Maaliskuun kolmantena päivänä vuonna 2020 Ursula von der Leyen kertoi Euroopan komission kannan yhteisessä lehdistötilaisuudessa: “Pysymme linjassamme ja yhtenäisyytemme säilyy. Nyt on aika toimia yhdessä arvojemme mukaisesti ja pitää pää kylmänä.“ Hänen vastauksensa koski Turkin rajan avaamista Kreikan puolella ja suurta määrää pakolaisia, jotka pyrkivät Euroopan unionin alueelle. Hän reagoi Turkin presidentin Recep Tayyip Erdoğanin päätökseen avata EU:n vastainen raja Turkin puolella. Euroopan unioni on pitänyt tätä usein loukkaavana toimena Turkilta, mistä on seurannut sotaisaa sanastoa sisältävää kiivasta keskustelua, kuten seuraava von der Leyenin lausunto: “Ne, jotka haluavat kyseenalaistaa Euroopan yhtenäisyyden, pettyvät.”

Ihmisoikeusrikkomukset vaipuivat unholaan

Euroopan unioni on keskittynyt enemmän orastavaan konfliktiin Turkin kanssa kuin humanitäärisiin oloihin kaikkein karuimmilla paikoilla, kuten Évroksella ja Lesboksella.

Tämän poliittisen painopisteen vuoksi tiedotusvälineet alkoivat puhua vasta suhteellisen myöhään näissä paikoissa tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista ja eurooppalaisten velvoitteiden rikkomuksista, kuten vuoden 1951 pakolaisyleissopimuksessa määritellystä palauttamiskiellon periaatteesta. Siinä kielletään turvapaikanhakijoita vastaanottavia maita palauttamasta heitä maahan, joissa heitä uhataan ”rodun, uskonnon, kansalaisuuden ja tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen vuoksi“.

Ihmisoikeuksia rikottiin peruuttamattomasti, mutta Euroopan hallitukset kieltäytyivät ryhtymästä sitoutuviin toimiin estääkseen tämän.

Kreikan ja Turkin välisen rajan humanitaarisesta tilanteesta tiedottaminen lähes loppui koronaviruksen puhkeamiseen. Tämän vuoksi asia ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota sosiaalisessa mediassa. Erityisesti siksi, että yleiseen yhteiskunnalliseen ja poliittiseen kantaan aiheesta on vaikuttanut Eurooppa ensin -strategia, kävi etenevässä määrin selväksi, että Eurooppa toimii eri tavoin riippuen siitä, kuuluvatko ihmiset EU:hun tai onko heillä eurooppalainen kansallisuus.

Strategian mukaisesti suurin osa poliitikoista keskittyi rajan suojeluun. Ihmisoikeuksia rikottiin peruuttamattomasti, mutta Euroopan hallitukset kieltäytyivät ryhtymästä sitoutuviin toimiin estääkseen tämän. Muissa muuttoliikettä koskevissa ongelmatilanteissa Euroopan valtiot ovat toimineet Euroopan ihmisoikeussopimuksen yleismaailmallisen ajatuksen mukaisesti. Tästä todistaa esimerkiksi Portugalin päätös antaa turvapaikanhakijoille vuoden oleskelulupa koronaviruskriisin johdosta. Eurooppalaisessa yhteiskunnassa vallitseva tilanne antaa aihetta pohtia mekanismia, joka sallii ihmisten unohtaa vastuunsa oikeudellisen alueensa ulkopuolisista ihmisistä.

Miksi ihmiset rikkovat periaatteitaan?

Ludwig Wittgenstein toteaa varhaisessa teoksessaan Tractatus logico-philosophicus seuraavasti: “Maailma on minun maailmani ja tämä ilmenee siitä, että kielen (ainoan kielen, jota ymmärrän) rajat merkitsevät minun maailmani rajoja.“ Hän tarkoitti tällä sitä, että se, minkä ajattelemme olevan sanavarastomme rajojen sisäpuolella ja minkä voimme kuvitella, pysyy aina näiden rajojen sisäpuolella.

Tästä teoriasta voi muokata pohjan mekanismille, joka saa yhteiskunnan laiminlyömään vastuunsa Euroopan unionin rajojen ulkopuolella. Yhteiskunnan kieli ei ole muuta kuin jakamamme arvot ja moraali, jonka valitsimme yhteiskunnallisen järjestelmämme pohjaksi. Tämä moraalinen koodi määrittelee ymmärryksemme yhdessä elämisestä.

“Maailma on minun maailmani ja tämä ilmenee siitä, että kielen (ainoan kielen, jota ymmärrän) rajat merkitsevät minun maailmani rajoja.“

Ajatus luo tunteen osallisuudesta, joka muodostaa Euroopan kansallisvaltioiden perustan. Tämä moraalinen koodi perustuu universaaliin ideaan ihmisoikeuksista. Kuten on nähtävissä Turkin ja Euroopan rajalla tapahtuvissa ihmisoikeusrikkomuksissa, koodin sovellusalue on rajallinen. Sitä tuntuu rajaavan myös moraalin täsmällinen idea; Euroopan unionin rajat. Idea soveltuvuuden rajallisesta vaikutusalasta oikeuteen, joka perustuu Wittgensteinin ideaan ymmärryksen ja tilan rajallisesta maailmasta, johdattaa meidät Hannah Arendtin pariin. Hän pyrkii selittämään näitä rajoja teoksessaan Totalitarismin synty toisen maailmasodan kontekstissa viitaten yleismaailmallisuuden ideaan.

Hannah Arendt eritteli luonnonlain ja ihmisoikeuksien yleismaailmallisen käsitteen. Hänen väitteensä on yhteydessä Edmund Burkeen, joka moitti teoksessaan Réflections on the revolution in France Ranskan vallankumouksen ihmisoikeuksien julistusta pelkäksi “abstraktioksi”. Burken mielestä luovuttamattomat ihmisoikeudet eivät koskaan voi olla enemmän kuin ne oikeudet, jotka kansalaisilla on alkuperämaassa. Burke kieltää yleismaailmallisten ihmisoikeuksien olemassaolon käytännössä, ja samoin tekee Arendt erityisesti totalitarismin vallitessa.

Arendt näkee väitteensä käyvän toteen Israelin valtion tapauksessa. Hän kirjoittaa kirjassaan Totalitarismin synty: “Ihmisen omaan olemassaoloon perustuvaksi oletettu ihmisoikeusajatus meni murskaksi samalla hetkellä, kun siihen muka uskoneet joutuivat ensi kerran vastakkain sellaisten ihmisten kanssa, jotka olivat todella menettäneet kaikki muut ominaisuudet ja erityissuhteet – paitsi sen, että he olivat yhä ihmisiä.“ Kansalaisuuden menetys johtaa ihmisenä olemisen tilaan ja vain siihen. Burken sanojen mukaan ihmisenä oleminen ei tarkoita muuta kuin raakalaisuuden tilaan vajoamista ja siitä johtuen oikeuksien vähenemiseen minimiin eli luonnonoikeuteen sekä poissulkemista sivistyneestä maailmasta.

Yksittäisen maan julistus ihmisoikeuksien yleismaailmallisuudesta ei merkitse muuta kuin maan asennetta, kunnes sitä koettelevat järjestelmän rajojen ulkopuoliset ihmiset.

Burken mukaan tämä tarkoittaa, ettei ihmisellä olisi oikeutta kansalaisen perusoikeuksiin ja että kansalaisen oikeudet voittaisivat “alastoman villi-ihmisen oikeudet”. Vaikka Hannah Arendt olisi samaa mieltä yleismaailmallisten ihmisoikeuksien ajatuksen olemassaolosta, hän koki tilanteen, jossa ajatuksesta vaikutteita saaneet ihmiset rikkoivat periaatteitaan, kun yleismaailmallisuus kohtasi käytännön.

Tämä osoittaa, kuinka epävakaa se ihmisoikeuksien käsite on, johon yhteiskuntamme perustuu. Se, että yksittäisen maan julistus ihmisoikeuksien yleismaailmallisuudesta ei merkitse muuta kuin maan asennetta, kunnes sitä koettelevat järjestelmän rajojen ulkopuoliset ihmiset, antaa aihetta tarkkailla tämän hetken pakolaistilannetta. Vaikka Hannah Arendtin ajatukset ovat peräisin ajalta, jota riivasivat sota, terrori ja rasismi, voimme valitsevissa yhteiskunnallisissa käsityksissäkin nähdä samankaltaisia rakenteita kuin Arendt aikanaan kuvasi.

Etnopluralismi torjuu ajatuksen yhdestä ihmiskunnasta

Etnopluralismissa pyritään luomaan kulttuurien monimuotoisuutta suojaamalla yhtä kulttuuria toiselta. Tämä kuvaa myös uuden oikeiston ajattelutapaa. Se irtaantuu klassisista fasistisista ja kansallismielisistä kansallissosialismin ideoista. Esimerkiksi identitaarinen liike on jo vaikuttanut merkittävästi pakolaiskeskusteluun ja liittyy myös osaltaan Arendtin kuvaukseen ihmisoikeuksien katoamisesta. Alain de Benoist, jonka ideoita käytetään usein tämän uuden oikeiston aatteellisena pohjana, kieltää teoksessaan Die Religion der Menschenrechte sellaisen luonnonoikeuden olemassaolon, joka on yleismaailmallisten ihmisoikeuksien perusta.

Benoistin väitteen perusteella ajatus yhdestä ”ihmiskunnasta” perustuu käsitteeseen, jonka mukaan ihmisten kulttuuri on pelkistetty biologiseen alkuperään. Hänen mukaansa ei ole olemassa perustelua oletukselle ihmiskunnan yhtenäisyydestä. Lisäksi Benoist esittää, että ihmisellä ei ole muuta luontoa kuin kulttuuri. Jos siis olettamuksena on kulttuurien moninaisuus, yksilön oikeudet ovat erottamattomasti yhteydessä ihmisen kulttuuritaustaan. Tämän lisäksi Benoist kyseenalaistaa käsityksen siitä, että jokainen ihminen on lähtökohtaisesti yksilö. Se puolestaan johtaa hänen väitteeseensä, jonka perusteella jokaisen ihmisen kulttuurinen identiteetti määrää yksilön oikeudet, jotka eivät ole missään tapauksessa yleismaailmallisia vaan muodostuvat yksittäisesti.

