Kaarina Nikunen: Media Solidarities – Emotions, Power and Justice in the Digital Age. Sage, 2019.

Jos jotain on pääteltävissä Politiikasta-lehdessä julkaistavista juttusarjoista, solidaarisuus on tekemässä paluun tai uuden nousun, poliittisesti ja tutkimuksellisesti. Pidän tätä kehitystä ilahduttavana.

Käsitteenä solidaarisuus, kuten vaikkapa patriarkaattikin, kalskahtaa helposti vähän vanhahtavalta. Viime aikoina vallalla olleen näennäisen epäpoliittisuuden vastapainoksi nämä poliittisen painolastinsa ylpeästi mukanaan kantavat käsitteet ovat raikas tuulahdus.

Solidaarisuus on tekemässä paluun.

Kaarina Nikusen Media Solidarities -kirja on tervetullut kontribuutio solidaarisuuskeskusteluun, sillä se valottaa ansiokkaasti median roolia solidaarisuuksien tuottajana ja ylläpitäjänä viiden empiirisen tapaustutkimuksen kautta. Tämä yhtäaikaisen humaani ja kriittinen teos näyttää mitä siitä seuraa, että erilaiset solidaarisuuden ilmaukset ja  mielikuvat nousevat julkisuuteen median välityksellä ja media  herättää tunteita kierrättäessään ja muokatessaan solidaarisuuden ilmauksia.

Mediassa ilmaistaan solidaarisuutta

Yksinkertaisimmillaan Nikunen määrittelee kirjan johdannossa solidaarisuuden jaetuksi sitoumukseksi haastaa epäoikeudenmukaisuus ja sosiaalinen haavoittuvuus ja työskennellä niiden poistamiseksi. Mediasolidaarisuus puolestaan tarkoittaa erilaisia mediatuotteita, jotka ilmaisevat tai vahvistavat solidaarisuutta. Tällaisia mediatuotteita voivat olla esimerkiksi humanitaariset kampanjat, ihmisoikeuksiin ja hyväntekeväisyyteen keskittyvät tv-ohjelmat ja elokuvat sekä epätasa-arvoa paljastavat uutiset. Media ei osallistu solidaarisuuden osoituksiin oikeudentuntonsa vuoksi vaan siksi, että solidaarisuuteen osallistuminen voi tuottaa medialle myös taloudellista voittoa.

Nikunen rakentaa tapaustutkimukset käsitteellisten ulottuvuuksien ympärille, niin että kirjan eri luvut korostavat kukin erityisesti yhtä mediasolidaarisuuksien ulottuvuutta. Näin piirtyy esiin monipuolinen kuva siitä, miten mediasolidaarisuuksia voidaan ajassamme ymmärtää tuotannon, mielikuvituksen, tunteiden, jakamisen ja todistamisen sekä osallistumisen käsitteiden avulla.

Media ei osallistu solidaarisuuden osoituksiin oikeudentuntonsa vuoksi vaan siksi, että solidaarisuuteen osallistuminen voi tuottaa medialle myös taloudellista voittoa.

Kirjan tutkimusote paikantuu mediatutkimuksen niin kutsuttuun eettiseen käänteeseen, joka on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden kuluessa. Nikunen viittaa Jonathan Ongiin, jonka mukaan moraalis-eettinen käänne on järisyttävä muutos pois naiivin positiivisesti yleisöjen toimijuuteen suhtautuvista relativistisista tutkimustraditioista.

Kyseiseen käänteeseen kuuluu muun muassa kriittisyys hyvää asiaa ajavia mediakuvastoja kohtaan, joita ovat esimerkiksi humanitaristiset kampanjat. Suomessa esimerkiksi Noora Kotilaisen väitöskirja on hyvä esimerkki tämän tyyppisestä tutkimuksesta, vaikka paikantuukin eri tieteenalalle.

Solidaarisuus ymmärretään monella tavalla

Mediatutkimuksen eettiseen käänteeseen linkittyvän tutkimuskeskustelun lisäksi Nikunen osallistuu postkoloniaalisiin ja kriittisiin feministisiin solidaarisuuden teoretisointeihin. Näistä tutkimusperinteistä ammentaen saavutaan solidaarisuuden käsitteeseen, joka ei pyri olemaan universaali vaan kaikkia ihmisten välisiä eroja paremmin huomioiva.

Solidaarisuus esiintyy kirjassa otsikosta lähtien monikkomuodossa solidaarisuudet, mikä korostaa käsiteltävän ilmiön moniulotteisuutta ja monimerkityksellisyyttä. Samaan tapaan feministitutkijat puhuvat feminismin sijaan feminismeistä, korostaakseen eri ajattelun traditioiden moninaisuutta ja ristiriitaisuutta. Monikkomuoto irrottautuu sekä universaaliuden että puhdasoppisuuden vaateista.

Solidaarisuus esiintyy kirjassa otsikosta lähtien monikkomuodossa solidaarisuudet, mikä korostaa käsiteltävän ilmiön moniulotteisuutta ja monimerkityksellisyyttä.

Dissonantti solidaarisuus hylkää universaaliuden ja samanlaisuuden vaatimukset. Se syntyy yhteistyössä eikä oletetun samankaltaisuuden seurauksena. Jos eroja ja olemassa olevia valtasuhteita ei huomioida, solidaarisuuden käytännöt ja ilmaukset päätyvät lähinnä vahvistamaan näitä valtasuhteita.

Valtasuhteiden huomioiminen ja yhteistyön tekeminen eroja navigoiden vaatii kovaa työtä. Nikunen ei käsittele eksplisiittisesti sitä, miten solidaarisuus voisi toimia metodologisesti tutkimuksessa. Erinomaisen esimerkin siitä, miten eroja ja valtasuhteita tarkasti huomioiva solidaarisuus voi toimia käytännössä tutkimusprojektissa — ja miten hankalaa se on — saa Sophie Harmanin Seeing Politics -kirjasta (2019), joka käsittelee elokuvan tekemistä tutkimusmenetelmänä.

Hankalat solidaarisuudet sulkevat ulos

Niin sanotut hankalat solidaarisuudet pilkahtelevat siellä täällä kirjassa, mutta niiden äärelle ei pysähdytä tarkemmin. Lukijana olisin suonut aiheelle laajempaa käsittelyä.

Yhtäältä tarkoitan hankalalla solidaarisuudella sitä, että solidaarisuutta on usein paljon helpompi osoittaa kivoille, kuin haastaville tyypeille. Tämä näkyy keskusteluissa, joissa vaaditaan milloin keneltäkin, esimerkiksi feministeiltä, rodullistetuilta tai vammaisilta, mukavampaa argumentointia tueksi asettumisen ehtona.

Mediasolidaarisuuksilla on varmasti roolinsa tiivistyvässä poteroitumisessa.

Toisaalta hankala solidaarisuus ei ole humaania, avointa ja inklusiivista vaan pieneen me-ryhmään rajautuvaa. Kuten Tuija Saresma kirjoittaa, kapeaa ryhmäsolidaarisuutta esiintyy varsin paljon ja mediasolidaarisuuksilla on varmasti roolinsa tiivistyvässä poteroitumisessa.

