Arendt Capitolilla: Valta, väkivalta ja vallankumous Hannah Arendtin ajattelussa

Lukuaika: 7 min.

Kuudes tammikuuta 2021 presidentti Donald Trumpin kannattajat hyökkäsivät Yhdysvaltain kongressiin. Ymmärtääksemme loppiaisen tapahtumia Washingtonissa voimme kääntyä politiikan teoreetikko Hannah Arendtin puoleen. Arendtin vallan, väkivallan, auktoriteetin ja vallankumouksen käsitteet auttavat hahmottamaan, mitä Capitolilla oikein tapahtui.

Kuudes tammikuuta 2021 joukko presidentti Donald Trumpin kannattajia murtautui Yhdysvaltain kongressin Capitol-rakennukseen kongressin ollessa kokoontuneena vahvistamaan Joe Bidenin valintaa maan seuraavaksi presidentiksi. Hyökkääjät onnistuivat keskeyttämään kongressin istunnon ja edustajat jouduttiin evakuoimaan, kunnes tilanne saatiin rauhoitettua. Lopulta kongressi kokoontui uudelleen ja vahvisti Bidenin valinnan.

Tapahtumien jälkeen on keskusteltu siitä, millä nimellä niitä tulisi kuvata sekä siitä, mikä merkitys hyökkäyksellä lopulta oli. Osa paikalla olleista vaikuttaisi olleen etukäteen valmistautunut väkivaltaan ja kongressiin hyökkäämiseen. Osa kenties lähti mukaan hetken mielijohteesta.

Osa taas oli tullut paikalle vain osoittamaan mieltään, olkoonkin että laillisen vaalituloksen kumoamisen puolesta. Tapausta on kutsuttu niin mellakaksi, vallankaappausyritykseksi kuin terrorismiksikin. Jotkut hyökkäykseen osallistuneista nimittivät sitä vallankumoukseksi.

Etsiessämme apua Capitolin tapahtumien ja niiden merkityksen ymmärtämiseen voimme kääntyä politiikan teoreetikko Hannah Arendtin puoleen.

Oli huomattavaa, miten helposti hyökkääjät pääsivät sisään yhteen maan tärkeimmistä hallintorakennuksista ja miten vähän vastustusta he kohtasivat hyökätessään väkivaltaisesti maan keskeisiä instituutioita vastaan ja häiritessään demokraattista prosessia. Samoin huomattavaa oli se, miten nopeasti järjestys saatiin palautettua ja vaalitulos vahvistettua.

Etsiessämme apua Capitolin tapahtumien ja niiden merkityksen ymmärtämiseen voimme kääntyä politiikan teoreetikko Hannah Arendtin puoleen. Tässä kirjoituksessa esittelen lyhyesti Arendtin ajatuksia vallasta, väkivallasta, auktoriteetista ja vallankumouksista ja pohdin, miten nämä voisivat auttaa ymmärtämään tapahtumia. Kirjoituksen pohjana ovat erityisesti Arendtin teokset Vita activa – ihmisenä olemisen ehdot ja On Revolution sekä esseet On Violence ja What is Authority.

 

Valta ja auktoriteetti

Ymmärtääkseen Arendtin tapaa hahmottaa kapinoita ja vallankumouksia poliittisina ilmiöinä on ensin ymmärrettävä, mitä hän tarkoittaa vallalla, väkivallalla ja auktoriteetilla. Näiden käsitteiden avulla voi puolestaan löytää erään mahdollisen näkökulman, josta tarkastella loppiaisen tapahtumia Capitolilla.

Siinä missä valta usein ymmärretään kyvyksi hallita muita, Arendtille valta on ennen muuta ihmisten mahdollisuutta toimia yhdessä. Arendtin mukaan valta yhtäältä syntyy yhteisestä toiminnasta ja toisaalta sitoo ihmiset toimimaan ”yksissä tuumin”. Sen lähde on järjestäytyminen, joka pitää ihmiset yhdessä myös yhteisen toiminnan hetkien ulkopuolella. Paitsi että valta mahdollistaa ihmisille yhteisten päämäärien tavoittelun, se myös on ylipäätään edellytys sille, että ihmiset voivat elää yhdessä poliittisissa yhteisöissä ja muodostaa yhteisiä tavoitteita.

