Julkisen sanan neuvosto antoi Yleisradiolle langettavan päätöksen journalistisen päätösvallan luovuttamisesta toimituksen ulkopuolelle Terrafame-uutisoinnissa. Lisäksi JSN julkaisi lausuman, jossa moititaan pääministeri Juha Sipilää sananvapauden rajoittamisesta. Ensin mainittu päätös syntyi äänestyksen jälkeen, jälkimmäiset moitteet olivat yksimieliset.

Molemmat päätökset, kuten koko #ylegate, tekevät näkyväksi median ja poliitikkojen kriisiytyneen suhteen. Niissä – kuten neuvoston helmikuisissa ratkaisuissakin – näkyvät myös mediakentän sisäiset jännitteet.

Neuvoston yksityiskohtaiset päätösperustelut liiteasiakirjoineen ovat politiikan ja median suhteista kiinnostuneille antoisaa luettavaa. Vaikka JSN-päätökset koskevat aina jotain tiettyä juttua, eivätkä ne ole ennakkopäätöksiä tai esitä arvioita journalismin riippumattomuudesta tai laadusta yleensä, niistä avautuu ikkuna siihen, mistä me puhumme, kun puhumme median ja poliitikkojen suhteesta.

Päätöksista avautuu ikkuna siihen, mistä me puhumme, kun puhumme median ja poliitikkojen suhteesta.

Yksityiskohtaisen selostuksen marraskuisesta perjantaista ja sitä seuranneista päivistä Ylessä voi nimittäin lukea kuvauksena niin sanotusta maan tavasta eli suomalaisten poliitikkojen alttiudesta ottaa yhteyttä toimituksiin.

Siinä missä esimerkiksi Ruotsissa poliitikot välttävät suoria yhteydenottoja toimittajiin, Yleä koskevassa keskustelussa monet päätoimittajat ja muut journalistit ovat kilvan kuvanneet kontaktoinnin yleisyyttä. Samalla he ovat yhteen ääneen vakuuttaneet, ettei painostukseen milloinkaan taivuta.

JSN:n langettava päätös murtaa tuon pyhän mantran ja nimeää Terrafame-uutisoinnin painostukseen taipumiseksi. Journalistisen päätösvallan luovuttaminen toimituksen ulkopuolelle, journalistien ohjeiston kohdan 2 rikkominen, ei olekaan dramaattinen, tietoinen valinta tai tahallinen päätös, vaan arkinen prosessi, jossa poliitikon vihaisten yhteydenottojen jälkeen rivakasti korjaillaan juttua, jossa ei ole virheitä, ja muutetaan suunniteltua uutisointia.

Journalistisen päätösvallan luovuttaminen olikin arkinen prosessi.

Yle ei tätä päätöstä tunnusta, vaan Atte Jääskeläinen toteaa olevansa päätöksestä ”eri mieltä”, kuten myös pääjohtaja Lauri Kivinen, joka viittaa JSN-ratkaisuun ”tulkintana”. Linjaukset ovat sikäli ymmärrettäviä, että mikäli he myöntäisivät journalistisen päätösvallan luovuttamisen toimituksen ulkopuolelle, heidän olisi mahdotonta jatkaa tehtävissään.

Yli ja ohi henkilökysymysten Ylen reaktiossa JSN:n ratkaisuun voi nähdä laajempia ulottuvuuksia.

Ensinnäkin Yle Jääskeläisen suulla on pitänyt kiinni näkemyksestä, että Sipilän monet vihaiset yhteydenotot, eivät olleet millään tavalla uutinen vaan ainoastaan ”poikkeuksellisen aggressiivista ja tunteikasta palautetta”. Julkisen sanan neuvosto puolestaan nimesi pääministerin toiminnan painostamiseksi ja sananvapautta rajoittavaksi.

Tulkintaerossa on kyse siitä, että toisin kuin JSN, Yle systemaattisesti kieltäytyy tunnustamasta, että sen faktinen riippuvaisuus poliitikkojen päättämästä rahoituksesta olisi millään tavalla riski sen journalistiselle riippumattomuudelle.

