Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Sukupuolella väliä? -hanke on nostanut esiin johtajuuteen liitettyjä myyttejä. Vaikka tasa-arvo on suomalaisessa työelämässä monessa suhteessa verrattain hyvällä tolalla, kaikki viisi myyttiä liittyvät joko suoraan tai välillisesti sukupuolten väliseen tasa-arvoon.

Yksi myyteistä on käsitys, jonka mukaan naiset eivät halua johtajiksi.

Yksi myyteistä on käsitys, jonka mukaan naiset eivät halua johtajiksi. Tällainen käsitys ei pidä paikkaansa kaikkien naisten kohdalla, vaikka varmasti jotkut naiset näin kokevakin. Joka tapauksessa käsitys siirtää vastuun johtotehtäviin etenemisestä naisille itselleen sen sijaan, että esteitä naisten etenemiselle etsittäisiin muualta tai sitä edistettäisiin tasa-arvopoliittisin toimin.

Tasa-arvoa edistäviä toimia

Yksi naisjohtajien urakehitystä edistävä tasa-arvopoliittinen toimenpide voisi olla sukupuolikiintiöiden käyttöönotto pörssiyhtiöiden ylimmässä johdossa. Suomessa tällaista kiintiötä ei ole, toisin kuin esimerkiksi Norjassa. Poikkeuksen tähän muodostavat valtio-omisteiset pörssiyhtiöt, joiden hallitusten jäsenten osalta valtio-omistaja on tehnyt tasa-arvolinjauksen periaatepäätöksellään vuonna 2015. Tavoite naisten 40 prosentin osuudesta pörssiyhtiöiden hallituksissa on lähes toteutunut, sillä vuonna 2020 oli tällaisten yhtiöiden hallituksessa naisia 38 prosenttia.

Yksi syy kiintiöiden puuttumiseen muiden kuin valtio-omisteisten pörssiyhtiöiden ylimmästä johdosta on liike-elämän voimakas vastustus. Asiaan ei ole löytynyt konsensusta, joten ajatus sukupuolikiintiöistä on laitettu syrjään. Tilannetta voidaan tulkita myös niin, että sukupuolikiintiöiden voimakas vastustus on asettanut liike-elämän ja yritykset tilanteeseen, jossa niiden on löydettävä muita keinoja lisätä naisten määrää yritysten johdossa.

Yksi syy kiintiöiden puuttumiseen muiden kuin valtio-omisteisten pörssiyhtiöiden ylimmästä johdosta on liike-elämän voimakas vastustus.

Myös naiset itse pyrkivät edistämään omaa ja toistensa uraa monin tavoin. Naiset ovat muun muassa verkostoituneet, perustaneet mentorointiohjelmia ja he ajavat omaa asiaansa kasvattaakseen naisten määrää yritysjohdossa ja hallituksissa. Esimerkkejä tästä ovat Board professionals Finland (BPF) ja Mothers in Business (MiB). Naisten keskinäinen verkostoituminen ei kuitenkaan riitä avaamaan ovia niille johtopaikoille, joilla on totuttu näkemään yksinomaan miehiä. Toisin sanoen naiset eivät yksin voi ratkaista omaa urakehitystään yritysten johtopaikoille.

Elinkeinoelämän Valtuuskunnan uusin Lasikattomittari osoittaa, että naisten osuus kaikista johtajista on noussut ennätyskorkeaksi. Tämä on tietenkin hieno uutinen, mutta ei kerro riittävästi naisjohtajien tilanteesta yksityisellä sektorilla. Naiset kun ovat perinteisesti työskennelleet miehiä useammin julkisella sektorilla, ja myös naisjohtajien määrä on noussut nopeammin julkisella kuin yksityisellä sektorilla.

92 prosenttia pörssiyhtiöiden toimitusjohtajista oli miehiä.

Keskuskauppakamarin uusimman Naisjohtajakatsauksen mukaan naisten määrä pörssiyhtiöiden hallituksissa on kuitenkin noussut uuteen ennätykseen ja peräti kymmenellä pörssiyhtiöllä on toimitusjohtajana nainen. Toisin sanoen 92 prosenttia pörssiyhtiöiden toimitusjohtajista oli miehiä. Naisten määrä pörssiyhtiöiden ylimmässä johdossa on Suomessa kansainvälisesti verrattuna melko suuri. Se on kuitenkin selkeästi pienempi kuin miesten osuus johtajista. Naisjohtajien määrä pörssiyhtiöiden ylimmässä johdossa ei siis ole riittävä, mikäli johtopaikkojen tasaista jakautumista naisten ja miesten kesken pidetään yhtenä tasa-arvon mittarina.

Rekrytointi ja syrjintä

Yksi työelämän tilanne, johon on kiinnitettävä aiempaa enemmän huomiota naisten urakehityksen turvaamiseksi, on rekrytointi ja siihen liittyvät käytännöt. Rekrytointi on sokea piste, yrityksen sisäinen asia, johon esimerkiksi tutkijoilla ei yleensä ole pääsyä.

Seurasin sivusta, kun kokenut ICT-johtaja haki avoinna ollutta työpaikkaa. Pitkän rekrytointiprosessin jälkeen hän ei tullut valituksi tehtävään. Perusteluissa mainittiin, että hän on ”naisena” hyvin vakuuttava, jopa siinä määrin, että johtoryhmän muut jäsenet olisivat saattaneet jäädä hänen jalkoihinsa.

Rekrytoinnissa tapahtuvan syrjinnän toteaminen tai edes määrän arvioiminen on vaikeaa, sillä monet työnhakijat jättävät asian sikseen.

On hämmästyttävää, että perusteluissa mainittiin erikseen ICT-johtajan sukupuoli ja häntä arvioidaan nimenomaan naisena. Tällainen perustelu herättää epäilyn sukupuoleen perustuvasta syrjinnästä rekrytoinnissa, mikä on kielletty laissa naisten ja miesten tasa-arvosta. Rekrytoinnissa tapahtuvan syrjinnän toteaminen tai edes määrän arvioiminen on vaikeaa, sillä monet työnhakijat – kuten ICT-johtajakin – jättävät asian sikseen. He ajattelevat, että syrjintäepäilyn eteenpäin viemisellä ei voi voittaa mitään, mutta sillä saa hankalan työntekijän maineen.

Työolotutkimuksen vastaajilta on kysytty heidän kokemuksiaan syrjinnästä omalla työpaikallaan. Tutkimuksen perusteella syrjintää rekrytointi- ja nimitystilanteissa on kokenut vain seitsemän prosenttia naisista ja neljä prosenttia miehistä. Tuloksia tulkittaessa on pidettävä mielessä, että vastaajien havainnot työsyrjinnästä koskevat nimenomaan omalla työpaikalla tapahtuvaa syrjintää. Vastaajilla ei välttämättä ole havaintoja esimerkiksi uusien työntekijöiden rekrytointitilanteessa tapahtuvasta syrjinnästä.

Voivatko naiset toimia oikein?

Naisia moititaan usein siitä, että he ovat vääränlaisia tai tekevät vääriä asioita. Uutta työpaikkaa hakenut ICT-johtaja nähtiin jyräävänä, vaikka samoin toimiva mieshakija olisi voitu kokea sopivan jämäkkänä. Naisia arvostellaan myös siitä, että he eivät hakeudu töihin hyvin palkatuille aloille, vaan kitkuttelevat matalapalkka-ammateissa.

Satu Ojala on analyysinsä perusteella todennut, että miesenemmistöisillä, hyvin palkatuilla aloilla naisten ura- ja palkkakehitys jää huomattavasti jälkeen miesten vastaavista. Selittäväksi tekijäksi Ojala nostaa ensinnäkin yksinkertaisesti sukupuolen, mutta sen lisäksi myös perhevapaat. Ne laskevat naisten tulotasoa, kun taas alle 30-vuotiaana saatu lapsi nostaa miesten tulotasoa. Näin ollen hyvin palkatuille aloille hakeutuminen ei välttämättä auta naisia millään tavalla.

Miesenemmistöisillä, hyvin palkatuilla aloilla naisten ura- ja palkkakehitys jää huomattavasti jälkeen miesten vastaavista.

Naisia moititaan myös siitä, että he eivät hakeudu johtotehtäviin, joissa heillä on vastuu liiketoiminnasta, vaan viestintäjohtajiksi tai HR-johtajiksi. Liian vähän huomiota on kuitenkin kiinnitetty siihen, mikä estää naisten etenemistä liiketoimintajohtoon. Vastaus ei tyypillisesti ole heidän oma haluttomuutensa tai perhesyyt, vaikka juuri niistä vastausta on helppoa ja turvallista etsiä.

Monimuotoisuutta kohti

Vaikka sukupuolten välinen tasa-arvo ei ole vielä valmis vaan siinä riittää paljon tekemistä, pitää tasa-arvo avata myös muille ihmisten välisille eroille. Naisten pääsyn takaaminen johtotehtäviin ei riitä, vaan johtoon tarvitaan entistä enemmän diversiteettiä eli monimuotoisuutta. Vain tällä tavoin voidaan turvata sekä todellisen tasa-arvon toteutuminen että organisaatioiden menestyminen maailmassa, jossa yhdenlainen kokemus tai yksi näkemys ei enää riitä.

Naisten pääsyn takaaminen johtotehtäviin ei riitä, vaan johtoon tarvitaan entistä enemmän diversiteettiä eli monimuotoisuutta.

Yhdysvaltalainen talkshow-isäntä Stephen Colbert on New York Timesin haastattelussa  todennut, että tavallisin keinoin ei pääse erityisen onnistuneeseen lopputulokseen monimuotoisuudessa. Tällä hän viittaa tilanteeseen, jossa hänen talkshownsa käsikirjoittajien joukkoon pyrittiin monimuotoisuuden nimissä rekrytoimaan sekä naisia että vähemmistöjä edustavia käsikirjoittajia.

Colbert huomasi, että agenteille esitetty pyyntö sisällyttää hakijoihin myös naisia ei tuottanut juurikaan tulosta. Sen sijaan pyyntö etsiä yksinomaan ja ainoastaan naishakijoita auttoi ja yhtäkkiä potentiaalisia naiskäsikirjoittajia alkoi löytyä riittävästi. Esimerkki osoittaa, että monimuotoisuuden eteen on ponnisteltava, mutta kysymys ei ole siitä, etteikö sopivia ja halukkaita henkilöitä olisi. He jäävät nykyisissä rakenteissa liian helposti löytymättä. Tämä on esimerkiksi positiivisen erityiskohtelun oikeutuksen perusta.

Monimuotoisuuden eteen on ponnisteltava, mutta kysymys ei ole siitä, etteikö sopivia ja halukkaita henkilöitä olisi.

Mikäli yritykset eivät näe sukupuolten tasa-arvoa ja monimuotoisuutta arvoina, joita kannattaa edistää, niiden kannattaa kuitenkin avata silmänsä tasa-arvon ja monimuotoisuuden tuomille myönteisille vaikutuksille yrityksen tuloksellisuuteen, vakauteen ja toimintaan. Tasa-arvon ja monimuotoisuuden edistämiselle yritysten ylimmässä johdossa on olemassa sekä henkilöstölliset että liiketoiminnalliset perusteet. Kokemuksia ja keinoja tämän toteuttamisesta löytyy koko ajan enemmän.

Tuija Koivunen työskentelee määräaikaisena yhteiskuntapolitiikan yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa.

Julkaisu Naisen paikka johtajana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Toisen kautensa Liberian presidenttinä tänään päättävä Ellen Johnson Sirleaf on tuttu näky juhlavastaanotoilla. Afrikan ensimmäistä vapailla vaaleilla valittua naisjohtajaa on muistettu esimerkiksi Yhdysvaltain korkeimmalla siviilikunniamerkillä (2007), Afrikan tasa-arvopalkinnolla (2011) sekä Indira Gandhin rauhanpalkinnolla (2012).

Vuonna 2011 Sirleafille myönnettiin Nobelin rauhapalkinto yhdessä liberialaisen Leymah Gboween ja jemeniläisen Tawakkul Karmanin kanssa.

Sirleaf on rikkonut monia lasikattoja. Presidentin tehtävänsä lisäksi hän oli ensimmäinen naisjohtaja YK:n kehitysohjelman Afrikan aluetoimistossa sekä Länsi-Afrikan talousyhteisön ensimmäinen naispuheenjohtaja. Kyseessä on siis monella tapaa rohkea ja esimerkillinen nainen.

Ensimmäisen kauden lupaava alku

Tasa-arvotyöllä kansainvälisesti profiloituneen Sirleafin perintö on kuitenkin omassa maassaan synkempi. Kun presidentti astui valtaan vuonna 2006, oli Liberia kahden peräkkäisen sisällissodan runtelema valtioraakile.

Sirleaf nähtiin raikkaana tuulahduksena raunioiden keskellä, ja lukuisat naisjärjestöt kävivät väsymätöntä kampanjointia idolinsa puolesta. ”Mitä mies voi tehdä, nainen voi tehdä paremmin”, muodostui lentäväksi lauseeksi katujen täyttyessä ”Ma Ellenin” tukijoista. Odotukset olivat korkealla.

Alussa näyttikin lupaavalta. Esimerkiksi heti vuonna 2006 uudistettiin raiskausta koskeva lainsäädäntö ja lanseerattiin kansallinen ohjelma tyttöjen koulunkäynnin lisäämiseksi. Samana vuonna Liberia muotoili ensimmäisenä Afrikan valtiona oman toimintaohjelmansa YK:n ”Naiset, rauha ja turvallisuus” -päätöslauselman toteuttamiseksi.

Jos tarkastellaan ainoastaan näitä sekä lukuisia muita Liberian kansallisia ja kansainvälisiä sitoumuksia, maa näyttäytyy tasa-arvon mallioppilaana. Tässä lienee myös syy Sirleafin lukuisille palkinnoille.

Tilastot ja katujen todellisuus kertovat toisenlaisesta Liberiasta.

Suurten odotusten jälkeinen pettymys

Valtakunnan politiikassa tasa-arvokehitys näyttää itse asiassa taantuneen Sirleafin valtakaudella. Kun vuonna 2005 Liberian kaksikamarisen parlamentin edustajainhuoneessa oli naisia 12,5 prosenttia, vuonna 2017 oltiin 9,9 prosentissa. Senaatissa pudotus on vielä suurempi: vuoden 2005 tilastoissa naisia oli 16,7 prosenttia, kun vuonna 2017 luku oli enää 10.

Valtakunnan politiikassa tasa-arvokehitys näyttää itse asiassa taantuneen Sirleafin valtakaudella.

Vuoden 2017 lopussa Liberian senaatti ehdotti vuonna 2006 uudistetun raiskauslainsäädännön heikentämistä saaden naisjärjestöt taas kaduille.

Sirleafin ministerivalinnoissa naiset ovat jääneet vähemmistön. Esimerkiksi joulukuussa 2017 oli kaikkiaan 19 ministeriä, joista vain neljä naista. Parlamenttienvälisen liiton julkaisemassa, naisten määrää kansallisissa parlamenteissa vertailevassa tilastossa Liberia on pudonnut sijalle 160/187. Vuonna 2005 maan sijoitus oli 82/139.

Nepotismia ja korruptiosyytteitä

Tilastojen takaa paljastuu jakautunut valtio. Kun ebola-epidemian ensimmäisistä uhreista uutisoitiin vuonna 2014, pääkaupunki Monrovian slummeissa kaiken uskottiin olevan valhetta. Huhuttiin, että kyseessä oli vain yksi ”Ellenin” uusimmista keinoista tavoitella lisää kansainvälistä avustusrahaa omiin ja kannattajiensa taskuihin. Huhut eivät olleet täysin perättömiä, sillä kansainväliset avustusjärjestöt selvittävät parhaillaan miljoonien ebola-dollareiden kohtaloa.