Siinä missä valta usein ymmärretään kyvyksi hallita muita, Arendtille valta on ennen muuta ihmisten mahdollisuutta toimia yhdessä.

Arendtin mukaan vallan syntymisen edellytys on, että ihmiset elävät osana poliittisia yhteisöjä, joissa heillä on mahdollisuuksia yhteiseen poliittiseen toimintaan. Samalla juuri ihmisten toiminnasta syntyvä valta ylläpitää poliittista yhteisöä, joka hajoaisi ilman valtaa. Arendtilaisittain ymmärrettynä poliittisen yhteisön, kuten valtion, valta syntyy, kun yhteisössä elävät osoittavat toiminnallaan tukensa sen instituutioille.

Tavat, joilla ihmiset antavat tukensa poliittisen yhteisönsä instituutioille voivat olla enemmän tai vähemmän aktiivisia tai passiivisia. Yhteisöissä valtaa käyttävät tarvitsevat kuitenkin aina jonkinlaista tukea. Jopa itsevaltaisimmat diktaattorit tarvitsevat tukijoita, jotka ovat valmiit toimimaan heidän puolestaan, eivätkä valtioiden lait merkitsisi mitään, jos kaikki ihmiset kieltäytyisivät noudattamasta niitä.

Jopa itsevaltaisimmat diktaattorit tarvitsevat tukijoita, jotka ovat valmiit toimimaan heidän puolestaan, eivätkä valtioiden lait merkitsisi mitään, jos kaikki ihmiset kieltäytyisivät noudattamasta niitä.

Mikä sitten saa ihmiset toiminnallaan ja siitä syntyvällä vallalla tukemaan poliittisten yhteisöjensä instituutioita ja niissä valtaa käyttäviä? Arendtin vastaus tähän on auktoriteetti. Auktoriteetti saa ihmiset tukemaan ja tottelemaan auktoriteettiasemassa olevaa ihmistä tai instituutiota.

Esimerkiksi valtion viranomaiset saavat valtansa ihmisten toiminnallaan heille antamasta tuesta. Ihmiset kuitenkin useimmiten toimivat viranomaisten käskyjen mukaan siksi, että ovat sisäistäneet ajatuksen lain ja viranomaisten auktoriteetista, eivät siksi että tietoisesti haluaisivat osoittaa tukeaan niille.

 

Väkivalta ja vallankumous

Jos vallankäyttäjät tai instituutiot menettävät yleisesti hyväksytyn auktoriteettinsa, ne tarvitsevat asemansa säilyttääkseen riittävästi tukijoita, jotka ovat valmiita puolustamaan niitä toiminnallaan ja siitä syntyvällä vallalla. Jos ne kuitenkin menettävät vallan, joka syntyy yhteisön jäsenten tuesta, niiden toimintakyky vaarantuu ja jopa vallankumous on mahdollinen. Pelkkä väkivaltainen kapina valtaapitäviä tai instituutioita vastaan ei kuitenkaan ole Arendtin mukaan vielä vallankumous, ei edes siinä tapauksessa, että se onnistuu tavoitteessaan.

Varsinainen vallankumous tapahtuu vasta uuden poliittisen järjestyksen perustamisen myötä. Tämä on mahdollista vasta, kun uusi valta on saatu muodostettua vanhan tilalle. Vallankumous kuitenkin vaatii joukon ihmisiä, jotka kykenevät järjestäytymään ja kokoamaan käsiinsä vallan, joka on hajonnut ja menetetty. Mikäli aiemmat valtaapitävät ovat jo menettäneet valtansa, tämän joukon ei tarvitse olla suuri, kunhan tarpeeksi moni on valmis antamaan sille edes passiivisen tukensa.

Varsinainen vallankumous tapahtuu vasta uuden poliittisen järjestyksen perustamisen myötä.

Jos valtaapitävien menettävät auktoriteettinsa ja valtansa, he voivat asemansa säilyttääkseen turvautua ainoastaan väkivaltaan. Toisin kuin valta, kyky käyttää väkivaltaa riippuu ennen kaikkea välineistä, joiden avulla pienikin aseistautunut ryhmä voi hallita paljon suurempaa ihmisjoukkoa. Väkivallan ongelma on Arendtin mukaan kuitenkin siinä, että se voi vain tuhota vallan, ei koskaan luoda sitä tai tarjota sille vaihtoehtoa.