Ylessä tunnistetaan median politisoituminen ja mediaa kohtaan tunnetun epäluottamuksen kasvu, mutta Jääskeläisen puheenvuoroista välittyy näkemys, että Yle voisi asettua tuon keskustelun yläpuolelle ja toimia sen lääkärinä.

Median politisoituminen lisää paineita juuri julkisen palvelun mediaa kohtaan.

Ajatus on ylevä, mutta epärealistinen, koska median politisoituminen – niin Suomessa kuin muualla – lisää paineita juuri julkisen palvelun mediaa kohtaan. Suomessakin eduskunta käsittelee parhaillaan hallituksen esitystä uudeksi Yle-laiksi, jossa hallintoneuvoston valtaa esitetään lisättäväksi siirtämällä sille Ylen strategian vahvistaminen. Sen sijaan, että uusi laki vahvistaisi Ylen riippumattomuutta, se päinvastoin korostaa poliitikkojen roolia.

Toiseksi halun nimetä pääministerin viestittely normaaliksi palautteeksi voi tulkita oireeksi aiemmin mainitun journalistien ja poliitikkojen likeisyyttä koskevan maan tavan murenemisesta. Näyttää nimittäin siltä, että hiljaista sopimusta ovat Suomessa irtisanomassa juuri poliitikot, ei niinkään media. Tuoreen kyselytutkimuksen mukaan yli puolet päätoimittajista katsoo, että poliitikkojen suhde mediaan on muuttunut kielteisemmäksi.

Yhä useampi poliitikko eri tavoin osoittaa epäluottamusta viestimiin.

Paitsi että ministerit – ja ennen muuta pääministeri – asettuvat avoimeen konfliktiin median kanssa, yhä useampi poliitikko eri tavoin osoittaa epäluottamusta viestimiin. Uudessa mediamaisemassa poliitikot ovat yhä riippumattomampia perinteisestä mediasta eivätkä anna arvoa journalismille demokratiaan olennaisesti kuuluvana instituutiona. Mediaepäluulon aikakaudella luulisi myös journalisteilla olevan aihetta itsetutkiskeluun.

Kolmanneksi Ylen reaktio langettavaan päätökseen kertoo mediakentän sisäisistä jännitteistä ja Julkisen sanan neuvoston vahvasta mutta samaan aikaan ristiriitaisesta asemasta.

Viime vuoden maaliskuussa suomalaiset päätoimittajat julkaisivat yhteisen kannanoton ”luotettavan median” puolesta ”valemediaa” vastaan. ”Hyvää journalistista tapaa noudattavat päätoimittajat” esiintyivät yhteisenä rintamana korostaen, että ”eettisesti kestäviin periaatteisiin sitoutuneen ammattimedian tehtävä on vaikeinakin aikoina kirkas”.

”Eettisesti kestäviin periaatteisiin sitoutuneen ammattimedian tehtävä on vaikeinakin aikoina kirkas”.

Punnitun median hyveenä korostettiin Julkisen sanan neuvoston jäsenyyttä ja alan itsesäätelyn perustana olevien journalistin ohjeiden noudattamista. Syntyi myös ilmaus ”JSN-media”. Ylessä myös hahmoteltiin hiljattain journalismin laatumerkintää, jossa juuri journalistin sääntöjen noudattaminen oli keskeinen kriteeri.

Ja kuitenkin, kun JSN Terrafame-vyyhdissä antaa kaksi langettavaa päätöstä, molemmat vastuulliset päätoimittajat, niin Jääskeläinen kuin Suomen Kuvalehden päätoimittaja Ville Pernaa, purnaavat.

Samalla, kun JSN:n rooli aseena valemediaa ja ”faktojen jälkeistä aikaa” vastaan on korostunut, paradoksaalisesti sitä politisoivat sekä päätoimittajat että pääministeri. Pääministeri uhkailee viesteissään Yleä valituksilla juuri Julkisen sanan neuvostoon ja julkisesti syyttää Yleä journalistisen etiikan rikkomisesta, mutta ei halua antaa lausuntoa neuvostolle eikä myöskään tunnusta JSN:n tekemiä ratkaisuja.

Pääministeri uhkailee Yleä valituksilla juuri Julkisen sanan neuvostoon muttei tunnusta JSN:n tekemiä ratkaisuja.

Keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa, JSN-media sekin, vei politisoinnin vielä askeleen pidemmälle.

Se, joka kuvitteli, että #ylegate olisi nyt JSN-päätösten myötä loppuunkäsitelty tai että professori Olli Mäenpään tehtäväksi asetettu ”Ylen journalistisen päätöksenteon auditointi” asettaisi keskustelulle pisteen, erehtyy.

Kun maan tavat murtuvat, kyse on paljon isommista asioista.

Anu Koivunen on Tukholman yliopiston professori ja tutkija Helsingin yliopistossa hankkeessa ”Demokratian voimavirrat: Kansanvallan kontekstit ja ominaispiirteet Suomessa ja Ruotsissa 1890–2020”.

Julkaisu Murtuuko maan tapa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Olen kovin monta kertaa miettinyt tätä. Ellei minulla olisi suurta visiota hyvinvointivaltion pelastamisesta, olisin varmaan jo sanonut, että pitäkää tunkkinne.”

Pääministeri Juha Sipilä kertoi hiljattain näkemästään ”suuremmasta näystä, isommasta visiosta”, jossa ”hyvinvointiyhteiskunta Suomessa pelastuu ja eriarvoisuuskehitys saadaan pysäytettyä”. Hän sanoi Ylen Ykkösaamussa joulukuussa, että ilman tätä näkyä hän olisi ehkä jo eronnut tehtävästään.

Sipilä siis haluaa jatkaa pääministerinä, koska on nähnyt jotain, mitä me muut emme vielä ymmärrä. Olisi kiinnostava tietää, miten Sipilä näkynsä näkee ja mistä. Mutta ehkä tärkeämpää ja kiireellisempää on selvittää, mitä hän näki.

”Sipilän karisma sopisi pääministerille”

Raamatussa näkyjä näkeviä kutsutaan profeetoiksi. Esimerkiksi Mooses näki Horebin juurella palavan pensaan, joka lähestyttäessä alkoi puhumaan Jumalan äänellä.

Max Weberin mukaan profeetat ovat karismaattisia henkilöitä, jotka julistavat uskonnollista oppia tai jumalan sanaa. Weber käyttää Moosesta esimerkkinä lainlaatijaprofeetasta, joka johdattaa kovia kokeneen mutta katkerasti jakautuneen kansan luvattuun maahan. Tätähän Sipiläkin yrittää: pelastaa – jos ei Israelia maanpaosta niin suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan konkurssilta kuitenkin.

Sipilä voitti keskustan puheenjohtajuuden Rovaniemellä vuonna 2012, koska puolueen apparaatti ilmeisesti halusi poliittisten broilerien tilalle käytännön työelämässä kannuksensa hankkineita toiminnan ihmisiä ja visionäärejä. Kansa ja media nopeasti tunnistivat hänessä karismaattisen pääministeriehdokkaan.

Vaalivoittonsa jälkeen hän kertoi tulleensa politiikkaan tekemään ratkaisuja ja muuttamaan poliittista kulttuuria. Entisestä työelämästään hän haastoi mukaansa muitakin yritysjohtajia pelastamaan isänmaata investoimalla Suomeen.

Sipilä kertoi tulleensa politiikkaan tekemään ratkaisuja ja muuttamaan poliittista kulttuuria.

Nyt on huomattava ja huomautettava, että profetoitavan ilmestyksen ei välttämättä tarvitse olla uskonnollista termin sovinnaisessa merkityksessä. Esimerkiksi antiikin Kreikassa filosofeja pidettiin luonnon profeettoina ja puhuttiin myös totuuden, järjen ja julkisen mielipiteen profeetoista.

Mekin voimme tulkita Sipilän näyn hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisesta profetiaksi riippumatta siitä, onko Sipilä koskaan itse pitänyt itseään profeettana – vaikkapa hyvinvoinnin profeettana. Voimme tehdä tulkintoja leimaamatta tai selittämättä kumpaakaan, näkyä tai Sipilää, uskonnolla (termin maailmanuskonnollisessa merkityksessä yleisemmin tai herätyskristillisessä merkityksessä erityisemmin).

