Eriarvoisuus rapauttaa empatiaa – pitäisikö köyhyyden vähentämisen lisäksi rajoittaa rikkautta?

Kelly Sikkema / Unsplash
Lukuaika: 6 min.

Eriarvoisuuden vähentämisellä tarkoitetaan usein keinoja, joilla pyritään nostamaan kaikkein pienituloisimpien elintasoa. Jos halutaan edistää empaattisempaa yhteiskuntaa, voisi kuitenkin olla tarpeen tarkastella myös tulohaitarin yläpäätä.

 

Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan viime syksynä ilmestynyt Huipputuloiset – Suomen rikkain promille -kirja tarkastelee sitä, mitä Suomen suurituloisimmat ajattelevat itsestään ja muusta yhteiskunnasta. Kirjan aiheuttaman julkisen keskustelun perusteella vaikuttaa, että haastateltujen esittämät kielteiset ja väheksyvät näkemykset muun muassa köyhistä ja sosiaaliturvasta tulivat jossain määrin yllätyksenä. Kirjassa esitetään, että rikkaiden ja köyhien välille on Suomessakin muodostunut “empatiakuilu”.

 

Eriarvoisuus ja empatiakuilu

Rikkaudella ja korkealla sosiaalisella statuksella vaikuttaa olevan empatiaa alentava vaikutus, väittävät aihetta kymmeniä vuosia tutkineet Berkeleyn yliopiston sosiaalipsykologit Dacher Keltner ja Paul Piff. Heidän tutkimusryhmänsä ovat havainneet, että vähävaraiset lahjoittavat keskimäärin ahkerammin hyväntekeväisyyteen ja huomioivat muutenkin enemmän muita ihmisiä kuin rikkaat, jotka käyttävät tuloistaan suhteellisesti suuremman osan hedonistiseen nautinnontavoitteluun.

Eräässä kokeessa tarkasteltiin sitä, miten auton arvo korreloi suojatien eteen pysähtymisen kanssa: mitä kalliimpi auto, sitä todennäköisemmin auton kuljettaja ei pysähtynyt.

Toisessa koeasetelmassa joukko ihmisiä kokoontuu pelaamaan monopoli-lautapeliä. Tosin kyseessä ei ole ihan tavallinen versio pelistä – tätä osallistujat eivät kokeen alussa tiedä – vaan peliä on peukaloitu suosimaan osaa pelaajista. Nämä pelaajat saavat muun muassa pelin alussa kaksi kertaa enemmän rahaa kuin muut ja voivat heittää aina vuorollaan kaksi kertaa noppia siinä missä muut vain kerran.

Rikkaudella ja korkealla sosiaalisella statuksella vaikuttaa olevan empatiaa alentava vaikutus.

Pelin alkuvaiheissa etuoikeutetut pelaajat saattavat kokea syyllisyyttä asemastaan, mutta pelin edetessä ja johtoaseman kasvaessa he alkavat yhä enemmän selittää pärjäämisensä syitä omalla suorituksellaan. He alkavat tuulettaa näkyvästi, kun joku kanssapelaajista häviää heille ison osan vähiin käyvistä rahoistaan ja ivata tai soimata entistä suorasukaisemmin muita pelaajia, jotka eivät vuoroillaan onnistu parantamaan asemiaan.

Pelilaudan viereen asetetuista kaikille yhteisiksi tarkoitetuista herkuista he haalivat isoimman osan itselleen. Henkilön todellisella varallisuudella tai sosiaalisella statuksella ei vaikuttanut olevan merkitystä hänen toimintaansa.

Huipputuloiset -kirjassakin kielteisimmät ja epäempaattisimmat puheet yhteiskunnan vähäosaisista vaikuttivat tulevan ennemmin niiltä huipputuloisilta, jotka ehkä olivat kokeneet sosiaalisen statuksen nousun, kuten yrittäjiltä ja johtajiltä, kuin niiltä, jotka jo lähtökohtaisesti olivat korkeammassa asemassa, esimerkiksi perijöiltä.

