Rauha, niin kuin moni muukin tärkeä asia, näyttää ensi alkuun abstraktilta. Ainakin niin kauan, kun kaikki on kunnossa. Rauha on vapautta pelosta. Sitä, että ulkona voi kulkea ja hymyillä tuntemattomille vauvoille. YTT Tarja Sepän sanoin, rauha on elämää, jossa perus- ja ihmisoikeudet on turvattu.

Kun rauhaa ei enää ole, sen huomaavat kaikki. Kun ei ole rauhaa, ei ole turvaa. Pommit tippuvat, ruoka on loppu. Rintalastaa puristaa. Tunnelma kiristää. Kun rauhaa rakennetaan, ei se enää ole abstraktio. Rauha muuttuu verbiksi.

Kun rauhaa ei enää ole, sen huomaavat kaikki. Ilmastokriisikin piiloutuu niin kauan kuin varautuminen toimii.

Perus- ja ihmisoikeudet ovat nekin varsin ylätasoinen asia silloin, kun valtiot turvaavat ne. Perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen on sitä, että kadulla voi kritisoida vapaasti politiikkoja tai juoda hanasta vettä, josta ei sairastu. Perus- ja ihmisoikeudet ovat sitä, että taiteen tekemisestä ei joudu vankilaan eikä poliisia tarvitse pelätä. Perus- ja ihmisoikeudet ovat arki, jossa voi luottaa, että lapsi saa koulutusta.

Ilmastokriisissä on jotain perustavanlaatuisesti samanlaista kuin rauhassa ja perus- ja ihmisoikeuksissa. Ilmastokriisikin piiloutuu niin kauan kuin varautuminen toimii.

Niin kauan kuin kotimetsä ei pala, on ilmastokriisi kaukainen uutinen Kalifornian, Australian ja Portugalin metsäpaloista. Niin kauan kuin Tampereen teatterissa ei tulvi, ovat Tuvalun ja muiden saarivaltioiden hirmumyrskyt kaukaisia. Kuivuus ja nälänhätä pitkin Afrikan mannerta eivät ajatuksissa yhdisty ilmastokriisiin, vaikka niitäkin ilmastokriisi on.

Mutta siinä vaiheessa, jos Suomen metsiin iskee ilmastokriisin myötä hyönteisiä, jotka tuhoavat metsämme kuukausissa, ymmärrämme viimein, että ilmastokriisi on edennyt liian pitkälle.

Ilmastokriisi on aikamme isoin ihmisoikeuskriisi

Maailmassa on yksi organisaatio, joka on onnistunut ratkomaan ihmiskunnan visaisimpia ongelmia: Yhdistyneet kansakunnat, YK. YK on onnistunut yli muiden luomaan rauhaa ja turvaamaan ihmisoikeuksia. Sivuhuomautuksena toki todettakoon, että YK:lla on omat ongelmansa ja niihin on kohdistunut kritiikkiä, mutta tässä kirjoituksessa keskitytään YK:n onnistumisiin.

Yksi Suomen merkittävimmistä tutkijoista ja opettajista, joka on kuljettanut rauhaa ja ihmisoikeuksia rinnakkain, on kansainvälisen politiikan ja rauhantutkimuksen lehtori, YTT Tarja Seppä Tampereen yliopistosta. Minulla on ollut kunnia yhdessä tutkimisen lisäksi kehittää Sepän kanssa opetusta, jossa nostimme jo vuosia sitten ihmisoikeuksien ja rauhan rinnalle myös ympäristöasiat ja ilmastokriisin.

Samoin on tehnyt myös YK, joka on korostanut eri tasoilla toistuvasti, että ilmastokriisi on merkittävä ihmisoikeuskriisi ja uhka rauhalle. Kun ratkotaan yhtä näistä, tulee kaksi muutakin ottaa huomioon. Tarkastelen kirjoituksessa seuraavaksi sitä, miten YK on käyttänyt ihmisoikeusjärjestelmäänsä ilmastokriisin ratkomiseksi. Rajaan täten tarkastelusta pois YK:n erillisen ilmastosopimusjärjestelmänsä, jota tarkastellaan ilmastoa koskevassa YK-keskustelussa tyypillisemmin.

YK on korostanut eri tasoilla toistuvasti, että ilmastokriisi on merkittävä ihmisoikeuskriisi ja uhka rauhalle. Kun ratkotaan yhtä näistä, tulee kaksi muutakin ottaa huomioon.

Useat YK:n ihmisoikeuksien erityisraportoijat ovat tehneet temaattisia raportteja viime vuosina ilmastonmuutoksesta. Näihin lukeutuu ympäristöä ja ihmisoikeuksia raportoivan David R. Boydin raportti turvallisesta ilmastosta, Philip Alstonin köyhyyttä ja ilmastokriisiä koskeva raportti sekä esimerkiksi uusimpina vanhuksia ja vammaisia koskevat raportoinnit ilmastokriisistä.

YK:n ihmisoikeustoimijat ovat aktivoituneet

Myös YK:n sopimusinstrumentteja valvovat komiteat ovat tarkastelleet ilmastokriisiä oma-aloitteisesti esimerkiksi yhteisillä julkisilla lausumilla. Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia valvova TSS-komitea on antanut lisäksi maaraportoinnin yhteydessä suosituksia ilmastokriisistä esimerkiksi Saksalle. YK:n ihmisoikeuskomitea on myös antanut ensimmäisen historiallisen ilmastokriisiä koskevan ratkaisun turvapaikanhakemista koskien vuoden 2020 alussa.

Tapauksessa Ione Teitiota valitti siitä, ettei hänen turvapaikkahakemustaan ei ollut hyväksytty Uudessa-Seelannissa, vaan hänet palautettiin perheineen Kiribatille. Teitiota valitti YK:n ihmisoikeuskomitealle, että ilmastokriisi uhkaa Kiribatilla heidän oikeuksiaan elämään.

Vaikka YK:n ihmisoikeuskomitea katsoi, että kyseisessä tilanteessa valittajan oikeuksia ei ollut loukattu, ratkaisussa silti linjattiin, että tulevaisuudessa on mahdollista, että ilmastokriisin vaikutukset estävät yksilöiden palauttamisen maihin, missä ilmastokriisin vaikutukset ovat kärjistyneet niin pitkälle, että valtio uhkaa peittyä kokonaisuudessaan veden alle. Joidenkin saarivaltioiden osalta tällainen riski voi myös toteutua.

Viime vuosien aktiivisuuden perusteella voidaan katsoa, että useiden YK:n sopimusjärjestelmän ihmisoikeusvalvontaelinten toimivallassa olevat keskeisimmät keinot ovat jo aktiivisessa käytössä ilmastokriisissä. YK voisi kuitenkin tehdä paljon enemmän.

Tulevaisuudessa YK:n lasten oikeuksien komitea tulee esimerkiksi linjaamaan useita maita koskevan kantansa siitä, millaisia toimia lasten oikeuksien sopimus edellyttää ilmastokriisiä koskien kyseisessä valituksessa. Tämä kyseinen tuleva ratkaisu kantelussa Sacchi ym. vastaan Argentiina ja ym. tulee olemaan merkittävä ratkaisu, jossa punnitaan useiden eri lasten oikeuksien ja lapsen edun kytköstä ilmastokriisiin.

Useiden YK:n sopimusjärjestelmän ihmisoikeusvalvontaelinten toimivallassa olevat keskeisimmät keinot ovat jo aktiivisessa käytössä ilmastokriisissä. YK voisi kuitenkin tehdä paljon enemmän.

Valitus konkretisoi hyvin, millaisista ihmisoikeusongelmista ilmastokriisissä puhutaan. Esimerkiksi nigerialaisnuoren astma pahentuu lämpötilan nousun aiheuttaman huonontuneen ilmanlaadun takia, Marshall-saarilla asuva nuori sairastuu todennäköisemmin dengue-kuumeeseen ja kalifornialaisnuori joutuu viikkojen vuodelepoon metsäpalojen savun takia. Lisäksi alkueräiskansaan kuuluvien nuorten, kuten saamelaisten ja alaskalaisten Yupiaq-kansaan kuuluvien nuorten mahdollisuudet metsästykseen ja kalastukseen heikkenevät lumen ja jään vähenemisen seurauksena.

Ilmastokriisi vaikuttaa myös nuorten mielenterveyteen. Yksi ihmisoikeuskielen vahvuus onkin, että ilmastonmuutoksen abstraktit ja luonnontieteelliset asiat konkretisoituvat, kun puhutaan siitä, millaisia ongelmia ilmastokriisi aiheuttaa ihmisoikeuksille.