Valtiot kyllä käyttävät väkivaltaa lakeja rikkovia ja ulkopuolisia hyökkääjiä vastaan, mutta valtio ja sen instituutiot eivät koskaan voi nojata pelkkään väkivaltaan. Valtiolla on ylipäätään mahdollisuus käyttää väkivaltaa vain niin kauan kuin sillä on valtaa.

Vaikka diktaattorit voivatkin pysyä vallassa väkivallan turvin myös ilman kansalaisten tukea, hekin tarvitsevat vallassa pysyäkseen valtion turvallisuusorganisaatioita, jotka ovat valmiita käyttämään väkivaltaa heidän puolestaan. Yritys korvata valta väkivallalla merkitsee Arendtille tyranniaa, joka on hänen mukaansa tuomittu rappeutumaan ja tuhoutumaan vallan puutteeseen.

Väkivallan ongelma on Arendtin mukaan siinä, että se voi vain tuhota vallan, ei koskaan luoda sitä tai tarjota sille vaihtoehtoa.

Arendt valaisee tätä passiivisen vastarinnan esimerkillä: jos valtaapitävät pyrkivät nujertamaan päättäväisen ja järjestäytyneen passiivisen vastarinnan väkivalloin, he joutuvat maksamaan siitä valtansa ja sen legitimiteetin vähenemisenä.  Tämä pätee erityisesti demokraattisissa valtioissa, joissa laajamittainen väkivalta väkivallatonta vastarintaa vastaan lopulta murentaa valtaapitävien vallan kansalaisten tuelle rakennettua perustaa.

Samasta syystä kuin valtaapitävät eivät voi pysyä vallassa pelkän väkivallan turvin, pelkkä kapina ei vielä tarkoita vallankumousta. Väkivaltainen hyökkäys valtiota ja sen instituutioita vastaan voi kyllä onnistuessaan hetkellisesti tuhota vallan, mutta tämä ei vielä tarkoita, että hyökkääjät saisivat vallan automaattisesti omiin käsiinsä. Vallan vakiinnuttaminen edellyttää järjestäytyneisyyttä, auktoriteettia ja kykyä saada kansalaisilta riittävästi tukea ja luottamusta.

Vallan vakiinnuttaminen edellyttää järjestäytyneisyyttä, auktoriteettia ja kykyä saada kansalaisilta riittävästi tukea ja luottamusta.

Jos kapinaan ryhtyneet eivät saa perustettua kestävää uutta poliittista järjestystä, jolla on sekä auktoriteetin tuomaa legitiimiyttä eli oikeutusta vallalle, että kansalaisten tuesta ja toiminnasta nousevaa valtaa, on vaarana, että päädytään jatkuvaan väkivallan tilaan. Näin kävi Arendtin mukaan Ranskan vallankumoukselle, joka ajautui lopulta mielivaltaan ja terroriin.

 

Valtaa ja väkivaltaa Capitolilla

Mitä siis oikeastaan tapahtui, kun Donald Trumpin kannattajat hyökkäsivät kongressiin kesken sen istunnon? Ensinnäkin vaikutti siltä, että kongressi instituutiona olisi menettänyt auktoriteettinsa osan yhdysvaltalaisista silmissä. Yksittäisen tapahtuman perusteella on kuitenkin mahdotonta sanoa, kuinka laajaa tämän keskeisen instituution auktoriteetin rapautuminen on ja onko siinä kyse ohimenevästä ilmiöstä vai uudesta pysyvämmästä asiaintilasta.

Sen sijaan tapaus on erinomainen esimerkki arendtilaisen vallan ja väkivallan kohtaamisesta. Hyökkääjien väkivalta todella onnistui hetkeksi hajottamaan kongressin vallan estämällä sen toiminnan. Viranomaisten hämmästyttävä kyvyttömyys suojella kongressia hyökkäykseltä oli arendtilaisittain tarkasteltuna nimenomaan vallan epäonnistuminen.

Vaikka Capitolin poliisin kyky käyttää väkivaltaa oli ylivertaisen varustuksen vuoksi hyökkääjiin nähden moninkertainen, se ei riittänyt pitämään mellakoitsijoita poissa kongressista. Tämä johtui ennen kaikkea johtamisen ja varautumisen ongelmista.

Hyökkäys Capitolille on erinomainen esimerkki arendtilaisen vallan ja väkivallan kohtaamisesta.

