Primus inter pares – viisi tulokulmaa arkkipiispanvaaliin              

Kuva: Riku Kettunen / Flickr (CC BY-NC-ND 2.0)
Lukuaika: 7 min. 

Ensi kuussa olevan arkkipiispanvaalin ehdokasasettelu avaa useita vaikutuksiltaan kauaskantoisia valintoja: nouseeko kirkon johtohahmoksi perinteitä korostava säilyttäjä vai keskusteleva uudistaja, osallistava johtaja vai hierarkioita säilyttävä linjajohtaja?

Kevättalvella valitaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon 15. arkkipiispa. Prosessi on presidentinvaalin tapaan tarvittaessa kaksivaiheinen. Ensimmäinen kierros käydään 8.2., ja mikäli kukaan ehdokkaista ei saa puolta annetuista äänistä, järjestetään maaliskuun ensimmäisenä päivänä toinen kierros kahden eniten ääniä saaneen ehdokkaan kesken.

Vaalissa on mukana viisi ehdokasta: lähetysjohtaja, teologian tohtori Ville Auvinen, organisaation ja johtamisen yliopisto-opettaja, teologian tohtori Heli Inkinen, kansanedustaja, teologian tohtori Ilkka Kantola, Espoon hiippakunnan piispa, teologian tohtori Tapio Luoma ja Porvoon hiippakunnan piispa, dosentti Björn Vikström.

Arkkipiispa on kirkollisten tehtäviensä ohella huomattava yhteiskunnallinen vaikuttaja ja arvojohtaja.

Arkkipiispa on kirkollisten tehtäviensä ohella huomattava yhteiskunnallinen vaikuttaja ja arvojohtaja. Tämä on korostunut nykyisen arkkipiispa Kari Mäkisen kohdalla, kun hän on ottanut kantaa tasa-arvoisen avioliittolain ja nykyistä tasaisemman tulonjaon puolesta sekä luvannut kirkon suojelua kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille.

Näin arkkipiispan valinta herättää aina runsaasti kiinnostusta tiedotusvälineissä ja julkisessa keskustelussa. Tarkastelemme tässä arkkipiispan vaalia viidestä eri näkökulmasta, joilla kullakin on yhtymäkohtia myös politiikan tutkimukseen.

Edustuksellisuuden toteutuminen

Poliittisen edustuksellisuuden tarkasteluissa on perinteisesti tehty jaottelu kahteen eri edustuskäsitykseen. Deskriptiivinen edustus perustuu edustajan ja edustettavan vastaavuuteen ulkoisten ominaisuuksien suhteen. Substantiivisessa edustuksessa edustaja puolestaan profiloituu tietyille äänestäjäryhmille tärkeiden kysymysten ajajana.

Kysymys ulkoisesta edustuksesta on korostunut näissä vaaleissa erityisesti, koska mukana on ensimmäistä kertaa naisehdokas. Sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulmasta kirkko on huomattavasti muuta yhteiskuntaa jäljessä. Ero Ruotsiin, jossa useiden piispojen lisäksi myös arkkipiispa on nainen, on tältä osin ilmeinen.

Kysymys ulkoisesta edustuksesta on korostunut näissä vaaleissa erityisesti, koska mukana on ensimmäistä kertaa naisehdokas.

Kirkon sisäisestä tasa-arvovajeesta käytävä keskustelu on kiihtynyt piispa Irja Askolan eläkkeelle jäämisen ja #metoo-kampanjan myötä. Ainoana naisehdokkaana Inkinen on saanut tässä tilanteessa tiettyä ”kilpailuetua”. Esimerkiksi sanomalehti Karjalainen otti pääkirjoituksessaan avoimesti kantaa naisehdokkaan valitsemisen puolesta.

Toisaalta sukupuolta on käsitelty vaalikampanjan aikana jopa yllättävän stereotyyppisellä tavalla. Esimerkiksi Ylen Ykkösaamun keskustelussa käytettiin naispiispasta ilmaisuja ”naisellinen näkökulma” ja ”äidillinen”. Useassa tiedotusvälineessä on vertailtu ehdokkaita asiantuntijakommentaattoreiden silmin.