Hiukan leikkimielisesti olen joskus kehitellyt setäsolidaarisuuden käsitettä. Se on yhdenlainen ulossulkevan solidaarisuuden muoto, jossa solidaarisuus ei kohdistu heikommassa asemassa oleviin vaan suuntautuu kohti valta-asemia ja valtaapitäviä. Joillakin median edustajilla on oma erityinen roolinsa setäsolidaarisuuden tuottajina.

Mureneeko solidaarisuus yksilöiden maailmassa?

Aikamme mediasolidaarisuuksia määrittää keskeinen paradoksi. Yhtäältä sosiaalinen ja globaali vastuu ovat mediassa esillä enemmän kuin koskaan aiemmin, sillä media tuo kaukaisen kärsimyksen lähelle yhä välittömämmin. Toisaalta solidaarisuus rapautuu jatkuvasti uusliberalismin ja tihentyvän yksilökeskeisyyden seurauksena, kun moninaiset solidaarisuuden ilmaukset ja eletyt todellisuudet loitontuvat toisistaan.

Solidaarisuus on vaarassa jäädä pinnallisiksi mediarepresentaatioiksi samaan aikaan kun rakenteellinen epätasa-arvo ja ilmastokriisi syvenevät. Tähän liittyy myös Teppo Eskelisen esittämä ajatus siitä, miten talouteen liittyvät ajatustavat rapauttavat solidaarisuutta.

Solidaarisuus on vaarassa jäädä pinnallisiksi mediarepresentaatioiksi samaan aikaan kun rakenteellinen epätasa-arvo ja ilmastokriisi syvenevät.

Media Solidarities lisää ymmärrystämme niistä moninaisista tavoista, joilla media vahvistaa tai rapauttaa solidaarisuutta. Erityisesti digitaalisen median aikakaudella äärimmäisen nopeasti kiertävät solidaarisuuksien ilmaisut herättävät tunteita.

Mutta usein toimintainto laantuu yhtä nopeasti kun se syttyykin. Tässä mediasolidaarisuuksien paradoksi kohtaa aktivismin paradoksin, josta Rebecca Solnit kirjoittaa Hope in the Dark –kirjassa (2006): kun välittömiä tuloksia ei näy tai tulokset eivät ole riittävän suuria, aktivismi tai solidaarisuus lopahtaa.

Muutoksia parempaan on usein vaikea nähdä, koska muutokset ovat hitaita prosesseja eivätkä tapahdu tässä ja nyt. Solnitin tapaan Nikunen jäljittää muutoksia kärsivällisesti eikä sorru kyynisyyteen, vaan näkee mahdollisuuksia ja toivoa erilaisissa aktivismin muodoissa.

Muutoksia parempaan on usein vaikea nähdä, koska muutokset ovat hitaita prosesseja eivätkä tapahdu tässä ja nyt.

Nikunen peräänkuuluttaa kestävää solidaarisuutta kärsimättömän solidaarisuuden tilalle sekä esittää läpi kirjan keinoja, joilla median käytännöt tukisivat yhdenvertaisempaa maailmaa. Kriittisen tutkijan otteella hän kuitenkin jatkuvasti muistuttaa, että solidaarisuuden ilmaukset voivat toimia myös osana alistavia rakenteita. Toisin sanoen niissä ei itsessään ole mitään puhdasta tai hyvää.

Nikunen peräänkuuluttaa kestävää solidaarisuutta kärsimättömän solidaarisuuden tilalle sekä esittää läpi kirjan keinoja, joilla median käytännöt tukisivat yhdenvertaisempaa maailmaa.

Solidaarisuudet asettuvat aina materiaaliseen kontekstiin ja esiintyvät sosiaalisissa, poliittisissa, kulttuurisissa ja medioituneissa rakenteissa. Median logiikkaa ja rakenteita koskevista huomioista on mahdollista tehdä rinnastuksia myös akateemiseen maailmaan. Päällimmäisenä herää kysymys, ovatko tutkijoidenkaan tuottamat ideat ja tuotteet nykyisellään kestäviä ja reiluissa oloissa luotuja?

Saara Särmä on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Feministisen ajatushautomo Hatun johtaja.

Julkaisu Nikunen: Pinnallinen ja nopeatempoinen mediasolidaarisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Se on hirveen traagista, millä tavalla se on synnyttänyt solidaarisuutta. Se on tavallaan tosi kaunista, miten ihmiset on tullut toisiaan lähelle ja ylittäneet isoja rajoja ja rakkaus on tapahtunut, ihmisten välinen solidaarisuus ja lähimmäisenrakkaus. Mutta se on aiheuttanut hirveesti kipua, koska osa ihmisistä ei ole saanut jäädä tai ei saa jäädä. Osa on pakkopalautettu, osa on joutunut lähtemään, osa asuu Pariisissa sillan alla.”

Näin ihmisoikeusaktivisti, Kotimajoitusverkoston hankejohtaja Mirka Seppälä kuvailee vuoden 2015 jälkeen turvapaikanhakijoiden parissa toimineiden vapaaehtoisten tunteita Ylen Horisontti-ohjelmassa. Ohjelmassa keskusteltiin siitä, mitä opittiin turvapaikanhakijakriisistä.

Sitaatti kiteyttää hyvin tunteita, jotka nousevat esiin meneillään olevassa tutkimuksessani turvapaikanhakijoiden oikeuksia puolustavista aktivisteista Suomessa.

Tunteet paljastavat kokemuksellisen puolen toisten kärsimyksistä ja epätasa-arvosta. Empatian ja myötätunnon nähdään usein kanavoivan solidaarisuutta.

Empatian ja myötätunnon roolia solidaarisuuden rakentumisessa on kuitenkin myös kritisoitu, sillä ne saattavat sumentaa epätasa-arvoisten rakenteiden tunnistamisen.

Tässä tekstissä kuvaan, miten suomalaisten aktivistien myötätunto ja empatia turvapaikanhakijoita kohtaan syntyi ja millaisia muita empatian kanavoimia tunteita poliittisen liikehdinnän moottorina on ollut.

Kansalaisyhteiskunnan organisoituminen pakolaisten vastaanottoon vuonna 2015

Suomeen saapui vuonna 2015 yli 32 000 turvapaikanhakijaa. Viranomaisten ensimmäinen reaktio suurta määrää uusia maahantulijoita kohtaan oli suhteellisen optimistinen. Kotouttamistyön aloittamisen tärkeyttä jo vastaanottovaiheessa korostettiin.

Pääministeri Juha Sipilä kertoi vuoden 2015 syyskuussa julkisuudessa tarjoavansa kotinsa turvapaikanhakijoiden käyttöön. Samassa haastattelussa hän ilmaisi huolensa solidaarisuuden puutteesta turvapaikanhakijoita kohtaan ja vetosi suomalaisiin: ”nyt tarvitaan välittämistä”.

Kansalaisyhteiskunta organisoitui tilanteeseen ennennäkemättömässä laajuudessa.

