Antiikin Kreikassa politiikkaa käsitelleet ajattelijat kuvasivat, kuinka ylimielisyys, vallan väärinkäyttö ja koettu epäoikeudenmukaisuus voivat murentaa yhteiskuntarauhaa sekä johtaa demokratiasta tyranniaan. Kun valtaapitävät ylittävät valtuutensa, halveksivat kansaa ja jättävät huolehtimatta yleisestä oikeudenmukaisuuden kokemuksesta, seuraukset voivat olla kauaskantoisia ja yhteiskuntarauhalle epäedullisia.

Aihe on ajankohtainen populistisen politiikan nousun ja suosion myötä, mutta yhteiskunnallinen polarisaatio ja henkilölähtöisen politiikan haasteet olivat tuttuja aiheita jo antiikin Kreikassa. Esimerkiksi filosofit Aristoteles ja Platon kuvaavat poliittisissa teoksissaan, kuinka hybris ja jaettu tyytymättömyyden tunne johtavat yhteiskuntarauhan järkkymiseen sekä demokratian muuttumiseen tyranniaksi.

Antiikissa esiintyneet ajatukset ovat yhä relevantteja ja herättelevät miettimään, kuinka niiden avulla voitaisiin löytää nykypäivänkin poliittisen kulttuurin tutkimiseen ja ymmärtämiseen sopivia näkökulmia.

Oman arvon yliarvioinnista muiden kaltoinkohteluun

Antiikin kreikkalaista, monivivahteista hybriksen käsitettä on tutkittu pitkään ja eri näkökulmista. Keskeinen erimielisyys tutkijoiden keskuudessa on koskenut sitä, käsitettiinkö hybris loukkaavaksi väkivallanteoksi vai myös tuota tekoa ennakoivaksi mielentilaksi.

Kysymyksenä on säilynyt, onko hybriksellä oltava aina uhri tai kohde? Vaikuttaa siltä, että antiikin Kreikassa hybris ymmärrettiin omasta erinomaisuudesta haltioitumisen aiheuttamaksi psykologiseksi tilaksi, joka sokeutti henkilön sekä inhimillisille rajoituksille että ihmisten välisen vuorovaikutuksen pelisäännöille, johtaen jumalten uhmaamiseen ja kanssaihmisiä alentavaan käytökseen.

Perinteisen, erityisesti runoudessa esiintyvän käsityksen mukaan hybris oli seurausta ylenpalttisesta hyvinvoinnista, jonka ajateltiin aiheuttavan kylläistä itsetyytyväisyyttä. Rikkauden, samoin kuin nuoren iän ja päihtymystilan, nähtiin erityisesti altistavan hybrikselle. Toisinaan hybris esitettiin kohtuullisuuden (kreikaksi sôfrosynê) vastakohtana.

Kreikassa hybris ymmärrettiin omasta erinomaisuudesta haltioitumisen aiheuttamaksi psykologiseksi tilaksi, joka sokeutti henkilön sekä inhimillisille rajoituksille että ihmisten välisen vuorovaikutuksen pelisäännöille.

Aristoteleen mukaan hybris merkitsi ylemmyyden osoittamisesta ja toisen loukkaamisesta saatua mielihyvää. Hybris on vähättelyn kahdesta muodosta toinen, kun toinen on halveksunta. Hybris liittyikin klassisessa Ateenassa (n. 480–330 eaa.) tahalliseen julkiseen häpäisemiseen ja se oli laissa kielletty.

Hybris poikkesi tavanomaisesta panettelusta siinä, että se liittyi tekijän motiiviin. Oli eri asia pahoinpidellä tai herjata malttinsa menettäneenä kuin siksi, että katsoi olevansa kohdettaan arvokkaampi ja siksi oikeutettu kohtelemaan uhriaan kaltoin. Vain jälkimmäisessä tapauksessa henkilön saatettiin katsoa syyllistyneen hybrikseen, vaikka myös herjaaminen ja pahan puhuminen (erityisesti kuolleista ja viranomaisista) oli laitonta. Hybristä ei kuitenkaan laissa erikseen määritelty.

Hybris ja yhteisön vaarantuminen

Toisin kuin pahoinpitely tai solvaaminen, hybris oli julkisen syytteen alainen rikos.  Syytteen sai siis nostaa kuka tahansa kansalainen. Julkinen syyte merkitsi myös sitä, että rikkomuksen katsottiin kohdistuneen yhteisöön ja olevan sille vaaraksi. Hybriksen vastaisen lain voidaankin katsoa liittyneen yksittäisen kansalaisen kunnian varjelemiseen sekä koko yhteiskunnan suojelemiseen. Samalla sen voi ajatella suojelleen kansalaisten lähtökohtaista arvokkuutta.

Laki kielsi hybriksen niin kansalaisia eli vapaita miehiä kuin naisia, lapsia ja orjia kohtaan. Tämä oli poikkeuksellista, sillä orjalla ei yleensä katsottu olevan lainkaan lähtökohtaista arvokkuutta tai loukattavaa ”kunniaa”. Antiikin Kreikassa käytettiin orjatyövoimaa ja orjat olivat aristoteelisen näkemyksen mukaan “välineitä käyttäviä välineitä”, joiden sielusta puuttui rationaalinen osa: orjilla oli kirjaimellisesti välineellinen arvo.

Hybristä pidettiin valtion kannalta vaarallisena olotilana, sillä toisia ihmisiä ylenkatsovan käytöksen pelättiin yksityiseltä yleiselle tasolle levitessään lietsovan yhteiskunnallista epävakautta.

Professori Mirko Canevaro esittää hybriksen vastaisen lain virinneen ajatuksesta, että hybristinen yksilö vaarantaa yhteisön yliarvioimalla oman arvonsa suhteessa muihin ja siksi vaatii itselleen enemmän kuin muille. Ehkä lakiin olikin sisällytetty myös naiset, lapset ja orjat siksi, että näihin ”epäkansalaisiin” suhtautumisen ajateltiin kertovan jotakin olennaista henkilön luonteesta.

Hybristä pidettiin valtion kannalta vaarallisena olotilana, sillä toisia ihmisiä ylenkatsovan käytöksen pelättiin yksityiseltä yleiselle tasolle levitessään lietsovan yhteiskunnallista epävakautta (kreikaksi stasis). Aristoteles listaakin Politiikka-teoksensa viidennessä kirjassa hybriksen yhdeksi yhteiskuntarauhan järkkymisen syistä. Hyödynnän seuraavassa Douglas Cairnsin, Mirko Canevaron ja Kleanthis Mantzouranisin tutkimustuloksia, jotka ovat syntyneet osana kreikkalaisia kunniakäsityksiä perannutta Honour in Classical Greece -tutkimushanketta.

Tasa-arvonäkemykset levottomuuksien taustalla

Stasis eli yhteiskunnallinen kahakointi johtuu aina eriarvoisuudesta, sanoo Aristoteles Politiikka-teoksessa. Hänen mukaansa tasa-arvoa on kahdenlaista: numeerista ja ansioon perustuvaa. Edellinen liittyy määrään (tasajako), jälkimmäinen laatuun (ansioperustaisuus). Aristoteleen mielestä valtiomuotoa ei pitäisi perustaa kumpaankaan yksinään, sillä tällainen valtiomuoto ei kestä.

Aristoteleen mukaan demokratiat syntyvät vaatimuksesta tasa-arvoiseen jakoon kaikkien kesken. Demokratian kannattajat uskovat, että kaikki ovat lähtökohtaisesti vapaita, jolloin he ovat tasa-arvoisia kaikessa muussakin. Harvainvallan kannattajat taas uskovat, että mittava omaisuus tekee heistä muita parempia ja arvossaan suurempia.

Demokratioissa, joissa enemmistö hallitsee, syntyy levottomuuksia silloin, kun yhdenvertaisuus on uhattuna. Rikkaiden hallitsemissa oligarkioissa taas kahakoidaan silloin, kun vallitseva eriarvoisuus kyseenalaistetaan ja tasa-arvovaatimukset lisääntyvät. Pohjimmiltaan kyse on siis ideologisesta mieltymyksestä ja juurtuneista asenteista: kuka tai mikä yhteiskuntaluokka mitäkin ansaitsee, kuinka paljon ja millä perusteella?

Aristoteleen mukaan ihmiset kapinoivat sellaista valtiomuotoa vastaan, joka sallii vallanpitäjien julkeuden ja ahneuden eli hybriksen.

Aristoteleen ajatus on, että levottomuuksissa on aina kyse materiaalisen tai henkisen hyvän epäoikeudenmukaiseksi koetusta jakautumisesta. Perimmäisenä stasiksen alkusyynä eli levottomuuksien aiheuttajana näyttäytyy Aristoteleen ajattelussa siis epäreiluksi koettu voiton ja arvostuksen jakautuminen. Muihin yhteiskuntarauhan järkkymisen syihin lukeutuvat hybris, pelko, liiallinen ylivalta, halveksunta ja vallan suhteeton kasvu.