Itse Harvardista valmistunut Sirleaf on kuvannut Liberian koulutusjärjestelmän nykytilaa sotkuksi. Naispuolisista liberialaisista puolet on lukutaidottomia, ja esimerkiksi vuonna 2013 ei yksikään kokelas läpäissyt puolueettoman toimijan koordinoimaa pääsykoetta maan suurimpaan yliopistoon.

Arvovaltaisimpiin Sirleafin kriitikoihin lukeutuu Gbowee. Vuonna 2012, presidentin toisen kauden alussa, Gbowee irtisanoutui tehtävästään maan rauhanrakennuskomission johdossa. Syiksi hän ilmoitti yhtäältä presidentin harjoittaman nepotismin – Sirleaf oli nimittänyt kolme poikaansa todella arvovaltaisiin asemiin – sekä jatkuvasti kasvavan kuilun köyhien ja rikkaiden välillä.

”Mitä hyötyä on infrastruktuurista, jos ei ole mitä syödä?”, Gbowee huomautti BBC:n haastattelussa vuonna 2012.

Kysymys on erinomainen myös tänään virkavalansa vannovalle entiselle jalkapallotähdelle George Weahille. Kenties, kaikkien yllätykseksi, tästä ryysyistä rikkauksiin ponnistaneesta kansansuosikista paljastuu käytännöllisempi tasa-arvon edistäjä kuin Sirleafista, joka on hiljattain rinnastanut feminismin ekstremismiin.

VTT Leena Vastapuu on tutkijatohtori Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRIssa.

Julkaisu Ellen Johnson Sirleafin ristiriitainen perintö ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kevättalvella valitaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon 15. arkkipiispa. Prosessi on presidentinvaalin tapaan tarvittaessa kaksivaiheinen. Ensimmäinen kierros käydään 8.2., ja mikäli kukaan ehdokkaista ei saa puolta annetuista äänistä, järjestetään maaliskuun ensimmäisenä päivänä toinen kierros kahden eniten ääniä saaneen ehdokkaan kesken.

Vaalissa on mukana viisi ehdokasta: lähetysjohtaja, teologian tohtori Ville Auvinen, organisaation ja johtamisen yliopisto-opettaja, teologian tohtori Heli Inkinen, kansanedustaja, teologian tohtori Ilkka Kantola, Espoon hiippakunnan piispa, teologian tohtori Tapio Luoma ja Porvoon hiippakunnan piispa, dosentti Björn Vikström.

Arkkipiispa on kirkollisten tehtäviensä ohella huomattava yhteiskunnallinen vaikuttaja ja arvojohtaja.

Arkkipiispa on kirkollisten tehtäviensä ohella huomattava yhteiskunnallinen vaikuttaja ja arvojohtaja. Tämä on korostunut nykyisen arkkipiispa Kari Mäkisen kohdalla, kun hän on ottanut kantaa tasa-arvoisen avioliittolain ja nykyistä tasaisemman tulonjaon puolesta sekä luvannut kirkon suojelua kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille.

Näin arkkipiispan valinta herättää aina runsaasti kiinnostusta tiedotusvälineissä ja julkisessa keskustelussa. Tarkastelemme tässä arkkipiispan vaalia viidestä eri näkökulmasta, joilla kullakin on yhtymäkohtia myös politiikan tutkimukseen.

Edustuksellisuuden toteutuminen

Poliittisen edustuksellisuuden tarkasteluissa on perinteisesti tehty jaottelu kahteen eri edustuskäsitykseen. Deskriptiivinen edustus perustuu edustajan ja edustettavan vastaavuuteen ulkoisten ominaisuuksien suhteen. Substantiivisessa edustuksessa edustaja puolestaan profiloituu tietyille äänestäjäryhmille tärkeiden kysymysten ajajana.

Kysymys ulkoisesta edustuksesta on korostunut näissä vaaleissa erityisesti, koska mukana on ensimmäistä kertaa naisehdokas. Sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulmasta kirkko on huomattavasti muuta yhteiskuntaa jäljessä. Ero Ruotsiin, jossa useiden piispojen lisäksi myös arkkipiispa on nainen, on tältä osin ilmeinen.

Kysymys ulkoisesta edustuksesta on korostunut näissä vaaleissa erityisesti, koska mukana on ensimmäistä kertaa naisehdokas.

Kirkon sisäisestä tasa-arvovajeesta käytävä keskustelu on kiihtynyt piispa Irja Askolan eläkkeelle jäämisen ja #metoo-kampanjan myötä. Ainoana naisehdokkaana Inkinen on saanut tässä tilanteessa tiettyä ”kilpailuetua”. Esimerkiksi sanomalehti Karjalainen otti pääkirjoituksessaan avoimesti kantaa naisehdokkaan valitsemisen puolesta.

Toisaalta sukupuolta on käsitelty vaalikampanjan aikana jopa yllättävän stereotyyppisellä tavalla. Esimerkiksi Ylen Ykkösaamun keskustelussa käytettiin naispiispasta ilmaisuja ”naisellinen näkökulma” ja ”äidillinen”. Useassa tiedotusvälineessä on vertailtu ehdokkaita asiantuntijakommentaattoreiden silmin.

Nimenomaan naisehdokkaan esittelyn kohdalla asiantuntijakommentaattori on ehdokkaan ansioiden esittelyn tai kommentoinnin sijaan korostanut sitä, että piispan virka edellyttää paljon meriittejä, tai kertonut, ettei henkilökohtaisesti tunne ehdokkaan ansioita erityisen hyvin. Voidaankin pohtia, onko sukupuolittavilla valtarakenteilla tiedostettua tai tiedostamatonta vaikutusta joko haastattelutilanteissa tai toimituksellisissa ratkaisuissa.

Keskustelu ehdokkaan sukupuolesta ilmentää ulkoisen edustuksen nivoutumista syvempiin institutionaalisiin käytänteisiin ja valta-asemiin. Piispa on kirkon opin asiantuntija, joka sekä vaalii perinnettä että muokkaa sitä Raamatun tulkinnan pohjalta. Opillisen vallan käyttäminen on vahvasti keskittynyt sukupuolen mukaan, koska naispappeus on melko myöhäinen asia – Suomi oli tältä osin useita vuosikymmeniä naapurimaitaan jäljessä.

Näin on muodostunut tilanne, jossa kirkon opin ”omistaa” ulkoisilta ominaisuuksiltaan pitkälti samanlainen joukko kuin mikä on yliedustunut yhteiskunnan muissakin keskeisissä elimissä.

Naispapit ovat kylläkin suorittaneet melko ahkerasti kirkon johtotehtäviin vaadittavia tutkintoja, mutta eivät ole sijoittuneet niihin samassa suhteessa kuin miehet. Näin muodostuu väistämättä tilanne, jossa kirkon opin ”omistaa” ulkoisilta ominaisuuksiltaan pitkälti samanlainen joukko kuin mikä on yliedustunut yhteiskunnan muissakin keskeisissä elimissä.

Vinoumat deskriptiivisessä edustuksessa voivat heijastua substantiiviseen edustukseen eli siihen, miten opillisia kysymyksiä käsitellään. Tämä on olennainen kysymys legitimiteetin kannalta: miten hyvin kirkon ääntä käyttävien koetaan edustavan seurakuntalaisia?

Valintaulottuvuuksien jäsentyminen

Politiikan tutkimuksessa vasemmisto–oikeisto-jaottelua on usein pidetty erääntyyppisenä ”superulottuvuutena”, jonka pohjalta äänestäjien näkemykset jäsentyvät myös muissa kuin perinteisissä talouteen liittyvissä kysymyksissä. Toisaalta vasemmisto–oikeisto-ulottuvuuden hallitsevuutta on alettu myös lisääntyvässä määrin haastaa, ja esimerkiksi Suomessa on havaittavissa useita merkittäviä äänestäjiä jakavia linjoja.

Kirkkopoliittisessa kontekstissa vastaavan superakselin muodostaa konservatiivi–liberaali-jaottelu, jota on nostettu vahvasti esiin näissäkin vaaleissa. Jaottelua pidetään monesti ongelmallisena, mutta sen korostuminen julkisessa keskustelussa on luontevaa sikäli, että se vaikuttaa suhteellisen suoraviivaisesti jäsentyvältä ja sitä kautta helposti lähestyttävältä. Jaottelu nivoutuu erityisesti teologisiin ja opillisiin painotuksiin, jotka vaikuttavat esimerkiksi suhtautumisessa tasa-arvoiseen avioliittolakiin.

Kirkkopoliittisessa kontekstissa vastaavan vasemmisto–oikeisto-jaottelun superakselin muodostaa konservatiivi–liberaali-jaottelu.

Nyt käsillä olevista ehdokkaista Vikström, Inkinen ja Kantola kuuluvat uudistusmielisimpiin ehdokkaisiin. Luomaa pidetään keskitietä kulkevana, mutta konservatiivisille myönteisenä ehdokkaana, kun taas Auvinen edustaa konservatiivista linjaa.

Tämä jaottelu peittää kuitenkin alleen paitsi ulottuvuuden monimutkaisuuden myös muita potentiaalisesti tärkeitä ulottuvuuksia. Eräs tällainen on etenkin joidenkin herätysliikkeiden sisällä vahvana elävä usko–etiikka-jako eli kysymys siitä, missä määrin kirkon tulee puuttua yhteiskunnallisiin asioihin.

Nykyinen arkkipiispa on nostanut vahvasti esiin uskonnon arvoperustaa ja yhteiskunnallisia kysymyksiä, mikä on herättänyt myös vastareaktioita. Kirkollisessa lehdistössä on kyselty, nouseeko seuraavaksi arkkipiispaksi henkilö, joka onnistuu profiloitumaan erityisesti hengellisenä johtajana.

Jaottelu peittää kuitenkin alleen paitsi ulottuvuuden monimutkaisuuden myös muita potentiaalisesti tärkeitä ulottuvuuksia.

Ajatusta siitä, että hengellinen johtajuus olisi konservatiivisempien ehdokkaiden erityisvahvuus ja eettis-yhteiskunnalliset liberaalien, on kuitenkin vahvan yksinkertaistava: onhan konservatiiveilla selvästi omat eettis-yhteiskunnalliset mieliteemansa ja jokaisella liberaaliehdokkaaksi nimetyllä ammatillisen taustansa puolesta täysi osaaminen hengelliseen johtajuuteen.

Turun yliopistossa marraskuun lopulla järjestetyssä paneelissa ehdokkaita erotteli puolestaan suhtautuminen Suomelle omintakeiseen järjestelmään, jossa pappien kouluttaminen on keskitetty yliopistoihin.

Vaalitapa

Vaalien luonteesta riippumatta kysymys optimaalisesta vaalitavasta jakaa voimakkaasti näkemyksiä. Tältä osin keskeinen jännite muodostuu tasapainottelusta suhteellisuuden toteutumisen ja enemmistön tahdon riittävän huomioimisen välillä.

Arkkipiispan vaalien vaalitapaa uudistettiin viime vuoden elokuussa alueellisen suhteellisuuden parantamiseksi. Äänioikeus arkkipiispan vaalissa on arkkihiippakunnan papeilla ja lehtoreilla sekä seurakuntien valitsemilla maallikkovalitsijoilla.

Maallikkovalitsijoita on yhtä monta kuin hiippakunnan äänioikeutettuja pappeja ja lehtoreita eli 603. Äänivaltaisia ovat myös kaikki kirkolliskokousedustajat sekä hiippakuntavaltuustojen, tuomiokapitulien ja kirkkohallituksen jäsenet, jotka tulevat eri puolelta Suomea.

Kaikkiaan äänioikeus vaalissa on 1 525 henkilöllä. Äänestäjistä valtaosa tulee siten Varsinais-Suomesta, ja heistä merkittävässä roolissa ovat maallikot.

Maallikkoäänestäjien näkemyksistä on saatavilla vain vähän tietoa.

Nyt eri ehdokkaiden tukijoiksi ilmoittautuneista äänioikeutetuista valtaosa on papistoon kuuluvia. Maallikkoäänestäjien näkemyksistä on saatavilla vain vähän tietoa. Moni ei halua julkisesti asettua ehdokkaiden taakse tai ei vielä ole tehnyt valintaansa.

Vaalitavan uudistuksen yhteydessä on käyty keskustelua alueellisesta tasapuolisuudesta. Vähemmän debattia on käyty siitä, miten sisäisesti demokraattinen vaalitapa on ja millä tavoin arkkipiispanvaalin äänioikeutetut tosiasiassa edustavat kirkon koko jäsenistöä.

Kirkolla on noin neljä miljoonaa jäsentä, joista viime seurakuntavaaleissa äänesti 15,5 prosenttia. Kirkon päätöksentekoelimissä on vahva edustus herätysliikkeillä, joihin kuitenkin kuuluu korkeintaan muutamia satoja tuhansia jäseniä.

Kirkkoa on joskus sisältäpäinkin kritisoitu  yhteisöksi, jossa päätösvaltaa käyttää suppea aktiivisten joukko. Esimerkiksi Ruotsissa tilanne on toinen, kun suuri osa herätysliikkeistä sijoittuu kirkon ulkopuolelle.

Johtajuuskäsitykset

Puolueiden vaalimenestyksen on havaittu olevan tiiviisti yhteydessä puolueen puheenjohtajan suosioon, mikä osaltaan heijastaa yleistä politiikan henkilöitymiskehitystä. Äänestäjät tunnistavat hyvin eri puolueiden puheenjohtajat ja arvioivat heidän merkityksen kasvaneen oman äänestyspäätöksen kannalta. Syksyllä 2017 ilmestyneessä tutkimuksessa emeritusprofessori Heikki Paloheimo osoittaa presidentin vahvan valta-aseman tuella olevan Suomessa pitkä perinne.

Näkyvän johtajan kaapuun ilmapiirissä myös arkkipiispaehdokkaiden edustamat johtajuuskäsitykset saavat mahdollisesti aikaisempaa enemmän huomiota. Kirkossa johtajuus tiivistyy usein kyvyksi toimia yhdistäjänä kirkon sisällä.

Kirkossa johtajuus tiivistyy usein kyvyksi toimia yhdistäjänä kirkon sisällä.

Ykseys liittyy keskeisesti kirkon itseymmärrykseen, jossa tähdätään päämäärään ”jotta olisimme yhtä”. Sisäisen yhdistämisen tarve konkretisoituu usein kysymykseksi rinnakkaisista avioliittokäsityksistä tai eriävästä suhtautumisesta naispappeuteen.

Olennainen ykseyteen ja kirkon olemukseen liittyvä kysymys arkkipiispaehdokkaille on, voiko kirkko pysyä koossa, mikäli sen sisällä elää rinnakkaisia teologioita suhteessa esimerkiksi tasa-arvoiseen avioliittoon vai pystytäänkö jokin näkemyksistä rajaamaan kirkon kannan ulkopuolelle. Arkkipiispaehdokas Luoma nostaa omissa kampanjamateriaaleissaan esiin paljon ykseyden tematiikkaa ja sitä, että johtajuudessa olennaista on ymmärtää ihmisverkostojen toimintaa ja pyrkiä kohti yhteistä hengellistä päämäärää.

Osa arkkipiispaehdokkaista rakentaa ykseyttä nostamalla esiin osallistavaan johtamiseen liittyviä kysymyksiä. Katsaus ehdokkaiden kampanjamateriaaleihin antaa käsityksen, että osallisuus on tärkeää ehdokkaista ainakin Vikströmille, joka hakee johtamistyyliinsä vertauskuvaa urheiluvalmentamisen puolelta, ja Inkiselle, joka peräänkuuluttaa osallistavaa johtamistyyliä ja on toiminut myös työnohjaajana ja valmentajana.

Onnistuvatko osallisuutta painottavat ehdokkaat nostamaan johtamistyylit vaalien laajemmaksi puheenaiheeksi?

