Politiikasta-raati: Ilmastokriisin pedagogia

Lukuaika: 15 min.

Ilmastokriisi saa nuoret sekä toimimaan että synnyttää heissä huolta. Poliittisen järjestelmän kyky vastata kriisiin tulee määrittämään nuorten aktivismia. Politiikasta-raadin aiheena koulu, kasvatus, nuoret ja ilmastokriisi.

Kokemus ilmastokriisistä säteilee entistä laajemmalle yhteiskuntaan. Ruotsalaisen Greta Thunbergin 15-vuotiaana aloittama ilmastokriisiin huomiota kiinnittävä koululakko on ollut esillä paljon mediassa.

Thunbergin puhe YK:n ilmastohuippukokouksessa syyskuussa 2019 välittää kriisin välittömyyttä ja toimien välttämättömyyttä nuoren näkökulmasta.

Politiikasta-lehden Politiikasta kouluissa -kouluvierailuilla, joissa tutkija tuo yläkoulun tai lukion tunneille tutkimuksen näkökulmaa ajankohtaiseen aiheeseen, on huomattu, että juuri ilmastokriisi herättää paljon kysymyksiä oppilaissa – nuorissa ja lapsissa. Kysymyksiin ei ole kuitenkaan ollut helppo yksiselitteisesti vastata.

Ilmastokriisi on tuonut poliittisen toiminnan lähemmäs nuoria tavalla, johon esimerkiksi vuonna 2008 alkanut finanssikriisi tai 1990-luvun talouslama, joiden läpi heidän vanhempansa elivät, ei kyennyt. Voidaan kenties puhua jopa sukupolvikokemuksesta.

Ilmastokriisin aiheuttaman poliittisen aktivoitumisen tahaton mutta positiivinen sivuseuraus on ollut nuorten mielenkiinnon lisääntyminen politiikkaa kohtaan. Myytti suomalaisten nuorten poliittisesta passiivisuudesta on tässä suhteessa murrettu.

Monet nuoret ovat jo yhteiskunnallisia toimijoita, mutta kysymys onkin tuntunut olevan siitä, onko heidän aktivoitumisensa ollut tervetullutta – etenkin ilmastokriisiin liittyen.

Ilmastokriisin yhteydessä poliittinen aktivoituminen on ollut paitsi nopeaa myös intensiivistä. Kyse ei ole abstraktista kysymyksestä, vaan hyvin käytännöllisestä toiminnasta. 27.9.2019 järjestetty kansainvälinen ilmastolakko näkyi Suomessakin usealla paikkakunnalla, ja oppilaat saattoivat joissain kouluissa saada päivän vapaaksi koulutyöstä.

Ilmastokriisin aiheuttama huoli vaatii vuorovaikutuksellista keskustelua, jossa nuoria kuunnellaan asiallisesti.

Poliittisen järjestelmän kyky vastata kasvavaan ilmastokriisiin tulee määrittämään nuorten poliittisen aktivismin muotoa. Paineet kasvavat, kun koulussa ja kotona entistä nuoremmat lapset kysyvät opettajiltaan tai vanhemmiltaan ilmastokriisistä.

Ilmastokriisin aiheuttama huoli – jopa ahdistus – vaatii vuorovaikutuksellista keskustelua, jossa nuoria kuunnellaan asiallisesti. On tärkeää, että ei ainoastaan kuulla vaan myös aidosti kuunnellaan.

Tässä Politiikasta-raadissa keskustelee Politiikasta-lehden kysymyksiä esittävän vastaavan päätoimittaja Mikko Poutasen ohella neljä jäsentä: Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen ja BIOS-tutkimusyksikön tutkija Emma Hakala, Tampereen yliopiston kasvatustieteen professori Veli-Matti Värri, joka on myös julkaissut kirjan Kasvatus ekokriisin aikakaudella, Hämeenlinnan Vuorentaan alakoulun rehtori Kristiina Ahola ja entinen Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen ja Kuopion lyseon lukion lehtori Miika Raudaskoski.

Ensimmäinen kysymys liittyy ilmastokriisin ilmiselvään poliittisuuteen. Miten ilmastoasiat voivat toimia keinona ymmärtää politiikkaa? Millaista poliittista aktivismia esimerkiksi ilmastolakko teidän mielestänne edustaa?

Emma: Varmasti voi ajatella, että ilmastokriisi on toiminut samanlaisena poliittisena herättäjänä kuin historiallisesti vaikkapa ydinvoiman vastustus. Sitä ei mitenkään voi nähdä irrallisena erilaisista poliittisista ja taloudellisista intresseistä.

Siten pyrkimys ymmärtää ilmastokriisiin liittyvää keskustelua ohjaa miltei väkisin vaikkapa energiapolitiikan kaltaisten yhteiskunnallisten kysymysten pariin. Julkisessa keskustelussa tätä käytetään jostain syystä usein mitätöimään ilmastokriisiin liittyvää aktivismia ”ainahan nuoriso on protestoinut” -tyyliin.

Itse näkisin tämän pikemmin osoituksena siitä, että poliittinen aktivismi on yhä potentiaalinen toimintakeino silloin, kun asiaa pidetään tärkeänä ja poliittisten päättäjien toimintaa tehottomana. Kyllähän esimerkiksi nuorten ilmastolakot ovat osaltaan luoneet painetta päätöksentekoon.

Veli-Matti: Olen samoilla linjoilla. Ilmastokriisin tiedostamisesta tullee sukupolvikokemus, joka jättää pysyvän ”muistijäljen” varhaisnuoruuttaan ja nuoruuttaan elävien keskuuteen.

Parhaassa tapauksessa tämä muutos luo painetta myös poliittisiin päätöksiin ja ylikulutusta ruokkivaan talousajatteluun.

