Arjen rajanvetoja paikallisesti: maahanmuuttajaryhmät Suomen ja Venäjän rajalla

Kuva: Bernard Hermant / Unsplash (CC0)
Lukuaika: 7 min. 

Katse rajaan Pohjois-Karjalassa paljastaa, miten sama alue ja raja näyttää hyvin erilaiselta kahden maahanmuuttajataustaisen ryhmän näkökulmasta.

Tutuin näkökulma rajoihin on maantieteellinen ja geopoliittinen, mutta rajat merkitsevät paljon muutakin. Rajat tuovat esiin uudenlaisia, yllättäviäkin yhteiskunnallisia realiteetteja, jotka haastavat vakiintuneita käsityksiämme globalisaatiosta, kansalaisuudesta, identiteeteistä ja toimijuudesta.

Maantieteelliset rajat ovat lähtökohtaisesti myös poliittisia, kulttuurisia ja sosiaalisia rajoja. Rajat jakavat ja erottavat alueita, esimerkiksi valtioita, maakuntia ja kuntia toisistaan.

Rajat voidaan siis nähdä fyysisinä tiloina ja viivoina, jotka ovat liikkeessä ihmisten poliittisen ja sosiaalisen toiminnan johdosta. Fyysisillä rajoilla on kuitenkin myös konkreettisia vaikutuksia ihmisten arkeen, toimintaan ja toimijuuteen.

Rajat erottavat mutta ne voivat myös yhdistää. Rajat tuovat ihmisiä eri tavoin vuorovaikutukseen keskenään. Rajojen tutkimus on kiinnittänyt huomiota ihmisten raja-arjessa tapahtuvaan monipuoliseen sosiaaliseen vuorovaikutukseen, joka usein tapahtuu valtiollisten tasojen ja toimijoiden suhteista tai niiden puuttumisesta riippumatta.

Esimerkiksi antropologit Jutta Lauth Bacas ja William Kavanagh kirjoittavat:

“Rajalla tapahtuvissa kohtaamisissa on kiinnostavaa läheisyyden elementti: rajatilanne tuo toimijat sosiaaliseen ja (usein) fyysiseen kontaktiin. Tätä kautta he voivat luoda toisiinsa jonkinlaisen sosiaalisen suhteen, vaikka he ovat usein toisilleen vieraita.”

Tutkimuskohteena Pohjois-Karjala

Pohjois-Karjalassa raja on hyvin konkreettinen ja ihmisten arjessa monin tavoin läsnä oleva tekijä. Pohjois-Karjalan Kiteellä ja Tohmajärvellä asukkaiden ”oma” paikallinen raja erottaa toisistaan kaksi valtiota, Suomen ja Venäjän.

Pohjois-Karjala on kiinnostava esimerkki siitä, kuinka kaksi eri aikoina, eri tavoin ja eri syistä Suomeen tullutta maahanmuuttajaryhmää elää arkeaan Suomessa. Pohjois-Karjalassa sijaitseva Niirala-Värtsilä on yksi vilkkaimmista Suomen ja Venäjän välisistä rajanylityspaikoista, jolla on hyvin konkreettinen merkitys koko alueelle niin taloudellisesta, sosiaalisesta kuin kulttuurisestakin näkökulmasta.

Pohjois-Karjalassa kaksi eri aikoina, eri tavoin ja eri syistä Suomeen tullutta maahanmuuttajaryhmää elää arkeaan Suomessa

Niirala-Värtsilän raja-asema sijaitsee Tohmajärven kunnassa, jossa on vain noin 4 700 asukasta, mutta vuosittain Niirala-Värtsilän kautta Suomen ja Venäjän välinen raja ylitetään noin miljoona kertaa. Rajanylityspaikalla on siis arjen merkitystä niin suomenkielisille kuin venäjänkielisille koko Pohjois-Karjalassa.