Nimenomaan naisehdokkaan esittelyn kohdalla asiantuntijakommentaattori on ehdokkaan ansioiden esittelyn tai kommentoinnin sijaan korostanut sitä, että piispan virka edellyttää paljon meriittejä, tai kertonut, ettei henkilökohtaisesti tunne ehdokkaan ansioita erityisen hyvin. Voidaankin pohtia, onko sukupuolittavilla valtarakenteilla tiedostettua tai tiedostamatonta vaikutusta joko haastattelutilanteissa tai toimituksellisissa ratkaisuissa.

Keskustelu ehdokkaan sukupuolesta ilmentää ulkoisen edustuksen nivoutumista syvempiin institutionaalisiin käytänteisiin ja valta-asemiin. Piispa on kirkon opin asiantuntija, joka sekä vaalii perinnettä että muokkaa sitä Raamatun tulkinnan pohjalta. Opillisen vallan käyttäminen on vahvasti keskittynyt sukupuolen mukaan, koska naispappeus on melko myöhäinen asia – Suomi oli tältä osin useita vuosikymmeniä naapurimaitaan jäljessä.

Näin on muodostunut tilanne, jossa kirkon opin ”omistaa” ulkoisilta ominaisuuksiltaan pitkälti samanlainen joukko kuin mikä on yliedustunut yhteiskunnan muissakin keskeisissä elimissä.

Naispapit ovat kylläkin suorittaneet melko ahkerasti kirkon johtotehtäviin vaadittavia tutkintoja, mutta eivät ole sijoittuneet niihin samassa suhteessa kuin miehet. Näin muodostuu väistämättä tilanne, jossa kirkon opin ”omistaa” ulkoisilta ominaisuuksiltaan pitkälti samanlainen joukko kuin mikä on yliedustunut yhteiskunnan muissakin keskeisissä elimissä.

Vinoumat deskriptiivisessä edustuksessa voivat heijastua substantiiviseen edustukseen eli siihen, miten opillisia kysymyksiä käsitellään. Tämä on olennainen kysymys legitimiteetin kannalta: miten hyvin kirkon ääntä käyttävien koetaan edustavan seurakuntalaisia?

Valintaulottuvuuksien jäsentyminen

Politiikan tutkimuksessa vasemmisto–oikeisto-jaottelua on usein pidetty erääntyyppisenä ”superulottuvuutena”, jonka pohjalta äänestäjien näkemykset jäsentyvät myös muissa kuin perinteisissä talouteen liittyvissä kysymyksissä. Toisaalta vasemmisto–oikeisto-ulottuvuuden hallitsevuutta on alettu myös lisääntyvässä määrin haastaa, ja esimerkiksi Suomessa on havaittavissa useita merkittäviä äänestäjiä jakavia linjoja.

Kirkkopoliittisessa kontekstissa vastaavan superakselin muodostaa konservatiivi–liberaali-jaottelu, jota on nostettu vahvasti esiin näissäkin vaaleissa. Jaottelua pidetään monesti ongelmallisena, mutta sen korostuminen julkisessa keskustelussa on luontevaa sikäli, että se vaikuttaa suhteellisen suoraviivaisesti jäsentyvältä ja sitä kautta helposti lähestyttävältä. Jaottelu nivoutuu erityisesti teologisiin ja opillisiin painotuksiin, jotka vaikuttavat esimerkiksi suhtautumisessa tasa-arvoiseen avioliittolakiin.

Kirkkopoliittisessa kontekstissa vastaavan vasemmisto–oikeisto-jaottelun superakselin muodostaa konservatiivi–liberaali-jaottelu.

Nyt käsillä olevista ehdokkaista Vikström, Inkinen ja Kantola kuuluvat uudistusmielisimpiin ehdokkaisiin. Luomaa pidetään keskitietä kulkevana, mutta konservatiivisille myönteisenä ehdokkaana, kun taas Auvinen edustaa konservatiivista linjaa.

Tämä jaottelu peittää kuitenkin alleen paitsi ulottuvuuden monimutkaisuuden myös muita potentiaalisesti tärkeitä ulottuvuuksia. Eräs tällainen on etenkin joidenkin herätysliikkeiden sisällä vahvana elävä usko–etiikka-jako eli kysymys siitä, missä määrin kirkon tulee puuttua yhteiskunnallisiin asioihin.

