Aina siitä lähtien, kun saksanjuutalaisen politiikan teoreetikon Hannah Arendtin (1906-1975) pamfletti toisen maailmansodan aikaisista sotarikoksista ja rikoksista ihmiskuntaa vastaan syytetyn Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä Jerusalemissa (suom. Eichmann Jerusalemissa: Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä) ilmestyi ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa vuonna 1963, se on aiheuttanut Atlantin molemmin puolin kiivaita kiistoja etenkin juutalaisen älymystön mutta myös muiden intellektuellipiirien keskuudessa. Kerran puhjettuaan nämä kiistat eivät ole koskaan laantuneet.

Ne eivät kuitenkaan koskaan ole kunnolla ulottuneet Suomeen. Lehdistö kyllä seurasi ja raportoi Eichmannin oikeudenkäynnistä, mutta Arendtin pamflettiin ei kiinnitetty mitään huomiota.

Arendtin ajattelu saavutti Suomen melko myöhään.

Totalitarismin synty –teoksellaan (1951, suom. Vastapaino 2013) maailmanmaineeseen noussut poliittinen ajattelija pysyi Suomessa muutenkin tuntemattomana sekä akateemisissa piireissä että laajemman yleisön keskuudessa aina 1980-luvulle asti, jolloin hänen teoksiaan alkoi pikkuhiljaa ilmestyä esimerkiksi yliopistojen tutkintovaatimuksiin.

Arendtin pääteoksena pidetyn Vita Activan suomennos ilmestyi Vastapainon kustantama vuonna 2002, mutta perusteellisempi tutustuminen Arendtin ajatteluun edellyttää edelleen englannin- tai saksankielisten laitosten käyttämistä – siitä huolimatta, että esimerkiksi historioitsija ja politiikan teoreetikko Enzo Traverso on teoksessaan The End of Jewish Modernity ehtinyt julistaa hänet koko holokaustin jälkeisen eurooppalaisen kulttuurin ikoniksi.

Uuden pahan arkipäiväisyys

Arendt alkoi kehitellä teesiään1900-luvulla natsismin myötä syntynyttä uutta pahuutta edustavasta uudesta rikollisesta heti toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Hän käytti sen ideaalityyppinä natsien joukkotuhokoneiston pääarkkitehtia, Heinrich Himmleriä. Arendt luonnehti tätä uutta rikollista hyväksi perheenisäksi, jolle oli ominaista kaikinpuolinen tavanomaisuus.

1900-luvun uusi rikollinen ei ollut näytelmistä tuttu Jago, Macbeth tai Rikhard III, jonka tekoja olisivat ohjanneet murhanhimoiset ja perverssit motiivit tai sisäsyntyinen pahantahtoisuus. Hän oli tavallinen mies, joka halusi tehdä työnsä hyvin, saada siitä tunnustusta ja edetä urallaan.

Tavallisten miesten suuri taito oli organisoida muut ihmiset noudattamaan kapinoimatta Führerin lakia ja suorittamaan oman osansa hirmuvaltakoneistossa.

Näiden tavallisten miesten suuri taito oli organisoida muut ihmiset noudattamaan kapinoimatta Führerin lakia ja suorittamaan oman osansa hirmuvaltakoneistossa. Nykykielellä ilmaisten natsien hirmuhallinto osallisti koko väestön oman koneistonsa osasiksi ja pelinappuloiksi siten, että kukaan ei tuntenut olevansa vastuussa mistään enemmästä kuin omasta ja perheensä pienestä elämästä.

Kun Hannah Arendt toukokuussa 1961 näki Adolf Eichmannin Jerusalemissa, hän sai vahvistusta aikaisemmalle ideaalityypittelylleen. Eichmannista ei huokunut saatanallinen epäinhimillinen pahuus, vaan hän antoi vaikutelman aivan tavallisesta, hiukan yksitotisesta virkamiehestä, joka toisti toistamasta päästyään pyrkineensä vain suorittamaan saamansa tehtävät mahdollisimman hyvin.

Eichmannista ei huokunut saatanallinen epäinhimillinen pahuus, vaan hän antoi vaikutelman aivan tavallisesta, hiukan yksitotisesta virkamiehestä.

Eichmann näytti edustavan tyyppiesimerkkiä siitä, kuinka natsien hirmuvalta tuottaa hallintovirkamiehiä, jotka antautuvat Führerin laille niin täysin, että he uskovat vain noudattavansa ja toimeenpanevansa ylhäältä annettuja käskyjä ja määräyksiä vailla minkäänlaista henkilökohtaista vastuuta omien tekojen seurauksista.