Väkivallan uhkaa ei osattu yhdysvaltalaiseen poliisiin juurtuneiden vinoutuneiden asenteiden vuoksi ottaa riittävän vakavasti. Poliisi ei mediatietojen mukaan ollut tehnyt riittäviä suunnitelmia tapahtuneen kaltaisen hyökkäyksen varalle eikä varustanut ja valmistanut paikalla ollutta henkilöstöä sellaiseen. Hyökkäyksen alettua poliisin johto menetti tilanteen hallinnan, eikä eri viranomaisten välinen koordinaatio toiminut. Vaikka osa poliiseista pyrki pysäyttämään hyökkääjiä, osa poliiseista oli hajallaan ja neuvottomia, kun taas osa velvollisuuksiensa vastaisesti jopa passiivisesti avusti hyökkääjiä katsomalla näiden toimintaa vierestä.

Valtion hallussa olevat väkivallan käytön välineet ovat yhtä tyhjän kanssa, jos niitä käyttävä organisaatio ei kykene toimimaan järjestäytyneesti ja koordinoidusti. Ilman valtaa organisaatio hajoaa eivätkä sen jäsenet pysty toimimaan yhdessä. Vaikkeivat mellakoitsijat olleet juuri paremmin valmistautuneita, heitä oli enemmän. Järjestäytymisen tuoman vallan hajotessa määrä ratkaisee.

 

Valta ei loju kongressin käytävillä

Hyökkääjien väkivalta siis todella hetkellisesti hajotti sekä kongressin että sitä suojelleen poliisiorganisaation vallan hajottamalla nämä. Valta kuitenkin palautui nopeasti, eivätkä hyökkääjät onnistuneet lopulta saavuttamaan mitään, demokratian kannalta onneksi. Saapuessaan kongressiin nämä eivät kyenneet kuin riehumaan, ryöstelemään ja ottamaan itsestään valokuvia. Näiden valokuvien vuoksi heidät oli myös helppo tunnistaa jälkeenpäin. Minkäänlaista yhteistä organisaatiota, johtoa tai suunnitelmaa heillä ei ollut.

Vaikka tunkeutujat kutsuivatkin toimintaansa vallankumoukseksi ja osa osallistujista oli ennakolta suunnitellut esimerkiksi väkivaltaa poliitikkoja kohtaan, kun väkivalta oli purkautunut ja sitä vastassa ollut valta oli hetkellisesti hajonnut, joukko ei kyennyt ottamaan valtaa haltuunsa tai edes yrittämään sitä. Valta ei lojunut kongressin käytävillä tai ollut piilossa kellarihuoneen kassakaapissa, mistä sen olisi voinut vain käydä väkivalloin poimimassa.

Kun väkivalta oli purkautunut ja sitä vastassa ollut valta oli hetkellisesti hajonnut, joukko ei kyennyt ottamaan valtaa haltuunsa tai edes yrittämään sitä.

Voidaan vain arvailla, miten tilanne olisi kehittynyt, jos vallankaappausta ei olisi yrittänyt Trumpin yllyttämä sekalainen väkijoukko, vaan hyvin organisoitu ja johdettu ryhmä. Todennäköisesti vallankaappaus olisi tuolloinkin epäonnistunut, sillä valtaosa yhdysvaltalaisista tuomitsi hyökkäyksen, eikä hiljaista hyväksyntää ollut niin merkittävissä määrin, että se olisi voinut muodostua uhaksi.

Kongressin vallan palauttaminen hyökkäyksen jälkeen olisi kuitenkin luultavasti ollut vaikeampaa. Järjestäytynyt, hyvin johdettu ja yksissä tuumin toimiva kapina, siis kapina, jolla on valtaa, on Arendtin mukaan vahvempi vastus kuin sekalainen ja organisoimaton. Sillä on myös paremmat mahdollisuudet kehittyä vallankumoukseksi. Siihen se kuitenkin tarvitsee tarpeeksi tukea, tai ainakin hiljaista hyväksyntää kansalaisilta. Nyt väkijoukon voima mureni nopeasti, kun siihen vastasi hyvin järjestäytynyt ja suurempaa demokraattista legitimiteettiä nauttiva valta.

