Sipilä on ollut viime päivinä myrskyn silmässä Yleisradiolle lähettämiensä paimensähköpostien myötä. Ylen johdon päätös kieltää Sipilän Terrafame-rahoitukseen liittyvän jääviyskysymyksen jatkoselvittelyä on herättänyt ansaitusti voimakasta kritiikkiä.

Politiikan tutkijan näkökulmasta Sipilän kriittinen suhtautuminen länsimaiseen mediaperinteeseen on herättänyt vielä enemmän kysymyksiä. Kuten mediatutkija Anu Koivunen kirjoittaa: ”Sipilän loukkaantunut reaktio on yllättävä, koska Ylen uutinen oli varsin neutraali: normaalia journalismia, jossa tutkitaan ja läpivalaistaan vallanpitäjien erilaisia sidoksia.”

Aluksi Sipilä vaikutti olevan tuohtunut siitä, että Ylen jutussa oli “väärät tiedot”. Sen jälkeen Sipilä selitti suuttumustaan sillä, ettei toimittaja ollut antanut hänelle tarpeeksi aikaa vastata juttua koskevaan kommenttipyyntöön.

Lopulta ongelman ytimeksi paljastui, että hänen hyveellisyyttään edes epäillään. Kuten Sipilä asian muotoili: “Ylipäätään, että tällainen kytkös käy edes mielessä, kertoo enemmän kysyjästä.”

Juha Sipilän toimintatapoja ja suhtautumista on usein selitetty sillä, että hän on ensisijaisesti yritysjohtaja. Onhan hän itsekin vaatinut ”uudenlaisen tulosvastuun tuomista politiikkaan”.

Kristinusko on jättänyt perinnöksemme kaksi vallan paradigmaa.

Yritysoppeja yhteiskuntaan levittäneen uusliberalismin myötä poliittisen vallankäytön onkin sanottu alkaneen muistuttaa yhä enemmän taloutta. Ilmiön juuret ovat kuitenkin syvällä.

Kristinuskon poliittinen perintö

Italialaisen filosofin Giorgio Agambenin mukaan kristinusko on jättänyt perinnöksemme kaksi vallan paradigmaa: suvereniteettiin perustuvan poliittisen teologian ja jumalallisen taloudenhoidon.

Yksinkertaistaen edellinen viittaa päätökseen, perustavaan tekoon, kuten erityisesti Carl Schmitt on tuonut esille. Jälkimmäinen viittaa hallinnointiin. Samalla tavoin kuin talon isäntä voi jakaa valtaansa poikiensa kanssa menettämättä auktoriteettiaan, Jumala voi antaa taloudenhoitonsa Kristukselle.

Kaikkivaltias Isä hallitsee, mutta Poika huolehtii hänen tahtonsa toteutumisesta tapauskohtaisesti eli hallinnoi. Agamben on väittänyt, että kolminaisuusoppi onkin ennen muuta hallinnointimekanismi.

Paradigmat eroavat toisistaan yhtä paljon kuin polis, poliittinen yhteisö eroaa kodista, oikoksesta. Oikos (josta myös termi ekonomia juontaa juurensa) ei perustu demokraattiselle debatille tai läpinäkyvyydelle, vaan yksinvallalle ja välttämättömyydelle.

Kun yksityisestä eli ”kodin asioista” tulee julkista, sosiaalinen korvaa poliittisen.

Esimerkiksi Raamatun evankeliumeissa isännästä käytettävä kreikan termi oikodespotes on kuvaava: perheenpäällä on taloudessaan absoluuttinen valta, jota hän käyttää oman harkintansa mukaan. Hänen yläpuolellaan on vain Jumala.

Hannah Arendt on esittänyt Aristotelesta seuraten, että kun yksityisestä eli ”kodin asioista” tulee julkista, sosiaalinen korvaa poliittisen. Tämä tarkoittaa Arendtille inhimillisen vapauden radikaalia kaventumista.

Pääministeri Juha Sipilän reaktioita voidaan tulkita esimerkkinä taloudenhoitoparadigmasta. Uskonpuhdistaja Martti Luther tarjoaa oivan lukuavaimen, vaikka 1500-luvun maailma oli toki hyvin erilainen kuin 2010-luvun Suomi.

Isä, Poika ja Juha Sipilä

Blogissaan pääministeri Juha Sipilä totesi kestävänsä, että häntä itseään ”hakataan median puolelta”. Sitä Sipilä ei sen sijaan hyväksynyt, että pääministerin lapset ja sukulaiset ”vedetään lokaan” hänen aseman vuoksi.

Pelkästään ajatus, että hän olisi ollut vaikuttamassa Terrafamen rahoitukseen sukulaistensa hyödyksi, on Sipilälle mahdoton. ”Ei kävisi mielessäkään”, hän jatkoi.

Yleisradion toimittajalle lähettämissä sähköpostiviesteissään Juha Sipilä sanoi jutun olleen ”edesvastuuton” ja ”käsittämättömän kaukaa haettu”. Pyynnöistä huolimatta hän ei halunnut kommentoida sitä enää, koska ”vahinko oli tapahtunut”.

Sen sijaan pääministeri välitti toimittajalle saamaansa vihaista kansalaispalautetta ”näytteeksi siitä, mitä tarkoitushakuisilla jutuilla saadaan aikaan”. Sipilä myös pamautti, että hänen arvostuksensa Yleä kohtaan on ”nolla”. Hänen mukaansa oppositiota ei tarvita lainkaan, koska Yleisradio on vaalikauden aikana ollut niin puolueellinen.

Pääministeri Juha Sipilän suhtautumisessa valtaan kaikuvat luterilaisuuden perusopit.

Asian tiimoilta järjestämässään tiedotustilaisuudessa pääministeri selitti kiivasta sähköpostiviestittelyään seuraavasti: ”Myönnetään, että minulla oli tunteet liikaa mukana ja se johtui siitä, että kun perheeseen kohdistuu syytteitä, se menee ihon alle”, Sipilä totesi.

Pääministeri Juha Sipilän suhtautumisessa valtaan kaikuvat luterilaisuuden perusopit. Kuten suomalaisille on vuosisatojen ajan opetettu, esivalta on Jumalan asettama. Sen kautta toteutuu Jumalan maailmallinen hallinta, Martti Luther on määritellyt. Tässä ajattelussa ”isä” on keskeinen hahmo, maalliset isät ovat taivaallisen isän sijaisia.

Lutherin mukaan on olemassa kolmenlaisia isiä: niitä, joiden lihaa ja verta me olemme, toiseksi isäntiä ja kolmanneksi maan isiä. Lisäksi on Jumalan sanalla hallitsevat hengelliset isät.

Perhe on mallina kaikille tasoille, koska ”vanhempien esivalta-asemasta virtaa ja levittäytyy kaikki muu valta”. Esivaltaa on siis toteltava kuuliaisesti ja ”sydämensä halusta” kuin omaa isää.

Kunnioittaminen on jalompaa kuin rakkaus, koska siihen kuuluu rakkauden lisäksi myös ”majesteettiin kohdistuvaa kuuliaisuutta, nöyryyttä ja pelkoa”, Luther määritteli. Puupölkyn tai kiven kutsuminen isäksi ja äidiksi on sekin parempi kuin olla kokonaan ilman vanhempia, koska kuuliaisuus ja kunnioitus ärsyttävät ”kaikkia perkeleitä”. Jo ajatus isästä ja äidistä siis pitää houkutukset ja kapinahalut loitolla.

Esivaltaan on siis luotettava samalla tavoin kuin Jumalaan. ”Lapsien” on luotettava siihen, että maan isät ovat hyväntahtoisia ja oikeudenmukaisia – suuttuessaankin.

Hallitsijoiden puolestaan tulee olla tarvittaessa ankariakin. Esivalta vastaa toimistaan ainoastaan Jumalalle, jota ylistämään ja kunnioittamaan sen tulee kansalaisia kasvattaa. Nykysuomeksi ilmaistuna roolit ovat selkeät: poliitikot päättävät ja kansalaiset tottelevat.

Puhtain asein puhtaan asian puolesta

Juha Sipilä on korostanut Terrafame-tapauksen yhteydessä, että hänellä on asiaan liittyen puhdas omatunto. Tätä korostaakseen hän on itse pyytänyt oikeuskanslerilta selvityksen mahdollisesta esteellisyydestään.

Myös puhtaan omatunnon korostuksessa on jotain perin luterilaista. Luterilaisen opin mukaan usko riittää pelastukseen.

Teoilla ei voi ansaita armoa, mutta hyvien tekojen tulee seurata ”parannuksen hedelminä”. Toisin sanoen ihmisen sisäisen maailman ja toiminnan välillä on juopa. Teot eivät välttämättä kerro tekijänsä autuudentilasta mitään.

Luterilainen oppi on erittäin käyttökelpoinen. Esimerkiksi sota-aikana sillä perusteltiin aseisiin tarttumista. Kristityt voivat osallistua sotatoimiin, kunhan pitivät huolta, että sota ei raaista heidän omatuntoaan. Puhtain asein puhtaan asian puolesta, kuten C. G. E. Mannerheiminkin tunnuslauseessa sanotaan.

Myös poliitikon käsissä oppi taipuu tarvittaessa moneen. Se mahdollistaa sanojen ja konkreettisten tekojen täydellisen ristiriidan: lupauksista ei tarvitse seurata mitään, koska hyvä aikomus ratkaisee. Toisaalta, tekojen voidaan myös sanoa kertovan tekijästään kaiken – tilanne siis ratkaisee.

Juha Sipilä näyttää olevan perhettään leijonan lailla puolustava isä ja pääministeri puhtaalla omatunnolla. Hän on hyveellinen maan isä par excellence, sellainen, jota alamaisten tulee kunnioittaa ja arvostaa ”kalleimpana aarteena ja ihanimpana kalleutena maan päällä”, kuten Luther asian muotoili.

Ei siis ihme, että Sipilä toden teolla kimpaantui hänen toimintaansa ja motiiviensa puhtautta kyseenalaistaneille median edustajille! Demokratian kannalta kyseessä on kuitenkin huolestuttava suuntaus.

Kohti itämaista johtajakäsitystä?

Länsimaiseen valtioperinteeseen on sisäänrakennettu useita mekanismeja vallanpitäjien väärinkäytösten estämiseksi. Länsi-Euroopan itsevaltiaat eivät ole historiallisesti todella olleet, kuten Jukka Korpela kirjoittaa, ”kansalaiskeskustelua ja painovapautta tukeneita demokraatteja vaan Hobbesin Leviathan-hirviön ruumiillistumia”.

Vaikka yllä mainitun Martti Lutherinkin mielestä maalliset hallitsijat ovat usein konnista suurimpia, heitä on toteltava, koska he edustavat Jumalan valtaa maan päällä.

Länsimaisessa demokratiakäsityksessä poliittisten johtajien ei oleteta olevan luonnostaan hyveellisiä vaan toimivan yhteiskunnan edun mukaisesti siitä syystä, että oikeusvaltion instituutiot estävät väärinkäytökset.

Pierre Rosanvallonin mukaan demokratiaan kuuluva systemaattinen epäily takaa osaltaan sen, ettei edustuksellisuus muutu herruudeksi ja yhteinen hyvä yksityiseksi eduksi. Vaikka kritiikki kohdistuu myös demokratiaan itseensä esimerkiksi fasismin ja populismin muodossa, ilman epäilyä demokratia ei ole legitiimiä. Media eli neljäs valtiomahti eri muotoineen toteuttaa osaltaan tällaista julkisen valvojan roolia.

Lehdistö saa kyllä kirjoitella, mutta se ei ole vallan vahtikoira – se on sylikoira.

Jukka Korpelan mukaan itämainen valtiokäsitys puolestaan nojaa edelleen uskoon Jumalan armosta, mikä ruumiillistuu valtion hallitsijassa. Poliittinen johtaja on hyveellinen, koska hänet on nostettu korkeimpaan valta-asemaan, kansan ”isäksi”.

”Johtajan mielipiteen arvosteleminen on hyökkäys hänen takaamaansa turvaa ja rauhaa vastaan”, Korpela toteaa. Näin poliittisen toiminnan kritiikki näyttäytyy helposti henkilökohtaisena loukkauksena.

Pääministeri Sipilän poikkeuksellisen vahva reaktio siihen, että medialle ”tulee edes mieleen” tarkastella hänen toimintaansa hyvän hallinnon näkökulmasta, on linjassa Korpelan kuvaamaan itämaisen johtajakäsityksen kanssa. Lehdistö saa kyllä kirjoitella, mutta se ei ole vallan vahtikoira – se on sylikoira.

Tätä taustaa vasten ”uudenlainen” tulosvastuu ja yritysjohtamisen periaatteet eivät lopulta ole kovinkaan uusia asioita politiikassa. Vähän mutkia oikoen voidaan todeta, että uusliberalismi pukee vanhoja uskonnollisia käsityksiä tämän päivän kuosiin.

Valtiot ovat kuin yrityksiä ja yritykset kuin koteja. Päättäjät puolestaan ovat ”isäntiä” eli kaitselmuksen – siis markkinoiden – välikappaleita.

Juha Sipilä ei kuitenkaan yksin edusta uskonnosta kumpuavaa johtajakäsitystä länsimaissa. Esimerkiksi Italian Silvio Berlusconin ja Yhdysvaltojen Donald Trumpin poliittinen johtajuus on jännitteinen valistuksen oppien kanssa. Myös heidän poliittisessa puheessaan hallitsija edustaa totuutta ja auktoriteettia tavalla, joka haastaa julkisen, kriittisen järjenkäytön.

YTT Jouni Tilli tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä. Hän työskentelee Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.

Johanna Vuorelma on Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja. Vuorelma väittelee tohtoriksi tammikuussa Warwickin yliopiston politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitokselta.

Korjattu 2.12.2016 klo 20.50: Korvattu ”luottamus” ”arvostuksella” Ylen tekemän tarkennuksen mukaan.  

Julkaisu Pääministerin uskonnollinen johtajakäsitys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Susanna Hastin lukemana:

”Totuus on, että Euroopassa soditaan”, ulkoasianministeri Timo Soini (ps.) julisti dramaattisesti tammikuussa 2016. Kansainvälisen järjestyksen perusteet olivat kovan paineen alaisina. Kylmän sodan loppumisesta alkaneeksi luultu rauhantila oli osoittautunut utopiaksi.

Tarkastelen, miltä maailma näyttää ulkoministerin lasien lävitse. En ota kantaa esimerkiksi siihen, miten tai miksi Venäjä tai Yhdysvallat käyttävät suurvaltojen repertuaariin kuuluvia konstejaan. Sen sijaan keskityn ulkoministerimme kosmologiaan: minkälainen maailmanjärjestys hänellä on?

Minkälainen maailmanjärjestys Timo Soinilla on?

Sovellan Kenneth Burken klusterianalyysia Soinin kahteen puheeseen. Ne pidettiin Suomalaisen klubin ulkopoliittisessa illassa tammikuussa 2016 ja Pohjois-Kymen Paasikivi-Seuran 30-vuotisjuhlassa toukokuussa 2016. Ensin mainitun puheen keskiössä ovat Suomen suhteet Venäjään, jälkimmäisessä taas suhde Yhdysvaltoihin.

Matka maailmankatsomukseen alkaa tilastoimalla keskeisten termien ympärille ”kerääntyvät” merkitykset. Näin paljastuu, mitä avaintermit symboloivat. Sen jälkeen voidaan hahmotella niiden välisiä suhteita.

Lopuksi pohdin soinilaisen kosmologian suhdetta jatkosotaan, Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raporttiin sekä Venäjän ja Kiinan retoriikkaan. Artikkeli perustuu alkuvuodesta 2017 julkaistavaan perusporvarillista puhevaltaa käsittelevään teokseeni.

Politikointia ja häiriköintiä – Venäjä

Talousongelma. Ensimmäinen Venäjää määrittävä klusteri luo kuvan maasta talousongelmien tyyssijana. Venäjä ei ole hyödyntänyt mahdollisuuksiaan monipuolistaa talouttaan, ja maan työväestö ikääntyy. Venäjä ei ole pystynyt integroitumaan maailmantalouden rakenteisiin, ja sillä on suuria omia rakenteellisia ongelmia. Rupla on romahtanut, rahoitusongelmat riivaavat ja talous ”kipristelee syvän laman kourissa”.

Venäjän markkinat vaativat sinne pyrkiviltä yrityksiltä ”poikkeuksellista uskoa”, koska maan liiketoimintaympäristö on ”vaikeasti ennustettava”. Venäjän pitkäaikaiset rakenteelliset ongelmat ovat niin laajoja, että nimenomaan ne ovat maan talousongelmien tärkein syy, eivät esimerkiksi Euroopan unionin sille määräämät pakotteet.

Vastapakotteet sen sijaan ovat ”erityisen konkreettinen osa kielteistä vaikutusta”.  Venäjään liitetään ylipäätään huomattavan paljon kielteisiä ilmauksia ja kieltomuotoja. Itänaapurimme on haluton muuttumaan positiiviseen suuntaan, ja asiat tapahtuvat hitaasti.

Venäjä on kuin koulupihan kovanaama.

Politikoiva häirikkö. Venäjä on merkittävä mutta oikukas kansainvälinen toimija, joka janoaa ”tunnustusta suurvaltana”. Sen ”käytös on ollut arvaamatonta ja äkkinäistä”, se on tehnyt propagandaa lapsilla, puuttunut muiden sisäisiin asioihin ja käyttänyt pakolaiskriisiä painostuksessa.

Venäjä on kuin koulupihan kovanaama, joka paikkaa huonoa itsetuntoaan kiusaamalla pienempiään. Sen kanssa silti pärjää, jos sen saa kokemaan ”olevansa tasavertainen peluri”.

Suomen itänaapuri on myös ovela ja häikäilemätön politikoija: ”Venäjä ei epäröi käyttää aktiivisesti kaikkia suurvallan työkaluja politiikkansa välineinä”. Maa harrastaa ”voimapolitiikkaa”, se lisää ”sotilaallista aktiivisuuttaan”.

Ukrainan ja Krimin tapahtumien myötä Venäjä on myös rikkonut ”yhteisesti sovittuja periaatteita ja sääntöjä” ja livennyt pois ”yhteistyön ja kansainvälisten sääntöjen linjalta” ”laittomuuteen”. Se on ”pakottanut Yhdysvallat jälleen aktiivisemmaksi myös Euroopassa”.

Ja mikä huolestuttavinta, Venäjä on pyrkinyt ”horjuttamaan” koko ”kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää” sekä lisännyt ”epävarmuutta” puhumalla ”vahvojen valtioiden erivapauksista ja etupiireistä” ja arvostelemalla Naton toimintaa ilman ”asiallista pohjaa”. Samoin Venäjän EU:n energianpolitiikan kritiikillä ei ole perusteita.

Venäjän oma toiminta aiheuttaa sen sijaan ”huolta” ja ”huolestumista”. Venäjä näyttääkin ”haikailevan Neuvostoliiton valtapiiriä”, rakentavan ”uutta imperiumia” ja näin murentavan ”Euroopan turvallisuus-arkkitehtuuria”.

Häirikkö pelottelee myös kotona, kuten ”autoritaarisille” järjestelmille on tyypillistä. Lainsäädännön ja viranomaisten toiminnan seurauksena ”demokratia, oikeusvaltio ja kansalaisyhteiskunta eivät voi Venäjällä hyvin.”

Kameleontti. Venäjä ei kuitenkaan taivu ”yksioikoisiin selityksiin”. Se ei kaikesta huolimatta ole ”yhden miehen valtio”; maalla on ”monet kasvot”.

Venäjä on sisäisen muutoksen tilassa. Maassa käydään keskustelua siitä, mikä sen ”todellinen identiteetti on” ja kamppaillaan ”euraasialaisuuden” ja ”eurooppalaisuuden suuntaan kehittymisen” välillä. Uskontoakaan ei sovi unohtaa: ”ortodoksinen identiteetti ja sitä myötä kirkon asema on vahva”.

Venäjä ei kuitenkaan taivu ”yksioikoisiin selityksiin”.

Venäjän erityinen luonne vaatii ponnisteluja sitä ymmärtämään pyrkiviltä. EU ja Venäjä ymmärtävät ”huonosti” toisiaan ja tulkitsevat toistensa aikeita ”väärin”. Olisikin ”kyettävä näkemään toisemme edut sillä tavoin kuin toinen ne itse ymmärtää”, jotta asioista olisi mahdollista päästä sopuun.

Vakaus, kumppanuus ja kehitys – Yhdysvallat

Vakauttaja. Siinä missä Venäjä häiriköi ja aiheuttaa ongelmia, Yhdysvallat vakauttaa. Koska Euroopan turvallisuus on heikentynyt, Yhdysvaltojen ”läsnäolon merkitys vakauttavana tekijänä” on korostunut.

Erityisesti Itämeren alueella ”nykyisessä turvallisuustilanteessa” setä Samulin ”vahva läsnäolo luo vakautta ja lisää turvallisuutta”. Sen ”tasapainoa ja ongelmien ratkaisua tavoitteleva politiikka” on tervetullutta, koska Yhdysvaltojen keskeinen intressi eli ”mahdollisimman vakaa kansainvälinen tilanne” on ”keskinäisriippuvuuden” maailmassa myös Suomen etu.

Koko Euroopan turvallisuudelle ”elintärkeä” ”kansainvälinen avoin ja sääntöpohjainen järjestelmä” perustuu ”pitkälti Yhdysvaltain ja sen liittolaisten tukeen”. Itse asiassa koko ”kansainvälinen sääntöpohjainen järjestelmä on pitkälti Yhdysvaltain kädenjälkeä”. ”Liberaalin sääntöpohjaisen järjestelmän säilyttäminen” onkin Yhdysvaltojen perimmäinen tavoite.

”Yhteistyö” toistuu Soinin puheissa Yhdysvaltojen yhteydessä yli 30 kertaa.

Sitoutunut kumppani. Sitoutuminen ja kumppanuus ovat niin ikään keskeinen osa Yhdysvaltojen olemusta. Se on ”luonteva ja tärkeä kumppani”. Yhdysvallat on ”erittäin tärkeä kauppa- ja investointikumppani”, jonka toiminnassa korostuvat yhteistyö ja pitkäjänteisyys. Sana ”yhteistyö” toistuukin eri muodoissaan Soinin puheissa Yhdysvaltojen yhteydessä yli 30 kertaa.

Sitoutuminen toteutuu Naton kautta. Se on Euroopalle ja Suomelle korvaamaton: ”Yhdysvaltain sitoutuminen Euroopan turvallisuuteen Naton puitteissa on mahdollistanut pitkälti Euroopan demokratioiden keskinäisen yhteistyön ja integraation.” Nato ja Yhdysvallat ovat ”peruskiviä” ”kehikossa”, joka ”on pitkälti mahdollistanut laaja-alaisen turvallisuuden edistämisen”.

Yhdysvaltojen ”sitoutuminen Eurooppaan ja toiminta Natossa” olivat myös sen takeina, että ”Suomi saattoi kylmän sodan aikana vähitellen vahvistaa asemaansa Pohjoismaana, rakentaa kansainvälistä asemaansa puolueettomuuden suuntaan”.

Suomen asema ja turvallisuus riippuvatkin paljolti ”Yhdysvaltain sitoutumisesta Euroopan turvallisuuteen, Naton vahvuudesta ja liittokunnan vakaasta politiikasta”. Tästä seuraa, että ”ilman Yhdysvaltojen osallistumista ja johtajuutta merkittäviä kansainvälisiä ongelmia ei voida ratkaista”. Lisäturvaa tuo, että maan ”asevoimat ovat maailman suorituskykyisimpiä”.

Talousmoottori. Vakaan ja sitoutuneen kumppanin lisäksi Yhdysvallat on ”maailman merkittävin talous ja globaalin talouskasvun keskeinen moottori”. Sen ”vahva innovointi- ja uudistumiskyky sekä dynaaminen yritys- ja rahoitussektori” vievät taloutta eteenpäin muutoksista huolimatta.