Kiista pahuuden luonteesta

Ajatus siitä, että holokaustin logistiikkavastaavan toiminta ei olisi perustunut hänen persoonallisuutensa ja siitä kumpuavien motiivien pahuuteen vaan pikemminkin hänen virkamiesmoraaliinsa korkeana SS-upseerina, uskollisuuteensa ja pyrkimykseensä palvella Hitleriä mahdollisimman hyvin ja menestyä omalla urallaan ja hänen hallinnollisen toimintansa lopputuloksen kauheuteen, oli pamfletin lukijoille liikaa. Alkoi edelleen jatkuva kiista natsirikollisten ja erityisesti Adolf Eichmannin pahuuden luonteesta.

Valtaosalle ihmisistä näyttää edelleen olevan mahdotonta hyväksyä ajatusta, että viimeistään kansallissosialismin valtakaudesta lähtien maailman merkittävimmän rikollistyypin edustajat ovat olleet aivan tavallisia ihmisiä. Näiden rikollisten toiminta on perustunut ihmisten valtaosan suostumukseen, joka on onnistunut siten, että katsellaan vaieten vierestä, käännetään katse muualle, sallitaan asioiden tapahtua.

Rikollisten toiminta on perustunut ihmisten valtaosan suostumukseen, joka on onnistunut siten, että katsellaan vaieten vierestä, käännetään katse muualle, sallitaan asioiden tapahtua.

Eichmannin kaltaisten rikollisten toiminta perustuu siis siihen, että valtaosa ihmisistä haluaa hoitaa vain omat hommansa tai myötäillä tunnustuksen toivossa sellaisia työnjohtajia, työnantajia, viranomaisia ja hallituksia, jotka syyllistyvät suoraan tai ainakin myötävaikuttavat pienempiin tai suurempiin kauheuksiin tai hirmutekoihin. Muiden tuhoisan toiminnan mahdollistamista ei hahmoteta yksilönvastuuseen kuuluvaksi.

Poliittisen arvostelukyvyn romahdus

Tämä pahuuden muodonmuutos ei kuitenkaan ollut ainut asia, joka herätti lukijoissa suuttumusta. Paljon närää aiheutti myös Arendtin ironisella tyylillä esittämä natsien nimittämien juutalaisneuvostojen myötäilyyn perustuneen toiminnan kritiikki. Samoin hänen arvionsa etenkin saksalaisen vastarinnan heikkoudesta ja hänen kritiikkinsä niin saksalaisten kuin Saksan miehittämien alueiden kansalaisten yhteistoiminnasta natsien kanssa aiheutti runsaasti keskustelua etenkin Saksassa.

Saksalaisia ärsyttivät myös hänen sarkastiset huomautuksensa siitä, kuinka merkittävän aseman aikaisemmat natsit ja näiden myötäilijät saavuttivat sodan jälkeen muodostetuissa hallituksissa, talouselämässä ja muutoin yhteiskunnan huipulla joka puolella Eurooppaa.

Arendtin armottoman arvion mukaan koko eurooppalainen poliittinen ja akateeminen eliitti oli osoittanut täydellistä poliittisen arvostelukyvyn puutetta natsismin ilmiön edessä.

Arendtin armottoman arvion mukaan koko eurooppalainen poliittinen ja akateeminen eliitti oli osoittanut täydellistä poliittisen arvostelukyvyn puutetta natsismin ilmiön edessä. Ennen sotaa oli sorruttu poliittisiin harhaluuloihin kuvittelemalla, että kansakuntien enemmistöt tukisivat liberaalia demokratiaa. Todellisuudessa kansalaiset kaipasivat vahvoja johtajia, joiden seurattavaksi antautua. Natsien päästyä valtaan poliittinen arvostelukyky petti lopullisesti, kun kieltäydyttiin tunnustamasta, mihin poliittinen kehitys oli Saksan lisäksi monessa muussakin Euroopan maassa johtamassa.

Sodan jälkeen torjuttiin perusteellinen keskustelu natsirikoksiin liittyvistä syyllisyys- ja vastuusuhteista. Muutaman hätäisesti järjestetyn oikeudenkäynnin jälkeen lähihistoria yritettiin pikemminkin unohtaa tai painaa villaisella puhumalla siitä mahdollisimman vähän ja keskittämällä ponnistukset taloudelliseen jälleenrakentamiseen ja uuden vihollisen määrittelyyn. Kommunismin demonisointi aloitettiin uudestaan ryhtymällä kylmään sotaan Josif Stalinin johtamaa itäblokkia vastaan.

