”Oltiin eilen Riekin kanssa pilkkaa ampumassa. Hyvä kivääri on minulla. Ammuin pitkältäin, pilkkaan aivan keskelle. Polveltani kun päästin meni sivuun mutta kyllä se punakaartilaiseen olisi sattunut.”

Näin kirjoitti kirjailija ja perinteenkerääjä Samuli Paulaharju kirjeessään vävylleen Eero Westerholmille huhtikuun viidentenä 1918 Koilliselta rintamalta, jonne oli lähtenyt vartioimaan Suomen rajaa Venäjälle paenneilta punaisilta. Tämä oli retken perustelu, mutta tämä ja muut Vienaan ja Itä-Karjalaan suuntautuneet rajanvartiointiretket laajenivat pyrkimykseksi liittää näitä alueita juuri muodostuneeseen Suomen valtioon. Ideologisena pontimena oli haave Suur-Suomesta.

Retket olivat monelle seikkailuita, ja niille osallistui heimoaatteen inspiroimia tutkijoita, kirjailijoita ja perinteenkerääjiä.  Esimerkiksi kirjailija Ilmari Kianto ja myöhemmin kansanrunoudentutkimuksen professoriksi edennyt Väinö Salminen olivat mukana valloitusretkillä. Paulaharjun osallisuus on ollut laajasti tiedossa, mutta sen käsittely on ollut vähäistä aina viime aikoihin saakka.

Suomalaisen kulttuurin vaalijat olivat usein myös poliittisesti aktiivisia henkilöitä, ja Suomen historian vaiheisiin liittyy paljon väkivaltaa, niin rakenteellista kuin asein harjoitettua. Sisällissodassa ja sen vaiheilla kuoli n. 30 000 punaiseksi tulkittua suomalaista, suurin osa sodan jälkeisillä vankileireillä. Tietoja uhreista on koottu Kansallisarkiston Sotasurmasampo 1914–1922-tietokantaan, mutta tiedot ovat vajavaisia.

Samuli Paulaharjun 150-vuotisjuhlavuosi on lopuillaan, ja muun ohella poliittisen ideologiankin käsittely on paikallaan.  Laajan kirjallisen tuotannon ohella kirjailijana ja perinteenkerääjänä parhaiten tunnettu oululainen opettaja Samuli Paulaharju jätti jälkeensä laajan aineiston, joka sisältää valokuvia, piirroksia, suullisen perinteen aineistoja ja kansatieteellistä kuvausta.

Heimoaatetta vai punikkivihaa?

Paulaharjulla ei ollut akateemista koulutusta eikä asemaa, mutta hänen kirjallisella tuotannollaan ja erityisesti keruuaineistoillaan on ollut suuri rooli perinteentutkimuksen ja sen lähialojen tutkimuksessa. Paulaharjulle myönnettiinkin kunniaprofessuuri 1943, vuotta ennen hänen kuolemaansa. Poliittisesti hän oli vahvasti oikealla, hän kuului vuonna 1932 perustettuun Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen ja kannatti sen puolueohjelmaa kuolemaansa saakka.

Paulaharju oli liittynyt vuonna 1917 Oulun Suojeluskuntaan, josta haki vapautuksen vuonna 1918 liittyäkseen Sallan retkikuntaan. Retkeä johti myöhemmin Ståhlbergien kyydityksestä tunnetuksi tullut, Saksassa jääkärikoulutuksen saanut Kurt Martti Wallenius. Professori Martti Haavio, joka tunnetaan myös runoilijanimellään P. Mustapää, laati Paulaharjun kuoleman jälkeen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistoon kirjekokoelman, jota varten Paulaharjun läheiset ja ystävät lainasivat kirjeenvaihtoaan. Kirjeet sisältävät raakoja kuvauksia tuolta heimosotarintamalta. Heimosota on käsitteenä teot oikeuttava kiertoilmaus.

Irredentismi, eli vaatimus liittää jokin alue etnisin tai (pseudo)historiallisin perustein toiseen valtioon, oli yleistä 1900-luvun alun Euroopassa ja on sitä edelleen.

