Monet tahot (esim. Yk, Maailman talousfoorumin riskiraportti) nimeävät ihmiskunnan suurimmiksi uhiksi ilmastonmuutoksen, luonnon monimuotoisuuden hupenemisen, luonnonvarojen riittävyyden sekä taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden; huomioitavaa on myös näiden uhkien kytkeytyneisyys toisiinsa. On mielestäni hyvin perusteltua esitää, että Suomenkaan politiikassa ei kyetä tällä hetkellä huomioimaan näitä uhkia riittävästi.

Voidaan ajatella vaikkapa donitsitalous-mallia yhtenä kehikkona hahmottamaan, miten muilla mailla menee. Siinä tavoitteena olisi saavuttaa YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden sosiaaliset indikaattorit ilman, että ylitetään planetaarisia rajoja (planetary boundaries). Niistä valtioista, joista on saatu riittävästi dataa, ei tällaisia löydy (Vietnam on lähimpänä tavoitetta). Tutkijat esittävät, että eriarvoisuuden vähentäminen on yksi keskeisistä keinoista, joilla voidaan ohjata valtioita kohti kestävyyttä:
https://www.nature.com/articles/s41893-018-0021-4

Kestävyys eli kyky säilyttää esim. ekosysteeminen elinvoimaisuutta ja sosiaalisten instituutioiden toimintakykyä, edellyttää mielestäni kyllä radikaalia muutosta. Maksimaalisen materiaalisen vaurauden tavoittelu osalle – tai edes kaikille – yhteison jäsenistä ei ole kestävyyden kannalta hyvä tavoite. Muutos ei kuitenkaan välttämättä tapahdu niin, että yhteisön jäseniä pyritään muuttamaan ylhäältä – tai jostain muualta – päin. Kiinan ekologinen sivilisaatio -hankkeessa saattaa olla tällaista toimintatapaa, mutta länsimaihin se istuu huonommin. Yhteisöt voivat ennemminkin oppia yhteisönä tavoittelemaan eri asioita ja toimimaan eri tavalla. Siihen tarvitaan toki sellaisia sääntöjä ja puitteita, jotka tunnistavat kestävyyden välttämättömyyden.

Kiitos kommentista, klaus! Todella tarkastelen asiaa tässä aika yksipuolisesti, lähtien eriarvoisuuden käsiteestäkin. Pääasiassa lähestyn aihetta vain empatian (ja yhteiskunnallisen empatian esteiden) kannalta. Siitä näkökulmasta ei välttämättä ole optimaalista eriarvoisuuden tasoa, vaan oikeastaan mitä tasa-arvoisempaa, sen parempi. Tähän viittaa sekä ihmisillä että muilla kädellisillä tehty tutkimus. Samoihin tutkimuksiin perustuen olen halunnut myös kyseenalaistaa narratiivia, jossa kuvataan vahvat hierarkiat ja eriarvoisuus välttämättömyytenä yhteisöjen toiminnassa.

Tiedostan kuitenkin, että eriarvoisuus saattaa kytkeytyä nykyisen elämäntavamme säilyttämiseen. Pystyn kuvittelemaan, että esimerkiksi talouskasvun ja vaikkapa innovaatioiden syntymisen suhteen voisi olla perusteltua puolustaa tietyn tasoisen eriarvoisuuden ylläpitämistä. Tosin en tiedä, onko näyttöä sellaisesta? Jos näin kuitenkin on, eriarvoisuudella on siitä huolimatta haittoja, joita pyrin kirjoituksessani avaamaan.

Haitta ja hyöty on käsitteinä subjektiivisia, ja niiden yhteismitallistaminen on usein vaikeaa. Yhteisöt tekevät kuitenkin arvovalintoja sen perusteella, mitä haittoja/hyötyjä painottavat. Toivon itse, että eriarvoisuuden haitat – sekä ihmisille, niin köyhille kuin rikkaillekin, että myös muulle elämälle – ymmärrettäisiin ja huomioitaisiin paremmin.