Rikkaat ja sosiaalisesti korkeammassa asemassa olevat eivät välttämättä ole lähtökohtaisesti itsekkäämpiä ja vähemmän empaattisia kuin vähävaraiset, vaan olosuhteet tekevät heistä sellaisia.

Eriarvoisuuden on havaittu aiheuttavan terveydellisiä ja sosiaalisia ongelmia erityisesti köyhille, mutta osa ongelmista kohdistuu rikkaisiinkin. Kun köyhien ja rikkaiden välisen kuilun kasvaa, myös alemmalla tasolla olevat alkavat kokea vähemmän empatiaa ylemmällä tasolla olevia kohtaan, mistä taas saattaa seurata rikkaille erilaisia sosiaalisia ongelmia ja uhkia.

Toisaalta rikastuminen saattaa heikentää yksilön omaa empatiakykyä, mikä ei oikeastaan ole hyvinvoinnin kannalta hyvä juttu. Varsinkin jos tarkastellaan elämän merkityksellisyyttä – eikä hetkellisempiä onnellisuuden kokemuksia – on empatia, toisten huomioiminen ja auttaminen hyvin tärkeässä roolissa. Vaikka rikkaus eittämättä tuo joitain hyötyjä, ei varallisuus välttämättä korvaa sitä haittaa, joka seuraa empatian vajeesta.

 

Reilua vai ei?

Ihmiset, kuten myös monet muut sosiaaliset eläimet, kokevat vastenmielisyyttä epäreiluutta kohtaan. Reiluus onkin normi, jota kohti yhteisöissä usein halutaan mennä. Huipputuloiset-kirjan haastateltavatkin haluavat korostaa suomalaisen yhteiskunnan reiluutta ja tasa-arvoisuutta.

Ihmisillä saattaa kuitenkin olla taipumus yliarvioida sitä, kuinka reiluja, oikeudenmukaisia ja tasa-arvoisia heidän yhteisönsä todellisuudessa ovat. Tämän uskotaan liittyvän status quo -vinoumaan – taipumukseen nähdä vallitseva tilanne toivottavana – jonka on havaittu estävän eriarvoisuutta vähentävien poliittisen toimenpiteiden toteuttamista.

Ihmisillä saattaa olla taipumus yliarvioida sitä, kuinka reiluja, oikeudenmukaisia ja tasa-arvoisia heidän yhteisönsä todellisuudessa ovat.

Myös koronapandemian alkuvaiheessa esitettiin, ehkäpä myös eräänlaisena toiveena, että kaikki ovat tässä tilanteessa “samassa veneessä”. Pian havaittiin, että näin ei suinkaan ole: pandemian kielteiset vaikutukset eivät jakaudu tasaisesti eri ihmisryhmien kesken. Esimerkiksi Yhdysvalloissa koronapandemia on sekä paljastanut jo olemassa olevia erilaisia eriarvoisuuden muotoja että kiihdyttänyt eriarvoistumista entisestään.

Erityisesti silloin kun oma toiminta ja asema ovat ristiriidassa reiluuden kanssa, voi syntyä houkutus kuvata tilannetta hieman reilumpana kuin se todellisuudessa onkaan. Tätä kutsutaan oikeuttamiseksi.

 Oikeuttaminen tukeutuu usein kertomuksiin omasta erityisyydestä, joilla pyritään erottumaan toisista moraalisesti tai muuten. Huipputuloiset -kirjassa haastatellut rakentavat kertomuksillaan itselleen identiteettiä, joka kytkeytyy heidän hyveellisinä pitämiinsä ominaisuuksiin, kun taas köyhiin liitetään moraalisesti huonompia ominaisuuksia. Oman korkean aseman oikeuttaminen edellyttääkin usein sekä itsensä ylentämistä että toisten alentamista.

 

Valta turmelee

Varallisuus ei välttämättä itsessään vaikuta empatiaan, vaan juuri varallisuuden yhteys korkeaan sosiaaliseen statukseen ja valtaan. Vaikka mielikuva vallasta on usein macchiavellimainen – valta anastetaan juonimalla ja väkipakolla – antaa Dacher Keltner kirjassaan The Power Paradox – How We Gain and Lose Influence monipuolisemman kuvauksen vallalle.