Kansalaisyhteiskunta organisoituikin tilanteeseen ennennäkemättömässä laajuudessa. Ihmiset ympäri Suomea avasivat kotejaan turvapaikanhakijoille, organisoivat vaate- ja tavarakeräyksiä ja järjestivät vapaaehtoista kielenopetusta vastaanottokeskuksissa.

Monella vapaaehtoisella ei välttämättä ollut aktivistitaustaa tai poliittista ideologiaa toiminnan takana, vaan motivaatio kumpusi auttamisen halusta, myötätunnosta ja empatiasta heikommassa asemassa olevia ihmisiä kohtaan.

Moni luotti suomalaisiin politikkoihin ja viranomaisiin, että turvapaikkaa tarvitsevat ihmiset saavat jäädä maahan ja yhteistyössä valtion kanssa heidät saadaan kotoutumaan.

Protestointi ei ollut vielä monenkaan vapaaehtoisen näköpiirissä, sillä moni luotti valtion kykyyn hoitaa asiat ilman julkista painetta.

Turvapaikkapolitiikka kiristyy, pakkopalautukset järkyttävät

Vuoteen 2016 tultaessa viranomaisten ja julkisen keskustelun huomio kääntyi tavoitteisiin tehostaa turvapaikkahakemusten käsittelyä sekä käännyttää kielteiset päätökset saaneet turvapaikanhakijat pois maasta. Vuodesta 2016 lähtien Suomessa tehtiin merkittäviä tiukennuksia turvapaikkapolitiikkaan, ulkomaalaislakiin ja lain tulkintaan.

Lainsäädännöstä poistettiin kokonaan oleskelulupa humanitaarisista syistä. Turvapaikanhakijoiden oikeutta avustajaan turvapaikkapuhutteluissa rajattiin.

Vuodesta 2016 lähtien Suomessa tehtiin merkittäviä tiukennuksia turvapaikkapolitiikkaan, ulkomaalaislakiin ja lain tulkintaan.

Maahanmuuttovirasto päivitti maatietoa Irakista, Afganistanista ja Somaliasta, joista suurin osa Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista tuohon aikaan saapui, siten, että useat alueet kyseisissä maissa määriteltiin turvallisiksi. Se mahdollisti vetoamisen päätöksissä maansisäiseen pakoon.

Samaan aikaan Maahanmuuttoviraston tulkintalinja turvapaikanmyöntämiseen tiukentui huomattavasti ja näyttökynnys nousi. Lisäksi ongelmia aiheuttivat kokemattomat turvapaikkapuhuttelijat, tulkit ja lakimiehet.

Nämä muutokset ovat käytännössä johtaneet paperittomien ihmisten määrän kasvuun Suomessa sekä lainvoimaisen kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden henkilöiden käännytysten määrän lisääntymiseen.

Optimistiset mielialat vapaaehtoisten keskuudessa alkoivat pikkuhiljaa muuttua vuoden 2016 aikana, heti sen jälkeen, kun nähtiin, miten lakimuutokset ja kiristyneet turvapaikkalinjaukset vaikuttivat turvapaikanhakijoiden elämään. Moni järkyttyi turvapaikanhakijoiden pakkokeinoin toteutetuista käännytyksistä.

Optimistiset mielialat vapaaehtoisten keskuudessa alkoivat pikkuhiljaa muuttua vuoden 2016 aikana.

Pakkopalautukset herättivät pettymyksen, pelon ja epätoivon tunteita. Tunteiden jakaminen vapaaehtoisten ja turvapaikanhakijoiden verkostoissa on tehnyt yksittäisten ihmisten epätoivosta ja peloista sosiaalisia ja kollektiivisia.

Tunteiden syypäänä nähtiin valtio ja sen harjoittama epäreilu turvapaikkapolitiikka, jota kohtaan vastarinta alkoi rakentua. Suomalaisten tunteet eivät liittyneet pelkästään kohdattuihin turvapaikanhakijoihin ja heidän traagisiin kohtaloihinsa turvapaikkapolitiikan kiristyksien vuoksi vaan yleisemmin pettymykseen valtion viranomaisia kohtaan.

Niin kutsuttu ”pakolaiskriisi” näyttäytyykin monien kansalaisyhteiskuntatoimijoiden silmissä eurooppalaisten valtioiden solidaarisuuden kriisinä ja pakolaisten vastaanottokriisinä. Nämä kriisit puolestaan ovat synnyttäneet solidaarisuutta ruohonjuuritasolla.

Kuten muualla Euroopassa, myös Suomessa turhautuminen epäinhimillistä turvapaikkapolitiikkaa vastaan on synnyttänyt protesteja.

Ruohonjuuritason vastarintaa pakkopalautuksia vastaan

Yksi näkyvimmistä protesteista oli helmikuussa 2017 Irakista tulleiden turvapaikanhakijoiden aloittama mielenilmaus Helsingin keskustassa, johon liittyi pian myös turvapaikanhakijoita Afganistanista.

Protesti perustettiin vastustamaan Suomen hallituksen ja viranomaisten systemaattista turvapaikanhakijoiden aseman heikentämistä. ”Vaadimme oikeutta elää!” oli protestin slogan.

Ympärivuorokautinen Oikeus elää -protesti kesti Helsingin keskustassa keskeytyksettä noin viisi kuukautta. Sen jälkeen sitä vielä jatkettiin päivisin syyskuuhun saakka. Protesti siirtyi syyskuussa Kolmen Sepän patsaalle, jonne osana Helsinki Design Week -tapahtumaa rakennettiin Right to live house -installaatio.

Kyseessä oli ensimmäinen laajamittainen turvapaikanhakijoiden protesti sekä toiseksi pitkäkestoisin mielenosoitus Suomessa.

Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan laaja solidaarisuus edesauttoi protestin jatkuvuutta. Sitä asettuivat tukemaan monet ympärillä olevat yritykset ja instituutiot ja se sai myös poliisin ennaltaehkäisevän yksikön tukea. Sen riveihin liittyi ihmisiä eri taustoista: ihmisoikeusaktivisteja, eri seurakuntien jäseniä, taiteilijoita, perheenäitejä, opiskelijoita.

Laajat solidaarisuuden osoitukset loivat toivoa protestoiville turvapaikanhakijoille.

Laajat solidaarisuuden osoitukset loivat toivoa protestoiville turvapaikanhakijoille, jotka kamppailivat epätoivon, väsymyksen ja pelon tunteen kanssa. Protestin aikana syntyi tiivis verkosto vastustamaan turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksia.

Verkoston aktiivit ovat vuodesta 2017 lähtien auttaneet käännytysuhan alla eläviä turvapaikanhakijoita. Vapaaehtoiset avustavat hakijoita muun muassa uuden turvapaikkahakemuksen tekemisessä, oikeusavustajan etsimisessä ja yhteistyössä oikeusavustajan kanssa käännytyspäätöksistä valittamisessa oikeusasteisiin, jotka voivat määrätä täytäntöönpanokiellon.