Jaetusta johtajuudesta on keskusteltu kirkossa etenkin tasa-arvokysymysten yhteydessä. Syrjimättömyys ja täyden osallisuuden yhteisön rakentaminen ovat keskeisiä periaatteita myös vuonna 2013 hyväksytyssä Luterilaisen maailmanliiton linjauksessa sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta. On kiinnostavaa nähdä, onnistuvatko osallisuutta painottavat ehdokkaat nostamaan johtamistyylit vaalien laajemmaksi puheenaiheeksi.

Vaalikampanjointi

Salla-Maaria Laaksonen osoittaa väitöstutkimuksessaan, että yksittäisen toimijan mahdollisuudet hallita itsestään välittyvää viestiä ovat yhä kapeammat nykyisessä hybridissä mediamaisemassa, jossa perinteisen median tuottama materiaali sekoittuu verkkojulkisuudessa sosiaalisen median sisältöihin. Hybridisyys tekee myös vaalikampanjoinnista huomattavasti vaativampaa, sillä ehdokkaan on paitsi varmistettava näkyvyys useassa eri mediassa, myös muokattava viestinsä kunkin viestintäkanavan ominaispiirteisiin sopivaksi.

Sosiaalinen media on noussut yhä merkittävämmäksi keskustelualustaksi myös kirkollisissa vaaleissa.

Sosiaalinen media on noussut yhä merkittävämmäksi keskustelualustaksi myös kirkollisissa vaaleissa. Tämä lisää ehdokkaiden mahdollisuuksia olla välittömässä vuorovaikutuksessa äänestäjien ja muiden asiasta kiinnostuneiden kanssa.

Arkkipiispanvaalin kullakin ehdokkaalla on oma Facebook-sivunsa ja useimmilla myös Twitter-tili. Sosiaalisessa mediassa myös kuvallisen viestin merkitys korostuu. Ehdokkaat hyödyntävät maksettua mainontaa sosiaalisessa mediassa ja kuvaavat muun muassa kampanjavideoita, jolloin kandidaattien esiintymistaidot voivat tulla uudella tavalla esiin.

Samalla ehdokkaiden roolit median käyttäjinä ja sisällöntuottajina monipuolistuvat. Ensimmäistä kertaa arkkipiispaehdokkaita voi vertailla myös vaalikoneen avulla – ensimmäisenä maailmassa.

Kuukausi vaaliin

Lähestyvien arkkipiispanvaalien yksi ratkaiseva tekijä liittyy siihen, miten ehdokkaat onnistuvat vakuuttamaan äänestäjät kyvystään innostaa ihmiset kirkon perussanoman äärelle, puolustaa kirkon asemaa ja ylläpitää positiivista henkeä uudistuspaineiden kanssa kamppailevassa kirkossa. Tällä on myös vaikutusta siihen, mistä näkökulmista vaalit kehystyvät julkisuudessa ja laajemmassa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Ehdokasasettelu avaa useita vaikutuksiltaan kauaskantoisia valintoja: Nouseeko kirkon johtohahmoksi perinteitä korostava säilyttäjä vai keskusteleva uudistaja? Osallistava johtaja vai hierarkioita säilyttävä linjajohtaja? Miten tuleva arkkipiispa pyrkii ratkomaan ristiriitoja herättäviä kysymyksiä kirkon sisällä?

Ehdokasasettelu avaa useita vaikutuksiltaan kauaskantoisia valintoja.

Myös ehdokkaiden puoluetausta ja aiempi kokemus piispan tehtävästä voivat nousta tärkeiksi valintaperusteiksi. Suurimmilla puolueilla on seurakuntien päätöksenteossa omat ryhmittymänsä, millä saattaa olla jonkin verran vaikutusta ehdokkaiden kannatukseen.

Arkkipiispaehdokkaista kahdella on puoluepoliittinen tausta, Kantolalla SDP:n ja Auvisella kristillisdemokraattien riveistä.  Arkkipiispa on usein valittu olemassa olevien piispojen keskuudesta, koska piispan eri tehtävien tuntemisesta on katsottu olevan arkkipiispalle etua.

Joskin poikkeuksiakin on: Mäkistä edeltänyt Jukka Paarma oli Turun tuomiorovasti, ja Mikko Juva oli Helsingin yliopiston kansleri. Nyt ehdolla olevista Vikström, Luoma ja Kantola ovat ehtineet saada kokemusta piispan tehtävästä.

Arkkipiispan vaalilla on kuitenkin aina myös laajempi teologinen ja yhteiskunnallinen merkitys. Näiden vaalien osalta eräs tämäntyyppinen laajempi keskustelu liittyy postkoloniaalin tietoisuuden nousuun teologiassa. Piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen kannustaa kirkkoa sisäiseen keskusteluun siitä, miten luterilaisuuden painopisteen siirtyminen globaaliin etelään haastaa tavan määritellä teologiaa ja kirkon oppia myös Suomessa.

Näiden vaalien osalta eräs laajempi keskustelu liittyy postkoloniaalin tietoisuuden nousuun teologiassa.

Kristinusko on luonteeltaan laajenemaan pyrkivä ja globaali. Onkin kiinnostavaa nähdä, onko arkkipiispanvaalin äänestäjissä ryhmä, joka arvottaa ehdokkaita myös sillä perusteella, millainen ymmärrys heillä on kristinuskon globaalista ulottuvuudesta ja miten ehdokkaat omalla toiminnallaan ehkä toisivat Suomen kirkkoon myös globaalia ääntä.

Minna Mannert on helsinkiläinen TM ja mukana Heli Inkisen arkkipiispanvaalikampanjassa. Hanna Wass on akatemiatutkija ja yliopistonlehtori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Molemmat ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä, ja Mannert on evankelis-luterilaisen kirkon pappi ja pitkäaikainen seurakunnan luottamushenkilö.

Julkaisu Primus inter pares – viisi tulokulmaa arkkipiispanvaaliin               ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhdysvaltalaisen Freedom Housen mukaan autoritaaristen, nationalistis-populististen voimien nousu on vuonna 2016 muodostanut kasvavan uhan viime vuosisadalla menestykseensä nousseelle demokratialle ja toisaalta kansalaisoikeuksien säilymiselle. Esimerkiksi Puolan, Turkin ja Venezuelan epädemokraattista kehitystä on seurattu laajasti huolestuneina.

Myös Suomessa on käyty keskustelua demokratian ja sananvapauden tilasta. Kritiikkiä on herättänyt muun muassa se, miten hallitus on jyrännyt eteenpäin perustuslain kannalta ongelmallisia lakiesityksiä oikeuskanslerista välittämättä.

Median ja poliittisen johdon suhdetta on puitu niin sanotun Ylegaten yhteydessä, jossa pääministeri Juha Sipilä painosti Yleä hiljaisuuteen itselleen kiusallisista kytköksistä valtion tukea saaneeseen Terrafameen. Kohun jälkeen pääministeri ei kokenut tarpeelliseksi lukuisista vaatimuksista huolimatta irtisanoutua tehtävistään, koska katsoi itse toimineensa moitteettomasti.

Voiko valtion päämies olla itse se, joka tekee arvion ja päätöksen siitä, voiko jatkaa tehtävässään?

On huomionarvoista kysyä, voiko valtion päämies olla itse se, joka tekee arvion ja päätöksen siitä, voiko jatkaa tehtävässään. Montesquieuta lukeneet tietävät, ettei tämän pitäisi olla mahdollista. Hänen 1700-luvun puolivälissä esittämänsä vallan kolmijako-oppi on ollut keskeinen osa länsimaisten demokratioiden perustaa. Sen mukaan tulee vallan väärinkäytösten estämiseksi lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta erottaa toisistaan, jotta ne toimisivat toistensa valvojina.

Poliittisen johdon kommenteista on toisinaan huokunut myös varsin kapea näkemys siitä, mistä demokratiassa on kysymys. Suomessa on tapana ajatella demokratian merkitsevän vaalien vapautta ja yleistä äänioikeutta.

Usko vaalien suomaan ehdottomaan valtamandaattiin on täällä luja. Ajoittain näkyvissä on ollut myös peittelemätöntä tuskastumista oppositioon ja ajankohtaisista aiheista käytyyn kansalaiskeskusteluun.

Pääministeri Sipilä esitti jopa vetoomuksen, että opposition tulisi antaa hallitukselle ”työrauha” ja ”pulinat pois”.  Vapaus valita kansanedustajat vaaleissa ei kuitenkaan automaattisesti vielä tarkoita kansanvaltaa, jos hallitusvastuussa olevien toimia ei sovi arvioida ja kyseenalaistaa.

Vaikka demokratiaa onkin pidetty laajasti toivottavana asiantilana, siihen liittyviin piirteisiin tuskastuneita vaikuttaa olevan alati enemmän. Nykykeskustelusta heijastuvat myös monet klassiset demokratian kritiikin teemat.

Massojen tyrannia 

Demokratia on kohdannut vastustusta idean tasolla antiikin Kreikasta lähtien. Platon kritisoi demokratiaa paitsi esittämällä, että kansanvallasta versoo väistämättä lopulta esiin tyrannia, myös kuvaamalla sitä typerän enemmistön mielivaltana. Hän katsoi, että demokratiassa yhteiskunnan pienin ja parhain osa on suurimman ja huonoimman orjuuttama.

Vaarana on aina se, että kansan enemmistö voi demokraattisesti äänestäen päättää vähemmistöä sortavasta politiikasta.

Demokratiassa vaarana on aina se, että kansan enemmistö voi demokraattisesti äänestäen päättää vähemmistöä sortavasta politiikasta. Useassa maassa tätä riskiä on pyritty minimoimaan ennen kaikkea perustuslailla, johon on kirjattu ehdottomia kohtia, joita muutaman vuoden välein vaihtuvat eduskunnat eivät voi muuttaa.

Siitä huolimatta enemmistön valta tuottaa toisinaan surullisia esimerkkejä. Enemmistövallan nurjaa puolta kuvastaa muun muassa kurdivähemmistön tilanne nyky-Turkissa. Demokratia, jossa enemmistö sortaa vähemmistöä, onkin rinnastettu yksittäisen ihmisen diktatuuriin.

Teknokraattinen demokratiakritiikki

Kansan viisauteen ei luottanut myöskään Voltaire, joka kritisoi demokratiaa 1700-luvulla kuvaamalla sitä ”massojen idiotismiksi”. Teknokratian mukaan niillä, joilla on tietoa ja taitoa, tulisi olla yhteiskunnassa hallitseva asema.

Platon argumentoi, että vallan tulee olla niillä harvoilla ja valituilla, joilla on todellista tietoa, eli filosofikuninkailla. Vain he ovat kykeneviä ohjailemaan valtiolaivaa rationaalisesti. Todellisuudessa useimmista demokratioidenkin poliittisista päätöksistä vastuussa ovat lopulta ministeriöiden virkamiehet ja muut asiantuntijat.

Kaiken politiikan tulisi pyrkiä kansalaisten etuun sekä hyvään ja oikeudenmukaiseen valtioon – millaisia merkityksiä hyvälle ja oikeudenmukaisuudelle sitten annetaankaan. Demokratian ja teknokratian eli asiantuntijavallan hyveitä vertaillessa tulee pohtia, painaako vaakakupissa enemmän kaunis ihanne vai asiantuntijatietoon perustuva lopputulos.

Pierre Rosanvallon kysyykin, kummalle tulisi antaa suurempi arvo: poliittiselle tasa-arvolle ja yhtäläiselle äänioikeudelle vai rationaaliselle hallinnolle.

Kun demokratian oikeutusta perustellaan ja esitetään se ainoana reiluna ja ”moraalisesti” legitiiminä valtiomuotona, viitataan juuri demokratiaan ihanteena. Itsessään se on amoraalinen järjestelmä – siihen ei sisälly mitään moraalista tai toisaalta moraalitonta.

Demokratia itsessään on amoraalinen järjestelmä – siihen ei sisälly mitään moraalista tai toisaalta moraalitonta.

Teknokratian puolustajat usein perustelevat järjestelmäänsä sillä, että valtaosa ihmisistä on liian tietämättömiä kyetäkseen tekemään hyviä ja rationaalisia päätöksiä valtion asioista, esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumisesta. Heidän mukaansa parhaimmillaankin demokratia voi johtaa vain sattumalta hyviin lopputuloksiin, mutta toisinaan huonoihin ja erittäin huonoihin.

Teknokratiaan itseensä sisältyy kuitenkin eräs ongelma, jota yksikään teknokraatti ei ole toistaiseksi kyennyt ratkaisemaan – nimittäin se, kuka sitten on asiantuntija ja kenellä on oikeus päättää, mikä on oikeaa tietoa.

Kenties esimerkiksi itsensä tolkun ihmiseksi määrittelevä henkilö voisi tarpeen vaatiessa kuvitella peiliinsä myös korvaamattoman filosofikuninkaan. Asiantuntijuuden ja oikean tiedon määrittely on siis kaikkea muuta kuin yksiselitteistä.

”Kansan tahtoa” vääristäviä tekijöitä

Köyhyydellä on tutkitusti passivoiva vaikutus ihmiseen, ja köyhän on vaikeampi ottaa asioista selvää, kun energia kuluu toimeentulosta huolehtimiseen. Tieto on valtaa ja on selvää, ettei demokratia voi toimia optimaalisesti, jos kokonaisilla ihmisryhmillä on merkittävästi enemmän tietoa kuin toisilla.

Mitä enemmän yhteiskunta eriarvoistuu ja koulutus – eli myös tieto – periytyy, sitä suurempi ongelma syntyy demokratian tasa-arvon ihanteen kannalta. Köyhät ja kouluttamattomat äänestävät huomattavasti harvemmin kuin rikkaat ja koulutetut – ihmiset, joilla on paitsi tietoa, myös jotain menetettävää. Tämä vääristää ja murtaa ajatusta siitä, että vaaleilla valitut kansanedustajat edustaisivat legitiimiä ”kansan ääntä”.

Demokratia ei voi toimia optimaalisesti, jos kokonaisilla ihmisryhmillä on merkittävästi enemmän tietoa kuin toisilla.

Mitä vähemmän ihmiset luottavat poliitikkoihin, demokratiaan ja siihen, että heidän äänellään on väliä, sitä alhaisemmaksi äänestysprosentti laskee. Useassa maassa äänestysprosentti on nykyään alle 50 prosenttia. Ranskan kesäkuisissa parlamenttivaaleissa äänestysprosentti oli ennätyksellisen alhainen, vain 42 prosenttia.

Eikö sitten ole ihmisten itsensä vika, jos he eivät käytä oikeuttaan äänestää? Vaikka periaatteessa vastaus on mitä ilmeisimmin kyllä, kielii ilmiö kuitenkin huolestuttavalla tavalla demokratian toimivuudesta ja ihmisten luottamuksesta poliittiseen instituutioonsa. Kenties lähes kaikkialla yleistyneeseen epäluottamukseen on myös jokin syy.

Kansan oletettuun tietämättömyyteen sisältyy myös toisenlaisia ongelmia. Mitä vähemmän ihmiset ymmärtävät asioista, joista äänestävät, sitä alttiimpia he ovat uskomaan asiat mustavalkoisena esittävää populistista johdattelua. Kukapa viitsisi käyttää vuosikausia Thomas Hobbesin tai Hannah Arendtin opiskelemiseen, jos yhtä lailla politiikkaa voi oppia hauskasti omenista, mangoista ja lippalakeista.

Erityisen suuri vaara demokratialle populismista syntyy silloin, kun asiat eivät ole hyvin. Kärsimys ja epävarmuus tulevasta ovat vaarallisia kasvualustoja kansankiihottajille.

Vahvan johtajan kaipuu

Epävarmuuden lisäännyttyä on myös useassa liberaalissa demokratiassa yleistynyt vahvan johtajan kaipuu. Euroopan historiaa määrittelee suuressa määrin vastakkainasettelu ja valtakamppailu kuninkaan ja aateliston välillä. Kuningas on ollut yleensä tapana esittää hyveellisenä ja oikeudenmukaisena kansan isänä, kun taas aateli omaa etuaan ajavana, ahneena rosvojoukkona.