Arendtin ajatukset pätevät tänään

Kyseinen näkökulma piirtää kuvan yhteiskunnista, jotka myöntävät moraalisten perusarvojen epäoikeudenmukaisuuden. Tällainen yksinoikeus voi vahvistaa yhteiskunnan identiteettiä sellaisten ihmisten depersonoinnin eli — kustannuksella, joiden ei sallita olla osa tätä rakennetta. Yhteiskunnat siis ovat kadottamassa yhteenkuuluvuuden tunteen ja siten vastuun rakenteidensa ulkopuolella olevista ihmisistä. Nousussa oleva identitaarinen liike käyttää hyväkseen Benoistin väitettä oikeuttaakseen muukalaisvihamielisen kantansa pakolaiskysymykseen. Tätä etnopluralismin muotoa ennusteli jo Theodor W. Adorno kirjoituksessaan Schuld und Abwehr toteamalla, että valkoisen rodun sijaan nyt puhutaan länsimaisesta kulttuurista ja siitä kehittyvästä yleiseurooppalaisesta kansalliskiihkosta. ”Rotu” on vaihdettu ”kulttuuriin”, minkä jälkeen sitä käytetään samaan tarkoitukseen eli erotteluun.

Ihmisten on hyvin vaikea suhtautua siihen, mikä jää “kielemme” eli moraalisen koodimme ja moraalisen maailmamme ulkopuolelle.

Tästä päästään takaisin Hannah Arendtiin ja voidaan huomata, että hänen havaintonsa soveltuvat myös nykyhetkeen. Vaikkeivät Wittgensteinin, Arendtin ja Benoistin ajatukset ja arvot kohtaakaan eivätkä he käsittele edes samaa aihetta, voidaan niistä kaikista löytää lisääntynyt tunne kuulumattomuudesta ja etenkin vastuuttomuudesta. Kun korvaa Wittgensteinin väitteessä kielen moraalilla huomaa, että ihmisten on hyvin vaikea suhtautua siihen, mikä jää “kielemme” eli moraalisen koodimme ja moraalisen maailmamme ulkopuolelle.

Tähän ajatukseen pohjautuen Burken ja Arendtin pettymys yleismaailmallisten ihmisoikeuksien olemassaolon epäämisestä tietyissä tilanteissa estää moraalisen maailman luomisen koko ihmiskunnalle. Benoistin käsitys, joka on kokenut uuden tulemisen nykypäivän keskusteluissa, luokittelee ihmiset ja kieltää näin yhden ihmiskunnan idean totaalisesti.

Etnopluralismi valtaa alaa

Kuten viimeaikaisesta tiedottamisesta käy ilmi, tämän etnopluralistisen ideologian osaset ovat jo vaikuttaneet joihinkin yhteiskuntamme alueisiin. Tiedotusvälineissä pakolaisten depersonointi on yleinen käytäntö. Heidän nimensä tuntuvat merkityksettömiltä; näemme vain numeroita ja päiviä. Tästä johtuva aiheen vesittyminen ei ole vain tiettyjen väestöryhmien ongelma. Jopa osa poliitikoista, joilla on kansan antama velvollisuus tuntea vastuunsa pakolaisista ja toimia sen mukaisesti, tuntuu piilottelevan meidän maailmamme ja moraalimme rajojen sisällä. Kutsumme ihmisoikeuksien käsitettä järjestelmämme perustaksi, minkä vuoksi meillä on velvollisuus toimia. Toimettomuutemme kuitenkin näyttää yhteiskuntamme kätketyt kasvot.

Kun ymmärrämme tämän, velvollisuudeksemme muodostuu toimia niiden perusarvojen mukaisesti, joiden väitämme olevan yhteiskuntamme perusta. Muussa tapauksessa meidän pitää hyväksyä se, että moraalimme on vain kuviteltu säännöstö, jota käytämme, jos se miellyttää meitä ja jonka kiellämme, jos joudumme kamppailemaan sen puolesta ja ajattelemaan moraalista maailmaamme laajemmalle ja tekemään siitä yleismaailmallisesti pätevän.

Kirjoitus on osa Rajaton ja rajallinen Eurooppa -sarjaa.

Kääntänyt englannista suomeksi Kirsi Suutarinen

Paul Behne opiskelee kulttuuri- ja sosiaaliantropologiaa ja politiikantutkimusta Freie Universität Berlin -yliopistossa. Paul työskenteli keväällä 2020 harjoittelijana Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa (rahoituspäätös 312431).

Julkaisu ”Moraalini rajat ovat maailmani rajat” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Elisa Pascucci ja Magdalena Kmak kirjoittivat aiemmin Politiikasta-lehdessä siirtolaisuuden ja turvallistamisen pitkäaikaisista kytköksistä Euroopan unionissa.

Tarkastelen tässä kolmen Euroopan unionin siirtolaisuuspolitiikan jatkoa hahmottelevan dokumentin pohjalta sitä, millaisia muutoksia raja- ja siirtolaisuuspolitiikkaan saattaa olla luvassa, eli miten siirtolaisuuspolitiikassa pyritään hallitsemaan ihmisten liikkumisen ”uhkaa”.

Komission puheenjohtaja Ursula van der Leyen hahmottelee ”Kunnianhimoisempi unioni” -ohjelmassaan tulevaa politiikkaa. Eurooppalaisesta elämäntavan edistämisestä, aiemmin ”suojelemisesta”, vastaava komissaari Margaritis Schinas vastasi salkkuaan koskeviin kysymyksiin parlamentin kuulemisissa. Lisäksi Eurooppa-neuvoston julkaisema strateginen ohjelma vuosille 2019–2024 käsittelee osaltaan siirtolaisuutta.

Käynnissä olevat neuvottelut monivuotisesta rahoituskehyksestä antavat osviittaa siitä, millainen painoarvo näiden politiikkojen välillä on Euroopan tasolla.

Turvapaikka- ja kotouttamisrahaston, yhdennetyn rajaturvallisuusviraston sekä raja- ja merivartioviraston varoja ollaan kasvattamassa 35 miljardiin euroon, mikä tarkoittaa 300 prosentin kasvua viime rahoituskaudesta.

Lisäksi naapuruus‑, kehitys‑ ja kansainvälisen yhteistyön välineen rahoista 10 prosenttia eli noin 9 miljardia oltaisiin suoraan sitomassa muuttoliikkeisiin liittyviin hankkeisiin.

Schinasin komissaarin salkku on laaja-alainen. Kokonaisuuteen kuuluu koulutus ja kulttuuri, työllisyys, turvallisuus, muuttoliike sekä terveys ja tasa-arvo.

Karkeasti ottaen avauksista välittyy jako neljään tulokulmaan: laillisen maahanmuuton edistämiseen, siirtolaisuuden ennaltaehkäisyyn, vahvoihin rajoihin ja pelastamiseen.

Van der Leyenin hahmottelemassa ohjelmapaperissa eurooppalaisen elämäntavan suojelua käsittelevässä osassa kulttuuria, koulutusta ja työllisyyttä ei käsitellä. Erilaiset rajoihin ja siirtolaisuuden estämiseen ja hallintaan liittyvät toimenpiteet vievät 1,5 sivua 20:sta, joissa käsitellään tulevan politiikan osa-alueita.

Strategisessa ohjelmassa korostuu kytkös siirtolaisuudesta koettuna uhkana suvereniteetille. ”Meidän tiedossamme ja päätettävissämme on oltava, kuka saapuu EU:n alueelle.”

Fyysisen alueen hallinta ja siis vahvat ulkorajat korostuvat tässä kamppailussa:

”Tehokas ulkorajavalvonta on ehdoton ennakkoedellytys turvallisuuden takaamiselle, yleisen järjestyksen ylläpitämiselle ja EU:n politiikkojen asianmukaisen toiminnan varmistamiselle periaatteidemme ja arvojemme mukaisesti.”

Tässä retoriikassa ihmisten liikkuminen näyttää haastavan Euroopan unionin valtioiden vallan hallita aluetta.

Schinas ja Van der Leyen esittelevät keinovalikoimassa muuttoliikkeiden hallinnan politiikasta tuttuja keinoja. Karkeasti ottaen avauksista välittyy jako neljään tulokulmaan: laillisen maahanmuuton edistämiseen, siirtolaisuuden ennaltaehkäisyyn, vahvoihin rajoihin ja pelastamiseen.

Laillisen maahanmuuton edistäminen

”Lailliseen muuttoliikkeeseen liittyvien mahdollisuuksien kehittäminen on yksi von der Leyenin komission tärkeimmistä painopisteistä”, Schinas kirjoittaa. Tätä ei käsitellä strategisessa ohjelmassa lainkaan. Van der Leyen mainitsee lailliset väylät kerran tarkastellessaan työvoiman – tai ”taitojen ja kykyjen” – saatavuutta.

Schinas kiinnittää huomiota maahanmuuttajien merkitykselle Euroopan väestön ikääntyessä. Hän tarkastelee siirtolaisia resurssina ja on huolissaan esimerkiksi korkeakoulutettujen maahanmuuttajien työllistymisestä aloille, jotka eivät vastaa heidän koulutustaan.

Pakolaisuudesta Schinas kirjoittaa erityisesti vastuun näkökulmasta, eurooppalaisuuden kautta: ”Eurooppalaisuus merkitsee avointa suhtautumista maailmaan, käden ojentamista ja sijan antamista vähäosaisille ja kaikille niille, jotka elävät yhteiskunnassamme.” Pakolaiset ovat kautta linjan toimenpiteiden, erityisesti kotouttamisen, kohteita.