Aristoteleen mukaan ihmiset kapinoivat sellaista valtiomuotoa vastaan, joka sallii vallanpitäjien julkeuden ja ahneuden eli hybriksen. Demokratioissa stasiksen pääasiallinen syy on demagogien eli kansankiihottajien (kirjaimellisesti ”kansanjohtajien”) julkeus, sillä he lietsovat vastakkainasettelua tavallisen kansan ja rikkaan kansanosan välillä.

Hybris johtaa demokraattisissa oloissa stasikseen siten, että korostuneen omanarvontunnon johdattama henkilö arvelee olevansa muita arvokkaampi ja siten ansaitsevansa enemmän valtaa kuin muut. Tällöin syntyy kumoukselliseenkin toimintaan mahdollisesti johtavia levottomuuksia, jotka kumpuavat kansalaisten reaktiosta hybristisen yksilön toimintaan.

Kansa ja sen kiihottajat luovat tyrannin

Sekä Aristoteles että Platon jakoivat valtion hallintomallit hyviin ja rappeutuneisiin valtiomuotoihin. Kaikkia rappeutuneita valtiomuotoja yhdistää hallitseminen hallitsijan eduksi, kun taas hyvissä valtiomuodoissa hallitaan yhteiseksi eduksi. Hallitsemisen tapoihin kuuluivat kuninkuus, jonka vääristymänä oli tyrannia, sekä aristokratia eli parhaiden valta, jonka kääntöpuolena oli oligarkia eli rappeutunut harvainvalta.

Myös demokratialla tai enemmistön vallalla oli hyvä ja huono muotonsa – hyvää muotoa Aristoteles kutsuu hankalasti suomennettavalla, monimerkityksisellä termillä politeia, joka tässä yhteydessä tarkoittaa yhteistä hyvää ajavaa valtiomuotoa, jossa kansan- ja harvainvallan parhaat piirteet sekoittuvat. Demokratia oli Aristoteleen mielestä politeiaa heikompi vaihtoehto, sillä se edusti hänelle omaa etuaan ajavan, köyhän enemmistön valtaa.

Aristoteleen poliittisessa ajattelussa demokratia on pahimmillaan joukon valtaa. Tällaisessa tilanteessa kansanvalta ei perustu laille ja järjestykselle vaan järjestäytymättömän massan hetkellisille mielihaluille. Valta on laumalla, jota rationaalisen harkinnan sijasta ohjaavat demagogit. Yhteiskuntarauhaa saattaakin järkyttää myös se, että kuka tahansa kyvykäs puhuja voi retoristen taitojensa avulla saada poliittista valtaa ja lopulta nostaa ”kansan” lakien yläpuolelle.

On kiinnostavaa, kuinka Platon psykologisoi tyrannin mielihalujensa orjaksi, joka ei kykene hallitsemaan itseään.

Aristoteles ei kuitenkaan näe demokratiaa tyranniaan automaattisesti johtavana kehityksen vaiheena, sillä hän ei pidä valtiomuotojen muutosta teleologisena, tiettyyn päämäärään johtavana vääjäämättömänä kehityskulkuna vaan keskittyy analysoimaan valtiomuotojen erityispiirteitä.

Platon tarjoaa toisen näkökulman. Hän katsoo demokratian muuttuvan väistämättä tyranniaksi, kun liika vapaus johtaa sekasortoon, vahvan johtajan kaipuuseen ja tätä kautta demagogin nousuun. Esiin noustessaan demagogi esittää itsensä kansan suojelijana, lupaa puhdistaa valtion vihollisista ja mielistelee massoja. Kansan antaessa demagogille yhä lisää valtaa tästä tulee lopulta tyranni, joka hallitsee yksin eikä ole kenellekään tilivelvollinen.

Edellä esitetyt ajatukset heijastelevat Aristoteleen ja Platonin kansaan liittyneitä, jossain määrin ennakkoluuloisiakin näkemyksiä. Joka tapauksessa on kiinnostavaa, kuinka Platon psykologisoi tyrannin mielihalujensa orjaksi, joka ei kykene hallitsemaan itseään.

Hillittömyytensä vuoksi Platonin tyranni näyttäytyy hahmona, jossa hybriksen eri aspektit – kuten väkivalta, ylimielisyys ja itsekurin puute – yhdistyvät. Voisiko ajatella, että kansalaisten keskuudessa jaettu tyytymättömyyden kokemus saattaa nykyaikanakin johtaa hybristiseen diktatuuriin, jos kansa antautuu demagogin johdatettavaksi?

FT Suvi Kuokkanen on tieteiden ja aatteiden historian vieraileva vanhempi tutkija Oulun yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Rafael: Ateenan koulu (1509–1511) Wikimedia Commons, CC0, Public Domain

Julkaisu Hybris, kansa ja yhteiskuntarauhan järkkyminen antiikin Kreikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

John Stuart Mill, Sosialismin hyödyt ja haitat. Vastapaino, Tampere 2025.

John Stuart Mill kuuluu 1800-luvun jälkipuoliskon brittiläisen filosofiperinteen kirkkaimpiin nimiin. Sosialismin hyödyt ja haitat -teos jäi aikoinaan keskeneräiseksi, mutta tämä ei vähennä sen merkitystä Millin ajattelua kiinnostavasti uudelleen jäsentävänä ja laajentavana työnä.

Erityisen arvokasta on teoksen suomentaminen. Filosofian klassikoiden suomentaminen on nykyisin harvinaista, ja käännöstyö kasvattaa teoksen saavutettavuutta ja kotimaista lukijakuntaa. Tampereen yliopiston yliopistonlehtorin Mikko Lahtisen erinomaisesti toimittaman teoksen ovat suomentaneet Santeri Anttila, Valtteri Hakala, Aake Korhonen, Patrik Laakkonen ja Mikko Lahtinen itse.

Millin aikakauden äärimmäisen koukeroisen ilmaisun tietäen, suomentajien kädenjälki on kunnioitettavan tarkkaa. Teoksen lopussa on myös Lahtisen vertaisarvioitu artikkeli aiheesta John Stuart Mill ja sosialismin haaste.

Millin teemat ovat edelleen ajankohtaisia

Liberalismi ei ole ollut koskaan helppo aate määritellä. Poliittisena aatteena liberalismi on nykyisellään kohdannut eräänlaisen inflaation: varsin monet poliitikot niin oikealta ja vasemmalta kuin keskeltäkin julistautuvat mielellään enemmän tai vähemmän liberaaleiksi arvopohjaltaan ja ajattelultaan.

Nykylukijan kannalta John Stuart Millin teoksessaan esiin nostamat teemat, kuten elämässä menestyminen, yksilön ja työntekijän asema yhteiskunnassa sekä talouden omistussuhteet, eivät ole menettäneet merkitystään. Myös politiikassa monet kysymykset palautuvat edelleen markkinoiden ja valtion roolin väliseen jännitteeseen.

Usein debatin keskiössä ovat esimerkiksi sääntelyyn liittyvät kiistat. Millin ja muiden liberalistien pohtima onnellisuuden eetos, menestyksen problematiikka sekä oikeudenmukaisen talousjärjestelmän rakentaminen ovat niin ikään ajankohtaisia teemoja.

Millin ja muiden liberalistien pohtima onnellisuuden eetos, menestyksen problematiikka sekä oikeudenmukaisen talousjärjestelmän rakentaminen ovat niin ikään ajankohtaisia teemoja.

Itselleni oli aivan uutta, kuinka myötäsukaisesti Mill suhtautui ranskalaisten sosialistien Charles Fourierin, Louis Blancin, Victor Considerantin ja Henri de Saint-Simonin ajatuksiin. John Stuart Mill kuului aikoinaan myös varhaisimpiin feministeihin, ja hänen huomionsa äänioikeuden laajentamisesta myös naisille ja työväestölle olivat aikaansa edellä olevia aloitteita.

Lähtökohtaisesti olisin kuvitellut Millin löytävän yhteisiä ajatuksia Benjamin Constantin ja François Guizot’n ajattelumaailmoista. Kuten tunnettua, 1800-luvun ranskalaiset liberalistit, ja myöhemmin esimerkiksi Raymond Aron toisen maailmansodan jälkeen, arvostivat paljon brittiläistä parlamentarismia ja poliittista kulttuuria.

Erityisesti ranskalaiset liberaalit arvostivat Britannian sanan- ja ilmaisunvapautta. Nämä politiikan ja demokratian perusarvot olivat Ranskassa 1800-luvun aikana toistuvasti uhattuina ja johtivat lopulta vallankumouksiin.

Tuotannollisten osuuskuntien utopia

Mikko Lahtisen artikkelissaan esiin nostama Millin teoreettinen vaihtoehto tuotannollisista osuuskunnista yhteiskunnan moottorina on nykyihmisen silmin utopistinen ajatus. Samaan aikaan Millin filosofiassa keskeisiä teemoja olivat vapaa kilpailu, yksilön vapaudet ja vähemmistöjen oikeudet.

Mikko Lahtisen mukaan sosialististen näkemysten omaksuminen oli Millin ajattelussa kuitenkin sovitettavissa yhteen liberalismin eetoksen kanssa. Millin hahmottelemassa teoriassa sosialistinen yhteiskunta olisi oman edun tavoitteluun perustuvaa kapitalistista yhteiskuntaa älyllisesti ja moraalisesti kehittyneempi ihmisyhteisö. Toiminnan ytimessä olisi tuotannollisiin osuuskuntiin ryhmittynyt väestö.