Nykyinen arkkipiispa on nostanut vahvasti esiin uskonnon arvoperustaa ja yhteiskunnallisia kysymyksiä, mikä on herättänyt myös vastareaktioita. Kirkollisessa lehdistössä on kyselty, nouseeko seuraavaksi arkkipiispaksi henkilö, joka onnistuu profiloitumaan erityisesti hengellisenä johtajana.

Jaottelu peittää kuitenkin alleen paitsi ulottuvuuden monimutkaisuuden myös muita potentiaalisesti tärkeitä ulottuvuuksia.

Ajatusta siitä, että hengellinen johtajuus olisi konservatiivisempien ehdokkaiden erityisvahvuus ja eettis-yhteiskunnalliset liberaalien, on kuitenkin vahvan yksinkertaistava: onhan konservatiiveilla selvästi omat eettis-yhteiskunnalliset mieliteemansa ja jokaisella liberaaliehdokkaaksi nimetyllä ammatillisen taustansa puolesta täysi osaaminen hengelliseen johtajuuteen.

Turun yliopistossa marraskuun lopulla järjestetyssä paneelissa ehdokkaita erotteli puolestaan suhtautuminen Suomelle omintakeiseen järjestelmään, jossa pappien kouluttaminen on keskitetty yliopistoihin.

Vaalitapa

Vaalien luonteesta riippumatta kysymys optimaalisesta vaalitavasta jakaa voimakkaasti näkemyksiä. Tältä osin keskeinen jännite muodostuu tasapainottelusta suhteellisuuden toteutumisen ja enemmistön tahdon riittävän huomioimisen välillä.

Arkkipiispan vaalien vaalitapaa uudistettiin viime vuoden elokuussa alueellisen suhteellisuuden parantamiseksi. Äänioikeus arkkipiispan vaalissa on arkkihiippakunnan papeilla ja lehtoreilla sekä seurakuntien valitsemilla maallikkovalitsijoilla.

Maallikkovalitsijoita on yhtä monta kuin hiippakunnan äänioikeutettuja pappeja ja lehtoreita eli 603. Äänivaltaisia ovat myös kaikki kirkolliskokousedustajat sekä hiippakuntavaltuustojen, tuomiokapitulien ja kirkkohallituksen jäsenet, jotka tulevat eri puolelta Suomea.

Kaikkiaan äänioikeus vaalissa on 1 525 henkilöllä. Äänestäjistä valtaosa tulee siten Varsinais-Suomesta, ja heistä merkittävässä roolissa ovat maallikot.

Maallikkoäänestäjien näkemyksistä on saatavilla vain vähän tietoa.

Nyt eri ehdokkaiden tukijoiksi ilmoittautuneista äänioikeutetuista valtaosa on papistoon kuuluvia. Maallikkoäänestäjien näkemyksistä on saatavilla vain vähän tietoa. Moni ei halua julkisesti asettua ehdokkaiden taakse tai ei vielä ole tehnyt valintaansa.

Vaalitavan uudistuksen yhteydessä on käyty keskustelua alueellisesta tasapuolisuudesta. Vähemmän debattia on käyty siitä, miten sisäisesti demokraattinen vaalitapa on ja millä tavoin arkkipiispanvaalin äänioikeutetut tosiasiassa edustavat kirkon koko jäsenistöä.

Kirkolla on noin neljä miljoonaa jäsentä, joista viime seurakuntavaaleissa äänesti 15,5 prosenttia. Kirkon päätöksentekoelimissä on vahva edustus herätysliikkeillä, joihin kuitenkin kuuluu korkeintaan muutamia satoja tuhansia jäseniä.

Kirkkoa on joskus sisältäpäinkin kritisoitu  yhteisöksi, jossa päätösvaltaa käyttää suppea aktiivisten joukko. Esimerkiksi Ruotsissa tilanne on toinen, kun suuri osa herätysliikkeistä sijoittuu kirkon ulkopuolelle.