Pakolaiset ovat kautta linjan toimenpiteiden, erityisesti kotouttamisen, kohteita.

Noin kuuden miljardin euron suuruisesta maahanmuutto- ja kotouttamisrahastosta on varattu turvapaikka- ja kotoutumisrahoja noin 30 prosenttia kumpaankin. Tämä on yhteensä vähemmän kuin ”reaaliaikaiseen reagointiin” suunnatut 4 miljardia euroa.

Monivuotisen rahoituskehyksen kehitysyhteistyövaroista 10 prosenttia eli noin 9 miljardia euroa on tällä hetkellä varattu yhtäältä laillisten väylien kehittämiseen ja toisaalta niin kutsuttujen juurisyiden poistamiseen eli siirtolaisuuden ennaltaehkäisyyn.

Ennaltaehkäisy

Laillisen maahanmuuton väylät eivät ole avoimia kaikille, vaan ne ovat sidoksissa esimerkiksi lähtömaahan ja kansalaisuuteen.

Von der Leyen nostaa kehitysyhteistyön keinoksi, jolla voidaan panostaa nuoriin sellaisten investointien kautta, jotka parantavat heidän mahdollisuuksiaan olla lähtemättä liikkeelle. Siinä, missä kasvava afrikkalainen keskiluokka näyttäytyy taloudellisena mahdollisuutena, nuoret näyttäytyvät ei-toivottuina siirtolaisina.

”Yhteistyö kolmansien maiden kanssa” on suoraan van der Leyenin keinovalikoimassa. Sillä voidaan tarkoittaa Turkki-sopimuksen kaltaisia toimia, joilla rahoitetaan pakolaisten pitämistä Euroopan ulkopuolella, tai muita tapoja hallinnoida siirtolaisuutta Euroopan ulkopuolella.

Afrikka-hätärahaston toimenpiteillä on tuotettu olosuhteita, jotka ajavat siirtolaisia aiempaa vaarallisemmille reiteille ja jopa vahvistavat rikollista toimintaa.

Schinas sitoo yhteistyön osaksi laillisen maahanmuuton kehittämistä. Käytännön esikerkkinä hän tarkastelee Afrikka-hätärahastoa, josta ”nykyisellään annettava tuki on osoittautunut tehokkaaksi kannustimeksi näille kokeiluhankkeille, ja EU-rahoituksen optio on syytä pitää avoimena.”

Tapausesimerkkien valossa on syytä epäillä, että nykymuodossaan Afrikka-hätärahaston toimenpiteillä on tuotettu olosuhteita, jotka ajavat siirtolaisia aiempaa vaarallisemmille reiteille ja jopa vahvistavat rikollista toimintaa.

Vahvat ulkorajat

Etenkin van der Leyen painottaa vahvojen ulkorajojen merkitystä. Rajoja voidaan vahvistaa lisäämällä Frontexin resursseja ja solmimalla naapurimaiden kanssa yhteistyösopimuksia rajavalvonnan toteuttamisesta.

Van der Leyen toivoo 10 000 rajavalvojan operatiivisia joukkoja valmiiksi suunniteltua aiemmin, viimeistään vuonna 2024. Monivuotisessa rahoituskehityksessä vahvojen rajojen politiikka näkyy tähän varattujen määrärahojen nelinkertaistumisena 21,3 miljardiin euroon.

Vahvan rajapuheen ja budjettisuunnitelmien valossa on jopa yllättävää, että Schinasin kirjallisessa vastauksessa työvaliokunnille rajavalvonta mainitaan yhden kerran:

”Kestävä ratkaisu voidaan saada aikaan ainoastaan kokonaisvaltaisella toimintatavalla joka kattaa lailliset maahantuloväylät, rajavalvonnan sekä turvapaikka- ja palauttamiskysymykset, ja tekemällä tiivistä yhteistyötä Euroopan unionin ulkopuolisten kumppaneiden kanssa.”

Suomenkin vaalima ajatus tehokkaista palautuskäytännöistä on enemmänkin osa vahvan ulkorajapolitiikan ylläpitämistä kuin turvapaikkapolitiikkaa.

Vaikka Schinas sitoo palauttamiskäytäntöjen päivittämisen turvapaikkapolitiikkaan, on syytä huomata, että maasta poistaminen liittyy muuttoliikkeeseen laajemminkin kuin niiden osalta, jotka hakevat suojelua, mutta eivät sitä saa.

Tältä osin voidaan ajatella, että Suomenkin vaalima ajatus tehokkaista palautuskäytännöistä on enemmänkin osa vahvan ulkorajapolitiikan ylläpitämistä kuin turvapaikkapolitiikkaa.

Turvapaikka- ja maahanmuuttorahaston jäsenmaille jaettavasta pitkän aikavälin rahoituksesta 40 prosenttia eli noin 2,5 miljardia euroa on varattu alustavasti palautuksiin.

Pelastusoperaatiot

Van der Leyen on huolissaan paitsi Euroopan rajoista, myös ihmisistä. Hän nostaa esiin kotimaansa jättävien ihmisten ”julman kohtalon” ja ”häikäilemättömät ihmiskauppiaat”, joiden ei pitäisi ”koskaan saada päättää […] siitä, kuka saa tulla Euroopan unioniin.”

Vaikka vahvat ulkorajat juuri ohjaavat ihmisiä turvautumaan ihmiskauppaan, ihmiskauppaa halutaan jatkossakin torjua vahvoilla rajoilla.

Van der Leyen on myös huolissaan ihmisistä, jotka joutuvat vaaraan Välimerellä pyrkiessään Eurooppaan. ”EU pitää aina kiinni omista arvoistaan ja ojentaa auttavan kätensä pakolaisille, jotka pakenevat vainoa tai konflikteja. […] Sama koskee ihmishenkien pelastamista merellä.”

Vaikka vahvat ulkorajat juuri ohjaavat ihmisiä turvautumaan ihmiskauppaan, ihmiskauppaa halutaan jatkossakin torjua vahvoilla rajoilla.

Tiedetään, että mitä tehokkaammin olemassa olevia reittejä valvotaan, sitä vaarallisemmille uusille reiteille ihmiset hakeutuvat.

Schinas ja van der Leyen tarjoavat vahvojen rajojen vastapainoksi ”humanitäärisiä käytäviä”, mutta vähän konkretiaa siihen, miltä ne näyttäisivät. Schinas pitää esillä rohkaisevana esimerkkinä 60 000 ihmisen uudelleensijoittamista. Vertailun vuoksi, YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan Turkissa oleskelee tällä hetkellä 3,6 miljoonaa syyrialaista pakolaista.

Hillintä, hallinta ja humanitarianismi

Rahalliset panostukset rajoihin ja liikkuvuuden estämiseen ja hallintaan osoittavat, että muuttoliikkeiden hallinta on yhä korkeammalla eurooppalaisella agendalla.

Ihmisten tulo Eurooppaan halutaan jatkossakin estää jo lähtömaissa panostamalla investointien kautta nuorten mahdollisuuksiin sekä vaikuttamalla kauttakulkumaissa tapahtuvaan kontrolliin.

Ulkorajojen tulisi olla entistä vahvempia ja yhteisen turvapaikkajärjestelmän pitäisi toimia. Täten luotaisiin edellytykset toimivalle Schengen-alueelle.

Humanitäärinen puhe kohdistuu rajapolitiikan seurauksena vahvistuvaan tarpeeseen majoittaa pakolaisia Euroopan ulkorajoilla, pelastaa ihmisiä Välimerestä ja reagoida esimerkiksi ihmissalakuljetukseen ja -kauppaan.

Retoriikan ja rahoituksen perusteella voi olettaa tiukentuvan rajapolitiikan tuottavan jatkossakin moraalista päänvaivaa valikoiden sulkeutumaan pyrkivälle Euroopan unionille.

Kirjoitus on osa Rajaton ja rajallinen Eurooppa -sarjaa.

Mervi Leppäkorpi tekee tutkimusta Suomen Akatemian rahoittamassa Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa (rahoituspäätös 312431).

Julkaisu Eurooppalaisen elämäntavan edistämisen keinot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ihmiskaupan uhreja kohdellaan usein rikollisina, ei uhreina, vaikka heidän ihmisoikeuksiaan on loukattu ja teko aiheuttaa heille peruuttamatonta vahinkoa.

Kauttakulku- ja kohdemaissa ihmiskaupan uhrit voidaan asettaa syytteeseen, ottaa säilöön tai karkottaa. Karkottamisen perusteina voivat olla laiton maahanmuutto, puutteellinen työlupa tai osallistuminen joissain maissa laittomaan toimintaan, kuten prostituutioon tai seksi- ja erotiikka-alan työhön.

Ihmiskaupan uhrien kohtelu rikollisina estää oikeuksien toteutumisen ja mahdollisuuden suojeluun juuri silloin, kun sitä eniten tarvitaan.

Lähtömaassa heidät voidaan asettaa jälleen syytteeseen, ottaa säilöön tai tuomita esimerkiksi asiakirjaväärennöksistä, laittomasta rajanylityksestä, työnteosta oikeudetta tai seksi- ja erotiikka-alan töistä.

Näissä tapauksissa kriminalisointi estää oikeuksien toteutumisen ja mahdollisuuden suojeluun juuri silloin, kun sitä eniten tarvitaan.

Ihmiskaupan uhrien suojelu kansainvälisissä sopimuksissa

Niin kutsuttu Palermon yleissopimus eli YK:n kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden vastainen yleissopimus luotiin erityisesti järjestäytyneen rikollisuuden torjumista varten. Vuonna 2000 hyväksyttyä sopimusta on täydennetty ihmiskauppaa koskevalla lisäpöytäkirjalla.