Talousmahtiin liittyy myös läheinen suhde Euroopan unioniin. EU:n tiiviit taloussuhteet Yhdysvaltojen kanssa muodostavatkin ”transatlanttisen kumppanuuden selkärangan”.

Pohjoinen mallioppilas – Suomi

Lännen mallioppilas. Suomeen yhdistyvät ennen muuta kuuliaisuus ja asiallisuus: Suomi on ”ongelmaton, mutta kiinnostava maa”. Maa tunnetaan ”velkansa maksaneena ja vapautensa puolesta taistelleena”.

Suomi on ”tasa-arvoinen”, ”korkeasti koulutettu” ja ”innovatiivinen”. Se menee eteenpäin ja edistää demokratiaa, hyvää hallintoa, dialogia ja rauhantyötä. Suomen ”johdonmukainen linja” on rakentaa yhteistyötä.

Suomi kuuluu länteen. Sen takia ”jokin palanen historian ja yhteiskuntamme luonteen ymmärryksestä puuttuu, jos läntisyytemme ei ole kaikille itsestään selvää”.

Myös puolustuspolitiikkaa ohjaa läntinen virtaus, sillä ”Suomen kaikki keskeiset puolustusyhteistyökumppanit ovat läntisiä maita”. Maa ei siis ole pelkästään ”ulkopuolinen välittäjä” EU:n ja Venäjän välillä.

Euroopan unionin lisäksi läntisyys tarkoittaa yhteyttä Yhdysvaltoihin. Suomi on Yhdysvaltojen tavoin ”osa länsimaista yhteisöä, joka jakaa pitkälti samat arvot ja intressit”. Tämä ei saa unohtua: ajoittain ”pitää rohjeta sanoa ääneen ja yksiselitteisesti, että hyvät suhteet Yhdysvaltoihin ovat Suomelle erittäin tärkeät”.

Koska ”Yhdysvalloissa päättäjien prioriteetit” voivat muuttua, tilanteen tasalla täytyy kuitenkin pysyä. Suomella tulee olla ”ketteryyttä ja nopeutta tehdä omia aloitteita ja vastata Yhdysvaltojen esittämiin meitä kiinnostaviin aloitteisiin”.

Arktinen ja kansallinen aktiivi. Suomi edustaa aktiivisuutta ja arktisuutta. Suomi ”harjoittaa taitavaa ulkopolitiikkaa”. Sillä on ”pitkäaikainen ja aktiivinen puolustusyhteistyön” perinne Yhdysvaltojen kanssa. Suomi on ”aktiivisesti mukana kansainvälisissä kriisinhallintaoperaatioissa” ja todistaa näin ”halunsa ja kykynsä osallistua kansainväliseen vastuunkantoon”.

Suomi on ”aktiivinen alueellisessa yhteistyössä”. Suomella on myös ”kokemusta” Venäjän kanssa toimimisesta, Suomi vie ”selkeää viestiä” Venäjälle, jota se kaikesta huolimatta ”haluaa tukea”.

Aktiivisuus yhdistyy nimenomaan arktisuuteen, jonka kautta Suomi rakentaa siltoja idän ja lännen välillä. Suomi ”tarttui arktiseen yhteistyöhön heti, kun se kylmän sodan jälkeen tuli mahdolliseksi”. Suomen ”aloitteesta EU on luonut pohjoisen ulottuvuuden politiikan, johon Venäjä on saatu tasavertaisena kumppanina mukaan”.

”Arktiset kysymykset” ovat ”tärkeitä Venäjälle” ja Yhdysvalloille ”luonnollinen yhteistyöalue”. Ja toteaapa Soini Suomen ja Yhdysvaltojen olevan ”arktisesta vinkkelistä” suorastaan naapurimaita!

Pohjoisen kylmyys viilentää nokikkain olevien suurmaiden tunteita. Tällä tavoin mahdollinen ratkaisu suurvaltojen kiistelyyn löytyy kaukaa pohjoisesta. Kyseessä on mielenkiintoinen, konkreettinen geopoliittinen tapa löytää yhteinen sävel. Arktinen alue todella on kansainvälisen politiikan laboratorio, kuten Justiina Dahl on kirjoittanut.

Myös ”kansallinen etu” toistuu Suomen yhteydessä. Sen mukaan kehitetään taloudellisia ja poliittisia suhteita Yhdysvaltoihin sekä vahvistetaan ja monipuolistetaan ”transatlanttisia suhteita”. Suomen yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa ”lähtee kansallisista intresseistämme”. Suomi myös ”päättää itsenäisesti” turvallisuuspoliittisista ratkaisuistaan.

Näin ulkoministeri Soinin retoriikassa Venäjästä rakentuu kuva taloudellisten ongelmien riivaamana häirikkönä, jonka toiminta on äkkiväärää säntäilyä, mutta samalla myös epäilyttävää voimapolitiikkaa. Venäjän on siirryttävä henkisesti ja poliittisesti länteen, mikäli se haluaa tulla otetuksi vakavasti.

Yhdysvallat taas on luotettava ja sitoutunut kumppani, joka huokuu turvallisuutta ja luottamusta jo pelkällä läsnäolollaan. Siinä missä Venäjän ulkopolitiikka – asevoimista puhumattakaan – lisää jännitteitä, Yhdysvallat ja Nato levittävät vakautta myös armeijoillaan.

Yhdysvallar symboloi kaikkea sitä, mitä Venäjä ei ole.

Yhdysvallat on edistyksellinen, tasapainoinen ja demokraattinen. Se symboloi kaikkea sitä, mitä Venäjä ei ole.

Suomi sijoittuu näiden kahden maailmanpoliittisen voimatekijän väliin mielenkiintoisesti. Se on arvoiltaan ja politiikaltaan niin läntinen maa, että samankaltaisuus Yhdysvaltojen kanssa ja jaettujen etujen korostaminen saavat välillä suorastaan neuroottisia piirteitä. Kansalliset taloudelliset ja turvallisuuspoliittiset intressitkin toteutuvat nimenomaan Yhdysvaltojen ja Naton kautta.

Soinin Suomi-neito on geopolitiikkansa vanki.

Puheista syntyykin vaikutelma, että Suomi on ”johtajan” lemmikki, jonka pitää olla valmis heti reagoimaan sen tahdonilmauksiin. Soinin Suomi-neito tosin on geopolitiikkansa vanki: se haluaisi syleillä Yhdysvaltoja maantieteellisesti(kin) mutta on pakotettu nököttämään idän karhun kainalossa.

Raja railona aukeaa – soinilainen maailmanjärjestys

Ulkoministeri Timo Soinin maailmanjärjestyksessä lännessä ovat laki ja järjestys, idässä laittomuutta ja epäjärjestystä. Kyseessä on kosmologinen mytologia, jonka romanialaissyntyinen uskontotieteilijä Mircea Eliade on esittänyt olevan olennaista uskonnolliselle maailmankatsomukselle.

Lännessä ovat laki ja järjestys, idässä laittomuutta ja epäjärjestystä.

Pyhään ja maalliseen liittyy läheisesti järjestyksen (kosmos) ja epäjärjestyksen (kaaos) välinen tilallinen jännite. Kosmos on tunnettu ja asutettu tila, joka on järjestyksessä. Sitä ympäröivä kaaos taas on tuntematon, epämääräinen ja sekasortoinen alue. Siellä voi tapahtua mitä tahansa eriskummallista. Kosmoksessa taas sijaitsevat kaikki keskeiset paikat, se on yhteydessä pyhään.

Soini kytkeytyy siihen vuosisatoja vanhaan traditioon, jossa kosmos löytyy lännestä ja kaaos idästä.

Tässä ajattelussa Venäjä nähdään takapajuisena ja sekasortoisena. Sitä vastaan asettuu läntinen rationaalisuus, järjestys ja kehitys. Russofobiset stereotypiat olivat keskeisessä roolissa erityisesti 1800-luvun ja 1900-luvun rasistisessa ajattelussa sekä sotaretoriikassa, myös Suomessa.

Esimerkiksi jatkosodan alussa Kuopion piispa Eino Sormunen julisti monien muiden tavoin, että Suomen itäraja oli ”sekasorron ja oikeusjärjestyksen välinen raja”, jota oli vuosisatojen saatossa jouduttu puolustamaan asein monta kertaa. Sama tilanne oli edessä kesällä 1941:

”Monin verroin tärkeämpi tämä puolustustaistelu oli nyt, kun Venäjän jumalaton hallitus, painamalla onnettomat kansanjoukot entistä suurempaan orjuuteen ja kurjuuteen, oli kahden vuosikymmenen ajan keskittänyt laajan maan kaikki voimavarat suunnattomaan sotavarusteluun vyöryttääkseen laumansa yli Euroopan tuhoamaan ja hävittämään länsimaisen kulttuurin kaikki saavutukset. […] Olemassaolomme, lainalainen vapautemme ja oikeusjärjestyksemme eivät saa hukkua itämaisen alkukantaisuuden, valheellisuuden ja sairassieluisuuden hävittämis- ja kiduttamisvimman valtaan.”

Suomen ulkoministerin näkemys itänaapurista on siis melkoisen samanlainen kuin luterilaisen kirkkomme piispan käsitys Venäjästä jatkosodan hyökkäyksen käynnistyessä! Niin tuolloin kuin nyt Venäjän omaa kansaansa rääkkäävät barbaarit järkyttävät ”liberaalia kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää”.

Maailmanpolitiikalle löytyy tuttu ja turvallinen asetelma sekä vääjäämättömältä vaikuttava suunta.

Kun poliittiset jännitteet tai preferenssit muutetaan myytiksi, reetori pääsee liikkumaan historian ja mytologian välillä. Länsi ja Venäjä edustavat keskenään yhteensopimattomia ideoita. Kun taas kaaoksen ja sekasorron välisestä ristiriidasta tehdään historiallinen kertomus, maailmanpolitiikalle löytyy tuttu ja turvallinen asetelma sekä vääjäämättömältä vaikuttava suunta.

Samalla poliittiset valinnat näyttävät välttämättömyyksiltä. Sekasortoa vastaan täytyy käydä jatkuvaa kamppailua, kaaos joukkoineen voi iskeä milloin tahansa kuin varas yöllä.

Liturgian paluu?

Soinin puheissa näyttäisikin olevan kyse vuosisatoja vanhasta läntisestä geopoliittisesta rituaalista, jolla maailmaa pidetään järjestyksessä idän ja lännen jyrkällä dikotomialla. Soinin suomettumisen ajan mantrojen arvostelu saa tätä taustaa vasten varsin ironisen sävyn:

”Kylmän sodan aikainen tasapainoilu -liturgia alkoi elää myös omaa elämäänsä. Hämmästyksekseni se näkyy ajoittain edelleenkin puheena paikastamme idän ja lännen välissä ja vaikeudessa tunnustaa Yhdysvallat-suhteen merkitys.”

Soini ei juurikaan tasapainoile eikä esitä suomettunutta YYA-jargonia; hän liimaa Suomen tiukasti Yhdysvaltojen kylkeen sinne, missä läntisen kosmoksen keskus sijaitsee. Kylmän sodan liturgian sijaan Soinin retoriikka tosin muistuttaa vahvasti perinteistä sotaliturgiaa!

Ulkoministeri ei kuitenkaan missään nimessä ole yksin näkemystensä kanssa. Useiden poliitikkojen ja toimittajien lisäksi esimerkiksi syksyllä 2016 julkistettu Ulkopoliittisen instituutin raportti Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla myötäilee Soinin kosmologiaa ajoittain hämmentävän kuuliaisesti.

Sen mukaan Venäjä on ”epärationaalinen”, jonka demokratia on ohjattua ja jossa markkinamekanismit eivät pääse toimimaan vapaasti ja luomaan vakautta.

Venäjä on muuttunut, ja asian suhteen on hankala tehdä muuta kuin varautua pahimpaan.

Venäjä on myös vainoharhainen: se näkee ”yhteiset pelisäännöt sekä monitasoisen ja kaikille yhteisen turvallisuuden tuottamisen” lähinnä ”valheellisina kulisseina”.  Ulkopuolisten tahojen on vaikeaa vaikuttaa Venäjän politiikkaan ja toimintalogiikkaan.

Venäjä on muuttunut, ja asian suhteen on hankala tehdä muuta kuin varautua pahimpaan. Läntisen puolustusyhteistyön lisäksi Nato-option esillä pitämisen nähdäänkin olevan jo sinänsä tehokas vastavoima Venäjälle.

Suomen on varauduttava myös ”historiapoliittiseen hyväksikäyttöön”: Venäjä voi yrittää kyseenalaistaa Suomen itsenäisyyttä esimerkiksi ehdottamalla yhteistä satavuotisjuhlaa Suomen itsenäisyydelle ja Venäjän vallankumoukselle.

Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelu-uudistus ja kuntauudistuskin voivat synnyttää ”institutionaalisia aukkoja”, joita Venäjä kärkkyy. Lisäksi Venäjän ”informaatiovaikuttamisen” suhteen on oltava jatkuvassa valmiudessa.

Tällainen liturgia on omiaan tukemaan pelon politiikkaa, johon kuuluu olennaisesti viholliskuvien luominen kansalaisten varpaillaan pitämiseksi. Näyttääkin siltä, että itärajaa revitään jälleen railoksi kaksin käsin samalla, kun mielipiteitämme muokataan Nato-yhteensopiviksi. Sotilaallinen organisaatiohan tarvitsee aina vihollisia oikeuttaakseen olemassaolonsa.

Kun hyvä ja paha kamppailevat, rauhanomaista yhteiseloa on äärimmäisen vaikea kuvitella.

Tästä näkökulmasta aktiivinen liennytyspolitiikka, keskinäisriippuvuuden ulottaminen koskemaan myös Venäjää tai sen tavoitteiden oikeutetuiksi tunnustaminen eivät ole niitä tarkoituksenmukaisimpia linjauksia, kuten Erkki Tuomioja on osuvasti huomauttanut. Kun hyvä ja paha kamppailevat, rauhanomaista yhteiseloa on äärimmäisen vaikea kuvitella.

Lopuksi

Tähyily pimeyden sydämeen avartaa näköaloja. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov on huomauttanut käsityksen Venäjästä kansainvälisen järjestyksen järkyttäjänä olevan osa lännen propagandaa.

Se jättää huomiotta niin Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten kansainvälisten sopimusten rikkomiset kuin Naton itälaajentumisen. Tulkinta Venäjästä ”revisionistina” perustuu ”primitiiviseen logiikkaan”, jonka mukaan vain Yhdysvallat voi määrätä kansainvälisten asioiden tahdin:

”Tämän logiikan mukaan alkujaan George Orwellin muotoilema mutta nyt kansainvälisiin suhteisiin siirretty periaate kuuluu tähän tapaan: kaikki valtiot ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut valtiot ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Nykyiset kansainväliset suhteet ovat kuitenkin liian hienovarainen mekanismi yhden keskuksen hallittavaksi. Tämä käy ilmi Yhdysvaltojen väliintulojen seurauksista: Libyassa ei käytännössä ole valtiota lainkaan, Irak tasapainoilee hajoamisen partaalla ja niin edelleen.”

Lavrovin mukaan lännelle näyttää tuottavan vaikeuksia ymmärtää, ettei kansainvälisiä suhteita voi enää kehittää kylmän sodan mallin mukaisesti. Myös Tyynenmeren Aasiassa, Lähi-idässä, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa tapahtuvat kehityskulut on otettava huomioon.

Maailmanpolitiikan mahdit arvioivat toisiaan hämmästyttävän samankaltaisella retoriikalla.

Länsi ei näytä pääsevän yli siitä, ettei se enää yksin hallitse ihmiskunnan kohtaloa niin kuin se kuvitteli melkein 500 vuoden ajan. ”Siirtyminen kylmästä sodasta uuteen maailmanpoliittiseen järjestelmään on tuskallisempaa kuin oletettiin 20–25 vuotta sitten”, Lavrov on todennut.

Kiinan kommunistipuolueen lehti The People’s Daily puolestaan julkaisi syksyllä 2016 kolmen professorin näkökulmat. Heidän mukaansa Yhdysvallat on hanakka aiheuttamaan häiriöitä ja järkyttämään tasapainoa alueilla, joilla sillä on poliittisia tai taloudellisia intressejä. Yksi syy tähän on Yhdysvaltojen kokema ahdistus siitä, että sillä ei enää ole maailmanpolitiikassa yhtä hegemonista asemaa kuin aikaisemmin.

Yhdysvallat on vaihtanut tasapainottavan ja järjestystä ylläpitävän roolin häiriköintiin, jotta se pystyisi säilyttämään valtansa. Professoreiden mukaan taustalla on myös ”sotateollisen kompleksin” räjähdysmäisesti kasvanut vaikutusvalta eli juuri se, mistä Yhdysvaltain presidentti Dwight Eisenhower aikanaan 1960-luvun alussa varoitti maanmiehiään. Kiinan päättäjien tulee kuitenkin pyrkiä rakentavaan ratkaisuun Yhdysvaltojen kanssa ja luoda uudenlaiset suurvaltasuhteet.

Maailmanpolitiikan mahdit arvioivat toisiaan hämmästyttävän samankaltaisella retoriikalla, vaikka se, mikä maa häiritsee ja ei ole sinut itsensä sekä ympäristönsä kanssa, tietysti vaihtelee esittäjästä riippuen.

On syytä muistaa, että suurvallat idässä, lännessä, etelässä ja pohjoisessa yleensä toimivat tavalla, joka palvelee niiden omia intressejä. Ne ”häiriköivät” ja ”vakauttavat” tarpeidensa mukaan.

Ilman suhteellisuudentajua nämä seikat unohtuvat äkkiä. Seurauksena on helposti se, että yksipuolisesti kuviteltu tulevaisuus alkaa ohjata nykyhetkeä: viholliskuvia maalailevasta retoriikasta tulee itseään toteuttava ennuste.

YTT Jouni Tilli tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä. Hän työskentelee Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.

Julkaisu Liturgian paluu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomeen saapui vuoden 2015 aikana yli 32 000 turvapaikanhakijaa. Määrä sinänsä ei ole kovinkaan suuri vauraalle valtiolle, mutta kun edellisenä vuonna tulijoita oli vain hieman yli 3 600, jo aiemmin varsin lämmin maahanmuuttodebatti kuumeni kokonaan uusiin asteisiin.

Puolin ja toisin on provosoitu, kiehuttu, pöyristytty ja tultu tolkkuihinkin, kun keskustelu on roihahdellut eri suuntiin.

Tarkastelen, miten ja minkälaisin seurauksin maahanmuuttajat ja pakolaiset on konstruoitu kesän 2015 ja kesän 2016 välisenä aikana. En siis ota kantaa maahanmuuttoon ilmiönä tai arvioi maahanmuuttopolitiikkaa vaan analysoin, miten maahanmuuttajat on roolitettu viimeaikaisessa suomalaisessa poliittisessa draamassa.

Maahanmuuttajista puhutaan talous-, uhka- ja inhimillisen diskurssin puitteissa.

Pankki ei tietenkään tyhjene tälläkään kertaa, mutta esitän ajankohtaisia huomioita siitä, miten ja millä seurauksin maahamme saapuvia ihmisiä määritellään retorisesti.

Aineistonani ovat poliitikkojen julkiset tekstit eduskuntapuheista blogikirjoituksiin ja haastatteluihin. Teksti on tiivistelmä eri maiden maahanmuuttoretoriikkaa vertailevaa kokoomateosta varten valmistelemastani artikkelista.

Maahanmuuttajista puhutaan talous-, uhka- ja inhimillisen diskurssin puitteissa. Retorisesti olennaista on heidän potentiaaliinsa keskittyminen. Termejä ”maahanmuuttaja”, ”pakolainen” ja ”turvapaikanhakija” käytetään synonyymeinä, mikä näkyy myös omassa tekstissäni.

Talousdiskurssi

Talousdiskurssia määrittelee pitkälti myös Juha Sipilän hallituksen ohjelmaan kirjattu näkemys, jonka mukaan ”kantaväestön” ikääntymisestä johtuva huoltosuhteen heikkeneminen ja siitä seuraava julkisen talouden alijäämä muodostavat valtaisan ongelman. Tämän vuoksi maahanmuuttoon ja -muuttajiin suhtaudutaan positiivisesti.

Tuolloinen valtiovarainministeri Alexander Stubb totesi syksyllä 2015 maahanmuutosta olevan ”oikeasti hyötyä” ja käytti Ruotsia esimerkkinä, miten hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus on Suomea paremmalla pohjalla osittain juuri maahanmuuttopolitiikan ansiosta.

Myös opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen näki, että onnistunut kotoutuminen ja työllistyminen saattavat olla vastauksia ”huoltosuhteen haasteeseen” ja ”työmarkkinoiden kohtaanto-ongelmiin”.

Vastaavalla tavoin sisäministeri (nyk. valtiovarainministeri) Petteri Orpo korosti, että maahanmuuttajat ovat kaivattu mahdollisuus maan taloudelle. Työikäisen väestön vähenemisen vuoksi Suomi tarvitsee ”joko huomattavasti pidemmät työurat tai lisää maahanmuuttajia”.

Orpo julistikin olevansa valmis ”poikkeuksellisiin toimiin”. Maahanmuuttajien työllistämisessä on otettava kaikki keinot käyttöön – jopa palkkojen joustaminen alaspäin.

Talousdiskurssissa maahanmuuttajat joko pelastavat tai tuhoavat Suomen talouden.

Toimenpiteet ovat yhteensopivia työvoiman tarjonnan lisäämiseen ja työvoimakustannusten (käytännössä palkkojen) alentamiseen tähtäävän oikeistolaisen talouspolitiikan kanssa. Vähemmän yllättäen ministerin avaus kirvoittikin välittömästi kritiikkiä oppositiosta ja ammattiyhdistysliikkeestä, mutta myös hallituksen sisältä.

Talousdiskurssiin kuuluu myös kriittinen juonne. Siinä pakolaiset ja turvapaikanhakijat nähdään taakkana Suomen taloudelle, ei sen pelastajina. Heidän integroimisensa yhteiskuntaan tulee erittäin kalliiksi, ja kestää kauan ennen kuin he pystyvät tulemaan toimeen omillaan, ilman sosiaaliturvaa.

Toisin sanoen kestää liian kauan ennen kuin maahanmuuttajat alkavat hyödyttää maan taloutta.

Europarlamentaarikko Jussi Halla-aho sanoi Jotain rajaa -mielenosoituksessa lokakuussa 2015, että yli puolet Välimeren ylittäneistä ei ollut syyrialaisia pakolaisia, vaan työttömyyttä ja korruptiota paenneita irakilaisia ja somalialaisia.

Vaikka paremman elämän etsiminen on ymmärrettävää, se on ongelma, koska työtä ei ole tarpeeksi tarjolla, eikä hyvinvointivaltio kestä ”tällaista kuormitusta”:

”Meille kerrotaan, että tulijat korjaavat Suomen vääristyneen väestöpyramidin tai parantavat huoltosuhdetta. Sivulauseessa saatetaan muistaa mainita, että näin käy vain, jos he työllistyvät. Meillä on 25 vuoden hankala kokemus humanitaarisesta maahanmuutosta juuri näistä kyseisistä maista. Jos työttömyysaste tähän mennessä tulleiden joukossa on 70 prosenttia vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, uskooko joku vakavissaan, että Suomi pystyy taantuman keskellä integroimaan työmarkkinoilleen moninkertaisen määrän uusia tulijoita? Me emme usko siihen.”

Halla-aho ennusti vuoden 2015 aikana Suomeen saapuvan yli 50 000 pakolaista, jotka maksaisivat jo turvapaikanhakuprosessin aikana yli 500 miljoonaa euroa.