Avustustyötä ja aktivismia

Valituksissa vedotaan palautuskieltoon, jonka mukaan

”ketään ei saa käännyttää, karkottaa tai pääsyn epäämisen seurauksena palauttaa alueelle, jolla hän voi joutua kuolemanrangaistuksen, kidutuksen, vainon tai muun ihmisarvoa loukkaavan kohtelun kohteeksi”.

Vapaaehtoiset avustavat myös työn ja asunnon etsinnässä ja oleskeluluvan hakemisessa työn, opiskelun tai perhesiteen perusteella. Avustustoiminnan lisäksi aktivistit järjestävät erilaisia mielenilmauksia, yrittävät vaikuttaa viranomaisiin ja politiikkoihin, tiedottavat pakkopalautuksiin liittyvistä asioista sosiaalisessa mediassa ja pyrkivät saamaan todettuja epäkohtia esiin valtamediassa.

Varsinaisten pakkopalautusten kritisoimisen lisäksi verkoston aktiivit ovat tuoneet esiin epäkohtia liittyen ”avustetun vapaaehtoisen paluun” ohjelmaan, josta vastaa Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM yhteistyössä Maahanmuuttoviraston kanssa.

Moni haavoittuvassa asemassa oleva turvapaikanhakija on käytännössä ollut pakkoraossa valitessaan ”vapaaehtoisen paluun”, sillä vaihtoehtona on joutua säilöön otetuksi ja pakkopalautetuksi, josta seuraa maahantulokielto Schengen-alueelle.

Myös mahdollisuus saada rahallinen tuki vapaaehtoisen paluun ohjelman kautta on vaikuttanut monien päätökseen. Tuki on joissain tapauksissa mahdollistanut uudelleen pakenemisen paluun jälkeen.

Euroopan ihmisoikeuskomission (EIT) marraskuussa 2019 Suomelle langettama päätös Suomen ihmisoikeusrikkomuksesta liittyikin irakilaisen Alin käännytykseen juuri ”vapaaehtoisen paluun ohjelman” kautta.

Vuonna 2017 Ali käännytettiin Suomesta Bagdadiin, jossa hänet muutamia viikkoja paluunsa jälkeen tapettiin. EIT linjasi, että Alilla ei ollut tilanteessa aitoa valinnanvapautta ja siten hänen paluunsa nähdään pakotettuna palautuksena.

Raskas aktivismi viranomaisluottamuksen särkymisen varjossa

Moni haastattelemani aktivisti kuvaa viimeisten neljän vuoden kokemuksiaan raskaiksi. Heidän elämäänsä varjostaa pelko ja huoli läheisten turvapaikanhakijoiden kohtaloista ja voinnista pakkopalautusten ja paperittomuuden uhan alla.

Tämän lisäksi jokainen haastattelemani aktivisti kuvasi pettymystä ja luottamuksen särkymistä suomalaisia viranomaisia, poliisia ja koko oikeusvaltiota kohtaan niin suureksi, että sitä tuskin voi kokonaan koskaan korjata. Haastateltavat kokevat, että poliitikot ja viranomaiset eivät tartu heidän esiin nostamiinsa epäkohtiin.

Jokainen aktivisti kuvasi pettymystä ja luottamuksen särkymistä suomalaisia viranomaisia, poliisia ja koko oikeusvaltiota kohtaan niin suureksi, että sitä tuskin voi kokonaan koskaan korjata.

Luottamuksen menettämisen vuoksi vapaaehtoistyö on vuosien varrella muuttunut suoranaiseksi pakoksi auttaa ihmisiä, jotka Suomen valtion nähdään hylänneen. Solidaarisuus pysyy hengissä, koska aktivistit eivät luota valtion kykyyn hoitaa turvapaikka-asioita ihmisoikeuksia kunnioittavalla tavalla.

Haastattelemilleni aktivisteille ei tullut yllätyksenä Euroopan ihmisoikeuskomission vastikään Suomelle langettama päätös. Tuomio nähdään pikemminkin jäävuoren huippuna, joita tulisi lisää, mikäli jokin taho jaksaisi hoitaa kanteluprosessit.

Nyt nähtäväksi jää, miten Suomi tämän EIT:n nootin jälkeen tarttuu turvapaikanhakijoita koskeviin epäkohtiin. Tehdäänkö sellaisia korjausliikkeitä, jotka keventäisivät myös aktivistien taakkaa?

Kirjoitus on viimeinen osa Solidaarisuus-juttusarjaa.

YTT Päivi Pirkkalainen työskentelee tutkijatohtorina ”Karkotus mediavälitteisessä yhteiskunnassa” (DEMESO) -tutkimushankkeessa Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

Julkaisu Solidaarisuutta turvapaikan­hakijoiden pakko­palautuksia vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suvaitsevaisto. Suvakit. Social Justice Warriors.

Näin nimitellään ihmisiä, jotka pitävät heikompien puolta, ovat huolissaan vähemmistöjen kohtelusta ja pyrkivät purkamaan epätasa-arvoa ja vahingollisia valtahierarkioita. Nämä arvoliberaalit puhuvat ihmisoikeuksista ja vetoavat valtioiden ja maanosien rajat ylittävään solidaarisuuteen.

Nimittelijät puolestaan korostavat kansallismielisyyttään. Nationalismi perustuu ajatukseen ”meistä” suvereenina yksikkönä ja ”toisista” uhkana. Vaarassa on tällöin esimerkiksi hyvinvointimme, joka kuuluu vain tiukasti rajatun kansallisvaltion jäsenille ja jota on kaikin keinoin suojeltava ulkopuolisilta.

Suvi Keskisen mukaan tällainen welfare chauvinism, hyvinvointisovinismi, on ominaista oikeistopopulismille, joka pyrkii sulkemaan rajat vihollisina nähdyiltä toisilta.

Kohdistuessaan tutkijoihin ja poliitikkoihin vihapuhe pyrkii hiljentämään yhteiskunnallista keskustelua.

Kansallismielisyyteen kiinnittyvän oikeistopopulismin nousu on lisännyt maahanmuuttajiin ja kaikkia koskevien ihmisoikeuksien puolustajiin kohdistuvaa vihapuhetta. Kansallisaatteen arvostelijat ja liberaaleja arvoja puolustavat saavat osakseen arvostelua ja vihapuhetta erityisesti sosiaalisessa mediassa.

Kohdistuessaan tutkijoihin ja poliitikkoihin vihapuhe pyrkii hiljentämään yhteiskunnallista keskustelua. Useimmiten sen kohteeksi joutuvat naiset ja yhteiskunnassamme marginalisoidut, kuten rodullistetut ihmiset.

Vihapuhe vähentää kohteidensa halua osallistua julkiseen keskusteluun ja päätöksentekoon ja aiheuttaa heille ja heidän läheisilleen terveydellisiä ongelmia.

Liittyykö lisääntyvä vihapuhe myös itsekkyyden kasvuun? Suosiiko aikamme polarisoitumista ja poteroitumista solidaarisuuden kustannuksella?

Monenlaista meisyyttä

Suomi tunnetaan hyvinvointivaltiona, jonka menestys monissa mittauksissa on tasaisen tulonjaon ja sosiaalisen tasa-arvon ansiota. Hyvinvointi on perustunut siihen, että yhteiskunnan rakentamiseen on otettu kaikki mukaan, kertoo esimerkiksi professori Anu Kantola.

