Tyynykirjat, lokikirjat ja muut muistelmat

Dimitri Houtteman / Unsplash
Lukuaika: 5 min.

Päiväkirjojen jäljillä tarjoaa hyvin toimitetun katsauksen päiväkirjojen historiasta ja niiden käytöstä historian- ja kulttuurintutkimuksessa.

Maarit Leskelä-Kärki, Karoliina Sjö ja Liisa Lalu: Päiväkirjojen jäljillä — Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen. Vastapaino, 2020

 

Koronakevään aikana moni vanha harrastus nosti päätään: netin ja somen markkinapaikoilla palapelit vaihtoivat omistajaa ja päiväkirjan pitäminen nousi uuteen kukoistukseensa. #koronapäiväkirja tuli kevään aikana tutuksi. Maarit Leskelä-Kärjen, Karoliina Sjön ja Liisa Lalun toimittama Päiväkirjojen jäljillä — Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen osuukin historiankirjaksi erinomaisen ajankohtaiseen saumaan.

Päiväkirjoja, niin valtiomiesten, aatelisnaisten kuin tavallisten kansalaistenkin, on hyödynnetty tutkimuksessa paljon. Päiväkirjat tarjoavat tutkijalle ainutlaatuisen kurkistusaukon inhimilliseen, elettyyn elämään. Kuitenkin kysymys siitä, millaista tietoa satojen vuosien takaiset päiväkirjat voivat välittää menneisyydestä, on tähän asti jäänyt vähemmälle huomiolle.

 

Päiväkirjalla olemassa olevaksi

Teoksen lähestymistavassa korostuu kulttuurihistoriallinen suuntautuneisuus ja pyrkimys nähdä päiväkirjan kirjoittaminen laajassa historiallisessa kontekstissa. Kirjan eri lukujen kirjoittajat ovat omien sanojensa mukaisesti ”historian-, kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijoita, joiden hartaana toiveena on, että kukaan ei tuhoaisi päiväkirjaansa.”

Tämä ajatus kantaa läpi kirjan, sillä tutkijasta ja näkökulmasta riippumatta päiväkirjoihin suhtaudutaan arvostuksella, jopa kunnioittavasti.

Kirja koostuu neljästä alaosiosta. Ensimmäinen osio käsittelee traditioita ja päiväkirjan muuttuvaa luonnetta. Toisessa osassa tarkastellaan sairaudesta ja itsestä kirjoittamisen muotoja ja merkityksiä. Erityisen kutkuttava luku tässä osiossa on Kirsi Tuohelan mielisairaalapäiväkirjoja käsittelevä artikkeli.

Tutkijasta ja näkökulmasta riippumatta päiväkirjoihin suhtaudutaan arvostuksella, jopa kunnioittavasti.

Kolmas osio tuo päiväkirjat lähemmäksi nykypäivää esitellessään henkilökohtaisen ja julkisen risteymiä ja viides osio käsittelee kirjoitettuja aisteja, tiloja ja tunteita. Tämän osion matkapäiväkirjoja käsittelevät kirjoitukset tuntuivat koronakevään jälkeen erityisen tervetulleilta.

Päiväkirjakirjoittamista kuvaillaan teoksessa uskonharjoitukseksi, kasvatukseksi ja muistiinpanoiksi. Kirjoittamisella nähdään olevan myös syvempi merkitys ihmisenä kehittymisessä. Päivi Kosonen toteaa, että ”Marcus Aurelius ja Henri Amiel kirjoittivat muistiinpanojaan kestääkseen ajatuksen kuolemasta”, kun taas Sjö kirjoittaa luvussaan, että luomalla itsestään kertomusta päiväkirjan sivuille ihminen voi tehdä itseään näkyväksi ja kuulluksi, olemassa olevaksi, ilman ulkopuolisia odotuksia ja vaatimuksia.

”Kirjoittamalla ja kertomalla itsestään ihminen voi myöskin oppia tuntemaan itseään […] kirjoittaja pystyy muodostamaan ja jäsentämään identiteettiään kirjoittamalla, jolloin kirjoittaminen ei ole vain tapa kertoa itseä vaan myös tapa tehdä itseään olevaksi”.

 

Päiväkirjan historiaa

Vaikka nykyään julkaistaan erityisesti valtiomiesten kirjoittamia päiväkirjoja ja muistelmia, ensimmäiset historiaan jääneet päiväkirjat olivat 900-luvulla japanilaisten hovinaisten tyynyn alle piilotetut päiväkirjat, tyynykirjat. Päiväkirjan kirjoittamisen historia liittyy myös paitsi uskonnollisuuteen, erityisesti keskiajalla, myös kasvatukseen. Päiväkirjan kirjoittamista käytettiin kirjeiden kirjoittamisen kultivoidun taidon harjoittamiseksi esimerkiksi romantiikan ajan Ranskassa.