Paremmin selkkauksia kuvaava irredentismi, eli vaatimus liittää jokin alue etnisin tai (pseudo)historiallisin perustein toiseen valtioon, oli yleistä 1900-luvun alun Euroopassa ja on sitä edelleen. Arvostetun perinteenkerääjän ja kirjailijan sotatoimista tai poliittisuudesta puhuminen herättää yhä hämmennystä ja selittämisen tarvetta.

Olen tutkinut Paulaharjun tallentamia aineistoja vuodesta 2002 alkaen, ja törmäsin Koilliselta rintamalta lähetettyihin kirjeisiin vuonna 2018 SKS:n arkistossa tutkiessani Sallan sotapäiväkirjaa. Paulaharju kuvaa kirjeissään perheelleen ja ystävilleen sotaretken tapahtumia, muun ohella mainintoja rajanylittäjien, ”yliloikkareiden” kuulusteluista ja osallistumisesta näiden teloituksiin. Vastikään pysähdyin ensimmäistä kertaa todella näiden kirjeissä keveästi käsiteltyjen teloitusten uhrien äärelle. Keitä he olivat?

Ainakin kaksi on tunnistettavissa. Paulaharju puhuu heistä kirjeissään kevyeen ja julmaan sävyyn. Kiinnioton jälkeen heitä on kuulusteltu, joidenkin tietojen mukaan kidutettu, joka tapauksessa lopulta heidät on ammuttu. Tuomioiden perusteita ei ole saatavilla, mutta tiedetään, että jo aktiivisuus työväenliikkeessä riitti kenttätuomioon.

Ammutut, murhatut, teloitetut

”Viime lauvantaina taas lahtarit täällä toimittivat erään ”yliloikkari” Aaprahamin helmaan, seisomaan taivaallisen Isän kanssa turpa vasten turpaa. Minäkin saman punaisen kanssa istuin lauvantaina monta tuntia ja kirjoittelin ja houkuttelin häntä kavaltamaan, minä kirjoitin. Ja lopuksi poika pyysi päästä kotiin kirkolle ”äitiä kattomaan”. ”Pääset illalla!”, sanoin. Hyi helvetti minuakin. Ulkokullattu. Olisipa ollut mielenkiintoista vaikkapa avaimenreijästä toisella silmällä tirkistellä ja kuulla, mitä Isä-Jumala sanoi tuhlaajapojalleen ja mitä poika vastasi. Saakeli ja siitä vissistikin olisi saanut Kaikuun [Pohjois-Suomalainen sanomalehti] aika hauskan ja oululaisiin menevän ”artikkelin”. Isä J. Esim. Kysyisi: ”Mistäs tulet, kustas tulet poikani poloinen! Ja sitten pian tiuskaisisi: ”Mitäs saakelin pirua sinä paukuttelit siellä Kuivitsalammella?” (SKS, Paulaharju Eero Westerholmille 6.6.1918.)

Paulaharju kuvasi kirjeessään kuulustelutilannetta ja osallistumistaan teloitukseen humoristiseen sävyyn, johon on kiedottu myös nopeasti ohitettu itsekritiikki. Kirje on kirjoitettu kesäkuun kuudentena 1918. Kalenteri paljastaa, että sitä edeltävä lauantai on ollut ensimmäinen kesäkuuta. Kansallisarkiston Sotasurmasampo-tietokannan mukaan Kuolajärvellä surmansa on saanut kuusi punaiseksi tunnistettua henkilöä sekä yksi poliittiselta kannaltaan tunnistamaton. Voisiko kirjeessä mainittuun henkilöön osuvaa tietoa löytyä tietokannasta?

Kansallisarkiston Sotasurmasampo-tietokannan mukaan Kuolajärvellä surmansa on saanut kuusi punaiseksi tunnistettua henkilöä sekä yksi poliittiselta kannaltaan tunnistamaton.

Sotasurmasammon mukaan touko-kesäkuun vaihteessa Kuolajärvellä on ammuttu 21-vuotias Esaias Kivelä. Löydän hänestä myös sukututkimussivustolta perheen suullisen perimätiedon, että Esaias eli Vertti Kivelä ”oli palaamassa keväällä 1918 Venäjältä takaisin kotiinsa, kun hänet ammuttiin Ahkiojärven rantaan Kuolajärven Alakurtissa”. Hänen kuvansa syntymä- ja kuolinpäivineen on myös julkaistu Työväen kuvalehdessä vuonna 1929 lisätiedolla ”murhattu Kuolajärvellä”.