Niiden perusteella ihmiskaupan kohteeksi joutuneet ihmiset ovat uhreja, jotka tarvitsevat suojelua. Suojelua varten lisäpöytäkirjassa esitetään toimenpiteitä, jotka ovat yleensä käytännössä harkinnanvaraisia. Niiden vaikutus riippuukin paljolti sopimusvaltion lähestymistavoista ja käytännöistä.

Esimerkiksi tilapäisen tai pysyvän oleskeluluvan myöntäminen perustuu lisäpöytäkirjan 7 artiklan 2 kappaleen perusteella ”sopimusvaltioiden määrittelemiin inhimillisiin syihin ja myötätuntoon”. Näiden mittaamiseen, toimeenpanoon tai tarkkailuun ei ole olemassa asteikkoa eikä indikaattoreita.

Oleskelulupa voidaan joissain tilanteissa myöntää myötätunnosta. Myötätunnon mittaamiselle ei ole asteikkoa.

Oleskelulupa on kuitenkin ennakkoehto sille, että uhrit ja potentiaaliset uhrit saavat minkäänlaista suojelua.

Palermon yleissopimuksen lisäpöytäkirja on tärkein muttei ainoa oikeudellinen väline vastata uhrien tarpeisiin. Alueellisella tasolla Euroopan neuvoston yleissopimus ihmiskaupan vastaisesta toiminnasta vuodelta 2005 on samankaltainen väline.

Palermon yleissopimuksen lisäpöytäkirja ja ihmiskaupan vastainen Euroopan neuvoston yleissopimus ovat muuttaneet radikaalisti ihmiskaupan torjunnan menettelytapoja. Silti uhrien suojelua pitäisi lähestyä ihmisoikeusasiakirjojen keskeisten periaatteiden kautta.

Palermon yleissopimuksen lisäpöytäkirjan rajoituslausekkeessa (14 artikla) korostetaan muiden kansainvälisen oikeuden alojen hyödyntämistä. Lausekkeessa on erikseen mainittu kansainvälinen humanitaarinen oikeus ja kansainväliset ihmisoikeudet sekä kaikkein selvimmin vaatimus noudattaa vuoden 1951 Geneven yleissopimusta ja 31. tammikuuta 1967 siihen liitettyä pöytäkirjaa pakolaisten asemasta, vaikka ihmiskaupan uhreja tai muita rikoksen uhriksi joutuneita ei erikseen mainita Geneven sopimuksessa.

Myös Euroopan neuvoston yleissopimuksen pöytäkirjan 14 artiklan 5 kohta ja 40 artiklan 4 kohta tukevat vakaasti käsitystä, että ihmiskaupan uhriksi joutuminen ei ole ristiriidassa turvapaikan hakemisen oikeuden kanssa, vaan sopimusvaltioiden pitää varmistaa se, että hakijoiden oikeutta hakea ja saada suojelua ei rajoiteta.

Euroopan neuvoston yleissopimuksen selitysmuistion 377 pykälän mukaan yleissopimusten määräykset eivät vaikuta kansainväliseen oikeuteen perustuviin valtioiden tai yksityishenkilöiden oikeuksiin, velvollisuuksiin tai vastuisiin.

Perusoikeuksien täysimääräistä toteutumista ei pitäisi estää käyttämällä tekosyynä ihmiskaupan vastaisia toimia. Tämä kohta koskee erityisesti pakolaisyleissopimusta.

Se, että on ihmiskaupan uhri, ei voi estää oikeutta hakea turvapaikkaa ja saada se.

Se, että on ihmiskaupan uhri, ei voi estää oikeutta hakea turvapaikkaa ja saada se. On tärkeää varmistaa, että ihmiskaupan uhreilla on asianmukaiset mahdollisuudet oikeudenmukaiseen ja tehokkaaseen turvapaikkamenettelyyn.

Valtioiden tulisi myös toteuttaa kaikki tarvittavat toimenpiteet varmistaakseen, että palauttamiskiellon periaatetta kunnioitetaan. Nämä oikeudelliset järjestelyt vastaavat täysin Ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen kirjattua oikeutta turvapaikkaan, mikä on yksi varhain kirjatuista perustavanlaatuisista ihmisoikeuksista.

Ihmisoikeuksiin perustuva ja uhrikeskeinen lähestymistapa

YK:n ihmisoikeusjärjestelmässä YK:n yleiskokous ja Euroopan talous- ja sosiaalineuvosto ovat olleet edelläkävijöitä ihmiskaupan uhrien suojelussa. Molemmat ovat vaatineet YK:n pakolaisasioiden päävaltuutettua UNHCR:ää seuraamaan heidän poliittisia linjauksiaan.

Toimintaohjelmassa yleiskokous määrää, että sopimusvaltioiden pitää varmistaa turvapaikkajärjestelmiensä avoimuus yksittäisten ihmiskaupan uhrien hakemuksille.

UNHCR onkin ottanut ihmiskaupan uhrien suojelun asialistalleen laaja-alaisesti: se tekee tutkimusta ja antaa ohjeita ja suosituksia jäsenvaltioille. UNHCR:n rooli ihmiskaupan kannalta on sekä ennaltaehkäisevä että suojeleva.

Ennaltaehkäiseviin velvoitteisiin kuuluu valvoa, etteivät pakolaiset joudu ihmiskaupan uhreiksi ja varmistaa, että uhreilla ja potentiaalisilla uhreilla on oikeudenmukainen ja vaivaton pääsy pakolaisaseman määrittelymenettelyn piiriin.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n rooli ihmiskaupan kannalta on sekä ennaltaehkäisevä että suojeleva.

UNHCR:n suojeleviin velvollisuuksiin kuuluu varmistaa, että kaikki ne ihmiskaupan uhrit, jotka pelkäävät lähtömaahan palatessaan joutuvansa vainotuiksi tai uudelleen ihmiskaupan uhreiksi ja joiden hakemus kansainvälisestä suojelusta kuuluu pakolaisen määritelmän piiriin, tunnustetaan pakolaisiksi. UNHCR:n velvollisuus on valvoa, että heille tarjotaan asianmukaista kansainvälistä suojelua.

Lainsäädännön ja -tulkinnan lisäksi UNHCR tekee yhteistyötä ja osallistuu jäsenvaltioiden kanssa ihmiskaupparikosten käsittelyyn. Se suojelee uhreja ja potentiaalisia uhreja noudattamalla ihmisoikeuksiin perustuvaa ja uhrikeskeistä lähestymistapaa. Ihmiskaupparikosten käsittely kattavasti ja tehokkaasti uhrien ja potentiaalisten uhrien osalta on etupäässä jäsenvaltioiden velvoite.

Ihmisoikeuksiin perustuva lähestymistapa erottelee sekä oikeudenhaltijat ja heidän oikeutensa että vastuunkantajat ja heidän velvollisuutensa.

Tämä velvoittaa jäsenmaat, eli vastuunkantajat, kunnioittamaan, suojelemaan ja edistämään ihmiskaupan uhrien, potentiaalisten uhrien, ihmiskauppaan liittyvistä rikoksista syytettyjen tai tuomittujen (oikeudenhaltijoiden) oikeuksia ja etuja ilman minkäänlaista syrjintää. Heidän oikeuksiensa ja tarpeidensa tulee olla huomion keskipisteenä kansainvälisen ihmisoikeuslainsäädännön mukaisesti.

Lähestymistapa menee rikoksentekijöiden tunnistamisen ja syytteeseen asettamisen edelle ja sisältää toimenpiteitä, jotka koskevat uhrien tai potentiaalisten uhrien mahdollisia suojelutarpeita. Toimenpiteet sisältävät uhrien arvioinnin kansainvälisen suojelun (kuten pakolaisyleissopimuksessa esitetään) sekä täydentävien suojamuotojen mukaisesti. Se sisältää toissijaisen suojeluaseman, joka on esitetty vuoden 2011 aseman määrittelyä koskevassa direktiivissä.

Ihmiskaupan uhrien suojelu

Kaikista pakolaisoikeudessa ennakoiduista suojelutoimenpiteistä huolimatta ihmiskaupan uhrit eivät itsessään kuulu pakolaisyleissopimuksen soveltamisen piiriin. Pakolaisyleissopimuksen dynaaminen luonne kuitenkin mahdollistaisi tulkinnan, jonka perusteella ihmiskaupan uhreille ja potentiaalisille uhreille voitaisiin myöntää suojelua.

Toisin sanoen pakolaisyleissopimuksen soveltamisala on laajentunut ajan ja maailman muutosten myötä. Joustavuus johtuu suurelta osin siitä, että pakolaisuutta määrittelevät tekijät eivät ole luonteeltaan tyhjentäviä eivätkä rajoittamattomia.

Pakolaisyleissopimuksen soveltamisala on laajentunut ajan ja maailman muutosten myötä.

Esimerkiksi sellaisia käsitteitä, kuten hyvin perusteltua pelkoa joutua vainotuksi, paon syitä, pakolaisuuden perusteita ja ennen kaikkea kuulumista tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään, voidaan tulkita yhteiskunnissa ajan myötä tapahtuvien muutosten ja kehitysten mukaisesti.

Ihmiskaupan uhreissa ja turvapaikanhakijoissa voidaan nähdä yhtäläisyyksiä, kun heitä käsitellään pakolaisyleissopimuksen kohteina. Yhtäläisyyksiä ovat esimerkiksi rajan ylitykset ja asuminen kolmannessa maassa, missä henkilöillä ei ole kansalaisuutta, pelko paluusta lähtömaahan ja mahdollisuus joutua kaiken asteisen vainon uhriksi.

Uhrien tai potentiaalisten uhrien kelpoisuuden arviointia pakolaisyleissopimuksen nojalla ei tulisi pitää mitättömänä vaatimuksena. Se on pikemminkin saavutettavissa oleva oikeudellinen tosiasia ja positiivinen ihmisoikeusvelvoite, joka sitoo vastaanottavia valtioita.