Samalla tavalla emme voi olettaa kummankaan, miehen tai vision, olevan uskonnottomia tai sekulaareja. Mikäli Carl Schmitt oli edes osin oikeassa kirjoittaessaan teoksessaan Poliittinen teologia, että ”kaikki modernin valtio-opin merkittävät käsitteet ovat sekularisoituneita teologisia käsitteitä”, on poliittisen puheen luokitteleminen uskonnolliseen tai uskonnottomaan käynyt varsin monimutkaiseksi.

Tämänkään artikkelin tarkoituksena ei ole yrittää selvittää tai selittää, mitä Sipilä ”oikeasti” ajattelee ja miksi, vaan kontekstualisoida hänen retoriikkansa aate- ja käsitehistoriallisia kiinnekohtia.

Sipilän johtama hallitus on jo ryhtynyt tarmokkaaseen lainlaadintaan hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseksi. Minä en tässä artikkelissa ole kuitenkaan kiinnostunut konsteista, siitä, miten Sipilän hallitus hyvinvointiyhteiskuntaa pelastaa. Olen kiinnostuneempi siitä, mitä Sipilän näyllä ollaan pelastamassa.

Mitä Sipilän näyllä ollaan pelastamassa?

Minkälaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan Sipilä meitä paimentaa? Tämä on kansalaiselle tärkeä kysymys, koska me joudumme tekemään uhrauksia tulevan hyvinvointimme eteen. Hallituksen strateginen visio varoittaa meitä ”vaikeistakin ratkaisuista”.

Mitä olemme saamassa palkkioksi uhrauksistamme? Minkä maan Sipilä meille lupasikaan? Voisin tietenkin lähettää hänelle viestin ja kysyä, mutta tiedän, että hänellä on muutakin tekemistä kuin päivystää sähköpostia.

Hän pitää blogia puheistaan ja kirjoituksistaan! Siellä Sipilä tuttavallisesti esittelee itsensä pääministeriksi, keskustan puheenjohtajaksi ja diplomi-insinööriksi Kempeleestä. Blogissa luvataan tietoa hänen työstään ja ajatuksistaan, joten luulisi siellä olevan jotain hyvinvointiyhteiskunnasta ja sen pelastamisestakin.

Koska hän aivan artikkelimme alussa kertoi pohtineensa tunkin luovuttamista vajaan kahden vuoden aikana kovin monta kertaa, oletan, että visio hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisesta on vahvistanut Sipilää melkein koko pääministerikauden. On mahdollista, että se kannusti häntä tavoittelemaan keskustan puheenjohtajuutta.

Luenkin blogia varmuuden vuoksi alusta, eli elokuusta 2010 saakka.

Caritas konkurssin partaalla

Hallitusohjelma määrittelee Suomen osaavaksi, sisukkaaksi, tasa-arvoiseksi ja ratkaisukeskeiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi. Hallituksen Suomi 2025 -visiossa todetaan, että suomalaisten ”avoin ja positiivinen asenne toisiimme sekä ympäröivään maailmaan tekee Suomesta ainutlaatuisen, hyvän maan”.

Me suomalaiset siis elämme hyvinvointiyhteiskunnassa, nyt. Mikä tekee tästä maasta hyvinvointiyhteiskunnan? Sipilä tarkensi visiotaan Keskustan politiikka- ja toimintapäivillä helmikuussa 2013:

”Meidän mielestämme jokaiselle kansalaiselle kuuluu jatkossakin julkinen terveydenhuolto, lähikoulu, kirjasto, uimahalli ja oikeus opiskella vaikka tohtoriksi asti vanhempien varallisuudesta riippumatta. Me haluamme myös, että suomalaiset saavat jatkossakin lähiruokaa ja että heillä on todellinen vapaus valita asuinpaikkansa Helsingistä Utsjoelle.”

Hyvinvointivaltiota hän ei usein mainitse, vaan käyttää mieluummin muodikkaampaa ja kolmatta sektoria osallistavampaa hyvinvointiyhteiskunnan käsitettä. Marraskuussa 2010 kirjoittamassaan Kolmella teemalla liikkeelle -manifestissa Sipilä kuitenkin linjaa:

”Hyvinvointivaltion tunnusmerkki on se, miten huolehdimme lapsista, vanhuksista sekä niistä, jotka eivät kykene itsestään huolehtimaan. Kristillinen arvopohja antaa hyvät eväät päätöksenteolle näissä kysymyksissä. Paremmin pärjäävien pitää huolehtia henkilökohtaisesti niistä, joilla menee heikommin.”