Hänen äitinsä Brita Kivelä, jonka luokse poika on Paulaharjun kertoman mukaan kuulustelussa toivonut pääsevänsä, on asunut Kuolajärvellä. Poika ei koskaan palannut kotiin. Suvun tiedossa tuskin on, että häntä on kuulusteltu aseen kanssa sitä ennen ja luvattu päästää äidin luo.

Kaikki kirjeiden maininnat teloitetuista eivät löydä osumaa Sotasurmasammosta, mutta toinenkin vastaavuus löytyy. Hän on Tobias Nurkkanen (tai Nurkkala). Paulaharju kirjoittaa:

”Punikkiakin on taas tullut ja niitä haluan nähdä. Eilenkin tuotiin muuan, joka on engl. palveluksessa saatiin tuonnoin vangiksi. Englannin puvussa on ukkeli. Aijon pakanan valokuvata ennen kuin ………” (SKS, Paulaharju tyttärelleen Lyyli Westerholmille elokuussa 1918.)

Kirje päättyy pahaenteisen pitkään riviin pisteitä. Nurkkasen kuolinpäiväksi on merkitty 27.8.1918.

Brittien komennuksessa Neuvosto-Venäjällä toimineeseen Muurmannin Legioonaan kuuluneesta Nurkkasesta on muistitietoa punakaartilaisten kertomuksissa. Niiden mukaan vangiksi otettu Nurkkanen olisi ensin viety hoitoon Kuusamon sairaalaan, minkä jälkeen hänet olisi (kenttäoikeudessa) tuomittu kuolemaan, mitä ennen häntä kerrotaan kidutetun. Sotasurmasampo kertoo hänen kuolinpäiväkseen 27.8.1918 Kuolajärvellä, mikä kytkee ”englannin puvun”, kuolinpaikan ja -ajan yhteen.

Tuntemattomat kohtalot

Wallenius ja Paulaharju kokosivat myös jonkinlaista ”Punaisten äijien opusta”, johon pyrittiin kirjeenvaihdon mukaan kokoamaan tiedot rajan taakse eli Neuvosto-Venäjälle paenneista punakaartilaisista.

Wallenius kyselee sodan jälkeen Paulaharjulta, onko hänellä vielä ”sitä kirjaa, johon hämäräsilmäisten punikkien vähemmän kirkkaita kuvia liimailit”. Arvoituksellisesti hän jatkaa: ”sinähän et morsiamesi kanssa ole tilaisuudessa punaisiin kuviin enemmälti tuijottelemaan, olemme sittemmin hauskasti valokuvanneet ja valokuvaamatta jättäneet”.

Paulaharju avioitui juuri rintamalta palattuaan, ja kokoelman voisi tulkita sisältävän kuvia kenties teloitetuista punaisista, ennen tai jälkeen teon. Samaan viittaa Paulaharjun maininta kirjeessään, jossa hän kertoo aikovansa ”pakanan valokuvata ennen kuin…”.

Kuolajärvellä Sotasurmasammossa kuolleiksi merkityt kuusi punaista ja yksi kannaltaan tuntematon ovat luultavimmin kuolleet Paulaharjun joukkueen rajavartioinnin seurauksena, ainakin viisi heistä kuulustelujen jälkeen teloitettuina. Jos ”punaisten äijien opus” löytyisi esimerkiksi valtiorikosoikeuden syyttäjistön kokoelmasta, tietoja voisi löytyä lisää. Sotasurmasampo pitää sisällään n. 8000 punaisen tiedot, joiden kuolinpaikkaa ei ole voitu merkitä tietokantaan.

Heimoaatteen perinnön käsittely

Yli sata vuotta tapahtumien jälkeen sotarintaman kokemuksista ja tapahtumista puhuminen herättää edelleen vaikeita tunteita. Tapahtuneen julkituominen ei tee tyhjäksi Paulaharjun kirjailijana ja perinteenkerääjänä tuottamaa aineistoa tai teoksia. Mutta julmuuksista on puhuttava ja ne on tehtävä näkyviksi, silloinkin ja etenkin kun ne kytkeytyvät yhtä henkilöä laajempaan kansalliseen historiaan ja ideologioihin.