On myös mahdollista, että kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) voisi tulevaisuudessa antaa ohjeistusta ja tulkintaa (advisory opinion), siitä, millaisia velvoitteita kansainvälisen oikeus edellyttää ilmastokriisin hillitsemiseksi ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi. Oikeustieteen opiskelijaryhmä vaatii, että kansainvälinen tuomioistuin toimisi näin. Heidän tekemäänsä aloitetta ja sen etenemistä kannattaakin pitää silmällä.

Voisiko ilmastokriisiä ratkaista rauhasta oppimalla?

Ihmiskunta tai edes YK ei ole vielä toistaiseksi aktiivisesta toiminnastaan huolimatta ratkaissut lopullisesti rauhankysymyksiä, ihmisoikeuskysymyksiä, saati ilmastokriisiä. Osaratkaisuja on kuitenkin syntynyt lukemattomia määriä.

Suomi on yksi esimerkkimaa siitä, miten rauha saatiin rakennettua. Suomalaiset diplomaatit kertovat mielellään ympäri maailmaa, miten sisällissodan läpikäynyt valtio, Suomi, on noussut niin nopeasti vakaaksi hyvinvointivaltioksi ja demokratiaksi. Uskon, että vakiokertomukseen lukeutuu keskeisesti ilmainen ja laadukas koulutus kaikille katsomatta varallisuuteen tai sukupuoleen.

Voisivatko ilmastokriisin ratkaisun avaimet kytkeytyä kansainvälisten sopimusten ja toimien lisäksi myös kasvatukseen ja koulutukseen? Osin varmasti kyllä. Viime aikaiset kyselytutkimukset ovat näyttäneet, että edelleen ihmisillä on tietoaukkoja ilmastokriisin ratkaisusta sekä ennen kaikkea siitä, mitkä toimet ovat tehokkaita. Myös YK on lisännyt viime vuonna uuden UNEP:n Earth School-sivuston avulla saatavilla olevia oppimateriaaleja ilmastonmuutoksesta ja luonnosta.

Mitä ilmasto-opetuksessa ja kasvatuksessa olisi sitten tärkeää huomioida? Kuten Tarja Sepällä on ollut tapana kysyä luentojen lopuksi: mitä opimme äskeisestä?

Voisivatko ilmastokriisin ratkaisun avaimet kytkeytyä kansainvälisten sopimusten ja toimien lisäksi myös kasvatukseen ja koulutukseen?

Arvokkaita ohjenuoria, joita olen oppinut Tarja Sepän kanssa opettaessa, ovat ainakin kolme seuraavaa asiaa. Ensimmäinen oppi on, että väärää tietoa ei tule painaa, ei edes tenttipaperien kysymyksiin. Jos ihmiselle annetaan mahdollisuus vastata väärällä tavalla, on mahdollista, että tämä väärä vastaus jää ihmisen mieleen oikeana vastauksena.

Tänä valeuutisten aikana tämä on tärkeä muistutus tenttikysymysten laatijoiden lisäksi myös tutkijoille, jotka testaavat ihmisten tietoja ilmastokriisistä tai ylipäänsä julkaisutoimintaa harjoittaville. Ilmastokriisistä ja sen ratkaisuista tulisi antaa ihmisille mahdollisimman paljon tietoa, joka on oikeaa.

Toinen oppi liittyy toimintaan. Tarja Sepän kanssa toteutetussa opetuksessa keskiössä ei ollut vain tiedon tarjoaminen, vaan myös opiskelijoiden rohkaiseminen toimimaan eri tavoilla. Suunnittelimme muun muassa YK-kurssia, jossa opiskelijat tekivät ekskursion YK:n päämajaan ja järjestivät seminaarin sekä verkkokurssin, jonka aikana opiskelijat oppivat aktiivisesti, miten tehdä esimerkiksi valitus YK:n valituselimeen.

Yksilö voi toimia omassa elämänpiirissään, mutta vaikuttaa myös työyhteisössä, harrastuspiireissä sekä toimia yhteiskunnallisena vaikuttajana. Ilmastokriisiä ratkotaan kaikilla noilla areenoilla.

Näillä kursseilla tarjottiin opiskelijoille ihmisoikeuksiin, kehitykseen ja ympäristöasioihin sekä rauhaan näkökulmia niin politiikan tutkimuksen kuin juridiikankin kannalta, koska tehokas vaikuttaminen ja syvällinen tutkiminen edellyttää osaamista kummastakin. Myös ilmastokriisin opetuksessa olisi tärkeää, että ihmiset saavat tietoa vaikuttamisen tavoista, mutta myös tuettuja paikkoja harjoitella tekemistä ja vaikuttamista.

Yksilö voi toimia omassa elämänpiirissään, mutta vaikuttaa myös työyhteisössä, harrastuspiireissä sekä toimia yhteiskunnallisena vaikuttajana. Ilmastokriisiä ratkotaan kaikilla noilla areenoilla.

Kolmas oppi kytkeytyy reflektioon. Opettaessamme yhdessä Tarja Seppä muistutti monesti, että oppiminen tapahtuu reflektiossa. Itse tiedon välittäminen tai jopa vastaanottaminen ei riitä, vaan vasta kun ihmisellä on aikaa pysähtyä pohtimaan ja reflektoimaan oppimaansa, oivallukset syntyvät ja ymmärrys lisääntyy. Joskus reflektio syntyy vaikkapa kahdenvälisessä keskustelussa, jossa voi rauhassa ”fundeerata”.

Tätä tarvitsemme myös ilmastokriisin ratkaisemisessa. Vasta kun reflektoimme, ymmärrämme syvällisesti, mitä olisi järkevää ja ennen kaikkea mitä voimme alkaa tehdä jo tänään.

Heta Heiskanen (HTT: julkisoikeus, VTM) toimii ilmastopaneelin pääsihteerinä ja ympäristöministeriön erityisasiantuntijana sekä Oikeus-lehden päätoimittajana. Heiskanen työskenteli useita vuosia tutkijana Tampereen yliopistossa Tarja Sepän kollegana.

Artikkeli on osa Tarja Sepän uraa juhlistavaa juhlajulkaisusarjaa Kansainvälinen yhteisö, ihmisoikeudet ja Yhdistyneet kansakunnat.

Julkaisu Abstrakteista kriiseistä konkreettisiin ratkaisuihin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tekoäly voidaan karkeasti määritellä laitteiksi, ohjelmistoiksi ja järjestelmiksi, jotka kykenevät oppimaan ja tekemään päätöksiä lähes samalla tavalla kuin ihmiset.

Teknologian nopea kehittyminen tuo kirjavan joukon taloudellisesti houkuttelevia mahdollisuuksia. Vuonna 2020 tekoälymarkkinoiden tuotto ylitti 125 miljardin euron rajapyykin. Riippuen lähteestä sen kokonaismarkkina-arvon odotetaan kasvavan 10–150 biljoonaan euroon vuoteen 2030 mennessä. Kasvava ala houkuttelee niin yrityksiä, keksijöitä kuin sijoittajia. Kehitystä vievät eteenpäin teknologinen eetos ja mahdollisuudet, ei niinkään kysyntä.

Tekoälyä hyödyntävät muun muassa sosiaali- ja terveysalan monet palvelut hoitoroboteista potilastietojen käsittelyyn. Itsenäisesti päätöksiä tekevät järjestelmät muovaavat myös rahamarkkinoita koneiden tehdessä lukemattomia osto- ja myyntitapahtumia silmänräpäyksessä tuottaen välittömiä voittoja ja tappioita. Hyvin kehitetyllä tekoälyllä voitaisiin ehkä korjata puolueellisuuksia, jotka haittaavat ihmisten päätöksentekoa.

Teknologian nopea kehittyminen tuo kirjavan joukon taloudellisesti houkuttelevia mahdollisuuksia.

Lisäksi 75 valtiota käyttää aktiivisesti tekoälyä turvallisuussektorin tehtävissä, kuten rajavalvonnassa. Datamassat ja profilointi mahdollistavat ehkäisevää rikoksentorjuntaa. Valtiot myös selvittävät ja kehittävät tekoälyn itsenäistä päätöksentekoa sotatoimissa.

Tutkimukselle ja keskustelulle on tarvetta

Uhkana kaikessa tekoälyn kehityksessä ja käytössä on sen kehittyminen puhtaasti teknologian ehdoilla jättäen etiikan sekä ihmisoikeudet toissijaiseksi. Yhteiskunnallisten vaikutusten arviointi on vasta nyt nousemassa tarkastelun keskiöön.

Inhimilliset virheet ohjelmoinnissa tai huolimattomuus käytössä voivat aiheuttaa suurta vahinkoa. Tämä kehityskulku on nostettu varteenotettavaksi uhaksi niin Suomen raportissa tekoälyn käytöstä kuin YK:ssa. Kuinka tekoälyä voidaan kehittää ja käyttää ihmistä kunnioittavasti?