Aatelia ei ole sitonut velvollisuudet valtiota tai kansaa kohtaan, jolloin sen on ollut mahdollista huolehtia ensi sijassa saavutettujen etuoikeuksien säilyttämisestä ja omasta edustaan. Kuningas – riippumatta siitä, onko tämä ollut luonteeltaan erityisen oikeudentuntoinen – on taas valtakamppailussaan aatelia vastaan ollut pakotettu turvautumaan rahvaaseen ja ainakin näennäisesti asettumaan sen puolelle.

Epävarmuuden lisäännyttyä on myös useassa liberaalissa demokratiassa yleistynyt vahvan johtajan kaipuu.

Demokratiaan epäilevästi suhtautunut Voltaire viljeli toiveita täydellisen hyveellisestä, oikeudenmukaisesta ja rationaalisesta valistuneesta itsevaltiaasta – todeksi käyneestä filosofikuninkaasta, joka uhraa itsensä kansan hyvän puolesta. Hänen kanssaan läheisissä väleissä ollut Preussin kuningas Fredrik II päätyi jopa kirjoittamaan Niccolò Machiavellia kritisoivan teoksen Anti-Machiavel. Siinä hän esitti valistusihanteista inspiroituneena, että kuninkaan tulee aina pitää kansan parasta etusijalla omaan etuunsa nähden ja, että tämä on vain kansansa ensimmäinen palvelija.

Mielikuviin hyveellisestä kuninkaasta ja ahneesta aatelista perustuu osin myös nykydemokratioissa yleistynyt vahvan johtajan kaipuu. Mielikuvissa aateli vertautuu demokratioissa valtaa käyttäviin kieroileviin poliitikkoihin ja omaa etuaan ajavaan eliittiin, kuningas puolestaan esimerkiksi vahvaan presidenttiin, jonka esitetään olevan puoluepolitiikan yläpuolella.

Yleensä tällaiseen johtajaan liitetään myös messiaanisia piirteitä. Johtaja esitetään suurena sankarina ja vapahtajana, joka on tullut pelastamaan kansan palauttamalla oikeanlaiset arvot, kansakunnan yhtenäisyyden, talouden ja työpaikat tai valtion takaisin sen todellisille kansalaisille.

Tämä on ollut peruskauraa jo jonkin aikaa esimerkiksi Venäjällä ja Turkissa, mutta samanlainen retoriikka on tullut trendikkääksi myös lännessä valtaan hamuaville. Viekkaimmat poliitikot ovat ymmärtäneet, kuinka hyödyllistä on esiintyä politiikan ja poliittisen eliitin ulkopuolelta tulevana, perinteisten puoluerajojen ylittäjänä.

Poliitikot ovat ymmärtäneet, kuinka hyödyllistä on esiintyä politiikan ja poliittisen eliitin ulkopuolelta tulevana, perinteisten puoluerajojen ylittäjänä.

Tämä ilmenee paitsi Emmanuel Macronin irtautumisessa Ranskan perinteisistä puolueista ja Donald Trumpin menestyksessä Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa myös täällä meillä. Pääministeri Sipilä totesi haluavansa potkun polveen, jos hän alkaa muistuttamaan ”tavallista poliitikkoa”.

Mielenkiintoisimpia esimerkkejä vahvan johtajan kaipuusta on kuitenkin Turkin kansanäänestys lain puolesta, joka kasvatti huomattavasti presidentti Recep Tayyip Erdoğanin valtaoikeuksia. Kansa itse äänesti siis ainakin periaatteessa demokraattisesti demokratian kaventamisesta.

Onkin mielenkiintoista pohtia, sisältyykö demokratiaan väistämättä mahdollisuus siihen, että kansa voi niin halutessaan myös lakkauttaa kansanvallan.

Onko todellinen kansanvalta mahdollista?

Moni ajattelija on kritisoinut demokratiaa esittämällä, ettei kansanvalta ole käytännössä koskaan mahdollista. Eräs eurooppalaisen konservatismin isähahmoista, Joseph de Maistre esitti 1800-luvun alussa, ettei ideaali kansanvallasta toteudu koskaan, sillä todellinen valta tulee aina olemaan rajatulla ihmisjoukolla – eliitillä. Ranskan vallankumouksen lopun verisestä sekasorrosta järkyttynyt de Maistre kääntyi paitsi vallankumouksen ja demokratian, ennen kaikkea ne hänen mukaansa mahdollistaneen valistuksen katkeraksi vastustajaksi.

De Maistren keskeinen demokratian kritiikki on, ettei se ole kauniista sanoista huolimatta tehnyt valtiosta parempaa ja reilumpaa vaan päinvastoin huomattavasti huonomman ja armottomamman.

Demokratiassa useampi ihminen on periaatteessa vapaampi kuin monarkiassa, kun ei ole kuningasta, joka tuota vapautta rajoittaisi. Kun mikään ei hillitse eliitin vallanhimoa ja oman edun tavoittelua, on kuitenkin suurempi joukko pienemmän joukon vapauden ja onnen tähden orjuutettu.

De Maistre esitti, että demokratiassa eliitin häikäilemättömyys ja sorto tulevat olemaan monin kerroin entistä pahempia, kun kaikki ovat näennäisesti yhtä vapaita ja tasa-arvoisia eikä aatelin erioikeuksia ole tarkasti laissa määritelty.

Eliittiteorian ydinsanoma on, että pieni vähemmistö pitää aina hallussaan suurinta osaa vallasta.

De Maistren ajatuksia muistuttavaa eliittiteoriaa muotoilivat puolestaan 1900-luvun alussa Vilfredo Pareto, Gaetano Mosca ja Robert Michels. Eliittiteorian ydinsanoma – sikäli kuin kolmen itsenäisen ajattelijan ja samankaltaisia teorioita myöhemmin kehitelleiden tutkijoiden ajatukset voidaan niputtaa yhden käsitteen alle – on se, että pieni vähemmistö, joka koostuu taloudellisesta ja poliittisesta eliitistä, pitää aina hallussaan suurinta osaa vallasta, ja tuo valta on täysin riippumatonta valtion demokraattisesta vaaliprosessista.

Eliitin jäsenillä on suuri vaikutusvalta, mitä tulee suuryritysten ja esimerkiksi valtionyhtiöiden sekä kokonaisten valtioiden poliittisiin päätöksiin. Heidän vaikutusvaltansa perustuu paitsi korkeisiin asemiin yrityksissä ja yritysneuvostoissa, myös rahallisen tuen tarjoamiseen poliittisessa avainasemassa oleville tahoille.

Michels hyökkäsi demokratian mahdollisuutta vastaan vuonna 1911 kehittämällään oligarkiateoriallaan, ”oligarkian rautaisella lailla”. Siinä hän esitti, että riippumatta siitä, kuinka demokraattisesti jokin organisaatio tai valtio on alkujaan järjestetty, ajautuu todellinen valta väistämättä lopulta eliitille.  Siten alkujaan demokraattinen valtio muuttuu oligarkiaksi. Näin ollen todellista kansanvaltaa ei voi koskaan olla – ainakaan kovin kauaa.

Demokratian jälkeen

Eliittiteoriasta tuttuja aineksia nykyajan poliittiseen kontekstiin toi Colin Crouch vuonna 2000. Post-demokraattisella yhteiskunnalla Crouch tarkoittaa sellaista, joka toimintatavoiltaan ja instituutioiltaan yhä muistuttaa demokratiaa, mutta jossa demokraattisista piirteistä on tullut vain näennäinen kuori. Post-demokratiassa valta on karannut kauaksi kansalaisten ulottuvilta ja hallinnon läpinäkyvyys on huomattavasti sumentunut, kun pr-toimistojen ja konsulttiyritysten rooli on korostunut poliittisessa päätöksenteossa.

Kansanvallan näennäisistä piirteistä huolimatta valta on poliittisilla ja taloudellisilla eliiteillä, vaikkei kansa välttämättä tätä itse huomaa. 2000-luvun poliittisessa keskustelussa onkin pohdittu, ovatko liberaalit demokratiat siirtyneet tai siirtymäisillään post-demokratiaan.

Post-demokratiassa valta on karannut kauaksi kansalaisten ulottuvilta ja hallinnon läpinäkyvyys on huomattavasti sumentunut.

Merkeiksi post-demokratiaan luisumisesta Crouch luettelee piirteitä, jotka kuulostavat vuonna 2017 varsin tutuilta. Sitä ilmentää muun muassa heikentynyt äänestysprosentti, kun ihmiset ovat menettäneet uskonsa siihen, että heidän äänellään on väliä, ja se, että poliitikot saattavat sivuuttaa epämieluisan kansanäänestyksen tai mielipidemittauksen tuloksen.

Mitä enemmän tyytymättömyys ja epäluottamus vallitsevaan järjestelmään kasvaa, sitä enemmän kohoaa puolestaan niitä kasvualustanaan käyttävien muukalaisvihamielisten puolueiden suosio. Crouchin mukaan post-demokratiassa ulkovaltojen vaikutus suvereenien valtioiden sisäpolitiikkaan kasvaa. Hän myös esittää, että post-demokratiaan luisunutta valtiota kuvastaa yksityisen edun tavoittelun korostuminen valtiollisessa politiikassa. 

Kun luemme uutisia esimerkiksi Terrafamesta tai kokoomuspoliitikoista, jotka ensin poliittisen vallan haltijoina päättävät terveyspalvelujen yksityistämisestä ja pian sen jälkeen siirtyvät kyseisten terveystalojen johtoon, näyttäytyvät edellä esitellyt eliittiteoriat sekä ajatus post-demokratiasta kovin ajankohtaisilta.

Kirjoitus on perusteellisempi versio Voima-lehdessä 7/2017 julkaistusta kirjoituksesta ”Demokratia on epäonnistunut”.

Julkaisu Mitkä vaarat vaanivat demokratiaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) piti keskiviikkona 30.11. tiedotustilaisuuden. Sipilä vetosi siinä tunteisiinsa: Terrafame-uutisointi oli mennyt ”ihon alle”.

Pääministerin tunnekuohu näkyi myös hänen kehonkielessään. Miltä näyttää tunteiden ei-diskursiivinen, kehollinen kieli? Keho ja estetiikka jäävät tutkijoilla usein analyyttisen tarkastelun ulkopuolelle, mutta pääministerin televisioesiintymisen kehonkieli oli niin voimakasta, että se ansaitsee huomiota.

GIF: Susanna Hast

Kehon liike on poliittista

Aivotutkija Antonio Damasion mukaan ihmiset tulkitsevat tunteita ensisijaisesti kehon, eivät kielen kautta. Siinä, miten keho ilmaisee tunteita, on tiettyä universaaliutta.

Esimerkiksi tutkija Amy Cuddy kertoo, kuinka urheilijoiden tuuletus onnistumisen jälkeen on yleismaailmallinen kehollinen reaktio. Myös sokeat urheilijat tekevät näin, mikä viittaa siihen, että se ei ole opittu tapa.

Käsien ilmaan nostaminen kuluttaa energiaa, eikä ole näin ollen järkevää kehon jaksamisen kannalta, mutta tuuletus tulee tunteesta. Kehonkielen lukeminen on ihmiselle luontaista, eikä se vaadi akateemista perehtyneisyyttä aiheeseen. Jo vastasyntynyt tulkitsee vanhempiaan vaivatta keholta keholle.

Liikkeen suunta, voima ja tempo ovat poliittisia.

Liikkeen suunta, voima ja tempo ovat poliittisia. Myös ääni on liikettä: tilaa ottavaa tai antavaa. Pääministerin tiedotustilaisuus täytyykin nähdä esiintymisenä, johon liittyy koreografia sekä kehon että puheen tasolla.

Poliittinen performanssi

Sipilän esiintymisessä näkyy hermostunut liikehdintä. Sipilän hermostuneisuus tekee hänestä inhimillisen, mutta räikeä kehollinen reaktio saa katsojan myös vaivaantumaan.

Sipilän keho välittää epämukavuutta. Kuten Damasio kertoo, kehon liike välittyy suoraan toiselle keholle, kun katsoja voi simuloida omassa kehossaan toisen kehon tilaa.

Ihmisillä onkin pitkälle kehittynyt ja hienovarainen kyky tulkita toisten tunteita juuri kehosta. Kehollisuus välittyy myös televisioruudun kautta, ilman läsnäoloa samassa tilassa.

Kineettistä empatiaa käsittelevässä kokoelmateoksessaan tutkija Adriano D’Aloia viittaa ruudulla oleviin kehoihin kvasikehoina, jotka ilmentävät elävyyttä, jota katsojan keho voi myötäillä.

Sipilä aloittaa tiedotustilaisuuden reippaana ja hymyssä suin naurahdellen, kuinka on paljon väkeä paikalla – ikään kuin asian saama huomio yllättäisi häntä. Letkautuksen on tarkoitus rentouttaa, luoda kepeyttä niin tilaan kuin kehoon.

Sipilä tulee miltei vauhdikkaana puhujapöntön taakse: eloisana, elastisena kehona. Eloisuutta ja rentoutta vahvistaa spontaani ”oho” ja murteinen puhetyyli. Mutta kun hän alkaa vihdoin puhua asiaa, kehoon tulee mukaan vaivaannuttavaa ja pakonomaista liikehdintää.

Sipilän katse pysyy fokusoituneena kaikkien kysymysten ja vastausten ajan. Pääministerin koreografian ydin on katseen tarkkana pitämisessä ja sillä tavoin vahvistaa luottamusta yleisöönsä.

Pääministerin koreografian ydin on katseen tarkkana pitämisessä.

Matala ääni liitetään yleisesti valtaan. Pääministeri Sipilän puhe pysyy vakaana, joskin äänen kireys viittaa jännitykseen, joka tilaisuuden loppua kohden alkaa paikoin helpottaa pehmentäen ääntä.

Tilaa Sipilä ottaa pitämällä tempon rauhallisena, hänelle tyypillisenä puhetapana. Valta-asemassa olevana hän tietää, että pääministerille annetaan puherauha.

Sipilä seisoo perinteisessä maskuliinisessa valta-asennossa, jossa kädet ovat irti kehosta levällään. Sormet tekevät kuitenkin hermostunutta edestakaista liikettä, ja hän ikään kuin hyväilee puhujanpöntön reunoja.

Keho heijaa lapsenomaisesti ylös ja alas, ja liike näyttää tulevan päkiöistä. Tämä yhdistettynä käsien liikkeeseen vie huomion katsojan visuaalisessa kentässä.

Kehon liike tekeekin Sipilän kertomuksen perheen kokemasta kärsimyksestä ja omasta tunteellisuudestaan uskottavan, koska hänen oma kehonsa elää tunnetta.

Katsojan on helppo eläytyä Sipilän tunteeseen, koska sen voi elää oman kehon kautta.

Katsojan on helppo eläytyä Sipilän tunteeseen, koska sen voi elää oman kehon kautta. Sipilän puhe ei näin tule ilmaistuksi niinkään faktuaalisena ja diskursiivisena vaan eletyn kehon kautta.

Sipilän pakonomainen heijaus saa hänen kehonsa näyttämään lähes tanssivalta. Kehon nytke näkyy myös muissa Sipilän esiintymisissä, mutta sitä vähemmän, mitä etäisempi aihe hänestä ihmisenä on.

Jos taas verrataan liikekieltä Sipilän viime vuoden televisiopuheeseen, huomataan, kuinka kehon heijaus jää pois, koska hän istuu, mutta sormet räpeltävät edelleen, tällä kertaa rukousasennossa.

Kehon liike tiedotustilaisuudessa viittaakin henkilökohtaiseen tunnekokemukseen, joka on pääministerin omasta toimesta nyt politisoitu ja tuotu julkiseksi sekä puheessa että kehossa. Pääministerin henkilökohtainen tunnereaktio selittää siis hänen käytöstään pääministerinä.