Osuuskunnat pystyisivät avoimen kilpailun hengessä tuottamaan kaikille jäsenilleen riittävät mutta kohtuulliset hyvän elämän edellytykset. Yksi keskeisimmistä elementeistä tässä olisi tuotantovälineiden yhteisomistajuus: luokkasuhdetta työläisen ja omistajan välillä ei tällöin enää olisi.

Huomionarvoista on myös se, että Mill piti sosialistien kapitalismin kritiikkiä yksioikoisena. Filosofi kyseenalaisti sosialismin toteuttamisen mahdollisuudet uransa loppuun asti.

Historiallinen todistusaineisto sosialistisista kokeiluista viimeisen sadan vuoden ajalta ei tosin tue tätä Millin hahmotelmaa: sosialistisissa järjestelmissä mikään mainituista elementeistä ei koskaan realisoitunut ihmisten arkeen. Lopulta Mill suhtautui itsekin skeptisesti sosialismiin ja sen mahdollisuuksiin haastaa kapitalistinen järjestelmä.

Lahtisen mukaan Millin tavoitteena saattoi olla teosta tehdessään tarjota teoreettisesti punnittuja lähtökohtia yhteiskunnan perusteisiin ja ongelmiin menevälle, mutta sovittelevalle ja rakentavalle keskustelulle. Huomionarvoista on myös se, että Mill piti sosialistien kapitalismin kritiikkiä yksioikoisena. Filosofi kyseenalaisti sosialismin toteuttamisen mahdollisuudet uransa loppuun asti.

John Stuart Mill tuomitsi myös työväenluokan vallankumousta peräävät sosialistiset opit vaarallisina ja piti niitä kaiken kaikkiaan vastuuttomina. Kuitenkin edistyksellisenä ajattelijana Mill ymmärsi aikakauden ongelmat ja näki työväenluokan tavoitteet yhteiskuntaa korjaavassa kontekstissa. Vuosikymmeniä myöhemmin moniin aikakauden yhteiskunnallisiin vitsauksiin saatiin korjauksia esimerkiksi hyvinvointivaltiomallin palveluiden muodossa.

Mill ja utopiasosialistien perintö

1800-luvun ranskalaisissa ja brittiläisissä utopistisosialistisissa suuntauksissa ja erityisesti Fourier’n koulukunnassa pyrittiin torjumaan kurjuutta ja riistoa. Fourier’n koulukunnalla tarkoitetaan Charles Fourier’n ajattelun jatkajia, jotka kritisoivat teollistuvan kapitalismin kurjuutta ja etsivät vaihtoehtoja yhteistoiminnan ja yhteisöllisten tuotantomuotojen varaan.

Heidän mielestään silloisen yhteiskuntajärjestelmän ominaisuutena oli rikkauksien keskittyminen suhteellisen harvojen ja hyvin rikkaiden ihmisten tai yhtiöiden käsiin. Ongelmaa syvensi se, miten muut yhteiskunnalliset toimijat tulivat usein jopa täysin riippuvaisiksi heistä. Mill ei ollut heidän edustajansa, mutta suhtautui heidän kritiikkiinsä vakavasti.

1800-luvun ranskalaisissa ja brittiläisissä utopistisosialistisissa suuntauksissa ja erityisesti Fourier’n koulukunnassa pyrittiin torjumaan kurjuutta ja riistoa.

Mill tutustui jo varhaisnuoruudessaan ranskalaisen sosialismin keskeisiin suuntauksiin ensimmäisellä Ranskan-matkallaan vuosina 1820–21. Matkan aikana hän perehtyi erityisesti Henri de Saint-Simonin ajatteluun sekä tapasi Charles Fourier’n seuraajia, joiden kautta hän sai varhaisen käsityksen ranskalaisen sosialismin tavoittelemista yhteiskunnallisista uudistuksista.

Mill tutustui Saint-Simonin seuraajista myös positivismin perustajaan August Comteen. Hänen kanssaan Mill kävi sittemmin kirjeenvaihtoa. Samoin myöhemmin Mill tutustui syvemmin ja laajemmin näiden kaikkien teoksiin, kuten maanmiehensä Robert Oweninkin kirjoituksiin.

Suomennoksessa on käytetty Millin siteeraamia, englanniksi käännettyjä katkelmia Fourierin 1800-luvun alussa julkaistusta teoksesta Théorie des Quatre Mouvements et des destinées générales. 

Alustatalous ja nykyajan uusproletariaatti

Millin viittaaman Victor Considerantin toteamus, ”niin kauan kuin ei keksitä mitään houkuttelevaa työntekemisen tapaa, totuus on, että on oltava paljon köyhiä, jotta muutamat olisivat rikkaita”, tuntuu alustatalouden ja riskiyhteiskunnan aikana valitettavan usein ajankohtaiselta.

Jos edellä mainittujen fourieristien ajatukset käännetään nykyhetkeen, niistä löytyy kiinnostava yhteys. Erityisesti digitalisaation mukanaan tuoma työn murros alustatalouden muodossa on johtanut paikoin jopa uuden, riistetyn työväenluokan syntymiseen. Ruokalähettipalvelut edustavat monessa mielessä 1800-luvulta peräisin olevaa logiikkaa, jossa alemman koulutus- ja osaamistason työllä yritetään ylläpitää ihmiselon kulissia.

Tämän päälle on syntynyt uusia lieveilmiöitä, kuten sosiaaliturvan väärinkäytöksiä sekä harmaata taloutta. Tässä kontekstissa markkinamekanismi ei tuota moraalisesti eikä sosiaalisesti kestävää lopputulosta. Samaan aikaan alustatalouden parissa toimivat yritykset ja niiden omistajat sekä johto ovat käärineet merkittäviä voittoja.

Jos edellä mainittujen fourieristien ajatukset käännetään nykyhetkeen, niistä löytyy kiinnostava yhteys. Erityisesti digitalisaation mukanaan tuoma työn murros alustatalouden muodossa on johtanut paikoin jopa uuden, riistetyn työväenluokan syntymiseen.

Fourier itse nimitti riippuvaisuussuhdetta rikkaista omistajista teolliseksi feodalismiksi (la féodalité industrielle). Yhtymäkohta menneisyyteen on nykyisen elintason merkittävästä noususta huolimatta kiinnostava, ja se on edelleen olemassa.

Amerikkalaisten megayhtiöiden valta-aseman ja varallisuuden kasvaessa ennennäkemättömiin mittoihin on aiheellista kysyä: voidaanko enää täysin vapaasta kilpailusta käytännössä puhua? Amerikkalaiset menestysyhtiöt pystyvät ostamaan parhaat työntekijät, asiantuntijat ja juristit, joiden avulla valta-asema ja myös poliittinen vaikutusvalta varmistetaan.

Juuri tällaiset rakenteelliset riippuvuudet, jotka muistuttavat Fourier’n kuvaamaa “teollista feodalismia” näkyvät myös arkipäiväisemmissä mutta yhteiskunnallisesti merkittävissä esimerkeissä. Aivan viime aikoina on uutisoitu esimerkiksi siitä, miten Suomen julkinen hallinto on riippuvainen Microsoftin tuotteista, kuten koko Eurooppa laajemminkin.

Teoksen ulkopuolelta on aiheellista kysyä: miten näin on päässyt käymään? Lisäksi miksi Eurooppa ja eurooppalaiset yritykset eivät ole koskaan kyenneet haastamaan amerikkalaisia jättiyrityksiä omilla tuotteillaan ja palveluillaan?

Sosialismin hyödyt ja haitat luovat dialogin nykyhetken ja teollisen ajan maailman välille

John Stuart Millin Sosialismin hyödyt ja haitat ja Mikko Lahtisen kirjan lopuksi kirjoittama vertaisarvioitu artikkeli muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden. Teoksessa kohtaavat teollisen ajan yhteiskunnalliset epäkohdat, ilmiöt ja utopiat sekä nykyajan ongelmat, joita Mill pohti myöhäisen valistuksen hengessä.

Lahtisen kirjan lopussa esiin nostamat Millin kristallinkirkkaat ajatukset muistuttavat kaikkia yhteiskunnallisia vaikuttajia älyllisen keskustelun viisauden lähtökohdista. Vapaa keskustelu, vastakkaisten näkemysten sovittelu ja erilaisten mielipiteiden kirjon seurauksena syntyvä pyrkiminen totuuteen eivät vanhene koskaan.

Toisinajattelijoiden vaientaminen on vaarallista, ja se voi kääntää vapaan yhteiskunnan kohti totalitarismia. John Stuart Millin jopa idealistiselta kuulostava ajatus oppia myös vastustajilta luo jatkossakin puitteet sille, kuinka voimme pyrkiä kohti totuutta.

Sosialismin hyödyt ja haitat sopii kaikille, joita kiinnostaa aatehistoria, politiikka, liberalismi tai sosialismin ja liberalismin jännitteinen rajapinta.