Myös kansanedustaja, kokoomuksen varapuheenjohtaja Janne Sankelo arvioi marraskuussa 2015 synkästi, että tuolloisen tahdin jatkuessa ”Suomen kestokyvyn raja tulee vastaan vuodessa”.

Talouspuheeseen kuuluu myös väite, jonka mukaan ilmiö ei ole spontaani, vaan kyse on bisneksestä. Kansanedustaja Wille Rydman (kok.) kirjoitti, että ”matkanjärjestäjät” tuntevat eurooppalaisen järjestelmän ja myyvät ”turvapakettimatkoja” sisältäen neuvoja, miten päästä mahdollisimman anteliaaseen kohdemaahan.

Talouspuheeseen kuuluu myös väite, jonka mukaan ilmiö ei ole spontaani, vaan kyse on bisneksestä.

Näkemyksen on tuonut esiin muun muassa presidentti Sauli Niinistö. Pakolaiset ovat siis ”asiakkaita”, joita ovelat ihmissalakuljettajat hyödyntävät liiketoiminnassaan – ja mikä pahinta, Suomen talouden kustannuksella.

Läheistä sukua yllä mainitulle näkemykselle on maahanmuuttajien motiivien epäily. Esimerkiksi perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalon mukaan vain noin 20 prosenttia tulijoista oli todella avun tarpeessa, loput olivat miehiä, joiden olisi pitänyt olla puolustamassa isänmaataan, kuten suomalaiset olisivat olleet.

Leikkausten keskellä ei voinut olla niin, että ”varoja kohdennetaan perusteettomasti maahan pyrkivien toimeentuloon”, Slunga-Poutsalo painotti. Sen vuoksi valepakolaiset eli “elintasosurffarit” on karkotettava välittömästi.

Talousdiskurssissa maahanmuuttajat joko pelastavat tai tuhoavat Suomen talouden. Ensin mainitussa tapauksessa he ovat välineitä edistää hallituksen talouspolitiikkaa.

Diskurssin ääripäät mahtuvat yhden ja saman hallituksen sisään.

Jälkimmäisessä puolestaan argumentti on päinvastainen: hyväuskoisuus ja ideologinen toiveajattelu estävät näkemästä sekä taloudelle aiheutuvia todellisia seurauksia että ilmiön taustalla olevan rikollisuuden. On erittäin mielenkiintoista, että diskurssin ääripäät mahtuvat yhden ja saman hallituksen sisään!

Maahanmuuttajat nähdään pitkälti yhtenäisenä joukkona sen pohjalta, mikä on heidän potentiaalinsa Suomen talouskasvulle ja hyvinvoinnille. Diskurssi on yltiöpragmaattinen: ihmisten liikkuminen tulee saada mahdollisimman nopeasti hallintaan, ja jos maahanmuuttajat eivät tuo taloudellista hyötyä mahdollisimman pian, heidän läsnäolonsa on tarpeetonta.

Uhkadiskurssi

Talouden lisäksi erilaiset uhkakuvat ja turvallistaminen ovat olleet näkyvästi esillä. Tästä hyvä esimerkki on tilanteen määritteleminen ”kansainvaellukseksi”. Analogian mukaisesti nyt kyseessä on samanlainen barbaarilaumojen vyöry, mikä aikanaan johti Rooman valtakunnan tuhoon.

Niin sanottujen maahanmuuttokriitikkojen lisäksi tällaista varsin perinteistä uhkaretoriikkaa on käyttänyt muun muassa tasavallan presidentti.

Eduskunnan avajaispuheessaan Sauli Niinistö sanoi ”maahanmuuttovirran” olevan pitkälti ”kansainvaellusta” eli ”muuta kuin välitöntä hätää pakenevaa”. Presidentin mukaan tämä haastaa koko läntisen demokratian kyvyn auttaa, mutta myös ”eurooppalaisuuden rakenteet”.

Niinistön määrittelemä eurooppalainen paradoksi liittyykin nimenomaan arvoihin. Eurooppa ei enää kestä ”hallitsematonta kansainvaellusta”, ja sen arvojärjestelmä romahtaa.

Kansainvaellusretoriikka on tasapainottelua taloudellisen huolen ja kulttuuristen uhkien välillä.

Presidentti Niinistön kansainvaellusretoriikka on tasapainottelua taloudellisen huolen ja kulttuuristen uhkien välillä. Eurooppaan saapuvien ihmisten määrä uhkaa järkyttää universaaleihin oikeuksiin, muun muassa liikkumisen vapauteen ja turvapaikanhakuun, perustuvaa järjestelmää.

Niinistöläinen paradoksi siis on, että ihmisoikeudet ovat tulossa liian kalliiksi. Rivien välistä viesti on myös se, että maahanmuuttajien arvot ovat yhteensopimattomia eurooppalaisten arvojen kanssa.

Kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen (ps.) puhe eduskunnassa puolestaan on esimerkki suorasukaisesta tavasta yhdistää turvallisuuteen ja identiteettiin liittyvät uhkakuvat biopolitiikan kanssa. Viitaten selvitykseen, jonka mukaan monilla pienillä paikkakunnilla on enemmän naimattomia miehiä kuin naisia, Hakkarainen julisti eduskunnassa:

”Täällä on 155 kuntaa, joissa on nuoria miehiä ja sukupuolijakauma epätasapainossa samalla tavalla kuin Kiinassa. No, tänne meidän keskellemme aletaan laittamaan lisää näitä miehiä, ja tulee näitä Ismailin jälkeläisiä, jotka ovat sotineet aina keskenään, eikä koskaan rauhaa tule. Se on mahdoton yhtälö — tulevaisuus tulee olemaan erittäin synkkä, jos tämä jatkuu. Sanoisin tähän, olen kerran aikaisemminkin puhunut siitä, että rajat kiinni, ja paras eriste islamisaatiolle on piikkilanka.”

Hakkaraisen retoriikassa maahanmuuttajilla – siis nuorilla arabi- ja muslimimiehillä – on muuttumaton, luonnollinen olemus, joka on peräisin heidän väitetyltä esi-isältään Ismaelilta.

Raamatullisen viittauksen mukaan nämä jälkeläiset ovat väistämättä Ismaelin kaltaisia eli kuin ”villiaaseja”, jotka ovat jatkuvasti sotajalalla kaikkia, jopa veljiään, vastaan. Tämän vuoksi rauhaa ei koskaan tule.

Uhkia korostavassa diskurssissa keskeistä on yhteensopimattomuus.

Maahanmuuttajat saavat väestöjakauman lopullisesti epätasapainoon. Ismaelin pojat varastavat suomalaiset lisääntymisikäiset naiset. Näin populaatio islamilaistuu.

Kyseessä on hieman salonkikelpoisempi versio retoriikasta, jossa maahanmuuttajat esitetään raiskaamiseen taipuvaisina. Hakkaraisen puheessa kiteytyy tapa essentialisoida (muslimi)maahanmuuttajat tavalla, jonka kansallissosialistit aikanaan kehittivät juutalaisten kohdalla huippuunsa – traagisine seurauksineen.

Uhkadiskurssissa maahanmuuttajat konstruoidaan potentiaalisena uhkana myös tavalla, jossa heillä on yllä mainittua passiivisempi rooli. Pariisin iskujen jälkimainingeissa vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki varoitti, että terroristit pyrkivät kylvämään vihaa, pelkoa ja sekasortoa sekä kääntämään eri ihmisryhmät toisiaan vastaan.

Terrori-iskut olivat hänen mukaansa Daeshin yrityksiä kääntää kantaväestö pakolaisia vastaan, hän julisti käyttäen ISIS-järjestöstä (sen omasta mielestä) halventavaa termiä.

Maahanmuutto ja sitä kautta kiristyvät jännitteet ovat tässä Daeshin ase Eurooppaa vastaan, maahanmuuttajat puolestaan sekä uhreja että välineitä, joiden kautta Euroopan yhtenäisyyttä ja turvallisuutta pyritään järkyttämään. Rajoitukset vapaudelle tai toisia vastaan kääntyminen ovatkin Arhinmäen mukaan osavoittoja terroristeille.

Maahanmuuttajat muodostavat sekä turvallisuus- että biopoliittisen uhan ”alkuperäiselle” väestölle.

Uhkia korostavassa diskurssissa keskeistä on yhteensopimattomuus. Maahanmuuttajien arvot ovat yhteensopimattomia eurooppalaisten ja siten myös suomalaisten arvojen kanssa. Maahanmuuttajat edustavat muuttumatonta, homogeenista islamia, joka on vastakohta eurooppalaiselle rationaalisuudelle.

Maahanmuuttajat muodostavat sekä turvallisuus- että biopoliittisen uhan ”alkuperäiselle” väestölle, koska he ovat sotaisia, alkukantaisia ja kiimaisia. Toisaalta he voivat myös tahtomattaan asettaa maan alttiiksi terrorismille.

On myös huomionarvoista, että myös tässä diskurssissa maahanmuuttajia kohdellaan massana. Heidät esitetään joko vaistojensa ohjaamana laumana tai epäilyttävän, sotaisan uskonnon välikappaleina.

Seurauksena on se, että näin moniulotteisen uhan torjumiseksi hyvinkin poikkeukselliset toimenpiteet vaikuttavat helposti oikeutetuilta, suorastaan välttämättömiltä.     

Inhimillinen diskurssi

Niin sanotussa inhimillisessä diskurssissa painotetaan pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden ahdinkoa sekä heidän oikeuksiaan. Toisaalta myös taloudelliset ja ideologiset näkökohdat ovat vahvasti esillä. Diskurssin edustajia ovat pääasiassa – mutta ei pelkästään – oppositiopuolueiden poliitikot.

Inhimillisessä diskurssissa turvapaikanhakijoiden ahdinko yhdistyy taloudellisiin näkökohtiin sekä kritiikkiin hallitusta kohtaan.

Vihreiden puheenjohtaja, kansanedustaja Ville Niinistö arvosteli hallituksen (kesäkuussa 2016 hyväksyttyä) aikomusta kiristää perheenyhdistämisen toimeentuloehtoa todeten sen olevan epäinhimillinen.

Vaikka maahanmuuttajat tekisivät parhaansa Suomen puolesta, heidän ei anneta olla läheistensä kanssa, mikä on Niinistön mukaan väärin. Hän sanoikin suoraan taustalla olevan maailmankatsomuksen eli ”impivaaralaisen populismin” olevan käsittämätön.

Hallituksen aikomukset ovat myös taloudellisesti vahingollisia, koska ne haittaavat maahan tulleiden työllistymistä ja integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Kyseessä oli ”epätoivoinen räpeltäminen” ja ylireagoiminen tavalla, jossa kaikki häviäisivät – Suomi menestyisi vain avoimena ja kansainvälisenä taloutena.

RKP:n tuolloinen puheenjohtaja Carl Haglund yhdisti niin ikään talouden inhimillisiin näkökohtiin. Hän arvosteli hallituksen aietta selvittää maahanmuuton kustannukset sekä leikata kehitysapua.

Välimerestä oli tulossa hautausmaa, mutta Suomi oli kääntämässä selkänsä kansainväliselle solidaarisuudelle. Hän julisti puolueensa sanoutuvan irti politiikasta, joka unohtaa maailman köyhimmät ja hädässä olevat.

Haglundin mukaan hallitus ei myöskään ilmeisesti ollut huomannut tutkimustietoa siitä, että ikääntyvä Suomi tarvitsee enemmän ihmisiä ”pelastaakseen hyvinvoinnin”. Hän jatkoi dramaattisesti:

”Jää mysteeriksi, kuinka onnistumme houkuttelemaan ihmisiä muuttamaan maahamme, kun Sipilä kavereineen seisoo rajalla ja liimaa hintalappuja otsaan. Ainakin minä välttelisin muuttamasta maahan, jossa rajan ylityksen jälkeen saat ensimmäisenä kuulla, kuinka paljon tulet maksamaan. Tähän johtaa perussuomalaisten yksinkertaistettu politiikka, kun he nyt ovat päässeet valtaan keskustan ja kokoomuksen avulla.”

Näin inhimillisessä diskurssissa turvapaikanhakijoiden ahdinko yhdistyy taloudellisiin näkökohtiin sekä kritiikkiin hallitusta kohtaan. Hallituksen toimet ovat epäinhimillisiä ja kääntyvät sen omien päämäärien vastaisiksi.

Nimenomaan perussuomalaisten ideologioineen nähdään olevan kyseisen politiikan taustalla – ovelat populistit ovat kietoneet hallituskumppanit pauloihinsa!

Myös debatissa käytettyjen käsitteiden soveltuvuutta kyseenalaistettiin.

Myös debatissa käytettyjen käsitteiden soveltuvuutta kyseenalaistettiin. Esimerkiksi Paavo Arhinmäen mukaan ilmiötä ei voinut kutsua kriisiksi; todellinen kriisi oli Syyriassa ja Irakissa. Hän myös huomautti, että noissa maissa nimenomaan nuoret miehet olivat haavoittuvassa asemassa ”Isiksen ja muiden karmivien ääriliikkeiden puristuksessa”.

”Ehkä nuorilla miehillä nähdään myös olevan parhaat mahdollisuudet selviytyä hengenvaarallisesta merimatkasta, tai ihmissalakuljettajien kynsistä. Heillä voi myös ajatella olevan parhaat edellytykset hankkia toimeentuloa ja auttaa taakse jääneitä. Hirvittävän monen nuoren miehen, naisen ja lapsen matka kuitenkin päättyy hukkumiskuolemaan Välimerellä.”

Näin nuoret maahanmuuttajamiehet ovatkin suorastaan sankareita, jotka asettavat henkensä alttiiksi pelastaakseen perheensä. Arhinmäki jatkoi, että ”laitonta turvapaikanhakijaa” ei ole olemassakaan, koska henkilöllisyystodistuksen puuttuminen ei vie oikeutta hakea turvapaikkaa.

SDP:n kansanedustaja Erkki Tuomioja puolestaan totesi, että suurin osa turvapaikanhakijoista toivoi pystyvänsä palaamaan takaisin rakentamaan omaa maataan heti, kun se olisi mahdollista.

Inhimillinen diskurssi ei noudattele hallitus–oppositio-jakolinjaa.

Jyrkästä politisoitumisesta huolimatta inhimillinen diskurssi ei noudattele hallitus–oppositio-jakolinjaa. Esimerkiksi Alexander Stubb, Juha Sipilä ja Sanni Grahn-Laasonen ovat painottaneet, että kriisin aiheuttamista ongelmista huolimatta maahanmuuttajien ihmisarvoa on kunnioitettava.

Toisaalta esimerkiksi oppositiopuolue kristillisdemokraattien Päivi Räsänen on korostanut inhimillisyyden lisäksi hallittavuutta.

Tässä diskurssissa maahanmuuttajat esitetään sekä hädänalaisina uhreina että läheisiään ja Suomea auttamaan pyrkivinä sankareina. Toisaalta tämä myös mahdollistaa maahanmuuttajien käyttämisen hallituspolitiikan kritisoimiseen.

Moraalisesti puhtoiset uhrit ja sankarit ovat tunnetusti poliittisesti käyttökelpoisia hahmoja.

Kaikki talouden ja tulevaisuuden ehdoilla?

Talous ja välineellistäminen ovat voimakkaasti läsnä jokaisessa tässä tarkastelluista diskursseista. Kun maahanmuuttajat harvoin nähdään aktiivisina toimijoina, näin tapahtuu pääasiassa taloudellisista lähtökohdista.

Tämä ei ole yllättävää ottaen huomioon velkahysterian, kilpailukyvyn korostamisen ja ylipäätään uusliberalismin hegemonian sekä sen, että maahanmuuttoa käsitellään taloustilanteen surkuttelun yhteydessä. Hallituksen kohdalla vastuu maan taloudesta on tietysti myös yksi käytännön syy.

Diskurssit elävät rinnakkain suomalaisten poliitikkojen retoriikassa. Joskus jopa kaikki kolme ovat läsnä yhdessä ja samassa tekstissä. Myös puolueiden sisällä on erilaisia painotuksia, eikä hallitus–oppositio-jako aina ole yksiselitteinen.

Talous ja välineellistäminen ovat voimakkaasti läsnä jokaisessa tässä tarkastelluista diskursseista.

Sen verran on kuitenkin yleistettävissä, että siinä missä positiivinen talouspuhe hallitsee oikeistohallituksen liberaalia siipeä, negatiivinen talousretoriikka sekä uhkakuvat ovat useimmiten konservatiivien ja perussuomalaisten heiniä.

Toisaalta myös oppositio politisoi maahanmuuttajia. Heitä käytetään innokkaasti hallituksen kritisoimiseen.

Kärjistäen voidaan todeta, että kun hallitus käyttää maahanmuuttajia talouspolitiikkansa legitimoimiseen, oppositio politikoi vetoamalla turvapaikanhakijoiden kärsimyksiin ja ihmisoikeuksiin. Erityisesti perussuomalaisten ideologia esitetään sekä epäinhimillisenä että taloudellisesti turmiollisena.

Retorisesti näkyvin keino on maahanmuuttajien potentiaaliin keskittyminen. Perinteisesti poliittinen puhe suuntautuu nimenomaan tulevaisuuteen neuvoen tai varoittaen.

Poliittinen puhe suuntautuu nimenomaan tulevaisuuteen neuvoen tai varoittaen.

Näin on myös Suomen tapauksessa: kaikissa diskursseissa maahanmuuttajat esitetään lähinnä siitä näkökulmasta, miten heidän potentiaalinsa tulee aktualisoitumaan – joko toivoen tai peläten.

Kenneth Burke on huomauttanut, että potentiaalisuuden ja aktuaalisuuden välinen jännite on retorisesti käyttökelpoinen. Koska taipumus voi yhtä hyvin jäädä toteutumatta, on todennäköistä, että kyseinen ilmiö ihmisineen pyritään saamaan hallintaan ja mahdollisimman ennustettavaksi.

Koska potentiaalisuus on toisaalta mahdollista tulkita myös vääjäämättömänä kehityskulkuna, sen pohjalta voidaan tehdä deterministisiä ja rasistisia määritelmiä niistä, joilla tuo potentiaali katsotaan olevan.

Molemmat lähestymistavat ovat osa suomalaista poliittista puhetta maahanmuuttajista. Ihmisiä puetaan retorisesti paljolti sillä perusteella, mitä väitettyjä hyötyjä ja haittoja heistä on maan tai oman puolueen menestykselle. Kun tulevaisuus riippuu maahanmuutosta, hädänalaisten nykyhetken tarpeet jäävät helposti vähälle huomiolle.

Kaiken kaikkiaan maahanmuuton yhteydessä Immanuel Kantin vaatimus välttää ihmisten kohtelemista välineinä näyttää olevan poliitikkojemme retoriikassa varsin pienessä roolissa.

YTT Jouni Tilli tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä.

Julkaisu Talousapuja, elintasosurffareita ja Ismaelin jälkeläisiä – maahanmuuttajat poliittisessa retoriikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Saarna käsitteli instituutioiden merkitystä, maahanmuuttoa sekä vallankäyttöä ylpeyden ja nöyryyden välisen jännitteen kautta. Kantavaksi teemaksi nousi poliitikkojen vastuu ja mielenmuutos edellä mainittujen aiheiden suhteen.

Analysoin avajaissaarnaa erityisesti kolmen seikan suhteen. Mitä yhdistetään ja mitä asetetaan vastakkain? Minkälaiseen muutokseen yleisöä kutsutaan näiden pohjalta? Aluksi esitän muutamia huomioita saarnaretoriikasta ja valtiopäiväsaarnojen roolista.

Valtiopäiväsaarna – kirkon ja valtion kädenlyönti

Saarna ei ole tavanomaista suostuttelua, vaan julistusta. Siinä Jumala itse puhuu saarnaajan kautta (ks. 2 Kor. 5:20). Sana ei kuitenkaan siirry ajatuksen voimalla yleisön mieliin; pyhä henki tarvitsee reetorin apua. Retoriikantaito on siis olennaista myös papeille, mitä Augustinuskin aikanaan korosti.

Saarnassa luodaan vastakkainasettelu tai ristiriita, josta selvitään Raamatun eväiden avulla. Näin syntisiä paimennetaan kohti katumusta ja parannusta.

Oman retorisen haasteensa muodostaakin se, miten pappi onnistuu luomaan tietoisuutta juuri niistä synneistä, joista hän samalla tarjoaa tien parannukseen. Miten pelästyttää ja lohduttaa uskottavasti samassa puheessa?

Saarnan on seurattava aikaansa, koska Raamatun maailma ei ole nyky-yleisölle välttämättä kovinkaan tuttu. Esimerkiksi juuri valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksessa voi olla päättäjiä, jotka ovat kirkossa ainoan kerran vuodessa. Koska uskonnollinen kieli muodostuu helposti ulossulkevaksi, papin on oltava huolellinen, jottei hän etäännytä laumaansa.

Valtiopäivien avajaissaarnat eivät ole mitä tahansa sananrieskaa. Niiden perinteinen poliittinen tarkoitus on ollut ylläpitää kansakunnan yhtenäisyyttä ja pönkittää esivaltaa. Näin avajaissaarnoissa kiteytyi luterilainen poliittinen teologia: Raamattu, kirkko ja valtio puhuivat yhdellä suulla.

Nykyään tilanne on monilta osin erilainen. Esivalta ei kontrolloi pappien saarnoja. Lainsäädäntö on pitkälti maallistunut, ja valtiokirkkokin on muuttunut kansankirkoksi autonomisine kirkolliskokouksineen jo kauan sitten. Poliittinen kulttuuri moniäänistyy jatkuvasti.

Toisaalta kirkon ja valtion välinen napanuora ei ole täysin katkennut – siitä kertoo jo valtiopäivien avajaisjumalanpalvelus itsessään. Kyseessä on papille yhä poikkeuksellinen tilaisuus saada valtion ja kirkon eliitin huomio. Haaste on toisaalta siinä, miten rakentaa yhtenäisyyttä, tukea esivaltaa ja nuhdella päättäjiä vakuuttavasti 2010-luvun tilanteessa.

Kun rakenteet romahtavat, pahuus saa vallan

Vuoden 2016 valtiopäivien avajaissaarnan pohjana ovat Jeesuksen sanat, joiden mukaan hänen seuraajiensa keskuudessa mahtavat eivät saa pitää kansoja valtansa alla. ”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisen palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja”, hän vannottaa Matteuksen evankeliumissa.

Kyseessä on versio Raamatussa usein esiintyvästä peilirakenteesta (chiasmus), jossa tekstin elementit toistuvat päinvastaisessa järjestyksessä – ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi. Kiasmi symboloi myös parannuksen aikaansaamaa mielenmuutosta. Sen avulla piispa Jari Jolkkonen virittää saarnansa jännitteen ylpeyden ja nöyryyden välille.

Ensimmäiseksi nöyryys yhdistyy myönteiseen tulkintaan instituutioiden ja rakenteiden merkityksestä. Hän kysyy purevasti:

Nykyaikana on tapana korostaa, kuinka instituutioiden merkitys on heikentynyt. Valtio, viranomainen, virasto ja lainkunnioitus kuulostavat monien korvaan jähmeältä ja vanhanaikaiselta. On oikein, että pyrimme kaikin voimin vahvistamaan kansalaisten osallisuutta oman elämänsä järjestämisessä. Mutta millä perusteella instituutioiden heikentyminen olisi automaattisesti siunaus?

Vaikka piispa myöntää henkilökohtaisen vastuun tärkeyden, erityisen painavan arvostelun kohteeksi joutuu ideologinen rakenteiden purkaminen. Valtion vakiintuneet instituutiot ylläpitävät luottamusta ja turvallisuutta, piispa painottaa. Ne ovat tärkeitä niin vaikeina aikoina kuin arkielämässäkin.