Suomessa asui vuonna 2015 noin 75 500 venäjää äidinkielenään puhuvaa henkilöä. Suomen venäjänkieliset ovat hyvin heterogeeninen ryhmä, joka pitää sisällään myös muualta entisen Neuvostoliiton alueelta kuin Venäjältä Suomeen muuttaneet henkilöt.

Alueellisesti venäjänkieliset ovat Suomessa keskittyneet Etelä-Suomen suuriin kaupunkeihin ja itärajan läheisyyteen Etelä- ja Pohjois-Karjalaan. Venäjänkielisten suhteellinen osuus koko väestöstä on Tohmajärvellä Suomen kolmanneksi korkein.

Pohjois-Karjalassa venäjänkieliset maahanmuuttajat ovat olleet Neuvostoliiton hajoamisesta saakka merkittävin maahanmuuttajaryhmä. Numeerisesti mitattuna tilanne on edelleen sama, mutta vuoden 2015 tapahtumien myötä ympäri Suomea hajautetut vastaanottokeskukset ovat muuttaneet tilannetta siten, että nyttemmin myös turvapaikanhakijat ja pakolaistaustaiset henkilöt ovat näkyvä ryhmä maakunnassa.

Kiteellä sijaitsi vuosina 2015–2018 Suomen Punaisen Ristin ylläpitämä vastaanottokeskus, joka oli yksi Suomen suurimpia – enimmillään siellä asui yli 300 turvapaikanhakijaa eri puolilta maailmaa.

Arjen rajat yksilöiden ja ryhmien elämässä: ”Vera” ja ”Hussein”

Artikkeli perustuu Pirjo Pölläsen ja Olga Davydova-Minguet’n yhdesssä ja erikseen keräämiin etnografisiin aineistoihin, joita on kerätty venäjänkielisten maahanmuuttoa Suomeen tutkivissa hankkeissa aina 2000-luvun alusta saakka. Lisäksi vuonna 2017 Pöllänen ja Ville-Samuli Haverinen ovat keränneet haastatteluaineiston Kiteen vastaanottokeskuksessa asuneiden turvapaikanhakijoiden parissa.

Näiden aineistojen pohjalta olemme muodostaneet kaksi tyypillistä tarinaa siitä, miten sama alue ja raja saattaa näyttää hyvin erilaiselta kahden erilaisen maahanmuuttajataustaisen ryhmän näkökulmasta.

Sama alue ja raja saattaa näyttää hyvin erilaiselta kahden erilaisen maahanmuuttajataustaisen ryhmän näkökulmasta.

Tarinoiden päähenkilöt ”Vera” ja ”Hussein” ovat tutkijoiden konstruktioita kaikista kerätyistä tutkimusaineistoista, eivätkä siis suoraan korreloi keneenkään yksittäiseen henkilöön. Lukija ei voi löytää heitä mistään, mutta monissa Suomessa asuvissa venäjänkielisissä on Veran piirteitä ja monissa turvapaikanhakijoissa on Husseinin piirteitä.

Yli valtiollisen rajan ulottuva arki: ”Vera”

Niirala-Värtsilän rajanylityspaikka kehystää ja määrittää monin tavoin tyypillisen venäjänkielisen maahanmuuttajan Veran elämää.

Vera on Venäjältä Suomeen muuttanut maahanmuuttaja. Hän asuu tällä hetkellä Tohmajärvellä, jonne hän on muuttanut Venäjältä pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvun alussa Sortavalasta, joka sijaitsee Karjalan tasavallassa, Suomen rajan läheisyydessä.

Venäjän näkökulmasta Sortavala on perifeerinen maaseutukaupunki kaukana kaikesta, etenkin Moskovasta. Samalla tavalla Tohmajärvi on Suomen mittakaavassa syrjäseudulla sijaitseva pieni kunta, yleisissä mielikuvissa jopa maalaiskylä.

Ylirajainen hoiva on Veralle konkreettista arkista toimintaa, jota hän toteuttaa ylisukupolvisesti molempiin suuntiin.