YTT Pekka Väisänen on vapaa toimittaja

Artikkelin kuvituskuva: Jonas Jacobsson / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: John Stuart Mill ja sosialismin haaste ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Theodor W. Adorno: Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta (1949–1963), suomentanut Taneli Viitahuhta (2025) Tutkijaliitto, 288 s.

Toisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa henkisistä uudistumispyrkimyksistä ei ollut pulaa. Valtaosan huomiosta veivät natsiajan Saksassa viettäneet ”sisäiset emigrantit” todellisten maanpakolaisten päästessä ääneen eritysesti Die Wandlung -lehdessä. Lehti ilmestyi miehityshallinnon aikana 1945–49 ja tutustutti saksalaiset ajattelijoihin, joiden teokset oli kielletty Hitlerin Saksassa tai jotka oli ajettu maanpakoon poliittisten mielipiteidensä tai juutalaisten sukujuuriensa takia.

Filosofi Theodor W. Adorno (1903–69) olisi hyvin voinut kuulua näihin kirjoittajiin. Adornon panos Saksan uudistamiseen alkoi kuitenkin vasta vuonna 1949 tämän palattua synnyinmaahansa 15 vuoden maanpakolaisuuden jälkeen. Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta on kokoelma Adornon esitelmiä Länsi-Saksassa vuosilta 1949–63. Vuonna 2019 ilmestyneestä saksankielisestä alkuteoksesta on mukaan valikoitu yhteiskunnallisia kysymyksiä, erityisesti kasvatusta ja autoritaarisuutta, käsittelevät puheenvuorot.

Adorno tunnetaan erityisesti Valistuksen dialektiikan (1947) ja Minima Moralian (1951) kaltaisista filosofisista teoksista, joissa hän kritisoi modernia länsimaista yhteiskuntaa monimutkaisella ja -tulkintaisella tavalla. Mutta oliko Adorno sittenkään niin vaikeaselkoinen ja elitistinen yhteiskuntakriitikko kuin tavataan ajatella? Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta ilmentää konkreettista valistustyötä mitä erilaisimmille yleisöille. Se antaa aihetta vallitsevan mielikuvan kyseenalaistamiseen.

Adorno-renessanssi

Kokoelma on merkittävä useasta syystä. Alkuteokseen kuuluva, mutta itsenäisenä julkaisuna jo ennakkoon ilmestynyt ja aiemmin suomennettu Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin (1967) toi Adornon nimen saksalaisten huulille ensi kertaa vuosikymmeniin.

Se auttoi heitä ymmärtämään muukalaisvihamielisen Vaihtoehto Saksalle -puolueen nousua ja kysymään, oliko kuuluisa menneisyydenhallinta (Vergangenheitsbewältigung) sittenkään onnistunut rokottamaan maata äärioikeistolaisuutta vastaan. Esitelmä teki Adornon niin sanotusta ”kriittisestä teoriasta” tunnetun myös Greta Thunbergin sukupolven keskuudessa niin Saksassa kuin kansainvälisesti.

Autoritaarisen oikeistopopulismin voimistuessa on ollut nähtävissä uutta akateemista kiinnostusta Adornoon. Hänelle omistettujen tutkimusten virta käy vuolaampana kuin aikoihin.

Autoritaarisen oikeistopopulismin voimistuessa on ollut nähtävissä uutta akateemista kiinnostusta Adornoon. Hänelle omistettujen tutkimusten virta käy vuolaampana kuin aikoihin, ja vastikään aloitti toimintansa Journal of Adorno Studies. Innostusta on voinut havaita myös Suomessa, mistä osoituksena useat uudet Adorno-suomennokset.

Jotain Adornon paluusta parrasvaloihin kertoo se, että jopa Al Gore, entinen Yhdysvaltain varapresidentti, viittasi viime keväänä Adornon tutkimuksiin kritisoidessaan Donald Trumpin hallinnon fasistisia piirteitä. Gore kehui Adornon sodanjälkeistä pyrkimystä suorittaa juuri luhistuneelle natsi-Saksalle ”moraalinen ruumiinavaus”. Gorea seuraten käsillä olevaa kokoelmaa voisi luonnehtia Adornon yritykseksi tehdä nuorelle Länsi-Saksalle moraalinen terveystarkastus.

Saksalainen Kultur

Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta osuu yksiin Konrad Adenauerin, Länsi-Saksan ensimmäisen liittokanslerin valtakauden kanssa (1949–63). Näitä vuosia pidetään taloudellisen nousukauden ja henkisen pysähtyneisyyden aikana. Toki tällöinkin oltiin tietoisia siitä sivistyksellisestä tyhjiöstä, jonka Hitlerin barbaria kirjarovioineen oli kovertanut maan hengenelämään. Ajalle tyypillisiä muutosehdotuksia olivat vetoomukset paluusta saksalaisen humanismin kultakauteen (1770–1830) ja sen sivistysihanteisiin.

Adorno oli hyvin tietoinen sodanjälkeisen Saksan henkisestä kriisistä, jota hänen mukaansa entisestään pahensi perinteitä ylenkatsova ja epämääräisen ajanmukaisuuden nimeen vannova modernisaatiovimma. Adorno kuitenkin vieroksui nostalgisia humanismijulistuksia. Niistä oli vähän apua niin natsimenneisyyden ymmärtämisessä kuin uusnatsismin hillitsemisessä, jonka tarvetta vuosien 1959–60 ”hakaristiepidemia” alleviivasi.

Adorno oli hyvin tietoinen sodanjälkeisen Saksan henkisestä kriisistä, jota hänen mukaansa entisestään pahensi perinteitä ylenkatsova ja epämääräisen ajanmukaisuuden nimeen vannova modernisaatiovimma.

Vielä pahempaa, holokausti oli kyseenalaistanut itse humboldtilaisen kasvatusihanteen, ajatuksen, että korkeakulttuurin kultivoima yksilö olisi immuuni kaikenlaiselle barbarialle. Jos natsipyövelin oli mahdollista aidosti ”ymmärtää Brucknerin sinfonioita”, ei ollut takeita siitä, että Wilhelm von Humboldtin nimeen yhdistetty Bildung sinällään toimisi pidäkkeenä natsien hirmutekojen kaltaisille toimille.

Kaikesta huolimatta Adornokin pyrki tradition jatkamiseen. Häntä eivät inspiroineet niinkään vanhat ideaalit kuin niissä piilevät kriittiset mahdollisuudet. Näihin kuului esimerkiksi ajatus monitieteellisestä kasvatuksesta (studia generale), joka parhaimmallaan tarjosi ihmisille kokonaiskuvan kapea-alaistuneiden tieteiden pirstomassa maailmassa.

Toinen käyttämätön potentiaali löytyi Johann Wolfgang von Goethen ja Georg Wilhelm Friedrich Hegelin teoksista. Niiden mukaan täysipainoinen ihminen ei vastoin humboldtilaista uskomusta kasvanut niinkään ylevien hengentuotteiden kuin aitojen ihmiskontaktien ympäröimänä.

Yhdysvaltalainen culture

Tästä oli paremmin perillä yhdysvaltalainen culture, jonka luonnetta Adorno erittelee paikoin yhtä hienovaraisesti kuin poliittisen ajattelun klassikko Alexis de Tocqueville teoksessa Demokratia Amerikassa (1835). Kokoelma sisältääkin Adornon myötämielisimpiä mietintöjä USA:sta, johon hän tunnetusti suhtautui melkoisen ristiriitaisesti.

Adornon mukaan culturen ihannoima kyky sopeutua ja pärjätä vallitsevissa olosuhteissa kannusti vääränlaiseen joustavuuteen, joka pahimmillaan altisti jopa alistumiseen autoritaariselle politiikalle. Saksalainen Kultur taas ruokki sokeista pisteistään huolimatta tervettä itsepäisyyttä asettumalla, ainakin ajatuksen tasolla, tällaista mukautumista vastaan.

Adornon mukaan culturen ihannoima kyky sopeutua ja pärjätä vallitsevissa olosuhteissa kannusti vääränlaiseen joustavuuteen, joka pahimmillaan altisti jopa alistumiseen autoritaariselle politiikalle.

Toisaalta yhdysvaltalaisen toiminnallisuuden tuottama vauraus edisti ihmisten välistä aitoa ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta. Näin se oli valovuosia edellä saksalaista sisäänpäin kääntynyttä henkistymistä, joka äärimmillään (kuten edellä mainitun natsipyövelin kohdalla) johti täydelliseen todellisuudesta vieraantumiseen.

Vaikka taloudellinen voitontavoittelu läpäisi yhdysvaltalaisen yhteiskunnan, seurauksena ei ollut ihmisten jämähtäminen ”omien etujensa rajallisuuteen”. Syvään juurtuneet demokraattiset perinteet takasivat, että maa oli Saksaa paljon vähemmän altis autoritarismille, olkoonkin että fordistisen kapitalismin paine piti tällaista uhkaa yllä kaikkialla.

Yksinkertaisempi Adorno

Teemoiltaan Adornon esitelmät eivät juuri poikkea hänen filosofisista kirjoistaan: kapitalismin valuviat, kesytetyt kulttuurituotteet ja demokratian hauraus. Adornon kirjoja kuitenkin hallitsee klassisen saksalaisen filosofian (Immanuel Kant ja Hegel) käsitteistö ja 1900-luvun alun musiikillisen avantgarden inspiroima tyyli. Onkin helppoa yhtyä Jukka Koskelaisen harmitukseen teoksessa Viisi matkaa Saksan sieluun, että Adornon ”moni lause pitää lukea kolmeen kertaan”.

