Kylmän sodan Suomi ja historiallisen tarinankerronnan vaikeus

Poikia istuu maassa. Taustalla on ilmapalloja.

Dokumenttisarja Kylmän sodan Suomi kertoo suomettumisesta tarinaa, jossa tutkijat ja aikalaiset pääsevät monipuolisesti ääneen. Häpeällisyyttä painottava kerronta jää kuitenkin yksiulotteiseksi.

Yle julkaisi vuoden 2021 lopulla kirjailija Jari Tervon ja käsikirjoittaja Marjo Vilkon dokumenttisarjan Kylmän sodan Suomi. Sarjassa keskitytään erityisesti Suomen hankalaan Neuvostoliitto-suhteeseen. Tekijöidensä mukaan Kylmän sodan Suomi on “tarina, joka kannattaa kertoa”.

Tällainen tarina on vakuuttava vain, jos sen pyrkimykset ja rajallisuus tuodaan esiin. Samalla moniäänisen kontekstin esittämiseen on suhtauduttava vakavasti. Jos tarina kerrotaan yksiulotteisesti tai vahvasti arvottaen, se ei lisää ymmärrystä jaetusta menneisyydestä.

Jos tarina kerrotaan yksiulotteisesti tai vahvasti arvottaen, se ei lisää ymmärrystä jaetusta menneisyydestä.

Kylmän sodan Suomi on herättänyt runsaasti keskustelua ja saanut kiitosta muun muassa Helsingin Sanomissa. Kriittisiä arvioita on toistaiseksi esitetty lähinnä kolumneissa, mielipidekirjoituksissa  ja sosiaalisessa mediassa. Haluamme aihepiiriin perehtyneinä historiantutkijoina esittää muutamia huomioita sarjan narratiiviin ja esitystapaan liittyvistä ongelmista. Toivomme niiden edistävän laajempaa ymmärrystä siitä, kuinka kylmän sodan historiakuvaa rakennetaan ja miten sarja osallistuu tähän prosessiin.

 

Mustavalkoisen suomettumiskertomuksen ongelmat

Nimestään huolimatta Kylmän sodan Suomi käsittelee lähinnä suomettumisen historiaa. Johtoajatus ei ole ongelma, mutta valittu nimi viittaa suomettumista moninkertaisesti laajempaan kokonaisuuteen. Ongelmallista on, että yksiulotteisesta suomettumisen käsitteestä ja erityisesti 1970-luvun poliittisesta kehityksestä on tullut suomalaisessa historiakuvassa tiivistys koko kylmän sodan ajan kotimaisesta historiasta.

Koska sarjan läpäisevä narratiivi on mustavalkoinen, ja suomettumisen sisäpoliittiset ongelmat esitetään irrallaan kansainvälisestä ja yhteiskunnallisesta kontekstista, sarja vahvistaa jo pitkään varsin samankaltaisena pysynyttä historiakäsitystä.

Narratiivin mustavalkoisuus näkyy esimerkiksi siinä, että tarinassa korostuvat kaksijakoiset valinnat lännen ja idän, totuuden ja nöyristelyn sekä viime kädessä oikean ja väärän välillä.

Vaikka lukuisat haastatellut tutkijat ja aikalaiset esittävät monisyisiä arvioita, sarjan käsikirjoitus ja Jari Tervon osuudet kontekstualisoivat ne lähinnä arvopohjaisesti. Tämä ilmaistaan jo sarjan ensimmäisessä jaksossa, jossa kertojaääni väittää Suomen valinneen sopeutumisen ja luopuneen totuudesta. Tästä lähtökohdasta kaikki geopoliittiseen sopeutumiseen tähtäävä toiminta kehystetään totuuden vastakohdan, siis valheen, kautta.

Koska sarjan läpäisevä narratiivi on mustavalkoinen, ja suomettumisen sisäpoliittiset ongelmat esitetään irrallaan kansainvälisestä ja yhteiskunnallisesta kontekstista, sarja vahvistaa jo pitkään varsin samankaltaisena pysynyttä historiakäsitystä.