Tämä sukupolvikokemus muuttaa samalla niin sanottua sosiaalista kontrollia, siis sitä, mitä pidetään kollektiivisesti hyväksyttävänä, toivottavana ja tavoittelemisen arvoisena sekä vastaavasti paheksuttavana, ei-toivottavana ja kartettavana.

Parhaassa tapauksessa tämä muutos luo painetta myös poliittisiin päätöksiin ja ylikulutusta ruokkivaan talousajatteluun.

Ilmastotietoisuuden abstraktiotaso on kuitenkin erilainen kuin aiemmissa yhteiskunnallisissa liikkeissä. Sukupolvikokemuksena ilmastokriisin tiedostaminen ei jääne ainoastaan sosiaalisessa mediassa peukutettavaksi identiteettipolitiikaksi, vaan se voi avata yleisesti poliittisuuden luonnetta.

Se voi herättää laajempaan tietoisuuteen siitä, ettei ekologinen kriisi ole riippumaton globaalin talousjärjestelmän epätasa-arvoisista valta- ja omistusrakenteista ja niitä ylläpitävistä uskomuksista. Samalla siitä voi oppia, kuten Ville Lähde sanoisi, että on paljon ”liikkuvia osia” eivätkä samanlaiset ratkaisut päde kaikkialla.

Kristiina: Omalta osaltani on ollut jopa hätkähdyttävää seurata ilmastokriisiin liittyvää tietoisuuden kasvua alakouluikäisten parissa. Viime vuonna kuudennen luokan ymmärrys ilmastokriisistä ja sen poliittisesta luonteesta ja etenkin näiden lasten kyky käydä hyvin argumentoituja keskusteluja aiheeseen liittyen yllätti minut täysin.

Lapsia ja nuoria on ehkä perinteisesti pyritty suojelemaan ilmastokriisin kaltaisilta uhkakuvilta, mutta tosiasia on se, että tämän päivän nuoret elävät ja hengittävät käynnissä olevaa ilmastonmuutosta ja ovat siitä kivuliaankin tietoisia.

Vaikka lapset voivat tulla tietoisiksi monenlaisistakin poliittisista kysymyksistä, ilmastonmuutos vaikuttaa olevan nykyään se ensimmäinen.

Tämän päivän nuoret elävät ja hengittävät käynnissä olevaa ilmastonmuutosta ja ovat siitä kivuliaankin tietoisia.

Omasta näkökulmastani ilmastonmuutos on täten erittäin merkittävä ja tärkeä aihepiiri käsitellä jo alakouluikäisten kanssa. Ilmastokriisi ja sen pysäyttämiseksi tehtävien poliittisten ratkaisujen riittämättömyys herättää jo hyvin nuorissa lapsissa luontaisesti kysymyksiä siitä, miten poliittinen koneisto yhteiskunnassamme oikein toimii – tai on toimimatta.

Tänä vuonna neljäsluokkalaisten kanssa asiaa käsitelleenä voin sanoa, että ilmastoaktivismille ja yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle on näissä nuorissa vahvaa potentiaalia.

Miika: Ilmastonmuutokseen ja sitä ympäröivään keskusteluun liittyy paljon mielenkiintoisia poliittisia tulokulmia. Lukion oppikirjoissa politiikka määritellään edelleen usein yhteisten asioiden hoitamiseksi tai kamppailuksi vallaksi.

Yhteiskuntaopin opetuksen keskeisenä teemana on tämän näkökulman laajentaminen yhteiskunnan kehittämiseen, ideologioiden ja arvojen edistämiseen sekä kaiken poliittisuuteen. Ilmastonmuutoskeskustelussa korostuvat mielestäni politiikan eri puolet konkreettisesti ja opetuksen näkökulmasta hedelmällisesti.

Lihan korvaaminen soijalla, maidon kaurapohjaisilla tuotteilla tai tuontiruoan sijaan kotimaisen suosiminen eivät olekaan enää vain arkipäivän valintoja ruokakaupassa, vaan ne saavat poliittisen merkityksen.

Ilmastonmuutokseen reagointi tarjoaa opiskelijoille kosketuspinnan ”kaiken” poliittisuuteen.

Siinä missä kauppareissulla kauppaketjun valitseminen oli arjen poliittisuutta vuosikymmeniä sitten, tarjoaa ilmastonmuutokseen reagointi opiskelijoille tutumman kosketuspinnan ”kaiken” poliittisuuteen.

Vastaavasti ilmastolakkoilu yhtenä kansalaisvaikuttamisen muotona tai ilmastopolitiikan korostaminen omissa puoluevalinnoissa täydentävät politiikan kenttää. Arjen poliittisuuden rinnalla voimme käyttää perinteisiä demokraattisen yhteiskunnan vaikutuskeinoja.

Entä miten ilmastokriisi ilmenee nuorten keskuudessa teidän kokemuksenne mukaan? Haluavatko nuoret (ja lapset) keskustella ilmastokriisistä – kotona tai koulussa?

Miika: Siellä missä kaksi tai useampi lukio-opettajia kokoontuu, puhe siirtyy kovin helposti siihen, kuinka opiskelijoiden heterogeenisyys on lisääntynyt. Yhteiskuntaopin osalta kiinnostus ja tietämys ympäröivää maailmaa kohtaan ei ole tässä suhteessa poikkeus.

Oman kokemukseni perusteella ilmastonmuutos on muiden aikamme suurten poliittisten ilmiöiden, kuten maahanmuuton tai hyvinvointivaltion kriisin, ohella voimakkaasti ajatuksia jakava. Harvoin omassa työssäni törmään ilmastodenialismiin, mutta suhtautumisessa on nähtävissä selkeää jakoa.

Ilmastoahdistus ja huoli maapallomme tulevaisuudesta on osalle opiskelijajoukosta todella iso kysymys, jonka edessä joko tartutaan toimeen tai uhataan kyynistyä. Toisessa päässä on joukko, joka ei koe juurikaan kiinnostusta keskustella ilmastoasioista tai joka pitää niitä tällä hetkellä yhdentekevinä.