Kuka tahansa hermoilee kehon kautta henkilökohtaisen äärellä, erityisesti kameran edessä. Moni myös tunnistaa omat keholliset rektionsa, koska ne toistuvat ja niitä ei voi käskemällä saada pois. Kehollinen kokemus vaikuttaa esiintyjän itsevarmuuteen ja ulosantiin.

Kehotuntemusten tarkkailu esiintymishetkellä taas vielä kapasiteettia tarkkaavaisuudelta. Kehon kanssa tulee työskennellä ennen kuin tulee yleisön eteen.

Argumentointi ei koskaan yksin riitä poliittisessa performanssissa.

Se, mikä on kuitenkin mielenkiintoista Sipilän kehonkielessä, on henkilökohtaisen eletty kokemus osana tarinankerrontaa ja sen uskottavuutta. Argumentointi ei koskaan yksin riitä poliittisessa performanssissa.

Näin ollen poliitikko tai kuka tahansa puhuja voi yrittää kieltää kehonsa olemassaolon tai pyrkiä irrottamaan itsensä kehollisesta kokemuksesta, mutta hyödyllisempää olisi tulla tietoiseksi kehosta ja siitä, millä tavoin keho tietää, muistaa, kokee ja esittää.

Videon editointi: Susanna Hast

Poliitikko esiintyjänä

Jos kehosta luetaan Sipilän poliittisuutta, voidaan sanoa, että hänen esteettinen eletty kehonsa vahvistaa hänen puhuttua argumenttiaan siitä, että hänen sähköpostinsa selittyvät tunteella. Sipilä ei voi kuitenkaan kehollaan eikä puheellaan perustella sitä, mikä oikeutti Ylen painostukseen, koska hän ei voi myöntää painostaneensa.

Kehoon jää näin sama valheellisuuden ja epäluotettavuuden tunto kuin puheeseenkin, koska Sipilä väistelee vastuuta. Mielenkiintoisesti tunteellisuus ei ole Sipilälle feminiininen piirre (tunteellisuus heikkoutena), vaan hän liittää sen sujuvasti omaan johtajuuteensa ja maskuliinisuuteensa (perheen suojelu).

Kehoon jää näin sama valheellisuuden ja epäluotettavuuden tunto kuin puheeseenkin.

Sipilä ikään kuin normalisoi tunteen ja antaa sen näkyä myös kehossaan. Hän samalla politisoi median syyttämällä Ylen toimittajaa saamastaan ikävästä kansalaispalautteesta ja näyttämällä kehollaan, millaisen oikeutetun hermostuneisuuden koko koettelemus on saanut hänessä aikaan.

Keholliset reaktiot ovat harvoin tietoisia ja niitä on hyvin vaikea kontrolloida. Siksi onkin mielenkiintoista tarkastella kehon antamia poliittisia signaaleja. Samalla tapaa oma ”luentamme” toisen kehosta jää usein tiedostamattomaksi, intuitiiviseksi tulkinnaksi.

Oma ”luentamme” toisen kehosta jää usein tiedostamattomaksi, intuitiiviseksi tulkinnaksi.

Miksi meidän sitten tulisi tarkastella kehoja politiikan tapahtumapaikkana? Siitä syystä, että siellä missä on kehoja, on vallankäyttöä ja valtarakenteita.

Kehollinen analyysi Suomessa

Anglosaksisessa maailmassa poliittisten eliittien kehojen analysointi on paljon yleisempää kuin Suomessa. Esimerkiksi Hillary Clintonin ja Donald Trumpin vaaliväittelyjen kehonkieltä analysoivia artikkeleja löytyy valtava määrä.

Anglosaksisessa maailmassa poliittisten eliittien kehojen analysointi on paljon yleisempää kuin Suomessa.

Vaikka sanatonta viestintää pidetään tärkeänä, varsinaista analyysia suomalaisten poliitikkojen kehosta, liikkeestä, tunteista ja poliittisuudesta saa hakemalla hakea. Suomalaisessa keskustelussa poliittisen eliitin keho tuntuu kiinnostavan vain silloin, kun kyseessä on naisten ulkonäön arvostelu.

Keho kiinnostaa myös silloin, kun se laitetaan suurennuslasin alle. Esimerkiksi valokuvaaja Sakari Piipon ottamien kuvien kohdalla kuvastoa pyrittiin sensuroimaan, koska se koettiin vallanpitäjien julkisuuskuvan kannalta kiusallisena.

Toisaalta Sipilän Terrafame-pipon saama huomio on hyvä esimerkki siitä, miten keho kytkeytyy talouteen ja politiikkaan estetiikan kautta. Pääministerin päässä ei ollut mikä tahansa pipo. Piposta tuli nopeasti pääministerin vallankäyttöä symboloiva artefakti, jota muun muassa vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö arvosteli.

Presidentti Urho Kekkosen kompastumista vuonna 1956 kuvaillaan Ylen artikkelissa osoituksena hänen reaktionopeudestaan, kun taas vanhan presidentin vuonna 1980 tapahtunut kompastuminen sensuroitiin, koska häntä ei haluttu nöyryyttää.

Kompurointi kuuluu elämään, mutta kun se on julkista, se saa laajempia merkityksiä.

Kompurointi kuuluu elämään, mutta kun se on julkista, se saa laajempia merkityksiä. Poliittisten johtajien imagoja rakennetaan kehollisuuden kautta, mistä Venäjän presidentti Vladimir Putinin kuvasto on hyvä esimerkki. Sipilä ei ole urheilullinen hahmo kuten edeltäjänsä Alexander Stubb, vaan kehollisesti pikemminkin isämäinen.

Esiintyjän täytyy kestää yleisön katse, joka seuraa tiedostaen tai tiedostamatta esiintyjän kehon tapahtumia. Kyse ei ole vain pyrkimyksestä tulkita sanatonta viestintää. Keskeisintä on ymmärtää, millä tavalla keho on poliittinen toimija. Pääministeri Sipilä ei ole pelkkä puhuva pää, vaan elävä keho, joka ilmentää sosiaalis-kulttuurista hetkeä: henkilökohtaista ja universaalia yhtäaikaisesti.

Ranskalainen filosofi Jacques Rancière kirjoittaa esiintyjän ja katsojan välisestä kuilusta ja emansipaatiosta, joka kuroo umpeen tätä kuilua. Yksilöllisen ja kollektiivisen kehon, toimijan ja katsojan välinen raja ei hämärry kuitenkaan sillä, että katsojaa pidetään tiedon passiivisena vastaanottajana.

Katsoja on aktiivinen katsoessaan poliittista kehoa. Ei pääministeri Sipilä anna tietoa vastaanotettavaksi passiiviselle kansalle. Ihmiset ovat katsoessaan osallisia, tulkitsevia ja antavia. Valta ja tieto ovat kehojen välissä.

YTT Susanna Hast on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa sekä muusikko. Hän tutkii tunteita ja sodan kokemusta. Hast tekee myös tanssiin, videoon ja äänitaiteeseen liittyviä hankkeita.

Julkaisu Pääministeri Juha Sipilän poliittinen keho ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sipilä on ollut viime päivinä myrskyn silmässä Yleisradiolle lähettämiensä paimensähköpostien myötä. Ylen johdon päätös kieltää Sipilän Terrafame-rahoitukseen liittyvän jääviyskysymyksen jatkoselvittelyä on herättänyt ansaitusti voimakasta kritiikkiä.

Politiikan tutkijan näkökulmasta Sipilän kriittinen suhtautuminen länsimaiseen mediaperinteeseen on herättänyt vielä enemmän kysymyksiä. Kuten mediatutkija Anu Koivunen kirjoittaa: ”Sipilän loukkaantunut reaktio on yllättävä, koska Ylen uutinen oli varsin neutraali: normaalia journalismia, jossa tutkitaan ja läpivalaistaan vallanpitäjien erilaisia sidoksia.”

Aluksi Sipilä vaikutti olevan tuohtunut siitä, että Ylen jutussa oli “väärät tiedot”. Sen jälkeen Sipilä selitti suuttumustaan sillä, ettei toimittaja ollut antanut hänelle tarpeeksi aikaa vastata juttua koskevaan kommenttipyyntöön.

Lopulta ongelman ytimeksi paljastui, että hänen hyveellisyyttään edes epäillään. Kuten Sipilä asian muotoili: “Ylipäätään, että tällainen kytkös käy edes mielessä, kertoo enemmän kysyjästä.”

Juha Sipilän toimintatapoja ja suhtautumista on usein selitetty sillä, että hän on ensisijaisesti yritysjohtaja. Onhan hän itsekin vaatinut ”uudenlaisen tulosvastuun tuomista politiikkaan”.

Kristinusko on jättänyt perinnöksemme kaksi vallan paradigmaa.

Yritysoppeja yhteiskuntaan levittäneen uusliberalismin myötä poliittisen vallankäytön onkin sanottu alkaneen muistuttaa yhä enemmän taloutta. Ilmiön juuret ovat kuitenkin syvällä.

Kristinuskon poliittinen perintö

Italialaisen filosofin Giorgio Agambenin mukaan kristinusko on jättänyt perinnöksemme kaksi vallan paradigmaa: suvereniteettiin perustuvan poliittisen teologian ja jumalallisen taloudenhoidon.

Yksinkertaistaen edellinen viittaa päätökseen, perustavaan tekoon, kuten erityisesti Carl Schmitt on tuonut esille. Jälkimmäinen viittaa hallinnointiin. Samalla tavoin kuin talon isäntä voi jakaa valtaansa poikiensa kanssa menettämättä auktoriteettiaan, Jumala voi antaa taloudenhoitonsa Kristukselle.

Kaikkivaltias Isä hallitsee, mutta Poika huolehtii hänen tahtonsa toteutumisesta tapauskohtaisesti eli hallinnoi. Agamben on väittänyt, että kolminaisuusoppi onkin ennen muuta hallinnointimekanismi.

Paradigmat eroavat toisistaan yhtä paljon kuin polis, poliittinen yhteisö eroaa kodista, oikoksesta. Oikos (josta myös termi ekonomia juontaa juurensa) ei perustu demokraattiselle debatille tai läpinäkyvyydelle, vaan yksinvallalle ja välttämättömyydelle.

Kun yksityisestä eli ”kodin asioista” tulee julkista, sosiaalinen korvaa poliittisen.

Esimerkiksi Raamatun evankeliumeissa isännästä käytettävä kreikan termi oikodespotes on kuvaava: perheenpäällä on taloudessaan absoluuttinen valta, jota hän käyttää oman harkintansa mukaan. Hänen yläpuolellaan on vain Jumala.

Hannah Arendt on esittänyt Aristotelesta seuraten, että kun yksityisestä eli ”kodin asioista” tulee julkista, sosiaalinen korvaa poliittisen. Tämä tarkoittaa Arendtille inhimillisen vapauden radikaalia kaventumista.

Pääministeri Juha Sipilän reaktioita voidaan tulkita esimerkkinä taloudenhoitoparadigmasta. Uskonpuhdistaja Martti Luther tarjoaa oivan lukuavaimen, vaikka 1500-luvun maailma oli toki hyvin erilainen kuin 2010-luvun Suomi.

Isä, Poika ja Juha Sipilä

Blogissaan pääministeri Juha Sipilä totesi kestävänsä, että häntä itseään ”hakataan median puolelta”. Sitä Sipilä ei sen sijaan hyväksynyt, että pääministerin lapset ja sukulaiset ”vedetään lokaan” hänen aseman vuoksi.

Pelkästään ajatus, että hän olisi ollut vaikuttamassa Terrafamen rahoitukseen sukulaistensa hyödyksi, on Sipilälle mahdoton. ”Ei kävisi mielessäkään”, hän jatkoi.

Yleisradion toimittajalle lähettämissä sähköpostiviesteissään Juha Sipilä sanoi jutun olleen ”edesvastuuton” ja ”käsittämättömän kaukaa haettu”. Pyynnöistä huolimatta hän ei halunnut kommentoida sitä enää, koska ”vahinko oli tapahtunut”.

Sen sijaan pääministeri välitti toimittajalle saamaansa vihaista kansalaispalautetta ”näytteeksi siitä, mitä tarkoitushakuisilla jutuilla saadaan aikaan”. Sipilä myös pamautti, että hänen arvostuksensa Yleä kohtaan on ”nolla”. Hänen mukaansa oppositiota ei tarvita lainkaan, koska Yleisradio on vaalikauden aikana ollut niin puolueellinen.

Pääministeri Juha Sipilän suhtautumisessa valtaan kaikuvat luterilaisuuden perusopit.

Asian tiimoilta järjestämässään tiedotustilaisuudessa pääministeri selitti kiivasta sähköpostiviestittelyään seuraavasti: ”Myönnetään, että minulla oli tunteet liikaa mukana ja se johtui siitä, että kun perheeseen kohdistuu syytteitä, se menee ihon alle”, Sipilä totesi.

Pääministeri Juha Sipilän suhtautumisessa valtaan kaikuvat luterilaisuuden perusopit. Kuten suomalaisille on vuosisatojen ajan opetettu, esivalta on Jumalan asettama. Sen kautta toteutuu Jumalan maailmallinen hallinta, Martti Luther on määritellyt. Tässä ajattelussa ”isä” on keskeinen hahmo, maalliset isät ovat taivaallisen isän sijaisia.

Lutherin mukaan on olemassa kolmenlaisia isiä: niitä, joiden lihaa ja verta me olemme, toiseksi isäntiä ja kolmanneksi maan isiä. Lisäksi on Jumalan sanalla hallitsevat hengelliset isät.

Perhe on mallina kaikille tasoille, koska ”vanhempien esivalta-asemasta virtaa ja levittäytyy kaikki muu valta”. Esivaltaa on siis toteltava kuuliaisesti ja ”sydämensä halusta” kuin omaa isää.

Kunnioittaminen on jalompaa kuin rakkaus, koska siihen kuuluu rakkauden lisäksi myös ”majesteettiin kohdistuvaa kuuliaisuutta, nöyryyttä ja pelkoa”, Luther määritteli. Puupölkyn tai kiven kutsuminen isäksi ja äidiksi on sekin parempi kuin olla kokonaan ilman vanhempia, koska kuuliaisuus ja kunnioitus ärsyttävät ”kaikkia perkeleitä”. Jo ajatus isästä ja äidistä siis pitää houkutukset ja kapinahalut loitolla.

Esivaltaan on siis luotettava samalla tavoin kuin Jumalaan. ”Lapsien” on luotettava siihen, että maan isät ovat hyväntahtoisia ja oikeudenmukaisia – suuttuessaankin.

Hallitsijoiden puolestaan tulee olla tarvittaessa ankariakin. Esivalta vastaa toimistaan ainoastaan Jumalalle, jota ylistämään ja kunnioittamaan sen tulee kansalaisia kasvattaa. Nykysuomeksi ilmaistuna roolit ovat selkeät: poliitikot päättävät ja kansalaiset tottelevat.

Puhtain asein puhtaan asian puolesta

Juha Sipilä on korostanut Terrafame-tapauksen yhteydessä, että hänellä on asiaan liittyen puhdas omatunto. Tätä korostaakseen hän on itse pyytänyt oikeuskanslerilta selvityksen mahdollisesta esteellisyydestään.

Myös puhtaan omatunnon korostuksessa on jotain perin luterilaista. Luterilaisen opin mukaan usko riittää pelastukseen.

Teoilla ei voi ansaita armoa, mutta hyvien tekojen tulee seurata ”parannuksen hedelminä”. Toisin sanoen ihmisen sisäisen maailman ja toiminnan välillä on juopa. Teot eivät välttämättä kerro tekijänsä autuudentilasta mitään.

Luterilainen oppi on erittäin käyttökelpoinen. Esimerkiksi sota-aikana sillä perusteltiin aseisiin tarttumista. Kristityt voivat osallistua sotatoimiin, kunhan pitivät huolta, että sota ei raaista heidän omatuntoaan. Puhtain asein puhtaan asian puolesta, kuten C. G. E. Mannerheiminkin tunnuslauseessa sanotaan.