Pahan ikuinen paluu

Nyt toiseen painokseen yltäneessä kirjassani Arendt, Eichmann and the Politics of the Past (Helsinki University Press 2021) esittelen Eichmann-kiistan taustaa ja kehitystä sekä kysyn, mistä siinä oikeastaan oli kysymys. Erityisesti amerikanjuutalaiset intellektuellit nimittäin kokivat Arendtin pamfletin kritiikkinä omaa sionistista maailmankatsomustaan ja Israelin valtiota vastaan. Nyt kun pamfletin ilmestymisestä alkaa olla kuusikymmentä vuotta, voidaan kysyä, miksi kiista ei koskaan laannu vaan kääntyy yhä uudestaan toisaalta Eichmannin pahuuden luonteeseen, toisaalta Israelin ulkopuolella asuvien juutalaisten identiteettiin ja Israelin valtion olemassaolon oikeutukseen.

Länsimaisessa ajattelussa ei vieläkään hyväksytä, että ihmisten välisessä toiminnassa on vain harmoin kysymys absoluuttisesta hyvän ja pahan välisestä taistelusta.

Käsittääkseni pahuuskeskustelun jatkuminen liittyy siihen, mitä esimerkiksi italialainen filosofi Simona Forti on käsitellyt teoksessaan New Demons: Rethinking Power and Evil Today, nimittäin viattoman uhrin ja saatanallisen pahan pyövelin välisen erottelun valheellisuuteen nykymaailmassa. Länsimaisessa filosofiassa ja poliittisessa ajattelussa ei oikein vieläkään haluta hyväksyä ajatusta ”Dostojevski-paradigman” romahtamisesta: ihmisten välisessä toiminnassa on vain harvoin kysymys absoluuttisen hyvän ja pahan välisestä taistelusta.

Useimmiten toimitaan hyvän ja pahan väliin jäävällä harmaalla vyöhykkeellä, jolle ovat ominaisia pikemminkin pyöveliyden ja uhriuden väliset aste-erot. Harmaalla vyöhykkeellä toimimiselle on ominaista, että ihminen on osallisena toiminnassa, jonka seurauksiin liittyvää pahuutta hän ei oikein hahmota – tai kieltäytyy näkemästä sitä.

Juutalainen identiteetti ja Palestiinan kysymys

Kiistan toisen osan – jonka Arendt itse ennakoi kirjansa epilogissa – muodostaa nyky-Israelin suhde diasporajuutalaisuuteen. Läheskään kaikki Israelin ulkopuolella elävät juutalaiset eivät nimittäin hyväksy Israelin valtion virallista retoriikkaa, jonka mukaan se edustaa kaikkia maailman juutalaisia. Tähän identiteettikiistaan liittyy myös kiista alueen kantaväestön, palestiinalaisten, kohtalosta Israelin valtion perustamisen yhteydessä ja sen jälkeisinä vuosina.

Israelin itsenäistymissotahan aiheutti 800 000 palestiinalaisen karkottamisen kotiseuduiltaan ja toistaiseksi pysyvän pakolaisongelman muodostumisen alueella. Gazan palestiinalaiset elävät käytännössä keskitysleirissä hitaan näivettämis- ja nöyryyttämispolitiikan uhreina. Israelin valtion ja sen olemassaolon vakaumuksellisten puolustajien mielestä Israelin politiikan arvosteleminen on kuitenkin antisemitismiä ja kaikki palestiinalaiset terroristeja.

Harmaalla vyöhykkeellä toimimiselle on ominaista, että ihminen on osallisena toiminnassa, jonka seurauksiin liittyvää pahuutta hän ei oikein hahmota – tai kieltäytyy näkemästä sitä.

Esimerkiksi sukupuolentutkimuksen filosofi Judith Butler on saanut Israelin politiikasta tarpeekseen ja käyttää teoksessaan Parting Ways: Jewishness and the Critique of Zionism  Arendtin 1940-luvun ja 1950-luvun teksteissä esittämiä ajatuksia hyväkseen kehitelläkseen vierekkäin tai yhdessä asumiseen (engl. cohabitation) perustuvaa teoriaa Palestiinan kysymyksen ratkaisemiseksi.

Samalla hän on yksi ensimmäisistä juutalaisista teoreetikoista, jotka ovat ottaneet vakavasti palestiinalaistaustaisen kolonialismin ja kirjallisuuden tutkijan Edward Saidin ehdotuksen tarkastella Palestiinan historiaa ja nykytilannetta siten, että kaikkien osapuolien äänet saataisiin yhtä lailla kuuluville ja että tavoitteena vihdoinkin olisi Palestiinan alueen jakaminen tasa-arvoisesti ja demokraattisesti kaikkien siellä asuvien kesken.

Arendt-tutkimukset uudet suunnat

Viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana onkin alkanut syntyä uusia Arendtin poliittisista kirjoituksista inspiraatiota hakevia tutkimussuuntauksia, jotka yrittävät irrottautua Eichmann-kiistasta. Niissä kyllä lähdetään liikkeelle Arendtin natsismiin liittyvissä kirjoituksissa esitetyistä ajatuksista mutta ei juututa ”mitä Arendt todella sanoi” ja ”oliko Arendt oikeassa vai väärässä” tyyppisiin kiistoihin.