Koulu on keskeinen foorumi, jossa nuorilla on mahdollisuus tuoda mielipiteensä, ajatuksensa ja huolensakin turvallisessa ympäristössä esiin.

Keskustelutarvetta selkeästi on, ja useissa oppiaineissa ilmastokriisistä on luontevaa keskustella osana kurssisisältöjä. Huoli maapallon tulevaisuudesta ei saa kuitenkaan kaatua liiaksi nuorten syliin, koska heidän vaikutusmahdollisuutensa laajempiin poliittisiin muutoksiin ovat vielä rajalliset.

Kuten Kristiina toteaa, opettajilla on oma vastuunsa tukea toivon ja vaikuttamisen merkitystä myös tämän kriisin yhteydessä. Koulu on yksi keskeinen keskustelufoorumi, jossa nuorilla on mahdollisuus tuoda mielipiteensä, ajatuksensa ja huolensakin turvallisessa ympäristössä esiin.

Kristiina: Oman kokemukseni mukaan lapsilla ja nuorilla on erittäinkin voimakas tarve keskustella ilmastokriisistä. Alakouluikäisten parissa en edes tunnista tuota Miikan kuvaamaa voimakasta jakautumista kahteen leiriin, vaan kyseessä on hyvinkin kollektiivinen huoli.

Itse koenkin tärkeäksi juuri sen, että asiasta annetaan lapsille mahdollisuus keskustella ja purkaa turhautumistaan. Ennen kaikkea annetaan tilaa myöskin toivolle ja paremman tulevaisuuden ideoinnille, jottei Miikan kuvaamaa kyynistymistä pääsisi syntymään.

Jo nuoret kokevat usein, että aiemmat sukupolvet ovat luoneet ongelman, jonka ratkaisemiseksi ei kuitenkaan ole liiemmin annettu eväitä.

Vaikka lapset tätä eivät ehkä vielä hahmota, jo nuoret kokevat usein, että aiemmat sukupolvet ovat luoneet ongelman, jonka ratkaisemiseksi ei kuitenkaan ole liiemmin annettu eväitä. He tietävät, että tilanne näyttää pahalta, mutta ainakin vielä alakouluikäisten kohdalla toiveikkuus siitä, että asioille on vielä jotain tehtävissä, on vahvaa.

Amazonin metsäpalot olivat tämän syksyn suuri puheenaihe, ja jo neljäsluokkalaisten kanssa aihetta tuli käsiteltyä runsaasti. Luokaltani useampi oppilas osallistui ilmastolakkoon ja kirjoitelmien aiheissa vilisi ilmastosankareita sammuttamassa metsäpaloja ja pysäyttämässä ilmastokriisiä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.

Tällaisten lasten ja nuorten kanssa kun viettää päivänsä, alkaa väkisinkin uskoa siihen, että maailma on vielä pelastettavissa. Meillä aikuisilla on vain käsillämme äärimmäisen suuri vastuu huolehtia siitä, että vaalimme tätä nuorten toiveikkuutta, rikasta mielikuvitusta ja vaikuttamisaktiivisuutta.

Veli-Matti: Olen etuoikeutettu saadessani olla yhteistyössä yliopistolla valveutuneiden nuorten kanssa. Omassa tiedekunnassani suuri osa opiskelijoista kokee ilmastokriisin kaikkein suurimpana ongelmana, joka vaikuttaa ratkaisevasti myös heidän tulevaisuuteensa. Opiskelijat eivät ole vaipuneet toimettomuuteen ja epätoivoon.

Pääosin nuorista naisista koostuva opiskelijoiden aktiivinen ydinjoukko on ryhtynyt tiedekuntamme ”kansalaisvaikuttajiksi”. He ovat perustaneet Ylätaso-nimisen keskustelutilaisuuksien sarjan, jossa demokraattisen dialogin ideaaleja vaalien käsitellään elämänmuotomme perustavia kysymyksiä ekologiatietoisen kasvatuksen näkökulmasta.

Ryhmä on saanut toiminnalleen myös rahoitusta Koneen Säätiöltä ja tunnustuksen Tampereen yliopistolta. Toukokuussa 2020 ryhmä järjestää kansainvälisen ekologisen kasvatuksen konferenssin.

Työurani aikana en ole aiemmin kokenut tällaista opiskelija-aktivismia. Nuorten usko parempaan tulevaisuuteen on ollut tarttumaisillaan minuunkin.

Nuorilla on kova tarve ymmärtää aiheeseen liittyvää päätöksentekoa (tai sen puutetta) ja löytää käytäntöön sovellettavissa olevia ratkaisuja.

Emma: Kyllä. Oma kokemukseni toki rajoittuu lähinnä tilanteisiin, joissa olen nimenomaan vieraillut esimerkiksi koulussa ilmastopolitiikan tutkijan roolissa, joten on ehkä ymmärrettävää, että ilmastokriisi on dominoinut keskustelua.

Käsitykseni joka tapauksessa on, että nuorilla on kova tarve ymmärtää aiheeseen liittyvää päätöksentekoa (tai sen puutetta) sekä löytää käytäntöön sovellettavissa olevia ratkaisuja.

Politiikasta-lehti linjasi hiljattain, että toimituksen puheenvuoroissa ilmastonmuutoksesta puhutaan ilmastokriisinä. Tämä seuraa muidenkin medialähteiden, esimerkiksi brittilehti The Guardianin vastaavaa linjausta, joka korostaa nykytilan kestämättömyyttä. Linjauksella halutaan kutsua huomiota siihen tosiasiaan, että sanojen merkityksillä luodaan puitteitta toiminnalle ja toimimatta jättämiselle.

Miten näette tällaisen terminologisen valinnan omalla kohdallanne, onko siitä keskusteltu työyhteisöissänne? Näettekö siitä olevan enemmän hyötyä vai haittaa?