Sarjan esittämä kansainvälinen konteksti on puutteellinen siksi, että Suomen nopea kehitys pohjoismaiseksi yhteiskunnaksi sivuutetaan. Neuvostoliiton vastakohdaksi esitetään ”länsi”, joka edustaa yleistä hyvää. Nykyhetkestä hahmotettu “länsi” on käsitteenä epämääräinen ja ylipäätään mielekäs vain karkeana itäblokin vastinparina. ”Länteen” kuului vuosina 1945–1991 todella erilaisia valtioita, moniarvoisista ja vahvoista kansalaisyhteiskunnista sotilasdiktatuureihin.

Sarjassa ohitetaan se, että pienet valtiot ovat jatkuvasti ulkopuolisten tahojen vaikutuksen kohteena. Kylmän sodan aikana ideologinen kamppailu tekniikan, kulttuurin, taiteen ja viihteen kautta oli globaali ja erityisen näkyvä ilmiö. Kun puhutaan Neuvostoliiton televisiopropagandasta ja muusta mielipidevaikuttamisesta, tämä tulisi ymmärtää osana kansainvälisten suhteiden historian jatkumoa ja keinovalikoimaa, joka oli myös Yhdysvaltain ja sen liittolaisten käytössä.

Suomen kansainvälinen vertailu on paikoin vähintään huolimatonta ja pahimmillaan virheellistä. Esimerkiksi kylmän sodan päätöksessä Viron neuvostotasavallan itsenäistyminen rinnastetaan Suomen “vapautumiseen” Neuvostoliitosta.

Suomen kansainvälinen vertailu on paikoin vähintään huolimatonta ja pahimmillaan virheellistä.

Samalla toistetaan tarinaa ”puolidemokratiasta”, jossa kylmän sodan Suomen sisäpolitiikallakin olisi ollut merkitystä vain suhteessa Neuvostoliittoon ja presidentti Urho Kekkosen valtaan. Silloin kylmän sodan Suomea voidaan katsoa paikkana, jossa kaikki Maalaisliitto–Keskustapuolueen kekkoslaisista taistolaisiin keskittyivät opportunistiseen suomettamiseen ja oikeisto yritti lähinnä selviytyä.

Dokumentissa mainituilla oikeistolaisilla kansanedustajilla Georg C. Ehrnroothilla, Tuure Junnilalla ja Kullervo Rainiolla on tällaisessa tarinassa aina uudelleen käyttöä syrjittyinä sananvapauden sankareina. Laajemmassa ja tasapainoisemmassa yhteiskuntahistorian tutkimuksessa he eivät ole kiinnostavia ainoastaan suorapuheisen Neuvostoliitto-kritiikkinsä takia.

He ajoivat politiikkaa, johon kuului lukuisten kansalaisyhteiskuntaa vahvistaneiden ja pohjoismaista hyvinvointivaltiokehitystä edistäneiden muutosten vastustaminen. Tällaisia olivat esimerkiksi lapsilisät ja päivähoitolaki, kansaneläkelaki ja peruskoulu-uudistus. Samalla he loivat menestyksekkäät yhteiskunnalliset urat.

 

Valikoiva katse kulttuurivaikutteisiin

Sarjan tapa käsitellä kylmän sodan Suomea kulttuurin näkökulmasta on vivahteeton. YYA-Suomen ja Neuvostoliiton väliset kulttuurisuhteet nähdään pakon sanelemana teeskentelynä, vaikka kansalaisia aidosti inspiroivia ja reaalipolitiikan eri tavoin ylittäviä kulttuurivaikutteita tuli kaikilta suunnilta. ”Länsivaikutteistakin” erityisesti nuoria innostivat pasifistiset ja globaalia eriarvoisuutta kritisoivat yleisvasemmistolaiset trendit.