Esitelmöidessään Adorno yksinkertaistaa ilmaisuaan, ja kuten suomentaja Taneli Viitahuhta kirjoittaa mainioissa jälkisanoissaan, usein ”tuulitakkiin pukeutuneena”. Julkiset puheenvuorot näyttävät Adornon yhteiskuntakritiikin uudessa valossa ja toimivat samalla hyvänä ponnahduslautana tämän ajatteluun tutustumisessa.

Julkiset puheenvuorot näyttävät Adornon yhteiskuntakritiikin uudessa valossa ja toimivat samalla hyvänä ponnahduslautana tämän ajatteluun tutustumisessa.

Alkuperäisteoksen toimittanut Michael Schwarz korostaa, että Adornon puheet olivat harvoin suorasukaisen poliittisia, saati minkäänlaisia ohjelmajulistuksia. Niiden tarkoitus oli toimia katalyyttina yleisön itsenäiselle pohdinnalle, puhuipa Adorno sitten Hessenin korkeakoulupäivillä, Reininmaa-Pfalzin kansalaiskasvatusinstituutissa tai Darmstadtin kaupunginteatterin lavalla.

Esitelmöintityyli oli tämän mukaista. Adorno pyrki huomiomaan kuulijoiden lähtötason ja ruokkimaan keskustelua. Yllättyipä hän jopa itsekin siitä, että hänen sanomansa tuntui välittyvän paremmin puhuttuna kuin luettuna.

Huomioita ja varauksia

Adornon julkisilla puheenvuoroilla oli tärkeä rooli saksalaisten vähittäisessä muuttumisessa kriittisemmiksi maansa lähihistoriaa kohtaan. Niiden roolia ei silti pidä ylikorostaa. Siinä missä Adornon esitelmät valoivat perustaa vuoden 1968 kulttuurimurrokselle, niin tekivät myös muutokset esimerkiksi koulujen historianopetuksessa.

Kuten historiantutkija Daniela R. P. Weiner osoittaa teoksessaan Teaching a Dark Chapter, vuosien 1959–60 ”hakaristiepidemian” seurauksena kouluissa otettiin käyttöön uudet kurssikirjat, joiden aiempaa perusteellisempaa selontekoa kolmannen valtakunnan kauheuksista lukivat myös tulevat opiskelijaradikaalit.

Ei myöskään ole totta, että varhainen Länsi-Saksa olisi ollut sellainen henkinen autiomaa, jonka vasta Adornon kaltainen legendaarinen paluumuuttaja olisi ravistellut hereille. Uudempi tutkimus on korostanut, että menneisyyteen katsovan nostalgian ohella maassa oli laajaa innostusta ruohonjuuritason demokraattiseen kansalaisuuteen ja maan oman demokraattiseen tradition elvyttämiseen.

Adornon julkisilla puheenvuoroilla oli tärkeä rooli saksalaisten vähittäisessä muuttumisessa kriittisemmiksi maansa lähihistoriaa kohtaan. Niiden roolia ei silti pidä ylikorostaa.

Viimeaikainen kiinnostus Adornoa kohtaan selittyy sillä, että hänellä koetaan olevan tärkeää sanottavaa meidän ajallemme. Uudemmassa Adorno-tutkimuksessa tämä näkyy jo lähes pakolliseksi liturgiaksi muodostuneessa polemiikissa Jürgen Habermasia, Adornon kuuluisinta oppilasta kohtaan, jonka vankkumaton usko demokratiaan ja järkiperäisen keskusteluun nähdään naiivina optimismina.

Vaikka näiden kritiikkien soisi olevan vähemmän mustavalkoisia, ajat ovat silti kiistatta muuttuneet 1980-luvusta, jolloin Habermas totesi teoksessaan The Philosophical Discourse of Modernity, ettei Adornon synkkyys ”ole enää omamme”.

Onko autoritaarinen politiikka modernille länsimaiselle yhteiskunnalle sisäsyntyinen, alati läsnä oleva uhka, kuten Adorno uskoi, vai pikemmin, habermasilaisittain, satunnainen toimintahäiriö? Adorno on ajankohtainen, koska kysymykseen ei ole tällä hetkellä olemassa selvää vastausta.

FT Mikko Immanen toimii Akatemiatutkijana Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa, jossa hän tutkii saksanjuutalaisten emigranttien näkemyksiä natsismin jälkeisestä Saksasta (ProGe).

Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta (1949–1963) -teoksen suomentaja Taneli Viitahuhta on Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Artikkelin kuvituskuva: Justus Beckerin ja Oğuz Şenin Theodor Adornoa esittävä muraali Frankfurtissa. Kuva: Vysotsky / Wikimedia Commons, CC BY-SA 4.0

Julkaisu Kirja-arvio: Adorno tuulitakissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Václav Havel. Euroopan toivo. Esseitä ja puheita 1978–2002. Minna Suikka (suom.).

Tampere: niin&näin. 2020. (213 s.)

Euroopan toivo sisältää kokoelman tšekkiläisen toisinajattelijan ja poliitikon Václav Havelin (1936–2011) esseitä ja puheita, jotka Minna Suikka on valikoinut ja suomentanut. Käsittelen tässä arviossa kirjan avaamien teemojen pohjalta Havelin ajattelun yhteyksiä politiikkaan ja etiikkaan, sodan oikeuttamiseen sekä uusliberalismiin.

Tšekin tasavallan sosialismin jälkeisen ajan ensimmäisen presidentin poliittisia tekstejä on kiinnostava lukea nykytilanteessa, kun maa on edellisen pääministerin, populistimiljardööri Andrej Babišin, villin kauden jälkeen siirtymässä takaisin kohti keskusta-oikeistolaista linjaa. Tämän linjan perusta luotiin 1990-luvulla Havelin ja hänen poliittisen vastustajansa, oikeistolaista talouspolitiikkaa ajaneen Václav Klausin, välisessä debatissa, joka koski yhteiskunnan modernisaatiota ja thirdwayismia, eli poliittista vaihtoehtoa kapitalismille ja sosialismille.

Nämä teemat, jotka liittyvät oleellisesti uusliberalismiin, määrittävät Tšekin sosialismin jälkeisiä kolmea vuosikymmentä.

Kirjailija, toisinajattelija, presidentti

Václav Havel on poikkeuksellisen monipuolinen vaikuttaja, jonka julkinen elämä rakentuu kolmesta eri osasta. 1960-luvun alussa näytelmäkirjailijana aloittanut Havel oli absurdin teatterin merkittävä kehittäjä. Vuonna 1977 hän nousi esiin ihmisoikeuksia vaatineen kansalaisliike Peruskirja 77:n alullepanijana ja toisinajattelijana. Vuoden 1989 samettivallankumouksen jälkeen hänestä kuoriutui karismaattinen presidentti.

1990-luvulla Havel antoi Puolan presidentin Lech Wałęsan kanssa kasvot Itä-Euroopan uudelle, sosialismin jälkeiselle valtiomuodolle, näiden maiden ottaessa askeleita markkinatalouden, EU:n ja sotilasliitto NATOn suuntaan.

Havel nousi 1970-luvulla esiin kaksinaismoralismia ja ”itsetotalitarismia” kritisoivana toisinajattelijana ja Tšekkoslovakian kirjallisena omatuntona.

Havelin koko elämälle ohittamattoman tärkeä päivämäärä on 21.8.1968. Tällöin Neuvostoliiton johtamat Varsovan liiton joukot miehittivät Prahan ja panivat lopun keväällä valtaan nousseen suositun kommunistipoliitikko Alexander Dubčekin yrityksille modernisoida valtio ja kansalaisyhteiskunta.

Lyhyen miehityksen jälkeen alkoi pitkä ”normalisaation aika”, jota määritti Tšekkoslovakian palaaminen Moskovan määräysvaltaan, sananvapauden kiristyminen ja itsesensuurin kiihtyminen. Brasilialainen ohjaaja João Moreira Salles tarkastelee essee-elokuvassa In the Intense Now vuoden 1968 Prahaa salaa kuvattujen kotifilmien kautta. Hän tavoittaa ajanjakson painostavan ja paranoidin tunnelman, joka on tallentunut myös poliittisen sopeutumisen vastaisena protestina itsensä polttaneen Jan Palachin hautajaisia dokumentoiviin uutisfilmeihin.

Havel, joka oli saanut maistaa kansainvälistä menestystä nuorena teatterintekijänä juuri ennen Prahan kevättä, nousi 1970-luvulla esiin kaksinaismoralismia ja ”itsetotalitarismia” kritisoivana toisinajattelijana ja Tšekkoslovakian kirjallisena omatuntona. Hänen tunnetuin esseensä ”Voimattomien voima” on suomennetun kokoelman kivijalka. Kirjoitus sisältää analyysin ideologiasta ja subjektiviteetista 1970-luvun Tšekkoslovakiassa, jota Havel kutsuu jälki-totalitaristiseksi yhteiskunnaksi.