Englannista suomeen kääntänyt Kirsi Suutarinen.

Mehrnoosh Farzamfar tekee tutkimusta Suomen Akatemian rahoittamassa Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa (rahoituspäätös 312431).

Kirjoitus on osa Rajaton ja rajallinen Eurooppa -juttusarjaa.

Julkaisu Pakolaisoikeus ja ihmiskaupan uhrien suojelu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan neuvosto on yleiseurooppalainen järjestö, jonka tärkein toimiala on ihmisoikeudet. Euroopan ihmisoikeussopimus on Euroopassa ihmisoikeuksien kivijalka, jonka ympärillä toimivat monet muut ihmisoikeuselimet. Osa niistä on yleissopimusten noudattamisen valvontaelimiä ja osalla on löyhemmin määritelty toimivalta.

Yksi jälkimmäisistä on Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio (European Commission against Racism and Intolerance, ECRI), jolla on laaja toimivalta toimia yhdenvertaisuuden puolesta rasismia, syrjintää, muukalaisvihaa ja suvaitsemattomuutta vastaan. Se pyrkii suojelemaan etenkin etnisiä ja kielellisiä vähemmistöryhmiä, turvapaikanhakijoita ja pakolaisia sekä 2010-luvun alusta alkaen myös seksuaalivähemmistöjä.

ECRIllä on ollut kolme keskeistä toimintamuotoa. Se laatii sekä maaraportteja kustakin jäsenvaltiosta että yleisiä politiikkasuosituksia ja lisäksi tekee yhteistyötä kansalaisjärjestöjen kanssa.

Maaraportit

Käytännössä tärkein ECRIn toimintamuoto on maaraportit, joita ECRI on laatinut viisi kustakin jäsenvaltiosta.

ECRI lähettää delegaation kohdevaltioon noin työviikoksi, josta osan se käyttää tietojen keräämiseen kansalaisjärjestöiltä ja osan keskusteluihin valtion viranomaisten kanssa. Viimeisenä päivänä esitellään viranomaisille suunnitelma siitä, millaiset 2–3 suositusta delegaatio pitää nopeaa toimintaa vaativina.

Matkan jälkeen sihteeri laatii luonnoksen maaraportiksi, jonka lopullisesta muodosta ECRIn täysistunto päättää. Maaraportti lähetetään kohdevaltiolle, jolla on oikeus lähettää vastineensa. Se julkaistaan maaraportin liitteenä mutta ei ole osa raporttia.

Raportti menee Euroopan neuvoston ministerikomiteaan keskustelua varten. Tietääkseni se ei ole kertaakaan puuttunut raportin sisältöön. Sitten maaraportti annetaan julkisuuteen.

Valtiolla on oikeus kieltää kokonaan maaraportin julkaiseminen, mutta mikään valtio ei ole tehnyt niin. Suomi ei ole kertaakaan toimittanut vastinetta ECRIlle.

Maaraporttien tarkoituksena ei ole kartoittaa sitä, mitä kansainvälisiä sääntöjä valtio on loukannut. Päätarkoituksena on antaa viranomaisille neuvoja ja kommentteja siitä, millaiset keinot ovat tai saattaisivat olla käyttökelpoisia muun muassa syrjintää vastaan.

ECRIä on syytetty siitä, että sen maaraportit ovat olleet liian pitkiä ja suositukset liian yleisluontoisia. Arvostelun takia raportteja on lyhennetty ja suositusten lukumäärää vähennetty konkreettisuuden nimissä. Kaikkiaan suosituksia on useita tuhansia.

Viidennellä raporttikierroksella painopisteisiin kuuluivat kotouttaminen, vihapuheen ja -rikosten torjunta sekä seksuaalisten vähemmistöjen asema. Suomea koskevassa viidennessä raportissa ECRI kiittelee uutta yhdenvertaisuuslakia, etnisen profiloinnin kieltämistä, vihapuheen torjumiseen tähtääviä toimia sekä pakolaisten kotouttamista.

Samalla ECRI kuitenkin valittaa sitä, että käytännössä poliisi harjoittaa edelleen etnistä profilointia. Jo useammassa Suomi-raportissa arvostellaan sitä, etteivät poliisin toimintaa koskevat valitukset mene riippumattoman elimen ratkaistaviksi. Raportissa huomautetaan, etteivät Suomen poliisivoimat ole etnisesti erityisen monimuotoiset.

Poliisi harjoittaa edelleen etnistä profilointia. Poliisin toimintaa koskevat valitukset eivät mene riippumattoman elimen ratkaistaviksi.

Nopeaa toimintaa edellyttävissä suosituksissa ECRI pyytää Suomea muuttamaan lakia, joka vaatii transsukupuolisten pakkosterilointia. Nykyhallituksen ohjelmassa onkin tämän suosituksen toteuttaminen.

Toinen suositus ehdottaa yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnalle oikeutta käsitellä kaikkia työelämään liittyviä syrjintävalituksia. Lautakunnan tulisi voida määrätä korvauksia.

Selvästi ECRI on onnistunut hyvin muun muassa kansallista lainsäädäntöä, yhdenvertaisuuselinten tai syrjinnän vastaisten elinten perustamista ja niiden toimivaltaa sekä tietojen keräämistä vähemmistöryhmistä ja niiden elinoloista (samalla kunnioittaen ihmisten yksityisyyttä) koskevissa suosituksissa.

Yleisesti nopeaa toimintaa vaativat suositukset ovat saaneet hyvän vastaanoton. Tätä edesauttaa se, että kaksi vuotta maaraportin julkaisemisen jälkeen ECRI kyselee valtioilta niiden toteuttamisesta.

Omalta kaudeltani muistan sellaisen nopeaa toimintaa edellyttävän konkreettisen suosituksen, että julkisen liikenteen puuttuessa valtion tuli toteuttaa koulukuljetukset joutomaalla sijaitsevan romanien asuttaman siirtokunnan ja koulujen välillä.

Politiikkasuositukset sekä yhteistyö kansalaisjärjestöjen kanssa

Yleisiä politiikkasuosituksia ECRI on tehnyt 16 kappaletta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on viitannut niihin (kuten myös maaraportteihin), etenkin lainsäädäntöä ja romaneja koskeviin suosituksiin.

Kansalaisjärjestöjen kanssa tehtävän yhteistyön muotoja on monia. Mitä enemmän ECRI on yhteistyössä niiden kanssa vierailuillaan kohdevaltiossa, sitä paremmat ovat tulokset.

Kiinnostava yhteistyön muoto on ECRIn muutamassa kohdemaassa vuosittain järjestämä pyöreän pöydän seminaari, jossa se pääsee vuoropuheluun viranomaisten, kansalaisjärjestöjen ja akateemisten asiantuntijoiden kanssa ja saa ne keskustelemaan keskenään.

Aina keskustelut eivät onnistu hyvin. Viranomaiset saattavat osoittaa ärtymystään tai välinpitämättömyyttään lähettämällä sinne alemman tason virkailijoita. Jostain syystä Suomessa vuonna 2015 järjestetyn seminaarin osallistujamäärä jäi suppeahkoksi.

ECRIllä on muitakin toimintamuotoja. Se kokoaa ja julkaisee hyviä käytäntöjä koskevia tietoja esimerkiksi kotouttamisesta, tekee kannanottoja erityisistä kriisitilanteista, järjestää seminaareja kaikkien jäsenmaiden yhdenvertaisuuselimille tai kansalaisjärjestöille sekä tekee yhteistyötä toisten kansainvälisten elinten kanssa.

ECRIssä on yksi jäsen jokaisesta Euroopan neuvoston jäsenvaltiosta, siis 47 kaikkiaan. Heidän tulee olla riippumattomia valtiovallasta. Jäsenissä on etenkin professoreita sekä ihmisoikeuselinten ja -järjestöjen asiantuntijoita, useita entisiä tai tulevia ministereitä. Suomen jäsen on professori Reetta Toivanen, jota edelsin minä vuosina 2000–2014.

Toimikautenani osallistuin maaraportöörinä seitsemään viikon kestäneeseen, työntäyteiseen maavierailuun Kreikkaan, Latviaan, Saksaan, Tanskaan, San Marinoon, Kyprokseen ja Kroatiaan.

Erityisesti mieleeni jäi kaksi kokemusta. Kreikan vierailullamme kävimme opetusministeriössä, jonka pääkäytävällä näin taulun kaikista opetusministereistä 1900-luvulla. Vuodet 1967–1974 oli merkitty tummalla värillä. Vieressä luki teksti ”sotilasjuntta vallassa”.

Tanskan vierailu taas tapahtui tilanteessa, jossa maassa oli vähemmistöhallitus, joka oli parlamentissa riippuvainen äärioikeistolaisen, muukalaisvihamielisen kansanpuolueen tuesta. Kansanpuolueen vaatimuksesta monia heikennyksiä tehtiin ulkomaalaislakeihin, kansalaisjärjestöjen määrärahoja supistettiin ja syrjinnänvastaista koneistoa heikennettiin. Sadat tanskalais-ulkomaalaiset avio- ja avoparit joutuivat tiukennusten takia asettumaan asumaan Ruotsin tai Saksan puolelle.

Tuloksena oli maaraportti, joka lienee ollut kriittisin maaraportti minun ECRI-vuosinani.

Entä tulevaisuus?

Vuosi 2019 oli ECRIn juhlavuosi – 25 vuotta on tullut täyteen. Sen merkeissä ECRI järjesti Pariisissa juhlaseminaarin, jossa pohdittiin, miten tästä eteenpäin.

Vaikka ECRIn työhön ollaan suhteellisen tyytyväisiä, 2010-luvun uudet ilmiöt ovat tehneet ECRIn toimintakentästä aiempaa haastavamman. Haasteiksi ovat muodostuneet nouseva muukalaisvastainen äärioikeisto, jonka näkemykset ovat saaneet jalansijaa myös perinteisissä puolueissa ja jopa eräissä hallituksissa, ja vihapuhe sosiaalisessa mediassa, mikä on lisännyt myös konkreettisia viharikoksia.