Myös aitoa, “rautaesiripun” ylittävää ystävyyttä syntyi muun muassa nuorisojärjestöjen kansainvälisen yhteistyön kautta. Korkeakulttuurin alalla Suomi hyötyi monin tavoin yhteyksistä sekä itään että länteen. Yhteydet Neuvostoliiton balettipiireihin olivat esimerkiksi Kansallisoopperan kehityksen kannalta ensiarvoisen tärkeitä.

Tosiasiat, asenteet ja lukuisat tutkimuksellisen ja yhteiskunnallisen debatin alaiset avoimet kysymykset sekoittuvat tavalla, joka tekee niiden kriittisen arvioimisen katsojalle ja kuulijalle vaikeaksi.

Sarjan narratiivin mukaan ”kansa” luki innokkaasti Valittuja Paloja ja Aku Ankkaa ja vain laitavasemmisto oli altis neuvostopropagandalle. Vaikka televisiodokumentin tekijöiltä ei voi odottaa samanlaista lähdekritiikkiä kuin ammattitutkijoilta, asiallisten haastattelukommenttien väliin on usein sijoitettu yksipuolisesti valittuja näytteitä aikalaislähteistä kontekstia kyseenalaistamatta.

Myös tv-tuotannon kanssa rinnakkain tehdyssä Suomettumisen aika -radiosarjassa esitetään karkeasti, ettei media kertonut Neuvostoliitosta totuutta, vaikka juuri edellä toimittaja Jyrki Vesikansa ja tutkija Aleksi Mainio kertovat median kirjoittaneen Neuvostoliitosta myös faktoja. Sanojen varovaisesta asettelusta ja esimerkiksi Yhdysvaltain kritiikin painottamisesta on vielä matkaa valehteluun. Näin tosiasiat, asenteet ja lukuisat tutkimuksellisen ja yhteiskunnallisen debatin alaiset avoimet kysymykset sekoittuvat tavalla, joka tekee niiden kriittisen arvioimisen katsojalle ja kuulijalle vaikeaksi.

Sanojen varovaisesta asettelusta ja esimerkiksi Yhdysvaltain kritiikin painottamisesta on vielä matkaa valehteluun.

Pienen maan rajalliset toimintamahdollisuudet mainitaan useita kertoja sekä asiantuntijoiden puheenvuoroissa että kerronnallisissa osuuksissa. Eri toimijoiden motiiveja, tavoitteita tai valintoja ei kuitenkaan pohdita tavalla, joka antaisi perusteita sarjaa läpäisevälle moralistiselle otteelle tai väitteelle siitä, että suomettuminen oli viime kädessä sekä omaehtoista että tuomittavaa. Samalla kysymykseen suomettumisen häpeällisyydestä palataan yhä uudelleen.

 

Moniääninen historiakeskustelu ja pyrkimys ymmärtää

Mihin tahansa ilmiöön liittyvä historiakäsitys syntyy ja muokkautuu yhteiskunnassa vaikuttavien arvojen, asenteiden, muistojen ja tutkimustiedon vuorovaikutuksessa. Kylmän sodan Suomi edustaa häpeäkeskeistä näkökulmaa. Tämän narratiivin ongelmallisuutta voi havainnollistaa ottamalla vertailukohdaksi sen, millaiseksi nykyinen historiakäsitys toisen maailmansodan aikaisesta Suomesta on muodostunut.

Sota-ajan Suomesta tehtyä uutta televisiosarjaa, joka vastaavalla tavalla alleviivaisi kuinka häpeällisesti puolidemokratiamme myötäili natsi-Saksan kaltaista diktatuuria, tuskin otettaisiin yhtä innokkaasti vastaan. Sota-ajan historiakuva on jo ehtinyt muodostua moniääniseksi. Selvästi yksiulotteiset tai asenteelliset kontribuutiot siihen herättäisivät laajaa kritiikkiä. Kylmän sodan historia sen sijaan on niin lähellä ja myös aikalaisten iholla, että tunne- ja arvopohjaisella keskustelulla on siinä vahvempi asema.