Butlerin yhdessä asumisen teoretisoinnin ohella yksi kiinnostavimmista hiljattain esitetyistä uusista ideoista on holokaustin muistamiskulttuuria ja monisuuntaista jälkikolonialistista muistamista tutkineen Michael Rothbergin Arendtilta löytämä ajatus implikoiduista subjekteista, joka pyrkii ylittämään harmaan vyöhykkeen osallisuuteen liittyvän aikalaisuuden ulottuvuuden. Teoksessaan The Implicated Subject: Beyond Victims and Perpetrators Rothberg esittää, Arendtiin nojaten, että vaikka emme tietenkään ole suorassa vastuussa siitä, mitä edelliset sukupolvet ovat tehneet, poliittinen vastuumme heidän teoistaan ja tekemättä jättämisistään seuraa mukanamme.

Vaikka emme ole suorassa vastuussa siitä, mitä edelliset sukupolvet ovat tehneet, poliittinen vastuumme heidän teoistaan ja tekemättä jättämisistään seuraa mukanamme.

Tämä johtuu poliittisten yhteisöjen ylisukupolvisesta luonteesta. Liitymme syntymässämme tiettyyn poliittiseen yhteisöön sellaisena kuin se on ja joudumme ottamaan kantaaksemme meille edellisiltä sukupolvilta jäävän poliittisen perinnön sen saavutuksineen mutta myös sen ratkaisematta jättämine ongelmineen.

Implikoitu subjekti ei ole sen enempää uhri kuin pyövelikään. Hän on pikemminkin osallinen ja osanottaja yhteiskunnallisissa ja historiallisissa muodostelmissa, jotka luovat uhrin ja pyövelin positioita. Simona Fortia seuraten Rothberg esittää, että implikoidut subjektit ovat usein niitä tottelevaisia ja valtaa myötäileviä yksilöitä, joiden toimintaa ohjaa passiivisuus, auktoriteettien myötäily ja pidättäytyminen ottamasta kantaa. Monet maailmassa meneillään olevista pahuuksista saavat jatkua, koska useimmat ihmiset kieltäytyvät näkemästä, missä suhteessa he itse ovat historiallisiin epäoikeudenmukaisuuksiin.

Ylisukupolvisen vastuun velvoittavuus

Tammikuun 27. päivänä vietettävä vainojen uhrien muistopäivä muistuttaa meitä natsismin rikosten uhrien lisäksi siitä, että poliittinen, etninen, uskonnollinen, sukupuoleen ja moneen muuhun tekijään perustuva vaino ei ole hävinnyt maailmasta mihinkään.

Arendtin ajatus poliittisen vastuun ylisukupolvisuudesta voidaan kuitenkin tunnistaa myös monissa muissa tämän päivän ratkaisua vaativista ongelmista kuten ilmastonmuutoksessa ja muissa ympäristöongelmissa, sosiaalisessa eriarvoisuudesta ja tuloeroissa, kolonialismin perinnössä ja pohjoisen ja etelän välisessä hierarkkisessa epäsuhdassa ja globaaliin kapitalismiin kuuluvissa orja- ja lapsityövoiman käytön kaltaisissa riistosuhteissa. Me emme ole näitä ongelmia itse alun perin aiheuttaneet mutta meidän vastuullamme on, välittyvätkö ne eteenpäin vai halutaanko ja kyetäänkö ne ratkaisemaan.

Dosentti Tuija Parvikko toimii yliopistotutkijana Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella Suomen Akatemian projektissa ”Pakkomuuttojen uhrit ja etno-kansalliset kategorisoinnit Euroopassa 1943–1948”.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan Helsinki University Pressin juuri julkaisemaan kirjaan Arendt, Eichmann and the Politics of the Past. Kirja on osa Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisemaa Pro et Contra -kirjasarjaa, ja sen sähköinen painos on avoimesti saatavilla.

Julkaisu Eichmann-kiistan vanhat ja uudet suunnat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuudes tammikuuta 2021 joukko presidentti Donald Trumpin kannattajia murtautui Yhdysvaltain kongressin Capitol-rakennukseen kongressin ollessa kokoontuneena vahvistamaan Joe Bidenin valintaa maan seuraavaksi presidentiksi. Hyökkääjät onnistuivat keskeyttämään kongressin istunnon ja edustajat jouduttiin evakuoimaan, kunnes tilanne saatiin rauhoitettua. Lopulta kongressi kokoontui uudelleen ja vahvisti Bidenin valinnan.