Toisin sanoen: hyvinvointiyhteiskunta, jossa nyt siis elämme, on (kristilliselle) lähimmäisenrakkaudelle perustuva yhteisö, joka tasa-arvoisesti palvelee kaikkia jäseniään varallisuuteen tai asuinpaikkaan katsomatta.

Lupaavalta näyttää! Mutta paratiisiin on luikerrellut käärme: ”hyvinvointiyhteiskuntamme rahoituspohja on rapautumassa”. Tarvitsemme ”merkittävän suoritustason noston” kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, jotta kykenisimme jatkossakin rahoittamaan hyvinvointiamme.

Sipilä näkee, että meiltä suomalaisiltahan tämä onnistuu. Tosin se vaatii ”poikkeuksellisen vahvaa tahtoa ja yhteistyötä”, ”yhteen hiileen puhaltamista ja omista eduista tinkimistä”, mutta näihin me suomalaiset kyllä pystymme kunhan ”yhteinen tahtotila löytyy”.

Sitä tarvitaan, koska ”hyvinvointiyhteiskunnan pelastaminen edellyttää rohkeita uudistuksia”; leikkauksia, jotka ”kohdistuvat kipeästi moniin ihmisiin”.

Nyt on vain katsottava näiden ”vaikeiden päätösten yli” ja nähtävä ”se tavoite, jota kohti mennään. Olemme pelastamassa hyvinvointiyhteiskuntaa.”

Yhteistä tahtotilaa ei ehkä ole vielä löytynyt. ”Osa vastustaa säästöjä, osa uudistuksia ja osa nyt käsillä olevia kustannuskilpailukyvyn eli suomalaisen työn kannattavuuden parannuksia”, Sipilä joutuu harmikseen toteamaan, mutta uskoo, että ”kaikki vastuulliset suomalaiset kuitenkin haluavat lopettaa velaksi elämisen”, koska ”ei ole olemassa pohjatonta rahakirstua”.

Sipilä muistutti viime kesäkuun puoluekokouksen linjapuheessaan, että ”köyhän asian hoitaminen on ennen muuta valtiontaloudesta huolehtimista”. Vuotta aikaisemmin hän lupasi eduskunnalle, että ”säästöpäätökset eivät vaaranna hyvinvointiyhteiskuntaa”, mutta samalla varoitti, että velaksi eläminen ”sen kyllä vaarantaisi jo muutaman vuoden tähtäimellä”.

Sipilä ei yksinkertaisesti pysty katsomaan nykymeininkiä toimettomana: ”olen hyvinvointiyhteiskunnan ystävä ja suuri kannattaja enkä halua, että ajaudumme tällaiseen tilanteeseen”. ”En voisi koskaan antaa itselleni anteeksi, jos jätämme nyt tekemättä ja pudotamme kinttaat.”

Yritteliäisyyden armolahja

Kun Sipilän hyvinvointiyhteiskuntaa pelastetaan, kinttaat tulevat tarpeeseen. Sipilä nimittäin kuvittelee suomalaisen yhteiskunnan rakennukseksi.

Sipilä kuvittelee suomalaisen yhteiskunnan rakennukseksi.

Metafora toistuu käytännössä koko aineistossa, erilaisissa puheissa ja kirjoituksissa vuodesta 2010 nykyhetkeen saakka. Pelkästään viime vuonna Sipilä kertoi muun muassa, että Suomi ”on meidän kaikkien yhdessä rakentama” ja sitä voi ”rakentaa ja rakastaa erilaisista taustoista”. Lisäksi yhteinen tavoitteemme on se, että ”jokaisella on mahdollisuus rakentaa tätä maata omalla panoksellaan”.

Havahduttavin esimerkki löytyy kuitenkin Sipilän puheesta Kansallisen veteraanipäivän pääjuhlassa Oulussa viime huhtikuussa. Siinä hän muisteli veteraani-ukkiaan, joka

”opetti minut omalla tavallaan ymmärtämään, että meidän nuoremman sukupolven talvisotamme on tämän isänmaan rakentaminen yhä paremmaksi paikaksi asua ja elää. Meidän jokaisen tulee olla oman elämämme yrittäjiä ja rakentaa maatamme niillä taidoilla, jotka meille itse kullekin on annettu.”