Varhaismodernin Suomen ja Ruotsin yleisin päiväkirjamerkintöjen alusta oli Johanna Ilmakunnaksen ja Kirsi Vainio-Korhosen luvun mukaan vuosittain ilmestyvä ”kalenterimainen almanakka, jossa oli jonkin verran tilaa myös omistajansa omille merkinnöille”. Vuodesta 1705 almanakkaa on ollut saatavilla sekä ruotsiksi että suomeksi.

Päiväkirjan kirjoittamista käytettiin kirjeiden kirjoittamisen kultivoidun taidon harjoittamiseksi esimerkiksi romantiikan ajan Ranskassa.

Ilmakunnaksen ja Vainio-Korhosen mukaan jälkimaailman silmissä arjen dokumentointi onkin noussut arvoonsa vasta, kun arjen historia ja niin sanotun tavallisen ihmisen historia nousivat tärkeiksi tutkimuskohteiksi toisen maailmansodan jälkeen. Tätä aiemmin tutkijoita kiinnosti lähinnä poliittinen historia ja sotahistoria, eikä arkistoihin katsottu tarpeelliseksi koota etenkään naisten arkisia päiväkirjamerkintöjä.

Kuitenkin yksi tunnetuimmista esimerkeistä 1900-luvun päiväkirjoista on Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja. Lisäksi 1900-luvulle tultaessa yksityisten tunteiden ja intiimien asioiden käsittely nousi päiväkirjoissa yhä useammin keskiöön – esimerkkinä tästä ranskalaisen Annie Ernauxin ja Marc Marien päiväkirja L’usage de la photo.

 

Poliitikkojen päiväkirjat

Suomalaiset poliitikot ovat perinteisesti kunnostautuneet päiväkirjan pidossa, ja poliittisen historian tutkimuksessa päiväkirjat ovat tarjonneet tärkeän lähdeaineiston. Osa päiväkirjoista koostuu lähinnä nopeista merkinnöistä ja muistiinpanoista. Topi Artukka kuvaa kirjan luvussaan tämänkaltaisia päiväkirjoja lokikirjoiksi. Toiset taas ovat taustoittaneet ja raportoineet päiviään hyvin yksityiskohtaisesti.

1990-luvulta alkaen blogit ja vlogit ovat mahdollistaneet julkisen päiväkirjan pitämisen aivan uudenlaisilla foorumeilla. Päiväkirja on tässä yhteydessä otettu osaksi enemmän tai vähemmän suunnitelmallista poliittista viestintää. Päiväkirjoja on painettu lähes sellaisenaan tai toimitettu muistelmiksi joko vaalikauden tai poliittisen uran lähestyessä loppuaan. Liekö kyse tirkistelynhalusta vai puhtaasta kiinnostuksesta suljettujen ovien takana käytyyn vääntöön, mutta lukijoita on näille teoksille riittänyt.

Päiväkirjoja ilmestyy kuitenkin kohtuullisen harvakseltaan, koska ne vaativat pitkäjänteisyyttä sekä uralta että kirjoittamiselta. Ruotsin pitkäaikainen pääministeri Tage Erlanderilla oli vuonna 1973 julkaistuissa muistelmissaan (suom. Risto Hannula) oiva ohje siihen, kuinka ottaa aikaa päiväkirjan kirjoittamiseen. Erlander tapasi aloittaa työpäivänsä varhain aamulla, ”yleensä aikaisemmin kuin kukaan muu valtioneuvoston talossa”. Näin Erlander saattoi joka aamu työskennellä muutaman tunnin kenenkään häiritsemättä.

Liekö kyse tirkistelynhalusta vai puhtaasta kiinnostuksesta suljettujen ovien takana käytyyn vääntöön, mutta lukijoita on poliitikkojen päiväkirjoille riittänyt.

”Aloin käyttää osaa noista rauhallisista tunneista siihen, että yritin muistella edellisen päivän kokemuksiani, perehtyä päivän tilanteeseen, ja mietiskellä tapahtumien merkitystä. 17. syyskuuta 1945 – kohta sen jälkeen kun minusta oli tullut opetusministeri – ryhdyin kirjoittamaan muistiin mietiskelyjäni.”

Virkahuoneessa tehtyjä muistiinpanoja Erlanderille kerääntyikin lopulta yli 4 300, jotkut vain muutaman rivin mutta monet usean sivunkin pituisia.