Veran arki Tohmajärvellä on ylirajaista: hänen ikääntyvä äitinsä asuu edelleen Sortavalassa, jossa Vera ja usein myös hänen eläkkeellä oleva puolisonsa Ville käyvät säännöllisesti. Vera käy huolehtimassa äidistään ja kuljettaa tälle esimerkiksi lääkkeitä ja tiettyjä elintarvikkeita Suomesta käsin. Sortavalassa käydessään Vera tuo myös lääkkeitä ja ruokaa itselleen ja perheelleen.

Veran lapset ja lastenlapset asuvat Venäjällä, ja hänellä on jatkuvasti hoivavelvoitteita myös lapsenlapsiaan kohtaan. Veran lapset ja lapsenlapset vierailevat usein Suomessa, mutta Vera käy myös heidän luonaan Venäjällä. Ylirajainen hoiva on Veralle konkreettista arkista toimintaa, jota hän toteuttaa ylisukupolvisesti molempiin suuntiin.

Ylirajaisuus näkyy Veran elämässä jatkuvana rajan ylityksenä Suomesta Venäjälle, joka yleensä tapahtuu Niiralan raja-aseman kautta. Ylirajaisuus tarkoittaa hänen elämässään myös abstraktimpaa arjen hallintaa. Se on arjen geopolitiikkaa, joka on tullut eletyksi ja koetuksi Veran elämässä hyvin konkreettisesti vuoden 2014 jälkeen.

Ukrainan kriisi – Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan sota – ja sitä seurannut Venäjän ja Euroopan unionin välinen konflikti on mentaalisesti ja konkreettisesti läsnä Veran ja hänen perheensä elämässä. Vera on jatkuvasti huolissaan siitä, miten Suomen ja EU:n sekä Venäjän ulkopoliittiset suhteet kehittyvät. Jos tilanne kärjistyisi, voisivat rajan ylityksen käytännöt muuttua. Pahimmassa tapauksessa Vera joutuisi rajoittamaan Venäjällä kulkemistaan.

Ukrainan kriisin myötä Veran suhteet muihin Tohmajärvellä asuviin venäjänkielisiin ovat muuttuneet. Hänestä tuntuu, että monien ystävien kanssa on jouduttu tilanteeseen, jossa pitää päättää, ollako lojaali EU-Suomelle vai Vladimir Putinin Venäjälle. Avoin ja vapautunut keskustelu muiden venäjänkielisten kanssa on muuttunut varovaiseksi tunnusteluksi ja ”varpaillaan oloksi”.

Vera on jatkuvasti huolissaan siitä, miten Suomen ja EU:n sekä Venäjän ulkopoliittiset suhteet kehittyvät.

Tohmajärvellä noin 4 prosenttia väestöstä on venäjänkielisiä. Alueella on ehditty tottua venäjänkielisiin maahanmuuttajiin, joita sinne on muuttanut aina 1980-luvulta alkaen ja erityisesti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuodesta 1991.

Venäjänkielisten maahanmuuttajien, erityisesti ylirajaisia hoivavelvoitteita kantavien naisten, näkökulmasta rajan läheisyydessä sijaitseva asuinpaikka on hyvä ja käytännöllinen, koska siitä pääsee helposti Venäjälle. Heille raja näyttäytyy ennen kaikkea konkreettisena ja fyysisenä maiden ja järjestelmien välisenä rajana, jota määrittävät henkilökohtaisten arjen käytäntöjen ohella myös kansainvälisen politiikan epävarmuudet ja geopolitiikka.

Ylirajaisuus ja monikielisyys ovat itsestään selvästi läsnä Tohmajärvellä elävien Venäjältä tai entisestä Neuvostoliitosta Suomeen muuttaneiden elämässä, mutta myös useimpien suomalaissyntyisten tohmajärveläisten elämässä.