Keltnerin mukaan valtaa ei useinkaan oteta vaan se annetaan: yhteisö palkitsee ne jäsenensä statuksella ja arvonannolla, jotka edistävät yhteistä hyvää. Mutta – ja tässä tulee se paradoksi – “valta turmelee” eli valtaan noustuaan yhteisön jäsen alkaa menettää niitä samoja ominaisuuksia, jotka alun perin toivat hänelle valtaa.

Lohdullista on, että Keltnerin mukaan valta ei turmele vääjäämättä, ja historiasta löytyy tästäkin esimerkkeinä monia tunnettuja johtajia. Se vaatii kuitenkin valtaa saaneelta aika paljon sellaista, jota kulttuurimme ei oikein muutenkaan tue: hänen on sitouduttava pitämään huomio toisissa, harjoitettava aktiivisesti nöyryyttä ja vältettävä erityisyyden kertomuksia.

Mutta kuten muun muassa Huipputuloiset -kirjan haastateltavat osoittavat, houkutus tällaisiin kertomuksiin voi useille valtaa saaneille olla liian suuri.

Valtaa ei oteta vaan se annetaan: yhteisö palkitsee ne jäsenensä statuksella ja arvonannolla, jotka edistävät yhteistä hyvää. Mutta valta turmelee.

Miten voimme yhteisönä väistää vallan paradoksiin ajautumisen? Ainakin voisimme välttää sitä, että yhdelle ihmiselle annetaan valtaa alun perinkään. Tämän perusteella voisi olla tarpeen kyseenalaistaa, onko Suomen kuntien siirtyminen pormestarimalliin, jossa valtaa keskitetään yhdelle henkilölle, hyvä idea.

Voisi myös vakavammin miettiä, antaako nykyisenkaltainen parlamentaristinen järjestelmä valtaa turhan harvoille, ja millaisia vaihtoehtoja sille voisi olla. Demokraattisessa järjestelmässä valitut vallanpitäjät on kuitenkin mahdollista vaaleilla vaihtaa, ja tämä onkin hyvä keino välttää vallan kasautumista.

Rahan kautta valtaa saaneita ei voi samalla tavalla laittaa kiertoon. Olisi siis joko vähennettävä varallisuuden kasautumista yhteiskunnallisin toimenpitein ja/tai edistettävä kulttuurin muutosta, jossa rahan ja vallan välinen yhteys on löyhempi. Mutta sitä ennen on kohdattava eräs keskeinen este, jolla ylläpidetään eriarvoista yhteiskuntaa: meritokratia.

 

Meritokratian ongelmat

Michael Young ennusti vuoden 1958 kirjassaan The Rise of Meritocracy, että tulevaisuudessa yksilön sosiaalista asemaa ei enää määrittäisi syntymäperä vaan hänen oma älykkyytensä ja ahkeruutensa. Kaikille samat lähtökohdat kannustaisivat ihmisiä hankkimaan itselleen parhaan mahdollisen koulutuksen ja työn.

Yksilöiden suoriutumista arvioitaisiin erilaisin mittarein, jotka takaisivat, että ansioitunein tulee valituksi ja nostetuksi ansaitsemaansa asemaan. Viime vuosikymmeninä meritokratian edistäminen onkin asetettu keskeiseksi tavoitteeksi monissa maissa, myös Suomessa. Youngin essee oli kuitenkin satiiri ja tarkoitettu varoitukseksi.

Mikä meritokratiassa sitten on ongelmana? Intuitiivisesti se saattaa tuntua hyvältä mallilta – varsinkin verratessa aristokratiaan. Meritokratian yhteydessä puhutaan usein siitä, että oikeudenmukaista on edistää mahdollisuuksien tasa-arvoa, ei välttämättä toteutumisen tasa-arvoa.

Meritokratia ei välttämättä edistä mahdollisuuksien tasa-arvoa.

Yksi meritokratian ongelma vaikuttaa kuitenkin olevan juuri se, ettei se välttämättä edistä mahdollisuuksienkaan tasa-arvoa. Journalisti Chris Hayes käyttää kirjassaan Twilight of the Elites: America after Meritocracy esimerkkinä erästä huippukoulua, jossa itse oli opiskellut.