Emma: Omissa työyhteyksissä tästä on keskusteltu ehkä yllättävänkin vähän, kun ottaa huomioon, että olen ilmastopolitiikan tutkija. En usko että osuvampien termien käytöstä ainakaan haittaa on, ja viestinnän tutkimuksessa on käsittääkseni todettu, että tällaisilla valinnoilla voi olla merkitystä.

En ehkä toisaalta näe myöskään viisaana noudattaa tässä mitään tiukkaa ja absoluuttista linjaa. Ilmastonmuutoksesta puhuttaessa käytetään muutenkin paljon hankalaa termistöä, jolla pahimmillaan saattaa olla ulossulkeva vaikutus. En tiedä auttaako asiaa, jos täytyy alkaa kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, käyttääkö ”oikeaoppista” termistöä.

Veli-Matti: Itse olen käyttänyt termiä ekokriisi sekä kirjassani että julkisissa puheenvuoroissani. Ilmastokriisi on osuva termi, etenkin IPCC:n raportin jälkeisessä keskustelussa, mutta ajattelen ilmastokriisin olevan osa ekologista kriisiä, joka puolestaan kumpuaa elämänmuotomme yleisestä kriisistä, epäoikeudenmukaisesta ja elämänehtoja tuhoavasta maailmanjärjestyksestä.

Kun puhutaan ekokriisistä, on puhuttava myös vinoutuneen elämänmuotomme materiaalisista lähtökohdista omistus- ja valtasuhteineen (globaali yhtiövalta) sekä niitä ylläpitävistä rakenteista ja ideologioista perususkomuksineen ja sitoumuksineen.

On puhuttava Antti Salmisen ja Tere Vadénin tavoin fossiilikapitalismin ja vallitsevan talousajattelun hegemonisesta roolista myös yliopistossa. Viime kädessä on arvioitava uudelleen vallitsevia käsityksiämme inhimillisen ja ei-inhimillisen luonnon välisestä suhteesta.

Ajattelen ilmastokriisin olevan osa ekologista kriisiä, joka puolestaan kumpuaa elämänmuotomme yleisestä kriisistä.

Omassa työyhteisössäni on alkanut herätä ekologista tietoisuutta. Vielä on matkaa siihen, että esimerkiksi opettajankoulutuksen opetussuunnitelma-ajattelun ja praksiksen lähtökohtana olisi ekologisesti tietoinen pedagogiikka, mutta sitä kohti olemme menossa.

Kristiina: Työyhteisössämme ei ole sinänsä keskusteltu ilmastokriisistä terminologian tasolla, mutta ilmastonmuutos sekä huoli ympäristöstä ja maapallon tilasta ovat puheissa usein. Olemme kouluna pyrkineet tuomaan ekologisia arvoja ja ympäristökasvatuksen sisältöjä osaksi koulun pysyvää toimintakulttuuria vuosi vuodelta voimakkaammin.

Yksi merkittävimpiä ja toistuvimpia keskustelunaiheita on ollut koulun vähäinen mahdollisuus vaikuttaa tiettyjen koulunkäynnin järjestämiseen liittyvien toimintojen ekologisuuteen. Muun muassa toimivien kierrätyspisteiden saaminen koululle on ostopalveluiden byrokratian kiemuroissa yllättävänkin haastavaa ja ruokahävikki on suorastaan tuskallista seurattavaa käyttökelpoisen ruuan lentäessä kiloittain joka päivä jätteeksi.

Ekologista turhautumista ja maailmantuskaa aiheutti opettajakunnassa myös loputtomalta tuntunut taistelu ateriapalveluiden kanssa kertakäyttöastioiden käytön lopettamisesta puuropäivinä.

Monet nykykoulun rakenteet siis jos nyt eivät estä, niin ainakin haittaavat ja hidastavat ekologisten arvojen toteuttamista kouluissa. Ne herättävät ristiriitaisia mielikuvia lapsille, jotka huomaavat herkillä tuntosarvillaan nopeasti nämä arkiset tilanteet, joissa opettajien opetus ja arjen käytäntö ovat suorastaan ristiriidassa keskenään.

Miika: Meillä ei ole ollut keskustelua ilmastokriisin käsitteestä, enkä ole laajempaa keskustelua havainnut esimerkiksi historian ja yhteiskuntaopin opettajienkaan foorumeilla. Ilmaston lämpeneminen on viimeisten vuosikymmenten aikana kiihtynyt, minkä lisäksi viime vuosina olemme joutuneet lukeneet muun muassa lajien monimuotoisuuden nopeasta häviämisestä.

Koulutuksen tehtävänä ei ole lietsoa paniikkia, mutta jo lukion opetussuunnitelman vaatimusten mukaisesti tukea nuorten kasvua vastuullisiksi kansalaisiksi myös ilmastonmuutoksen hillitsemisen näkökulmasta.

Ilmastokriisi-termin käyttö on mielestäni perusteltua, koska olemme kansainvälisenä yhteisönä laiminlyöneet tehokkaat toimet ilmaston, luonnon monimuotoisuuden ja kaikkien lajien elinmahdollisuuksien turvaamiseksi aivan liian kauan.

Koulutuksen tehtävänä ei ole lietsoa tässäkään paniikkia, mutta jo lukion opetussuunnitelman vaatimusten mukaisesti tukea nuorten kasvua vastuullisiksi kansalaisiksi myös ilmastonmuutoksen hillitsemisen näkökulmasta. Kriisitietoisuuden herättämisen ei pidä johtaa fatalistiseen paniikkiin, vaan aktiiviseen toimintaan: määrätietoisilla toimilla kriisistä voidaan selviytyä.

Miten näette ilmastokriisin pedagogisesta näkökulmasta – mitä opettajan pitäisi tietää? Toisaalta saavatko opettajat tällä hetkellä mielestänne tarpeeksi tukea ja tietoa siitä, miten asiasta tulisi oppilaiden kanssa keskustella? Entä mitä lapset ansaitsevat tietää, ja miten asioista kannattaa heidän kanssaan keskustella synnyttämättä pelkoa ja hätää, johon ei voida vastata?