Perinteentutkimus ja sen lähialat eri aikojen nimillään syntyivät poliittiseen tarpeeseen, tutkimaan, tuottamaan ja esittämään kuvaa suomalaisuudesta ja Suomesta. Kansallisvaltiolle tarvittiin kieli, kirjallisuus, kansalliseepos, identiteetti ja historia. Kansallisilla tieteillä, joihin lukeutuvat perinteen-, kielen-, historian- ja kirjallisuudentutkimus, on myös eri aikoina pyritty pönkittämään sellaisiakin poliittisia ideoita, joita pidetään nykynäkökulmasta vaikeina kohdata. Suur-Suomi- ja heimoaatteet ovat jo yksin ongelmallisia, mutta heimosodissa niiden ohella vähintään yhtä suurena ideologisena motiivina näyttää olleen viha punaista työväkeä kohtaan.

Perinteentutkimus ja sen lähialat eri aikojen nimillään syntyivät poliittiseen tarpeeseen, tutkimaan, tuottamaan ja esittämään kuvaa suomalaisuudesta ja Suomesta.

Paradoksi ulottuu tieteenalan perusteisiin. Ideologisuus, yhteiskunnallisuus ja poliittisuus on sen rakenteissa, mutta perinnettä on helpompi käsitellä viattomana, politiikasta puhtaana. Kiusaantunut vaikeneminen tai kiistäminen on vaivannut suhdetta eurooppalaiseen ja pohjoismaiseen kolonialismiin sekä siihen, joka on kohdistunut Suomen niin sanottuihin omiin vähemmistöihin, saamelaisiin ja karjalaisiin. Kolonialismikeskustelujen herättämät tunteet voi pukea lyhyesti muotoon: ”minä olen aina ollut hyvien puolella!”.

Ja sehän pitää tavallaan paikkansa: aatteilla on ollut laaja kannattajajoukkonsa. Muistutettakoon, että professori Martti Haavio kokosi tässäkin siteeratun kirjekokoelman perheeltä ja ystäviltä 1940–50-luvuilla, ja kokoelmaan on tehty valintoja ja editointia sen kaikissa vaiheissa. Tämä havainnollistaa sitä, kuinka Paulaharjun lähipiiri Haaviota myöten jakoi saman valkoisen Suomen oikeistolaisen ideologian, eikä näissä puheissa ollut mitään kummasteltavaa, saati salattavaa, päinvastoin. Kokoelma havainnollistaa siten laajaa hyväksyntää sille kirjeiden ideologiselle vihapuheelle, joka nykylukijaa saattaa järkyttää. Juuri siksi se on tunnistettava ja tunnustettava.

FT, dosentti Tiina Seppä toimii kulttuurintutkimuksen yliopistotutkijana Itä-Suomen yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Jenny ja Samuli Paulaharju nuotiolla Näkkäläjärven rannalla vuonna 1921.
Kuva: Finna / Museovirasto, Kansatieteen kokoelmat, CC 4.0

Julkaisu Kansalliset tieteet ja heimoaatteen väkivaltainen perintö ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maarit Leskelä-Kärki, Karoliina Sjö ja Liisa Lalu: Päiväkirjojen jäljillä — Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen. Vastapaino, 2020

Koronakevään aikana moni vanha harrastus nosti päätään: netin ja somen markkinapaikoilla palapelit vaihtoivat omistajaa ja päiväkirjan pitäminen nousi uuteen kukoistukseensa. #koronapäiväkirja tuli kevään aikana tutuksi. Maarit Leskelä-Kärjen, Karoliina Sjön ja Liisa Lalun toimittama Päiväkirjojen jäljillä — Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen osuukin historiankirjaksi erinomaisen ajankohtaiseen saumaan.

Päiväkirjoja, niin valtiomiesten, aatelisnaisten kuin tavallisten kansalaistenkin, on hyödynnetty tutkimuksessa paljon. Päiväkirjat tarjoavat tutkijalle ainutlaatuisen kurkistusaukon inhimilliseen, elettyyn elämään. Kuitenkin kysymys siitä, millaista tietoa satojen vuosien takaiset päiväkirjat voivat välittää menneisyydestä, on tähän asti jäänyt vähemmälle huomiolle.