Kouluun oli vaativat pääsykokeet, mutta lukukausimaksut oli asetettu alhaisemmiksi kuin monilla muilla huippukouluilla, jotta ne eivät rajaisi pientuloisten perheiden lapsia ulos. Jonkin aikaa tämä toimikin, oppilaita oli eri yhteiskuntaluokista, kunnes koulun ympärille rakentui oma kenttänsä valmennuskursseja tarjoavista firmoista.

Vaikka pienituloisilla edelleen oli varaa lukukausimaksuihin, ei heillä ollut varaa kalliisiin valmennuskursseihin, joihin osallistumisesta tuli edellytys kouluun pääsemiselle. Lopulta koulussa oli vain rikkaiden perheiden lapsia. Myöskään Suomessa meritokraattinen ideaali mahdollisuuksien tasa-arvosta koulutuksessa ei näytä toteutuvan.

Mahdollisuuksien tasa-arvottomuus

Mahdollisuuksien tasa-arvo paljastuu muutenkin melko ontoksi fraasiksi. Koska yksilön mahdollisuuksiin vaikuttaa ennen kaikkea koti ja perhe, pitäisi lapset ottaa pois kodeistaan kasvatettavaksi samanlaisissa olosuhteissa jossain instituuteissa, jos haluaisimme kaikkien lähtevän samalta viivalta – tätä kukaan ei varmaankaan ole tosissaan esittämässä. Vielä mahdottomampaa käytännössä olisi tasata perimätekijöiden aiheuttamia eroja mahdollisuuksissa.

Jos halutaan vähentää eriarvoisuutta, meritokratian suurin ongelma ei kuitenkaan ole, että sen täydellinen toteuttaminen on niin vaikeaa. Sillä juuri toteutuessaan meritokratia johtaa kasvavaan eriarvoisuuteen, väittää Daniel Markovits kirjassaan The Meritocracy Trap.

Meritokratian “ansa” liittyy siihen, että se on suurten erojen oikeuttajana parempi kuin esimerkiksi aristokratia. Huipputuloiset-kirjan haastateltavat eivät rinnastu kovin hyvin aikaisempaan, joutilaaseen yläluokkaan, eikä heidän puheensa valtavista työmääristä ole todennäköisesti ainakaan kaikkien kohdalla liioittelua. Kun huippuus ymmärretään omalla työllä ansaituksi, eikä vain jumalan tai suvun suomaksi etuoikeudeksi, siitä voi tulla yksilön koko identiteettiä määrittelevä tekijä, jolla entistä voimakkaammin rakennetaan eroa muihin.

Kun huippuus ymmärretään omalla työllä ansaituksi siitä voi tulla yksilön koko identiteettiä määrittelevä tekijä, jolla entistä voimakkaammin rakennetaan eroa muihin.

Keskityttäessä vain arvioimaan sitä, onko kukin oikeassa paikassa sosiaalisen pyramidin portailla, saatetaan unohtaa arvioida itse pyramidia kriittisesti. Kuitenkin eriarvoisuus itsessään aiheuttaa sosiaalisia ongelmia, kuten empatiakuilua, riippumatta siitä ovatko erot asemissa “ansaittuja”. Jos halutaan vähentää näitä ongelmia, ei siksi kannatakaan harhautua spekuloimaan “mahdollisuuksien tasa-arvolla”, vaan on yksinkertaisesti vähennettävä toteutumisen eriarvoisuutta, eli madallettava sosiaalista pyramidia.

 

Eriarvoisuus ja ekokriisi

Eriarvoisuuden aiheuttamat ongelmat eivät ole vain sosiaalisia, vaan oleellisessa määrin myös ekologisia. Varallisuus vaikuttaa olevan merkittävin yksilön ympäristökuormitusta aiheuttava tekijä. On mahdollista, että juuri rikkauden aiheuttama empatiavaje ylläpitää ekologisesti kestämätöntä elämäntapaa; empatialla nimittäin on havaittu olevan yhteys ympäristömyönteiseen asenteeseen ja toimintaan.