Arki siirrettyjen rajojen sisällä: Hussein

Kun katsotaan (valtioiden) rajoja institutionaalisina konstruktioina, joissa yksilö on kyllä päässyt valtion rajojen sisälle, mutta elää valtion sisällä suljetussa ympäristössä, puhutaan usein siirretyistä rajoista. Esimerkkejä tällaisista siirretyistä rajoista ovat vankilat ja vastaanottokeskukset. Niissä yksilöt elävät arkeaan fyysisesti valtion rajojen sisällä, mutta heidän toimijuuttaan rajoitetaan ja kontrolloidaan tarkasti.

Siirretyt rajat eivät välttämättä ole aitojen tai muurien kaltaisia konkreettisia rajoja, vaan erilaisia byrokraattisia, hallinnollisia ja yksilön sosiaaliseen asemaan kiinnittyneitä näkymättömiä rajantekoja.

Siirretyt rajat eivät välttämättä ole konkreettisia rajoja vaan erilaisia byrokraattisia, hallinnollisia ja yksilön sosiaaliseen asemaan kiinnittyneitä näkymättömiä rajantekoja.

Tällaiset siirretyt rajat ovat keskeinen osa Husseinin arkea. Hussein asuu lähellä Veraa Kiteen vastaanottokeskuksessa.

Hussein on tullut Suomeen syksyllä 2015, samana vuonna kuin yli 30 000 muuta turvapaikanhakijaa pääasiassa Lähi-idästä ja Afrikasta. Hussein on kotoisin Irakista ja matkustanut Turkista ensin Euroopan halki ja lopulta Ruotsin kautta Suomeen.

Hän ei oikein itsekään osaa sanoa, miksi lopulta päätyi Suomeen, mutta katsoo olleensa mukana jonkinlaisessa ”virrassa”, jossa irakilaiset pitivät Suomea turvallisena hyvinvointivaltiona ja ajattelivat saavansa täältä turvaa ja oikeudenmukaista kohtelua.

Hussein on saanut kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta hän on tehnyt päätöksestä useampia valituksia, jotka ovat parhaillaan käsittelyssä. Hänen haaveensa on saada turvapaikka Suomesta, koska Irakiin palaaminen ei ole hänelle vaihtoehto.

Hussein on kokenut Irakissa kidutusta ja katsoo olevansa hengenvaarassa, mikäli hän joutuu palaamaan Irakiin. Hussein sanoo mieluummin tappavansa itsensä kun palaavansa. Tutkijalta hän kysyy, miten suomalaiset viranomaiset voivat pitää Irakia ”turvallisena maana”, koska hänen oman kokemuksensa mukaan Irakissa on ollut kaikkien sota kaikkia vastaan viimeiset 40 vuotta.

Hän ei osaa selittää šiiojen ja sunnien välisten konfliktien syitä ja seurauksia, vaikka niistä tässä ”sotatilassa” hänen mielestään onkin kyse. Hussein ei pidä itseään hengellisenä ihmisenä – ehkä senkin vuoksi Suomessa on hänestä vapauttavaa olla, kun uskonnolla ei ole julkisessa tilassa liian suurta merkitystä.

Elämä vastaanottokeskuksessa on yksitoikkoista, mutta pääasiassa turvallisen tuntuista. Toisinaan miesasukkaiden välille syntyy konflikteja, jopa fyysisiä tappeluita, mutta Hussein yrittää pitää itsensä ”näkymättömänä” ja olla sotkeutumatta näihin konflikteihin. Hänelle se on suhteellisen helppoa, koska hän on perheetön mies, eikä hänen tarvitse huolehtia kuin itsestään.

Vastaanottokeskuksessa on paljon rajoitteita. Perheettömänä miehenä Hussein ei ole tervetullut vastaanottokeskuksen alueelle, jossa majoittuvat perheelliset. Yksin saapuneet miehet asuvat useamman henkilön huoneissa samalla käytävällä ja heille on osoitettu omat tilansa.

Noin 300 euron suuruinen kuukausittainen vastaanottoraha rajoittaa myös sitä, miten Hussein voi yrittää vastaanottokeskuksesta käsin integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan. Hänellä on tuttavia ja ystäviä eri puolella Suomea, mutta vastaanottorahan turvin on hankala matkustaa kovinkaan usein, edes läheiseen suurempaan kaupunkiin.