Kansalaisuuden kuilut ja kuplat -tutkimushankkeen johtaja Kantola miettii, onko tämä solidaarisuus nyt murenemassa, ovatko ihmiset vetäytymässä tahoillaan kupliinsa.

Mielipiteiden polarisoituminen ei ole mitään uutta, kuvasi tutkija Pauli Forma jo vuosituhannen vaihteessa.

Oikeistopopulismin suosio ja sosiaalisen median nousu kuitenkin vauhdittavat polarisaatiota. Populismin keskeinen toimintalogiikka on eronteko, meidän ja muiden vastakkainasettelu.

Se edistää polarisaatiota eli jakautumista erimielisiin ryhmiin, kuten kirjoitamme Emilia Palosen kanssa teoksessa Vapiseva Eurooppa – mitä seuraa eurooppalaisen politiikan kaaoksesta.

Solidaarisuutta rapauttaa populismille ominainen tapa jakaa asiat hyviin ja huonoihin ja ihmiset hyviksiin ja pahiksiin.

Solidaarisuutta rapauttaa populismille ominainen tapa jakaa asiat hyviin ja huonoihin ja ihmiset hyviksiin ja pahiksiin. Perussuomalaisten vaalivideo V niin kuin ketutus on tyylipuhdas esimerkki tästä vastakkainasettelusta.

Videossa ”herrat” päättävät pettää ”kansalle” antamansa lupaukset rahanhimossaan. He haluavat ”unohtaa isänmaansa kulttuurin, perinteet ja arvot” ja ”esittivät koko maailman hädänalaisille avoimen kutsun saapua turvaan”.

Hädänalaisten auttamista voisi pitää solidaarisuuden osoituksena. Videossa se kehystetään pahaksi, kansalle eli meille vahingolliseksi, turvattomuutta aiheuttavaksi asiaksi.

Solidaarisuuden – tai sen puutteen – näkökulmasta videon voi tulkita näyttävän ”fasismin kasvot ja sen sydämen” sellaisena kuin Kansallisteatterin pääohjaaja Esa Leskinen ne blogissaan kuvaa: Fasismille antavat kasvonsa ”he, joiden mielestä (…) sodan jaloista pakenevat ihmiset [ovat] raiskaajia ja huijareita (…) [ja] ihmisoikeudet kommunistien juonia”. Fasismi syntyy ”siellä, missä on luvallista ja oikeutettua vihata, vihataan taukoamatta, kunnes viha hautaa alleen kaiken.”

Oikeistopopulistinen video perustuu ihmisten jakamiselle hyviin meihin ja pahoihin muihin ja vastakkainasettelulla lietsottavan vihan valjastamiselle politiikan tekemiseen.

Samalla tavoin kuin kansallismielisyys myös solidaarisuus perustuu ajatukseen meistä ja muista. Ajattelutapana se ei kuitenkaan korosta erontekoa ja ulossulkemista, kuten oikeistopopulismi, vaan meisyys määrittyy sen suhteen, kehen solidaarisuus kohdistuu.

Ajattelutapana solidaarisuus ei korosta erontekoa ja ulossulkemista, vaan meisyys määrittyy sen suhteen, kehen solidaarisuus kohdistuu.

Artikkelissaan ”Vaatiiko solidaarisuus auttamaan? Solidaarisuus suomalaisten auttamisteoissa ja –asenteissa” Arto Laitinen ja Anne Birgitta Pessi kirjoittavat, että solidaarisuus käsitteenä korostaa ”meidän” näkökulmaamme ja eroaa ”sinua” korostavasta altruismista. Solidaarisuus voi kohdistua tietyn ryhmän jäseniin, tuon ryhmän ulkopuolisiin tai se voi olla ryhmäjäsenyyksistä riippumatonta.

On siis olemassa sekä ryhmien sisäistä solidaarisuutta että kehen tahansa ihmiseen kohdistuvaa, ryhmäjäsenyyksistä riippumatonta humanitaarista solidaarisuutta.

Oikeistopopulistit hyökkäävät humanitaarista solidaarisuutta vastaan voimakkaasti. Tämä liittyy populistisen retoriikan logiikkaan, jossa muiden väitetään uhkaavan meitä. Uhkina esitetään esimerkiksi EU, maahanmuuttajat, feministit tai vihervasemmistolaiset – solidaarisuudesta puhuvat suvakit.

Suhtautumistapoja pakolaisiin

Solidaarisuuteen ja nationalismiin perustuvien me-ryhmien muodostuksen perustavanlaatuinen ero konkretisoituu keskustelussa maahanmuutosta ja humanitaarisesta avusta. Euroopan unioni on maailman suurin humanitaarisen avun antaja.

Vaikka EU ei linjauksessaan mainitse solidaarisuutta, se on läsnä rivien välissä:

”EU:n toiminta perustuu inhimillisyyttä, neutraaliutta, tasapuolisuutta ja riippumattomuutta koskeviin humanitaarisiin periaatteisiin. Toiminta jakautuu kolmeen osa-alueeseen: hätäapu, elintarvikeapu ja apu pakolaisille ja kotiseudultaan siirtymään joutuneille.”

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho sen sijaan muotoilee puolueensa solidaarisuudelle vastakkaisen näkemyksen: ”Me haluamme lopettaa humanitäärisen maahanmuuton kokonaan”. Halla-ahon ääneen lausuttu poliittinen tavoite on siis suorassa ristiriidassa EU:n arvojen kanssa.

Pariskunta Sarah Martin ja Séan Binder taas ovat esimerkki humanitaarisesta solidaarisuudesta. He ovat pelastaneet lukuisia Välimerta ylittäviä pakolaisia hukkumiselta.

Solidaarisuuden puutteena voi pitää sitä, että heidät on vangittu toimintansa perusteella. Heitä uhkaa pahimmillaan 25 vuoden vankeustuomio ihmissalakuljetuksesta.

Amnesty International toteaa vetoomuksessaan Kreikan viranomaisille, että solidaarisuus ei ole rikos. Halla-ahon mielestä on: hän haluaisi Kreikan valtion lailla rangaista pakolaisia merestä pelastavia kansalaisjärjestöjä.

Vihapuheella pelottelua

Polarisaatio ja oman ryhmän rivien tiivistäminen viholliskuvia luomalla tapahtuu nykyisin ennen muuta sosiaalisessa mediassa. Netti ei kuitenkaan ole mikään erillinen, irrallinen maailmansa, vaan osa meidän kaikkien jakamaa todellisuutta. Sosiaalisen median kiistoja uutisoidaan laajalti ja somen puhetapa vuotaa muuhun mediaan.

Netissä leviävään kansallismieliseen ideologiaan kietoutuu usein naisvihaa ja rasistisia käsityksiä. Internetin alalaidan keskusteluissa mobilisoidaan ihmisiä lietsomalla tunteita, erityisesti vihaa.