Televisiosarjat, journalistiset tekstit ja tutkimukset voivat ottaa kantaa moraalisiin kysymyksiin. Mitä vahvemmin tämä tehdään, sitä suurempi on kuitenkin tekijän vastuu. Sarjan rinnakkainen radiossa ja podcasteina julkaistu versio on tässä suhteessa erilainen ja samalla korkeatasoisempi. Jo sen nimi Suomettumisen aika kuvaa sisältöä huomattavasti paremmin.

Mitä vahvemmin televisiosarja ottaa kantaa moraalisiin kysymyksiin, sitä suurempi on tekijän vastuu.

Kahden tuotannon erot tiivistyvät niiden päätösjaksoihin. Nämä herättävät kysymyksen siitä, millainen strategia yhteistuotannossa on ollut.

Televisiosarjan viimeisen jakson viesti on, että suomettumisen aikaa pitää käsitellä koska ”kansan ei kannata valehdella itselleen”. Toisaalta loppuyhteenvedossa myös väitetään, että ”suomalainen kokemus yhteiseen vastuuseen sitoutumisesta” olisi ”tähänastisessa historiassa perustunut pelkoon, pakkoon ja vaihtoehtojen puutteeseen”. Jää epäselväksi, mitä tällä varsinaisesti tarkoitetaan.

Ääniversion puolestaan päättää yksi haastateltavista, aikalainen RKP:n poliitikko ja ministeri Pär Stenbäck. Hänen perusnäkemyksensä on, että suomettumiseksi kutsuttu politiikka johtui siitä, mitä keskeiset aikalaistoimijat pitivät tuolloin välttämättömänä toimintana Suomen aseman turvaamiseksi. Siksi valinnat olivat rajallisia ja niiden hintakin oli hänen mielestään viime kädessä hyväksyttävä.

Menneisyyden altistaminen yksiulotteisille moraalinarratiiveille ei tee oikeutta menneen ajan toimijoille.

Stenbäckin näkemys suomettumisesta on tietenkin vasta eräs lähtökohta tarpeelliselle ja varmasti pitkään jatkuvalle keskustelulle. Hänen puheenvuoronsa on kuitenkin muistutus siitä, ettei menneen ajan ilmiöiden arvioiminen ole yksinkertaista. Nykyaika ja mennyt aika ovat paitsi keskenään erilaisia myös sisäisesti moniarvoisia ja muutenkin kaikin tavoin monisyisiä kollektiivisia kokonaisuuksia. Menneisyyden altistaminen yksiulotteisille moraalinarratiiveille ei tee oikeutta menneen ajan toimijoille.

Kylmän sodan Suomi -sarjan synnyttämä historiapoliittinen keskustelu on erittäin tervetullutta. Aiheen käsittelyyn tarvitaan kuitenkin lisää näkökulmia ja kriittistä, ymmärrykseen pyrkivää otetta. Tähän tarvitaan jatkossakin tutkijoiden ja toimittajien välistä yhteistyötä.

 

FT Pia Koivunen toimii yleisen historian yliopistonlehtorina Turun yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta Mission Finland. Suomi kylmän sodan kulttuuridiplomatian kohteena

FM Liisa Lalu on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava Turun yliopistossa. Hän tekee väitöskirjaa nuortaistolaisesta liikkeestä naisten kokemana ja muistamana sekä työskentelee Suomen Teiniliiton historiaa tutkivassa hankkeessa. Lalu on yksi dokumenttisarjaan haastatelluista tutkijoista.

TkT Saara Matala työskentelee tekniikan historian post doc -tutkijana Chalmersin teknillisessä korkeakoulussa Göteborgissa. Hänen tutkimuksensa käsittelee kauppaa ja tekniikan siirtoa kylmässä sodassa. Matala on yksi dokumenttisarjaan haastatelluista tutkijoista.