Johtajuuskäsitykset

Puolueiden vaalimenestyksen on havaittu olevan tiiviisti yhteydessä puolueen puheenjohtajan suosioon, mikä osaltaan heijastaa yleistä politiikan henkilöitymiskehitystä. Äänestäjät tunnistavat hyvin eri puolueiden puheenjohtajat ja arvioivat heidän merkityksen kasvaneen oman äänestyspäätöksen kannalta. Syksyllä 2017 ilmestyneessä tutkimuksessa emeritusprofessori Heikki Paloheimo osoittaa presidentin vahvan valta-aseman tuella olevan Suomessa pitkä perinne.

Näkyvän johtajan kaapuun ilmapiirissä myös arkkipiispaehdokkaiden edustamat johtajuuskäsitykset saavat mahdollisesti aikaisempaa enemmän huomiota. Kirkossa johtajuus tiivistyy usein kyvyksi toimia yhdistäjänä kirkon sisällä.

Kirkossa johtajuus tiivistyy usein kyvyksi toimia yhdistäjänä kirkon sisällä.

Ykseys liittyy keskeisesti kirkon itseymmärrykseen, jossa tähdätään päämäärään “jotta olisimme yhtä”. Sisäisen yhdistämisen tarve konkretisoituu usein kysymykseksi rinnakkaisista avioliittokäsityksistä tai eriävästä suhtautumisesta naispappeuteen.

Olennainen ykseyteen ja kirkon olemukseen liittyvä kysymys arkkipiispaehdokkaille on, voiko kirkko pysyä koossa, mikäli sen sisällä elää rinnakkaisia teologioita suhteessa esimerkiksi tasa-arvoiseen avioliittoon vai pystytäänkö jokin näkemyksistä rajaamaan kirkon kannan ulkopuolelle. Arkkipiispaehdokas Luoma nostaa omissa kampanjamateriaaleissaan esiin paljon ykseyden tematiikkaa ja sitä, että johtajuudessa olennaista on ymmärtää ihmisverkostojen toimintaa ja pyrkiä kohti yhteistä hengellistä päämäärää.

Osa arkkipiispaehdokkaista rakentaa ykseyttä nostamalla esiin osallistavaan johtamiseen liittyviä kysymyksiä. Katsaus ehdokkaiden kampanjamateriaaleihin antaa käsityksen, että osallisuus on tärkeää ehdokkaista ainakin Vikströmille, joka hakee johtamistyyliinsä vertauskuvaa urheiluvalmentamisen puolelta, ja Inkiselle, joka peräänkuuluttaa osallistavaa johtamistyyliä ja on toiminut myös työnohjaajana ja valmentajana.

Onnistuvatko osallisuutta painottavat ehdokkaat nostamaan johtamistyylit vaalien laajemmaksi puheenaiheeksi?

Jaetusta johtajuudesta on keskusteltu kirkossa etenkin tasa-arvokysymysten yhteydessä. Syrjimättömyys ja täyden osallisuuden yhteisön rakentaminen ovat keskeisiä periaatteita myös vuonna 2013 hyväksytyssä Luterilaisen maailmanliiton linjauksessa sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta. On kiinnostavaa nähdä, onnistuvatko osallisuutta painottavat ehdokkaat nostamaan johtamistyylit vaalien laajemmaksi puheenaiheeksi.

Vaalikampanjointi

Salla-Maaria Laaksonen osoittaa väitöstutkimuksessaan, että yksittäisen toimijan mahdollisuudet hallita itsestään välittyvää viestiä ovat yhä kapeammat nykyisessä hybridissä mediamaisemassa, jossa perinteisen median tuottama materiaali sekoittuu verkkojulkisuudessa sosiaalisen median sisältöihin. Hybridisyys tekee myös vaalikampanjoinnista huomattavasti vaativampaa, sillä ehdokkaan on paitsi varmistettava näkyvyys useassa eri mediassa, myös muokattava viestinsä kunkin viestintäkanavan ominaispiirteisiin sopivaksi.

Sosiaalinen media on noussut yhä merkittävämmäksi keskustelualustaksi myös kirkollisissa vaaleissa.

Sosiaalinen media on noussut yhä merkittävämmäksi keskustelualustaksi myös kirkollisissa vaaleissa. Tämä lisää ehdokkaiden mahdollisuuksia olla välittömässä vuorovaikutuksessa äänestäjien ja muiden asiasta kiinnostuneiden kanssa.