Jos kokee olevansa oikeutettu käyttämään enemmän yhteisiä resursseja kuin muut ihmiset, ehkä on suhteellisen kivutonta oikeuttaa sitä myös suhteessa muihin olentoihin.

Eriarvoisuuden aiheuttamat ongelmat ovat myös ekologisia. Varallisuus vaikuttaa olevan merkittävin yksilön ympäristökuormitusta aiheuttava tekijä.

Vaikka jotkut superrikkaat ovat ääriesimerkki kuluttavasta elämäntavasta, on ongelma koko kulttuuriamme koskeva. Monilla Huipputuloiset -kirjaan haastatelluilla vaikuttaa olevan pakkomielle rahan keräämisestä, mutta he eivät ole pyrinnössään yksin.

Kulttuurimme ohjaa tavoittelemaan rahaa vielä paljon sen jälkeenkin, kun sillä ei ole enää omaa hyvinvointiamme edistävä vaikutusta – ja myös silloin, kun tiedämme rahanahneudestamme aiheutuvan pahoinvointia muille olennoille.

Voisimmeko kollektiivisesti suunnata palvonnan kohdetta jonkin muuhun kuin rahaan?

Voisimmeko nähdä niukkuustekijöinä rahan sijaan vaikkapa ekologisia raja-arvoja? Ehkä sitä kautta voisimme edistää empatiaa sekä ihmisten välillä että ihmisen ja muun luonnon välillä, ja samalla estää se, ettemme itse vajoaisi empatiakuiluun.

 

Sami Keto on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston Kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa ja Empatia – Myötäelämisen tiede -kirjan toinen kirjoittaja.

5 kommenttia

  1. klaus kultti 7.6.2020 - 20:30

    Yleensä kaikenlaisilla kiinnostavilla asioilla on kaksi puolta; liikaa yhtä niin huonosti menee. Olet ansiokkaasti valaissut eriarvoisuudesta kumpuavia ongelmia. Kelvollinen analyysi aiheesta kuitenkin edellyttää, että pohdit myös tasa-arvoisuudesta kumpuavia ongelmia ja otat jotain kantaa siihen, mikä on optimaalinen eriarvoisuuden taso.

    • Kiitos kommentista, klaus! Todella tarkastelen asiaa tässä aika yksipuolisesti, lähtien eriarvoisuuden käsiteestäkin. Pääasiassa lähestyn aihetta vain empatian (ja yhteiskunnallisen empatian esteiden) kannalta. Siitä näkökulmasta ei välttämättä ole optimaalista eriarvoisuuden tasoa, vaan oikeastaan mitä tasa-arvoisempaa, sen parempi. Tähän viittaa sekä ihmisillä että muilla kädellisillä tehty tutkimus. Samoihin tutkimuksiin perustuen olen halunnut myös kyseenalaistaa narratiivia, jossa kuvataan vahvat hierarkiat ja eriarvoisuus välttämättömyytenä yhteisöjen toiminnassa.

      Tiedostan kuitenkin, että eriarvoisuus saattaa kytkeytyä nykyisen elämäntavamme säilyttämiseen. Pystyn kuvittelemaan, että esimerkiksi talouskasvun ja vaikkapa innovaatioiden syntymisen suhteen voisi olla perusteltua puolustaa tietyn tasoisen eriarvoisuuden ylläpitämistä. Tosin en tiedä, onko näyttöä sellaisesta? Jos näin kuitenkin on, eriarvoisuudella on siitä huolimatta haittoja, joita pyrin kirjoituksessani avaamaan.

      Haitta ja hyöty on käsitteinä subjektiivisia, ja niiden yhteismitallistaminen on usein vaikeaa. Yhteisöt tekevät kuitenkin arvovalintoja sen perusteella, mitä haittoja/hyötyjä painottavat. Toivon itse, että eriarvoisuuden haitat – sekä ihmisille, niin köyhille kuin rikkaillekin, että myös muulle elämälle – ymmärrettäisiin ja huomioitaisiin paremmin.