Tutkimukset tukevat väitteitä tekoälyn päätöksenteon vinoumista. Esimerkiksi Yhdysvalloissa algoritmit epäonnistuvat toistuvasti saavuttamaan edes alkeellista tasa-arvoa. Vuonna 2015 tekoälytutkimuksen suurimpiin kuuluvan Googlen kuvapankin algoritmi luokitteli kuvan tummaihoisista ihmisistä gorilloiksi. Tapaus ei ollut ainutlaatuien ja se herätti keskustelua algoritmien epäluotettavuudesta ja implikaatioista tekoälyteknologian vaaroista muissa yhteyksissä.

Uhkana kaikessa tekoälyn kehityksessä ja käytössä on sen kehittyminen puhtaasti teknologian ehdoilla jättäen etiikan sekä ihmisoikeudet toissijaiseksi.

Rikoksentorjunnassa tunnistusalgoritmien käyttö on globaalisti johtanut etnisiin vähemmistöihin kuuluvien päätymisen enemmistöä useammin tutkinnan kohteeksi ja syytetyksi rikoksista. Vaikka vika on syötetyssä datassa, algoritmit tuntuvat vahvistavan jo olemassa olevia yhteiskunnallisia vinoumia.

Myös ihmisen merkitys työmarkkinoilla on vähentynyt silloin, kun kone tekee työn tehokkaammin. Automaatio on jo kauan vähentänyt ihmisen tarvetta teollisuudessa ja tämän kehityksen myötä myös palvelu- ja terveydenhuoltoalat ovat saman edessä. Arkipäiväistyneet ääniohjattavat palvelut, kuten Siri, Alexa ja Google, vähentävät muun muassa henkilökohtaisten avustajien ja tulkkien tarvetta. Koronaviruspandemian myötä kysyntä tekoälylle kasvaa maailman tehdessä digiloikkaa.

Kuinka tekoälyä voidaan kehittää ja käyttää ihmistä kunnioittavasti?

Ihmisestä voi muodostua myös este talouskasvulle. Automaation ja tekoälyn kehitys vähentävät palkkakustannuksia eivätkä koneet ryhdy lakkoon. Ei ole siis kaukaa haettu ajatus, että olisi taloudellisesti kannattavaa hankkiutua ihmisestä eroon. Tämä voi lisätä globaalisti taloudellista ja yhteiskunnallista epätasa-arvoa työpaikkojen vähentyessä ja pääoman kasaantuessa enenevästi jo valmiiksi rikkaille.

Tekoäly luo myös haasteita niin yksilöiden turvallisuudelle sekä kansainväliselle vakaudelle. Näitä riskejä ovat muun muassa eli syväväärennökset (engl. deepfake), jotka ovat erehdyttävän aidoilta näyttäviä tekoälyn ja koneoppimisen tuottamia videoita. Myös haitta- ja vakoiluohjelmat kehittyvät. Ne pystyvät navigoimaan tietojärjestelmissä- ja verkoissa huomattavasti älykkäämmin ja täten huomaamattomammin kuin ennen. Lisäksi tekoälyyn perustuvia autonomisia asejärjestelmiä kehitetään itsenäisesti valitsemaan ja eliminoimaan kohteita sodankäynnissä.

Tekoälyn kehitys ei tapahdu tyhjiössä, vaan olemassa olevista sosiaalisista normeista

Yhteiskunnalliset normit ohjaavat tapaamme jäsentää maailmaa. YK on ydinasemassa normien muodostamisessa, minkä takia sillä on mahdollisuuksia vaikuttaa myös tekoälyn kehitykseen.

YK:n pääsihteeri Antonio Guterres on vedonnut useasti jäsenvaltioihin sekä muihin toimijoihin tekoälyn kestävän kehityksen puolesta. Pääsihteerin toimesta vuonna 2018 järjestetty korkean tason paneeli toimitti raportin, jonka pohjalta järjestettiin temaattiset pyöreän pöydän keskustelut. Näissä keskusteluissa Suomi sitoutui tiennäyttäjäksi tekoälyn kehityksessä. Paneelin ja keskusteluiden pohjalta Guterres julkaisi kesäkuussa 2020 digitaalisen yhteistyön tiekartan.

Jos valtiot ovat liianhitaita mukautumaan uuteen sääntelyyn, olemassa olevat sopimukset, julistukset ja tavoitteet voivat tarjota kattavan sääntöpohjan tekoälyn sääntelylle.

YK on ydinasemassa normien muodostamisessa, minkä takia sillä on mahdollisuuksia vaikuttaa myös tekoälyn kehitykseen.

Esimerkiksi ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus (UDHR) sekä kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus (KP-sopimus) takaavat 2. artiklassaan yksilön oikeuden kaikkiin oikeuksiin ja vapauksiin ilman syrjintää. Lisäksi UDHR:n artikla 7 vahvistaa kaikkien oikeutta lainsuojaan syrjinnältä. Artikla 10 puolestaan oikeuttaa puolueettomaan oikeudenkäyntiin.

Jos tekoäly päättää, kuka on syyllinen ja kuka syytön, tämän toteutuminen on vaakalaudalla. Ihmisen oikeuden työhön sekä valtion vastuun tarjota sitä takaa puolestaan UDHR:n artikla 23 ja Kansainvälisen työjärjestön (ILO) sopimus C122:n artikla 1.

Poliittisena ohjaustyökaluna Agenda 2030 eli kestävän kehityksen tavoitteet antavat myös selvät indikaattorit onnistuneelle tekoälyn kehittymiselle. Vaikka tavoitteiden aikataulusta ollaan pahasti jäljessä, ovat yritykset ja valtiot pyrkineet mukautumaan tavoitteiden saavuttamiseksi. YK:n mukaan suurin este tavoitteiden saavuttamisessa ovat puuttuvat investoinnit. Tekoälymarkkinoilla rahasta ei kuitenkaan olisi pulaa. Olennaista onkin markkinoiden ja tavoitteiden kohtaaminen hyvissä merkeissä.

Kestävän kehityksen osalta vaikutusmahdollisuudet tekoälyn kehitykseen ovat kaksiteräiset. Tekoäly voisi parantaa mahdollisuuksia saavuttaa kaikki 169 tavoitetta vuoteen 2030 mennessä. Tutkimusten mukaan kehitys mahdollistaisi niistä 79 prosentin (134) toteutumisen. Toisaalta saman tutkimuksen mukaan 35 prosenttia tavoitteista (59) saattaa kehityksen myötä estyä. Näihin kuuluvat erityisesti köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentymisen sekä hyvän koulutuksen tavoitteet.

YK:n mukaan suurin este tavoitteiden saavuttamisessa ovat puuttuvat investoinnit. Tekoälymarkkinoilla rahasta ei kuitenkaan olisi pulaa.

Aseistettu tekoäly on kenties kimurantein teknologian ala säännellä. Jo vuonna 1968 YK:n sopimukset mahdollistivat itsekseen ajavat autot, kuitenkin painottaen ihmisen mahdollisuutta palauttaa halutessaan auto hallintaansa. Yli 50 vuotta myöhemmin YK:ssa keskustellaan ihmisen kontrollin merkityksestä asejärjestelmien osalta.

Ihmisoikeudet sekä kansainvälinen humanitaarinen oikeus määrittelevät kattavasti, mikä on sallittua sodankäyntiä. YK:n jäsenvaltiot eivät kuitenkaan pääse yhteisymmärrykseen tekoälyn ja autonomian määritelmistä. Autonomian määritelmät vaihtelevat koneen kyvystä tehdä päätöksiä ilman ihmisen mahdollisuutta puuttua prosessiin ja koneen täydellisen moraalisen itsetietoisuuden välillä.

Lisäksi haasteena on löytää yhteinen kanta asejärjestelmien  autonomian sallittavasta tasosta. Ilman yhteisesti ymmärrettyjä ja hyväksyttyjä termien määritelmiä kieltosopimusta ei saada aikaiseksi.

Toimenpiteitä ja konkretiaa tavoitteiden saavuttamiseksi

YK on pyrkinyt integroimaan tekoälykysymykset koko järjestön toimintaan. YK:n alaisista järjestöistä 37 on tähän mennessä mukana tekoälyn sääntelyssä tavalla tai toisella.

Merkittävimpiä institutionaalisia kehityksiä on Haagiin vuonna 2017 perustettu Tekoälyn ja robotiikan tutkimuksen keskus sekä samana vuonna Kansainvälisen televiestintäliiton ITUn alaisuuteen perustettu AI for Good -foorumi huippukokouksille.