Instituutiot eduskunnasta, poliisista ja vapaasta lehdistöstä sosiaali- ja terveyspalveluihin ja aina kirkkoon asti ovat toimivan yhteiskunnan selkäranka. Jäisellä kadulla kaatunut tietää saavansa ammattitaitoista apua, lapset saavat opiskella ”kaduilla vetelehtimisen” sijaan ja ”kun vanhempasi haurastuu, hänelle on paikka seniorikodissa”, piispa maalaa tunteisiin vetoavasti. Lisäksi vakiintuneet ja toimivat instituutiot luovat edellytyksiä yrityselämälle ja järjestötoiminnalle.

Näin positiivinen julkilausuttu näkökulma on melkoisen poikkeuksellinen viime aikojen suomalaisessa poliittisessa keskustelussa. Hyvin usein hyvinvointivaltion rakenteiden keventämistä ja jopa purkamista on vaadittu nimenomaan sen vuoksi, että ne estävät talouden elpymisen ja luovat suoranaisen pahoinvointiyhteiskunnan.

Instituutioilla on myös moraalinen tehtävä ”padota pahuutta”. Piispa Jolkkonen muistuttaa yleisöään yhdestä luterilaisuuden perusopeista: ”Jokainen meistä on Jumalan kuva ja siksi mittaamattoman arvokas. Mutta samalla me kaikki kannamme myös lankeemuksen haavoja.”

Ihminen on siis samaan aikaan vanhurskas ja syntinen. Syntisyys ilmenee omaneduntavoitteluna sekä toisten ihmisten ja luomakunnan alistamisena oman hyödyn välikappaleeksi.

Vakiintuneet rakenteet ovat se, mikä pidättää tällaisen pahuuden (ks. 2 Tess. 2: 6–7). Ilman niitä ”ihmisluontoon kietoutunut itsekkyys” saa vallan. Niitä tarvitaan suojelemaan heikoimpia, ylläpitämään luottamusta ja järjestystä, luomaan puitteita sekä rankaisemaan pahantekijöitä.

Luterilaisen tradition mukaisesti instituutiot ovat olennainen osa Jumalan maailmanhallintaa, joka tapahtuu yhtä aikaa sekä maallisen että hengellisen ”regimentin” kautta. Näin luterilaisen poliittisen teologian perinne yhdistyy vuoden 2016 Suomeen.

Jolkkosen saarnassa instituutioille annetaan inhimillinen, taloudellinen ja moraalinen merkitys. Ne ovat edelleen itsessään arvokkaita.

Avataanko kolkuttaville?

Valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksen saarnassa positiivinen käsitys yhteiskunnan rakenteista yhdistyy kiinnostavasti turvapaikanhakijoihin. Piispa Jolkkosen mukaan siellä, missä ”perimmäiset instituutiot ovat romahtaneet”, kaikenlainen piilossa oleva pahuus on päässyt valtaan kylvämään tuhoa. Kuten tapahtumat maailmalla osoittavat, turvallinen ja luotettava esivalta ei ole itsestäänselvyys:

Maamme porteilla kolkuttaa ennen näkemätön määrä turvapaikanhakijoita. He tulevat maista, joissa perinteiset instituutiot, kuten valtio, oikeuslaitos ja vapaa lehdistö, ovat romahtaneet. Romahdusta ei ole seurannut leppoisa kansalaisyhteiskunta, vaan kaaos ja kaikkien sota kaikkia vastaan. Siitä kärsii jokainen, mutta erityisesti kaikkein heikoimmat.

Piispan retoriikassa turvapaikanhakijat eivät ole motiiveiltaan epäilyttäviä; he ovat uhreja. Thomas Hobbesin tunnetun sitaatin avulla piispa vahvistaa alussa luomaansa kuvaa: Lähi-idän tilanne kertoo, että ihminen on ihmiselle susi, ja ilman instituutioita ihmiset taantuvat pian karuun luonnontilaan.

Siellä filosofinen ja teologinen metafora on tullut lihaksi. Tuota kaaosta pakeneville porttejamme kolkuttaville on avattava, kuten Jeesus vuorisaarnassaan opettaa.

Tässä yhteydessä piispa Jolkkonen muistelee, miten hän vieraili virkamatkallaan Israelin ja Syyrian rajalla. Syyrian puoleisesta rajakaupungista oli kantautunut ”tykistön kuminaa ja konekiväärien rätinää”.

”Entisenä sotilaspappina olen tottunut kaikenlaiseen paukkeeseen. Mutta nuo asutuksen keskeltä, siis lasten, naisten ja vanhusten keskeltä kantautuneet tappamisen äänet särkivät sydämen”, piispa jatkaa liikuttavasti.

Tunteisiin vetoava, omakohtainen esimerkki on vaikuttava retorinen keino. Se helpottaa samastumista sekä vahvistaa puhujan uskottavuutta.

Lasten, naisten ja vanhusten kärsimysten esiintuominen on tehokasta. Sotilaspapit ovat joutuneet kestämään ”pauketta”, mutta turvapaikanhakijoiden kohdalla kyseessä ovat ”tappamisen äänet”.

Kuten Aristoteles korostaa, yleisössä herättää yleensä suuttumusta, jos väheksyntä kohdistuu ihmisiin, joita on häpeällistä olla puolustamatta, kuten juuri ikäihmisiin, naisiin tai lapsiin. Piispa siis implikoi, että ärtymyksen tulisi kohdistua nimenomaan niihin, jotka syyllistävät turvapaikanhakijoita!

On myös erittäin merkittävää, että piispallisessa retoriikassa turvapaikanhakijat eivät ole ”kansainvaellusta”, ”virtaa” tai ”aaltoa”. Sen sijaan kyseessä ovat hädänalaiset ihmiset, joiden ongelmat eivät johdu esimerkiksi islamista vaan siitä, että yhteiskunnan kivijalat ovat murentuneet. Toisaalta on huomioitava, että Jolkkonen ei käytä maahanmuuttajat-yläkäsitettä, vaan puhuu nimenomaan turvapaikanhakijoista.

Samalla piispa sivaltaa verbaalisella ruoskallaan Soldiers of Odinia ja muita vastaavia ryhmittymiä. Hän painottaa, että toimivien instituutioiden yhteiskunnassa ”yleistä järjestystä pitävät yllä poliisit, eivät käsi nyrkissä ja pesäpallomaila kourassa kuljeskelevat katupartiot”. Kohdan voi myös nähdä keinoksi kiinnittää huomiota poliisin resurssipulaan.

Turvapaikanhakijoiden kotimaiden olosuhteiden sekä Suomen nykytilanteen käsittely voidaan nähdä varoituksena siitä, mihin hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseksi naamioidut hysteeriset ”norminpurkutalkoot” voivat pahimmillaan johtaa. Rakenteita ei pidä purkaa purkamisen vuoksi, sillä kaaos valtaa niiden paikan nopeasti.

Koska jokainen on perisynnin tahraama, mikä tahansa kansa- tai yhteiskunta sortuu kaaokseen ilman toimivia valtiorakenteita.

Lupa nöyrtyä – poliitikot Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa

Piispa Jolkkosen retoriikassa poliitikkojen tulee olla palvelijoita. Hän julistaa, että vakiintuneet instituutiot eivät ole itsestäänselvyyksiä, ja sen vuoksi niiden eteen täytyy nähdä vaivaa. Tähän ”palvelustehtävään” vallanpitäjät on kutsuttu.

Tähän heitä tarvitaan nyt kipeämmin kuin pitkiin aikoihin. Yhteiskunnan selkäranka ansaitsee arvoisensa sielun:

Instituutiot voivat olla vahvoja ja toimivia vain, kun niiden palveluksessa toimii hyveellisiä johtajia, niin päättäjiä kuin virkamiehiä. Hyveellisyys ei tarkoita kaikkitietävyyttä tai täydellisyyttä. Mistä sitten on kyse? Millaisiin hyveisiin Jumalan sanan meitä tänään kutsuu ja rohkaisee?

Nämä hyveet ovat kutsumustietoisuus, nöyryys ja suurisieluisuus. Poliitikko muistuttaa Jeesusta siinä, että myös hänen täytyy ymmärtää olevansa itseään suuremmalla asialla.

Kutsumusajattelu on keskeinen osa luterilaista teologiaa: maalliset tehtävät ja asemat ovat kaikki samanarvoisia siinä suhteessa, että niiden kautta osallistutaan Jumalan työhön ja toimitaan lähimmäisten hyväksi.

Piispan mukaan myös päättäjillä on lupa ajatella olevansa ”hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa”, koska Jumala on kutsunut heidät työtovereikseen. Näin Kuopion piispa alleviivaa poliitikkojen tehtävän tärkeyttä yhdistämällä kekseliäästi Jeesuksen opetuksen ja James Bondin!

Tietoisuus jalosta kutsumuksesta ei kuitenkaan saa johtaa mielivaltaan eikä ylemmyydentuntoon, vaan päinvastoin nöyryyteen. ”Jeesuksen opetuksen kanssa sopii hyvin yhteen se, että Suomessa valtioneuvoston jäsen on saanut arvokkaan nimensä latinan sanasta minister, palvelija”, Jari Jolkkonen korostaa.

Nöyryyden vastinpariksi puolestaan tarvitaan suurisieluisuutta. Suurisieluinen johtaja ei takerru turhanpäiväisyyksiin, vaan suuntautuu kohti suuria, arvokkaita tavoitteita, piispa evästää poliittista eliittiä.

Jolkkonen jatkaa, että tällainen johtaja etsii kokonaisetua yhteistyössä, ei keinoja vastustajan nitistämiseksi. Hän pyrkii ymmärtämään myös eri mieltä olevia, eikä ”ei alennu sosiaalisessa mediassa vellovaan mustamaalaukseen, turpakäräjöintiin ja jonninjoutavaan meurakointiin”.

Avajaissaarnan retoriikassa Vanhan testamentin kuningas Salomo nostetaan malliksi, jota kohti myös suomalaisten poliitikkojen tulee pyrkiä. Salomo sai pyytää Jumalalta, mitä halusi. Rikkauden ja kunnian sijaan hän pyysi viisautta hoitaa hänelle annettu tehtävä hallita kansaa.

Salomo ymmärsi tarvitsevansa Jumalan apua. Toisaalta hän oli suurisieluinen tavoitellessaan arvokkaita asioita, suuren kansan johtamista oikeudenmukaisesti. Piispan mukaan opetus on edelleen ajankohtainen. Johtajalla on yhä lupa nöyrtyä Jumalan puoleen.

Salomon avulla kerrottu viesti on selkeä. Kutsumustietoisista, nöyristä ja suurisieluisista poliitikoista on nykyään puutetta. Ylpeiden, pikkumaisten ja riidanhaluisten johtajien tulisi katua ja tehdä parannus eli muuttua ylimyksistä kansan palvelijoiksi, hyveellisiksi johtajiksi.

Näin piispa Jolkkonen ottaa Martti Lutherinkin saarnaajalle hyväksymän poliittisen roolin ja ojentaa vallanpitäjille peilin: olemmeko me ylpeydellämme viemässä koko Suomea kohti sekasortoa? Olemmeko me heittämässä heikoimpia susille? Mikä on meidän vastuumme rapautuvasta luottamuksesta ja poliittisen keskustelun tulehtumisesta?

Hyveellisen johtajan ominaisuudet ovat sen verran abstraktit, että yleisöön ei synny niiden pohjalta jakolinjoja. Kaikki vallankäyttäjät voivat tuntea piston omassatunnossaan siitä, että he ovat unohtaneet, mitä varten esivalta instituutioineen on olemassa ja kenen palveluksessa he oikein ovat.

Samalla piispa myös asemoi kirkon ”kansan” puolelle poliittista eliittiä vastaan: kansankirkko on osa kaaosta patoavaa ja turvallisuutta luovaa yhteiskuntajärjestystä. Tätä vahvistaa vielä Jolkkosen huomautus, että joka sunnuntai Suomen kirkoissa seurakunta rukoilee ”esivallan ja kaiken julkisen vallankäytön puolesta” – osaavatko myös johtajat itse kääntyä Jumalan puoleen?

Yhden päättäjän Kuopion piispa kuitenkin huomioi erikseen. Hän on presidentti Sauli Niinistön kanssa samaa mieltä, että ongelmista ja uhkakuvista on niin paljon ylitarjontaa, että hyvien asioiden huomaaminen on vaikeaa. Myös Niinistön uudenvuodenpuheessaan pohtima ”huonon ja pahan lähde” todellakin on ”vanhaa perua”, se juontaa juurensa aina syntiinlankeemuksesta! Lisäksi Kuopion piispa huomauttaa, että suurisieluinen on ”savoksi tolokun immeinen”.

Tällä tavoin piispa nostaa tasavallan presidentin erilleen päättäjien joukosta. Presidentti on primus inter pares, paras vertaistensa joukossa. Hän on kuin Salomo: oikeamielinen ja nöyrä, hän kääntyy Jumalan puoleen. Presidentti edustaa johtajuutta, tasapuolisuutta ja valtioinstituutiota.

Hän on ”meurakoinnin” yläpuolella; presidentti on kansan suoraan valitsema ”tolkun ihminen”. Näin piispa osoittaa lojaalisuuttaan suurta kansansuosiota nauttivalle esivallan korkeimmalle edustajalle samaan aikaan, kun hän tukistaa muita päättäjiä.

Lopuksi

Valtiopäivät avanneen jumalanpalveluksen saarnan nöyryyden ja ylpeyden välinen vastakkainasettelu sekä tuki esivallalle eivät sinänsä ole yllättäviä luterilaisessa saarnassa. Mielenkiintoista on se, miten taidokkaasti piispa Jari Jolkkonen ottaa niiden avulla samalla kantaa sekä kotimaiseen politiikkaan että pakolaiskriisiin.

On ironista, että suomalaisessa poliittisessa debatissa vähiten syyllistävää retoriikkaa käyttää luterilainen pappi.

Parannuksen tuloksena tulee ymmärtää instituutioiden merkitys. Ne symboloivat hyvinvointia, pysyvyyttä, lakia ja järjestystä, ne mahdollistavat talouden toiminnan, ne patoavat pahan.

Instituutiot ovat todiste siitä, että yhteiskunta nimeltä ”Suomi” on olemassa ja että siihen voi luottaa. Ne ovat osa jumalallista järjestystä, ja niiden varjeleminen on nöyryyttä ja viisautta.

Kaduttavaa taas on kaikki toiminta, joka ei ole perustunut kutsumustietoisuudelle, nöyryydelle ja suurisieluisuudelle. Näitä ovat esimerkiksi yltiöyksilöllisyys, ihmisten välineellistäminen, pelon- ja vihanlietsonta ja laittomuus. Ennen muuta ylpeyttä on sen unohtaminen, että vakiintuneiden instituutioiden palveluksessa toteutuu parhaiten Jeesuksen vaatima kanssaihmisten palveleminen.

Samalla vastuun valokeila kääntyy turvapaikanhakijoiden, tukien varassa olevien, yliopistojen tai ammattiyhdistysliikkeen sijasta poliitikkoihin. Onkin ironista, että suomalaisessa poliittisessa debatissa vähiten syyllistävää retoriikkaa käyttää luterilainen pappi.

Syyllistämisestä ei tosin päästä täysin eroon, sen kohde vain vaihtuu vallankäyttäjiin. Kyseisellä painopisteen muutoksella pyritään parantamaan kansakunnan yhtenäisyyttä sekä edistämään kansankirkon legitimiteettiä.

Turvapaikanhakijat puolestaan ovat traaginen esimerkki siitä, mihin ylpeys on johtanut. Heissä näemme hätkähdyttävästi itsemme ilman toimivaa yhteiskuntajärjestystä. Toisaalta myös kotimaiset oikeuden omiin käsiinsä ottaneet saavat näin ainakin osittaisen synninpäästön – he ovat samanlaisia esivallan instituutioiden murenemisen uhreja kuin sotaa pakenevat.

Tällä tavoin saarnassa instituutiot ovat muuttuneet esteistä mahdollistajiksi, turvapaikanhakijat epäilyttävistä uhreiksi ja poliitikot palveltavista palvelijoiksi. Vastaavasti rauha, vakaus ja hyvinvointi eivät ole itsestäänselvyyksiä, ne voivat äkkiä yhtä lailla muuttua sekasorroksi.

Piispa Jari Jolkkosen sanoma tuntuukin olevan, että kiihtyneessä poliittisessa tilanteessa olisi syytä palauttaa mieliin Jeesuksen julistama laki ja profeetat: ”Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille.”

YTT Jouni Tilli työskentelee tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Korjaus 15.2.16 klo 11.24: Lisätty ”hiippakunnan” ingressiin. 

Julkaisu Jeesus ja James Bond – poliitikot Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö avasi valtiopäivät dramaattisella puheellaan, joka herätti heti keskustelua maahanmuuttopainotustensa vuoksi. Presidentin viesti oli, että Eurooppa ei kestä ”hallitsematonta kansainvaellusta”. Kun käytännössä kuka tahansa voi huijaamallakin saada turvapaikan, ”pyrkimys hyvään tuottaa kaikille pahaa”.

Hän korosti, että niin Euroopan kuin Suomen on päätettävä, suojellaanko eurooppalaisia arvoja ja ihmisiä ja todella hädässä olevia vai suojataanko kansainvälisiä velvoitteita tiukasti seuraamuksista välittämättä. Monien mielestä välttämättömiä toimenpiteitä ei voida tehdä kansainvälisen oikeuden ja sopimusten vastaisina, presidentti jatkoi. Kyseessä oli siis poikkeuksellisen jännitteinen puhe.

Tarkastelen seuraavassa presidentti Sauli Niinistön retoriikkaa siihen sisältyvien erotteluiden ja hierarkioiden näkökulmasta. Tulokulmani on tulkinnallista ”pilkunvääntämistä” silläkin riskillä, että siitä ei presidentin mielestä ole ”mitään apua itse asian kannalta”.

Kyseessä ovat sotaretoriikasta tutut keinot.

Valtiopäivät avannut puhe oli tyyliltään samankaltainen kuin presidentin uudenvuodenpuhe, joten keskityn tässä vain sen olennaisimpiin seikkoihin. Ne liittyvät sotaretoriikkaan ja tottelemattomuuteen tavalla, joka yhdistettynä symbolisesti arvovaltaiseen foorumiin tekevät niistä erittäin merkittäviä. Ottaen huomioon presidentin lähiaikoina peräänkuuluttaman ”tolkullisuuden”, vastakkainasettelut ovat myös yllättävän kärkeviä.

Barbaarilaumojen vyöry

Presidentti teki puheessaan kolme varsin kiintoisaa jaottelua. Hän asetti ensiksi vastakkain eurooppalaiset arvot pakolaisten ja maahanmuuttajien arvomaailman kanssa. Eurooppa ei kestä ”kansainvaellusta”, ja ”sietorajan ylittyminen romahduttaa arvojärjestelmäämme”.

Ilmeisesti Niinistö näkee, että turvapaikanhakijoiden enemmistön uskonto, islam, on paitsi yhteensopimaton Euroopan edustamien arvojen kanssa myös uhka niille. Tähän viittaa myös presidentin toistuvasti viljelemä termi kansainvaellus, joka on kaikkea muuta kuin neutraali.

Usein kansainvaellukset on nähty kaaoksen ja barbarian aikana, mikä johti muun muassa Rooman valtakunnan tuhoon. Presidentin retoriikassa laumat ovat taas liikkeellä, ja Euroopan linnake on vaarassa.

Kyseessä ovat sotaretoriikasta tutut keinot. Historian saatossa moni maa on julistautunut länsimaisuuden ja kristinuskon etuvartioksi itää tai islamia vastaan – Suomikin toisessa maailmansodassa.

Riitelevät tahot voivat löytää toisensa yhteisen vihollisen tai vastustajan avulla.

Vihollisen arvot puolestaan ovat vaarallisia, ne ovat jatkuva riski ”meidän” olemassaolollemme. Arvojensa kautta vihollinen pyrkii kylvämään näkymätöntä myrkkyään keskuuteemme rapauttaen moraalista perustaamme.

Sopeutuminen puolestaan on suorastaan mahdotonta arvojen perustavanlaatuisen yhteensopimattomuuden vuoksi. Viime aikoina tätä on kutsuttu kulttuurirasismiksi: arvomaailmojen erot ovat kerta kaikkiaan muuttumattomia ja ylitsepääsemättömiä ”eurooppalaisuuden” edustaessa kehityksen huippua.

Toiseksi Sauli Niinistö korottaa eri syistä tapahtuvan maahanmuuton talousongelmia suuremmaksi kriisiksi. ”Kansainvaelluksen” luomia ongelmia ei voi kohdata ”sisäisesti rempallaan”. Presidentin mukaan talouskeskustelu on viimeiset kahdeksan vuotta ollut ”nuorallakävelyä paikallaan”. Nyt on aika ryhdistäytyä, laumojen vyöryessä Euroopan ja Suomen rajoille rivit on laitettava ojennukseen!

Ulkoinen uhka on niin ikään keskeinen sotaretoriikan keino. Muutoin keskenään raivoisastikin riitelevät tahot voivat löytää toisensa yhteisen vihollisen tai vastustajan avulla, kuten muun muassa Kenneth Burke on korostanut.

Kääntöpuolena on toisaalta se, että ulkoisen vihollisen kätyreiksi tai rintamakarkureiksi määritellyistä kansalaisista tulee helposti vainottuja syntipukkeja, kuten esimerkiksi Saksassa tapahtui toisen maailmansodan alla. Polttopulloja tosin on lennellyt myös meillä Suomessa ihan viime aikoinakin.

Yllämainituin, kansallismielisiltä tuoksahtavin keinoin presidentti Niinistö perustelee sitä, että ”tosiasiat” on tunnustettava Euroopan unionin tasolla. Unionin on mentävä ”yhteisen rajavalvonnan, muuttoliikkeen hidastuttamisen ja nopeutettujen käännytysten tielle” ja sitä kautta raivattava ”turvan tilaa pahimmassa hädässä oleville”.

Onko tottelemattomuuden tie Suomen tie?

Kolmannen merkittävän siirtonsa presidentti esitti kieli keskellä suuta. Tasapainoilu on ymmärrettävää, sillä kyseessä on aihe, joka odotusten mukaisesti herätti välittömästi porua.

Suomiko edes harkitsisi kansainvälisten sopimusten noudattamatta jättämistä? Kyseessä on sen verran merkittävä ja kiinnostava avaus, että nostan sen omaksi kohdakseen.

Presidentti korosti, että kansainväliset ihmisoikeussopimukset on tehty toisenlaisissa olosuhteissa kuin nykyään. Niitä ei pystytä tällä hetkellä täyttämään.

Muuttoliike on haastanut Euroopan, Suomen, länsimaisen ajattelun ja arvomaailman, presidentti näki. Juristina Niinistö on tietysti hyvin tietoinen siitä, miten lakitekstiä on mahdollista tulkita ja soveltaa esimerkiksi juuri aikomusten, arvojen tai kontekstin näkökulmasta.

Ihmistulvaa pitäisi padota, mutta keinot siihen on viety. Sen vuoksi pilkuntarkkaa velvoitteissa pitäytymistä on harkittava uudelleen, presidentti kehotti. Niinistön apokalyptinen paradoksi on siis se, että nykyisellä tavalla eurooppalaisista arvoista kiinnipitäminen vie Euroopan kohti tuhoaan.

Historiaton näkemys on varsin mielenkiintoinen, sillä toisen maailmansodan jälkeen solmittujen sopimusten tarkoitus on suojella ihmisoikeuksia nimenomaan kriisiaikoina. Kyseessä on jälleen yksi metapoliittinen siirtymä populistisen oikeiston haluamaan suuntaan.

Presidentin avausta on kuitenkin syytä pohtia tarkemmin ja kehitellä eteenpäin. Mahdollisuus tottelemattomuuteen on poliittisen arviointikyvyn kannalta keskeistä. Taitavan poliitikon – ja aktiivisen kansalaisen – työkalupakkiin kuuluu myös tottelemattomuus.