Myös poliitikon käsissä oppi taipuu tarvittaessa moneen. Se mahdollistaa sanojen ja konkreettisten tekojen täydellisen ristiriidan: lupauksista ei tarvitse seurata mitään, koska hyvä aikomus ratkaisee. Toisaalta, tekojen voidaan myös sanoa kertovan tekijästään kaiken – tilanne siis ratkaisee.

Juha Sipilä näyttää olevan perhettään leijonan lailla puolustava isä ja pääministeri puhtaalla omatunnolla. Hän on hyveellinen maan isä par excellence, sellainen, jota alamaisten tulee kunnioittaa ja arvostaa ”kalleimpana aarteena ja ihanimpana kalleutena maan päällä”, kuten Luther asian muotoili.

Ei siis ihme, että Sipilä toden teolla kimpaantui hänen toimintaansa ja motiiviensa puhtautta kyseenalaistaneille median edustajille! Demokratian kannalta kyseessä on kuitenkin huolestuttava suuntaus.

Kohti itämaista johtajakäsitystä?

Länsimaiseen valtioperinteeseen on sisäänrakennettu useita mekanismeja vallanpitäjien väärinkäytösten estämiseksi. Länsi-Euroopan itsevaltiaat eivät ole historiallisesti todella olleet, kuten Jukka Korpela kirjoittaa, ”kansalaiskeskustelua ja painovapautta tukeneita demokraatteja vaan Hobbesin Leviathan-hirviön ruumiillistumia”.

Vaikka yllä mainitun Martti Lutherinkin mielestä maalliset hallitsijat ovat usein konnista suurimpia, heitä on toteltava, koska he edustavat Jumalan valtaa maan päällä.

Länsimaisessa demokratiakäsityksessä poliittisten johtajien ei oleteta olevan luonnostaan hyveellisiä vaan toimivan yhteiskunnan edun mukaisesti siitä syystä, että oikeusvaltion instituutiot estävät väärinkäytökset.

Pierre Rosanvallonin mukaan demokratiaan kuuluva systemaattinen epäily takaa osaltaan sen, ettei edustuksellisuus muutu herruudeksi ja yhteinen hyvä yksityiseksi eduksi. Vaikka kritiikki kohdistuu myös demokratiaan itseensä esimerkiksi fasismin ja populismin muodossa, ilman epäilyä demokratia ei ole legitiimiä. Media eli neljäs valtiomahti eri muotoineen toteuttaa osaltaan tällaista julkisen valvojan roolia.

Lehdistö saa kyllä kirjoitella, mutta se ei ole vallan vahtikoira – se on sylikoira.

Jukka Korpelan mukaan itämainen valtiokäsitys puolestaan nojaa edelleen uskoon Jumalan armosta, mikä ruumiillistuu valtion hallitsijassa. Poliittinen johtaja on hyveellinen, koska hänet on nostettu korkeimpaan valta-asemaan, kansan ”isäksi”.

”Johtajan mielipiteen arvosteleminen on hyökkäys hänen takaamaansa turvaa ja rauhaa vastaan”, Korpela toteaa. Näin poliittisen toiminnan kritiikki näyttäytyy helposti henkilökohtaisena loukkauksena.

Pääministeri Sipilän poikkeuksellisen vahva reaktio siihen, että medialle ”tulee edes mieleen” tarkastella hänen toimintaansa hyvän hallinnon näkökulmasta, on linjassa Korpelan kuvaamaan itämaisen johtajakäsityksen kanssa. Lehdistö saa kyllä kirjoitella, mutta se ei ole vallan vahtikoira – se on sylikoira.

Tätä taustaa vasten ”uudenlainen” tulosvastuu ja yritysjohtamisen periaatteet eivät lopulta ole kovinkaan uusia asioita politiikassa. Vähän mutkia oikoen voidaan todeta, että uusliberalismi pukee vanhoja uskonnollisia käsityksiä tämän päivän kuosiin.

Valtiot ovat kuin yrityksiä ja yritykset kuin koteja. Päättäjät puolestaan ovat ”isäntiä” eli kaitselmuksen – siis markkinoiden – välikappaleita.

Juha Sipilä ei kuitenkaan yksin edusta uskonnosta kumpuavaa johtajakäsitystä länsimaissa. Esimerkiksi Italian Silvio Berlusconin ja Yhdysvaltojen Donald Trumpin poliittinen johtajuus on jännitteinen valistuksen oppien kanssa. Myös heidän poliittisessa puheessaan hallitsija edustaa totuutta ja auktoriteettia tavalla, joka haastaa julkisen, kriittisen järjenkäytön.

YTT Jouni Tilli tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä. Hän työskentelee Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.

Johanna Vuorelma on Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja. Vuorelma väittelee tohtoriksi tammikuussa Warwickin yliopiston politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitokselta.

Korjattu 2.12.2016 klo 20.50: Korvattu ”luottamus” ”arvostuksella” Ylen tekemän tarkennuksen mukaan.  

Julkaisu Pääministerin uskonnollinen johtajakäsitys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansakunnan tiede-eliitin edessä pidetty puhe sisälsi sekä tuttuja retorisia elementtejä että uusia painotuksia. Näistä tärkeimmät liittyvät ajalla politikointiin. Aika on olennainen osa vallankäyttöä. Poliittinen toiminta tapahtuu ajassa, esimerkiksi päätösten valmisteluun ja asioiden perehtymiseen tarvitaan aikaa, jota yleensä on aina liian vähän. Aikaa ei saa tuhlata ”vatulointiin”.

Merkitystä on myös sillä, miten ajan rytmi ja suunta määritellään. Onko kyse tavanomaisesta, kronologisesti soljuvasta ajasta vai onko kyseessä poikkeustila, kriisi tai etsikkoaika, jota ei parane hukata? Täytyykö nyt katua? Onko tulevaisuus toivoa täynnä vai pakeneeko se? Näistä seuraa erilaisia tulevaisuuden tai menneisyyden nimissä esitettyjä vaatimuksia.

Menneisyyspolitiikka on myös osa ajalla pelaamisen taitoa.

Menneisyyspolitiikka on myös osa ajalla pelaamisen taitoa. Ei ole yhdentekevää, mitä tai keitä menneisyydestä milloinkin nostetaan esiin tai mitä kirjoitetaan ”historiaksi” ja minkä annetaan painua unholaan.

George Orwell määritteli asian osuvasti klassikossaan 1984: joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta ja joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä. Tarkastelen, miten pääministeri Juha Sipilä sovelsi puheessaan ajan poliittisuuden eri ulottuvuuksia.

Mies, joka kihlaa menneisyyden ja tulevaisuuden

Kriittisen yleisön edessä aloitus on poikkeuksellisen tärkeä. Juha Sipilä lähtee liikkeelle turvallisesti arvojensa esittelystä:

”Sivistys, koulutus ja tutkimus sekä tulevaisuuden rakentaminen näiden pohjalta ovat sekä minulle henkilökohtaisesti, hallitukselle että puolueelleni keskeisiä arvoja. Samoin keskeinen arvo on se, että pidämme huolen niistä, jotka eivät pysty itsestään huolehtimaan. Kahdeksaksi vuodeksi unohdimme yhden, itselleni erityisen tärkeän arvon, ylisukupolvisuuden. Olemme eläneet tulevien sukupolvien kustannuksella.”

Sivistys, koulutus ja tutkimus sekä heikoimmista huolehtiminen ovat arvoja, joiden avulla reetori yleensä saa yleisönsä suotuisaan mielentilaan. Näin on erityisesti suomalaisessa kontekstissa, jossa koulutus ja vahva sosiaaliturva ovat olleet yhteiskunnan kulmakiviä. Koulutus rakentaa tulevaisuutta, heikoimmista huolehtiminen puolestaan vetoaa yleisön tunteisiin.

Vastaavasti arvoista syntyy laajeneva jatkumo (amplificatio) osien ja kokonaisuuden välillä (synekdokee). Kaikki Sipilän poliittisen todellisuuden ”osaset” jakavat yllä mainitut arvot.

Sipilä saa menneisyyden ja tulevaisuuden kättelemään toisiaan.

Pääministeri esittää itsensä päättäjänä, joka seisoo menneisyyden ja tulevaisuuden leikkauspisteessä. Aristoteleen neuvoja noudattaen Sipilä katsoo tulevaisuuteen ja opastaa yleisöään, koska hänen – ja samalla hallituksen ja keskustan – arvojensa läpi tuleva aika näyttää paremmalta kuin nykyisyys, menneisyydestä puhumattakaan.

Sipilä yhdistää kyseisiä arvoja, keskustaa sekä koko hallitusta. Hän saa menneisyyden ja tulevaisuuden kättelemään toisiaan.

Kyseiset arvot ovat kuitenkin myös potentiaalinen kompastuskivi, sillä nykyistä hallitusta on arvosteltu juuri heikoimmassa asemassa olevien kurittamisesta sekä lyhytnäköisestä leikkauspolitiikasta. Puhujan eetos ja sitä kautta koko puheen vaikuttavuus vaarantuvat, jos jo alussa vaikuttaa siltä, että hän puhuu yhtä ja tekee täysin toista. Toisaalta arvot ovat sen verran abstrakteja, että ne tarjoavat runsaasti turvallista liikkumavaraa.

On myös huomionarvoista, että aikajänteen ollessa juuri kahdeksan vuotta nuhteita saavat Matti Vanhasen (kesk.), Jyrki Kataisen (kok.) ja Alexander Stubbin (kok.) johtamat edelliset hallitukset. Hienovarainenkin itsekritiikki omaa puoluetta tai hallituskumppaneita kohtaan on yleensä tehokas retorinen keino. Siten voidaan luoda mielikuvaa itsestä mahdollisimman puolueettomana päättäjänä.

Kahdeksan vuoden jälkeen Sipilä kollegoineen korjaa ripeästi virheet ja laittaa lopun tulevaisuuden tuhoamiselle.

Nyt kahdeksan vuoden jälkeen Juha Petri Sipilä kollegoineen korjaa ripeästi omiensa ja vastustajiensa virheet ja laittaa lopun tulevaisuuden tuhoamiselle. Vilpitöntä vaikutelmaa korostaa vielä se, että pääministeri vakuuttaa kysyvänsä itseltään ”joka ikinen päivä”, ”laitammeko Suomea kuntoon oikeassa järjestyksessä, riittävän nopeasti ja oikeita toimenpiteitä tehden”.

Tulevaisuusorientaatiota korostaa myös se, että leikkauksista puhutaan ”koulutussäästöinä”. Säästö implikoi, että raha laitetaan syrjään kasvamaan korkoa tai käytettäväksi tuonnempana. Voidaan siis olettaa, että tulevaisuudessa ”säästöt” palautetaan yliopistoille korkojen kera.

Koulutussäästö implikoi, että raha laitetaan syrjään kasvamaan korkoa tai käytettäväksi tuonnempana.

Erityisesti pääministeri nuhtelee ”meitä” siitä, että olemme unohtaneet yhden tärkeimmistä arvoista eli ”ylisukupolvisuuden”. Termissä yhdistyvät taitavasti menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus. Näin korostuu se, että nyt tehtävät päätökset eivät saa aiheuttaa katkosta sukupolvien ketjuun. Ei kai kukaan halua olla tuhoamassa kallisarvoista traditiota ja rapauttamassa tulevaa, niin kuin nyt pääministeri Sipilän mukaan saattaa käydä, jos toimeen ei tartuta?

Pääministeri ja sovinnon käsi

Sipilä ojentaa sovinnon kätensä yliopistoille. Hän sanoo ymmärtävänsä, että hallituksen ja tiedeyhteisön välinen luottamus on heikentynyt. ”Kipeät säästöpäätökset on kuitenkin nyt tehty”, pääministeri lohduttaa ja jatkaa, että kasvun, kilpailukyvyn ja työllisyyden vuoksi tarvitaan hallituksen ja tiedeyhteisön vuoropuhelua.

Tulevaisuus suorastaan huutaa hallituksen ja tiedeyhteisön sovintoa!

Dialogi on kansainvälisen menestyksen edellytys, ilman sitä voimavarojen ”keskittäminen alueille, joilla voimme menestyä kansainvälisesti” ei onnistu. Tulevaisuus suorastaan huutaa hallituksen ja tiedeyhteisön sovintoa!

Tehdäkseen kutsuaan houkuttelevammaksi pääministeri intoutuu kehumaan, että ”Suomen kaikki yliopistot kuuluvat noin neljän prosentin joukkoon maailman parhaita yliopistoja”. Yliopistot ovat lisäksi olleet ”koulutukselliseen tasa-arvoon pyrkivän hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen kulmakivi”, mikä taas on perustunut siihen, että maan kaikki henkiset voimavarat on hyödynnetty mahdollisimman hyvin. Näin Sipilä haluaa olevan myös jatkossa.

Vastapuolen suuttumuksen tunnistaminen ja sovinnollisuuden rakentaminen ovat tehokkaita keinoja luoda siltoja. Siten reetori vaikuttaa yhteistyökykyiseltä ja jalomieliseltä.

Ottaen huomioon hallituksen käyttämät keinot herää toisaalta kysymys, seuraako mahdollisesta kutsusta kieltäytymisestä entistä kovempi kuritus. Julistihan jo Jeesuskin, miten käy etsikkoajan hukkaaville. Sellaiset murskataan maan tasalle, eikä edes kiveä jätetä kiven päälle.

Etsikkoajan hukkaavat murskataan maan tasalle, eikä edes kiveä jätetä kiven päälle.

Seuraavaksi pääministeri Sipilä jatkoi tieteen merkityksen korostamista. Hän teki sen kuitenkin retoriikalla, jossa rakentuu uudenlainen tapa syyllistää koulutus- ja tutkimussektoria sekä heikentää sen yhtenäisyyttä. Tämä tapahtui kolmessa vaiheessa.

Hajota ja hallitse! 

Ensin pääministeri korostaa nimenomaan tieteen välineellistä merkitystä sekä luonnontieteiden ja teknisten alojen tärkeyttä. Vaikka hän myöntää, että yliopistolla on ”korkea sivistystehtävä” kasvattaa kansalaisia, joilla on ”luja arvopohja ja vastuu toimia ihmiskunnan parhaaksi”, puheen keskiössä on tekninen tiedonintressi. Tiede helpottaa elämää ja ratkaisee ongelmia:

”Vihreiden biotieteiden ja puhtaiden teknologioiden kehityksen ansiosta olemme siirtymässä maailmanhistorian valossa nopein askelin kohti merkittävästi vähemmän maapalloa kuormittavaa tuotantoa. Lääketieteen ja terveysteknologian ansiosta tuhannet ja tuhannet suomalaiset elävät arjessaan terveemmin ja paremmin nauttien elämästään pidempään.”

Sipilä jatkaa insinöörimäisesti, että informaatioteknologian ansiosta tiedonsiirto on nopeaa ja ”liikkumisen ja logistiikan älykkäät teknologiat vähentävät kustannuksia, ympäristön kuormitusta ja parhaimmillaan käsitystämme siitä, mikä on lähellä tai kaukana”. Pääministerin auvoisa visio on varsin vakuuttava: historia marssii kiihtyvin askelin kohti onnea ja menestystä.

Uudessa uljaassa hyvinvointiyhteiskunnassa humanistisille ja yhteiskuntatieteille ei ole varattu roolia.

Pääministeri huomauttaa, että digitalisaatio ja teknologia ovat suuria kehityksen mahdollistajia, erityisesti ensin mainittu ”liittyy keskeisesti kaikkiin edellä viitattuihin megatrendeihin”.

Digitalisaatio ja teknologinen kehitys puolestaan perustuvat hänen mukaansa pääosin luonnontieteisiin. Täten uudessa uljaassa hyvinvointiyhteiskunnassa esimerkiksi humanistisille ja yhteiskuntatieteille ei ole varattu roolia.