Miika: Pedagogiikan osalta olisi varmasti tarvetta täydennyskoulutukseen. Ilmastoteemat tulevat lukiossa varsin läpileikkaavasti esiin eri oppiaineissa, eli aihepiiriä käsitellään laajasti ja tietoa on saatavilla eri lähteistä.

Haaste onkin saatavilla olevan tiedon hallinnassa, jäsentämisessä ja tarjoilemisessa opiskelijoiden oppimisen tueksi. Esimerkiksi lihansyöntiin liittyvässä ilmastokeskustelussa liikkuu paljon ristiriitaista tietoa, eikä opettajanakaan ole aina selvillä siitä, mikä tieto on luotettavaa ja mikä ei.

Haaste on saatavilla olevan tiedon hallinnassa, jäsentämisessä ja tarjoilemisessa opiskelijoiden oppimisen tueksi.

Keskustelun osalta olennaista olisi saada koulutusta ja tukea moniäänisen keskustelun opettamiseen. Miten tuoda esiin ilmastonmuutokseen liittyvät ulottuvuudet, yksilön ja yhteiskuntien vastuut sekä ratkaisut ilman, että keskustelussa syyllistetään liiaksi nuoria valinnoista, joihin he eivät edes ole voineet vaikuttaa?

Kristiina: Olen Miikan kanssa samaa mieltä siitä, että täydennyskoulutukselle on selkeästi tarvetta. Opettajilla on usein teoreettista tietoa ilmastonmuutoksesta melko kattavastikin, vaikka varmasti Miikan kuvaamia katvealueita on kaikilla kouluasteilla.

Tärkeimpänä täydennyskoulutuksen paikkana näkisin kuitenkin juuri sen, miten asioista lasten ja nuorten kanssa tulisi puhua. Opettajan ei kai tänä päivänä tarvitsekaan tietää kaikkea, mutta olisi ehdottoman tärkeää osata lukea oppilaiden tarpeita ilmastokriisin käsittelylle ja antaa tilaa oppilaiden omille kysymyksille ja ajatuksille.

Pahimmassa tapauksessa opettaja voi ajattelemattomuuttaan suorastaan lannistaa oppilaan ilmastoaktivismin ja vaikuttamispyrkimykset. Näin kävi omalle tyttärelleni neljännellä luokalla, kun hän päätti spontaanisti kirjoittaa ilmastovetoomuksen koulunsa oppilaille ja halusi levittää tätä sanomaa koululla. Hän teki useita mainoslehtisiä ja halusi kertoa aiheesta luokassa.

Olisi ehdottoman tärkeää osata lukea oppilaiden tarpeita ilmastokriisin käsittelylle ja antaa tilaa oppilaiden omille kysymyksille ja ajatuksille.

Hän sai aluksi luvan laittaa mainoksia seinille, kunnes sai lopulta eräältä opettajalta huutia, kun selvisi, ettei kyseessä ollutkaan virallinen koulutehtävä ja hänet laitettiin keräämään mainoslehtiset torujen siivittämänä pois. Lapsi nolattiin ja hänellä kesti aika kauan uskoa jälleen asiaansa.

Lapset ansaitsevat tietää aiheesta mahdollisimman paljon ja nimenomaan asiantuntevan aikuisen kertomana. Lapset löytävät kyllä tietoa halutessaan itsekin, mutta sosiaalisessa mediassa ja internetin syövereissä tieto voi tulla lapselle niin ahdistavassa muodossaan, että se aiheuttaa aktiivisuuden sijaan lamaantumisen.

Taitava aikuinen osaa kertoa vaikeankin totuuden niin, että säilyttää lapsessa myös toivon.

Veli-Matti: Vaikka suomalaiset opettajat ovat korkeasti koulutettuja ja enimmäkseen valistuneita ja aikaansa seuraavia, ekokriisin keskellä he ovat, meidän muiden lailla, sekä tietoisia että tietämättömiä samaan aikaan.

Ilmastokriisiä koskevan tiedon runsauden äärellä kukin meistä on ”tuomittu” asiantuntijuustiedon alaisuuteen. On selvää, että moni opettaja kokee riittämättömyyttä.

Opettajankoulutuksen ytimen pitäisi koostua nykyistä selvemmin sellaisista opintokokonaisuuksista, jotka auttavat ymmärtämään kasvatuksen ja opetustyön ekologisia, yhteiskunnallisia, koulutuspoliittisia ja taloudellisia sidoksia.

Opettajien ja opettajaksi opiskelevien olisi tarpeen ymmärtää, mistä ja millaisten vallan muotojen välityksellä koulutuspolitiikka on tullut globaalin talouden välineeksi, osaksi ekologisesti kriisiytynyttä kulutusmaailmaa.

Opettajaksi opiskeleville olisi annettava mahdollisuus turvallisesti ja avoimesti käsitellä myös niin sanottua traumaattista tietoa sellaisista ilmiöistä, jotka niiden ahdistavuuden ja hallitsemattomuuden vuoksi mieluusti torjumme.

Ekokriisin aikakaudella toivon luominen on vaikeaa, jos sitä ei ole kasvattajalla itselläänkään.

Lapset kokevat jo pienestä pitäen maailman moniaistisesti ja syvästi. Esimerkiksi oma tyttäreni esitti kolmevuotiaana varhaisia eksistentiaalisia kysymyksiä ihmisen kuolevaisuudesta. Lapset ovat siis, omalla tavallaan, hereillä myös ekokriisin vaivaamassa maailmassa.

Aikuisten velvollisuus on ylläpitää lasten turvallisuuden kokemusta ja luottamusta elämän mielekkyyteen; kasvatuksen on luotava toivoa. Ekokriisin aikakaudella toivon luominen on vaikeaa, jos sitä ei ole kasvattajalla itselläänkään.