Sen avulla liikkumavaraa löytyy täysin mahdottomiltakin vaikuttavissa tilanteissa. Epäoikeudenmukaisten lakien kohdalla tottelemattomuus on suorastaan moraalinen velvollisuus, kuten vaikkapa Martin Luther King on osoittanut. Se on siis olennainen osa demokratiaa.

Valtiopäivien avajaispuheen sotaretoriikkaan suhteutettuna vihjailu on erittäin kiinnostavaa, sillä nimenomaan sodassa (ja ”sodassa”) tottelemisen tärkeyttä painotetaan erityisen paljon. Presidentti asettaa tällä tavoin yleisönsä valintojen eteen.

On ratkaistava, mille ja kenelle olemme kuuliaisia: pidämmekö kiinni kansainvälisistä sopimuksista, vaikka seurauksena voi olla alkuperäisten tarkoitusten vastainen lopputulos? Vai harjoitammeko ”tolkun ihmisinä” tilanteen mukaista harkintaa, jopa tottelemattomuutta?

Kohti taloustolkun aikaa

Entäpä jos Suomi alkaisi käyttää harkintakykyään esimerkiksi talouden suhteen? Ratkaisua ovat ehdottaneet esimerkiksi tutkijat Joel Kaitila ja Antti Ronkainen, joiden mukaan Euroopan vakaus- ja kasvusopimuksen puitteissa Suomi ei voi tehdä juurikaan muuta kuin leikata. Tällainen talouspolitiikka taas on tuonut kovin vähän tulosta – se näyttäisi jopa vaarantavan ihmisoikeuksien toteutumisen.

Ovatko nykyiset taloussopimukset Euroopan arvomaailman mukaiset?

Hyvinvointivaltion pelastus edellyttäisi Kaitilan ja Ronkaisen mukaan kurisääntöjen rikkomista ja todennäköisesti eroa euroalueesta. Euroopan uniosta on tullut jotain muuta kuin sellainen rauhan liitto, joksi se aikanaan luotiin.

Alkuperäisestä muuttuneeseen tilanteeseen nojaava perustelu vaikuttaa varsin tutulta! Esimerkiksi Ranska on ilmoittanut rikkovansa talouskurisopimusta terrorismin vastaisen sodan nimissä peruen aikaisemmin ilmoitettuja, suuria leikkauksia.

On syytä tarkastella kriittisesti, ovatko nykyiset taloussopimukset Euroopan arvomaailman mukaiset. Vai onko niin, että talouspolitiikan suhteen totteleminen on aina tärkeintä?

Jos talouskuri estää ”eurooppalaisten arvojen” toteutumisen, kumpaa olisi syytä tarkastella kriittisemmin? Olisiko nyt sellaisen taloustolkun aika, jossa esimerkiksi velkaa tai julkista sektoria ei demonisoida tai pienituloisia ja pakolaisia ei syyllistetä? On traagista, jos aina tarvitaan sota muistuttamaan ihmisoikeuksien tärkeydestä.

Jos taloustottelemattomuus alkaa ahdistaa jo ajatuksena, niin presidenttimme valtiopäivien avajaispuhe tarjoaa lohtua. Hän huomautti, että suomalaiset tuijottavat liiaksi sitä, miten meidät nähdään maailmalla. Nämä ovat viisaita sanoja.

YTT Jouni Tilli työskentelee tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Julkaisu Suomi tottelemattomuuden tielle? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Historia odottaa Suomen suorittavan tehtävän, jolla jokainen elinkykyinen kansa oikeuttaa olemassaolonsa. Menestyksemme viittaa tähän, visioi Pehr Evind Svinhufvud (kok.) ensimmäisessä presidentin uudenvuodenpuheessa vuonna 1935. Siinä tasavallan päämies tai -nainen käsittelee kuluneen vuoden tärkeimpiä tapahtumia ja tähyilee tulevaa.

Useimpien uudenvuodenpuheiden kantava teema on ollut sovinnollisuus. Uutta vuotta kohti on hyvä lähteä yhtenäisenä.

Toisinaan esitetään, että presidentin virka voitaisiin lakkauttaa, koska presidentti ei ole poliittisten kiistojen yläpuolella eikä moniarvoisessa yhteiskunnassa voi olla yhtä arvojohtajaa. Retoriikan näkökulmasta on kuitenkin kiintoisaa, miten presidentti pyrkii selviytymään melkeinpä mahdottomasta tehtävästään olla ”koko kansan presidentti”. Puheenvuorojen merkitys on kasvanut entisestään, koska presidentin valtaoikeuksia on karsittu jatkuvasti ja hän tekee painavia retorisia ulostuloja verrattain harvoin.

Presidentti tuottaa uudenvuodenpuheessaan poliittista todellisuutta. Hän pyrkii luomaan suomalaisuutta, joka vetoaa mahdollisimman laajaan yleisöön ja jota hän itse pystyy uskottavasti edustamaan. Onkin mielenkiintoista tarkastella, miten presidentit pyrkivät ylittämään esimerkiksi ideologiasta, puoluetaustasta, kielestä, iästä tai sukupuolesta aiheutuvat jakolinjat.

Puheet on pidetty, on toiminnan aika, Sauli Niinistö julisti viime vuonna uudenvuodenpuheensa lopulla. Vuodesta 2015 tuli kyllä monenlaisen toiminnan vuosi, mutta tuskin tavalla, jota presidentti peräänkuulutti.

Presidentti on tie, totuus ja ymmärrys

Niinistö käsittelee uudenvuodenpuheessaan kolmea teemaa eli maahanmuuttoa, turvallisuutta ja taloutta; viime vuonna aiheet olivat turvallisuus, talous ja ympäristö.

Jo teemoissa näkyy tasavallan presidentin uudenvuodenpuheen tärkein keino: retorinen kolminaisuusoppi.

Hän ilmoittaa tulokulmansa olevan syväluotaava: padot ovat purkautumassa ja nyt tulee näkyviin se, mitä on ollut piilossa tai jäänyt näkemättä. Toisin sanoen hän julistaa pureutuvansa pintaliikehdintää syvempiin akanvirtoihin vuoden 2015 aikana niin Suomea kuin maailmaa eniten puhuttaneista aiheista.

Jo teemoissa näkyy tasavallan presidentin uudenvuodenpuheen tärkein keino: retorinen kolminaisuusoppi. Valinta on siinä mielessä oivallinen, että luku kolme symboloi niin luovuutta, kasvua, liikettä kuin vastakkaisuuksien ylittämistä. Esimerkiksi marxilaisessa dialektiikassa kolmas vaihe, synteesi, sovittaa yhteen teesin ja antiteesin sisältämät ristiriidat ja muodostaa edelleen seuraavan vaiheen teesin. Näin historia etenee kiistojen kautta.

Kolme merkitsee myös kokonaisuutta, siinä on alku, keskikohta ja loppu; menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus; isä, poika ja pyhä henki. Siihen perustuvat myös poliittiset tunnukset ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo” tai ”koti, uskonto ja isänmaa”. Kolme on täydellisyys – omne trium perfectum.

Niinistö soveltaa metodiaan ensin maahanmuuttoon. Presidentti huomauttaa aluksi, että pakolaisuuden luonne on muuttunut. ”Liikkeelle lähdetään muualtakin kuin hädän keskeltä. Pakolaisuus ja kansainvaellus kulkevat nyt käsi kädessä kohti Eurooppaa”, Niinistö analysoi.

Hän jatkaa, että niin hätää pakeneminen kuin paremman etsiminen ovat molemmat luonnollisia ja inhimillisiä syitä. Muuttoliikkeen taustalla voi olla myös hyväksikäyttöä, jota käytetään voimapolitiikan välineenä.

Vastaavan dialektisen käsittelyn saavat myös suomalaiset. Presidentin mukaan Ruotsin pääministeriä siteeraten olemme olleet naiiveja kuvitellessamme, että resurssimme riittävät huolehtimaan kaikista maahamme haluavista. Niinistö sanookin ymmärtävänsä hallituksen maahanmuuttopolitiikan kiristyksen, koska näin voidaan turvata voimavarat suurimmassa hädässä olevien auttamiseen.

Tasavallan presidentti toisaalta tuomitsee ”vanhan opin juristina” vastaanottokeskuksiin tehdyt polttopulloiskut suorasanaisesti murhapolttoina. Kyseessä on raskas rikos – aivan kuin ovat pakolaisiin kohdistuva vaino ja vihan lietsonta, hän painottaa.

Oman osansa kritiikistä saavat myös viranomaiset. Heidän on leikattava siivet rajuimmilta huhuilta kertomalla avoimesti teoista ja niiden seurauksista, oli tekijänä sitten maahanmuuttaja tai kantasuomalainen.

Pakolaisista Niinistö toteaa toisaalta, että kaikilla tulijoilla ei suinkaan ole pelkkiä hyviä aikomuksia. Joillain on taustallaan terrorismikytkentöjä, ”jotkut tekevät muuta pahaa”. Tällä presidentti oletettavasti viittaa muun muassa syksyllä runsaasti julkisuutta saaneisiin seksuaalirikoksiin – raiskaus-termin välttäminen kertoo, että asia on arka myös korkeimmalla poliittisella tasolla. Kaikki maahanmuuttajat eivät siis ole uhreja.

Niinistö korostaa, että maassa maan tavalla -sanonta on edelleen ajankohtainen: ”Maahanmuutto ei koskaan voi tarkoittaa sitä, että keskeiset arvomme, demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeudet, kyseenalaistetaan.” Näin presidentti pyrkii tasapainoon yhdistämällä niin sanottujen maahanmuuttokriitikkojen omiman maassa maan tavalla -sloganin perinteiseen suomalaiseen (ja länsimaiseen) kolmiyhteyteen. Nuhteensa saavat niin hyväuskoiset, vihapuhujat kuin rikolliset, pakolaisistakin.

Kaiken kaikkiaan maahanmuutto koostuu Niinistön retoriikassa kolmesta elementistä: pakolaisuudesta ilmiönä sekä suomalaisista ja maahanmuuttajista henkilöinä. Näistä jokaiseen puolestaan liittyy ristiriitoja, joiden ymmärtämisessä presidentti luottaa suomalaisten suhteellisuudentajuun. Hän sanoo uskovansa, että suurin osa suomalaisista ei tunne vetoa ääriajatteluun ja on siis presidentinkaltaisia.

Katse Ruotsiin – päin!

”Käsityksemme turvallisuudesta on muuttunut”, tasavallan presidentti aloittaa turvallisuutta käsittelevän osuutensa, ”havahduimme sotaan todella vasta, kun se tuli Eurooppaan”, hän jatkaa. Erityisesti Lähi-idän tilanne aiheuttaa Niinistön mukaan pakolaisuutta ja terrorismia, se on mittaluokaltaan moninkertainen verrattuna Venäjän touhuihin Ukrainassa – ne presidentti tuomitsee suoraan.

Menneisyyskritiikillään hän pääsee tukistamaan myös Yhdysvaltoja. Niinistö implikoi, että myös Euroopan turvallisuuden järkkyminen on seurausta Yhdysvaltojen johdolla käydyistä Irakin sodista. Ne ovat Lähi-idän kaaoksen alkulähde.

Niin Syyrian kriisin kuin maailmanlaajuisten jännitteiden kiristymisen ratkaisu onkin juuri Yhdysvaltojen ja Venäjän käsissä. Ne molemmat tekevät taistelutoimia samalla rintamalla, mutta osin erilaisin viholliskuvin. Tämä synnyttää vaaran lähteitä mutta myös pakkoa yhteisiin ratkaisuihin. Niinistön ulkopoliittinen analyysi kuvastaa hyvin hänen dialektista lähestymistapaansa.

Suomen Niinistö puolestaan esittää ”aktiivisen vakauttamispolitiikan harjoittajana”. Suomi on yhteistyössä Ruotsin, Venäjän, Naton ja Yhdysvaltojen kanssa. Turvallisuuden osalta mieluisin vakauttajakumppani löytyy juuri Ruotsista:

”Olemme molemmat myös sotilasliittoon kuulumattomia maita. Yhdessä meillä on vahvat yhteydet niin länteen kuin itään, ja tämä nostaa meidät Ruotsin kanssa erityisasemaan. Se taas luo mahdollisuudet merkittävään työhön Pohjois-Euroopan turvallisuuden ja vakauden edistämiseksi.”

Vaikka presidentti tunnustaa Nato-yhteistyön tärkeyden, hän puhaltaa viimevuotisen puheensa tavoin tulta ainakin 1930-luvulta lähtien säännöllisesti esille nousseeseen pohjoismaiseen puolustusyhteistyöhön. Niinistö ottaa näin yllättävänkin selkeästi etäisyyttä Natoon liittymisen kannattajiin, joista innokkaimmat ovat nimenomaan kokoomuksessa.

Toisaalta hän on myös selkeästi sotilaallisen turvallisuusyhteistyön kannattaja, ei aseistariisuja, pasifisti tai tiukkaa liittoutumattomuutta ajava. Näin hän identifioituu suomalaisten enemmistön kanssa.

Niinistö ottaa näin yllättävänkin selkeästi etäisyyttä Natoon liittymisen kannattajiin, joista innokkaimmat ovat nimenomaan kokoomuksessa.

Ruotsi toimii ikään kuin synteesinä, jolla presidentti pyrkii ylittämään turvallisuuspoliittisten suuntausten jännitteet. Turvallisuusteeman suhteen Niinistö on lähellä vanhasuomalaisen perinteen sodanjälkeiseen todellisuuteen sovittanutta Juho Kusti Paasikiveä. Hieman juristimaisen tyylin lisäksi molemmilla korostuu reaalipoliittinen pyrkimys tasapainoon idän ja lännen sekä kotimaan erilaisten, kiihtyvien virtausten välissä.

Niinistön mielestä sekä Ruotsin että Suomen ”etu on pyrkiä edistämään yhteistyövaraista turvallisuutta, johon sisältyy myös pyrkimys luottamusta herättävien toimien kehittämiseen”. Varsin erikoinen, abstrakti muotoilu on hyvä esimerkki presidentillisen retoriikan haastavuudesta maailmanpoliittisessa tilanteessa, jossa viholliskuvia rakennetaan intohimoisesti puolelta jos toiselta.

Hyvä tarkoitus, tuloksena epäluottamusta ja eripuraa – presidentin jakovarakritiikki

Talouden osalta tasavallan presidentti aloittaa korostamalla, että Suomessa ei ole syytä kohdata kevättä keskinäisen riitelyn ja eripuran vallitessa. Hän kohdistaa huomionsa saavutettuihin etuihin ja hintakilpailukykyyn. Ensin Niinistö opastaa yleisöään isällisesti, että edut pitää saavuttaa ja ansaita ennen kuin ne voidaan jakaa. Sen jälkeen hän kritisoi, että näin ei ole toimittu lähimenneisyydessä:

”Mielissä varmaan on vuoden 2007 puheet miljardien ’jakovarasta’. Sillä tarkoitettiin hyvää, jonka piti seuraavina vuosina tulla. Jako tehtiin heti etukäteen, mutta hyvää ei koskaan kuulunut. Jaettu etu jäi siis ansaitsematta, ikään kuin saavuttamatta. Ytimekäs kysymys kuuluukin: Voiko saavutettu etu perustua siihen, mitä ei koskaan oikeasti saavutettukaan?”

Näin tasavallan presidentti pyrkii nousemaan ennen kaatoa karhuntaljaa jakaneiden poliitikkojen yläpuolelle. Terävä piikki osunee erityisesti moniin keskustan, kokoomuksen ja SDP:n poliitikkoihin.

Kyseessä on myös siinä mielessä ovela siirto, että tuohon aikaan Niinistö itse oli varsinaisen päivänpoliittisen kiistelyn ulkopuolella ensin Euroopan investointipankin varapääjohtajana ja vuoden 2007 vaalien jälkeen eduskunnan puhemiehenä. Jalomielisesti hän kuitenkin korostaa, että erehtyneiden tarkoitus sinänsä oli hyvä; heiltä vain puuttui taloudellista ja poliittista harkintakykyä.

Erityiseksi ongelmaksi hän nostaa puheessaan luottamuspulan: monilla on epäilyksiä, kuka lopulta korjaa hyödyn, kun etuuksista aletaan tinkimään. Taustalla on se, että epäonnistuneessa jakovarapolitiikassa ”suurimman edun saivat ne, joilla jo ennestäänkin oli suurimmat edut”.

Hintakilpailukyvyn petraaminen ei voikaan tasavallan presidentin mielestä tarkoittaa vain ”voitonjakokyvyn parantamista” eli muhkeita osinkoja – olisi hyvä löytää jopa yrityskohtaiset sitoumukset siitä, että saatava hyöty käytetään lupausten mukaisesti työpaikkojen turvaamiseen.

Yllä mainittu ”ansaitsematon” puolestaan on merkittäviltä osin niin julkisen kuin yksityisen sektorin ongelmien taustalla. Vaikka arvostelu kohdistuu myös työmarkkinaosapuoliin, kritiikki Matti Vanhasen (kesk.) ja Jyrki Kataisen (kok.) johtamia hallituksia kohtaan on varsin jyrkkää. Nimenomaan ne vastuuttomine lupauksineen ovat syyllisiä Suomen talouden ongelmiin, eivät esimerkiksi pienituloiset palkansaajat tai yliopistot.

Nykyinen kovia leikkauksia tekevä hallitus saa presidentin tuen, aikaisemmat leväperäiset eivät. Retorisesti on tietysti aina tehokasta, jos nykyisten ongelmien syyn pystyy sijoittamaan menneisyyteen siten, että itse (tai kehuttu taho) näyttäytyy toisten sotkujen siivoajana.

Niinistön niin sanottu dialektinen kolminaisuusoppi perustuu näin siihen, että hän tarkastelee kutakin teemaa siten, että niissä edetään kohti syvällisempää kokonaiskäsitystä pyrkimällä ylittämään keskenään kiistelevien näkökulmien rajoitukset.

Presidentti kutsuu näin yleisöään katsomaan tilannetta kanssaan etäämpää, jotta ristiriitaisiakin perspektiivejä voitaisiin ymmärtää paremmin kuitenkaan hylkäämättä niitä täysin. Kyseessä on siis presidentille varsin sovelias retorinen strategia – jo symmetrinen muoto sinänsä on vakuuttava.

Tähän asti uudenvuodenpuhe on siis edennyt varsin valtiomiesmäiseen tyyliin presidentin noustessa kiistelevien osapuolten yläpuolelle edustaen liikettä, luovuutta ja sovintoa. Presidentti on etsinyt tasapainoa ja synteesiä, jossa hän yhdistää kansakunnan tavalla, joka ei kuitenkaan tukahduta eri näkökulmia. Niinistö on näin osa perinnettä, jossa samastuminen ja erottautuminen kulkevat käsi kädessä.

Identifikaatio on tavoite, mutta ristiriidat ovat positiivinen asia, koska ilman niitä tietoisuus ja ymmärrys eivät edisty. Keskiössä on nimenomaan retoriikka, koska poliittinen todellisuus perustuu kieleen ja symboleihin.

Reetorin tuleekin pyrkiä rakentamaan ”myytti” tai mielikuva, jossa mahdollisimman moni riitasointu on sopusoinnussa mahdollisimman pitkään. Tässä päätäntö on tärkeässä roolissa – ja paljastaa paljon myös Niinistön kohdalla.

Herrojen kanssa marjassa?

Vuonna 2014 Niinistö käytti Helsinki Missiota ja viime vuonna 101-vuotiasta sotaveteraania, Hannes Hynöstä, kiteyttämään puheensa keskeisen sanoman. Helsinki Missio symboloi kohtaamisen ja pysähtymisen tärkeyttä, Hynönen puolestaan rohkeutta, elämäntaitoa ja itsetuntemusta.

Hynönen oli presidentille ”elämisen osaaja”, joka edusti poliittiset ja taloudelliset jakolinjat ylittävää, muutoksen tuiverrukset kestävää suomalaisuutta. Arkielämästä otettu esimerkkitarina, exemplum, on tehokas tapa välittää tekstin argumentti tai moraalinen opetus tavalla, johon yleisön on helppo samastua.

Miten löytää mahdollisimman suurta yleisöä puhutteleva esimerkki, joka ei kuitenkaan vaikuta falskilta?

Tällä kertaa Niinistö nostaa parrasvaloihin syksyllä otsikoihin nousseen 15-vuotiaan saarijärveläisen Oscar Taipaleen. Hän oli kesätyöllistänyt itsensä poimimalla ja myymällä marjoja. Elokuussa Niinistö huomioi Taipaleen julkisesti hänen ”yhden nuoren marjantoimitusyrityksen” perustamisensa johdosta. Presidentti palaa aiheeseen puheensa lopussa:

”Loppukesän ja syksyn myötä sain seurata nuoren miehen Oscar Taipaleen suurta tarinaa pienistä marjoista. Hänpä poimi satoja litroja metsämarjoja ja teki hyvän tilin. Siitä tulee semmoinen mielensähyvittäjän olo, että kyllä minua sitten niin ilahduttaa tällainen juttu, että poika kerää marjat maasta ja panee kaverinsa ja monet muutkin innostumaan samaan.”

Siinä missä Tuomas Kyrön suosittu hahmo, Mielensäpahoittaja, toteaa usein, että ”kyllä minä niin mieleni pahoitin”, Taipaleen ilahduttava esimerkki tekee presidentistä ”mielensähyvittäjän”. Taipale symboloi Niinistön peräänkuuluttamaa aloitteellisuutta, ennakkoluulottomuutta ja työmoraalia. Samalla presidentti osoittaa olevansa perillä suomalaisten kirja- ja elokuvamausta.

Hän myös soveltaa ovelasti antiikin retoriikan paradiastole-figuuria ja kääntää päälaelleen perinteisen ”mies eikä mikään marjanpoimija” -sanonnan merkityksen. Samalla voi kysyä, onko presidentin tarkoitus näin näpäyttää, että suomalaiset ovat etääntyneet liian kauas perinteisistä arvoistaan, kun ennen muinoin varsin kevyenä työnä pidetyllä marjanpoiminnalla pääsee työn sankariksi.

Yleisön saattamiseen haluttuun mielentilaan on syytä kiinnittää huomiota, koska ihmiset tekevät ratkaisujaan useasti juuri tunteiden pohjalta. Vaikka esimerkkejä voi käyttää myös puheen alussa, kuten Niinistökin tekee mainiten Barack Obaman ja Vladimir Putinin yhteistyön sekä Pariisin ilmastosopimuksen, lopetus on keskeisessä roolissa.

Hyvin valitun esimerkkitarinan avulla yleisölle jää puheesta oikeanlainen ”tuntuma”, vaikka siinä aiemmin esitetyt argumentit olisivat unohtuneet tai niistä oltaisiin eri mieltä. Tunteet eivät valehtele.

Esimerkkiretoriikassa on kuitenkin kaksi haastetta. Ensimmäinen on se, miten löytää mahdollisimman suurta yleisöä puhutteleva esimerkki, joka ei kuitenkaan vaikuta falskilta. Toinen puolestaan on se, että laajasti puhutteleva tarina on aina väistämättä myös monitulkintainen.

Niinistön esimerkissä yhdistyvät suosittu fiktiivinen hahmo ja sympaattinen, ahkera nuori mies. Tarina tukee porvarillista ihannetta, jossa oma asenne ratkaisee ja jokainen on oman onnensa seppä. Protestoimisen sijaan suomalaisten pitäisi ilmeisesti olla tyytyväisiä siihen, että metsissämme on runsaasti marjoja noukittavaksi – työtä siis on, jos vain valittamiseltamme viitsisimme siihen tarttua. Kyseessä on kokoomustaustaiselle entiselle valtiovarainministerille sopiva valinta.

Toisaalta kyseisen esimerkin myötä sivuun jäävät muun muassa porvarihallituksen erittäin kova oikeistolainen talouslinja sekä rakenteelliset ongelmat. Tätä korostaa osaltaan presidenttiä ilahduttanut vapaaehtoistyön lisääntyminen.