Erityisesti vuosittain järjestetty AI for Good -huippukokous on oivallinen esimerkki YK:n tavoittelemasta kehityssuunnasta. Foorumin tarkoitus on tuoda alan asiantuntijat ja johtavat yritykset yhdessä pohtimaan, kuinka tekoälyä voitaisi kehittää kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamiseksi. Koska teknologiaa kehitetään yritys- ja teknologiavetoisesti, kaikkien toimijoiden kiinteä integrointi mahdollistaa tehokkaimman sääntelyn.

YK:n alaisista järjestöistä 37 on tähän mennessä mukana tekoälyn sääntelyssä tavalla tai toisella.

Kaikkien mukaan ottaminen ei koske ainoastaan yllä mainittuja. YK:n Kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCOn painottaa oppimiskykyä työmarkkinoilta syrjäytymisen ehkäisyssä ja alueellisen epätasa-arvoistumisen ehkäisyssä. Järjestö on myös korostanut tekoälyn kehityksessä GLOCAL-lähestymistä eli globaalisti (global) ja läheltä (local) huomioiden sekä valtioiden että paikallisten toiveet ja tarpeet. Keskeistä tässä mallissa on ajatus tekoälyn kuulumisesta kaikille.

YK:n arvopohjan vaikutukset

YK:n viitekehyksessä 75 vuoden aikana sovittu normisto on laajentunut ja vahvistunut huomattavasti, vaikka järjestöä usein kritisoidaan turvallisuusneuvoston toimimattomuuden vuoksi. Monien yllätykseksi valtiot pääsääntöisesti ylläpitävät ja noudattavat YK:n normeja aktiivisesti.

YK on eittämättä vaikeassa tilanteessa pyrkiessään valjastamaan maailmaa mullistavaa teknologiaa globaaliin hyvään. Sillä on kuitenkin erityinen asema kansainvälisessä sääntelyssä. Yhteinen tahto ylläpitää ihmisoikeuksia ja muuta kansainvälistä sääntöpohjaa takaa, ettei tekoälyn sovellutuksia kehitetä sääntöpohjan kustannuksella tai ajaen kehittyviä maita marginaaliin teollisten maiden nauttiessa kehityksen hedelmistä.

Monien yllätykseksi valtiot pääsääntöisesti ylläpitävät ja noudattavat YK:n normeja aktiivisesti.

Kasvava huomio kansainvälisillä foorumeilla tekoälyn yhteiskunnallisiin vaikutuksiin lisää painetta valtioille ja yrityksille ohjata kehitystään kansainvälisesti hyväksyttävämpään suuntaan. Vuoden 2016 jälkeen valtioiden tekoälystrategioiden määrä onkin kasvanut hyvää vauhtia  ja ne sisältävät monia mainintoja kestävästä sekä oikeuksia kunnioittavasta tekoälykehityksestä.

Pallo on siis nyt valtioilla, yrityksillä ja kaikilla yksilöillä. Valinnat eettisemmän ja kestävämmän tekoälykehityksen puolesta tehdään nyt. Implementoimalla yhteiset kansainväliset normit voidaan mahdollistaa suunnattomat hyödyt, joita tekoälyn kehitys voisi tuoda mukanaan.

Yeti Kakko (YTK) opiskelee Tampereen yliopistossa kansainvälistä politiikkaa ja tutkii gradussaan autonomisia asejärjestelmiä. Kakko on lisäksi toiminut pitkään paikallisissa ja kansallisissa YK-nuorisojärjestöissä.

Artikkeli on osa Tarja Sepän uraa juhlistavaa juhlajulkaisusarjaa Kansainvälinen yhteisö, ihmisoikeudet ja Yhdistyneet kansakunnat.

Julkaisu YK:n arvot tekoälykehityksen tienviittana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

YK:n yleiskokous valitsee vuosittain viisi turvallisuusneuvoston vaihtuvaa jäsentä kahden vuoden pituiseksi kaudeksi. Jäsenyyden myötä valtiot saavat poikkeuksellisen vahvan kansainvälispoliittisen statuksen: turvallisuusneuvosto on YK:n vaikuttavin elin ja se tekee jäsenvaltioitaan sitovia päätöksiä. Siksi turvallisuusneuvostolla on poikkeuksellista vaikutusvaltaa kansainvälisessä politiikassa.

Suomi haki vaihtuvan jäsenen paikkaa vuonna 2012 kaudeksi 2013–2014 Länsi-Eurooppa ja muut maat -ryhmässä (Western European and Others Group, WEOG). Suomen kanssa kahdesta paikasta kisasivat Australia ja Luxemburg.

Taistelu vaihtuvan jäsenen paikasta päättyi monen yllätykseksi Suomen tappioon: ensimmäisellä äänestyskierroksella turvallisuusneuvostoon valittiin Australia 140 äänellä Luxemburgin saadessa 128 ja Suomen 108 ääntä. Toisella äänestyskierroksella Luxemburg nappasi toisen WEOG-ryhmän paikan 131 äänellä Suomen jäädessä 62 ääneen.

Turvallisuusneuvostolla on poikkeuksellista vaikutusvaltaa kansainvälisessä politiikassa.

Vielä julkaisemattomassa pohjoismaisessa tutkimusprojektissa The Quest for Power in International Politics: Campaigns by and Selection of Non-Permanent Members to the United Nations Security Council tutkittiin, miksi valtiot hakevat vaihtuvan jäsenen paikkaa, millaisia odotuksia niillä on, ja miten ne toteuttavat kampanjansa.

Tutkimusprojektissa tarkasteltiin valtiopareja WEOG-ryhmän sisällä verraten turvallisuusneuvostoon valittua ja valitsematta jäänyttä kandidaattia. Suomen kampanjaa tarkasteltiin Luxemburgin voitokasta kampanjaa vasten. Tutkimuksen tästä osasta vastasivat Touko Piiparinen, Tarja Seppä ja Anni Tervo, ja siitä on julkaistu suomeksi lyhyempi katsaus, johon tämä teksti perustuu.

Matka kohti turvallisuusneuvostoa

Kun tutkimukseen haastateltiin suomalaisia ja luxemburgilaisia kampanjoihin osallistuneita henkilöitä, kävi ilmi, että vaikka kummallakin valtiolla oli käytössään suppeat budjetit ja pienet kampanjaorganisaatiot, rakensivat maat kampanjoitaan hyvin eri tavoin. Luxemburg aloitti kampanjatyönsä heti ilmoittauduttuaan kisaan vuonna 2001. Vaikka Suomi julkisti ehdokkuutensa heti perään vuonna 2002, joutui se pidättäytymään kampanjoinnista pohjoismaisen rotaation vuoksi: Suomi oli sitoutunut kampanjoimaan Islannin turvallisuusneuvostoehdokkuuden puolesta, joka päättyi tappioon vuonna 2008, eli neljä vuotta ennen Suomen turvallisuusneuvostovaalia.

Luxemburg hyödynsi pidemmän kampanja-ajan esimerkiksi keräämällä äänestyslupauksia. Moni maa lupasikin tukensa Luxemburgille aikaisessa vaiheessa. Vastavuoroisia äänestyslupauksia tarjottiin myös Suomelle jo aikaisin, mutta Suomi ei tarttunut ehdotuksiin. Kun Suomi palasi ehdotuksiin myöhempinä kampanjavuosina, olivat maat jo luvanneet äänensä muille.

Maat rakensivat kampanjoitaan hyvin eri tavoin.

Luxemburg myös kampanjoi aivan viime minuuteille saakka ja pyysi tukea sekä ensimmäiselle että seuraaville äänestyskierroksille. Suomi sen sijaan keskitti kampanjansa vain ensimmäisen kierroksen ääniin, mitä eräs haastateltava kuvasi myöhemmin virheeksi.

Siinä missä Luxemburgin kampanjaorganisaatio sekä ulkopoliittinen johto pysyi lähes samana koko kampanjan ajan, oli Suomella kaksi eri kampanjaorganisaatiota sekä useita eri pää- ja ulkoministereitä. Tämä aiheutti väistämättä epävakautta Suomen kampanjan jatkuvuuteen.

Luxemburgin kampanjassa käytettiin tehtäväänsä sitoutuneita poliitikkoja erityisen taitavasti, kun taas vastaavan jatkuvan poliittisen sitoutumisen koettiin puuttuneen Suomen kampanjasta, joka päätyi virkahenkilöstön ohjaamaksi.

Keskiössä panostukset YK:n toimintaan

Molemmat valtiot halusivat kampanjoissaan osoittaa, että niillä on riittävät resurssit neuvostossa toimimiseen: pieninä valtioina kummankin tuli näyttää, mitä tarjottavaa niillä olisi turvallisuusneuvostolle.