Samalla tavalla kuin Jumalakin ”on seurakunnassaan asettanut ensinnäkin jotkut apostoleiksi, toiseksi jotkut profeetoiksi ja vielä jotkut opettajiksi”, eivätkä ”kaikki ole apostoleja? Tai profeettoja? Tai opettajia?”, on meidätkin laitettu kukin omalle paikallemme rakentamaan hyvinvointiyhteiskuntaa Suomeen.

Paavali jatkoi ensimmäistä kirjettään korinttilaisille neuvomalla heitä tavoittelemaan kaikkein arvokkaimpia armolahjoja. Yrittäminen on ollut Sipilälle erityinen tapa palvella isänmaata hänen poliittisen uransa alusta saakka. Yli kuusi vuotta vanhassa tekstissä Sipilä kiteyttää vaalikampanjansa keskeisimmän teeman näin:

”…ollaan älyttömän yritteliäitä, kannetaan vastuuta tulevaisuudesta eikä jätetä kaveria.
Yritteliäisyydellä rakennamme pohjan hyvinvointivaltiolle ihmisten elämänhallinnan perusvalmiuksien sekä syntyvien työpaikkojen ja ahkeran työnteon kautta. Jokainen meistä on oman elämänsä yrittäjä.”

Viime vuonna Sipilä julisti, että hallitus haluaa ”Suomesta maailman turvallisimman maan asua, yrittää ja tehdä työtä” ja vetosi, että ”rakennetaan se yhdessä”.

Valtiota tai yhteiskuntaa kuvitellaan usein olennoksi tai vaikkapa laivaksi, mutta valtio rakennuksena on klassinen vertaus poliittisen ajattelun historiassa sekin. Sipilän insinööritausta epäilemättä selittää hänen teknillistä mielikuvitustaan politiikasta.

Valtio rakennuksena on klassinen vertaus poliittisen ajattelun historiassa.

Rakennus on myös klassinen metafora seurakunnalle kristinuskossa. Lestadiolaisen herätysliikkeen Paavalina tunnettu maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa (1811–1899) perusti seurakuntakäsityksensä systemaattiselle vertauskuvalle lampaanhoidosta: kristityt muodostavat lauman, jonka ylimpänä paimenena on Jeesus Kristus.

Maan päällä lauman kotina on seurakunta, ”lammashuone”, joka sijaitsee Siionin vuoren ”viinamäellä” (näin ”viinitarha” kääntyy vuoden 1776 Raamatun suomennoksessa). Raattamaan mukaan Lars-Levi Laestadius oli ”ensimäinen viina mäen aidan rakentaja Pohjan maan läänissä”.

Aidan kunnossa pitäminen oli kuitenkin seurakunnan vastuulla, sillä ”jos aitan rakennus viinamäessä rapistuu niin tulee sikalauma tonkimaan ja tallaamaan Jumalan pellossa ja Herran seurakunnassa ja minä luulen että maailman joukko on monessa paikkakunnassa kauniisti viheriöitseviä heräyksiä tallannut huonon aitan tähden”.

Rakentamisen vertauskuvalla Raattamaa loi uskonyhteyttä, koinoniaa. Erityistä tarvetta sille oli heräyksen jälkeen perustetuissa siirtolaisseurakunnissa. Vuonna 1891 lähettämässään kirjeessä Yhdysvaltoihin emigroituneille uskonveljilleen Raattamaa kirjoittaa:

”Älkää peljätkö veljet ja sisaret, Ameriikassa ja Euroopassa jotka olette oven, Herran Jeesuksen kautta, olette tulleet tähän lammashuoneeseen, jonka lammasten paimen Jeesus on rakentanut, ensinnä Ruotsin Lapissa ja siitä levennyt itään, länteen, etelään ja pohjoiseen. [– –] Pysykäämme tässä lammashuoneessa rakkaat veljet ja sisaret Ameriikassa ja Euroopassa.”