On ironista, että perinteisestä sananlaskusta – ja vähän tuoreemmasta laulustakin – löytyy varoitus juuri Niinistön esille nostamasta liiasta naiiviudesta: kyllä niillä herroilla tarinoita riittää, ja kun lähtee herrojen kanssa marjaan, niin takaisin tullaan tyhjin taskuin nöyryytettynä.

Jumalan paluu

Niinistön päätännöissä merkittävää on ollut myös Jumalan paluu. Kuten aikaisemmissa uudenvuodenpuheissaan, myös nyt tasavallan presidentti toivottaa yleisölleen Jumalan siunausta. Samoin tekivät aikanaan muun muassa Kyösti Kallio, Risto Ryti ja Martti Ahtisaari, kun taas esimerkiksi Urho Kekkonen, Mauno Koivisto ja Tarja Halonen käyttivät maallisempia lopetuksia.

Jumala tunnetusti on voimakas retorinen jumaltermi. Sen avulla voidaan tukea mitä erilaisimpia asioita ja pyrkimyksiä. Erityisen tärkeä Jumala on kuitenkin puhujan uskottavuudelle eli eetokselle. Aikanaan Marcus Fabius Quintilianus (35–100) korosti, että yhteisen hyvän ja kuulijoiden kunnian lisäksi reetorin on suotavaa vedota päätännössään jumaliin, koska se kertoo puhtaasta omatunnosta.

Martti Lutherin mukaan hallitsijat ovat kuitenkin yleensä suurimpia narreja tai pahimpia konnia.

Lisäksi Jumala symboloi totuudellisuutta. Kuten Giorgio Agamben on todennut, ”Jumala” viittaa kielen ja maailman väliseen suhteeseen: Jumalan sana on tosi ja Jumala on sana, aamen, totisesti.

Valhe puolestaan on Saatanasta. Toisin kuin Niccolò Machiavelli opettaa, esimerkiksi Raamatun mukaan ”valhe ei sovi ruhtinaan huulille”. Martti Lutherin mukaan hallitsijat ovat kuitenkin yleensä suurimpia narreja tai pahimpia konnia. Sen tähden heidän suhteensa on varauduttava pahimpaan!

Tästä näkökulmasta Niinistön valinta toivottaa Jumalan siunausta on tehokas retorinen keino pyrkiä erottautumaan arkipäivän politiikasta. Niinistö korostaa vaikutelmaa, että hän ei ole poliittisen pelin tahrima, hän ei ole sortunut esimerkiksi jakovarasyntiin lupaillen mahdottomia. Tasavallan presidentti on tavallisten poliitikkojen yläpuolella, presidentti on puhdas ja puhuu totta. Jumalan siunauksessa tavallaan huipentuu myös Niinistön retorinen kolminaisuusoppi.

Näin ”Jumala” on osa Niinistön niin sanottua presidentillistä transsendenssia – toisaalta hän samalla jättää kohdeyleisönsä ulkopuolelle esimerkiksi ateistit sekä tällaiseen politiikan ja uskonnon yhdistämiseen kriittisesti suhtautuvat, yleensä punavihreää väriä tunnustavat kansalaiset. Ahtisaarta lukuun ottamatta Jumalaan vetoaminen onkin ollut osa porvaripuolueiden presidenttien retorista arsenaalia.

Siinä, missä puheensa keskiosassa Niinistö esittää itsensä pääosin onnistuneesti poliittisten kamppailujen yläpuolisena sovittelijana, päätännössään presidentti palaa varsin tukevasti ideologiseen kotiinsa.

Pahuus ja presidentin porvarillinen Suomi

Niinistö toteuttaa uudenvuodenpuheensa kolminaisuusoppia loogisesti sekä rakenteen että sisällön suhteen. Asiat ovat monella tapaa muuttuneet, mutta presidenttimme tarjoaa keinon ymmärtää jännitteistä maailmaa lähellä ja kaukana.

Todellisuutta ei kuitenkaan voi aina pakottaa muodostelmaan, johon Niinistön ”dialektiikka” sitä kutsuu. Uhkana on myös se, että retoriikka väljähtyy, kun joudutaan tasapainoilemaan erilaisten näkökulmien välillä. Kaikille jotain on helposti yhtä kuin ei kenellekään mitään. Niinistön retoriikassa on myös kohtia, joissa varsin soljuvasti ja kattavasti rakennettu identifikaatio ja kuva presidentistä eri näkökulmat tasapuolisena ja humaanina sovittelijana säröilevät.

On äärimmäisen mielenkiintoista, että alun jälkeen presidentti puhuu pahuudesta vain maahanmuuton yhteydessä.

Ensimmäinen näistä liittyy pahuuteen, joka on pulpahtanut pinnalle. Pahuuden lähde saattaa olla kuitenkin vanhaa perua, hän aprikoi arvoituksellisesti puheensa alussa. Viittaus abstraktiin pahuuteen luo vaikutelman, että se on potentiaalisesti läsnä missä ja milloin tahansa. Näin ollen on erityisen merkityksellistä, keihin paha puheessa yhdistetään ja miten.

On äärimmäisen mielenkiintoista, että alun jälkeen presidentti puhuu pahuudesta vain maahanmuuton yhteydessä. Hän etenee siinä järjestyksessä, että osa maahantulijoista on terroristeja ja ”pahantekijöitä”, mikä on ilmeisesti saanut myös jotkut kantasuomalaiset samoille poluille.

Onko Niinistön sinivalkoinen viesti rivien välissä se, että maahanmuuttajien kansainvaellus on sysännyt liikkeelle Suomessa esiintyvän pahuuden? Onko pahuus tuontitavaraa? Onko presidentin puheensa alussa ”yhteiseksi viholliseksi” määrittelemä terrorismi suurin Suomea uhkaava vaara?

Toinen särö juontaa juurensa Niinistön edustamasta perinteisestä porvarillisesta diskurssista, jossa yhdistyvät paternalismi ja yrittäjyys. Pontevasti itsestään kuvaa koko kansan presidenttinä rakentanut Niinistö ankkuroituu varsin tiukasti traditioon, jossa eliitti katselee ”tavallisia kansalaisia” yläviistosta. Kansaa täytyy opastaa, ja johtajien tulee olla tarkkana, mitä he menevät lupaamaan tavallisille tallaajille.

Siinä, missä esimerkiksi Halonen painotti usein uudenvuodenpuheidensa päätännöissä poliittisen osallistumisen tärkeyttä, Niinistön päätännössä korostuvat nöyryys, ahkeruus ja ansaitseminen. Porvarillisen ajattelun mukaisesti ratkaisut haasteisiin löytyvät siis moraalista, eivät rakenteista, tulonsiirroista tai poliittisesta aktiivisuudesta.

Niinistön kansansuosio kertoo toisaalta siitä, että tätä presidentiltä odotetaan 2010-luvun Suomessa ja siitä, että Niinistö on ollut retorisesti uskottava.

YTT Jouni Tilli työskentelee tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Julkaisu Kohtuus, yrittäjyys ja Kaitselmus – Sauli Niinistön porvarillinen kolminaisuusoppi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Valtiovarainministeri Alexander Stubb (kok.) piti Helsinki Challenge -finalisti-illan avaavan puheen Helsingin yliopiston juhlavuoden Tiedettä maailman parhaaksi -seminaarissa. Seminaarin yhteydessä yliopistot määritellään edelläkävijöiksi ja kansakunnan uudistumisen moottoreiksi: ”Maailman muuttuessa yliopiston on oltava muutoksen tekijä eikä pelkkä kohde.”

Hallituksen koulutukseen ja tutkimukseen kohdistamat miljoonasäästöt ovat kuitenkin puraisseet erityisen rajusti Helsingin yliopistoa ja Aalto-yliopistoa. Molemmat ovat käynnistäneet mittavat yt-neuvottelut. Tuoreessa muistissa ovat myös vaalilupaukset, ettei koulutuksesta leikata sekä Alexander Stubbin pääministerinä ollessaan antamat tutkijoita vähättelevät kommentit.

Stubb sanoi lukevansa mieluummin virkamiesten raportteja kuin ”päivystävien dosenttien sepustuksia”. Korkeakoulujen kesälukukauteen liittyen hän puolestaan tokaisi, että jos ennenprofessoreilla oli ”kolme syytä olla professori eli kesä-, heinä- ja elokuu”, niin jatkossa näin ei enää olisi. Tilanne marraskuisena iltana Helsingin yliopiston juhlasalissa oli siis lähtökohdiltaan varsin ristiriitainen, jopa irvokas.

Kenneth Burke määrittelee groteskin eli irvokkaan olevan epäjohdonmukaisuutta ilman naurua. Se epäloogisuus ja liioittelu, jotka vaikkapa burleskissa naurattavat, ovat groteskissa vastenmielistä ja jopa pelottavaa. Yleisö saattaa myös nähdä groteskina sellaista, minkä esiintyjä on tarkoittanut vilpittömäksi. Groteski onkin usein yhtä aikaa kauhistuttavaa ja naurettavaa.

Poliittinen groteski osoittaa, miten epämiellyttävä tai jopa karmea maailmamme voi olla. Se tuo konkreettisesti näkyviin hegemonian alla kytevät ristiriidat. Esimerkiksi Romanian johtajan Nicolae Ceaușescun viimeiseksi jääneessä puheessa Bukarestin vallankumousaukiolla joulukuussa 1989 kiteytyy poliittinen groteski. Kliseet kaikuvat kuuroille korville, ja valtaapitävien sekä kansalaisten maailmat ovat ajautuneet peruuttamattomasti erilleen. Diktaattorin epäuskoinen ilme kertoo kaiken.

Tarkastelen, miten valtiovarainministeri Alexander Stubb pyrki rakentamaan siltoja yleisöön, josta iso osa oli oletettavasti kriittinen hallituksen säästölinjauksia kohtaan. Lisäksi salin ulkopuolella oli vihainen joukko opiskelijoita ja tutkijoita osoittamassa mieltään leikkauksia ja ylipäätään ministerin yliopistolle tuloa vastaan.

Mea culpa, mea maxima culpa

Valtiovarainministeri Stubb aloitti englanninkielisen puheensa kahdella sanalla: kiitos ja anteeksi. Hän kiitti kutsusta ja pahoitteli hallituksen yliopistoihin ja koulutukseen kohdistuvia leikkauksia. Niistä hän otti syyn omalle kontolleen: ”Jos haluatte syyttää jotain, syyttäkää minua. Otan vastuun kantaakseni täysin ja kokonaan.” Stubb myös reagoi puheensa aikana kuultuihin mielenosoittajien huutoihin pyytämällä vielä kertaalleen anteeksi ja sanomalla ottavansa buuaukset ansaittuna varoituksena.

Valtiovarainministeri otti näin vastuun hallituksen teoista ja asettui samalla urhoollisesti suojelemaan erityisesti opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosta, johon on viime aikoina kohdistunut äänekästä arvostelua. Stubb toisti anteeksipyyntönsä vielä seuraavana aamuna HSTV:n haastattelussa.

Myös Alexander Stubbin kehonkieli Helsingin yliopiston tilaisuudessa korosti nöyryyttä. Ilme oli vakava, katse oli suunnattu alaspäin. Hän myös huokaili useaan otteeseen. Ilman paperia puhuneen Stubbin tapa pitää mikrofonia kahdella kädellä rintansa kohdalla puolestaan loi mielikuvan Herralta armoa rukoilevasta, ristiä käsissään puristavasta hartaasta katuvasta. Yliopistoväen edessä näytti todella olevan nöyrä, syntiensä ja virheidensä kanssa tuskaileva pieni ihminen.

Valtiovarainministeri Alexander Stubb pyrki näin paikkaamaan tulehtunutta tilannetta anteeksipyynnöllä. Kuten myös lupauksessa, apologiassa on kyse puheaktista, jonka tavoitteena on muuttaa vallitsevaa asiaintilaa. Se on myös symbolisen puhdistautumisen ja identifikaation keino, samoin kuin ulkoisten syyllisten nimeäminen. Logiikaltaan apologia on kuitenkin syntipukkimekanismin vastakohta.

Onnistunut anteeksipyyntö palauttaa osapuolten välit ja mahdollisesti jopa kasvattaa reetorin uskottavuutta. Mitä suuremmat synnit puhuja pystyy onnistuneesti ottamaan kannettavakseen ja saamaan ne anteeksi, sitä ylevämpi hänen asemansa oletettavasti on.

Toisaalta vaara piilee siinä, että reetori ampuu yli tai on muutoin epäuskottava; tuolloin anteeksipyyntö vaikuttaa helposti falskilta ja johtaa jännitteiden lisääntymiseen. Groteskin yhteydessä Kenneth Burke kutsuu apologiaa ”tyynnyttelyn retoriikaksi”.

Halusin olla yksi teistä!

Alexander Stubb pyrki tyynnyttelemään yleisöään kahta reittiä pitkin. Ensimmäinen näistä oli henkilökohtainen kehityskertomus. Hän tunnusti, ettei ollut akateemisesti suuntautunut kouluaikoinaan.

”En ollut mitenkään välkky oppilas”, Stubb kertoi ja jatkoi, että älyllisten pyrintöjen sijaan hän keskittyi urheiluun. ”Olin enemmän fyysinen kuin älyllinen”, hän painotti. Yliopisto kuitenkin muutti hänen kohdallaan kaiken.

Valtiovarainministeri kertoi opiskelleensa Yhdysvalloissa Etelä-Carolinassa pienessä yliopistossa. ”Skandinaaville liberaalille” päätyminen keskelle konservatiivista raamattuvyöhykettä ei Stubbin mukaan ollut mitenkään helppoa. Tuolloin hän kuitenkin koki valaistumisen:

”Siellä oppimisen siemen ja into kylvettiin siihen ihmiseen, joka tuolloin olin. Opiskelin neljä vuotta, opiskelin aamusta iltaan, ja halusin tulla tutkijaksi ja opettajaksi. Miksi? Koska uskon, että Aristoteles on oikeassa. Aristoteles sanoi kerran, ettei ole mitään jalompaa tehtävää tässä maailmassa kuin opettaa nuoria. Ja olen sitä mieltä, että tämä on juuri sitä, mitä te teette täällä Helsingin yliopistossa.”  

Tällä tavoin ministeri Stubb korostaa anteeksipyyntöään alentamalla itsensä. Hän halusi jaloista jaloimpaan ammattiin eli yliopistouralle, mutta hänestä tulikin poliitikko, syystä tai toisesta. Poliitikothan tunnetusti ovat ainakin julkisessa keskustelussa usein sitä halveksittavinta kastia.

Puheen seuraava osa tukee nöyrtymistä kiintoisalla tavalla. Valtiovarainministeri kertoi anteeksipyyntönsä jälkeen neljästä sanasta, joilla hänen vanhempansa saattelivat hänet unten maille lapsena: unelmoi, usko, työskentele lujasti ja onnistu (tai menesty, ”succeed”). Stubb myös korosti tekevänsä samoin omien lastensa kohdalla. Näin implikaatio on, ettei ministeri ole itse välttämättä onnistunut haluamallaan tavalla, koska hän ei tohtorintutkinnostaan huolimatta ole päätynyt akateemiselle uralle.

Perheeseen ja henkilökohtaiseen kokemukseen keskittyminen on tapa luoda yhteyttä haastavankin yleisön kanssa. Siinä puhuja pyrkii identifioitumaan jonkin yleisön oletettavasti positiivisena pitämän asian kanssa ja käyttää sitä keinona osoittaa, miten vaikea tilanne hänellekin on tai mitä epäonnistumisia hän on kohdannut.

Siinä ei siis kielletä syyllisyyttä, vaan pyritään herättämään sympatiaa. Tunteet vaikuttavat arvioihimme voimakkaasti, kuten jo Aristoteles painotti.  Toisaalta näin huomio myös siirtyy kuin vaivihkaa pois poliittisista ratkaisuista.

Kyseinen kohta on kuitenkin mahdollista tulkita myös siten, että itse asiassa yliopistot eivät ole onnistuneet ja tarvitsevat siksi perustavanlaatuista muutosta. Näin ollen Alexander Stubbin itsensä alentaminen kääntyy helposti tarkoituksensa vastaiseksi.

Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen varoittelee tällaisen retoriikan vaaroista. Hänen mukaansa oman erinomaisuuden ironinen vähättely todellisten tarkoitusperien piilottamiseksi on itse asiassa itsensä ylentämistä ja syntiä. Kyseessä on tekopyhyyteen sortuminen, mikä luonnollisesti antaa reetorista epäedullisen kuvan eikä edistä hänen asiaansa. Tilanne Helsingin yliopistolla oli siis monella tapaa varsin ironinen.

Alexander Stubbin viesti paikalla mieltään osoittaneille opiskelijoille ja tutkijoille taas on, että he ovat siihen täysin oikeutettuja. ”Rehellisesti sanoen”, ministeri totesi ja jatkoi, että jos nuoret opiskelijat eivät olisi kyseisessä tilanteessa suuttuneita valtiovarainministeriinsä, meillä olisi käsissämme yhteiskunnallinen ongelma. ”Heillä on kaikki oikeus olla vihaisia”, eikä ”heitä, jotka minulle buuaavat, saa missään nimessä tuomita”, Stubb painotti.

Suuttumus on ministerin mielestä oikeutettua, eikä sitä saa tukahduttaa tai tuomita – päinvastoin, se on hyvä merkki. Hän ei tarjoa sen kummempia perusteluja leikkauksille. Tunneretoriikassa päädytään helposti kuitenkin syyllistämään kaltoin kohdeltua tahoa.

Anteeksipyyntö esitetään pakon edessä, eikä siinä varsinaisesti kaduta tekoja vaan sitä, että joku on loukkaantunut. Usein tähän liitetään vielä toteamus, että on sentään hyvä, että saimme aikaan keskustelua. Kenneth Burkea mukaillen joskus poliittisen retoriikan tehtävä on nostattaa myrsky, joskus taas tyynnyttää se.

Hieman holhoava lähestymistapa tulee esiin myös siinä, että Stubb pitää vastalauseita nimenomaan ”nuorten opiskelijoiden” protestina. Leimaamalla mielenilmaukset opiskelijoiden tempauksiksi oletus on, että ne kuuluvat ikään kuin opiskeluajan hölmöilyihin, joista kyllä sitten aikuistutaan pois. Niin paikalla mieltään osoittaneiden kuin julkisuudessa kritiikkiä esittäneiden joukossa on kuitenkin runsaasti myös yliopistojen henkilökuntaa eli ”aikuisia”.

 ”Mitäs aiot tehdä?” – valtiovarainministerin tikapuut taivaaseen

Tässä kohtaa valtiovarainministeri reagoi taustalta kuuluneeseen ”Mitäs aiot tehdä?” -huutoon. Hän sanoi toisen ratkaisukeinonsa olevan rakentava. Stubbin mukaan Helsinki Challengen kaltaiset tapahtumat ovat ”rakennuspalikoita” yliopistoiden pelastamisessa. Perustelut löytyvät ministerin esittämästä ”hyvän” tai ”hyveellisyyden kehästä” (engl. virtuous circle), jota talous tarvitsee:

”1. kohta on, että meidän täytyy olla kilpailukykyisiä. Miksi? Koska, kohta 2, jos olet kilpailukykyinen, vienti edistyy. Miksi? Koska viennin myötä saadaan kasvua, tämä on kohta 3. Miksi? Koska, kohta 4, viennin ja kasvun myötä työllisyys paranee. Miksi? Koska työllisyyden kautta päästään 5. vaiheeseen, joka on verotulot. Ja sitten päästään kohtaan 6 eli hyvinvointivaltion rahoittamiseen verotuloilla, mikä koskee myös kallisarvoisia instituutioitamme, kuten Helsingin yliopistoa.”    

Valtiovarainministerin ratkaisu välirikkoon on kuuden kohdan kehä. Se on kuin mekanismi, joka näkymättömän käden tavoin jakaa hyvää kaikille. Perustana ovat koulutus ja tutkimus, koska kilpailukyky tietointensiivisessä taloudessa on riippuvainen innovaatioista sekä uudistumisesta. Stubb käyttää siis tuttua argumenttia, jonka myös opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen esitti taannoisessa paimenkirjeessään.

Alexander Stubbin käyttämässä gradatio-figuurissa puhuja etenee ikään kuin tikapuita pitkin vähäisimmästä kohti kliimaksia toistaen aina askeleen aluksi edellisen kohdan. Vaikutusta voi vielä tehostaa esittämällä itselleen ja yleisölle ikään kuin epäileviä kysymyksiä (dubitatio), kuten Stubb tekee. Tällä tavoin reetori voi näppärästi asettaa haluamansa asiat hierarkkiseen järjestykseen.

Samalla niiden välille on helppo luoda deterministinen vaikutelma, että askeleet seuraavat toisiaan luonnonlain tavoin. Esimerkiksi Uuden testamentin (esim. 2 Piet. 1) lisäksi kyseinen kuvio on muun muassa marxilaisen dialektisen materialismin taustalla.

Eräs apologisen retoriikan toimivaksi havaittu keino on nimenomaan transsendenssi. Siinä syytöksen kohteena oleva teko liitetään johonkin laajempaan yhteyteen, jonka toivotaan paljastavan yleisölle kokonaan uusi näkökulma.

Esimerkiksi irtisanomisia voi puolustella koko yrityksen pelastamisella. Historian vääjäämättömän kehityksen edessä satojenkin työttömäksi joutuneiden on nöyrryttävä. Uusliberalismiin kuuluva hyveellisyysretoriikka puolestaan vie huomion politiikasta ja rakenteista – tai vaikka vientiteollisuudesta – kohti yksilöiden vastuuta kehän ”toimintakunnosta”.

Ministeri päättää puheensa toiveeseen, että hän pystyy viiden vuoden kuluttua seisomaan samalla paikalla huomaten, että ”meillä on elinkelpoinen talous”. Kyseessä on strateginen erottaminen:yleisön näkemystä asiasta pyritään muuttamaan viemällä asia ajallisesti kontekstiin, jonka näkökulmasta teko onkin hyväksyttävä tai jopa suotuisa. Stubbin nöyrä toivomus nähdä viiden vuoden päähän on juuri tällainen kontekstin ajallinen siirto.

Selitystä onkin käytetty usein juuri talouspoliittisia leikkauksia puolustettaessa. Eron on kuitenkin oltava riittävän selkeä, jotta yleisö voi siirtyä retorisesti tarpeeksi kauaksi paheksuttavasta kohteesta. Esimerkiksi nykyisen talouskriisin jatkuminen vuositolkulla on osaltaan vienyt pohjan oikeistolaisen talouspuheen uskottavuudelta ainakin yllämainitun retorisen keinon suhteen.

Kehän tai tikapuiden kohdalla reetorin kannalta haaste on taas siinä, että niiden on mahdollista tulkita etenevän myös päinvastaisessa järjestyksessä. Toisin sanoen ensin mainittu onkin se tärkein, ja siitä siirrytään vähitellen kohti vähiten arvostettua asiaa. Näin ollen tässä kohden on hämärää, kumpi lopulta valtiovarainministerin puheessa onkaan tärkeämpää, talouden tarpeet vai yliopistojen pelastaminen.

Implikaatiot kertovat usein paljon. Kuten Sanni Grahn-Laasosen retoriikassa, myös Alexander Stubbin puheessa on taustalla olettamus, että yliopistot eivät vielä ole kyseisen kaltaista hyvän kehää pystyneet luomaan. Myös elinkeinoministeri Olli Rehnin (kesk.) mukaan Suomen kansantaloudelle on entistä tärkeämpää, että keskitytään soveltavaan tutkimukseen, josta saadaan kaupallista hyötyä.

Tulkintaa tukee Stubbin puheen päättävä toive hänen viisivuotissuunnitelmansa päässä odottavasta elinkelpoisesta taloudesta. Tärkeysjärjestyksestä ei liene enää epäselvyyttä.