Arkkipiispanvaalin kullakin ehdokkaalla on oma Facebook-sivunsa ja useimmilla myös Twitter-tili. Sosiaalisessa mediassa myös kuvallisen viestin merkitys korostuu. Ehdokkaat hyödyntävät maksettua mainontaa sosiaalisessa mediassa ja kuvaavat muun muassa kampanjavideoita, jolloin kandidaattien esiintymistaidot voivat tulla uudella tavalla esiin.

Samalla ehdokkaiden roolit median käyttäjinä ja sisällöntuottajina monipuolistuvat. Ensimmäistä kertaa arkkipiispaehdokkaita voi vertailla myös vaalikoneen avulla – ensimmäisenä maailmassa.

Kuukausi vaaliin

Lähestyvien arkkipiispanvaalien yksi ratkaiseva tekijä liittyy siihen, miten ehdokkaat onnistuvat vakuuttamaan äänestäjät kyvystään innostaa ihmiset kirkon perussanoman äärelle, puolustaa kirkon asemaa ja ylläpitää positiivista henkeä uudistuspaineiden kanssa kamppailevassa kirkossa. Tällä on myös vaikutusta siihen, mistä näkökulmista vaalit kehystyvät julkisuudessa ja laajemmassa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Ehdokasasettelu avaa useita vaikutuksiltaan kauaskantoisia valintoja: Nouseeko kirkon johtohahmoksi perinteitä korostava säilyttäjä vai keskusteleva uudistaja? Osallistava johtaja vai hierarkioita säilyttävä linjajohtaja? Miten tuleva arkkipiispa pyrkii ratkomaan ristiriitoja herättäviä kysymyksiä kirkon sisällä?

Ehdokasasettelu avaa useita vaikutuksiltaan kauaskantoisia valintoja.

Myös ehdokkaiden puoluetausta ja aiempi kokemus piispan tehtävästä voivat nousta tärkeiksi valintaperusteiksi. Suurimmilla puolueilla on seurakuntien päätöksenteossa omat ryhmittymänsä, millä saattaa olla jonkin verran vaikutusta ehdokkaiden kannatukseen.

Arkkipiispaehdokkaista kahdella on puoluepoliittinen tausta, Kantolalla SDP:n ja Auvisella kristillisdemokraattien riveistä.  Arkkipiispa on usein valittu olemassa olevien piispojen keskuudesta, koska piispan eri tehtävien tuntemisesta on katsottu olevan arkkipiispalle etua.

Joskin poikkeuksiakin on: Mäkistä edeltänyt Jukka Paarma oli Turun tuomiorovasti, ja Mikko Juva oli Helsingin yliopiston kansleri. Nyt ehdolla olevista Vikström, Luoma ja Kantola ovat ehtineet saada kokemusta piispan tehtävästä.

Arkkipiispan vaalilla on kuitenkin aina myös laajempi teologinen ja yhteiskunnallinen merkitys. Näiden vaalien osalta eräs tämäntyyppinen laajempi keskustelu liittyy postkoloniaalin tietoisuuden nousuun teologiassa. Piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen kannustaa kirkkoa sisäiseen keskusteluun siitä, miten luterilaisuuden painopisteen siirtyminen globaaliin etelään haastaa tavan määritellä teologiaa ja kirkon oppia myös Suomessa.

Näiden vaalien osalta eräs laajempi keskustelu liittyy postkoloniaalin tietoisuuden nousuun teologiassa.

Kristinusko on luonteeltaan laajenemaan pyrkivä ja globaali. Onkin kiinnostavaa nähdä, onko arkkipiispanvaalin äänestäjissä ryhmä, joka arvottaa ehdokkaita myös sillä perusteella, millainen ymmärrys heillä on kristinuskon globaalista ulottuvuudesta ja miten ehdokkaat omalla toiminnallaan ehkä toisivat Suomen kirkkoon myös globaalia ääntä.

Minna Mannert on helsinkiläinen TM ja mukana Heli Inkisen arkkipiispanvaalikampanjassa. Hanna Wass on akatemiatutkija ja yliopistonlehtori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Molemmat ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä, ja Mannert on evankelis-luterilaisen kirkon pappi ja pitkäaikainen seurakunnan luottamushenkilö.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*