Kieltäytyminen valheesta, totuudessa eläminen, on Havelin ilmaus pyrkimykselle avoimuuteen, älylliseen valppauteen ja itsemääräämiseen.

Tunnetussa esseessään Havel kirjoittaa vihanneskauppiaasta, joka panee liikkeensä ikkunaan hänelle elintarvikkeiden mukana toimitetun julisteen, jossa lukee Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisesta Manifestista tuttu kehotus ”Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!”. Havelille tämä ei merkitse ideologisten sisältöjen hyväksymistä tai niihin kannan muodostamista, vaan ainoastaan mitättömän pientä, mutta tarkasti määrättyä kuviota kudoksessa, joka asettaa jokaisen yksilön paikalleen osana tukahduttavaa valtiokokonaisuutta.

Kaukaa katsottuna kysymys poliittisten iskulauseiden sijoittelusta näytteille vihannesten lomaan on absurdi, mutta lähikuvassa sen varaan rakentuu koko järjestelmän itseoikeutus.

Kieltäytyminen valheesta, totuudessa eläminen, on Havelin ilmaus pyrkimykselle avoimuuteen, älylliseen valppauteen ja itsemääräämiseen. Totuuden eetos määrittääkin Havelin koko julkista elämää aina hänen varhaisista näytelmistään 2000-luvun alun pohdintoihin Euroopasta ja globalisaatiosta. Valheesta kieltäytyminen edellyttää valheen tunnistamista, ja tämä puolestaan toimii vaatimuksena totuudessa elämiselle, joka on politiikan perusta.

Fenomenologiasta antikommunismiin

Havelin poliittisen ajattelun tärkeimpiä vaikuttajia ovat taiteilijoiden ja kirjailijoiden lisäksi Edmund Husserlin fenomenologista filosofiaa omiin suuntiinsa jatkaneet Jan Patočka ja Martin Heidegger. Parhaimmillaan Havel on eettisenä esseistinä, joka onnistuu yhdistämään teoreettisen ajattelun ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Analysoidessaan rauhanliikkeen kansainvälistä tilannetta kirjoituksessa ”Erään varautuneisuuden anatomia” (1985) Havel tavoittaa itäisen ja läntisen aseistariisuntaa koskevan ajattelun perspektiivieron. Hän kirjoittaa erityisestä merkityksestä, jonka sanat rauha ja rauhanpuolustaminen Itä-Euroopassa ovat saaneet: ”Tiedotusvälineemme ovat pyrkineet jo vuosikymmeniä systemaattisesti luomaan ulkomaanuutisissaan mielikuvaa, että lännessä ei tapahdu mitään muuta kuin ’rauhanpuolustamista’” (s. 123). Toisin sanoen läntinen rauhanliike esitettiin itäblokin maissa Neuvostoliiton kumppanina.

Havelia mukaillen voisi sanoa, että sosialismi ja kapitalismi ovat vain eri ilmiasuja teknologiselle ja kulutuskeskeiselle maailmankuvalle.

Kommunistisessa järjestelmässä ylläpidetty kuva läntisen uusvasemmiston ideaaleista oli toki värittynyt, mutta ei kokonaan perusteeton. Vapauden ja rauhan tavoittelu, kulutuksen varaan rakentuvan identiteetin kritiikki ja itsekehityksen ideaali ovat arvoja, jotka yhdistävät Havelia ja uusvasemmistoa.

Erottavana tekijänä nousee esiin näkemys sosialismista. Yhdeltä puolen voisi Havelia mukaillen sanoa, että sosialismi ja kapitalismi ovat vain eri ilmiasuja teknologiselle ja kulutuskeskeiselle maailmankuvalle, kuten Havel esittää kirjan esseessä ”Voimattomien voima”.

Aseistariisuntaa koskevassa esseessä Havel esittelee uuden näkökulman, jota voi kutsua arkkipoliittiseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että hän pyrkii ”nostamaan moraalin politiikan yläpuolelle”, jotta se voisi toimia vastavoimana ”arkipäiväisyyden mahdille” ja ideologioille. Filosofisesti ratkaisu on ongelmallinen, sillä kun moraali ymmärretään politiikan perustaksi, se myös rajataan poliittisten kiistojen ulko- tai yläpuolelle. On kuitenkin ilmeistä, että moraalin määrittelylle jää liikkumavaraa, ja tätä liikkumavaraa voidaan hyödyntää poliittisesti.

Tästä näkökulmasta Havel kritisoi sosialismia ja kommunismia nimenomaan olemisen totuudelle avautumisen negaationa, käytännössä samastaen kommunismin poliittiseen pahaan. Esseestä ”Politiikka ja omatunto” (1984) lähtien lukijalle käy yhä selvemmäksi, kumpi ”semanttisesti epäselvistä käsitteistä”, sosialismi vai kapitalismi, on täysin soveltumaton totuuden ja ideaalien tavoitteluun.

1990-luvun alussa Havelin Yhdysvalloissa pitämänsä luennot yhdistivät näennäisen epäpoliittisiin yhteiskuntakriittisiin lähtökohtiin selkeästi länsimyönteistä sanomaa.

Kylmän sodan kartalla vapaus ja täten kansainvälinen poliittinen uskottavuus Havelin mukaan painottuu länteen. Hänen 1990-luvun alussa Yhdysvalloissa pitämänsä luennot yhdistivätkin näennäisen epäpoliittisiin yhteiskuntakriittisiin lähtökohtiin selkeästi länsimyönteistä sanomaa, ja luennot otettiin suosiollisesti vastaan. Kritiikki autoritääristä kommunismia kohtaan tasoitti Havelin tietä hänen kulkiessaan fenomenologisesta politiikan kritiikistä kohti selkeämpää antikommunistista arkkipolitiikkaa. Hänen kritiikkinsä mekanistista marxilaisuutta kohtaan artikkelissa ”Politics and the World Itself” (1992) käytännössä sitoo nämä näkökulmat toisiinsa.

Jugoslavian ja Irakin pommitukset

Havel toimi Tšekin presidenttinä, kun maa haki Pohjois-Atlantin puolustusliiton (NATO) jäsenyyttä vuosituhannen lopulla. Muiden entisten itäblokin valtioiden tavoin Tšekki hyväksyttiin jäseneksi vuonna 1999. Vain joitain päiviä tämän jälkeen NATO aloitti pommitukset Jugoslaviassa ilman YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntää. Havelin mainetta Jugoslavian sotaretken välillisen hyväksymisen lisäksi jäi tahraamaan hänen ilmeisen omatoiminen tukensa Yhdysvaltain sotatoimille Irakissa alkuvuodesta 2003.

Havelin viimeisiä tekoja Tšekin presidenttinä oli hänen ja seitsemän eurooppalaisen pääministerin allekirjoittama vetoomus ”United We Stand”, joka oli suunnattu Yhdysvaltain silloiselle presidentille George W. Bushille. Tämä kirje paitsi tuki Bushin militaristista voimankäyttöä, myös oikeutti sen. Asiakirjassa Saddam Husseinin hallinnon esitettiin valmistelevan laajaa kemiallisten aseiden käyttöä ja luoneen yhteyksiä Al-Qaida –terroristijärjestöön. Väitteet olivat perusteettomia.

Havelin viimeisiä tekoja Tšekin presidenttinä oli hänen ja seitsemän eurooppalaisen pääministerin allekirjoittama vetoomus Yhdysvaltain silloiselle presidentille George W. Bushille. Kirje paitsi tuki Bushin militaristista voimankäyttöä, myös oikeutti sen.

Itä-Euroopan tutkija Peter Steiner vertaa eurooppalaisten johtajien Persianlahden sodalle oikeutuksena toiminutta julkilausumaa Prahan miehitystä vuonna 1968 edeltäneeseen kirjeeseen, jonka Varsovan liiton maat osoittivat Neuvostoliiton silloiselle johtajalle Leonid Brežneville.

Kuten Steiner kirjoittaa, Havelin toiminnalla hänen presidenttiytensä viime päivinä voidaan nähdä kiusallinen yhteys tähän tapahtumaketjuun. Molemmissa tapauksissa taustatukea hyökkäykselle saatiin rauhan ja vakauden puolesta huolestuneilta politiikan raskassarjalaisilta. Voimatoimet määränneen johtajan rooli tehtiin näin vähemmän itsevaltaisen näköiseksi. Tämän tehtäväksi jäi vastata myöntävästi pyyntöön ja aloittaa sotatoimet rauhan nimessä.

Havel ja talous

Uusliberalismin tutkimukseen erikoistunut taloushistorioitsija Philip Mirowski on kutsunut uusliberalismia poliittiseksi liikkeeksi, joka ei myönnä olevansa poliittinen liike. Hänen mukaansa erityisesti uusliberalismin oppi-isänä pidetyn taloustieteilijä Friedrich Hayekin argumentti markkinoiden itsekorjaavuudesta ja läpinäkyvyydestä perustuu klassisesta liberalismista johdettuihin ajatuksiin, jotka on kuitenkin istutettu aivan toisenlaiseen poliittiseen kontekstiin.