Vaikeista asioista on keskusteltava lapsen senhetkisen kehitystason mukaisesti. Kaiken kasvatuksen ja ekologisesti virittyneen pedagogiikan tehtävänä on, vaikeita asioita torjumatta, luoda kokemuksia siitä, että omalla toiminnalla ja yhteistyöllä voi saada hyvää aikaan.

Emma: Itse tutkijana näkisin, ettei ikävien ilmasto-tosiasioiden välittämistä voi sälyttää vain opettajien harteille, vaan myös eri alojen tutkijoilla tulisi olla tässä aiheessa erityinen vastuu kommunikoida ja yleistajuistaa tuottamaansa tietoa.

Toisaalta luotan opettajien ammattitaitoon, ja ovathan he toki aiemminkin joutuneet opetuksessaan käsittelemään myös vaikeita tai ahdistaviakin aiheita. Mielestäni suhteellisen nuorillekin lapsille voi olla perusteltua ja vastuullista opettaa ainakin perusasiat ilmastonmuutoksesta ja sen hillintäkeinoista.

Kyseessä on kuitenkin aihe, josta käytyihin keskusteluihin törmää melko helposti vaikka sosiaalisessa mediassa, ja niistä helposti tulee väärinkäsityksiä tai pahimmillaan ahdistusta.

Miten näette ilmastokriisin keskustelun fokuksen siirtymisen tieteentekijöistä enemmän lapsiin? Thunbergistä on tullut liikkeen näkyvin ja kenties voimakkain puolestapuhuja. Yhtäältä nähdään, että nuoret puhuvat kansainvälisesti tulevien sukupolvien äänellä vaatien suurempaa oikeudenmukaisuutta ja vastuunkantoa ilmastonmuutoksen suhteen – olisi korkea aika siirtyä puheista tekoihin.

Samaan aikaan nähdään myös, ettei nuori – lapsi – voi mitenkään nähdä kokonaiskuvaa tarkasti, ja näin hän on altis ulkopuolisten voimien manipulaatiolle. Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?

Emma: Mielestäni on aivan ymmärrettävää, että juuri lapset ja nuoret ovat ottaneet ilmastoasian omakseen, sillä kyseessä on ajan mittaan etenevä ja paheneva kriisi. Loppupeleissä se vaikuttaa heidän ja heitä seuraavien polvien elämään, ei niinkään esimerkiksi nykyisiin eläkeläisiin.

Ei ole ihme, jos nuorista tuntuu, etteivät tämän hetken päättäjät tai muutkaan aikuiset tee asialle riittävästi. Alaikäisillä itsellään ei vielä ole myöskään mahdollisuutta vaikuttaa äänestämällä, joten on luontevaa, että he ovat turvautuneet lakkoihin ja mielenosoituksiin.

Alaikäisillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa äänestämällä, joten on luontevaa, että he ovat turvautuneet lakkoihin ja mielenosoituksiin.

Esimerkiksi jo mainittujen nettikeskustelujen perusteella eivät aikuisetkaan näytä olevan mitenkään immuuneja ”ulkopuolisten voimien manipulaatiolle”. Siten nuorten yhteiskunnallista aktiivisuutta ja halua ottaa asioista selvää voisi myös pitää positiivisena.

Veli-Matti: Viime aikoina on esitetty lukuisia nuoria ja nuorten käsityskykyä vähätteleviä puheenvuoroja. Vähättelyn perustana usein on, ettei lapsi tai nuori voi ymmärtää kokonaiskuvaa. Tämä holhoava väite on osaksi totta, mutta mitä silloin kokonaiskuvalla tarkoitetaan? Entä mitä tarkoitetaan väitteellä koululaisten manipuloitavuudesta?

On selvää, että nykytilanteeseen tyytyväiset eivät pidä siitä, että heidän maailmanjärjestyksensä kyseenalaistetaan. Tällöin on helpompi esittää vähätellen, että kritiikin esittäjien suorastaan täytyy olla manipuloituja.

Väheksyntä perustuu yleensä siihen, että ajattelemme omaa maailmanjärjestystämme ja sitä ylläpitäviä rakenteita jotenkin realistiseksi tai rationaaliseksi – vaihtoehdottomaksi – maailmaksi, vaikka juuri tämä järjestys rakenteineen on johtanut ilmastokriisiin.

Vallitsevan maailmankuvamme perustana on vahva teknologia- ja edistysusko, johon nuorisoa vähättelevät ”järjen” puolustajat haluavat edelleen tukeutua.

Vallitsevan maailmankuvamme perustana on vahva teknologia- ja edistysusko, johon nuorisoa vähättelevät ja jatkuvaa talouskasvua vaativat ”järjen” puolustajat haluavat edelleen tukeutua. Olen tulkinnut tällaisen ”rationalismin” perustuvan niin kutsuttuun onkalometafysiikkaan.

Tämä käsite on filosofinen metaforani, mutta samalla todelliseen ydinjäteluolaan viittaava käsite. Se kuvaa mielestäni osuvasti elämänmuotoa, jossa ydinjäte, teknokulttuurin konkreettinen tuote ja samanaikaisesti elämänmuotomme hallitsemattomuuden metafora, haudataan kallioperään pois näkyvistä vakuuttuneena siitä, ettei vallitsevaa maailmankuvaa tarvitse kyseenalaistaa tai muuttaa. Ihminen ylipäänsä uskoo aiheuttamiensa ongelmien ratkeavan joskus tulevaisuudessa paremman ja tehokkaamman teknologian ansiosta.

Niin kauan kuin ongelmat pysyvät ”onkalossa” tämä on vielä mahdollista. Mutta ilmastokriisi ei ole onkalossa, vaan se on toistaiseksi (ja ehkä pysyvästi) hallitsemattomana taivaalla ja elämänmuodossamme.