Sipilän mestaroima roolijako korostuu entisestään hänen ehdotuksissaan tilanteen parantamiseksi. Pääministerin mukaan tiedeyhteisö saa periaatteessa tehdä painotuksensa itse – mutta vain periaatteessa, koska ”ei ole väärin sanoa, että puheeni alussa kuvatut sektorit – biotalous, cleantech, lääketutkimus- ja terveysteknologia, älykäs liikenne ja digitalisaatio ovat investointiemme ja uudistusten keskiössä”.

Toisin sanoen yliopistoilla on vapaus valita, kunhan ne valitsevat hallituksen haluamalla tavalla. Kyseessä on markkinauskovaisen retoriikan perusfiguuri: ”vapaus” tarkoittaa halua ja kykyä toimia markkinoiden ehdoilla. Totteleminen on suurinta vapautta. ”Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita”, julisti muuan Ihmisen Poika. ”On tehtävä valintoja ja tuettava innovaatiomyönteisten markkinoiden kehitystä”, kuuluttaa puolestaan pääministeri Sipilä.

Johtajan on syytä pyrkiä lyömään kiilaa vastustajiensa riveihin esimerkiksi juuri epäluottamusta kylvämällä.

Näin Sipilä soveltaa klassista hajota ja hallitse -oppia tiedeyhteisöön. Kuten muun muassa Niccolò Machiavelli korosti, johtajan on syytä pyrkiä lyömään kiilaa vastustajiensa riveihin esimerkiksi juuri epäluottamusta kylvämällä. Luonnontieteet mahdollistavat tulevaisuuden, niihin tulee panostaa; muut ovat lähinnä sivustakatsojia tai jopa taakka.

Ylisukupolvisuus ja syyllistämisen uudet ulottuvuudet

Toiseksi pääministeri Sipilä askartelee ylisukupolvisuudesta, etsikkoajasta ja luonnontieteistä huiman retorisen paketin. Vaikka parempi tulevaisuus on käden ulottuvilla, horisonttiin on kerääntymässä synkkiä pilviä:

”Viime päivien uutisistakin olemme havainneet, että luonnontieteiden suosio on romahtanut. Pelkään, että Suomi menettää mahdollisuuden olla edelläkävijä teknologisessa kehityksessä. Olen kantanut huolta matematiikan ja luonnontieteiden kiinnostavuudesta jo 1990-luvulta asti, ja huoleni kasvaa kokoa ajan. 15-vuotiaana tehdään päätöksiä, jotka ratkaisevat osaltaan jopa teollisuutemme tulevan kilpailukyvyn.”

Kehityksen nimissä puhuminen on usein käytetty tapa politikoida ajalla. Aika jäsentyy lineaariseksi jatkumoksi, jossa edetään jatkuvasti kohti parempaa. Dramatiikkaa puolestaan syntyy, kun Sipilä esittää nykyhetken katkoksena.

Suomi on tähän asti marssinut eturivissä; nyt into matematiikkaan ja luonnontieteisiin on kuitenkin laskenut tavalla, jonka seurauksena maa uhkaa jäädä kehityksen hännille. Etsikkoaika on valumassa hukkaan. Tilanne on niin herkkä, ettei vielä ole mahdollisuutta edes ”huokaista”, eikä ”paikalle voi jäädä hetkeksikään”.

Jo 90-luvulta liian moni teini-ikäinen on tehnyt talouden kilpailukyvyn kannalta huonoja ratkaisuja. Kansakunnan menestyskone on alkanut yskiä.

Erityisen hätkähdyttävä on pääministerimme huomautus, että jo 15-vuotiaana tehdään ratkaisuja, joiden varassa Suomen teollisuuden kilpailukyky lepää. Ilmeisesti jo 1990-luvulta asti liian moni teini-ikäinen on tehnyt talouden kilpailukyvyn kannalta huonoja ratkaisuja. Nuorten lisäksi implisiittisesti syyllisiä ovat myös opettajat ja opinto-ohjaajat, jotka ovat päästäneet isänmaan toivot hiipumaan lisäarvoa tuottamattomille aloille. Kansakunnan menestyskone on alkanut yskiä.

Ratkaisujen painoarvo korostuu entisestään, kun pääministeri esittää oman versionsa hyvän kehästä. Sipilän mukaan kaikilla hänen mainitsemillaan tärkeillä sektoreilla ”suomalaiset tutkijat ja innovatiiviset yritykset ovat luoneet uutta, kehittäneet uusia toimintamalleja ja lisäarvoa asiakkaille ja viime kädessä kansalaisille.” Kyseessä on ”jatkuva ja väsymätön prosessi”, jonka tulokset generoituvat ”yhteiskuntaan takaisin muun muassa menestyvien yritysten ja niiden työntekijöiden maksamina verotuloina”.

Siinä missä esimerkiksi Pekka Kuusi korosti sosiaalipolitiikan merkitystä ja Pekka Himasen visioimassa hyvän kehässä hyvinvointi, talous ja ekologisuus paiskaavat kättä tavalla, josta syntyy kestävän kasvun malli, nykyhallituksen kehä on keskittynyt lähinnä vientiteollisuuden kilpailukykyyn. Sipilän retoriikassa uutta on kuitenkin ikään kuin biopoliittinen painotus: myös nuorten elämät täytyy ottaa haltuun, jotta luonnontieteiden voimalla käyvä dynamo pyörii riittävän suurilla kierroksilla.

Näin pääministeri soveltaa taidokkaasti puheensa alussa käyttämäänsä ylisukupolvisuus-termiä yleisönsä synnintunnon kasvattamiseen. Emme suinkaan ole maailmaan heitettyjä ilman vastuuta vaan jo nuoresta pitäen moraalis-taloudellisessa velassa niin tuleville kuin edellisille sukupolville.

Kuten Maurizio Lazzarato on todennut, nykyihminen on velkaantunut ihminen ja siksi sekä huonon omatunnon riivaama että kontrollin ja kurin alainen.

Alexandre Kojève puolestaan on huomauttanut, että tehokas tapa rakentaa auktoriteettia on esittää itsensä sellaisena, joka pystyy näkemään tulevaisuuteen. Johtaja nousee välittömien tarpeiden ja intohimojen yläpuolelle, toisin kuin hänen alamaisensa. Tällainen on myös Sipilä, arvojensa mittainen mies, joka on kantanut huolta kansakunnan tilasta jo useamman vuosikymmenen ajan. Hän on nähnyt jo kauan sitten, että etsikkoaika on tulossa.        

”Miten ihmeessä tässä näin kävi?” – yliopistot tarkkailuluokalla

Kolmannessa vaiheessa pääministerin syyllistämisretoriikan huipentaa tuttu väite tuhlailuun ja tehottomuuteen sortuneista yliopistoista. Vaikka taloudessa näkyy hentoa valonkajoa, vastahakoisesti uudistuva Suomi on Sipilän mukaan jäänyt jälkeen tärkeimmästä ”viiteryhmästään” eli Pohjoismaista ja Saksasta. Sen vuoksi myös koulutus-, tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaan liittyvät ”rakenteet ja toimintamallit on nyt uskallettava rohkeasti perata”:

”Mielestäni voi aiheesta kysyä, miten ihmeessä tässä näin kävi. Miksemme päässeet paremmin osallisiksi maailmantalouden kasvusta, vaikka teimme vuosia poikkeuksellisia lisäinvestointeja osaamiseen ja tutkimukseen. Tekesin, Suomen Akatemian ja korkeakoulujen rahoitusta lisättiin merkittävästi. Esimerkkinä voidaan mainita, että Suomen Akatemian myöntövaltuudet kasvoivat vuoden 2005 noin 175 miljoonasta eurosta 360 miljoonaan euroon vuonna 2010. Vastaava kehitys tapahtui myös Tekesin osalta.”

Akateemisen maailman tuhlailusta ja tehottomuudesta kärsii koko maa.

Myös pääministeri tekee ministerikollegoitaan seuraten yliopistosektorista syntipukin Suomen talousongelmiin. Akateemisen maailman tuhlailusta ja tehottomuudesta kärsii koko maa, ja siksi ”lääkkeet” ovat olleet rajut. Pääministerin viesti maan korkeimmin koulutetuille on, että tutkimusprojektien pitää tuottaa taloudellista hyötyä nopeasti; viisi vuottakin on ilmeisesti liian pitkä aika.

Ottamatta kantaa kyseisten lukujen paikkansapitävyyteen tai taustoihin numerot ovat aina tehokas retorinen keino vedota yleisön ”järkeen”. Numerot ja tilastot antavat jämäkän tuen diplomi-insinööri Sipilän hallituksen väitteille tuhlailevista yliopistoista. Melkein 200 miljoonaa lisää viidessä vuodessa, ja silti olemme talouskurimuksessa. Täytyyhän yliopistoissa olla paljon vialla, kyllä leikkaukset ovat enemmän kuin ansaittuja!

Syyllistäminen korostuu entisestään, kun Sipilä vertaa yliopistoja metsäteollisuuteen, joka on hänen mielestään onnistunut uusiutumaan. Tällaisten tiennäyttäjien ansiosta luottamus Suomeen on pääministerin mukaan alkanut pienin askelin parantua. Toisin on kuitenkin akateemisen maailman kanssa, se on selvästi jäljessä sille asetetuista tavoitteista. Sen vuoksi Sipilä odottaa tiedeyhteisöltä uudistuksia instituutioihin ja käytäntöihin.

Jatkossa rima on asetettava aikaisempaa paljon korkeammalle niin ”tuottavuuden, tutkimustoiminnan relevanssin kuin yleensä tutkimuksen ja elinkeinoelämän yhteistyön näkökulmasta”, pääministeri opastaa. Entisenlaiseen velaksi elämisen perään ei enää kannata haikailla, sillä sitä on kokeiltu nyt lähes kahdeksan vuotta, hän jatkaa. Se on menneisyyttä, joka ei koskaan palaa. On ironista, että siinä missä julkinen velka on ankarasti tuomittavaa, yksilöitä käsitellään ja hallitaan nimenomaan velka-ajattelun kautta.

On ironista, että siinä missä julkinen velka on ankarasti tuomittavaa, yksilöitä käsitellään ja hallitaan nimenomaan velka-ajattelun kautta.

Sipilän mukaan yliopistoilla on kuitenkin edelleen hyvin ”kokonaisresursseja” verrattuna muihin maihin. Menestys ei siis ole rahasta kiinni. Sen sijaan julkisesta investoinnista pitää saada enemmän irti. Pääministeri paimentaakin yleisöään kääntämään katseet ”pelkästä rahan määrästä” rakenteisiin ja toimintamalleihin. Tämän vuoksi myös hallituksen OECD:ltä tilaama ulkopuolinen analyysi tutkimus- ja innovaatiorahoituksen vaikuttavuudesta on välttämätön.

Epäluulo ja tarkkailun tarve näkyvät myös siinä, että vaikka Sipilä tunnistaa projektirahoituksen ongelmat ja ehdottaa resurssien kohdistamista pitkäjänteisesti suoraan yliopistojen huippututkimusyksiköille, hän esittää asian ikään kuin epäröiden kysymyksen muodossa – pitäisikö luottaa yliopistojen kykyyn mitata tutkimuksen relevanssia ja onnistumista itse? Ei sentään, koska ”keskeinen mittari on luonnollisesti se, millä tavalla yksityinen sektori tukee ja on kumppanina tutkimustoiminnassa”.

Hallitus, tuo luova häirikkö

Pääministerin hallitukselle määrittelemä rooli liittyy kiintoisasti puheen aikateemaan. Sipilä siteeraa terveystaloustieteen dosentti Pirjo Koivukangasta, joka on korostanut itävaltalaisamerikkalaisen taloustieteilijän Joseph Schumpeterin (1883–1950) lanseeraaman ”luovan tuhon” merkitystä myös tieteessä.

Schumpeterin teoriassa ”luova tuho” viittaa kapitalismin sisäsyntyiseen uudistumiseen. Siinä vanha rakenne tuhoutuu uuden ja paremman tieltä. Innovaatiot ovat kapitalismin tärkein mekanismi, ne pitävät talouden liikkeessä. Ne alentavat tuotantokustannuksia ja luovat voittoa. Näin uusi käy jatkuvaa kamppailua vanhaa vastaan.

Sipilän mukaan Schumpeter myös kutsui innovaattoria ”häiriköksi”, koska hän haastaa totutut tavat ja haastaa kehittymään. Tällaisen roolin pääministeri näkee myös hallituksellaan olevan:

”Schumpeterin tavoin hallitus pyrkii kyseenalaistamaan sellaisia toimintamalleja, jotka eivät toimi eivätkä tuota tavoiteltua lisäarvoa. Lukuisten julkista taloutta, työmarkkinoita, toimialojen sääntelyä ja esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämistä koskevien päätösten jälkeen luottamus Suomeen on alkanut palautua – vaikkakin pienin askelin.”

Pääministerin retoriikassa hallitus on luova häirikkö.

Näin pääministerin retoriikassa hallitus on luova häirikkö. Se on onnistunut luovassa tuhossaan ja poistanut ”lisäarvoa” tuottamattomat rönsyt. Kovasta kritiikistä huolimatta julkishallinnon myllerrykset, leikkaukset ja normitalkoot ovat tuottamassa tulosta jo nyt.

Tällaista pääministerin mukaan siis tarvitaan myös tieteen saralla. Sipilä on machiavellimaisen ovela: luovan tuhon ajatus tuodaan peliin tiedeyhteisön jäsenen suulla. Koivukangas ei ole mikään ”kaiken maailman dosentti”!

Menneisyydestä kaivetut esimerkit kertovat paljon reetorin ideologiasta. Schumpeterin ajatusten hyödyntäminen sisältääkin paljon mielenkiintoisia implikaatioita. Luovan tuhon ulottaminen yliopistoihin kertoo ensinnäkin siitä, että niiden nähdään olevan yrityksenkaltaisia. (Tämä ei ole yllättävää, sillä Schumpeterille myös demokratia on kuin markkinat, joissa kamppaillaan äänistä – paras tarjous voittakoon.) Sen lisäksi yliopistot ovat epäilyttäviä.

Schumpeterin mukaan sosialismi korvaa kapitalismin tämän elinvoimaisuudesta huolimatta. Hän näki, että kapitalismin kehittyessä suuryritysten kasvun sekä talouden byrokratisoitumisen johdosta talouden kyky uudistua ja tuottaa innovaatioita heikkenevät. Kapitalismi siis kylvää itse menestyksellään oman tuhonsa siemenet.

Siirtyminen sosialismiin tapahtuu älymystöluokan toiminnan seurauksena. Älymystö on kapitalismin luomus. Se tarjoaa heille suotuisan toimintaympäristön vapauksineen ja innovaatioineen. Elantoa ja mielekästä työtä ei kuitenkaan riitä kaikille intellektuelleille, mistä puolestaan seuraa katkeruutta. Korkeasti koulutetuilla on taas kyvykkyyttä organisoida protesteja muiden pettyneiden tahojen kanssa ja kritisoida kapitalismia.

Schumpeteriläisestä näkökulmasta tutkijat ja opettajat onkin syytä saada kuriin, koska he ovat vaarallisia. Vastaavasti opiskelijat on laitettava suorittamaan tutkintonsa nopeasti, etteivät he ehdi protestoimaan ja oppimaan vastarinnan alkeita.

Samasta syystä myös koulutustasoa on laskettava. Näin hallitus on ideologisesti johdonmukainen: luova tuho on kohdistettava myös yliopistosektoriin, koska taloudellisen potentiaalinsa ohella se on kapitalismin suurin uhka.

Viesti on, että tiedemaailma on saanut vaeltaa liian kauan ilman uudistumista ja katkoksia.

Koska yliopistojen tehtävä on sivistämisen lisäksi ”palvella yhteiskuntaa” ja ”opettaa maan parhaimmat akateemiset ihmiset paikoilleen yhteiskunnassa”, hallitus ilmeisesti katsoo omaksi tehtäväkseen paimentaa tutkijat ja opettajat ruotuun. Viesti on täten se, että tiedemaailma on saanut vaeltaa liian kauan ilman uudistumista ja katkoksia, siitä on tullut sekä tehoton että ideologisesti liian vahva.

