvallisuuteen, rajoihin, maahanmuutto- ja integraatiopolitiikkaan, yhteiskunnan eheyteen ja hyvinvointivaltioon.

Turvallisuutta ei käsitetä vain turvallisuus- ja geopolitiikkana, vaan myös sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden yhä tiiviimmän yhteenkietoutumisen näkökulmasta.

GLASE-hankkeessa pohditaan erilaisia rajoja, rajojen monikerroksellisuutta, eri ulottuvuuksia ja merkityksiä – siis laajasta näkökulmasta turvallisuutta ja valtioiden muuttuvia rooleja turvallisuuden tuottamisessa. Turvallisuutta ei käsitetä vain turvallisuus- ja geopolitiikkana, vaan myös sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden yhä tiiviimmän yhteenkietoutumisen näkökulmasta.

Niin hankkeessa kuin kirjoitussarjassakin kysytään, kenen turvallisuudesta tai turvattomuudesta on kyse, ja nähdään turvallisuus myös yhteiskuntien eheytenä sekä arjen turvallisuuden näkökulmasta. Kiinnostusta on myös uhkakuviin ja erilaisiin uhkakäsityksiin.

Tavoitteena on analysoida monipuolisesti ja siten auttaa ratkaisemaan tämän hetken maailman ja suomalaisen yhteiskunnan keskeisiä haasteita sekä lisätä tietoa ja ymmärrystä uhista ja turvallisuudesta.

Luvassa on keskusteluja mielenosoituksista Venäjällä ja Valko-Venäjällä, kaksoiskansalaisuudesta, perheenyhdistämisestä, maahanmuuttopolitiikasta, rajaturvallisuudesta, geopolitiikasta, arjen turvallisuudesta sekä Venäjästä, arktisesta reitistä ja muuttoliikkeestä.

Sarjan avaa huomenna julkaistava Kristiina Silvanin ja Veera Laineen kirjoitus Venäjän ja Valko-Venäjän mielenosoituksista. Myöhemmin tänä vuonna on luvassa muita ajankohtaisia aiheita: keskusteluja kaksoiskansalaisuudesta, perheenyhdistämisestä, maahanmuuttopolitiikasta, rajaturvallisuudesta, geopolitiikasta, arjen turvallisuudesta sekä Venäjästä, arktisesta reitistä ja muuttoliikkeestä.

Sarjan on toimittanut Noora Kotilainen.

VTT Noora Kotilainen on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa poliittisen historian oppiaineessa. 

Julkaisu Aluksi: Katse rajaan ja yli rajojen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.