  2. Seuraava on mielestäni viisaasti sanottu:”Yhteisöt tekevät kuitenkin arvovalintoja sen perusteella, mitä haittoja/hyötyjä painottavat”. Tällaiset valinnat yhteisömme on tehnyt; nämä ovat siis yhteisömme valintoja. Onko mielestäsi yhteisömme toiminut hyvin vai huonosti? Jos huonosti, niin miten mielestäsi pitäisi yhteisömme jäseniä muuttaa ja minkälaisilla tavoilla? Minkälaisiin yhteisöihin vertaat yhteisömme valintoja?

  3. Voi sanoa, että jossain asioissa on toimunut hyvin ja jossain huonosti. Mutta mielestäni voi olla mielekkäämpää vain todeta, että historiassa on ollut joitain syitä, miksi on toimittu jollain tavalla, ja se taas on johtanut johonkin toimintaan jne.

    Monet tahot (esim. Yk, Maailman talousfoorumin riskiraportti) nimeävät ihmiskunnan suurimmiksi uhiksi ilmastonmuutoksen, luonnon monimuotoisuuden hupenemisen, luonnonvarojen riittävyyden sekä taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden; huomioitavaa on myös näiden uhkien kytkeytyneisyys toisiinsa. On mielestäni hyvin perusteltua esitää, että Suomenkaan politiikassa ei kyetä tällä hetkellä huomioimaan näitä uhkia riittävästi.

    Voidaan ajatella vaikkapa donitsitalous-mallia yhtenä kehikkona hahmottamaan, miten muilla mailla menee. Siinä tavoitteena olisi saavuttaa YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden sosiaaliset indikaattorit ilman, että ylitetään planetaarisia rajoja (planetary boundaries). Niistä valtioista, joista on saatu riittävästi dataa, ei tällaisia löydy (Vietnam on lähimpänä tavoitetta). Tutkijat esittävät, että eriarvoisuuden vähentäminen on yksi keskeisistä keinoista, joilla voidaan ohjata valtioita kohti kestävyyttä:
    https://www.nature.com/articles/s41893-018-0021-4

    Kestävyys eli kyky säilyttää esim. ekosysteeminen elinvoimaisuutta ja sosiaalisten instituutioiden toimintakykyä, edellyttää mielestäni kyllä radikaalia muutosta. Maksimaalisen materiaalisen vaurauden tavoittelu osalle – tai edes kaikille – yhteison jäsenistä ei ole kestävyyden kannalta hyvä tavoite. Muutos ei kuitenkaan välttämättä tapahdu niin, että yhteisön jäseniä pyritään muuttamaan ylhäältä – tai jostain muualta – päin. Kiinan ekologinen sivilisaatio -hankkeessa saattaa olla tällaista toimintatapaa, mutta länsimaihin se istuu huonommin. Yhteisöt voivat ennemminkin oppia yhteisönä tavoittelemaan eri asioita ja toimimaan eri tavalla. Siihen tarvitaan toki sellaisia sääntöjä ja puitteita, jotka tunnistavat kestävyyden välttämättömyyden.

  4. Kestävyys on tosi huono tavoite ja ylipäänsä huonosti määritelty asia. Ihmiset, joiden mielikuvitus ei ole kovin joustavaa rajoittavat ajattelunsa maapallolle ja samalla selittävät jotain pitkän tähtäimen visioinnista/ajattelusta/toiminnasta. Pitkällä tähtäimellä aurinko sammuu, vähemmän pitkällä noin kerran 250000 vuodessa maahan törmää asteroidi, joka tuhoaa sivilisaation. Ainoa kestävän kehityksen mukainen toiminta on haalia mahdollisimman paljon voimavaroja, jotta voidaan kehittää teknologiaa, jolla päästään levittämään ihmisgeenejä maapallon ulkopuolelle. Tämä on luonnollisesti aavistuksen yllättävä näkökulma, jos kuvittelee, että ihmiskunnan tulevaisuus on maapallolla.

1 Trackback / Pingback

  1. Rakenteellinen syrjintä tekee yhdenvertaisuudesta mahdotonta Suomessakin – Politiikasta

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*