Päiväkirjalla olemassa olevaksi

Teoksen lähestymistavassa korostuu kulttuurihistoriallinen suuntautuneisuus ja pyrkimys nähdä päiväkirjan kirjoittaminen laajassa historiallisessa kontekstissa. Kirjan eri lukujen kirjoittajat ovat omien sanojensa mukaisesti ”historian-, kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijoita, joiden hartaana toiveena on, että kukaan ei tuhoaisi päiväkirjaansa.”

Tämä ajatus kantaa läpi kirjan, sillä tutkijasta ja näkökulmasta riippumatta päiväkirjoihin suhtaudutaan arvostuksella, jopa kunnioittavasti.

Kirja koostuu neljästä alaosiosta. Ensimmäinen osio käsittelee traditioita ja päiväkirjan muuttuvaa luonnetta. Toisessa osassa tarkastellaan sairaudesta ja itsestä kirjoittamisen muotoja ja merkityksiä. Erityisen kutkuttava luku tässä osiossa on Kirsi Tuohelan mielisairaalapäiväkirjoja käsittelevä artikkeli.

Tutkijasta ja näkökulmasta riippumatta päiväkirjoihin suhtaudutaan arvostuksella, jopa kunnioittavasti.

Kolmas osio tuo päiväkirjat lähemmäksi nykypäivää esitellessään henkilökohtaisen ja julkisen risteymiä ja viides osio käsittelee kirjoitettuja aisteja, tiloja ja tunteita. Tämän osion matkapäiväkirjoja käsittelevät kirjoitukset tuntuivat koronakevään jälkeen erityisen tervetulleilta.

Päiväkirjakirjoittamista kuvaillaan teoksessa uskonharjoitukseksi, kasvatukseksi ja muistiinpanoiksi. Kirjoittamisella nähdään olevan myös syvempi merkitys ihmisenä kehittymisessä. Päivi Kosonen toteaa, että ”Marcus Aurelius ja Henri Amiel kirjoittivat muistiinpanojaan kestääkseen ajatuksen kuolemasta”, kun taas Sjö kirjoittaa luvussaan, että luomalla itsestään kertomusta päiväkirjan sivuille ihminen voi tehdä itseään näkyväksi ja kuulluksi, olemassa olevaksi, ilman ulkopuolisia odotuksia ja vaatimuksia.

”Kirjoittamalla ja kertomalla itsestään ihminen voi myöskin oppia tuntemaan itseään […] kirjoittaja pystyy muodostamaan ja jäsentämään identiteettiään kirjoittamalla, jolloin kirjoittaminen ei ole vain tapa kertoa itseä vaan myös tapa tehdä itseään olevaksi”.

Päiväkirjan historiaa

Vaikka nykyään julkaistaan erityisesti valtiomiesten kirjoittamia päiväkirjoja ja muistelmia, ensimmäiset historiaan jääneet päiväkirjat olivat 900-luvulla japanilaisten hovinaisten tyynyn alle piilotetut päiväkirjat, tyynykirjat. Päiväkirjan kirjoittamisen historia liittyy myös paitsi uskonnollisuuteen, erityisesti keskiajalla, myös kasvatukseen. Päiväkirjan kirjoittamista käytettiin kirjeiden kirjoittamisen kultivoidun taidon harjoittamiseksi esimerkiksi romantiikan ajan Ranskassa.

Varhaismodernin Suomen ja Ruotsin yleisin päiväkirjamerkintöjen alusta oli Johanna Ilmakunnaksen ja Kirsi Vainio-Korhosen luvun mukaan vuosittain ilmestyvä ”kalenterimainen almanakka, jossa oli jonkin verran tilaa myös omistajansa omille merkinnöille”. Vuodesta 1705 almanakkaa on ollut saatavilla sekä ruotsiksi että suomeksi.

Päiväkirjan kirjoittamista käytettiin kirjeiden kirjoittamisen kultivoidun taidon harjoittamiseksi esimerkiksi romantiikan ajan Ranskassa.