Internetin alalaidan keskusteluissa mobilisoidaan ihmisiä lietsomalla tunteita, erityisesti vihaa.

Maahanmuuttovastaiset piirit ovat erityisen aktiivisia sosiaalisessa mediassa. Kohteiksi otetaan ”suvakkeja”, joita pilkataan, moititaan ja uhkaillaan sekä sukupuolen että arvojen, aatteiden ja toiminnan perusteella. Arvoliberaaleihin, solidaarisuutta toteuttaviin ihmisiin, erityisesti naisiin, kohdistuu myös systemaattista, organisoitua häirintää.

Verkkoviha, kuten verkkokeskustelu yleensäkin, on sukupuolittunutta. Maalittamisessa kohdistetaan yksittäiseen ihmiseen järjestelmällisesti negatiivista viestintää ja uhkailua eri kanavia pitkin. Pyrkimyksenä on pelotella kohde hiljaiseksi.

Maalittaminen kohdistuu poliittisesti aktiivisten ihmisten lisäksi toimittajiin, tutkijoihin ja virkamiehiin, esimerkiksi poliisivoimissa ja tuomareina työskenteleviin.

Poliitikkojen kokemuksia vihan vaikutuksista selvitelleessä Viha vallassa -tutkimuksessa selvisi, että vihapuhe ja jopa sen uhka todella hiljentävät.

Some-solidaarisuus

Sosiaalinen media mahdollistaa entistä tehokkaamman uhkailun, totuuden vääristelyn ja vihapuheen. Peloilla ja uhkakuvien luomisella lietsottu viha tempaisee helposti mukaansa netin lynkkausporukkaan.

Twitterissä keskustelu on kärjekästä, Facebookissa tullaan iholle, anonyymeilla keskustelufoorumeilla eivät rumat sanat tunnu riittävän ja YouTubessa kierrätetään valheellisia videoita poliittisista vastustajista.

Somen ansiota on kuitenkin se, että vihapuheen ja maalittamisen kohteet eivät jää yksin.

Somen ansiota on kuitenkin myös se, että vihapuheen ja maalittamisen kohteet eivät jää yksin. Verkossa muodostetaan solidaarisuudelle perustuvia ryhmiä ja perustetaan kampanjoita vihapuhetta vastaan.

Näistä esimerkkejä ovat Ei vihapuheelle -projektin #emmevaikene-kampanja ja verkkovihan kohteiden tukemiseksi perustettu Meitä ei vaienneta ry. Yhdistys kokoaa vapaaehtoisista tukiverkkoa, joka tarjoaa verkkovihan kohteeksi joutuneille vertaistukea sekä maksutonta apua, kuten oikeusneuvontaa, psykologista tukea tai neuvoja viestintään.

Sekä vihaa levittävät että sille vastavoimaa rakentavat ryhmät perustuvat yhtäältä tunteille ja toisaalta toiminnalle. Molempien yhteisöjen sisällä syntyy yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ryhmäsolidaarisuutta.

Yhteinen toiminta vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja koettu emotionaalinen yhteenkuuluvuus synnyttää edelleen yhteistoimintaa, kuten Laitinen ja Pessi kirjoittavat.

Ideologisesti nämä kaksi ryhmittymää poikkeavat kuitenkin toisistaan siinä, miten pitkälle niiden solidaarisuus kantaa. Maahanmuuttovastainen toiminta perustuu kapealle ymmärrykselle meistä ja omaa ryhmää uhkaavista muista, kun taas arvoliberaalien toiminta pohjaa ryhmän ulkopuolisiakin kohtaan osoitetulle solidaarisuudelle: solidaarisuudelle jaettuna arvona.

Vaikka solidaarisuus siis edellyttää populismillekin ominaista meidän näkökulmamme korostamista, se poikkeaa nurkkakuntaisuudesta: ”[k]ukaan ei voi olla yksin ja vain itselleen solidaarinen, vaan kyse on aina yhteydestä muihin”, Laitinen ja Pessi kuvaavat artikkelissaan.

Solidaarisuus poteroitumisen vastavoimana

Hyvinvointivaltiosovinismia kannattavat oikeistopopulistit eivät puolusta sosiaalista oikeudenmukaisuutta tai humanitaarisia arvoja. Heidän mielestään hyvinvointi kuuluu vain meille.

He pilkkaavat solidaarisuuden puolestapuhujia ja pitävät suvaitsevaistoksi nimeämäänsä väkeä naiivina. He lietsovat vihaa ulkopuolelle suljettuja kohtaan ja valjastavat sen politiikkansa käyttövoimaksi.

Samalla tavoin kuin kansallismielisyys myös solidaarisuus voi olla poliittisen mobilisaation käyttövoima. Tutkijat ovat määritelleet solidaarisuuden syntyvän joko yhteisten identiteettien, jaettujen etujen tai rakenteellisten mahdollisuuksien muutospyrkimysten perustalle.

Samalla tavoin kuin kansallismielisyys myös solidaarisuus voi olla poliittisen mobilisaation käyttövoima.

Fernando Tormos kuitenkin korostaa, että samanlaisuus tai jaetut lähtökohdat eivät ole solidaarisuuden edellytyksiä. Solidaarisuus voi rakentua myös moninaisuuden ja erojen tunnistamisen varaan.

Tormosin intersektionaalinen solidaarisuus voisi tarkoittaa sitä, että ryhmän sisäisiä eroja ei pyritä hävittämään kuten nationalismissa. Se lähtee päinvastoin ajatuksesta, että epätasa-arvoisia valtarakenteita pyritään purkamaan erilaisista, vaihtelevista yhteenliittymistä käsin. Eri ryhmien muutosvoima saadaan näin parhaalla tavalla käyttöön.

Oikeistopopulistisen poteroitumisen vastavoimana erilaisten toimijoiden yhteenliittymät ja niiden välinen yhteistyö voivat olla paras keino solidaariseen toimintaan. Samalla se korostaa erilaisuuden hyväksymisen merkitystä, purkaa mustavalkoista meidän ja teidän vastakkainasettelua ja erilaisuuden vaarallisuudella ratsastavaa kansalliskiihkoa.

Kirjoitus on osa Solidaarisuus-juttusarjaa.

FT, yliopistotutkija Tuija Saresma tutkii Jyväskylän yliopistossa populismia ja vihapuhetta. Hän on nykykulttuurin tutkimuksen, erityisesti elämäkertatutkimuksen dosentti (JYU) ja kulttuurintutkimuksen, erityisesti sukupuolentutkimuksen dosentti (UEF).

Julkaisu ”Me”: Solidaarisuus, polarisaatio ja poteroituminen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Solidaarisuuden käsite on viime aikoina ollut poliittisissa keskusteluissa taka-alalla. Solidaarisuuden näkymät ovat kuitenkin tärkeitä minä tahansa aikakautena.

Solidaarisuudella usein viitataan yksilön valmiuksiin auttaa pyyteettömästi. Kyse ei kuitenkaan ole vain yksilön motiiveista.

Solidaarisuus on ennen kaikkea yhteisön ominaisuus.