Pariisin konferenssissa nousi esiin erilaisia ehdotuksia ECRIn työn ja Euroopan tulevaisuudesta.

Kansallisiin yhdenvertaisuuselimiin on kiinnitettävä paljon huomiota. Niiden toimivaltuuksien ja resurssien tulee olla korkealla suositusluettelossa. Näitä elimiä ECRIn tulee pitää nykyistä tärkeämpinä yhteistyöeliminä.

Pakolaisten ja muiden maahanmuuttajien kotouttamisessa ei ole onnistuttu hyvin.

ECRI:n näkyvyys mediassa voisi olla parempi. Euroopan neuvoston entinen ihmisoikeusvaltuutettu Nils Muiznieks totesi, että ECRIn näkyvyys sosiaalisessa mediassa on vaatimaton. Hän kehottaa ECRIä paljon suurempaan aktiivisuuteen.

Valtioiden tulisi luoda menettely, jonka puitteissa ECRIn ja muiden kansainvälisten ihmisoikeuselinten suositukset käytäisiin valtioissa systemaattisesti läpi. Tämän puolesta saarnasin jo 2000-luvun alussa.  Suomessa on viime vuosina pyritty systemaattiseen läpikäyntiin.

Pakolaisten ja muiden maahanmuuttajien kotouttamisessa ei ole onnistuttu hyvin. Järjestelmä voi näyttää paperilla hyvältä, mutta sen onnistunut toteuttaminen on hankalaa. ECRIn tulisi järjestää aiheesta seminaareja ja ottaa kotouttaminen uuden yleisen politiikkasuosituksen teemaksi.

ECRIn tulisi järjestämissään seminaareissa ja tapaamisissa kiinnittää enemmän huomiota nuorisoon ja nuorten osallistumiseen.

Yhteistyötä eräiden kansainvälisten elinten kanssa tulee tiivistää. Ensi luokan esimerkkeinä ovat kansallisten vähemmistöjen suojelua koskevan yleissopimuksen noudattamista valvova neuvoa-antava komitea ja runsaat resurssit omaava EU:n perusoikeusvirasto.

ECRIn panos rasismin ja suvaitsemattomuuden vastaiseen työhön on merkittävä.

Tutkimusraportissaan 25-vuotiaan ECRIn toiminnan vaikutuksista Timothy Jacob-Owens selvittelee ECRIn suositusten toteuttamista jäsenvaltioissa ja ECRI-asiakirjojen näkyvyyttä alansa julkaisuissa. Hänen johtopäätöksensä on seuraava:

”89 prosenttia sidosryhmien kuulemisessa vastanneista koki, että ECRIn panos rasismin ja suvaitsemattomuuden vastaiseen työhön oli merkittävä tai erittäin merkittävä… lukemattomia ECRIn suositusten mukaisia muutoksia on tehty monilla aloilla ympäri Eurooppaa… ECRIä on siteerattu laajasti akateemisissa julkaisuissa ja merkittävien kansainvälisten toimijoiden puheissa, mikä yhdistettynä sidosryhmien kuulemisen tuloksiin osoittaa, että ECRIstä on tullut vaikuttava ääni tasa-arvon kentällä.”

Lauri Hannikainen on Turun yliopiston kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori ja Helsingin yliopiston Erik Castrén -instituutin tutkija.

Kirjoitus on osa Rajaton ja rajallinen Eurooppa -juttusarjaa.

Julkaisu Miten Eurooppa selviää muukalaisvihaa vastaan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aklaq Ahmadin hiljattain ilmestynyt tutkimus, When the Name Matters: An Experimental Investigation of Ethnic Discrimination in the Finnish Labor Market, osoitti, että Suomen työmarkkinoilla syrjitään laajasti hakijoita, joiden nimet ovat ulkomaalaisia. Löytöjä puitiin myös suomalaisissa tiedotusvälineissä.

Tutkimus perustui kokeeseen, jossa avoimiin työpaikkoihin lähetettiin viiden eritaustaisen työnhakijan – suomalaisen, englantilaisen, venäläisen, irakilaisen ja somalilaisen – työhakemuksia. Ahmad osoittaa, että hakijan nimi vaikuttaa merkittävästi siihen, kutsutaanko hänet työhaastatteluun.

Hakijat, joilla on suomalaisnimi, saivat selvästi eniten haastattelukutsuja. Venäjän- ja englanninkielisillä nimillä varustetut hakijat saivat vähemmän kutsuja kuin hakijat, joiden nimi viittasi Suomeen. Heitä kuitenkin suosittiin verrattuna hakijoihin, joilla oli irakilainen tai somalilainen nimi ja joiden oli vaikeinta päästä haastatteluun.

Venäjän- ja englanninkielisillä nimillä varustetut hakijat saivat vähemmän kutsuja kuin hakijat, joiden nimi viittasi Suomeen. Heitä kuitenkin suosittiin verrattuna hakijoihin, joilla oli irakilainen tai somalilainen nimi ja joiden oli vaikeinta päästä haastatteluun.

Valkoinen suomalainen nimi on siis tärkeä tekijä työllistymisessä Suomen työmarkkinoille. Tutkimus osoittaakin, että Suomessa etnisyys merkitsee paljon työnhaussa, kun hakijoina on henkilöitä, joilla on muuten samanlainen demografinen tausta – ikä, sukupuoli ja siviilisääty – ja inhimillinen pääoma – mutta eri nimi.

Ahmadin tutkimuksen kaltaiset löydöt ohjaavat keskustelua maahanmuuttajien ja rodullistettujen ihmisten työllistymisestä kohti laaja-alaista syrjintää työvoiman rekrytointikäytännöissä.

Maahanmuuttajien ja rodullistettujen ei-valkoisten väestöryhmien alhaisempia työllisyysasteita ja työmarkkinoiden epävarmuutta on käsitelty paljon, mutta keskustelu maahanmuuttajien ja rodullistettuihin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten työllisyydestä keskittyy pääasiassa yksilöllisiin tekijöihin, jotka estävät työllistymistä.

Keskustelu liittyy siis usein maahanmuuttajien lisääntyneeseen ”työllistettävyyteen”, joka tapahtuu yleensä kanavoimalla maahanmuuttajat matalapalkkaisiin palvelualojen töihin, kuten tutkimukseni osoittaa.

Keskustelu maahanmuuttajien ja rodullistettuihin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten työllisyydestä keskittyy pääasiassa yksilöllisiin tekijöihin, jotka estävät työllistymistä.

Itse asiassa ”työllistettävyydestä” on tullut uusliberalistinen kapulakielen termi, jonka kautta työmarkkinoille pääsy ja siellä menestyminen tätä nykyä ymmärretään.

Ahmadin tutkimuksen tuloksia voi katsoa myös rodullistamisen ja valkoisuuden normien valossa. Ne osoittavat, miten näitä normeja uusinnetaan työmarkkinoilla.

Tässä tekstissä jatkan keskustelua työllistymisen eriarvoisuudesta väitöskirjani pohjalta, jossa tutkin nuorten venäjänkielisten rodullistamista ja työllistymistä Helsingissä. Osoitan etnografisen tutkimukseni perusteella, kuinka maahanmuuttoon liittyvä lainsäädäntö ja uusliberalistiset työllistämistoimet voivat tuottaa rakenteellisesti rodullistettua ja epävakaata työvoimaa.

Tarkastelen tapoja, joiden avulla nuoret venäjänkieliset parantavat työllistymismahdollisuuksiaan. Vaikka venäläisten maahanmuuttajien asema on Suomessa vahvasti rodullistettu, heidän on mahdollista esiintyä valkoisina suomalaisina – toisin kuin ei-valkoisilla maahanmuuttajilla.

Nämä strategiat kuitenkin osoittavat, että edes tämä ei riitä hegemonisen etulyöntiaseman saavuttamiseen eli samanarvoiseen kohteluun valkoisten suomalaisten kanssa. Ne korostavat valkoisuuden normia ”suomalaisuuden” rakentamisessa ja taloudellisten eriarvoisuuksien tuottamisessa.

Sukunimien muuttaminen

Tutkimukseeni osallistuneet nuoret ovat käyttäneet erilaisia taktiikoita tullakseen hyväksytyiksi valkoisina suomalaisina. Jotkut kertoivat muuttaneensa nimensä enemmän ”suomalaiselta” tai ”ruotsalaiselta” kuulostavaksi. Osa aikoi muuttaa nimensä hakiessaan Suomen kansalaisuutta.

Työhakemuksen lähettäminen venäläisellä sukunimellä tuottaa hankaluuksia, kun taas nimen muuttaminen suomalaiseksi tai ruotsalaiseksi kansalaisuushakemuksen yhteydessä nähdään käyttökelpoisena strategiana parantaa henkilön mahdollisuuksia työ- tai asuntomarkkinoilla.

Työ- ja elinkeinoministeriön selvityksessä todettiin, että päästäkseen haastatteluun hakijoiden, joilla on venäläinen sukunimi, piti lähettää tuplasti hakemuksia verrattuna hakijoihin, joiden nimi oli suomalainen – vaikka heidän taitonsa ja pätevyytensä vastasivat toisiaan. Sukunimen vaihtamista kannattaakin tarkastella tämän tiedon valossa.

Pyrkimykset vaihtaa sukunimeä asettuvat myös osaksi laajempaa historiallista taustaa ja homogeenisen suomalaisen valtion myyttiä. Myytti perustuu itse asiassa suomalaisten romanien, saamelaisten sekä karjalaisten – Suomen historiallisten vähemmistöjen – nimien muuttoaaltoon.