Tapahtumien jälkeen on keskusteltu siitä, millä nimellä niitä tulisi kuvata sekä siitä, mikä merkitys hyökkäyksellä lopulta oli. Osa paikalla olleista vaikuttaisi olleen etukäteen valmistautunut väkivaltaan ja kongressiin hyökkäämiseen. Osa kenties lähti mukaan hetken mielijohteesta.

Osa taas oli tullut paikalle vain osoittamaan mieltään, olkoonkin että laillisen vaalituloksen kumoamisen puolesta. Tapausta on kutsuttu niin mellakaksi, vallankaappausyritykseksi kuin terrorismiksikin. Jotkut hyökkäykseen osallistuneista nimittivät sitä vallankumoukseksi.

Etsiessämme apua Capitolin tapahtumien ja niiden merkityksen ymmärtämiseen voimme kääntyä politiikan teoreetikko Hannah Arendtin puoleen.

Oli huomattavaa, miten helposti hyökkääjät pääsivät sisään yhteen maan tärkeimmistä hallintorakennuksista ja miten vähän vastustusta he kohtasivat hyökätessään väkivaltaisesti maan keskeisiä instituutioita vastaan ja häiritessään demokraattista prosessia. Samoin huomattavaa oli se, miten nopeasti järjestys saatiin palautettua ja vaalitulos vahvistettua.

Etsiessämme apua Capitolin tapahtumien ja niiden merkityksen ymmärtämiseen voimme kääntyä politiikan teoreetikko Hannah Arendtin puoleen. Tässä kirjoituksessa esittelen lyhyesti Arendtin ajatuksia vallasta, väkivallasta, auktoriteetista ja vallankumouksista ja pohdin, miten nämä voisivat auttaa ymmärtämään tapahtumia. Kirjoituksen pohjana ovat erityisesti Arendtin teokset Vita activa – ihmisenä olemisen ehdot ja On Revolution sekä esseet On Violence ja What is Authority.

Valta ja auktoriteetti

Ymmärtääkseen Arendtin tapaa hahmottaa kapinoita ja vallankumouksia poliittisina ilmiöinä on ensin ymmärrettävä, mitä hän tarkoittaa vallalla, väkivallalla ja auktoriteetilla. Näiden käsitteiden avulla voi puolestaan löytää erään mahdollisen näkökulman, josta tarkastella loppiaisen tapahtumia Capitolilla.

Siinä missä valta usein ymmärretään kyvyksi hallita muita, Arendtille valta on ennen muuta ihmisten mahdollisuutta toimia yhdessä. Arendtin mukaan valta yhtäältä syntyy yhteisestä toiminnasta ja toisaalta sitoo ihmiset toimimaan ”yksissä tuumin”. Sen lähde on järjestäytyminen, joka pitää ihmiset yhdessä myös yhteisen toiminnan hetkien ulkopuolella. Paitsi että valta mahdollistaa ihmisille yhteisten päämäärien tavoittelun, se myös on ylipäätään edellytys sille, että ihmiset voivat elää yhdessä poliittisissa yhteisöissä ja muodostaa yhteisiä tavoitteita.

Siinä missä valta usein ymmärretään kyvyksi hallita muita, Arendtille valta on ennen muuta ihmisten mahdollisuutta toimia yhdessä.

Arendtin mukaan vallan syntymisen edellytys on, että ihmiset elävät osana poliittisia yhteisöjä, joissa heillä on mahdollisuuksia yhteiseen poliittiseen toimintaan. Samalla juuri ihmisten toiminnasta syntyvä valta ylläpitää poliittista yhteisöä, joka hajoaisi ilman valtaa. Arendtilaisittain ymmärrettynä poliittisen yhteisön, kuten valtion, valta syntyy, kun yhteisössä elävät osoittavat toiminnallaan tukensa sen instituutioille.

Tavat, joilla ihmiset antavat tukensa poliittisen yhteisönsä instituutioille voivat olla enemmän tai vähemmän aktiivisia tai passiivisia. Yhteisöissä valtaa käyttävät tarvitsevat kuitenkin aina jonkinlaista tukea. Jopa itsevaltaisimmat diktaattorit tarvitsevat tukijoita, jotka ovat valmiit toimimaan heidän puolestaan, eivätkä valtioiden lait merkitsisi mitään, jos kaikki ihmiset kieltäytyisivät noudattamasta niitä.

Jopa itsevaltaisimmat diktaattorit tarvitsevat tukijoita, jotka ovat valmiit toimimaan heidän puolestaan, eivätkä valtioiden lait merkitsisi mitään, jos kaikki ihmiset kieltäytyisivät noudattamasta niitä.

Mikä sitten saa ihmiset toiminnallaan ja siitä syntyvällä vallalla tukemaan poliittisten yhteisöjensä instituutioita ja niissä valtaa käyttäviä? Arendtin vastaus tähän on auktoriteetti. Auktoriteetti saa ihmiset tukemaan ja tottelemaan auktoriteettiasemassa olevaa ihmistä tai instituutiota.