Ilmakunnaksen ja Vainio-Korhosen mukaan jälkimaailman silmissä arjen dokumentointi onkin noussut arvoonsa vasta, kun arjen historia ja niin sanotun tavallisen ihmisen historia nousivat tärkeiksi tutkimuskohteiksi toisen maailmansodan jälkeen. Tätä aiemmin tutkijoita kiinnosti lähinnä poliittinen historia ja sotahistoria, eikä arkistoihin katsottu tarpeelliseksi koota etenkään naisten arkisia päiväkirjamerkintöjä.

Kuitenkin yksi tunnetuimmista esimerkeistä 1900-luvun päiväkirjoista on Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja. Lisäksi 1900-luvulle tultaessa yksityisten tunteiden ja intiimien asioiden käsittely nousi päiväkirjoissa yhä useammin keskiöön – esimerkkinä tästä ranskalaisen Annie Ernauxin ja Marc Marien päiväkirja L’usage de la photo.

Poliitikkojen päiväkirjat

Suomalaiset poliitikot ovat perinteisesti kunnostautuneet päiväkirjan pidossa, ja poliittisen historian tutkimuksessa päiväkirjat ovat tarjonneet tärkeän lähdeaineiston. Osa päiväkirjoista koostuu lähinnä nopeista merkinnöistä ja muistiinpanoista. Topi Artukka kuvaa kirjan luvussaan tämänkaltaisia päiväkirjoja lokikirjoiksi. Toiset taas ovat taustoittaneet ja raportoineet päiviään hyvin yksityiskohtaisesti.

1990-luvulta alkaen blogit ja vlogit ovat mahdollistaneet julkisen päiväkirjan pitämisen aivan uudenlaisilla foorumeilla. Päiväkirja on tässä yhteydessä otettu osaksi enemmän tai vähemmän suunnitelmallista poliittista viestintää. Päiväkirjoja on painettu lähes sellaisenaan tai toimitettu muistelmiksi joko vaalikauden tai poliittisen uran lähestyessä loppuaan. Liekö kyse tirkistelynhalusta vai puhtaasta kiinnostuksesta suljettujen ovien takana käytyyn vääntöön, mutta lukijoita on näille teoksille riittänyt.

Päiväkirjoja ilmestyy kuitenkin kohtuullisen harvakseltaan, koska ne vaativat pitkäjänteisyyttä sekä uralta että kirjoittamiselta. Ruotsin pitkäaikainen pääministeri Tage Erlanderilla oli vuonna 1973 julkaistuissa muistelmissaan (suom. Risto Hannula) oiva ohje siihen, kuinka ottaa aikaa päiväkirjan kirjoittamiseen. Erlander tapasi aloittaa työpäivänsä varhain aamulla, ”yleensä aikaisemmin kuin kukaan muu valtioneuvoston talossa”. Näin Erlander saattoi joka aamu työskennellä muutaman tunnin kenenkään häiritsemättä.

Liekö kyse tirkistelynhalusta vai puhtaasta kiinnostuksesta suljettujen ovien takana käytyyn vääntöön, mutta lukijoita on poliitikkojen päiväkirjoille riittänyt.

”Aloin käyttää osaa noista rauhallisista tunneista siihen, että yritin muistella edellisen päivän kokemuksiani, perehtyä päivän tilanteeseen, ja mietiskellä tapahtumien merkitystä. 17. syyskuuta 1945 – kohta sen jälkeen kun minusta oli tullut opetusministeri – ryhdyin kirjoittamaan muistiin mietiskelyjäni.”

Virkahuoneessa tehtyjä muistiinpanoja Erlanderille kerääntyikin lopulta yli 4 300, jotkut vain muutaman rivin mutta monet usean sivunkin pituisia.

Todellisia ”isoja paljastuksia” voi odottaa huippudiplomaateilta ja virkamiehiltä. Suoranaista huippua ovat esimerkiksi Suomen ensimmäisen YK-lähettilään G. A. Gripenbergin päiväkirjat. Oma lukunsa ovat tietenkin neliosaiset Urho Kekkosen päiväkirjat (toim. Juhani Suomi) ja Erkki Tuomiojan vuoteen 2002 yltävä, nyt neliosaiseksi kasvanut päiväkirjasarja. Aikanaan paljon kohua herättivät professori Tuomo Polvisen toimittamat J. K. Paasikiven päiväkirjat.