Jotta olisi samanarvoinen työmarkkinoilla, pitää mahtua kapeaan suomalaisuuden määritelmään, johon kytkeytyy valkoisuuden idea.

Tutkimukseen osallistuneiden henkilöiden strategiat, tai ennemminkin taktiikat, voi ymmärtää rodullistettujen maahanmuuttajien ja vähemmistöjen pyrkimyksinä hankkia valkoista pääomaa. Toisin sanoen, jotta olisi samanarvoinen työmarkkinoilla, pitää mahtua kapeaan suomalaisuuden määritelmään, johon kytkeytyy valkoisuuden idea.

Liittyessään kansalliseen yhteisöön pitää siis ”valkaistua” sekä juridisesti että symbolisesti. Venäjänkielisten käsitys siitä, että heidän pitää muuttaa sukunimensä tullessaan Suomen kansalaiseksi, viittaa kansan ja rodun vahvaan läheisyyteen, josta filosofi Étienne Balibar on kirjoittanut.

Korostuksen työstäminen

Kielen oppimista pidetään tärkeänä maahanmuuttajien ”kotouttamisessa” Suomeen, mutta itse kieltä pidetään vain pääomana, joka pitää itse hankkia.

Lingvistiantropologi Adrienne Lo on esittänyt, että kieli ja aksentti ovat vahvoja rodullistamisen keinoja. Niiden avulla yhteiskunnallisia eroja luonnollistetaan.

Toisin sanoen pelkkä kielitaito ei määritä ihmisten asemaa yhteiskunnallisissa hierarkioissa, vaan puhetapa ja se, miltä puhe kuulostaa enemmistön mielestä. Kieli ja korostus ovat keskeisiä keinoja luoda rodullisia eroja.

Tutkimukseeni osallistuneet osaavat suomea, mutta ovat tietoisia venäläisestä korostuksestaan suomea puhuessaan. Jotkut jopa kertoivat ajattelevansa, että voisi olla parempi välttää venäjän puhumista julkisilla paikoilla, kuten olla vastaamatta puhelimeen julkisissa liikennevälineissä.

Pelkkä kielitaito ei määritä ihmisten asemaa yhteiskunnallisissa hierarkioissa, vaan puhetapa ja se, miltä puhe kuulostaa enemmistön mielestä.

Suomen puhuminen korostuksella ja mahdollisille tuleville työnantajille soittaminen venäläisellä korostuksella on myös ollut monelle huolenaihe. Vaikka he osasivat suomea, korostuksen hävittäminen nähtiin tärkeänä tavoitteena heidän pyrkimyksissään tulla hyväksytyksi.

Korostukset ja intonaatiot ovat arkipäiväisiä ja näennäisesti yksinkertaisia asioita, mutta lopulta ne ovat ideologisesti ladattu ilmiö.

Elokuvan Sorry to Bother you (2018) kohtauksessa puhelinpalvelukeskuksen rodullistettu työntekijä käyttää ”valkoista ääntä” saadakseen asiakkaita. Kohtaus kuvaa kielen ja korostuksen kautta tapahtuvaa rodullistamista. Ei siis riitä, että osaa kieltä, vaan pitäisi oppia kuulostamaan ”oikealta”.

Yksi niistä taidoista, jonka tutkimukseeni osallistuneet ovat pyrkineet hankkimaan, on kyky puhua suomella, josta venäläinen korostus kuultaa mahdollisimman vähän läpi.

”He kuulevat, että olen maahanmuuttaja, ja siksi pelkään, etteivät he halua ostaa minulta mitään”, kertoi eräs tutkimukseen osallistunut myyjä.

Inhimillisestä pääomasta rodulliseen kapitalismiin

Uusliberalistisen logiikan mukaisessa itseensä panostamisessa ihmisten taidot nähdään usein ”inhimillisen pääoman” prisman läpi. Silloin vastuu onnistumisesta ja epäonnistumisesta jää yksilölle.

Tutkimukseeni osallistuneiden pyrkimykset häivyttää korostustaan ja muuttaa sukunimiään viittaavat viimeaikaisten tutkimusten valossa siihen, että maahanmuuttajien työttömyyttä, alityöllisyyttä ja epävarmaa työmarkkina-asemaa ei voida selittää yksistään inhimillisen pääoman kautta.

Uusliberalistisen logiikan mukaisessa itseensä panostamisessa ihmisten taidot nähdään usein ”inhimillisen pääoman” prisman läpi. Silloin vastuu onnistumisesta ja epäonnistumisesta jää yksilölle.

Valkoisuus pysyy kiistattomana normina, jota ei näissä keskusteluissa kyseenalaisteta, kuten tutkimukseeni osallistuneiden taktiikat esiintyä valkoisina suomalaisina parempien mahdollisuuksien toivossa osoittavat.

Yksilöä painottava lähestymistapa ei ota huomioon rodullista kapitalismia, jossa ihmisen asemaa taloudellisen tuotannon hierarkioissa leimaavat rodullistaminen ja maahanmuuttajan status. Taloudelliset eriarvoisuudet pitäisikin ratkaista sekä uudelleenjaon että dekolonisaation eli sosiaalisten hierarkioiden ja valkoisuuden normien purkamisen avulla.

Kirjoitus on osa Rajaton ja rajallinen Eurooppa -juttusarjaa.

Daria Krivonos tekee tutkimusta Suomen Akatemian rahoittamassa Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa (rahoituspäätös 312431).

Englannista suomeen kääntänyt Kirsi Suutarinen.

Julkaisu Kuka kelpaa suomalaisille työmarkkinoille? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

On monia tapoja käsittää Eurooppa ja kertoa sen tarinaa. Eurooppa ajatellaan usein maantieteellisenä alueena tai jaettujen arvojen ja historian kautta. Nykyään Eurooppa rinnastetaan myös suoraan Euroopan unioniin, joka jättää ulkopuolelleen laajoja alueita ”maantieteellistä” Eurooppaa.

Toisaalta Euroopan siirtomaaherruuden jäänteet maantieteellisen Euroopan ulkopuolella – esimerkiksi Ranskan ja Britannian merentakaiset alueet, Tanskan Grönlanti ja Espanjan itsehallintoalueet Pohjois-Afrikassa – kertovat omanlaistaan tarinaa Euroopasta.

Yhteistä suurelle osalle erilaisia Eurooppa-kertomuksia on se, että Eurooppaa kuvitellaan niissä yleensä sisältäpäin, suhteessa erilaisiin ”toisiin”. Tällaisissa kertomuksissa Eurooppa asettuu näiden toisten edelle – esimerkiksi kehityksessä, sivistyksessä tai demokratiassa.

Euroopan unioni taas pyrkii kertomaan omaa tarinaansa perusarvojensa kautta. Niitä ovat yleismaailmallisiksikin kuvaillut ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltio. Näiden arvojen sanotaan yhdistävän kaikkia jäsenvaltioita.

Kun Eurooppa kuvitellaan näiden myönteisiä mielikuvia sisältävien ja kaikkien jäsenmaiden yhteisesti noudatettavien arvojen kautta, luodaan asetelma, joka tuottaa eriarvoisuuksia ja ulossulkemisen mekanismeja.

Eurooppaa kuvitellaan niissä yleensä sisältäpäin, suhteessa erilaisiin ”toisiin”.

Tällaiset luonnehdinnat myös vaientavat Euroopan historian ja nykyisyyden monia sorron ja syrjinnän muotoja. Esimerkiksi globaaleihin valtahierarkioihin ja erilaisiin Eurooppa-kertomuksiin perehtynyt sosiologi Manuela Boatcă kirjoittaa läntisen Euroopan entisten siirtomaavaltojen tavasta nähdä itsensä sankarillisena toimijana.

Viime vuosikymmenten aikana Euroopan ”sankaritarinaa” on alettu enenevässä määrin haastaa ja Euroopan paikkaa maailmassa ajatella uudelleen. Näin on tehty esimerkiksi postkoloniaalisessa teoriassa ja dekoloniaalisessa tutkimuksessa.

Euroopan kuvitteleminen uudelleen ulkopuolelta ja Euroopan käsittäminen ulkopuolelta tulevien ja marginaalisten ryhmien kokemusten näkökulmasta luovat mahdollisuuksia perinteisten, eurokeskeisten Eurooppa-kertomusten haastamiseen ja uudelleen rakentamiseen.

Siirtolaisuus haastaa EU:n perusarvoja

Viime vuosina muuttoliikkeet ovat puhututtaneet Euroopassa voimakkaasti. Erityisesti niin kutsutusta laittomasta siirtolaisuudesta on piirretty kuva eurooppalaisia arvoja ja identiteettiä sekä turvallisuutta uhkaavana riskinä, jolta tulee suojautua.

Siirtolaisuuden turvallistamiseen liittyy moninaisia kehityskulkuja: populistisen ja maahanmuuttovastaisen äärioikeistolaisen politiikan suosio on kasvanut, rasistisesti värittynyt puhe on tavallistunut erityisesti sosiaalisen median avulla ja maahanmuuttopolitiikka on kiristynyt. Lisäksi ympäri Eurooppaa on tehty lakimuutoksia, jotka ovat tähdänneet rajaamaan Eurooppaan saapuvien ihmisten mahdollisuuksia päästä perille ja saada suojelua.

Onkin käynyt niin, että monille pakolaisille ja siirtolaisille ainoa mahdollisuus päästä Eurooppaan on turvautua ihmissalakuljetukseen. Laillisten väylien puute, lisääntynyt valvonta ja solidaarisuuden kriminalisointi tekevät matkasta Eurooppaan yhä vaarallisemman.

Millaista tarinaa siirtolaisuus ja sen hallinnointi kertovat EU:sta ja Euroopasta?

Vuosina 2015 ja 2016 Eurooppaan saapui tavallista suurempi määrä pakolaisia. Vaikka saapuneiden määrä oli globaalissa mittakaavassa pieni ja tilanne ennakoitavissa, Euroopan turvapaikkajärjestelmä ylikuormittui, mikä on muiden haasteiden rinnalla horjuttanut Euroopan unionin perustaa.