Kristiina: Veli-Matti kuvasi aika tyhjentävästi omankin näkemykseni. Liian usein lapsia yritetään pitää pimennossa asioiden suhteen suojelunäkökulmaan vedoten. Ilmastonmuutos ei kuitenkaan ole asia, joka suojelemalla ja vaikenemalla katoaisi minnekään.

Asiasta vaikeneminen tekee siitä lasten silmissä entistä pelottavamman ja ahdistavamman.

Päinvastoin asiasta vaikeneminen tekee siitä lasten silmissä entistä pelottavamman ja ahdistavamman, kun oman huolen esiintuomiselle ei ole avointa foorumia. Lapsen on varmasti vaikea ymmärtää ilmiön kokonaisvaltaista luonnetta. Juuri siksi hän tarvitsee aikuisen apua, opetusta ja ohjausta. Vaikeiden asioiden kanssa yksin jäädessään lapsi on kaikista alttein haitallisellekin manipulaatiolle.

Kovin usein tuntuu siltä, että aikuisen lapseen kohdistama suojelupyrkimys on ennemminkin vaikeus kohdata asia itse. Ilmastokriisin käsittely lapsen kanssa pakottaa aikuisen samalla vaikeaan asemaan, kun tämä joutuu mahdollisesti perustelemaan omia vähemmän ekologisia toimintamallejaan.

Moni aikuinen ei ole valmis toimimaan itse tavoilla, joita ilmastokriisiin vastaaminen edellyttäisi, eikä ole näin ollen valmis avaamaan keskustelua ilmastokriisistä lapsen kanssa.

Miika: Thunbergin toiminta on mielestäni hieno esimerkki kansalaisvaikuttamisesta ja siitä, ettei ikä ole este toimia esikuvana ja pyrkiä vaikuttamaan globaalisti tärkeiksi kokemiensa asioiden puolesta. Toivon, että Thunberg herättäisi tältä osin kiinnostusta vaikuttamiseen ja myös toivoa siitä, että nuorten ääni kuuluu.

Keskustelu Thunbergin toiminnan ympärillä on kuitenkin saanut sävyjä, jotka ovat mielestäni vahingollisia niin sukupolvien välisen luottamuksen kuin ilmastokriisin ratkaisemisenkin näkökulmista.

Vähättely, tytöttely ja epäilyt manipuloinnista kertovat siitä epämukavuuden tunteesta, mitä vanhemman sukupolven vaikutusvaltaisissa asemissa olevat henkilöt kokevat.

Vähättely, tytöttely ja epäilyt manipuloinnista kertovat siitä laajenevasta epämukavuuden tunteesta, mitä vanhemman sukupolven vaikutusvaltaisissa asemissa olevat henkilöt kokevat. Thunbergista on tullut myös kolkuttavan omatunnon ääni: miksi emme ole tehneet enemmän ja aiemmin?

Haasteita ilmastokriisin pedagogian jalkauttamisen suhteen kuitenkin selvästi on. Vaikka ilmastonmuutoskeskustelussa vallitsee suhteellisen laaja puoluepoliittinen yhteisymmärrys siitä, että aiheen käsittely kouluissa on tarpeen, kaikki puolueet eivät tätä silti hyväksy.

Opettajia saatetaan syyttää ilmastokriisillä pelottelusta, mutta on syytä muistaa, etteivät opetussuunnitelmaa toteuttavat koulujen opettajat ilmastonmuutoksen – tai muidenkaan globaalien kriisien – osalta pelottele tai luo järjestelmällisiä uhkakuvia.

Opettajana tuntuu siltä, että tässäkin kritiikissä on enemmän kyse Kristiinankin esiin nostamasta aikuisten omasta toiminnasta. Omien kulutustottumusten ja elämäntapojen kriittinen tarkastelu on meille kaikille vaikeaa. Helpompaa tuntuu olevan asian vähättely ja nuorten suojeleminen, jotta oma jälkikasvu ei esittäisi ikäviä tai vaikeita kysymyksiä perheen arjesta.

Onkin varmasti näin, että ilmastokriisistä puhuminen on äärimmäisen politisoitunutta, kun jo pelkkä kasvisruuan määrän lisääminen johtaa voimakkaisiin tunnekuohuihin. Poliittisen aiheen tuominen kouluun nähdään herkästi jotenkin kyseenalaisena, kenties jopa ideologisena indoktrinaationa. Miten vastaisitte tällaiseen näkökulmaan?

Miika: Opetussuunnitelma asettaa koulutukselle tavoitteet ja arvoperustan, jossa yhtenä keskeisenä arvoperustana on kestävä kehitys laajasti ymmärrettynä. Tähän kuuluu myös vastuu ympäristöstä ja sen säilyttämisestä monipuolisena tulevillekin sukupolville.

Koulun tehtävä ei tässäkään ole aivopesu, vaan näkökulmien avaaminen ja keskustelun herättäminen. Jokainen lapsi ja nuori valitsee tästä kattauksesta oman näkemyksensä, joka useimmilla meistä jalostuu ja kehittyy läpi elämänsä.

Yhteiskuntaopissa keskustelemme jatkuvasti teemoista, jotka herättävät poliittisia intohimoja – ja joihin ei löydy oikeaa tai väärää näkökulmaa. Opettajan ja koulun tehtävänä on tuoda esiin, että yhteiskunnallisiin kysymyksiin liittyy useita näkökulmia.

Syytteet poliittisesta indoktrinaatiosta kertovat mielestäni enemmän niiden esittäjästä kuin kouluopetuksesta.

Tavoitteena pitää olla, että jokainen nuori osaa valmistuttuaan pohtia näitä asioita laajasti ja muodostaa sen pohjalta perustellun näkemyksen. Kyse ei ilmastonmuutoksen osaltakaan ole valmiiden totuuksien esittämisestä. Syytteet poliittisesta indoktrinaatiosta kertovat mielestäni enemmän niiden esittäjästä kuin kouluopetuksesta.