Esimerkiksi valtion viranomaiset saavat valtansa ihmisten toiminnallaan heille antamasta tuesta. Ihmiset kuitenkin useimmiten toimivat viranomaisten käskyjen mukaan siksi, että ovat sisäistäneet ajatuksen lain ja viranomaisten auktoriteetista, eivät siksi että tietoisesti haluaisivat osoittaa tukeaan niille.

Väkivalta ja vallankumous

Jos vallankäyttäjät tai instituutiot menettävät yleisesti hyväksytyn auktoriteettinsa, ne tarvitsevat asemansa säilyttääkseen riittävästi tukijoita, jotka ovat valmiita puolustamaan niitä toiminnallaan ja siitä syntyvällä vallalla. Jos ne kuitenkin menettävät vallan, joka syntyy yhteisön jäsenten tuesta, niiden toimintakyky vaarantuu ja jopa vallankumous on mahdollinen. Pelkkä väkivaltainen kapina valtaapitäviä tai instituutioita vastaan ei kuitenkaan ole Arendtin mukaan vielä vallankumous, ei edes siinä tapauksessa, että se onnistuu tavoitteessaan.

Varsinainen vallankumous tapahtuu vasta uuden poliittisen järjestyksen perustamisen myötä. Tämä on mahdollista vasta, kun uusi valta on saatu muodostettua vanhan tilalle. Vallankumous kuitenkin vaatii joukon ihmisiä, jotka kykenevät järjestäytymään ja kokoamaan käsiinsä vallan, joka on hajonnut ja menetetty. Mikäli aiemmat valtaapitävät ovat jo menettäneet valtansa, tämän joukon ei tarvitse olla suuri, kunhan tarpeeksi moni on valmis antamaan sille edes passiivisen tukensa.

Varsinainen vallankumous tapahtuu vasta uuden poliittisen järjestyksen perustamisen myötä.

Jos valtaapitävien menettävät auktoriteettinsa ja valtansa, he voivat asemansa säilyttääkseen turvautua ainoastaan väkivaltaan. Toisin kuin valta, kyky käyttää väkivaltaa riippuu ennen kaikkea välineistä, joiden avulla pienikin aseistautunut ryhmä voi hallita paljon suurempaa ihmisjoukkoa. Väkivallan ongelma on Arendtin mukaan kuitenkin siinä, että se voi vain tuhota vallan, ei koskaan luoda sitä tai tarjota sille vaihtoehtoa.

Valtiot kyllä käyttävät väkivaltaa lakeja rikkovia ja ulkopuolisia hyökkääjiä vastaan, mutta valtio ja sen instituutiot eivät koskaan voi nojata pelkkään väkivaltaan. Valtiolla on ylipäätään mahdollisuus käyttää väkivaltaa vain niin kauan kuin sillä on valtaa.

Vaikka diktaattorit voivatkin pysyä vallassa väkivallan turvin myös ilman kansalaisten tukea, hekin tarvitsevat vallassa pysyäkseen valtion turvallisuusorganisaatioita, jotka ovat valmiita käyttämään väkivaltaa heidän puolestaan. Yritys korvata valta väkivallalla merkitsee Arendtille tyranniaa, joka on hänen mukaansa tuomittu rappeutumaan ja tuhoutumaan vallan puutteeseen.

Väkivallan ongelma on Arendtin mukaan siinä, että se voi vain tuhota vallan, ei koskaan luoda sitä tai tarjota sille vaihtoehtoa.

Arendt valaisee tätä passiivisen vastarinnan esimerkillä: jos valtaapitävät pyrkivät nujertamaan päättäväisen ja järjestäytyneen passiivisen vastarinnan väkivalloin, he joutuvat maksamaan siitä valtansa ja sen legitimiteetin vähenemisenä.  Tämä pätee erityisesti demokraattisissa valtioissa, joissa laajamittainen väkivalta väkivallatonta vastarintaa vastaan lopulta murentaa valtaapitävien vallan kansalaisten tuelle rakennettua perustaa.

Samasta syystä kuin valtaapitävät eivät voi pysyä vallassa pelkän väkivallan turvin, pelkkä kapina ei vielä tarkoita vallankumousta. Väkivaltainen hyökkäys valtiota ja sen instituutioita vastaan voi kyllä onnistuessaan hetkellisesti tuhota vallan, mutta tämä ei vielä tarkoita, että hyökkääjät saisivat vallan automaattisesti omiin käsiinsä. Vallan vakiinnuttaminen edellyttää järjestäytyneisyyttä, auktoriteettia ja kykyä saada kansalaisilta riittävästi tukea ja luottamusta.