Todellisia ”isoja paljastuksia” voi odottaa huippudiplomaateilta ja virkamiehiltä. Suoranaista huippua ovat esimerkiksi Suomen ensimmäisen YK-lähettilään G. A. Gripenbergin päiväkirjat. Oma lukunsa ovat tietenkin neliosaiset Urho Kekkosen päiväkirjat (toim. Juhani Suomi) ja Erkki Tuomiojan vuoteen 2002 yltävä, nyt neliosaiseksi kasvanut päiväkirjasarja. Aikanaan paljon kohua herättivät professori Tuomo Polvisen toimittamat J. K. Paasikiven päiväkirjat.

Kotimaisten naispoliitikkojen laajempien päiväkirjakokonaisuuksien julkaisun aika lienee vasta tulevaisuudessa. Presidentti Tarja Halonen kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa 16.5.2020, ettei ole kirjoittanut muistiinpanoja joidenkin kollegoidensa tavoin. Tämä on sääli, sillä Halosen pitkän, lasikattoja rikkoneen uran arkistoiminen kansien väliin olisi paitsi historiankirjoituksen kannalta tärkeää, myös erinomaisen mielenkiintoista luettavaa.

 

Päiväkirjat tutkimuskohteena

Toimitetuissa teoksissa lukijalla on usein kiusaus hypähtää suoraan siihen yhteen kirjan lukuun, joka vaikutti etäisesti kiinnostavalta ja jättää muut luvut huomiotta. Tässä kirjassa eri kirjoittajien luvut sulautuvat kuitenkin poikkeuksellisen soljuvaksi kokonaisuudeksi. Kirjoittajat johdattavat lukijan läpi päiväkirjojen historian ja historiantutkimuksen eikä kirjaa malta erinomaisen monografian tavoin laskea käsistään.

Päiväkirjan kirjoittamisen säilyminen osana ihmiskunnan kehitystä on oikeastaan aika hätkähdyttävä. Tarina etenee aateliston päiväkirjoista sotapäiväkirjoihin ja kronologisesti lopulta ”Hannan” tarinaan. Nimimerkillä esiintyvä päiväkirjojen kirjoittaja tuo mystisen jännitteen 1970-luvun historiasta kertovaan lukuun. Salaperäinen ”Hanna” onkin oivallinen esimerkki siitä, miten yksilön henkilökohtainen historia koukuttaa lukijaa huolimatta siitä, kuka kirjoittaja todella on.

Kirjasta välittyy tärkeä huomio: muistelmateoksien ei tarvitse olla julkisuuden henkilöiden taustaa esitteleviä. Kiinnostavimmat tarinat lienevät tavallisen ihmisen arjesta, vaikka vain muutaman vuosikymmenenkin takaa.

Väistämättä tulee mieleen kysymys siitä, kuinka luotettavaa päiväkirjateksti tutkimusmateriaalina todella on. Eettiset ja moraaliset kysymykset nousevat esille juuri ”Hannan” tapauksessa.

Kiinnostavimmat tarinat lienevät tavallisen ihmisen arjesta, vaikka vain muutaman vuosikymmenenkin takaa.

Liisa Lalu avaa artikkelissaan tutkimuskohteen tunnistettavuuden, tietosuojan ja anonymisoinnin problematiikkaa. Tutkimuskohteen suojaaminen tunnistamiselta on eettinen päätös itsessään, sillä se ”voi ’antaa äänen’ sellaisille, jotka on aiemmin vaiennettu tai jätetty syrjään. Tällöin tutkittavien identiteetin häivyttäminen saattaisi toistaa menneisyyden toimijoiden marginalisointia”. Tähän problematiikkaan törmäävät tutkijoiden lisäksi myös esimerkiksi toimittajat. Jos kaksi ihmistä on aikanaan sopinut tietoja antaneen lähdesuojasta, kuinka pitkään välittäjänä toimineen on kunnioitettava tuota sopimusta?

Kirjaa lukiessa saattaa ajatus päiväkirjan pidosta alkaa houkuttaa. Tähän toimittajat antavat muutaman vinkin: ”Nykyisenä julkisen kirjoittamisen aikana voi olla avartavaa kirjoittaa vain itselle eikä ajatellakaan, että kukaan muu sitä lukisi”. Matalan kynnyksen kirjoittamiseen voi ottaa vaikka osallistumalla Suomalaisen Kirjallisuuden seura kerran kymmenessä vuodessa järjestämään yhden päivän päiväkirjojen keruuseen. Edellinen keräys järjestettiin vuonna 2019. Näistä on hyvä aloittaa.

Johanna Peltoniemi on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa ja Politiikasta-lehden päätoimittaja.

1 kommentti

  1. Atro Niiniluoto 11.9.2020 - 11:32

    Politiikka ei ole varsinaista alaani, mutta hyviä linkkejä tuossa artikkelissa on.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*