Narkissoksen apologia?

Alexander Stubbin apologia on kaiken kaikkiaan retorisesti mielenkiintoinen. Leikkauksista vastaavana ministerinä hänen esiintymisensä Helsingin yliopistolla loi groteskin tilanteen. Vaikka hän ei kohdannut mielenosoittajia kasvotusten esiintymisensä ulkopuolella, Stubb otti haasteen vastaan luottaen anteeksipyynnön voimaan. Hänen ratkaisunsa onkin lähtökohdaltaan vakuuttavampi kuin pääministerin tai opetus- ja kulttuuriministerin avoimen syyllistävä retoriikka.

Hyvän kehänsä avulla Alexander Stubb pyrki luomaan vaikutelman itsestään miehenä, joka suorastaan mielellään ottaa syytökset ja vastuun kantaakseen, koska kyseessä on koko suomalaisen yhteiskunnan pelastaminen. Samalla hän tarjoaa retoriset askelmansa selitykseksi kovasti kritiikkiä herättäneille koulutusleikkauksille: yleensä apologiaan kuuluvat myös perustelut, minkä vuoksi sitä oikein tuli tehtyä mitäkin. Valtiovarainministerin selitys ei kuitenkaan ole aivan ongelmaton.

Retorisen taituruuden lisäksi ministerin puheessa on ulottuvuuksia, jotka kyseenalaistavat anteeksipyynnön vilpittömyyden ja siten sen toimivuuden. Jää lopulta epäselväksi, pyytääkö Alexander Stubb aidosti anteeksi leikkauksia vai onko ministeri lähinnä pahoillaan siitä, ettei yliopistoväki ole ymmärtänyt asioiden todellista laitaa ja sitä, mikä on talouden, ja hallituksen mukaan samalla myös korkeakoulujen, parhaaksi.

Häpeän ja katumuksen lisäksi anteeksiannon katsotaan yleensä edellyttävän lupausta olla tekemättä samaa uudelleen sekä korjaavia toimenpiteitä, mikäli sellaiset vain suinkin ovat mahdollisia – jos rikot ikkunan, on syytä hankkia uusi. Näin korostuu anteeksipyynnön vilpittömyys, mikä puolestaan on keskeistä sen onnistumiselle puheaktina.

Stubbin retoriikassa kuitenkin nimenomaan yliopistojen pitää muuttua, jotta tilanne parantuisi. Lupauksia ja tekoja edellytetään siis uhrilta!

Myös sen toisen osapuolen teot olisivat mahdollisia, vaikka välttämättömyys on ollut keskeinen osa leikkausten perusteluja. Valtiovarainministeriö veti takaisin esityksensä niin sanotusta tehokkaasta katumisesta julkisen kritiikin ja perustuslaillisten ongelmien takia.

Aikaisemmin syksyllä hallitus taas perääntyi aikeistaan leikata sunnuntai- ja iltalisiä. A-studiossa nähty kätilöiden haastattelu oli saanut pääministeri Sipilän muuttamaan mielensä. Painokkaita vetoomuksia uudelleenharkinnasta myös korkeakoulujen kohdalla onkin nähty runsaasti.

Hallituksen olisi siis muutettava linjauksiaan, jotta valtiovarainministeri Alexander Stubbin anteeksipyyntö olisi uskottava ja eettisesti johdonmukainen. Tämä on erityisen tärkeää ottaen huomioon ennen vaaleja annettujen koulutuslupausten rikkominen.

Muutoin herää kysymys, oliko Stubbin tavoite tuona pimeänä marraskuisena iltana saada enemmän itselleen sielunrauha kuin pyytää vilpittömästi anteeksi. Tällainen ikään kuin Narkissoksen apologia ei pura groteskin tilanteen jännitteitä vaan päinvastoin lisää niitä.

Lähteet

Burke, Kenneth 1969a [1945]. A Grammar of Motives. Berkeley: University of California Press.

Burke, Kenneth 1969v [1950]. A Rhetoric of Motives. Berkeley: University of California Press.

Burke, Kenneth 1984a [1935]. Permanence and Change. Berkeley: University of California Press.

Burke, Kenneth 1984b [1937]. Attitudes toward History. Berkeley: University of California Press.

Lazare, Aaron 2004. On Apology. New York: Oxford University Press.

Ryan, Halford Ross 1982. “Kategoria and Apologia. On their Rhetorical Criticism as a Speech Act”. Quarterly Journal of Speech. Vol. 68, 254–261.

St. Thomas of Aquinas. Summa Theologica. Echo Library.

Stubb, Alexander 2015. Keynote-puhe Tiedettä maailman parhaaksi -seminaarin Helsinki Challenge -finalisti-illassa Helsingin yliopistossa 12. marraskuuta 2015. Osoitteessa käyty 14.11.2015.

Ware, B. L. & Linkugel Wil A. 1973. “They Spoke in Defense of Themselves: On the Generic Criticism of Apologia”. Quarterly Journal of Speech. Vol. 59: 3, 273–283.

Julkaisu Alexander Stubb ja Narkissoksen apologia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vastaavat kysymykset hän sanoo esittävänsä myös ammattikorkeakouluille soveltuvilta osin. Kyseessä on siis kutsu korkeakouluille arvioida ja uudistaa itseään.

Korkeakoulutuksen rakenneuudistukset eivät ole uusi asia Suomessa. Edellinen kiivasta keskustelua herättänyt muutos oli tuolloisen valtionvarainministeri Jyrki Kataisen (kok.) ”fantastisena” markkinoima, vuonna 2010 voimaan tullut yliopistolaki, jolla yliopistoista tehtiin itsenäisiä laitoksia.

Samalla virat lakkautettiin ”kannustavamman” palkkauksen tieltä. Lisäksi yliopistojen hallituksissa tuli olla 40 prosenttia niin sanottuja ulkopuolisia jäseniä eli esimerkiksi elinkeinoelämän edustajia.

Perusrahoitus sidottiin yliopistoindeksiin, minkä oli tarkoitus auttaa kustannusten nousun tuomissa haasteissa. Opetusministeriöltä tuleva pääomitus on sidottu muualta hankitun rahoituksen määrään. Myöhemmin ministeriön rahoituksen kriteerejä on vielä muutettu helpommin kontrolloitavaan muotoon eli suoritettuja tutkintoja, opintopisteitä ja julkaisumääriä painottaviksi.

Hunajaisista lupauksista huolimatta yliopistojen rahoitus on vähentynyt, pätkätyösuhteiden määrä lisääntynyt ja monia yksiköitä lopetettu kokonaan. Yliopistoindeksi on välillä puolitettu ja välillä jäädytetty kokonaan. Vastaavasti valtaa yliopistoissa on keskitetty rehtorille, hallitukselle ja hallintojohdolle kollegiaalisen päätöksenteon kustannuksella.

Ongelma tiivistyy kärjistäen siihen, että yliopistoja kohdellaan yrityksinä, mitä ne eivät tietenkään ole. Tästä puolestaan on syntynyt voimakas jännite yliopistoyhteisön sekä markkinauskoa tunnustavien poliittisten päättäjien ja virkamiesten välille. Toisaalta yliopistoväkikään ei ole asiassa täysin yksimielinen.

Ottaen huomioon yllä mainittu tilanne sekä nykyisen hallitusohjelman satojen miljoonien leikkaukset on mielenkiintoista nähdä, minkälaisen retoriikan varaan ministeri kutsunsa rakentaa. Tarkastelen seuraavassa Sanni Grahn-Laasosen avoimen ”paimenkirjeen” retoriikkaa Kenneth Burken ajatuksiin nojaten.

Siinä missä pääministeri Juha Sipilän (kesk.) televisiopuhetta käsittelevässä kirjoituksessani paneuduin hänen retoriseen pelastuskertomukseensa, Grahn-Laasosen kohdalla keskityn yhteen keskeiseen keinoon eli syntipukin käyttöön.

Kenneth Burken mukaan erilaisten – niin konkreettisen kuin symbolisten – uhrien käyttö on niin keskeinen mekanismi yhteisöjen toiminnassa, että sillä on tärkeä rooli myös retoriikassa. Niiden avulla puhdistaudutaan virheistä sekä synneistä. Syyllisyys puolestaan on seurausta luonnollisena tai jumalallisena pidetyn järjestyksen, koodiston, lain tai muun ”sopimuksen” väitetystä rikkomisesta.

Puhdistautuminen ”kuonasta” ja syyllisyydestä on elintärkeää niin puhtaasti biologisille organismeille kuin poliittisille yhteisöillekin, muuten ne ovat niin sanotusti epäkunnossa. Siinä missä esimerkiksi sosiologit ja antropologit ovat analysoineet mekanismin toimintaa rakenteiden tasolla, burkelainen lukutapa keskittyy ilmiön retorisiin ulottuvuuksiin.

Kivijalat murtuvat – Suomi globaalin muutoksen pyörteissä

Ministeri Grahn-Laasonen aloittaa kirjeensä dramaattisesti. Suomi on ollut historiassaan monia kertoja vaikeiden tilanteiden edessä, mutta niistä on selviydytty osaamiseen ja sivistykseen panostamalla. Hän jatkaa seuraavasti:

”Itsenäisyyden satavuotisjuhlan edellä olemme jälleen tilanteessa, jossa uudistumista kipeästi kaivataan. Vienti on ollut vaikeuksissa seitsemän vuotta. Elinkeinorakenteen vankat kivijalat ovat pettäneet globaalissa, nopeassa muutoksessa. Olemme jäämässä muista jälkeen. Näköpiirissä on vain hidasta kasvua, jos kasvua ollenkaan. Velka kasvaa, samoin työttömyys. Se lisää epävarmuutta ja syö tulevaisuudenuskoa. Koko Eurooppaa koskeva pakolaistilanne on totta myös Suomessa ja muuttaa yhteiskuntaamme pysyvästi.”

Näin yhdessä kappaleessa tiivistyy hyvin kaikki, mikä opetus- ja kulttuuriministerin mielestä Suomessa on vialla. Vienti ei vedä, velka, työttömyys ja epävarmuus kasvavat sekä usko tulevaan horjuu.

Myös pakolaiset pääsevät osaksi yhteiskunnan haasteita. Kyseessä on itsenäisen Suomen kohta satavuotisen historian etsikkoaika: ”Elämme aikaa ja hetkeä, jossa uudistumiskykymme ei saa yskiä”, ministeri vannottaa profeetallisesti.

Aloitus on hyvin samankaltainen kuin pääministeri Sipilän syyskuisen televisiopuheen vastaava osuus. Kuten pian huomaamme, Grahn-Laasosen retoriikka on myös logiikaltaan pääministerikollegansa kaltaista.

Toisto on eräs tehokkaimmista retoriikan keinoista. Sen avulla on mahdollista istuttaa yleisöön mitä erikoisimpia näkemyksiä, joskus hyvinkin vaarallisia ja todellisuudesta irtautuneita, kuten totalitaristisen propagandan tehokkuus osoittaa.

Nokkelana reetorina Grahn-Laasonen tarjoaa välittömästi myös keinon haasteiden ratkaisemiseksi: inhimillinen pääoma. Hänen mukaansa Suomi on pieni kansa, jonka menestys perustuu jatkossakin sivistykseen ja huippuosaamiseen.

Ministeri jatkaa, että on kuitenkin ”osattava enemmän kuin muut osaavat, ja uudistuttava nopeammin kuin muut”. Se, että opetusasioista vastaava ministeri näkee koulutuksen olevan avain globaalissa kilpailussa pärjäämiseen, ei tietenkään ole yllätys. Sen sijaan hätkähdyttävää on se, mitä Grahn-Laasonen seuraavaksi tekee.

Synnit yliopistojen ja koulujen selkään

Vaikka Suomi tunnetaan maailmalla koulutus- ja tutkimusjärjestelmästään, ”poikkeuksellisen vaativa toimintaympäristö” on vaikuttanut myös siihen. Sanni Grahn-Laasonen julistaa, että koulutussektori ei ole kyennyt vastaamaan tilanteen haasteisiin.

”Hieman liian uinuva tyytyväisyys” alkaa näkyä siinä, että globaalissa kilpailussa ”muut juoksevat kovempaa, synnyttävät uutta yllättävän nopeaan”, ministeri jatkaa metaforisesti. Tuloksena on, että Suomen ”kilpailuetu” on heikentynyt ja suomalaisten osaamisessa alkaa olla ”isoja puutteita”.

Tällä tavoin ministeri rakentaa koulutussektorista syntipukin Suomea riivaaviin ongelmiin. Kirjeen alussa esitetty kuvaus maan ongelmista ja inhimillisen pääoman roolista pienen kansakunnan pelastajana johtaa siihen, että itsetyytyväisyyteen langenneet koulutus ja tutkimus näyttäytyvät nyt syypäinä koko yhteiskunnan ongelmiin.

Kuten Kenneth Burke toteaa, syntipukit on valittava esitettyjen syntien mukaan, jotta retoriikka olisi mahdollisimman tehokasta. Vastaavasti pelastus on oleva sitä autuaampi, mitä merkittävämpi syntipukki talutetaan uhrialttarille. Ironista tietysti on, että esimerkiksi kristinuskossa pelastus tulee täysin viattoman sijaiskärsijän kautta.

Ministerin retoriikassaan rakentama hierarkia on ovela: näin esimerkiksi alussa mainittu kaino kritiikki mm. vientiteollisuutta kohtaan kumoutuu. Toisin sanoen vienti ei vedä ja elinkeinorakenteen kivijalat rapistuvat, koska koulutussektori on jäänyt ajastaan jälkeen.

Rivien välistä on luettavissa, että myös maahanmuuttajien ja pakolaisten kotoutumisen ongelmat ovat kehnon koululaitoksen syytä. Toinen traaginen vihjaus on, että myös nykyisen hallitusohjelman leikkaukset ovat itse asiassa koulutussektorin omaa syytä.

Ministeri Grahn-Laasonen päätyy näin syyllistämään omaa hallinnonalaansa tavalla, joka tuskin herättää luottamusta yliopistoyhteisössä sekä muualla koulutuksen ja tutkimuksen kentällä. ”Alaisten” ottaminen syntipukiksi on harvoin toimiva strategia yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Grahn-Laasosen retoriikka rakentuu kuitenkin hyvin pitkälti nimenomaan erottautumisen varaan, kuten seuraavaksi huomaamme.

Tehottomat, ylpeät ja viekkaat yliopistot

Ministeri käyttää varsin suuren osan paimenkirjeestään sen tarkentamiseen, mikä hänen hallinnonalansa instituutioiden toiminnassa on vikana. Ensimmäisenä listalla on korkeakoululaitoksen hajanaisuus.

Koska suomalainen korkeakoulutus on ”sirpaloitunut” ja tutkimus jakautunut ”liian moniin, resursseiltaan ja vaikuttavuudeltaan keskinkertaisiin yksiköihin”, suomalaisen tieteen kärki on aivan liian kapea, hän julistaa.

Järjestyksessä toisena, joskin ensimmäistä oleellisempana ongelmana Grahn-Laasosen listalla on, että yliopistoihin on panostettu liikaa ilman vaatimuksia tulosvastuusta. Ministeri toteaa, että ”ennen nykyistä julkisen talouden niukkuuden aikaa” korkeakoulujen ja tutkimuksen resurssit kasvoivat vuosien ajan. Tästä puolestaan on kehkeytynyt ongelma:

Kävikö meille niin, että oletimme tieteen tason ja vaikuttavuuden kohenevan tasatahtia voimavarojen lisääntymisen kanssa? Kansainvälinen vertailu osoittaa, että resurssien puute ei ole keskeinen ongelmamme, vaan niiden tehoton hyödyntäminen. Saamme samalle rahalle vähemmän vastinetta yhteiskunnan hyödyksi kuin tärkeimmät verrokkimaamme.

Ministerin viesti korkeakoulujen johdolle – ja avoimen kirjeen myötä kaikille suomentaitoisille – on, että yliopistot ovat jo vuosia tuhlanneet niille myönnettyjä varoja. Grahn-Laasonen osoittaa kuuluvansa niihin hyväuskoisiin pettyneisiin, jotka luulivat resurssien lisäämisen auttavan.

Vaikka ministeri ilmeisesti nojaa arviossaan (nimeämättömään) tutkimustietoon, hän tekee selväksi, että hän ei kuulu yliopistomaailmaan vaan niihin, jotka eivät ole saaneet tarpeeksi vastinetta rahoilleen. Täten opetus- ja kulttuuriministeri erottautuu yliopistoista ja identifioituu ”meihin”, jolla luultavasti viitataan koko muuhun yhteiskuntaan ikään kuin yliopistojen asiakkaina.

Näiden ”meidän” synti puolestaan on se, että he ovat luottaneet liikaa yliopistoihin. Vastaavalla tavoin pääministeri Juha Sipilä erottautui televisiopuheessaan tukkanuottasilla olevista työmarkkinaosapuolista.

Tehottomuuden lisäksi yliopistot eivät ole olleet tarpeeksi laadukkaita, mikä kirjeen retoriikassa tarkoittaa lähinnä tuotteistamista. Grahn-Laasonen korostaakin, että Suomessa ”tarvitaan vahvempia elinkeinoelämäyhteyksiä ja tutkimustulosten parempaa hyödyntämistä ja kaupallistamista”, mikä on hänelle olennainen osa myös korkeakoulujen vaikuttavuutta.

”Julkisesti rahoitetun toiminnan tulee heijastella hyvinvointia ja menestystä koko suomalaiselle yhteiskunnalle”, hän jatkaa. Implikaatio tietysti on, ettei näin ole tähän mennessä ollut, vaan yliopistot ovat juonitelleet rahoillaan jotain muuta.

Ministerin oman erottautumisen lisäksi paimenkirjeestä voidaan lukea esiin oletus, että sen varsinainen kohdeyleisö eli korkeakoulujen hallinto ja johto jakavat Grahn-Laasosen näkemyksen koulutuskentän ja sitä kautta koko Suomen ongelmista. Toisin sanoen samalla kun julistetaan byrokratian vähentämisen ilosanomaa, hallinnon tulee ottaa leväperäiset ja niskuroivat tutkijat ja opettajat yhä tiukemmin otteeseensa. Tällä tavoin opetus- ja kulttuuriministeri pyrkii hajottamaan ja hallitsemaan.

”Voi teitä, jotka nyt olette kylläiset, sillä teidän on oleva nälkä!”

Surkean tilanteen vuoksi tarvitaan ”laatua, tehokkuutta ja vaikuttavuutta parantavia uudistuksia”, muutoin suomalaista korkeakoulutusta uhkaa ”näivettymisen tie”. Yliopistojen pitää siis kaupallistua tai hyväksyä vaipuminen historian roskakoriin.

Opetus- ja kulttuuriministeri kutsuukin juhlallisesti yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen avainhenkilöt avukseen osallistumaan työhön, jonka ”päämääränä on nykyistä laadukkaampi, kansainvälisempi, vaikuttavampi ja tehokkaampi korkeakoululaitos”.

Tavoitteena ovat korkeakoulut, jotka pystyvät houkuttelemaan koti- ja ulkomaisia huippuja sekä saavuttamaan maailman kärjen entistä huomattavasti pienemmillä resursseilla. Huipulle pitää siis pyrkiä yhtä kovalla vimmalla kuin keskinkertaisuudesta tai jopa hyvästä on päästävä eroon. Suomen perinteisenä vahvuutena pidetty eri väestönkerrokset kattava laaja-alainen koulutusjärjestelmä kääntyy näin heikkoudeksi.

Retoriikan tehokkuuden näkökulmasta on hyvä, jos reetorin ääni ja yleisön sisäinen ääni ovat sopusoinnussa. Ministeri haastaakin keskeisimmän syntipukkinsa eli yliopistot tarttumaan itsekurin solmuruoskaan. Grahn-Laasonen houkuttelee yliopistoja katumusharjoituksiin lupaamalla ”strategista rahoitusta”, jota jaetaan ”suhteessa tekoihin ja muutokseen”.

Syyllistämisen rinnalla kaikuu siis kutsu itsekuritukseen, mikä käytännössä tarkoittaa erilaisia rakennemuutoksia, keskittämistä ja ”poisvalintoja”. Näivettyminen ja poisvalinta ovat olennainen osa vastuullistamisretoriikkaa: itsetyytyväisyyden tiellä jatkaessaan yliopistoilla on edessään ikään kuin luonnollinen kuihtuminen, koska niiden ravinnonsaanti katkeaa.

Kyseessä on aikaisemman retoriikan suhteen looginen ratkaisu. Tuhlailu, laiskuus, (tulos)vastuuttomuus ja ylpeys ovat syntejä, jotka edellyttävät rankkoja kieltäytymisharjoituksia. Ne ovat uusliberaalin talousretoriikan kuolemansyntejä, joille muut paheet ovat alisteisia.

Niistä eroon pääsy vaatii uudelleensyntymistä. Näin Sanni Grahn-Laasosen retorisessa hierarkiassa syntipukeista suurin on sortunut synneistä vakavimpiin rikkomalla markkinoiden lakia vastaan.

Kaiken kaikkiaan Sanni Grahn-Laasosen paimenkirjeen retoriikka perustuu syntipukkimekanismin varsin moniulotteiselle käytölle. Ensin uhri valikoituu melkein kuin automaattisesti dramaattisen tilannekuvauksen avulla. Sen jälkeen syntipukki ja erityisesti sen niin sanottu suorittava osa eristetään muusta yhteisöstä ennen kuin se uhrataan.

Vaihtoehdoksi kuitenkin annetaan mortifikaatio eli symbolinen itsen kuolettaminen. Ministeri on armollinen ja antaa ymmärtää, että yliopistot voivat lunastaa takaisin paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa itsensä syyllistämisen ja rankaisemisen tietä. Haasteena on kuitenkin arvatenkin se, hyväksyvätkö yliopistot eri henkilöstöryhmineen opetus- ja kulttuuriministerin arvion niiden syyllisyydestä ja siitä seuraavista toimenpiteistä.

Lopuksi

Syntipukkiretoriikkaan tuo oman lisänsä ministerin tasapainoilu yliopistojen itsehallinnon ja opetusministeriön roolin välillä. Grahn-Laasonen toteaa, että korkeakouluilla ja tieteellä on autonomia, minkä seurauksena ”uudistusten aloituksessa ja läpiviennissä yliopistoilla ja ammattikorkeakouluilla on vastuu ja valta”.

Hän kuitenkin jatkaa, että ministeriön on toisaalta ”ohjattava opetuksen ja tutkimuksen kokonaisuutta”. Ministeri myös vihjaa, että ”korkeakoulukentältä kumpuaa toiveita” ministeriön vahvemmalle poliittiselle ohjaukselle.

Näin hän pyrkii osoittamaan, että ministeriön esittämä kuritus onkin vastaus yliopistojen omiin pyyntöihin, ei pelkästään ulkopuolisten tahojen pakkotoimia. Epäselväksi kuitenkin jää, miltä taholta tarkalleen ottaen toiveita on esitetty.

Käytännössä yllämainitun kaltainen, niin sanottu uusliberalismin ristiriita tarkoittaa, että vapaus on sidottu siihen, että toimitaan markkinalogiikan mukaisesti. Yliopistot saavat toteuttaa muutokset itsenäisesti, mutta niiden sisällön ja raamit määrittelee opetus- ja kulttuuriministeriö. Se puolestaan on sitoutunut EU-tason koulutuspoliittisiin reformeihin, joista monet Suomea koskettaneet korkeakoulutuksen muutokset ovat peräisin.

On tietysti oma kiinnostava kysymyksensä, miten paljon liikkumavaraa Grahn-Laasosella itse asiassa on. Jean-Paul Sartrea mukaillen voidaan pohtia, rajoittuuko yliopistojen johdon tai jopa ministerin itsensä vapaus sen valitsemiseen, minkälaisessa kastikkeessa haluaa tulla syödyksi.