Siinä missä Luxemburg korosti kampanjaviesteissään senhetkisiä kontribuutioitaan YK:lle esimerkiksi taloudellisena panostuksena YK:n yleisbudjettiin, rauhanturvaamiseen ja kehitysyhteistyöhön, nojasi Suomen viesti sen historiaan luotettavana YK-toimijana etenkin rauhanturvaamisessa. Tämä näkyi myös maiden kampanjaesitteissä: Luxemburgin esite esitti ajankohtaista numeraalista tietoa, kun taas Suomen esite halusi ilmentää Suomen roolia rauhanturvaamisen ja -välityksen pioneerina sekä normien asettajana perustuen Suomen historialliseen rooliin rauhanturvaajien lähettäjänä.

Pieninä valtioina kummankin tuli näyttää, mitä tarjottavaa niillä olisi turvallisuusneuvostolle.

Kampanjavuosien aikaisia lukuja Suomen esitteessä ei kuitenkaan käytetty, mikä johtunee niiden alhaisesta määrästä. Suomi antoi siis itsestään nostalgisen ja menneisyyteen perustuvan kuvan, joka oli vahvassa ristiriidassa sen hetkisten panostusten kanssa.

Suomen taloudellinen tuki ei myöskään yltänyt Luxemburgin tasolle: Luxemburgin huomattava panostus takasi sen, että valtio saattoi puhua jo toteutuneesta tuesta, kun taas Suomi jäi lupailemaan sen toteutuvan tulevaisuudessa. Samalla Luxemburg todisti olevansa kokoaan suurempi toimija YK:ssa – ilman, että sanoi sitä ääneen. Luxemburg antoi itsestään kuvan aktiivisena YK-toimijana, kun taas kuva Suomesta nojasi aiempiin toimiin ja jäi taaksepäin katsovaksi.

Arvot osana kampanjaa

Resurssiensa ohella kummatkin valtiot halusivat ilmentää kampanjoissaan sitoutuneisuuttaan YK:hon – kuinka valtion aatteet, arvot ja tavoitteet istuivat yhteen YK:n aatteiden kanssa ja mitä arvoja valtio YK:ssa ajaisi?

Suomen kampanjaviestit olivat epäjohdonmukaisia ja vaatimattomia verrattuna Luxemburgin viesteihin – kysyttäessä suomalaiset haastateltavat eivät kyenneet nimeämään selkeitä teemoja kampanjassa. Luxemburgin teemat olivat selkeitä ja toistuivat paitsi haastatteluissa myös kampanjaesitteessä.

Suomen tappion jälkeen Kansainvälisellä rauhaninstituutilla (International Peace Institute) teetetyn tutkimuksen mukaan Suomen tappioon vaikutti ihmisoikeuksien ja tasa-arvon liiallinen korostaminen sekä ylimielinen ja ”besserwissermäinen” asenne. Tämä näkemys hyväksyttiin Suomessa laajalti selityksenä tappiolle. Tutkimuksemme kuitenkin osoittaa päinvastaista, sillä Luxemburg painotti kampanjassaan ihmisoikeuksia ja oikeudenmukaisuutta huomattavasti Suomea enemmän.

Ehkä Suomi oletti muiden tuntevan maan maineen, kun taas Luxemburg ilmaisi kampanjoidessaan maan arvot ja identiteetin selvästi.

Toisin kuin Suomi, Luxemburg päätti tietoisesti pitää kampanjassaan esillä myös poliittisesti herkkiä aiheita, kuten ihmisoikeuksia. Nämä arvot nähtiin osana Luxemburgin ulkopolitiikkaa ja identiteettiä, ja sen myötä olennaisena osana kampanjaa.

Suomi, kenties halutessaan välttää vaikutelmaa pohjoismaisesta viisastelusta tai ylenkatseesta, sen sijaan päätti olla korostamatta ihmisoikeuksia. Ehkä Suomi oletti muiden tuntevan maan maineen, kun taas Luxemburg ilmaisi kampanjoidessaan maan arvot ja identiteetin selvästi. Samalla se antoi selkeän kuvan siitä, miten maa toimisi turvallisuusneuvoston jäsenenä.

Pieni valtio voi olla pätevä

Kampanjoissaan valtiot halusivat myös osoittaa olevansa päteviä ja kyvykkäitä kantamaan turvallisuusneuvoston jäsenen velvollisuudet. Molemmilla valtioilla oli kokemusta vaativista kansainvälisistä tehtävistä, Luxemburgilla esimerkiksi EU:n puheenjohtajamaana ja Suomella myös turvallisuusneuvoston jäsenenä.

Suomi keskittyi osoittamaan pätevyyttään erityisesti rauhanturvaamisen ja -välityksen kautta. Luxemburg osoitti kuitenkin sisäistä kyvykkyyttään, eli poliitikkojen ja diplomaattien taitoja, Suomea tehokkaammin: luxemburgilaisilla poliitikoilla ja virkahenkilöillä kuvattiin olleen erityisen hyvät sosiaaliset ja verkostoitumistaidot.

Suomessa, toisin kuin monessa muussa maassa, poliittista vastustusta kampanjalle ei ollut. Kampanja nähtiin luonnollisena, jopa itsestään selvänä osana Suomen YK- ja ulkopolitiikkaa – ehkä juuri tästä syystä kampanjasta ei koskaan tullut kansallista prioriteettia kuten kilpakumppaneilla Luxemburgissa ja Australiassa.

Toisin kuin on esitetty, Suomen kampanja ei kaatunut liialliseen ihmisoikeuksien korostamiseen tai ”besserwisseriyteen”, päinvastoin; Luxemburg korosti liberaaleja arvoja huomattavasti Suomea enemmän.

Turvallisuusneuvostokampanja oli Suomen ulkopolitiikan ”business as usual” -toimintaa ilman suurta kansallista motiivia tai korkean tason poliittista sitoutumista. Luxemburgin merkittävä panostus ehdokkuuteen näkyi paitsi poliittisella tasolla, myös lähettämällä virkahenkilöstöä alueille, joilla sen diplomaattiset verkostot olivat ohuita.

Lopuksi voidaan todeta, että Suomen tappioon turvallisuusneuvostovaalissa ei ollut yhtä selittävää syytä, vaan useita, jotka kaikki osaltaan vaikuttivat lopputulokseen.

Suomen turvallisuusneuvostokampanja oli epäjohdonmukainen, ja Suomi antoi itsestään, luultavasti tahattomasti, ristiriitaisen maakuvan keskisuurena valtiona ja normien uudistajana, mikä ei vastannut käytännön todellisuutta. Kampanja ei koskaan saanut riittävää painoarvoa Suomen ulkopolitiikassa. Luxemburgin kampanja taasen oli hyvin onnistunut ja korkean tason poliittinen prioriteetti.

Toisin kuin on esitetty, Suomen kampanja ei kaatunut liialliseen ihmisoikeuksien korostamiseen tai ”besserwisseriyteen”, päinvastoin; Luxemburg korosti liberaaleja arvoja huomattavasti Suomea enemmän. Suomen kampanjaviestit ja arvot jäivät sen sijaan epäselviksi.

Anni Tervo on apulaisasiantuntija YK:n sihteeristössä teknologialähettilään toimistossa. Tämä teksti perustuu kirjoittajan aikaisempaan työhön ennen siirtymistä YK:n henkilöstöön ja ilmentää hänen henkilökohtaisia näkemyksiään. Teksti ei edusta YK:n sihteeristön virallista kantaa tai näkemystä.  

Artikkeli pohjaa Politiikka-lehdessä julkaistuun Keskustelua-artikkeliin numerossa 62:3 (3/2020).

Artikkeli on osa Tarja Sepän uraa juhlistavaa juhlajulkaisusarjaa Kansainvälinen yhteisö, ihmisoikeudet ja Yhdistyneet kansakunnat.

Artikkelikuva: Chickenonline / Pixabay

Julkaisu Miksi Suomea ei valittu YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen (1948) perintöä edustavat paitsi Yhdistyneiden kansakuntien alaiset ihmisoikeussopimukset myös alueelliset ihmisoikeusasiajärjestelmät, joiden kehittymisessä heijastuu sopimusten evolutiivinen luonne. Tässä kirjoituksessa tarkastelen YK:n ja eurooppalaisen ihmisoikeuskeskustelun vuoropuhelua. Tavoitteenani on vastata siihen, millä tavoin samat arvot jakavien toimijoiden yhteistyö on kansainvälisen ihmisoikeusjärjestelmän uskottavuuden kannalta välttämätöntä.