Siirtolaisuus testaakin Euroopan ja EU:n omaksi ottamia arvoja. Samalla se on mahdollisuus EU:lle todistaa olevansa sanojensa mittainen. Millaista tarinaa siirtolaisuus ja sen hallinnointi kertovat EU:sta ja Euroopasta?

”Vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alue”

Kuten Magdalena Kmak ja Elisa Pascucci aiemmin Politiikasta-lehdessä kirjoittivat, turvallisuuden ja siirtolaisuuden yhteen liittäminen ei ole uusi asia, vaan juontaa EU:n perustamisaikoihin saakka.

EU:n yhteistä turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikkaa lähdettiin rakentamaan Amsterdamin sopimuksen pohjalta Tampereella lokakuussa 1999 järjestetyssä Eurooppa-neuvoston kokouksessa. Tämä erityiskokous oli historiallinen, sillä siinä luotiin konkreettinen viitekehys Euroopan yhteiselle turvapaikkajärjestelmälle ja maahanmuuttopolitiikalle.

Kokous tähtäsi EU:n laajuisen ”vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueen” perustamiseen. Kokouksen kymmenenkohtaisissa, 62 ohjenuoraa sisältävissä loppupäätelmissä painotettiin ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperinteen kunnioittamista.

Turvallisuuden ja siirtolaisuuden yhteen liittäminen ei ole uusi asia, vaan juontaa EU:n perustamisaikoihin saakka.

Lokakuussa 2019 juhlistettiin Tampereen päätelmien kaksikymmentävuotista historiaa, minkä kunniaksi Helsingissä järjestettiin osana EU-puheenjohtajuutta From Tampere 20 to Tampere 2.0 -konferenssi. Konferenssissa myönnettiin, että Tampereen ohjelman luomishetkellä Euroopassa elettiin erilaista aikaa, mutta päätelmät ovat nyt ehkä ajankohtaisempia kuin koskaan.

Viime vuosien haasteiden jälkeen olisikin hyvä aika alkaa todella panostaa ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen kunnioittamiseen, mikäli EU haluaa vielä samojen arvojen kautta itseään kuvailla.

Konferenssissa mainittiin myös, että siirtolaisuus on Euroopassa nähty liiaksi ongelmana ja siirtolaisuuden hallinnoinnissa rajavalvonta on ollut ylikorostetussa asemassa, mikä taas on vienyt resursseja esimerkiksi kotouttamiselta ja aiheuttanut ihmisoikeusrikkomuksia.

Siirtolaisuutta on Euroopassa tarkasteltu liian Eurooppa-keskeisesti. Näkökulman laajentaminen ja vaihtoehtoiset kertomukset todettiin tervetulleiksi ja lisätutkimusta kaipaaviksi.

Laillisten väylien puute lisää ihmissalakuljetusta ja inhimillistä kärsimystä

Samalla viikolla Tampere 2.0 -konferenssin kanssa YK:n kehitysohjelma UNDP julkaisi laajan Scaling Fences -raportin Afrikasta Eurooppaan suuntautuvasta siirtolaisuudesta.

Raportti keskittyi erityisesti ”kehitysvajeen” takia Eurooppaan lähteneisiin siirtolaisiin, jotka joutuvat turvautumaan vaaralliseen matkaan laillisten väylien puuttuessa. Eurooppaan pääsyn vaikeuttaminen on aiheuttanut sen, että turvapaikan hakeminen jää monelle ainoaksi vaihtoehdoksi, vaikka tarkoituksena olisi hakeutua Eurooppaan töihin tai opiskelemaan.

Tällainen siirtolaispolitiikka lisää ihmissalakuljetusta ja lainvastaisia maahantuloja sekä pakottaa monet siirtolaiset ”maan alle”, mikä taas ruokkii esimerkiksi harmaata taloutta. Lisäksi se kuormittaa turvapaikkajärjestelmää turhaan. Turvapaikan hakemisesta on myös tehty ja pyritään tekemään entistä vaikeampaa, vaikka se on ihmisoikeus.

Turvapaikan hakemisesta on tehty entistä vaikeampaa, vaikka se on ihmisoikeus.

Raporttia varten haastateltiin yli kolmea tuhatta ihmistä, ja se toi Afrikasta Eurooppaan pyrkivien ja jo saapuneiden siirtolaisten ääniä esille. Haastateltu joukko osoittautui lähtömaansa keskiarvoa koulutetummaksi. Monella haastatelluista oli ennen lähtöä työpaikka ja suhteellisen vakaa elämäntilanne.

Oman potentiaalin hyödyntämisen ja itsensä toteuttamisen mahdollisuudet koettiin kuitenkin olemattomiksi. Tällöin hengenvaarallinen matka Eurooppaan näyttäytyi parempana vaihtoehtona kuin jääminen.

YK:n siirtolaisuusjärjestö IOM:n mukaan vuosina 2014–2018 yli 30 000 siirtolaista kuoli matkalla – heistä yli 17 000 ylittäessään Välimerta, joka onkin maailman vaarallisin raja-alue.

Suuri osa lähtijöistä on tietoinen matkalla vaanivista vaaroista, mutta valitsee silti lähtemisen ja ottaa tietoisen riskin. Vain kaksi prosenttia selvitystä varten haastatelluista sanoi, etteivät olisi lähteneet Eurooppaan, jos olisivat olleet tietoisempia riskeistä.

Myös todellisuus Euroopassa saapumisen jälkeen koetaan haastavana. EU:n ja jäsenvaltioiden ”turvallisuustoimet” aiheuttavat turhien kuolemien lisäksi Eurooppaan pyrkiville ihmisille valtavan määrän epävarmuutta ja turvattomuutta ja tekevät heidän elämästään ja kotiutumisesta uuteen ympäristöön hankalaa.

Vain prosentti vastanneista olisi jäänyt kotiin, mikäli olisivat tienneet, millaista elämä Euroopassa on.

Monien maahanmuuttopolitiikan toimien tarkoituksena onkin vähentää kiinnostusta Eurooppaa kohtaan tekemällä siirtolaisten elämästä mahdollisimman vaikeaa. Silti vain prosentti vastanneista olisi jäänyt kotiin, mikäli olisivat tienneet, millaista elämä Euroopassa on.

Turvapaikkaa hakevien kertomuksia kuunnellessa käy melko selväksi, että heidän odotuksensa vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueesta ei vastaa todellisuutta, jonka Euroopasta kansainvälistä suojelua hakevat saavuttuaan kohtaavat, oli heillä sitten loppujen lopuksi oikeus suojeluun tai ei. Erilaiset siirtolaisryhmät myös otetaan vastaan eri tavoin.

Eurooppaan pääseminen on kuitenkin monelle ensiaskel, joka luo toivoa valoisammasta tulevaisuudesta.

Siirtolaiset tiedontuottajana ja voimavarana

Viime syksyn Tampere 2.0 -konferenssissa ja suhteellisen laajalti uutisoidusta UNDP:n raportista välittyi yhteinen, myönteinen piirre. Niissä käsiteltiin siirtolaisuutta viimein – ainakin suurimmaksi osaksi – enemmän mahdollisuutena kuin uhkana, jota pitää torjua.

Valtava määrä potentiaalia ja resursseja menee hukkaan, mikäli töitä Euroopasta hakevat koulutetut ihmiset joutuvat käymään läpi turvapaikkaprosessin, jonka aikana heidän työntekomahdollisuutensa ovat rajoitetut ja heidän hyvinvointinsa kärsii. Pahimmassa tapauksessa heidät karkotetaan vuosien odottelun ja kielen oppimisen jälkeen takaisin lähtömaihinsa, joihin heillä ei välttämättä ole enää minkäänlaisia sidoksia.

Kenellekään ei ole hyötyä tällaisista käytännöistä.

Kuva siirtolaisuudesta on julkisuudessa usein kovin yksipuolinen ja ongelmalähtöinen, mikä jättää ison osan totuudesta keskustelun ulkopuolelle. Eurooppaan tulevien ihmisten tarinoita esiin tuomalla voidaan saada parempi kokonaiskuva globaalista siirtolaisuudesta ja kyseenalaistaa vallalla olevia kertomuksia. He ovat ensi käden kokemusasiantuntijoita, joiden ääniä kuuntelemalla on mahdollista kehittää maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikkaa kestävämpään suuntaan.

Kuva siirtolaisuudesta on julkisuudessa usein kovin yksipuolinen ja ongelmalähtöinen, mikä jättää ison osan totuudesta keskustelun ulkopuolelle.

Eurooppaan tulee kohdistumaan pakolaisuutta ja siirtolaisuutta myös tulevaisuudessa – todennäköisesti enenevissä määrin. Sillä, kuinka tulijat vastaanotamme, on suuri merkitys Euroopan tulevaisuuden ja Euroopan tarinan kannalta.

Nykyinen covid-19-pandemiatilanne, joka rajoittaa esimerkiksi oikeuttamme liikkua ja tehdä töitä, antaa mahdollisuuksia ymmärtää todellisuutta, jossa muun muassa monet turvapaikanhakijat ja paperittomat siirtolaiset elävät myös poikkeustilan ulkopuolella.

Onkin hyvä aika pohtia, millaisessa Euroopassa haluamme elää tulevaisuudessa: haluaako EU pitää kiinni arvoistaan, vai jäävätkö kauniit puheet ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion puolustamisesta sanahelinäksi, jonka taakse piiloutuu paljon rumempi todellisuus?

Kirjoitus on osa Rajaton ja rajallinen Eurooppa -juttusarjaa.

Laura Sumari tekee tutkimusta Suomen Akatemian rahoittamassa Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa (rahoituspäätös 312431).

Julkaisu Euroopan tarina ja siirtolaisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.