Vaikka Hannah Arendtin omaperäistä käsitteistöä voikin perustellusti pitää varsin abstraktina, sen avulla on mahdollista edelleen analysoida ajankohtaisia poliittisia ilmiöitä ja tapahtumia. Käskemiseen perustuvat valtakäsitykset, esimerkiksi Max Weberin ajatus vallasta ihmisen kykynä saada tahtonsa läpi muiden vastustuksesta huolimatta, kiinnittävät huomion käskemisen hetkeen, jossa käskyn antaja joko voittaa vastustuksen tai ei.

Arendtin valtakäsitys sen sijaan mahdollistaa vallan tarkastelemisen erillään käskemisestä ja pakottamisesta. Se menee ikään kuin käskemisen taakse ja näyttää, mistä poliittisten johtajien kyky määrätä ja pakottaa syntyy.

Arrendtin valtakäsitys menee ikään kuin käskemisen taakse ja näyttää, mistä poliittisten johtajien kyky määrätä ja pakottaa syntyy.

Capitolia suojanneet turvallisuusjoukot menettivät hallintansa, koska niillä ei ollut kykyä toimia tarpeeksi tehokkaasti yhdessä. Kongressiin hyökännyt väkijoukko puolestaan sai kyllä haltuunsa rakennuksen, muttei kyennyt lopulta kyennyt horjuttamaan kongressia instituutiona. Se ei saanut riittävästi tukea haastaakseen instituution legitimiteettiä ja vallankumousyritys epäonnistui nopeasti.

Arendtin vallan käsitteen ydin, ajatus että valtaa voi olla vain järjestäytyneesti yhdessä toimivilla ihmisillä, kiinnittää huomiota siihen, että vallanpitäjät ja instituutiot eivät omista valtaansa, vaan se syntyy ihmisten tuesta. Kun ihmiset vetävät niiltä tukensa, niiden valta alkaa rappeutua ja hajota. Arendtilainen valta ei virtaa ylhäältä alas kuten käskyt, vaan alhaalta ylös pitäen yllä koko poliittista järjestelmää ja sen instituutioita.

Vallanpitäjät ja instituutiot eivät omista valtaansa, vaan se syntyy ihmisten tuesta. Kun ihmiset vetävät niiltä tukensa, niiden valta alkaa rappeutua ja hajota

Tästä on nähdäkseni johdettavissa kaksi opetusta. Ensinnäkin poliittista valtaa käyttävät saavat valtansa ihmisten tuesta. On näiden ihmisten oikeus ja velvollisuus arvioida jatkuvasti, haluavatko he antaa sen vallankäyttäjille. Toiseksi demokraattiset instituutiot eivät pysy pystyssä itsestään. Jos kansalaiset haluavat pitää ne, heidän tulee aktiivisesti tukea niitä toiminnallaan ja olla tarvittaessa valmis puolustamaan niitä, jos joku taho yrittää ne kumota.

 

Ville Tynkkynen (YTM) on jatko-opiskelija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee Hannah Arendtin vallan käsitettä.

1 kommentti

  1. rauno juntumaa 11.3.2021 - 15:00

    Hieno analyysi.
    Valta siis voi toimia, kun on kyky toimia yhdessä ja kun on auktoriteetti.

    Mutta mistä tulevat ne,jotka sitten toimivat yhdessä, ja miksi? Pari aspektia siitä.
    Mielestäni heitä on kolme ryhmää. 1. Ne jotka haluavat asemaansa muutosta. 2. Ne jotka haluavat vastustaa vallitsevaa järjestystä vaikka oma asema olisi hyvä, jotka tahtovat olla rohkeita ja röyhkeitä. 3. Ne jotka kärsivät kaltoinkohtelu- ja epäoikeudenmukaisuuskokemuksista ja kaipaavat hyvitystä.
    He voivat onnistua toimimaan yhdessä, koska toiminta tarjoaa sen, mikä lienee inhimillisesti perustavin tarve, kuulumisen (johonkin) joukkoon.
    Mukanaolo tarjoaa myös mahdollisuuden tuntea olevansa parempi ja vahvempi kuin on. Jos joukkoon saadaan johtaja-auktoriteeetti, joka kertoo mikä meitä uhkaa ja kun hän lupaa huolehtia meistä, uskollisuus tälle on yhteisen vihan vahvistamana oikeastaan taattu. Tähän samastuminen luo lujan sosiaalisen identiteetin, jota voidaan puolustaa jopa kuin omaa henkeä.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*