Käytännössä hayekilaista ajattelua on voimakkaasti ajettu erilaisten ajatushautomoiden ja etujärjestöjen toimesta valtiollisten ja muiden instituutioiden muokkaamiseksi kyseisen markkinafilosofian mukaiseksi. Toisin sanoen yhdellä suulla uusliberalismi puhuu markkinoiden olemuksellisesta vapaudesta, mutta toisella se edistää valtionhallinnon uudistuksia, jotta poliittinen ympäristö muuttuisi tälle markkinakonseptille suotuisaksi. Vuoden 2008 eurokriisin jälkeen diskurssi on jossain määrin sekoittunut, mutta tästä huolimatta se on edelleen läsnä Tšekin politiikassa, vaikkakaan ei aina määräävänä.

Havelin vuosikymmentä Tšekin poliittisessa johdossa määritteli maan talousuudistuksista käyty debatti. Kiistan toinen osapuoli oli Havelin puhdasoppinen uusliberaali vastustaja Václav Klaus, joka toimi Tšekin pääministerinä vuodet 1992–1997 ja presidenttinä vuodet 2003–2013. Klaus määritteli kannattavansa mallia, jossa demokratia rakentuu poliittisten puolueiden, ei kansalaisyhteiskunnan, varaan, ja jossa markkinat avataan kansainvälisille yrityksille kilpailukyvyn parantamiseksi. Tulonsiirtoja ja hyvinvointivaltiota hän piti sosialismin palauttamisena keittiönovesta ja Havelin ”epäpoliittista politiikkaa” Klaus kritisoi opportunistiseksi.

Havelin vuosikymmentä Tšekin poliittisessa johdossa määritteli maan talousuudistuksista käyty debatti. Kiistan toinen osapuoli oli Havelin puhdasoppinen uusliberaali vastustaja Václav Klaus.

Havelin käsitys taloudesta on utilitaristinen. Hänelle tuotanto kuuluu keinojen, ei päämäärien piiriin. Havelin ajattelussa välttämättömyyden ylle kohoaa arvojen ja kulttuurin kerros. Tämä näkemys on osittain kristillisesti sävyttynyt sekä selvästi humanistisen fenomenologian muovaama.

Havelin hyvinvointivaltion ja vahvan julkisen sfäärin puolustus kytkeytyvät valistuksen ja klassisen liberalismin perinteisiin, kuten politiikantutkija Daniel Brennan esittää kirjassaan Havelin poliittisesta filosofiasta. Havel pystyi myös käytännössä puolustamaan näitä arvoja uusliberaalia hyökkäystä vastaan 1990-luvulla, kun Tšekin valtiontaloutta ja yhteiskuntaa uudistettiin.

Kansainvälisessä politiikassa Havel yhdisti voimansa vaikeasti määriteltävään, mutta vaikutusvaltaiseen sosiaalipoliittisen liikkeeseen, jota on nimitetty thirdwayismiksi, eli yleensä keskusta-vasemmistolaiseksi politiikaksi. Itäblokin murenemisen jälkeen eurooppalaiset sosialistipuolueet liikkuivat kohti poliittista keskustaa, mikä oli Euroopan yhdistymisen tilanteessa mahdollista käsittää ideologioiden jälkeisen ajan poliittiseksi realismiksi.

Thirdwayismin suhde uusliberalismiin on kuitenkin perin ristiriitainen: yhtäältä keskusta-vasemmisto onnistui usein torjumaan uusliberaalin ideologian pahimmat ylilyönnit, mutta toisaalta kolmannen tien mukaisesti saneeratut yhteiskunnat nojautuvat yhä usein taloudellisten kriisien kohdatessa talouskuriin (engl. austerity). Julkisen talouden leikkauksiin perustuva talouskuri on poliittisesti epädemokraattinen projekti, sillä se on johtanut eriarvoisuuden kärjistymiseen ja konkurssikypsien pankkien pelastamiseen kansalaisten enemmistön köyhtyessä. Täten myös Havelin poliittinen perintö on ristiriitainen.

Havelilaisen politiikan mahdollisuuksista nykypäivänä

Havelia ja hänen itäblokin sukupolveaan voimakkaasti määrittävä antikommunistinen kokemus ei ole Suomessakaan vieras. Sitä on viime aikoina lämmitelty YLE:n esittämässä dokumenttisarjassa Kylmän sodan Suomi, jossa suomettuminen ymmärretään koko sodanjälkeistä aikakautta leimaavaksi häpeällisen nöyristelyn kulttuuriksi. Tämä lukutapa perustuu kuitenkin historian valikoivalle muistamiselle.

Vaihtoehtoja kylmän sodan juoksuhautoihin jäävälle historiantulkinnalle voidaan kuitenkin kehitellä esimerkiksi yhdistelemällä taiteen ja politiikan tutkimusta.

Havelin vahva moraalifilosofinen painotus resonoi tämän päivän politiikassa etupäässä ulkoparlamentaarisissa liikkeissä, esimerkiksi Elokapinan kolmessa vaatimuksessa, joiden on määrä tuoda ilmastonmuutos politiikkaan.  Vuonna 1994 Stanfordin yliopistossa pitämissään luennoissa Havel puhui kaikkien kulttuurien jakamasta totuudesta, jonka ilmenemiselle on jätettävä tilaa, jotta ”planetaarinen demokratia” voisi tapahtua. Planetaarinen demokratia voisi hyvin olla ajankohtainen avaus vuonna 2022 ilmastonmuutoksen ja pandemian mankeloimalle poliittiselle mielikuvituksellemme.

Toisin kuin Daniel Brennan, en kuitenkaan usko, että Havelin moraalifilosofiaan perustuva poliittinen ajattelu pystyy sinänsä haastamaan uusliberalismia. Koska moraali kietoutuu vahvasti myös uusliberalismiin, olisi etsittävä käytännöllisiä pikemminkin kuin periaatteellisia keinoja haastaa uusliberalismi.

Koska moraali kietoutuu vahvasti myös uusliberalismiin, olisi etsittävä käytännöllisiä pikemminkin kuin periaatteellisia keinoja haastaa uusliberalismi.

Juuri talouden ja moraalin yhdistelmä on uusliberalismin ytimessä. Tätä havainnollistaa etenkin julkisen velan käsittäminen paitsi taloudellisena, myös moraalisena velvoitteena. Taustalla on usein kapeakatseinen ajatus ihmisestä ja valtiosta taloudellisena yksikkönä, joka on irrallinen historiallisesta tilanteesta sekä sen muutoksista. Tällöin moraalista tulee normittavaa moralismia.

Kenties havelilaista kansalaisrohkeutta osoittaisi näinä päivinä sen näkemyksen puolustaminen, että elämässä todella voi nousta esiin jotain yhteistä ja ihanteellista. Ihanteiden kiinnittäminen totuuden ideaan voi kuitenkin rajata ne poliittisen keskustelun ulkopuolelle, minkä tähden kritiikille on jätettävä tilaa.

Taneli Viitahuhta on väitöstutkija Jyväskylän yliopiston valtio-opin laitoksella sekä musiikintekijä.

Hän on myös Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen ja Politiikasta taidetta -osakokonaisuuden toimittaja.

Artikkelia päivitetty julkaisusta pudonneella kappaleella ’Fenomenologia ja antikommunismi -osiossa’ 18.2.2022 klo 9.30 sekä kirjoitusvirheitä korjattu klo 20:00.

Julkaisu Kirja-arvio: Havel, filosofia ja uusliberalismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aleksanteri Suuren ja Diogeneen tunnetussa kohtaamisessa oli kyse siitä, kumpi on todellinen kuningas: tynnyrissään elävä askeetikko vai maailmaa hallitseva keisari. Kyse oli paitsi vallasta myös siitä, kummalla on täydellisempi autonomia – kaikkeen kykenevällä keisarilla vai tynnyrissä asuvalla ja kaikkia asemia epäilevällä kyynikko Diogeneella.

Kyynisyys puhuttaa myös Alexander Stubbia. Snellman-säätiön talviseminaarissa 16. joulukuuta 2014 pitämässään puheessa hän toteaa seuraavasti:

”Haluan viedä tätä maailmankolkkaa eteenpäin, Suomea eteenpäin. Kansainvälistä Suomea, jossa on hyvä elää. Myönnän, että tässä on pateettinenkin sävy. Mutta on aivan turha pelätä kyynisyyttä sellaisen asian kanssa, mihin uskoo.”

Edellä siteerattu puhe ei ole ainoa yhteys, jossa Stubb varoittaa kansalaisia kyynisyyden lamauttavasta voimasta. Seura-lehden etukannessa pääministeri kertoo kyynisyyden olevan ”sairaus”.

Miksi kyynisyys koetaan uhkana? Mitä tekemistä kyynisyydellä on kansainvälisen Suomen luomisessa? Miksi pääministeri kokee tarpeelliseksi patologisoida kyynisyys sairaudeksi?

Analysoin seuraavassa lyhyesti Stubbin poliittiselle retoriikalle ominaista kyynisyyspuhetta psykopolitiikan näkökulmasta. Kuvaan tapoja, joilla Stubb puhuu kyynisyydestä ja sitä, kuinka nämä puhetavat mukailevat nykykapitalismille ominaisia hyväksyvän läsnäolon, onnellisuuden ja joustavuuden ihanteita.