Kotimaisten naispoliitikkojen laajempien päiväkirjakokonaisuuksien julkaisun aika lienee vasta tulevaisuudessa. Presidentti Tarja Halonen kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa 16.5.2020, ettei ole kirjoittanut muistiinpanoja joidenkin kollegoidensa tavoin. Tämä on sääli, sillä Halosen pitkän, lasikattoja rikkoneen uran arkistoiminen kansien väliin olisi paitsi historiankirjoituksen kannalta tärkeää, myös erinomaisen mielenkiintoista luettavaa.

Päiväkirjat tutkimuskohteena

Toimitetuissa teoksissa lukijalla on usein kiusaus hypähtää suoraan siihen yhteen kirjan lukuun, joka vaikutti etäisesti kiinnostavalta ja jättää muut luvut huomiotta. Tässä kirjassa eri kirjoittajien luvut sulautuvat kuitenkin poikkeuksellisen soljuvaksi kokonaisuudeksi. Kirjoittajat johdattavat lukijan läpi päiväkirjojen historian ja historiantutkimuksen eikä kirjaa malta erinomaisen monografian tavoin laskea käsistään.

Päiväkirjan kirjoittamisen säilyminen osana ihmiskunnan kehitystä on oikeastaan aika hätkähdyttävä. Tarina etenee aateliston päiväkirjoista sotapäiväkirjoihin ja kronologisesti lopulta ”Hannan” tarinaan. Nimimerkillä esiintyvä päiväkirjojen kirjoittaja tuo mystisen jännitteen 1970-luvun historiasta kertovaan lukuun. Salaperäinen ”Hanna” onkin oivallinen esimerkki siitä, miten yksilön henkilökohtainen historia koukuttaa lukijaa huolimatta siitä, kuka kirjoittaja todella on.

Kirjasta välittyy tärkeä huomio: muistelmateoksien ei tarvitse olla julkisuuden henkilöiden taustaa esitteleviä. Kiinnostavimmat tarinat lienevät tavallisen ihmisen arjesta, vaikka vain muutaman vuosikymmenenkin takaa.

Väistämättä tulee mieleen kysymys siitä, kuinka luotettavaa päiväkirjateksti tutkimusmateriaalina todella on. Eettiset ja moraaliset kysymykset nousevat esille juuri ”Hannan” tapauksessa.

Kiinnostavimmat tarinat lienevät tavallisen ihmisen arjesta, vaikka vain muutaman vuosikymmenenkin takaa.

Liisa Lalu avaa artikkelissaan tutkimuskohteen tunnistettavuuden, tietosuojan ja anonymisoinnin problematiikkaa. Tutkimuskohteen suojaaminen tunnistamiselta on eettinen päätös itsessään, sillä se ”voi ’antaa äänen’ sellaisille, jotka on aiemmin vaiennettu tai jätetty syrjään. Tällöin tutkittavien identiteetin häivyttäminen saattaisi toistaa menneisyyden toimijoiden marginalisointia”. Tähän problematiikkaan törmäävät tutkijoiden lisäksi myös esimerkiksi toimittajat. Jos kaksi ihmistä on aikanaan sopinut tietoja antaneen lähdesuojasta, kuinka pitkään välittäjänä toimineen on kunnioitettava tuota sopimusta?

Kirjaa lukiessa saattaa ajatus päiväkirjan pidosta alkaa houkuttaa. Tähän toimittajat antavat muutaman vinkin: ”Nykyisenä julkisen kirjoittamisen aikana voi olla avartavaa kirjoittaa vain itselle eikä ajatellakaan, että kukaan muu sitä lukisi”. Matalan kynnyksen kirjoittamiseen voi ottaa vaikka osallistumalla Suomalaisen Kirjallisuuden seura kerran kymmenessä vuodessa järjestämään yhden päivän päiväkirjojen keruuseen. Edellinen keräys järjestettiin vuonna 2019. Näistä on hyvä aloittaa.

Johanna Peltoniemi on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa ja Politiikasta-lehden päätoimittaja.

Julkaisu Tyynykirjat, lokikirjat ja muut muistelmat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.