Husseinin kannalta fyysisesti saavutettava maailma ulottuu vain Kiteen keskustaan ja satunnaisesti Suomen suurkaupunkeihin.

Vaikka vastaanottokeskuksessa on rauhallista ja turvallista, on Husseinista turhauttavaa, että keskus sijaitsee niin kaukana, kymmenen kilometrin päässä, Kiteen keskustasta. Päästäkseen keskustaan Hussein on hankkinut itselleen käytetyn pyörän, ja pyöräilyn myötä hänen elinpiirinsä on laajentunut. Kiteen keskustassa hän tapaa käydä useita kertoja viikossa, vaikka ei olisi edes asiaa, mutta niin saa ajan kulumaan.

Läheisellä valtiollisella rajalla ei ole Husseinin arjessa mitään merkitystä, vielä vähemmän naapurikunnan alueella sijaitsevalla rajanylityspisteellä. Hänen kannaltaan fyysisesti saavutettava maailma ulottuu vain Kiteen keskustaan ja satunnaisesti Suomen suurkaupunkeihin. Virtuaalisesti hän on jatkuvasti yhteydessä Irakissa ja muissa maissa asuviin läheisiinsä.

Husseinin kaltaisille turvapaikanhakijoille merkittävimmät rajat eivät ole territoriaalisia ja konkreettisia vaan näkymättömiä ja abstrakteja. Vaikka vastaanottokeskuksen ympärillä ei ole aitoja, on se tarkoin rajattu ympäröivästä kiteeläisestä todellisuudesta.

Jo kaupassa ostoksia tehdessään turvapaikanhakija on ”vieraalla maalla” ja saa tuntea sen. Kuitenkin status turvapaikanhakijana sekä oleskeluluvan ja turvapaikkapäätöksen puute on kaikkein merkitsevin raja Husseinin elämässä.

Sukupuolittuneet rajat

Sukupuoli kategoriana näyttelee merkittävää osaa sekä venäjänkielisten maahanmuuttajien että turvapaikanhakijoiden kohdalla. Venäjänkielisten muuttoliike Suomeen on sukupuolittunutta siten, että yli puolen venäjänkielisistä on naisia. Noin kolmasosa Suomen venäjänkielisistä naisista on muuttanut Suomeen vaimomuuttajina (aiheesta voi lukea lisää esimerkiksi Pölläsen ja Aino Saarisen kirjoituksista) – myös Vera.

Myös turvapaikanhakijoiden kohdalla kysymys sukupuolen merkityksestä on olennainen, mutta eri tavalla. Lukumääräisesti suurin osa Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista on miehiä, ja näin oli myös Kiteellä.

Tämän mukaisesti olemme valinneet tyyppitarinamme päähenkilöksi miespuolisen Husseinin. On kuitenkin syytä todeta, että yleinen mielikuva Suomessa asuvista turvapaikanhakijoista on huomattavasti kapeampi kuin todellinen tilanne.

Yleinen mielikuva Suomessa asuvista turvapaikanhakijoista on huomattavasti kapeampi kuin todellinen tilanne.

Ajatus siitä, että turvapaikanhakija on Lähi-idästä tullut nuori mies, on puutteellinen. Esimerkiksi Kiteellä tapasimme sekä perheitä että yksin tulleita miehiä eri puolilta Afrikkaa ja Aasiaa.

Yksin matkustavat naiset ovat toki poikkeustapauksia, mutta toisinaan Afrikasta matkustaa Eurooppaan myös yksin turvapaikkaa hakevia naisia tai naisia, jotka liikkuvat yhdessä lastensa kanssa. Myös entisen Neuvostoliiton maista saapuu Suomeen naispuolisia turvapaikanhakijoita.

Kenttätöiden aikana nousi esiin myös viitteitä siitä, että ilman miespuolista henkilöä matkustavat naiset ovat hyvin haavoittuvassa asemassa ja altistuvat muun muassa hyväksikäytölle. Ongelman julmuutta lisää myös se, että näiden naisten on Suomessakaan hankala puhua kokemistaan asioista kenellekään ja saada tätä kautta apua traumoihinsa.