Solidaarisuus on ennen kaikkea yhteisön ominaisuus, joka viittaa yhteisvastuuseen yhteiskuntaa koossapitävänä moraalina. Tämän ominaisuuden heikkenemisestä tunnetaan perusteltua huolta.

Käsittelen solidaarisuuden näkymiä suhteessa taloudelliseen ajatus- ja organisointitapaan. Hahmottelen asiaa kolmen ulottuvuuden kautta, joissa kaikissa solidaarisuus jää tavalla tai toisella taka-alalle.

Ensimmäinen näkökulma liittyy taloudellisen oikeudenmukaisuuden teoriaan. Toisessa on kysymys moraalisten suhteiden korvautumisesta taloudellisilla suhteilla. Kolmas on solidaarisuutta heikentävä yhteiskuntapolitiikka.

Solidaarisuuden paikka oikeudenmukaisuusteoriassa

Minkä verran solidaarisuuden merkitystä tunnistetaan keskusteluissa taloudellisesta oikeudenmukaisuudesta? Jos aihe ei esiinny oikeudenmukaisuutta teoretisoitaessa, on varsin todennäköistä, ettei siihen kiinnitetä riittävästi huomiota yhteiskuntapolitiikassakaan.

Jollain tasolla taloudellisen oikeudenmukaisuuden teoretisoinnissa tunnistetaan solidaarisuuden rooli muun toiminnan edellytyksenä. Esimerkiksi Arto Laitisen ja Anne Birgitta Pessin muotoilun mukaan yhteisvastuun ajatus sisältää ajatuksen siitä, että riittävä sisäinen solidaarisuus on yleinen etu.

Monet talouden toimintaa analysoineet moraalifilosofit ovat todenneet markkinoiden ja muiden talousinstituutioiden toiminnan edellyttävän, että suurimman osan aikaa ihmiset toimivat moraalisesti. Ilman riittävää luottamusta markkinat lamaantuisivat.

Nämä huomiot uhkaavat kuitenkin jäädä jonkinlaisiksi reunahuomautuksiksi. Tyypillisesti oikeudenmukaisuuden jäsentäminen keskittyy irralliseksi kuvattujen yksilöiden hallitsemiin resursseihin ja sivuuttaa jaetut moraalikäsitykset tai vallitsevan mentaliteetin.

Solidaarisuus koskee aihepiirejä, joita resursseihin keskittyvä oikeudenmukaisuuspuhe ei tavoita: yhteisöllisyyden tunnetta, jaettua moraalia ja luottamusta.

On kovin eri asia ajatella, että yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus perustuu keskinäisen luottamuksen ylläpitämiseen ja solidaarisen yhteisön dynamiikkaan, kuin nähdä oikeudenmukaisuus pelkästään kysymyksenä taloudellisten hyvien jakamisesta erillisille yksilöille.

Nykyisin vallalla oleva liberaali teoria painottaa jälkimmäistä tulkintaa. Se jäsentää yhteiskuntia yksilöiden välisinä sopimuksina.

Keskustelua käydään siitä, minkä verran oikeudenmukaisuus vaatii ja oikeuttaa yksilöiden toimintaan puuttumista. Solidaarisuus taas koskee aihepiirejä, joita resursseihin keskittyvä oikeudenmukaisuuspuhe ei tavoita: yhteisöllisyyden tunnetta, jaettua moraalia ja luottamusta.

Onkin tärkeää kysyä, menetetäänkö teoretisoinnissa jotain olennaista, jos keskitytään vain yksilöiden tuloihin.

Toki esimerkiksi John Rawlsin edustamassa liberaalissa teoriassa oletetaan, että ihmisillä on jonkintasoinen uskollisuus yhteiskunnan perusinstituutioille. On kuitenkin epäselvää, mikä tätä uskollisuutta pitäisi yllä.

Jos ihmiset orientoituvat henkilökohtaisten päämääriensä mukaan pitäen yhteistoimintaa vain välttämättömänä pahana, ei näillä samoilla ihmisillä ole välttämättä myöskään motivaatiota ylläpitää oikeudenmukaisuutta lisääviä rakenteita. Oikeudenmukaisuutta on vaikea käsitellä uskottavasti niin, että sivuutetaan kokonaan vallitseva moraalinen motivaatioperusta.

Muuttuvat ihmisten väliset suhteet

Vaikka oikeudenmukaisuusteoria voi olla osittain performatiivista, solidaarisuuksien heikentymistä ei toki voi selittää pelkästään yksilöihin keskittyvällä teoretisoinnilla. Myös ihmisten väliset suhteet muuttuvat.

Tämä ei tarkoita sitä, että moraalinen tai epäitsekäs asennoituminen katoaisi, vaan sitä, että sosiaalinen kontrolli vaihtuu taloudellisiksi suhteiksi tai moraalinen toiminta taloudellistuu.

Nykyisin on varsin yleinen ajatus, että sosiaaliseen kontrolliin luottamisen sijaan asioille pitäisi saada ”hintalappu”. Taloudelliset sanktiot ja kannustimet johtavat ajattelemaan, että ”moraaliset velat” voidaan kuitata taloudellisilla transaktioilla.

Esimerkiksi suorastaan ylisiteeratussa taloustieteellisessä tutkimuksessa luotiin päiväkoteihin taloudellinen sanktio vanhemmille, jotka hakivat lapsensa myöhässä.

Tuloksena oli, että sanktio lisäsi myöhästelyä, kun sen odotettiin kannustavan aikataulun mukaiseen toimintaan. Sen sijaan, että olisi koettu huonoa omaatuntoa työntekijän roikottamisesta töissä, asia voitiin kuitata maksamalla sakko.

Empatian ja moraalisen paineen voi tavallaan työntää sivuun, kun asiasta maksaminen on mahdollista.

Markkinayhteiskunnassa on helpompi osoittaa välittämistä kuvitteellisilla ostotapahtumilla kuin miettiä, miten taloudellisiin suhteisiin liittyviä hierarkioita voisi purkaa.

Toinen samankaltainen ilmiö on hyväntekeväisyys moraalin taloudellistumisena. Markkinayhteiskunnassa on helpompi osoittaa välittämistä kuvitteellisilla ostotapahtumilla kuin miettiä, miten taloudellisiin suhteisiin liittyviä hierarkioita voisi purkaa.

Varainkeruutarkoituksiin luodaan pseudotuotteita, kun hyväntekeväisyyslahjoituksia konkretisoiden hintoja lasketaan esimerkiksi lehmälle, kuokalle, ammatille tai ehjille sukuelimille. ”Hyvyyden markkinoilla” korostuvat viestintä, vetoavat kertomukset ja mainonnan käyttö aivan kaupallisten toimijoiden tapaan.

Solidaarisuus pelkistyy herkästi rahanlahjoittamiseksi auttamisen ammattilaisille. Kuten eräskin suuri järjestö taannoin mainosti: ”Anna rahaa. Se riittää”.

Solidaarisuuksien ylläpitäminen pidemmällä aikavälillä edellyttäisi muutakin kuin maksutapahtumia: jonkinlaisen yhteyden ja ymmärryksen lahjoituksen kohteen välillä, empatiakyvyn kehittämistä maantieteellisten ja kulttuuristen etäisyyksien yli, opiskelua ja muutakin yhteiskunnallista osallistumista.