Vallan vakiinnuttaminen edellyttää järjestäytyneisyyttä, auktoriteettia ja kykyä saada kansalaisilta riittävästi tukea ja luottamusta.

Jos kapinaan ryhtyneet eivät saa perustettua kestävää uutta poliittista järjestystä, jolla on sekä auktoriteetin tuomaa legitiimiyttä eli oikeutusta vallalle, että kansalaisten tuesta ja toiminnasta nousevaa valtaa, on vaarana, että päädytään jatkuvaan väkivallan tilaan. Näin kävi Arendtin mukaan Ranskan vallankumoukselle, joka ajautui lopulta mielivaltaan ja terroriin.

Valtaa ja väkivaltaa Capitolilla

Mitä siis oikeastaan tapahtui, kun Donald Trumpin kannattajat hyökkäsivät kongressiin kesken sen istunnon? Ensinnäkin vaikutti siltä, että kongressi instituutiona olisi menettänyt auktoriteettinsa osan yhdysvaltalaisista silmissä. Yksittäisen tapahtuman perusteella on kuitenkin mahdotonta sanoa, kuinka laajaa tämän keskeisen instituution auktoriteetin rapautuminen on ja onko siinä kyse ohimenevästä ilmiöstä vai uudesta pysyvämmästä asiaintilasta.

Sen sijaan tapaus on erinomainen esimerkki arendtilaisen vallan ja väkivallan kohtaamisesta. Hyökkääjien väkivalta todella onnistui hetkeksi hajottamaan kongressin vallan estämällä sen toiminnan. Viranomaisten hämmästyttävä kyvyttömyys suojella kongressia hyökkäykseltä oli arendtilaisittain tarkasteltuna nimenomaan vallan epäonnistuminen.

Vaikka Capitolin poliisin kyky käyttää väkivaltaa oli ylivertaisen varustuksen vuoksi hyökkääjiin nähden moninkertainen, se ei riittänyt pitämään mellakoitsijoita poissa kongressista. Tämä johtui ennen kaikkea johtamisen ja varautumisen ongelmista.

Hyökkäys Capitolille on erinomainen esimerkki arendtilaisen vallan ja väkivallan kohtaamisesta.

Väkivallan uhkaa ei osattu yhdysvaltalaiseen poliisiin juurtuneiden vinoutuneiden asenteiden vuoksi ottaa riittävän vakavasti. Poliisi ei mediatietojen mukaan ollut tehnyt riittäviä suunnitelmia tapahtuneen kaltaisen hyökkäyksen varalle eikä varustanut ja valmistanut paikalla ollutta henkilöstöä sellaiseen. Hyökkäyksen alettua poliisin johto menetti tilanteen hallinnan, eikä eri viranomaisten välinen koordinaatio toiminut. Vaikka osa poliiseista pyrki pysäyttämään hyökkääjiä, osa poliiseista oli hajallaan ja neuvottomia, kun taas osa velvollisuuksiensa vastaisesti jopa passiivisesti avusti hyökkääjiä katsomalla näiden toimintaa vierestä.

Valtion hallussa olevat väkivallan käytön välineet ovat yhtä tyhjän kanssa, jos niitä käyttävä organisaatio ei kykene toimimaan järjestäytyneesti ja koordinoidusti. Ilman valtaa organisaatio hajoaa eivätkä sen jäsenet pysty toimimaan yhdessä. Vaikkeivat mellakoitsijat olleet juuri paremmin valmistautuneita, heitä oli enemmän. Järjestäytymisen tuoman vallan hajotessa määrä ratkaisee.

Valta ei loju kongressin käytävillä

Hyökkääjien väkivalta siis todella hetkellisesti hajotti sekä kongressin että sitä suojelleen poliisiorganisaation vallan hajottamalla nämä. Valta kuitenkin palautui nopeasti, eivätkä hyökkääjät onnistuneet lopulta saavuttamaan mitään, demokratian kannalta onneksi. Saapuessaan kongressiin nämä eivät kyenneet kuin riehumaan, ryöstelemään ja ottamaan itsestään valokuvia. Näiden valokuvien vuoksi heidät oli myös helppo tunnistaa jälkeenpäin. Minkäänlaista yhteistä organisaatiota, johtoa tai suunnitelmaa heillä ei ollut.

Vaikka tunkeutujat kutsuivatkin toimintaansa vallankumoukseksi ja osa osallistujista oli ennakolta suunnitellut esimerkiksi väkivaltaa poliitikkoja kohtaan, kun väkivalta oli purkautunut ja sitä vastassa ollut valta oli hetkellisesti hajonnut, joukko ei kyennyt ottamaan valtaa haltuunsa tai edes yrittämään sitä. Valta ei lojunut kongressin käytävillä tai ollut piilossa kellarihuoneen kassakaapissa, mistä sen olisi voinut vain käydä väkivalloin poimimassa.