Käyn läpi YK:n ja eurooppalaisen ihmisoikeusvalvonnan välistä suhdetta erityisesti keskittyen siihen, miten vuoropuhelu ihmisoikeusmekanismien välillä turvaa ihmisoikeussuojan kehityksen ja millaisia haasteita nykyaika asettaa kansainvälisille ihmisoikeustoimijoille.

Sopimusten tulkinta ja kansainvälinen konsensus

Ihmisoikeusjärjestelmien menestys on perustunut siihen, että valtiot noudattavat ihmisoikeusvelvoitteita, ja että näiden velvoitteiden toteutumista valvotaan niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla. Valvontaelinten kannanottojen seurauksena jäsenvaltioilta edellytetään korjaavia toimenpiteinä muutoksia lainsäädäntöön, tuomioistuinten tulkintalinjoihin ja viranomaiskäytäntöihin. Yksittäiselle valittajalle loukkauksen perusteella maksetaan rahallinen korvaus ja mahdollisesti asia käsitellään uudelleen.

Tavoitteenani on vastata siihen, millä tavoin samat arvot jakavien toimijoiden yhteistyö on kansainvälisen ihmisoikeusjärjestelmän uskottavuuden kannalta välttämätöntä.

Toinen uskottavuuden edellytys on, että ihmisoikeussuoja on sisällöltään ajantasaista, ja että se antaa vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joita sopimusten laatimisen aikana ei vielä osattu ennakoida. Ihmisoikeussopimukset ovat eläviä asiakirjoja (living instrument), joita pitää tulkita tämän päivän olosuhteiden valossa.

Kansainvälisen ihmisoikeusjärjestelmän kehitys ei voi tapahtua tyhjiössä, vaan vuoropuhelu eri toimijoiden kesken ja uusien tulkintojen omaksuminen edellyttää, että niille on löydettävissä tukea vertailemalla erilaisia sopimuksia, muita kansainvälisiä dokumentteja ja tulkintakäytäntöä. Kansainvälisten valvontaelinten vuoropuhelun merkitys on lisääntynyt viime vuosikymmeninä.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) terminologiaan ovat vakiintuneet ne käsitteet, joilla kuvataan niin kansainvälisiä sopimuksia, julistuksia ja muita ei-sitovia asiakirjoja sekä muiden kansainvälisten toimijoiden tulkintakäytännöstä löytyviä tulkintalinjauksia. Kansainvälisen konsensuksen ja kansainvälisten trendien käsitteillä viitataan kansainväliseen ihmisoikeusverkostoon ja sen toimijoiden laatimiin sopimuksiin, suosituksiin ja tulkintakäytäntöihin.

Vuoropuhelu ihmisoikeusjärjestelmän eri toimijoiden kesken ja uusien tulkintojen omaksuminen edellyttää, että niille on löydettävissä tukea vertailemalla erilaisia sopimuksia, muita kansainvälisiä dokumentteja ja tulkintakäytäntöä.

EIT on korostanut, että sopimuksen tulkintaan vaikuttaa sopimuksen lisäksi muu kansainvälisen oikeuden kehitys. Ammattiyhdistysvapautta koskevassa Demir ja Baykara -tapauksessa EIT korosti, että sopimuksen tekstin tulkinnassa pitää ottaa huomioon kansainvälisen oikeuden vaatimukset, niitä koskevat tulkintaratkaisut sekä jäsenvaltioiden yhteisarvoja heijastava käytäntö.

EIT on turvautunut perusteluissaan kansainväliseen konsensukseen erityisesti silloin, kun se on uudistanut tulkintaansa vastaamaan tämän päivän olosuhteita. Kansainvälisen konsensuksen ja kansainvälisten trendien merkitys avasi uuden tulkintalinjan tapauksessa Christine Goodwin v. Yhdistynyt Kuningaskunta, kun EIT muutti aikaisempaa transseksuaalien oikeuksia koskevaa tulkintaa perustelemalla päätöstään kansainvälisillä trendeillä. EIT nojasi ratkaisunsa oikeuskäytäntöön ja lainsäädäntöön eri puolilla maailmaa perustaen näkemyksensä brittiläisen ihmisoikeusjärjestö Libertyn tekemään selvitykseen.

Vakavien ihmisoikeusloukkausten todentaminen

YK:n ja eurooppalaisten toimijoiden välisellä vuoropuhelulla on tulkinnan uudistamisen lisäksi muitakin tarkoituksia. Entistä tärkeämmäksi on muodostunut näytön rakentaminen vakavissa ihmisoikeusloukkauksissa. Yhteistyö muiden instituutioiden kanssa takaa pääsyn dokumentoituun tietoon ihmisoikeusrikkomuksista. Sitä tietoa tarvitaan erityisesti tilanteissa, joissa tieto ihmisoikeusloukkauksista ei ole saatavissa julkisista viranomaislähteistä.

Kun EIT arvioi El-Masri -tapauksessa terrorismista epäillyn valittajan siirtoa Makedoniasta eri puolille maailmaa, se saattoi tukeutua YK:n kidutuksen vastaisen komitean ja YK:n kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevaa yleissopimusta (KP-sopimusta) valvovan ihmisoikeuskomitean ratkaisuihin. Aineistoon kuului kannanottoja muun muassa YK:n ihmisoikeusvaltuutetulta sekä YK:n mielivaltaisia pidätyksiä koskevan työryhmän raportista.

YK:n piirissä kerätty tieto auttoi saamaan eurooppalaiset valtiot vastuuseen salaisista vankiloista.

Kyse oli erilaisista salaisista vankiloista ja kuulustelukeskuksista, joista ei ollut olemassa virallisia tietoja. Kansainvälisten valvontaelinten kannanottojen, tiedotusvälineiden tietojen ja kansainvälisten järjestöjen näkemysten avulla EIT pystyi osoittamaan valittajan kertomuksen todenmukaisuuden.

YK:n piirissä kerätty tieto auttoi myös saamaan eurooppalaiset valtiot vastuuseen salaisista vankiloista. EIT:n ratkaisemassa tapauksessa Al Nashiri v. Puola (24.7.2014) viitataan muun muassa YK:n ihmisoikeusraportoijien tekemään tutkimukseen sekä YK:n ihmisoikeuskomitean määräaikaisraportoinnin yhteydessä Puolaa koskeviin havaintoihin.

YK:n valvontaelimet edellyttivät Puolaa selvittämään pikaisesti, miten viranomaiset olivat olleet osallisina tehtyihin vankilentoihin ja salaisiin vankiloihin, ja saada tekoihin syylliset rikosoikeudelliseen vastuuseen. EIT päätyi saamansa näytön perusteella toteamaan Puolan rikkoneen kidutuksen kieltoa, kun se avusti CIA:ta terrorismin vastaisessa sodassa tietäen vankien kuuluisteluihin ja siirtoihin liittyvän riskin joutua kidutetuksi.

Mitä uutta YK:n ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vuoropuhelu tarjoaa ihmisoikeuksien kehitykselle?

Uudet ihmisoikeustulkintaa eteenpäin vievät tulkintaratkaisut leviävät teknologian avulla entistä nopeammin ja entistä laajemmin. Hyvä esimerkki on Alankomaiden korkeimman oikeuden ratkaisema ilmastotapaus Urgenda, joka inspiroi eurooppalaisen tai jopa globaalin ihmisoikeustulkintalinjan suuntaa ilmastonmuutoksen torjunnassa. Tuomiossa Alankomaiden hallituksen edellytettiin ryhtyvän merkittäviin päästövähennyksiin, jotta sen toiminta olisi ihmisoikeusvelvoitteiden mukainen. Aikaisemmin vastaava muutos olisi vaatinut vuosikymmenien työn konferensseissa ja neuvottelupöydissä.

Onko tilanne muuttunut pysyvästi siten, että institutionaalisten yhteyksien merkitys on samalla pienentynyt? Todennäköisesti ei, sillä YK-lähtöisen tulkinnan merkitys eurooppalaisille toimijoille on edelleen kiistaton. Esimerkiksi nuorten ilmastonmuutosta koskevia ihmisoikeuskanteita on nyt vireillä niin YK:n piirissä kuin EIT:ssä. Näissä vaaditaan valtioita vastuuseen niiden harjoittamasta liian leväperäisestä ilmastopolitiikasta, joka vaarantaa muun muassa lasten ja nuorten terveyden ja heikentää merkittävästi nuorten elinolosuhteita.

YK:n lapsen oikeuksien komitealle on tehty valitus ja vastaavasti EIT:ssä on käsittelyssä portugalilaisten nuorten tekemä valitus 33 Euroopan maata vastaan. Ilmastonmuutosta ei ratkaista yksittäisillä ratkaisuilla, mutta ne ovat osaltaan viitoittamassa tietä jäsenvaltioille ottamaan ilmastonmuutoksen asettamat vaatimukset vakavasti ja ryhtymään aktiivisiin toimiin, joilla kansainvälisten ilmastosopimusten asettamat tavoitteet saavutetaan.