En malta olla huomauttamatta, että historiallisena ääriesimerkkinä tästä olivat natsien gettoihin perustamat juutalaisneuvostot, joiden tehtävänä oli huolehtia, että juutalaisten pakkotyö, joukkotuho ja siihen valmistavat toimenpiteet sujuivat hyvässä järjestyksessä.

Opetus- ja kulttuuriministeri pukeutuu paimenkirjeessään joka tapauksessa papittaren kaapuun ja kutsuu koulutussektorin – erityisesti yliopistot – katumukseen. Sanni Grahn-Laasonen toteuttaa sitä, mitä Kenneth Burke kutsuu papin paradoksiksi: hän julistaa pelastuksen ilosanomaa mutta samalla syyllistää ”laumaansa” tuomalla esiin näiden tuhlailun ja vastuuttomuuden seuraukset koko yhteiskunnalle.

Vaikka kahden tekstin perusteella ei vielä voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä, pääministerin sekä opetus- ja kulttuuriministerin retoriikan pohjalta näyttää siltä, että hallituksemme valitsema tie on syyllistämisen ja syntipukkien tie. Sipilä laittoi pienituloiset kulkemaan via dolorosaa, Grahn-Laasonen puolestaan taluttaa kärsimystielle tutkijat ja opettajat.

Lähteet

Burke, Kenneth 1959. ”On Catharsis, Or Resolution”. The Kenyon Review. Vol. XXI (3), 337–371.

Burke, Kenneth 1969 [1950]. A Rhetoric of Motives. Berkeley: University of California Press.

Burke, Kenneth 1966. Language as Symbolic Action. Essays on Life, Literature, and Method. Berkeley: University of California Press.

Burke, Kenneth 1984 [1935]. Permanence and Change. An Anatomy of Purpose. Berkeley: University of California Press.

Burke, Kenneth 1970 [1961]. The Rhetoric of Religion. Berkeley: University of California Press.

Duncan, Hugh Dalziel 1962. Communication and Social Order. London: Oxford University Press.

Girard, René 1986. The Scapegoat. Baltimore: Johns Hopkins University Press.

Jakonen, Mikko & Tilli, Jouni 2011 (toim.) Yhteinen yliopisto. Helsinki: Tutkijaliitto.

Julkaisu Opetusministeri ja vastuuttomat, ylpeät yliopistot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Suomen tilanne on poikkeuksellisen vakava”, aloitti pääministeri Juha Sipilä televisiopuheensa ja jatkoi, että koki velvollisuudekseen lähestyä ”meitä” suoraan.

Puhe televisiossa ei varsinaisesti ole kovin uusi viestintätapa, mutta kertoo osaltaan siitä, mikä on retoriikan ydin: luoda identifikaatiota eli samastaa puhuja intresseineen mahdollisimman laajan yleisön kanssa. Mitä enemmän muita toimijoita tai tasoja tällaisen yhteyden välissä on, sitä todennäköisempiä ovat myös häiriötekijät.

Sipilän valinta puhua televisiossa kuvastaakin osaltaan sosiaalisen median haasteita. Esimerkiksi Twitter- tai Facebook-päivitykset tavoittavat nopeasti laajan yleisön mutta myös hukkuvat helposti hälyyn ja kohuun. Poikkeuksellinen televisiopuhe sen sijaan nappaa yleisönsä huomion vähäksi aikaa kokonaan – ainakin silloin, jos puhuja on taitava.

Analysoin seuraavaksi pääministeri Sipilän puhetta identifikaation näkökulmasta.

Päästä meidät pahasta – pääministerin pelastuskertomuksen retoriikkaa

Pääministerimme puhe on suhteellisen perinteinen pelastuskertomus. Siinä reetori vie yleisönsä ja itsensä helvetistä kiirastulen kautta kohti pelastusta. Kyseessä on yhteinen matka, jonka päässä odottavat uusi toivo ja parempi tulevaisuus.

Useimmiten pelastuskertomuksessa on kolme pääkohtaa, eli helvetti, kiirastuli ja pelastus. Nimistään huolimatta osissa ei varsinaisesti ole kyse teologiasta. Esimerkiksi niin sanottu helvettiosa viittaa siihen, minkälaisia syitä puhuja sanoo olevan siihen, että ihanteellinen asiantila on järkkynyt ja yhteiskunta on jännitteiden ja ristiriitojen riivaama.

Identifikaation näkökulmasta kyseessä on siis kertomus siitä, miten ”vikatilat” saadaan korjatuksi ja yhteinen kukoistus palautetuksi. Mitkä sitten ovat syitä siihen, että Suomi on pääministeri Sipilän mielestä tolaltaan?

Puheessaan Juha Sipilä luettelee pitkään ja hartaasti yksityiskohtia myöten, mikä nykytilanteessa ja menneisyydessä on ollut vialla. Syitä ovat muun muassa velaksi eläminen, työn ja tuotannon kilpailukyvyn menetys, tahdon, uskalluksen ja vastuun puute, normit ja byrokratia ja niin edelleen. Pahin seuraus on, että suomalainen työ maksaa liikaa ja valtio velkaantuu.

Erityisen dramaattista onkin pääministerin velkakelloretoriikka. Hänen mukaansa Suomi on velkaantunut seitsemän vuotta miljoona euroa tunnissa yötä päivää pyhänä ja arkena. Viite Mooseksen kirjaan on tuttu: seitsemän lihavaa vuotta on takana, edessä on seitsemän ankaraa ja kovaa ”nälkävuotta”, koska Jumala oli näin Joosefin ennustuksen mukaan päättänyt.

Suomesta ”rahat loppuvat”, ja lähivuosina edessä on ”sarja kivuliaita päätöksiä”, julistaa puolestaan Juha Sipilä. Maalaisliiton ja keskustan poliitikkojen puheissa Raamattuun viittaaminen on tietysti ollut erittäin yleinen tapa vuosien saatossa.

Lisäksi yhteiskunnan harmoniaa ovat järkyttäneet yhteisen vision puute ja keskinäinen syyttely. Sipilä toteaa, että osa vastustaa säästöjä, osa uudistuksia ja osa kaikkia kustannuskilpailukyvyn parannuksia.

Oman osansa saavat myös työnantaja- ja työntekijäjärjestöt, jotka ovat ”ajautuneet liian kauaksi toisistaan”. Tämän vuoksi niin sanottu yhteiskuntasopimus jäi solmimatta ja hallitus joutui ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Nyt on etsikkoaika, Suomen taitekohta, pääministeri vannottaa.

Ajoittaisesta sekavuudesta huolimatta tässä kohtaa kertomuksen osien tasapaino toteutuu Sipilän puheessa hyvin. Yhteiskunnan ”synnit” on nimettävä sitä huolellisemmin, mitä kiivaampi kiirastuli on odotettavissa.

Niin sanottu kiirastuli puolestaan koostuu hallituksen varsin kiistanalaisista toimenpiteistä, joita Sipilä puolustaa välttämättöminä, kuten asiaan kuuluu.

Erityisesti sairauslomiin ja pyhäpäivien ylityökorvauksiin liittyvät heikennykset sekä hallituksen aikeet ajaa muutokset läpi pakottavan lain avulla ovat herättäneet kovaa kritiikkiä hallitusta ja pääministeriä kohtaan sekä poikineet useita mielenilmauksia – ja jopa vihjauksia yleislakosta.

Identifikaation näkökulmasta kyseessä on haastava tilanne. Miten oikeuttaa kiirastuli? Jos aikaisemmin ahkerassa käytössä oli uusklassisen taloustieteen paholaistermi eli velka, nyt pääministerin retoriikka tukeutuu modernin politiikan jumaltermiin eli demokratiaan.

Hallituksella ja eduskunnalla on äänestäjien enemmistön mandaatti toimia ja tehdä kipeitäkin päätöksiä, joita pääministerin mukaan osa oppositiostakin tukee. Hän myös painottaa, että mielenilmaukset ja lailliset lakot ovat demokraattisia oikeuksia. Samalla Sipilä pääsee kritisoimaan edellisiä hallituksia – joissa keskusta ei ollut mukana – niiden suorastaan turmiolliseksi kuvaillusta ”odota, katsele ja ota velkaa -asenteesta”.

Lisäksi pääministeri pyrkii ottamaan huomioon kriittisenkin yleisönsä myöntämällä, että hallituksen keinot ovat hieman karkeampia kuin jos yhteiskuntasopimus olisi onnistunut. Vastaavalla tavoin tehokas identifikaation keino on hieman luettelomainenkin tapa esitellä vaihtoehtoisia tapoja toteuttaa uudistuksia, vaikkakin todeten niiden riittämättömyys tilanteen pelastamiseksi, kuten Juha Sipilä tekee.

Kaikkien suomalaisten, ”meidän”, julistaminen syyllisiksi tilanteen vakavuuteen, samalla tavoin kuin kaikkien kreikkalaisten on väitetty olevan maan talousahdingon takana, on myös keino luoda yhteyttä puhujan ja yleisön välille.

Palkansaajat syntipukkeina?

Pelastuskertomusretoriikassa erityisen kiinnostavaa on se, mitä ja miten kiirastulessa oikeastaan puhdistetaan. Tässä osassa usein paljastuvat erilaiset puheensisäiset jännitteet, koska kiirastulessa on symbolisesti hävitettävä tai poistettava jotain samalla, kun vedotaan mahdollisimman laajaan yleisöön.

Yleisimpiä keinoja ovat syntipukkien käyttö tai itsen syyllistäminen ja rankaiseminen. Sipilän televisiopuheessa ”syntipukkeja” ovat erityisesti julkisten, naisvaltaisten alojen pienpalkkaiset työntekijät, joiden toimeentuloon heikennykset erilaisten laskelmien mukaan vaikuttavat eniten.

Myös muut, joiden palkasta iso osa koostuu sunnuntai- tai muista ylityölisistä, kärsivät. He ovat syntipukkeja, jotka pääministerin pelastuskertomuksessa joutuvat uhraamaan eniten Suomen raiteilleen saamiseksi. He kärsivät ”meidän” syntiemme tähden kansakunnan paremman tulevaisuuden vuoksi.

Ottaen huomioon, että tällainen palkansaajien joukko on suuri, Sipilän aiemmin huolellisesti rakentama identifikaatio on ongelmissa. Dilemma on siinä, että näin laaja ”syntipukkien” joukko mahdollistaa suuret säästöt mutta samalla luo potentiaalisen poliittisen uhan.

Pääministeri sanoo suoraan, että kyseessä on valtava tulonsiirto yrityksille: ”Sunnuntaikorvauksen pienentäminen vähentää merkittävästi julkisen puolen kuluja ja mahdollistaa osaltaan työnantajan sosiaaliturvamaksun alentamisen”, hän toteaa melkeinpä lakonisesti ja siirtyy nopeasti muistuttamaan, että yhteiskuntasopimusneuvotteluissa tästäkin olisi voitu sopia.

Rehellisyys on tietysti usein retorisesti varsin toimiva keino; nyt sillä kuitenkin luodaan puheeseen jyrkkä vastakkainasettelu työn ja pääoman välille. Kyseinen jännite saa vielä lisää intensiteettiä siitä, että työnantajille esitetyt uhraukset ovat melkoisen keveitä. Heiltä pääministeri vaatii johtajuutta, taitavuutta sekä ripauksen lisää isänmaallisuutta.

On myös mahdollista, että laajamittainen uhraus tiivistää kansan rivejä ja synnyttää kollektiivisen uhraamisen ja uudistumisen mentaliteetin. Edellytyksenä kuitenkin on, että reetori pystyy osoittamaan, että eri ryhmien ”kärsimykset” ovat tavalla tai toisella samastettavissa.

Pääministeri käyttää puheessaan riiteleviä työmarkkinaosapuolia syntipukkeina, jotka eivät kyenneet löytämään yhteistä säveltä yhteiskuntasopimusneuvotteluissa. Retoriseksi tuekseen Sipilä noukkii niin sanotun jälleenrakennusmyytin muistuttamalla, miten ”sotien jälkeen Suomi teollistui ja nousi köyhyydestä ennennäkemättömällä ahkeruudella, sitkeydellä ja yhteen hiileen puhaltamisella”, minkä puolestaan ”takasi ennen muuta halu mennä eteenpäin”. Talvisodan hengen sijaan nyt tarvitaan siis jälleenrakennuksen henkeä.

Sodanjälkeinen Suomi oli poliittisten ristiriitojen ja puutteen repimä, moraalikriisissä paininut maa. Lakkoja ja työselkkauksia esiintyi melkeinpä katkeamattomana sarjana keskeisenä kiistakapulana palkkapolitiikka. Teollisuuden työväestön lisäksi syksyllä 1947 muun muassa myös valtion virkamiehet uhkasivat mennä lakkoon.

Sipilän viesti rivien välissä näyttääkin olevan se, että myös tuolloin oli poliittisia ja taloudellisia erimielisyyksiä, joista huolimatta Suomi pystyi uudistumaan. Jälleenrakennusmyytin varsinainen käyttö jää kuitenkin puheessa puolitiehen, koska sen tarjoamia mahdollisuuksia tilanteen jännitteisyyden lieventämiseen ei hyödynnetä kovinkaan selkeästi.

Toisaalta työmarkkinaosapuolten ottaminen syntipukiksi on ovelaa, koska sillä tavoin pääministeri ja hallitus pystyvät nousemaan kiistelevien osapuolten yläpuolelle ja yhdeksi ”meistä”, jotka joutuvat kiistelyä katselemaan sivusta. Tätä korostavat myös vetoomus työmarkkinaosapuoliin sekä niille tarjotut vaihtoehtoiset uudistuskeinot.

Pääministerin puheen kiirastuliosan haaste on kaiken kaikkiaan siinä, että sen tarjoama katharsis eli puhdistuminen ja uudistuminen nojaavat lähinnä pienipalkkaisten kärsimykseen tavalla, joka suorastaan vahvistaa olemassa olevaa talouspoliittista jännitettä yhteiskuntaluokkien välillä. Tässä kohtaa Sipilän pelastuskertomuksen toimivuus nojaa siihen, onko hänen yleisönsä ymmärtänyt ja hyväksynyt puheen alussa esitetyn tilannekuvauksen Suomen ”helvetin” syistä ja sen vaatimista uhrauksista.

Toinen, huomattavasti tulenarempi mahdollisuus olisi ollut luoda ulkoinen syntipukki esimerkiksi maahanmuuttajista. Onkin mielenkiintoista nähdä, tuleeko kokoomuksen ja keskustan retoriikka liukumaan tätä kohti, jos talous ei hallituksen toimenpiteillä ala korjaantua. Sellaisessa tapauksessa on hyvinkin mahdollista, että siirtymä symbolisesta kiirastulesta konkreettisempiin tekoihin on varsin lyhyt.

Sipilän puheen alku on tästä näkökulmasta huomiota herättävä. Pakolaistilanne on ujutettu aloituksessa omaksi osiokseen Euroopan talousnäkymien ja Suomen tilanteen väliin. Ensivaikutelmaksi jää helposti käsitys, että televisioidussa puheessa on kaksi varsin erillistä osiota. Toisaalta keskustelu käy sen verran kiivaana, että pakolaisiin ja maahanmuuttoon on otettava kantaa tavalla tai toisella.

Ja mikä retoriikan näkökulmasta oleellisinta, vaatimalla ”resursseja turvapaikkahakemusten pikaiseen käsittelyyn, ripeyttä kielteisten päätösten saaneiden palauttamiseen ja kunnollista kotouttamista myönteisten päätösten saajille” pääministeri ottaa huomioon myös niin sanottua maahanmuuttokriittistä yleisöään.

Mies ja omatunto – pääministeri pelastajana

Identifikaation parantamisen lisäksi Sipilän puheeseen kuuluu olennaisesti myös niin sanottu henkilökohtainen katharsis. Pääministeri käyttää minä-muotoa useaan otteeseen korostaakseen, miten Suomen tilanne ja sen vaatimat ratkaisut ovat repineet hänen sisintäänkin: ”olen valvonut…”, ”en voisi koskaan antaa itselleni anteeksi…”, ”yritin tosissani…”, ”tein vielä viimeisenä iltana…”, ”olin todella yllättynyt…”, ”se on ainoa tavoitteeni…”, ”tiedän, että nyt on viimeisiä hetkiä…”

Tällä tavoin yhteiskunnallisen sisällön lisäksi pääministerin julkisen puheen eräs ulottuvuus on omakohtainen puhdistautuminen ”syyllisyydestä” osoittamalla, miten myös hän on joutunut valvomaan, sietämään yllätyksiä ja taistelemaan epäonnistuneen yhteiskuntasopimuksen puolesta.

Haasteena tietysti on, miten yhteismitallisiksi puheen keskeisen syntipukin toimeentulon leikkaukset ja pääministerin kärsimykset koetaan. Ikään kuin ennakoiden pääministeri lupaakin, että hän pyrkii toteuttamaan uudistuksia niin oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti kuin mahdollista.

Sipilän puheen tenhoavin osa on niin sanotun kiirastulivaiheen lopussa. Lisääntyvä henkilökohtainen ote on puhuttelevaa ja luo uudestaan syntipukkiosassa kadotettua samastumista ”tavallisten kansalaisten” kanssa.

Näin syntyy kuva miehestä, joka painiskelee omantuntonsa kanssa tehdessään kipeitä ratkaisuja. Ja kun vielä mukaan otetaan suomalaisen poliittisen retoriikan keskeinen topos eli sekä vastentahtoisuuden että velvollisuuden- ja vastuuntunnon korostaminen, niin pääministeri on onnistunut pontevasti työntämään taka-alalle kiirastuliosassa synnyttämiään jännitteitä.

Toki myös murteen käyttäminen (”pudotamme kinttaat”) on omiaan lisäämään vaikutelmaa kansanmiehestä, yhdestä ”meistä”.

Henkilökohtainen osuus on toimiva myös yleisöodotusten ja pelastuskertomuksen osasten näkökulmasta. Vaikka on tärkeää, ettei puhuja korosta erinomaisuuttaan liikaa (erityisesti suomalaiselle yleisölle), hänen on kyettävä esittämään itsensä sopivimpana ja vastuullisimpana ongelmanratkaisijana.

Myös puheen tarina luo omat ennakko-odotuksensa: keskeinen osa pelastuskertomusta on pelastaja. Sipilä pyrkiikin nokkelan vaivihkaa luomaan itsestään kuvaa sekä pelastajana että uhrina! Pääministeri on johtaja, joka ministerikollegoidensa kanssa on tekemässä ratkaisuja, jotka pelastavat kansakunnan mutta joiden äärellä hän joutuu suorastaan riutumaan.

Tämä on huomattavasti tehokkaampaa retoriikkaa kuin vaikkapa sen julistaminen, että pelastus tulee jonkin persoonattoman tahon, kuten kansainvälisen talouden elpymisen kautta. Näin on myös mahdollista pyrkiä häivyttämään alussa esitetty ehto Suomen pelastukselle: ”Kansainvälinen talous on kasvanut viimeiset vuodet, mutta emme ole päässeet tuohon kyytiin mukaan. Emmekä pääse, ellemme tosissamme tahdo ja tee sen mukaisia toimia.”

Hallitus on yhtenäinen, eikä tingi tavoitteestaan, kuten Sipilä napakasti sanoo – pääministeri ja hallitus tahtovat sekä tekevät päämäärätietoisesti. Toisaalta, kuten yllä olevasta käy ilmi, ne tekevät lähinnä sen, mitä ”kansainvälinen talous” vaatii! Kyseinen puheensisäinen jännite heikentää kuvaa Sipilästä Suomen pelastajana.

Kadonnut paratiisi?

Pääministeri Sipilän televisiopuheen pelastusosa on aikaisempiin osiin suhteutettuna kevyt. Pelastus puolestaan tulee, kun tarvittava yhteishenki löytyy, toimenpiteet tehdään, ”suomalainen työ ja työllistäminen” muuttuvat jälleen kannattaviksi ja talous lähtee nousuun.

Yksi harvoista konkreettisista uudelleensyntyneen Suomen tilan kuvauksista on Sipilän maininta, että ”moni asia tehdään jatkossa pienemmällä rahalla kuin aiemmin”. Tähän sopeutuminen puolestaan vaatii ”luovuutta, uudistamisen halua ja tinkimätöntä työtä yhteisten tavoitteiden eteen”. Toinen vastaava on uuden teknologian käyttöönotto.

Koska myös rakenne on retoriikkaa, on tärkeää, että tutun ja turvallisen kertomuksen osaset ovat tasapainossa. Nyt matka helvetistä kiirastulen kautta ei ole muodon osalta harmoniassa. Kovat keinot, joita aiemmin kiirastulessa käytetään, luovat suuret ennakko-odotukset kansallisesta pelastuksesta autuudesta. Loppu ei kuitenkaan lunasta odotuksia. ”Halu”, ”sisu”, ”tekemisen ja välittämisen henki” sekä ”avoin ja positiivinen asenne” ovat varsin tavanomainen sekoitus uusliberaalia ja perinteistä suomalaista retoriikkaa. Oletus lienee, että sopivat teot seuraavat asennemuutoksen eli ”parannuksen” hedelminä.

Puheen lopussa on myös toinen identifikaation näkövinkkelistä hieman ongelmallinen kohta. Me suomalaiset olemme outo kansa, tähän voinee jokainen yhtyä. Toisaalta taas nostatukset suomalaisista ”mieluummin tekevänä kuin ilmanaikuisia puhuvana kansana” ja suomalaisesta kädenpuristuksesta painavampana kuin ”satasivuinen juridinen sopimus” ovat omiaan synnyttämään säröjä yleisön ja puhujan välille sen vuoksi, että viime aikoina tapetilla ovat nimenomaan olleet vaalilupausten rikkomiset ja takinkäännöt niin koulutussäästöihin, pienituloisimmilta leikkaamiseen kuin maahanmuuttopolitiikkaan liittyen. Vaalilupaukset ovat tietysti oma retoriikanlajinsa, mutta tällaisenaan kyseinen kohta ei ainakaan vahvista luottamusta.

Rakenteen osalta pääministerin televisiopuhe nojaa siis pelastuskertomukseen, jossa katharsis saavutetaan pääasiassa pienituloisten palkansaajien uhrauksilla. Suomalaiset ovat eläneet väitetysti riitaisasti velaksi, ja tämän vuoksi yllämainittua joukkoa joudutaan kurittamaan. Näillä keinoin Sipilä kuljettaa yleisönsä kohti uudistunutta ja elinvoimaista Suomea, joka pystyy vastaamaan kansainvälisen talouden haasteisiin.

Hienoisesta epätasapainosta huolimatta rakenne toimii siinä mielessä hyvin, että siinä alku- ja loppuosa ovat asiantiloja, joiden väliin syntyy puheen liike toimenpiteiden ja tekojen avulla. Pelastuskertomuksen sisältä puolestaan löytyy mielenkiintoisia retorisia keinoja, joilla pääministeri tasapainoilee sen tosiasian kanssa, että identifikaatio ja erottautuminen kulkevat aina käsi kädessä. Kaikkialle ei voi kumartaa samalla kertaa.

Pilke silmäkulmassa voitaneen yhteenvetona todeta, että pääministeri Juha Sipilän televisiopuhe on kuin stereotyyppinen luterilaisen papin saarna: esitystapa on asiallinen, suorastaan puisevahko, ja syntiosa on melkoisen pitkä armo-osaan verrattuna. Lienee sopivaa sananrieskaa ainakin perinteiseen suomalaiseen sielunmaisemaan!

Lisäys 24.9.2015 klo 17:15:
Tekstiin on lisätty kappaleita: Kolme viimeistä kappaletta otsikon ”Palkansaajat syntipukkeinä?” alla, kaksi viimeistä kappaletta ”Mies ja omatunto” -otsikon alla sekä koko tekstin toiseksi viimeinen kappale.

Julkaisu Pääministeri Sipilän pelastuskertomus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.