Kun väkivalta oli purkautunut ja sitä vastassa ollut valta oli hetkellisesti hajonnut, joukko ei kyennyt ottamaan valtaa haltuunsa tai edes yrittämään sitä.

Voidaan vain arvailla, miten tilanne olisi kehittynyt, jos vallankaappausta ei olisi yrittänyt Trumpin yllyttämä sekalainen väkijoukko, vaan hyvin organisoitu ja johdettu ryhmä. Todennäköisesti vallankaappaus olisi tuolloinkin epäonnistunut, sillä valtaosa yhdysvaltalaisista tuomitsi hyökkäyksen, eikä hiljaista hyväksyntää ollut niin merkittävissä määrin, että se olisi voinut muodostua uhaksi.

Kongressin vallan palauttaminen hyökkäyksen jälkeen olisi kuitenkin luultavasti ollut vaikeampaa. Järjestäytynyt, hyvin johdettu ja yksissä tuumin toimiva kapina, siis kapina, jolla on valtaa, on Arendtin mukaan vahvempi vastus kuin sekalainen ja organisoimaton. Sillä on myös paremmat mahdollisuudet kehittyä vallankumoukseksi. Siihen se kuitenkin tarvitsee tarpeeksi tukea, tai ainakin hiljaista hyväksyntää kansalaisilta. Nyt väkijoukon voima mureni nopeasti, kun siihen vastasi hyvin järjestäytynyt ja suurempaa demokraattista legitimiteettiä nauttiva valta.

Vaikka Hannah Arendtin omaperäistä käsitteistöä voikin perustellusti pitää varsin abstraktina, sen avulla on mahdollista edelleen analysoida ajankohtaisia poliittisia ilmiöitä ja tapahtumia. Käskemiseen perustuvat valtakäsitykset, esimerkiksi Max Weberin ajatus vallasta ihmisen kykynä saada tahtonsa läpi muiden vastustuksesta huolimatta, kiinnittävät huomion käskemisen hetkeen, jossa käskyn antaja joko voittaa vastustuksen tai ei.

Arendtin valtakäsitys sen sijaan mahdollistaa vallan tarkastelemisen erillään käskemisestä ja pakottamisesta. Se menee ikään kuin käskemisen taakse ja näyttää, mistä poliittisten johtajien kyky määrätä ja pakottaa syntyy.

Arrendtin valtakäsitys menee ikään kuin käskemisen taakse ja näyttää, mistä poliittisten johtajien kyky määrätä ja pakottaa syntyy.

Capitolia suojanneet turvallisuusjoukot menettivät hallintansa, koska niillä ei ollut kykyä toimia tarpeeksi tehokkaasti yhdessä. Kongressiin hyökännyt väkijoukko puolestaan sai kyllä haltuunsa rakennuksen, muttei kyennyt lopulta kyennyt horjuttamaan kongressia instituutiona. Se ei saanut riittävästi tukea haastaakseen instituution legitimiteettiä ja vallankumousyritys epäonnistui nopeasti.

Arendtin vallan käsitteen ydin, ajatus että valtaa voi olla vain järjestäytyneesti yhdessä toimivilla ihmisillä, kiinnittää huomiota siihen, että vallanpitäjät ja instituutiot eivät omista valtaansa, vaan se syntyy ihmisten tuesta. Kun ihmiset vetävät niiltä tukensa, niiden valta alkaa rappeutua ja hajota. Arendtilainen valta ei virtaa ylhäältä alas kuten käskyt, vaan alhaalta ylös pitäen yllä koko poliittista järjestelmää ja sen instituutioita.

Vallanpitäjät ja instituutiot eivät omista valtaansa, vaan se syntyy ihmisten tuesta. Kun ihmiset vetävät niiltä tukensa, niiden valta alkaa rappeutua ja hajota

Tästä on nähdäkseni johdettavissa kaksi opetusta. Ensinnäkin poliittista valtaa käyttävät saavat valtansa ihmisten tuesta. On näiden ihmisten oikeus ja velvollisuus arvioida jatkuvasti, haluavatko he antaa sen vallankäyttäjille. Toiseksi demokraattiset instituutiot eivät pysy pystyssä itsestään. Jos kansalaiset haluavat pitää ne, heidän tulee aktiivisesti tukea niitä toiminnallaan ja olla tarvittaessa valmis puolustamaan niitä, jos joku taho yrittää ne kumota.

Ville Tynkkynen (YTM) on jatko-opiskelija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee Hannah Arendtin vallan käsitettä.

Julkaisu Arendt Capitolilla: Valta, väkivalta ja vallankumous Hannah Arendtin ajattelussa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.