Valtioita vaaditaan vastuuseen niiden harjoittamasta liian leväperäisestä ilmastopolitiikasta, joka vaarantaa muun muassa lasten ja nuorten terveyden ja heikentää merkittävästi nuorten elinolosuhteita.

Toinen kiinnostava vuoropuhelun alue liittyy uusien ihmisoikeussopimusten vaikutukseen Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) tulkintaan. Sopimuksen tekstin muuttamisen sijaan tulkinnan kehittämisellä päästään samaan lopputulokseen, mutta se edellyttää tukea muilta toimijoilta. Viittaukset muihin kansainvälisen oikeuden instrumentteihin toimivat perusteena tulkinnan muutokselle.

Esimerkiksi YK:n vammaisten oikeuksien yleissopimuksen (CRDP) merkitys ilmenee tuoreissa syrjintätapauksissa, joissa EIT:n mukaan vammaisen oikeuksia ei ole otettu riittävästi huomioon. Turkkilaisessa tapauksessa Enver Şahin (30.1.2018) vammaisen henkilön oikeutta saada opetusta tarkasteltiin EIS 14 artiklan tulkinnan kautta. Euroopan ihmisoikeussopimus turvaa oikeuden opetukseen 1 lisäpöytäkirjan 3 artiklassa, mutta sopimus ei sisällä erityistä mainintaa positiivisesta syrjinnästä. EIT korosti ratkaisussa kansainvälisessä kehityksessä tapahtunutta muutosta, joka asettaa yhdistää syrjinnän torjumiseen inklusiivisen opetuksen tunnustamisen.

Kun EIS:ta luetaan vammaisten oikeuksien sopimuksen valossa, jäsenvaltioille muodostuu velvoite turvata inklusiivisen opetuksen toteutuminen. Ratkaisevaksi seikaksi EIT nosti CRDP:n sisältämän kohtuullisen mukautuksen käsitteen (reasonable accommodation), joka tarkoittaa vammaisten yhdenvertaisuuden turvaamista edistäviä toimia esimerkiksi mahdollistamalla tämän liikkuminen.

EIT päätyy ratkaisussaan siihen, että niin akateemiset instituutiot kuin tuomioistuimet ovat laiminlyöneet positiiviset velvoitteensa, eivätkä ole turvanneet sitä, että opiskelija voisi jatkaa opintojaan yhdenvertaisesti muihin opiskelijoihin nähden. Uusi tulkinta ei olisi ollut mahdollista ilman vahvaa institutionaalista tukea, jonka tuore YK:n sopimus antaa.

Mitä kansainvälinen ihmisoikeusvuoropuhelu meille opettaa?

Ihmisoikeusjärjestelmien välinen vuoropuhelu on edellytys sille, että ihmisoikeussopimusten tarjoama suoja säilyy vahvana ja elinvoimaisena. Kansainvälisen konsensuksen ja kansainvälisten trendien kautta voidaan perustella uusia tulkintoja. Dialogin avulla voidaan käsitellä suuria, maailmanlaajuisia ihmisoikeusongelmia, kuten aseellisia konflikteja ja ilmastonmuutosta.

Se on myös edellytys sille, että kaikkein vakavimmat ihmisoikeusloukkaukset saadaan dokumentoitua. Ilman kansainvälisen yhteisön tukea ei yksikään valvontajärjestelmä voi toimia tehokkaasti. Tarja Sepän väitöskirjaa mukaillen, jos kansainvälinen ihmisoikeusvuoropuhelu toimii niin kuin sen pitäisi, se samalla tarkoittaa myös muutosta kohti entistä parempaa ihmisoikeussuojaa.

Ilman kansainvälisen yhteisön tukea ei yksikään valvontajärjestelmä voi toimia tehokkaasti.

Oikeuden ja politiikan välinen yhteys on nykyaikana tunnustettu. Minulla on ollut etuoikeus vetää Tarja Sepän kanssa ”Oikeus ja politiikka” -seminaaria ja muita ihmisoikeuskursseja Tampereen yliopistossa kymmenen vuoden ajan. Tarjan opetuksen keskiössä ovat ihmisoikeuksien ja rauhan teemat. Olen oppinut Tarjalta paljon yhteisten kurssien aikana. Seminaarin päätteeksi Tarja on palannut opiskelijoiden kanssa siihen, mitä on opittu: pedagogisena tavoitteena on lisätä opitun ymmärrystä.

Olemmeko ymmärtäneet, mistä kansainvälisessä ihmisoikeusvuoropuhelussa on pohjimmiltaan kysymys? Juhlapuheissa toistuu vaatimus ihmisoikeusperustaisesta päätöksenteosta, mutta pinnan alla on myös huolestuttavaa ymmärtämättömyyttä. Loppujen lopuksi oppi on hyvin yksinkertainen, jos luemme YK:n peruskirjaa ja Euroopan neuvoston perussääntöä. Ihmisoikeuksien kunnioittaminen on kansakuntien rauhanomaisen yhdessäolon perusta, jota kansainvälisten järjestöjen tulee toimillaan edistää.

Jukka Viljanen on Tampereen yliopiston julkisoikeuden professori, joka on erikoistunut ihmisoikeustutkimukseen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytäntöön. Hän on ihmisoikeusvaltuuskunnan jäsen ja ALL-YOUTH osahankkeen johtaja. (SA päätökset 336548, 336550)

Artikkeli on osa Tarja Sepän uraa juhlistavaa juhlajulkaisusarjaa Kansainvälinen yhteisö, ihmisoikeudet ja Yhdistyneet kansakunnat.

Julkaisu Ihmisoikeusvuoropuhelusta YK:n ja eurooppalaisten järjestelmien välillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansainvälisen politiikan oppialalla on tapana reagoida nopeasti kansainvälistä yhteisöä koskeviin impulsseihin, olivat ne sitten taloudellisia, poliittisia tai sotilaspoliittisia luonteeltaan. Vaikka ensisilmäyksellä monet kansainvälisten suhteiden teorioista poimitut näkökulmat vaikuttavat vastaansanomattomilta, ensireaktioista on vähitellen siirrytty kriittisen tutkimuksen kautta paremmin aikaa kestäviin tulkintoihin.

Näin on ilmeisesti käymässä myös nykyisen koronapandemian kansainvälisiä suhteita koskettavassa kommentoinnissa. Varhaisissa kommenteissa toistettiin varsin sovinnaisia käsityksiä kansainvälisten suhteiden luonteesta.

Ensireaktioista on vähitellen siirrytty kriittisen tutkimuksen kautta paremmin aikaa kestäviin tulkintoihin.

Tällä en kuitenkaan viittaa niihin ansiokkaisiin artikkeleihin, joilla suomalaiset tutkijat problematisoivat kooronaviruspandemiaa kansainvälisenä ja poliittisena kysymyksenä viime kevään Kosmopolis-julkaisussa. Viittaan niihin kommentteihin, joita erilaiset ajatushautomot ja mediakommentaattorit, mutta myös ansioituneet tutkijat, kuten Harvardin yliopiston professori Stephen M. Walt, julkilausuivat pandemiatoimenpiteiden alkumetreillä.

Koronaviruspandemia valtioiden ristiriitaisten etujen osoittajana

Ensimmäisiä kommentteja leimasi suoraviivaisuus. Ne korostivat sitä, kuinka koronakriisi on vahvistanut realistisen teorian merkitystä kansainvälisen politiikan ensisijaisena selittäjänä.

Syyt näkökulman vahvistumiselle olivatkin ilmeisiä. Ensinnäkin valtiot ja istuvat hallitukset ovat näyttäytyneet keskeisinä toimijoina kriisin tukahduttamisyrityksissä. Näissä toimissa valtiot ovat sivuttaneet kansainvälisen yhteistyön asettaessaan kansallisen edun yhteisten etujen edelle ja puolustaessaan kansallista itsemääräämisoikeuttaan pandemian tukahduttamisessa.

Toiseksi suurten valtioiden kilpailu niin rokotteesta, kuin myös kansainvälisestä asemasta, korostui epidemian muuttuessa pandemiaksi. Kolmanneksi kansallisen rajaliikenteen valvonta on korostunut karanteenitoimenpiteiden yhteydessä. Sen yhteydessä solidaariset arvot, vapaa liikkuvuus, yksilön oikeudet ja ihmisoikeudet on siirretty sivuun odottamaan parempia aikoja.