Psykopolitiikka

Psykopolitiikalla tarkoitetaan laajasti ymmärrettynä kaikkia niitä tapoja, joilla psykologiasta ja muista psy–alkuisista tieteistä tutut käsitteet ja järkeilyn tyylit vuotavat sekä leviävät esimerkiksi arkiseen kanssakäymiseen ja poliittiseen retoriikkaan (Kivivuori 1996). Useimmat tietävät, mitä freudilainen lipsahdus tarkoittaa. Poliittisessa retoriikassa taas on tapana paljastaa asioiden todellinen olemus tai syyttää vastapuolta epäaitoudesta. Aito minuus ja autenttinen läsnäolo puolestaan ovat jo arkipäivää esimerkiksi työprosessin hallintaa koskevassa kielenkäytössä.

Psykologiasta tutuilla järkeilyn tyyleillä ja käsitteillä on ollut merkittävä rooli myös poliittisissa protestiliikkeissä. Esimerkiksi yhdysvaltalaisessa 1960-luvun lopun opiskelijaliikkeen ohjelmajulistuksissa vilisivät tiuhaan Abraham Maslowin ja Carl Rogersin humanistisesta psykologiasta tutut näkemykset minuudesta, itsensä toteuttamisesta ja kokemuksellisuudesta.

Psykopolitiikassa ei ole kysymys siitä, että psykokulttuuri välttämättä ajallisesti tai olemuksellisesti edeltäisi politiikkaa ja valtarakenteita. Psykokulttuurista tuttu kieli ja käsitteet kuitenkin tarjoavat tärkeitä välineitä poliittiselle retoriikalle sekä ihmisten itseymmärryksen muotoutumiselle.

Tapaus Stubb

Alexander Stubb on käsitellyt kyynisyyttä lukuisissa eri yhteyksissä: haastatteluissa, poliittisissa puheissa ja suositulla Twitter-tilillään. Löydän Stubbin lausunnoista kolme erilaista puhetapaa kyynisyydestä. Ensimmäinen mukailee psykokulttuurille tyypillistä patologisoivaa diskurssia, johon sekoittuu uusliberalistinen ajatus itsestä brändinä, jota ei voida tietoisesti muuttaa menettämättä sen hohtoa:

”Mä en oikein jaksa uskoa sellaseen kyyniseen maailmaan, jossa ajatellaan, että joku asia on aina edeltä mietitty, koska mun mielestä kyynisyys on sairaus […] Mä en tykkää kyynisyydestä, ja se jos mä nyt rupeaisin miettimään omaa brändiäni, niin sillon mä olisin kyynistynyt. Mä oon mitä mä oon.” (Ylioppilaslehti 5.9.2014)

Toisessa puhetavassa Stubb näyttäytyy eräänlaisena kansallisena mentorina tai valmentajana, joka yhdistää sujuvasti edellä kuvattuun patologisoivaan retoriikkaan länsimaisesta zen-buddhalaisuudesta tuttuja järkeilyjä mielen avoimuudesta ja notkeudesta:

”Mieltä kannattaa ja voi harjoittaa. Pitäkää mieli avoimena uusille impulsseille. Älkää koskaan kyynistykö. Kyynisyys on minusta sairaus, jossa oletat tietäväsi kaikesta kaiken tai mitä joku ajattelee. Olkaa uteliaita.”

Kolmanneksi Stubb puhuu kyynisyydestä arvostellessaan kriittistä asiantuntijapuhetta ja sen negatiivisia vaikutuksia tuottavaa sävyä:

”Välillä kun seuraa ns. asiantuntijakeskustelua, niin jää kuva, että Suomessa pääsee älyköksi vain kritiikillä ja pessimismillä.”

Psykotekniikat ja onnellisuuden hallinta

Se, että Stubb puhuu usein juuri kyynisyydestä ja sen lamauttavista vaaroista, kertoo olennaisia asioita nykykapitalismille ominaisesta eetoksesta.

Onnellisuudesta, hyväksyvästä ja tietoisesta läsnäolosta sekä mielen avoimuudesta on tullut keskeisiä hallinnan ja organisoinnin välineitä. Esimerkiksi länsimaisesta zen-buddhalaisuudesta lainatut mindfulness-tekniikat ovat muodostaneet valtavat palvelumarkkinat (Williams & Kabat-Zinn 2013).

Etenkin suuret teknologia- ja sijoitusyritykset ovat ottaneet mindfulnessin käyttöön työpaikoillaan pyrkimyksenään lisätä työntekijöidensä tuottavuutta. Konsulttirintamalla on puolestaan syntynyt tuhansittain yrityksiä ja palveluntarjoajia, jotka myyvät mindfulness-tekniikoita niin yksityisille henkilöille, yrittäjille kuin työntekijöillekin – lääkkeeksi muun muassa masennuksen ja stressin hoitoon, luovuuden ja keskittymiskyvyn lisäämiseen, laihdutuksen avuksi sekä flunssan ja ihottuman hoitoon. Time-lehti onkin julistanut mindfulness-vallankumouksen alkaneen (Saari 2015, tulossa).

Kirjassaan Happiness as Enterprise sosiologi Sam Binkley (2014) on osoittanut, kuinka juuri onnellisuudesta (laajasti ymmärrettynä) on tullut uusliberalistisen hallinnallisuuden keskeinen strategia. Binkleyn mukaan onnellisuus ei ole enää missään määrin henkilökohtainen asia, jota saattaa vain toivoa ja joka ikään kuin sattuu yksittäisen ihmisen kohdalle, kuten esimerkiksi Weberin analysoima ja modernille kapitalismille suuntaa antanut kalvinistinen predestinaatio-oppi opetti.

Onnellisuudesta on tullut tieteellisen, medikaalisen ja ennen kaikkea “positiivisen psykologian” tuottama järkeilyn tyyli, eräänlainen “abstrakti kone”, joka tarjoaa mahdollisuuksia kaupallisten psykotekniikoiden hyödyntämiselle niin yritysmaailmassa, kouluissa, armeijassa kuin finanssitalouden suunnittelussa.

Onnellisuudesta on tullut eräänlainen pakko (Ahmed 2010), joka edellyttää ihmiseltä joustavuutta, luovuutta, mielen avoimuutta ja plastisuutta. Näin onnellisuudessa ei ole kyse vain hyvinvoinnin lisäämisestä, vaan myös hallinnan tekniikoista, joiden kautta joustavaa, vastaanottavaa ja ympäristönsä hyväksyvää uusliberaalia subjektiviteettia pyritään rakentamaan.

Stubb ja Diogeneen haaste

Stubbin puhetavat kyynisyydestä sairautena mukailevat edellä kuvattua zen-kapitalismin henkeä. Nämä puhetavat patologisoivat kyynisyyden länsimaista psykokulttuuria mukaillen sairaudeksi, tarjoavat tähän sairauteen lääkkeeksi mielen avoimuutta ja notkeutta, mutta myös normatiivisesti kritisoivat esimerkiksi asiantuntijapuheenvuoroja pessimistisiksi.

Aleksanteri Suurelle Diogeneen – tuon “hulluksi tulleen Sokrateen” – kyynisyys näyttäytyi skandaalina, sillä kyynikon minuus ei ole muuttumaton eikä hänen sielunsa pysyvä. Diogenea oli mahdoton hallita: hän oli itsepäisesti milloin mitäkin. Mutta jos Diogeneen taito muuttaa minäänsä luovasti on kyynikon malli par exellence, miksi Stubb kokee kyynisyyden niin uhkaavana? Eikö Stubb itse argumentoi juuri tämänkaltaisen kyynisyyden puolesta puhuessaan mielen avoimuudesta ja uteliaisuudesta pessimistisen kyynisyyden vastakohtana?

Kenties, mutta lopulta Diogenes ja Stubb puhuvat täysin eri asioista. Siinä missä Stubbin retoriikassa kyynisyys näyttäytyy joustavuuden, mielen avoimuuden ja onnellisuuden vastakohtana, Diogeneelle kyse oli tavasta vastustaa ympäröivän yhteiskunnan normatiivisia vaatimuksia, kykyä olla milloin mitäkin.  Se, mikä Diogenea ja Stubbin poliittista retoriikkaa kuitenkin yhdistää, on kyynisyyden vahva yhteys poliittiseen hallintaan – joko siihen mukautumisena tai sen vastustamisena.

Lähteet

Ahmed Sarah, The Promise of Happiness, Duke University Press 2010.

Binkley Sam, Happiness as Enterprise, Suny Press 2014.

Kiviniemi Janne, Psykopolitiikka, Hanki ja Jää 1996.

Saari, Antti, ”Läsnäolon kaksoissidos. Mindfulness opetustyössä”, teoksessa Työruumis jälkiteollisessa palvelutaloudessa, tulossa 2015.

Williams Mark & Kabata-Zinn Jon, Mindfulness: Diverse Perspectives on its Meaning, Origins, and Applications, Routledge 2013.

Artikkelikuva: lil_foot_ / Pixabay

Julkaisu Alexander Stubbin psykopolitiikka ja Diogeneen haaste ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.