Lopuksi

Pääministeri Sipilä liikkuu retoriikassaan mielenkiintoisesti eri aikatasoilla. Suomalaisen koulutuksen ja tutkimuksen kunniakas historia näyttäytyy osittain myös painolastina, koska vanhat toimintatavat eivät enää auta. Erityisesti lähimenneisyydestä löytyy paljon vääriä ratkaisuja, joiden suhteen täytyy tehdä korjausliikkeitä sekä suorittaa katumusharjoituksia.

Hallitus joutuu tasapainoilemaan menneisyyspoliittisella nuoralla rakentaessaan parempaa tulevaisuutta isänmaalle.

Sipilä ei heitä menneisyyttä kuitenkaan kokonaan roskakoriin. ”Tieteen, elämän ja yhteiskunnan” yhteydelle rakentuneen ”viime vuosisatojen menestystarinan” romuttaminen olisikin poliittisesti äärimmäisen riskialtista. Näin hallitus joutuu tasapainoilemaan menneisyyspoliittisella nuoralla rakentaessaan parempaa tulevaisuutta isänmaalle.

Uudistuksilla on kiire, koska aika kiihdyttää askeleitaan jatkuvasti. Pääministerin puheeseen syntyy kuitenkin kiinnostava temporaalinen jännite, koska hän luo nykyhetkestä katkoksen, kairoksen, jolloin kehityksen kelkkaan – tai jopa sen keulille – on vielä mahdollista hypätä.

Kyseinen ajattelu onkin sävyttänyt Sipilän pääministerikautta. Poikkeuksellinen kiire ja tiukat takarajat ovat olleet keskeinen osa hänen ajalla taktikointiaan.

Pääministeri Sipilä soveltaa taitavasti myös lineaarista ja syklistä käsitystä ajasta. Kehitys kehittyy ja aika vyöryy radallaan eteenpäin vinhaa vauhtia. Pysyäkseen kyydissä Suomen on kuitenkin hyödynnettävä erilaisia syklejä: hyvän kehä on pidettävä pyörimässä sukupolvesta toiseen ja luovan tuhon on annettava tehdä töitään säännöllisesti.

Yliopistot on niin sanotusti laitettu tarkkailuluokalle.

Kaiken kaikkiaan nykyisen hallituksen keskeisillä ministereillä tuntuu olevan suorastaan liikuttava yksimielisyys siitä, että yliopistot ja korkeakoulut ovat keskeinen syypää Suomen kehnoon taloustilanteeseen. Ne eivät ole ymmärtäneet, mikä on niiden omaksi ja kansakunnan parhaaksi. Ei ihme, että yliopistot on niin sanotusti laitettu tarkkailuluokalle.

Juha Sipilän uusin mauste tutuksi tulleeseen syntipukkikeitokseen puolestaan on teini-ikäisten ja heidän ohjaajiensa syyllistäminen. Siinä missä ylisukupolvisuudella on yleensä viitattu huono-osaisuuden periytymiseen, nyt se tarkoittaa nuorison vastuuta kansakunnan taloudellisesta kilpailukyvystä. Pääministerin retoriikassa aika takoo raskaita kahleitaan eri suuntiin.

Julkaisu Pääministeri Sipilän akateeminen tarkkailuluokka ja luovat häiriköt ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eduskuntavaalien lähestyessä puolueet ovat kilvan julistaneet asioita, jotka suomalaisessa päätöksenteossa ovat rikki. Kokoomuksen mukaan rikki on politiikka ja ratkaisuksi tarvitaan korjausliike. Keskustan piirissä väitetään, että maan johtaminen on rikki. Keskustelua johtajuuden puutteesta eurooppalaisella tasolla on lisännyt Euroopan unionin ja Venäjän välien jäätyminen Ukrainan kriisin myötä. EU:n ulkopolitiikan saamattomuus on pistetty heikon johtamisen ja liiallisten kompromissien piikkiin. Liikaa konsensusta on Suomessakin esitetty, pääministeriä myöten, yhdeksi syyksi hallituksen saamattomuuteen ja toisaalta yhteiskunnallisten uudistusten jumiutumiseen. Samaan aikaan Venäjällä Vladimir Putin, vahva johtaja, on pannut tuulemaan. Suomalaisessa keskustelussa ajatellaan, että Putinin ei tarvitse kysyä keneltäkään mitään. Vahva johtaja päättää, EU:n demokratiat keskustelevat ja päätökset jäävät torsoiksi. Onko ratkaisu EU:n ongelmiin vahva johtajuus?

Oxfordin yliopiston politiikan tutkimuksen emeritusprofessori Archie Brown (s. 1938) lähtee vuonna 2014 ilmestyneessä teoksessaan The Myth of the Strong Leader – Political Leadership in the Modern Age purkamaan vahvan johtajuuden myyttiä. Lähtökohta on lupaava ajassa, jossa myös länsimaisissa demokratioissa ilmenee entistä enemmän vahvan johtajuuden kaipuuta.

Brown perustaa teoksensa vuosikymmenten aikana kartuttamaansa aineistoon, jota on kertynyt arkistoissa, seminaareissa, vierailuilla, luennoilla ja kahdenkeskisissä tapaamisissa. Hän rakentaa kirjan kahdeksan luvun ympärille aloittamalla johtajuuden kontekstualisoinnista ja esittelemällä sen jälkeen erilaiset johtajatyypit – demokraattisen, uudelleenmäärittävän (redefining), muutosjohtajuuden (transformational), vallankumouksellisen (revolutionary) sekä totalitaarisen ja autoritaarisen. Lopuksi Brown vielä palaa ulkopolitiikan ja vahvan johtajuuden illuusioon sekä pyrkii vastaamaan kysymykseen, millainen johtajuus olisi suotavaa. Brown lähestyy johtajatyyppejä esimerkkien kautta pyrkien globaaliin otteeseen, mutta painopiste jää – toki hänen taustansa ja aiemman tutkimuksensa huomioon ottaen – euro-atlanttiseksi. Kirjan parhaat analyysit Brown kykenee tekemään Yhdysvaltain presidenteistä ja Ison-Britannian pääministereistä, muut jäävät enemmän pintaraapaisuiksi.

Brownin kirja sisältää 1900- ja 2000-lukujen tunnetuimmat johtajat, kuten diktaattorien perikuvat Stalinin, Hitlerin ja Pol Potin sekä kylmän sodan näkyvimmät nimet John F. Kennedystä ja Willy Brandtista Charles de Gaulleen ja Ronald Reaganiin. Tuoreemmista vaikuttajista esille on päässyt Tony Blair. Brown ei tuo juuri uutta tietoa tai mullistavia näkemyksiä analysoidessaan näiden maailmanhistorian ”suurten nimien” vaikutusta lokaalisti ja globaalisti. Siksi mielenkiintoisimpia nostoja ovat usein vähemmälle huomioille jäävät poliittiset johtajat, kuten Ison-Britannian pääministeri Clement Attlee ja Espanjan pääministeri Adolfo Suárez.

Työväenpuolueen Attlee (1883–1967) nousi pääministeriksi heinäkuussa 1945, kun maassa oli järjestetty työväenpuolueen vaatimuksesta uudet parlamenttivaalit. Sotakabinetissa varapääministerinä toiminut Attlee jää usein Winston Churchillin varjoon, vaikka hänen johtamansa hallitus linjasi maan tulevaisuutta merkittävästi. Brownin kategoriassa Attlee edustaa demokraattista sekä uudelleenmäärittävää johtajuutta. Hänen hallituksensa määritti Britannian talous- ja sosiaalipolitiikan uudelleen kansallistamalla tuotantolaitoksia ja Englannin pankin sekä tekemällä laajoja sosiaalisia uudistuksia. Attleen hallitus kehitti Isosta-Britanniasta hyvinvointivaltiota, joka Brownin tulkinnan mukaan kesti maan poliittisena pohjana aina seuraavaan uudelleenmäärittävän johtajan, konservatiivien Margaret Thatcherin valtakauteen (1979–1990) asti.

Johtajana Attlee korosti hallituksen yhteistyötä ja konsensusta. Hän ei ollut Thatcherin lailla kova johtaja, jonka henkilökohtaiset ominaisuudet lopulta johtivat hallituksen tuhoon. Attlee panosti tiimijohtamiseen. Hänelle tärkeintä oli hallituksen toimintakyky – jakamalla vastuuta ja keskustelemalla päätöksistä yhdessä saatiin aikaan myös tuloksia. Attlee oli konsensusjohtaja, joka sai kahteen eri suuntaan vetäneen työväenpuolueen hallituksen toimintakykyiseksi ja tekemään niitä paljon peräänkuulutettuja päätöksiä.

Adolfo Suárez tuli Espanjan pääministeriksi täysin toisenlaisessa tilanteessa. Francisco Franco oli juuri kuollut ja vanhan sotilasdiktatuurin piiristä pääministeriksi vuonna 1976 noussut Suárez ei miellyttänyt läheskään kaikkia. Francolaisille hän oli liian liberaali, sosialisteille liian francolainen. Vanhan vallan rasitteista huolimatta Suárez onnistui nostamaan Espanjan jaloilleen ja aloittamaan matkan kohti demokratiaa. Hän ajoi läpi poliittisen uudistuksen ja ensimmäiset vapaat vaalit 41 vuoteen. UCD-puolueen vaalivoitto vuonna 1977 teki Suárezista ensimmäisen demokraattisesti valitun pääministerin Francon kuoleman jälkeen.

Suárez  onnistui neuvottelemaan sekä kommunistien että äärioikeistolaisten diktatuuria kannattaneiden francolaisten kanssa. Hän loi pohjaa kansalliselle konsensukselle, eheytymisen tielle, jossa purettiin diktatuurin jäänteitä luomalla demokratiaa ja anteeksiantoa koston sijaan. Viimeisenä koetinkivenään Suárez selvisi francolaisten vallankaappausyrityksestä vuonna 1981 ja Espanja säilytti orastavan demokratiansa. Vaikka Suárez joutuikin väistymään vallankaappauksen jälkeen pääministerin paikalta, Brown antaa hänelle kirjassa arvoa kollegiaalisuutta, demokratiaa ja konsensusta kannattaneena johtajana. Kuten Brown toteaa, Suárez ei ollut vahva johtaja sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta hänen yhteistyötä korostava toimintansa teki hänestä muutosjohtajan ja Espanjasta demokratian.

Brown nostaa vallankumousjohtajuuden yhteydessä esiin myös ”johtajattomat vallankumoukset”, kuten hän Iranin vuosien 1977–1979 vallankumousta ja niin kutsuttua arabikevään vallankumousaaltoa kutsuu. Brownin mukaan näille on yhteistä kansan nousu kapinaan itsevaltaisia hallintoja vastaan. Mikäli Brown kirjoittaisi kirjaa vasta nyt, hän olisi varmasti Neuvostoliiton poliittista historiaa tutkineena ottanut mukaan myös Ukrainan Euromaidanin liikehdinnän. Arabikevään katalyyttina Brown pitää kasvanutta tyytymättömyyttä poliittiseen sortoon ja taloustilanteeseen. Hän nostaa erikseen esiin Al-Jazeera-median, jota pitää yhtenä vallankumousaallon johtavan voimana.

Arabikevään yhteydessä Brown kehittelee ajatuskulkua, jossa johtajaton vallankumous kääntyy lopulta itseään vastaan, kun vapautta ja demokratiaa vaatineet kansalaiset joutuvat valitsemaan vanhan ja islamistisen vallan väliltä. Esimerkkinä hänellä on Egypti, jossa tilanne ajautui Muhammed Mursin valinnan jälkeen umpikujaan ja sotilaiden väliintuloon. Brownin mielestä Egypti olisi tarvinnut Adolfo Suárezin kaltaista muutosjohtajaa, jotta maa olisi voinut alkaa rakentaa pitkän diktatuurin jälkeen tietä kohti demokratiaa. Valitettavasti Brownin analyysi jää lyhyeksi ja kursoriseksi, sillä (sosiaalisen) median roolista vallankumouksen ”johtajana” olisi lukenut mielellään enemmän. Tämä ongelma vaivaa kirjaa laajemminkin, sillä muutamaan sivuun on vaikea yhdistää analyysia johtajasta, poliittisesta järjestelmästä, historiallisesta tilanteesta sekä pamflettimaisuutta, jonka Brown itselleen tavoitteeksi esipuheessa asettaa.

Nimeltään ja tavoitteiltaan kunnianhimoinen kirja on lopulta 400 sivun läpijuoksu 1900- ja 2000-lukujen keskeisimmistä johtajista. Painopiste on toisen maailmansodan jälkeisissä johtajissa, joten analyysi poliittisesta johtajuudesta kaventuu pitkälti vain uusimman ajan (contemporary history, post-1945) johtajuuteen. Tavoite murtaa vahvan johtajuuden myytti tarkastelemalla ja kategorisoimalla suuri määrä erilaisia ja erilaisista järjestelmistä tulevia johtajia jää valitettavan vaillinaiseksi. Brown toki ansiokkaasti kyseenalaistaa sen, kuinka vahvoja johtajia historiaan isoilla kirjaimilla kirjoitetut nimet, kuten Ronald Reagan tai Konrad Adenauer, lopulta olivat, ja antaa ansaittua arvoa Attleen ja Suárezin kaltaisille konsensusjohtajille. Brown pyrkii esittämään johtajat huomioimalla eri valtioiden poliittisten järjestelmien erot. Liika on kuitenkin liikaa, sillä Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen esimerkkejä lukuun ottamatta järjestelmien esittely jää vajavaiseksi. Kirja vaatiikin pohjatietoja, muttei toisaalta tarjoa poliittiseen historiaan perehtyneille uutta.

Brownin idea ja aineisto olisivat riittäneet kokonaiseen kirjasarjaan, joten rajaus olisi tässä ollut tarpeen. Keskittyminen esimerkiksi samankaltaisten poliittisen järjestelmän valtioihin olisi voinut pelastaa lukijan hukkumasta nimiin ja hengästymästä matkalla. Tarkastelu poliittisista järjestelmistä käsin (esim. kaksipuoluejärjestelmät, liittovaltiomallit tai ”aidot” monipuoluejärjestelmät) olisi tuonut paremmin esille sen, mitä Brown pohjimmiltaan yrittää kirjallaan sanoa: vahva poliittinen johtaja on aina aikansa ja järjestelmänsä tuotos, tuottaja ja osa. Vahvakaan johtaja ei jää historiaan muutoksen, vallankumouksen tai reformin tuottajana ilman poliittisen järjestelmän tuomia mahdollisuuksia. Tai ilman tukijoita, joita löytyy aina myös autoritaarisilta johtajilta. Todellista, pitkäkestoista ja perustavaa muutosta haluavalta johtajalta vaaditaan yhteispelin taitoja. Konsensus, yhteistyö, kollegiaalinen arvostus ja henkilöjohtaminen ovat ominaisuuksia, joita esimerkiksi Margaret Thatcherilta ja Tony Blairilta puuttui.

The Myth of the Strong Leader on helppolukuinen, joten sitä voi suositella poliittisesta johtajuudesta kiinnostuneille. Lähihistoriaan perehtyneille se ei tuo uutta eikä mullistavaa tietoa. Brownin sanoma on kuitenkin hyvä muistutus vahvaa johtajuutta haikaileville ja konsensusta syyttäville: vahvinkaan johtaja ei pärjää yksin, eikä konsensus ole synonyymi heikkoudelle. Samoin niiden, joiden mielestä Venäjän järjestelmän voisi muuttaa syrjäyttämällä Vladimir Putinin, kannattaa kirja lukea. Asiat kun eivät politiikassakaan ole niin yksinkertaisia kuin henkilökeskeisestä historiakerronnasta voisi päätellä.

Julkaisu Brown: Vahvan johtajuuden myytti ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.