Solidaariset arvot, vapaa liikkuvuus, yksilön oikeudet ja ihmisoikeudet on siirretty sivuun odottamaan parempia aikoja.

Lopuksi vielä kansainväliset instituutiot ja organisaatiot, vallitsevan ajattelun mukaan, ovat menettäneet merkityksensä tai sitten toimivat vain vahvimpien valtioiden käsikassaroina. Esimerkkeinä tästä ovat olleet yhtäältä Maailman terveysjärjestön (WHO) ja toisaalta EU:n roolit koronakriisin aikana.

Edellä kuvatut kehityskulut ovat olleet maailmanlaajuisia ja koskeneet yhtä hyvin kehittyviä kuin kehittyneitä maita, kuten Euroopan unionin jäsenmaita. Unionin jäsenmaiden kansalliset toimet, mukaan lukien Schengen-sopimuksen jäädyttäminen, ovat edelleen korostaneet kansallisvaltioiden merkitystä ja kansainvälisen yhteistyön ja yhteisten instituutioiden vähäistä merkitystä. Kaiken kaikkiaan pandemian rajoittamisessa valtioiden toimenpiteet korostavat niiden omia ja valtioiden välillä olevia ristiriitaisia intressejä.

Kansainvälinen yhteisö ja pandemian säätely

Kuitenkin edellä esitetty raadollinen kuva kansainvälisten suhteiden luonteesta alkaa hämärtyä, kun pandemian torjuntaa tarkastellaan lähemmin. Ennen kaikkea kansallisvaltioiden rationaalisia, valtaan perustuvia päätöksiä korostava näkemys osoittautuu vähintäänkin puutteelliseksi, kun poliittisia ratkaisuja tarkastellaan laajemmassa, vakiintuneiden yhteiskunnallisten käytäntöjen ja kansainvälisten instituutioiden rajaamassa kontekstissa. Uusi kirkastunut kuva ei sinänsä kumoa valtiota keskeisenä toimijana kansainvälisessä politiikassa, eikä valtasuhteita kansainvälisessä järjestelmässä, mutta tuo esiin rajat – ja myös mahdollisuudet – valtion toiminnalle.

Ensimmäinen huomio on, että valtiot reagoivat hyvin yhteneväisesti pandemian torjunnassa. Karanteeni epidemian rajoituskeinona on vanha ja yleinen yhteiskunnallinen käytäntö maailmanlaajuisesti. Siihen turvautumista ei sellaisenaan voi pitää osoituksena valtion korostetusta roolista kansainvälisessä politiikassa, vaikka siihen liittyy perusoikeuksien rajoittamisen ohella useita julkista valtaa korostavia piirteitä.

Kansallisvaltioiden rationaalisia, valtaan perustuvia päätöksiä korostava näkemys osoittautuu vähintäänkin puutteelliseksi, kun poliittisia ratkaisuja tarkastellaan laajemmassa, vakiintuneiden yhteiskunnallisten käytäntöjen ja kansainvälisten instituutioiden rajaamassa kontekstissa

Toimiva karanteeni, joka on asetettu valtion oikeusjärjestyksen mukaisessa järjestyksessä, on osoitus vahvasta yhteiskunnasta ja julkisesta hallinnosta, eikä sellaisenaan osoita valtion muuttunutta tai vahvistunutta luonnetta kansainvälisessä politiikassa.

Koska käytäntö koskee erityisesti valtion ulkopuolelta tulevaa matkustamista, karanteenisäännöt ovat samankaltaisia eri maissa. Maailman terveysjärjestön toimesta sääntöjä on yhdenmukaistettu useita kertoja toisen maailmansodan jälkeen osana kansainvälistä terveyssäädöstöä (IHR: International Health Regulation).

Karanteenin teknisen ja käytännöllisen säätelyn lisäksi IHR:n karanteenisääntöjä ohjaavat myös ihmisoikeusnäkökannat. IHR:n ohjeiden mukaan ihmis- ja perusoikeuksia voidaan rajoittaa vain siinä määrin, kun se on ehdottoman välttämätöntä. IHR:n säätelyä tukevat niin sanotut Syracusan periaatteet, jotka ovat poikkeusoloja koskeva lisäys YK:n kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevassa sopimuksessa.

Valtion rajojen osittainen sulkeminen viruksen leviämisen torjunnassa kietoutuu yhteen yksilön perusoikeuksien ja valtion itsemääräämisoikeutta korostavien näkökulmien kanssa.

Itse asiassa WHO on muokannut näitä sääntöjä niin, että laajamittaisia karanteeneja voitaisiin välttää. IHR:n säännöt ja Syracusan periaatteet on otettu huomioon myös EU:n linjauksissa kuin myös sen jäsenmaiden politiikkalinjauksissa, mukaan lukien Suomen hallituksen koronarajoituksiin liittyvät toimet.

Kuinka sitten kansanterveydellä perustellut valtioiden koronarajoitustoimenpiteet ovat sovitettavissa yhteen kansainvälisten ihmis- ja perusoikeussäätelyn kanssa? Kansainvälisessä yhteisössä vahvistui AIDS-epidemian yhteydessä normi oikeudesta terveyteen yhtäältä osana perus- ja ihmisoikeuksia ja toisaalta valtion oikeutena poiketa kansainvälisistä kauppasopimuksista, kun pyritään torjumaan vakavia kansanterveydellisiä uhkia.

Normiin vedoten valtion rajojen osittainen sulkeminen viruksen leviämisen torjunnassa kietoutuu yhteen yksilön perusoikeuksien ja valtion itsemääräämisoikeutta korostavien näkökulmien kanssa. Koska valtiot ovat vedonneet pyrkimykseensä suojella kansalaistensa terveyttä, ei kansainvälisessä yhteisössä vapaata liikkumista rajoittavia toimia ole vakavasti kyseenalaistettu koronaviruspandemian aikana.

Valtiot, organisaatiot ja instituutiot uusintavat kansainvälistä säätelyä ja sen normistoa

On todennäköisesti hedelmällisempää pohtia sitä, kuinka kansainvälinen regulaatio kehittyy pandemian yhteydessä ja kuinka se muokkautuu valtioiden välisessä vuorovaikutuksessa, kuin pitäytyä todistelemaan pelkästään valtioiden välisten intressien konfliktista luonnetta. Intressien ristiriita ja kansainvälisen yhteisön valtasuhteet ovat luonnollisesti olemassa. Tämän osoittaa jo se, että köyhimmät kehitysmaat joutuvat odottamaan koronavirusrokotetta paljon kauemmin kuin rikkaat.

Nämä ristiriidat eivät ei kuitenkaan alleviivaa valtion roolin kasvua ja kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestelmän heikentymistä pandemian seurauksena. Yhtä todennäköinen kehityskulku kuin valtion roolin kasvu on myös kansainvälisten instituutioiden ja organisaatioiden merkityksen voimistuminen, kun pandemian jälkeen ryhdytään pohtimaan tulevien pandemioiden torjumista.

Yhtä todennäköinen kehityskulku kuin valtion roolin kasvu on myös kansainvälisten instituutioiden ja organisaatioiden merkityksen voimistuminen, kun pandemian jälkeen ryhdytään pohtimaan tulevien pandemioiden torjumista.

Normien ja instituutioiden muokkautumista koskeva pohdinta oli keskeistä myös Tarja Sepän palkitussa väitöskirjassa, jossa tarkasteltiin Yhdistyneiden kansakuntien roolia sen pyrkiessä estämään siviiliväestöön kohdistuvat laajamittaiset julmuudet. Tutkimuksen keskeinen huomio oli, että huolimatta suurvaltojen valtaintresseistä YK:n turvallisuusneuvoston ja siihen liittyvien elimien toiminnassa, turvallisuusneuvosto ja YK:n muut elimet muokkasivat YK:n kehittymässä olevaa suojeluvastuun periaatteiden ja uusien normien ja käytäntöjen kehittymistä ja uudelleen tuottamista.

On siis syytä uskoa, että samankaltaisia kehityskulkuja, joissa kansainväliset normit ja instituutiot muotoutuvat uudelleen sekä uusia yhteisiä kansainvälisiä käytäntöjä syntyy, syntyy myös koronapandemian torjunnan ja tukahduttamisen puitteissa.

Eero Palmujoki on yliopistonlehtori ja kansainvälisen politiikan dosentti Tampereen yliopiston Johtamisen ja talouden tiedekunnassa.

Artikkeli on osa Tarja Sepän uraa juhlistavaa juhlajulkaisusarjaa Kansainvälinen yhteisö, ihmisoikeudet ja Yhdistyneet kansakunnat.

Julkaisu Koronaviruspandemia ja kansainvälinen yhteisö ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.