Solidaarisuus on horisontaalista ja kunnioittavaa, kun taas hyväntekeväisyys vertikaalista ja nöyryyttävää.

Uruguaylaisen kirjailijan Eduardo Galenon tunnetun muotoilun mukaan solidaarisuus on horisontaalista ja kunnioittavaa, kun taas hyväntekeväisyys vertikaalista ja nöyryyttävää. Vastaanottajalta odotetaan vähintään kiitollisuutta.

On täysin mahdollinen skenaario, että solidaarisuus alkaa tuotteistua myös perinteisten hyvinvointivaltioiden sisällä. Kun yhteiskunnalliset kokemukset eriytyvät, myös kannatus sosiaalisten oikeuksien turvaamiseen vähenee. Hyvän mielen transaktiot voivat tällöin ilmestyä turvaverkkojen korvaajiksi, erityisesti kun ne siirtävät valtaa maksajille.

Solidaarisuutta heikentävä yhteiskuntapolitiikka

Toki solidaarisuuden väheneminen johtuu myös harjoitetusta yhteiskuntapolitiikasta, ei ainoastaan taloudellisten suhteiden vallasta. Tässä voidaan erottaa kaksi tasoa: yhteiskunnan yleinen eriarvoistuminen ja subjektiviteettien tuotanto.

Eriarvoisuuden kasvu vähentää jaettuja kokemuksia, mikä rapauttaa empatiakykyä. Eriarvoistumiskehityksen tuottamassa luokkayhteiskunnassa on harvinaista ulottaa solidaarisuutta materiaalisten asemien yli.

Eriarvoistumiskehityksen tuottamassa luokkayhteiskunnassa on harvinaista ulottaa solidaarisuutta materiaalisten asemien yli.

Hyvinvointivaltion erityinen onnistuminen oli taas siinä, että taloutta pystyttiin kasvattamaan pitäen kuitenkin yhteisön sisäisestä solidaarisuudesta ja luottamuksen tunteesta kohtuullisen hyvin kiinni.

Yhteiskunnallisten kokemusten eriytymistä tuotetaan hyvinkin aktiivisesti. Usein toimia perustellaan tarkoituksenmukaisuudella tai kansainvälisillä trendeillä. Joskus taloudellisen eriarvoisuuden kasvua kannatetaan avoimestikin, kun esimerkiksi ajatellaan tuloerojen kasvun lisäävän motivaatiota työntekoon.

Tämä voi pitää tai olla pitämättä paikkansa, mutta joka tapauksessa se vaikuttaa työmotivaatiota paljon laajempiin kysymyksiin.

Taloudellisten erojen tasaamisessa myös ammattiliittojen painostusvoimalla oli keskeinen rooli. Tämä voima heikkenee huomattavasti, kun ihmiset orientoituvat yksilökeskeisemmin ”pitämään huolen omista asioistaan”.

Sen lisäksi, että viimeaikainen politiikka on ollut yleisesti ottaen yhteiskunnallisia kokemuksia eriyttävää ja polarisoivaa, tietoisella politiikalla myös luodaan vähemmän solidaarisia subjektiviteetteja. Solidaarisuudet heikkenevät, kun kokemus kilpailutilanteessa toisiaan vastaan olemisesta yleistyy.

Solidaarisuudet heikkenevät, kun kokemus kilpailutilanteessa toisiaan vastaan olemisesta yleistyy.

Kilpailua tuotetaan nykyisin laaja-alaisesti ja järjestelmällisesti – kiinnostavaa kyllä hyvin harvoin itse kilpailun haittavaikutuksiin puuttuen. Sen sijaan kilpailun uskotaan lisäävän tuotannon tehokkuutta ja kuluttajan valinnanvaraa ja olevan myös avoimesti organisoituna oikeudenmukaista.

Esimerkiksi useiden julkisten palveluiden tuotannossa tuottajia kilpailutetaan säännöllisin väliajoin rutiininomaisesti. Tämä aiheuttaa jatkuvaa epävarmuutta ja tehostamisen painetta.

Kilpailu näkyy yhtä lailla, vaikkakin erilaisessa muodossa, myös esimerkiksi yliopistoilla, joissa jatkuva kilpailu ulkoisesta rahoituksesta muuttuu entistä hallitsevammaksi.

Kokemus yrittäjämäisemmästä olemisesta ja jatkuvasta kilpailusta yleistyy ympäri työmarkkinoita. Tämä heikentää solidaarisuutta ja valmiutta yhteistyöhön.

Kyse on nimenomaan opetetusta eetoksesta. Yrittäjän identiteetti ei ole ”luonnollista itsekkyyttä”, vaan nykyisin ala-astetta myöten opetettu ajatustapa.

Lopuksi

Solidaarisuus ei ole talouden vastakohta, vaan monessa mielessä myös taloudellisen toiminnan edellytys. Kuitenkin juuri talouteen liittyvät ajatustavat ja politiikkaideat usein joko sivuuttavat solidaarisuuden merkityksen tai tuottavat sitä heikentäviä sivuvaikutuksia.

Yhteiskuntapolitiikkaa suunniteltaessa ja arvioitaessa tulisikin ottaa laajemmin huomioon yhteiskunnan kyky ylläpitää solidaarisuutta. Solidaarisuuden kehystyminen ”tehokkuuden vastaisena”, naivina tai epäolennaisena voi aikaansaada hyvinkin tuhoisaa yhteiskuntapolitiikkaa.

Solidaarisuuden kehystyminen ”tehokkuuden vastaisena”, naivina tai epäolennaisena voi aikaansaada hyvinkin tuhoisaa yhteiskuntapolitiikkaa.

Yllä hahmotellut solidaarisuuden rapautumiset kaikki esittävät, pieninä väläyksinä, miten asioita voidaan pyrkiä kuvaamaan ja järjestämään hyvässä tarkoituksessakin – samalla kuitenkin sivuuttaen yhteiskunnassa vallitseva solidaarisuuden merkitys.

Esimerkiksi kilpailun lisäämisen yhteydessä voidaan korostaa ”reilua kilpailua” tai ”mahdollisuuksien tasa-arvoa” ja silti tuottaa hyvin ongelmallisia käytäntöjä. Samoin vilpitön moraalisuus voi typistyä taloudellisiksi transaktioiksi.

Solidaarisuuden rapautuminen on seurauksistaan huolimatta hämmentävän helppo sivuuttaa. Ilmeisesti tällöin oletetaan, että moraalikysymykset ovat yhteiskuntapolitiikan suunnittelun ja sen tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden arvioinnin ulkopuolella olevia kysymyksiä.

Kirjoitus on osa Solidaarisuus-juttusarjaa.

Teppo Eskelinen, YTT (dos.), työskentelee kehitysyhteistyön maisteriohjelman ma. yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa

Artikkelin kuvituskuva: Mabel Amber / Pixabay.

Julkaisu Solidaarisuuksien heikkenemisestä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.