Maahanmuuttajamiehiä oli huomattavasti helpompi saada suostumaan aineistonkeruuhaastatteluun kuin naisia. Esimerkiksi Irakista tulleita naisia pystyimme vain muutamassa tapauksessa haastattelemaan ilman puolison läsnäoloa.

Haastatteluissa tuli esiin, että Irakissa vallitseva sukupuolijärjestelmä on hankala sellaisten naisten kannalta, jotka haluavat ja voivat elää itsenäisempää elämää ilman ”huoltajamiehen” jatkuvaa kontrollia. Naisten oikeuksien kapeus oli osalla yksi syy muuttaa pois Irakista.

Vastaanottokeskuksessa naisten arkielämä on rajattua ja valvottua. Naiset eivät esimerkiksi koe liikkumista niissä yhteisissä julkisissa tiloissa, jotka on tarkoitettu yksin tulleille miehille, turvalliseksi tai ainakaan tavanomaiseksi toiminnaksi.

Kenttätöiden aikana näimme vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka turvapaikanhakijanaiset liikkuivat vapautuneesti eri puolilla vastaanottokeskusta. Välillä tuntui jopa kuin naiset olisivat olleet näkymättömiä.

Esimerkiksi naiset, joilla oli pieniä lapsia ja vauvoja, vain harvoin ulkoilivat lastensa kanssa. Kun useampi perhe jakaa keittiön, peseytymistilat ja wc:n, syntyi usein ongelmallisia tilanteita nimenomaan naisille.

Rajojen eriarvoisuus

Tutkimuksemme paljastaa maahanmuuttajien välisiä hierarkioita. Vera ja muut venäjänkieliset maahanmuuttajat ovat tätä nykyä jo ”oman kylän ihmisiä”. Heihin on totuttu, koska he ovat olleet läsnä pienen maalaiskunnan elämässä tarpeeksi pitkään.

Pienessä kunnassa venäjänkielisiä tunnetaan henkilökohtaisesti, lähes jokaisella on venäjänkielisiä ystäviä tai tuttavia. Turvapaikanhakijoihin ei liity samanlaista tuttuutta. He tuntuvat vierailta, oudoilta ja jopa pelottavilta, osin myös mediakuvien kautta, joissa heitä on jopa demonisoitu.

Kohdennus rajaan avaa välttämättömiä uusia näkökulmia ylirajaisen, transnationaalisen liikkuvuuden ymmärtämiseen. Liikkuvuuden syvä eriarvoisuus tulee parhaiten näkyväksi juuri rajoilla. Joillekin, kuten Suomen passin omaaville, kaikki rajat ovat avoimia ja helppoja, kun taas toisille, kuten pakolaisille, ne ovat lähes ylitsepääsemättömällä tavalla suljettuja.

Myös tutkimuksellisesti ”raja opettaa”.

Jotkut ylittävät rajoja vapaasta tahdostaan, toiset ahdistettuina tai pakotettuina. Myös tutkimuksellisesti ”raja opettaa”. Raja tekee näkyväksi tutkimuksellisten lähtöoletusten ja käytäntöjen harhaisuuksia ja riittämättömyyksiä.

Näkökulmana rajojen tutkimus haastaa yhteiskuntatutkimusta irtautumaan implisiittisestä metodologisesta nationalismista, jossa ylirajaisia ilmiöitä tarkastellaan vain tai pääasiallisesti kansallisesta kehikosta käsin.

Tutkimushanketta rahoittaa Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvosto (hankenumerot 303480 ja 303530).

Laura Assmuth on yhteiskuntapolitikan, erityisesti liikkuvuuden ja rajojen tutkimuksen professori Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella. Pirjo Pöllänen on yhteiskuntapolitiikan yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.

Kirjoitus on osa Katse rajaan ja yli rajojen -sarjaa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*