Dosentti Ville Soimetsä työskentelee poliittisen historian yliopisto-opettajana Turun yliopistossa. Hän johtaa Koneen Säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Suomen Teiniliiton historiasta.

 

Koivunen, Pia; Lalu, Liisa; Matala, Saara ja Soimetsä, Ville. 2022. ”Kylmän sodan Suomi ja historiallisen tarinankerronnan vaikeus” Politiikasta, 20.1.2022, https://politiikasta.fi/kylman-sodan-suomi-ja-historiallisen-tarinankerronnan-vaikeus

Korjattu 16.2.2022: Muutettu viittaustiedon vuosiluku vuodesta 2021 vuoteen 2022.

14 ajatusta aiheesta “Kylmän sodan Suomi ja historiallisen tarinankerronnan vaikeus”

  1. Nyt histirioitsijoiden kirjoutuksessa luodaan vahvaa käsitystä, että kaikki suomettuneiksi tai rähmällään olijat toimivat pyyteettömästi ”Isänmaan asialla” ja Ehrnrooth kumppaneineen olivat hyvinvointivaltion vihollisia.. Eräänlaista jälki-jälkisuomettumista tuokin.

    1. Aarno Koistinen

      Ehnrooth ja kumppanit vastustivat,kuten porvarit yleensäkin, hyvinvointivaltion rakentamista.
      Hyvinvointivaltion rakentaminen aloitettiin eduskunnan vasemmistoenemmistön aikana 50-luvun lopulla. SKDL, SDP ja Maalaisliitto olivat hankkeen kannattajia, kokoomus ja muut porvarit vastustivat.

  2. Hyvä kirjoitus, mutta minulle jäi vähän epäselväksi, mitä tässä kontekstissa tarkoittaa seuraava lause: ”Sarjan esittämä kansainvälinen konteksti on puutteellinen siksi, että Suomen nopea kehitys pohjoismaiseksi yhteiskunnaksi sivuutetaan.” Voisitteko avata?

    1. Tuon jälkeen todetaan mm. että Länsi-Euroopassa oli diktatuurejakin (Espanja, Portugali). ”Länsi” ei siis ollut yhtenäinen kokonaisuus, josta Suomi oli jäljessä tai jossa olisi ollut kauttaaltaan parempi demokratia. Jotenkin näin tuon kohdan ymmärsin.

  3. klaus kultti

    ”Jyrki Vesikansa ja tutkija Aleksi Mainio kertovat median kirjoittaneen Neuvostoliitosta myös faktoja.” Kovaa settiä, suomettumisen aikaan jotkut siis kirjoittivat myös faktoja. Huhhuh.

    ”Menneisyyden altistaminen yksiulotteisille moraalinarratiiveille ei tee oikeutta menneen ajan toimijoille.” Ikävästi natsi-Saksa ja Neuvostoliitto on altistettu tällaisille moraalinarratiiveille; kenties voitte tarjota vaihtoehtoista näkökulmaa.

    1. Ongelma enemmän siinä että Tervon moralismilta puuttuu näyttö. Hän ei pysty osoittamaan, että olleellisesti toisenlaisella politiikalla olisi saatu parempi tulos. Neuvostoliiton ja natsi-Saksan kohdalla voidaan ainakin ounastella, että näyttö riittänee.

  4. Paluuviite: Kylmän sodan aika kiinnostaa - Mission Finland

  5. Paluuviite: Kirja-arvio: Havel, filosofia ja uusliberalismi – Politiikasta

  6. Paluuviite: Kylmän sodan päätös haastoi Suomen ulkopolitiikan – Politiikasta

  7. Paluuviite: Podcast: Historian tutkimuksesta ja tietokirjan syntyprosessista – Politiikasta

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top