Kristiina: Ympäristökasvatus, joka perustuu vallitsevaan tieteelliseen tietoon ja ymmärrykseen, on opetussuunnitelman mukaista opetusta. Ekologisuus ja kestävä kehitys ovat osa perusopetukselle osoitettua arvopohjaa.

Koulua toki pyritään haastamaan milloin minkäkin toimintatavan ja oppimääreen mielekkyydestä, mutta laaja-alaisen ympäristökasvatuksen tärkeys lienee kuitenkin yksi helpoiten perusteltavia asioita koulun monisäikeisessä kokonaisuudessa.

Koulun tehtävänä on historiallisestikin ollut kasvattaa täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä. Tämä tehtävä on monella tavalla jo lähtökohdiltaan hyvinkin poliittinen.

Opettajalla on aina asemansa myötä enemmän valtaa suhteessa oppilaaseen tai opiskelijaan. Tästä syystä nähdäkseni meille on rakennettu ohjausjärjestelmiä, jotka osaltaan määrittävät sitä, mihin tarkoitukseen opettajan tulisi valtaansa käyttää ja millaisia sisältöjä ja arvoja yhteiskunnassa pidetään tärkeinä ja tavoittelemisen arvoisina.

Ympäristökasvatus, joka perustuu vallitsevaan tieteelliseen tietoon ja ymmärrykseen, on opetussuunnitelman mukaista opetusta.

Oma keskustelunsa on toki sitten se, millä perusteella ja keiden toimesta nykyisen arvorelativismin aikakaudella nämä tavoitteet ja arvot on asetettu. Tästä syystä arvostettu opettajankoulutuksemme nousee entistä merkittävämpään asemaan, sillä opettajalla on työssään vielä nykyiselläänkin melko paljon pedagogista vapautta.

On siis äärimmäisen tärkeää kouluttaa valistuneita ja laajasti ajattelevia opettajia, jotka indoktrinaation sijaan pyrkivät auttamaan lapsia muodostamaan omia näkemyksiään kriittisesti tarkastellun ja kattavasti tarjotun tiedon perusteella.

Veli-Matti: Olen täysin samaa mieltä Miikan ja Kristiinan kanssa. Jatkan hieman täydentäen koulun ”poliittisuudesta”. Ideologisessa mielessä koulu on aina poliittinen sosialisaatioinstituutio, joka toteuttaa kulloisenkin aikakauden ja yhteiskunnallisen tilanteen ehdoin kansalaiskasvatustehtäväänsä.

Suomessakin kristillis-isänmallisista arvoista (kansakoulu) on sittemmin siirrytty tasa-arvoideologiaan (peruskoulu) ja nyt, omana aikanamme, yhä voimallisemmin tehokkuus- ja kilpailuideologiaan, josta esimerkkeinä koulujen profiloituminen ja eriarvoistuminen. Tämä voi johtaa epäterveeseen koulujen ja oppilaiden väliseen kilpailutukseen.

Koulu on aina poliittinen sosialisaatioinstituutio, joka toteuttaa kulloisenkin aikakauden ja yhteiskunnallisen tilanteen ehdoin kansalaiskasvatustehtäväänsä.

Eko- ja ilmastokriisin näkökulmasta on ongelmallista, jos suljemme silmämme koulutoimea, opettajuutta ja opettajankoulutusta sekä viime kädessä pedagogista suhdetta määrittäviltä ideologioilta.

Kaikenlaista indoktrinaatiota on vältettävä, mutta samalla on syytä ymmärtää, että kunakin erityisenä aikakautena yhteiskunnassa yleisesti vallitsevat valtasuhteet ideologisine ja materiaalis-taloudellisine sidoksineen ovat jo asettaneet koulukasvatuksen kehykset.

Emma: Tässä on mielestäni tärkeää erotella ilmastonmuutoksen itsensä ja toisaalta sen hillintään liittyvien toimenpiteiden käsitteleminen. Jos kyseenalaistetaan ensimmäinen, voidaan saman tien keskustella siitä, voiko kouluissa opettaa evoluutiota – tai vaikka Euroopan maiden nimiä, kun valtio kuitenkin on poliittinen konstruktio.

Ilmastonmuutoksen hillintään tai siihen sopeutumiseen sen sijaan liittyy ilman muuta poliittisia valintoja. Näitäkin on kuitenkin koulussa myös tähän asti jotenkin onnistuttu muissa yhteyksissä opettamaan ilman tarvetta julistaa mitään yhtä poliittista ideologiaa tai kantaa parhaaksi.

Tavoitteena pitäisi olla, että oppitunneilla voidaan käydä esimerkiksi keskustelua erilaisista kannoista talouspoliittisten ohjauskeinojen suhteen.

Lopuksi lisäisin, että ideologisuus määrittyy liian yksipuolisesti. Yhtä lailla liharuuan pakollinen saatavuus on omanlaistaan indoktrinaatiota. Toisaalta myös tähän liittyvää keskustelua yksilöiden ja yhteisöjen valinnoista aletaan varmasti yhä enemmän käydä myös yksittäisten koulujen tasolla.

Kristiina Ahola on alakoulun rehtori ja luokanopettaja. Hän on myös Kasvatus ja yhteiskunta –tohtoriohjelman jatko-opiskelija Tampereen yliopistossa.

Emma Hakala on valtiotieteiden tohtori, BIOS-tutkimusyksikön jäsen ja vieraileva vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Miika Raudaskoski on historian, yhteiskuntaopin ja opinto-ohjauksen lehtori Kuopion Lyseon lukiossa. Hän on myös Suomen historian jatko-opiskelija Itä-Suomen yliopistossa.

Veli-Matti Värri on filosofi ja kasvatustieteen professori kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa Tampereen yliopistossa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*