Vertaus paimentamiseen on kristinuskolle tunnetusti hyvin tyypillinen. Raamatussa Jumalaa kuvataan hyväksi paimeneksi, joka kaitsee laumaansa, vie oikealle tielle ja suojelee.

Vaikka Raamatussa lampaanhoidon metaforilla perustetaan ja uusinnetaan hengellistä hierarkiaa Jumalan ja ihmisen välille, tällaiset troopit toimivat mainiosti myös maallisessa valtapiirissä.

Uskonyhteyttä, ”yhteistä tahtotilaa”, tarvitaan riippumatta siitä, olemmeko pelastamassa viheriöitseviä heräyksiä sikalaumalta tai suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa konkurssilta.

Uusliberalismin jumalallinen taloudenhoitaja

Sipilä näki siis hyvinvointiyhteiskunnan, joka näyttää paljon siltä, missä jo asumme ja elämme. Se pitäisi vain saada halvemmalla. ”Suomi on jäänyt menestyksensä ja edellisille vuosikymmenille jyvitetyn hyvinvointiyhteiskunnan vangiksi.”

Nyt Sipilä haluaa meidän saneeraavan hänelle tuloskuntoisen Suomen, joka pystyy maksamaan omiensa hyvinvoinnin omilla rahoillaan myös tulevina vuosikymmeninä. Vaihtoehtona on vararikko.

Sipilässä mielestäni henkilöityy Johanna Vuorelman ja Jouni Tillin jo tunnistama uusliberalismin jumalallinen taloudenhoitaja. Rooli näyttää sopivan entiselle yritysjohtajalle ja liberaalille rauhansanalaiselle.

Ilman uskonyhteyttä Israelin kansa ei olisi seurannut Moosesta ja lopulta löytänyt luvattuun maahan. Samalla tavalla meidänkin on enemmän tai vähemmän uskottava Sipilän hyvinvointiyhteiskuntaan, mikäli me nyt sinne olemme käymässä.

Näyttää siltä, että aivan kaikki meistä eivät olisi. Oppositiopuolueet eivät selvästikään ole vielä löytäneet yhteistä tahtotilaa. Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson arvelee, että ”Sipilän hallituksen keskeisin tavoite on purkaa hyvinvointivaltio ja siirtää julkisten peruspalveluiden rippeet yksityisten yritysten hoidettavaksi – mitä nopeammin sen parempi”.

Vihreiden puheenjohtajan Ville Niinistön mukaan hallitus ”aikoo pakkoyhtiöittää sosiaali- ja terveyspalvelut, työvoimahallinnon sekä jopa kaikki Suomen tiet, rautatiet ja meriväylät”. Niinistö vaatiikin, että ”tämä vaarallinen kehitys on pysäytettävä”.

SDP:n varapuheenjohtaja Sanna Marin on puolestaan syyttänyt Sipilää siitä, ettei hän ole politiikassa edistämässä isänmaansa vaan oman lähipiirinsä etua.

Aika näyttää, miten suomalaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle käy nyt, kun se on armahdettu menneen menestyksensä vankeudesta.

PhD Mika Luoma-aho on politiikkatieteiden yliopistonlehtori Lapin yliopistossa.

Julkaisu Hyvinvointiyhteiskunnan pelastusoppi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sunnuntaina 18. joulukuuta 2016 some lähes räjähti valtioneuvoston oikeuskansleri Jaakko Jonkan Helsingin Sanomille antaman haastattelun johdosta. Keskusteluun osallistuivat myös monet tutkijat sekä oikeustieteen että valtio-opin alalta.

Myöhemmin samana päivänä Jonkka lähetti Ylelle sähköpostiviestin, jolla rauhoitteli syntynyttä kohua, mutta myönsi lainvalmistelun ongelmat.

Kysymys onkin sekä oikeudellisesti että politiikan kannalta äärimmäisen kiinnostava ja monimutkainen. Kuka tulkitsee viime kädessä perustuslakia, tässä tapauksessa sen turvaamia perusoikeuksia?

Kuka tulkitsee viime kädessä perustuslakia?

Esimerkkinä HS:n jutussa mainitaan hallituksen esitys (169/2016 vp), jonka mukaan oleskeluluvan saaneille työttömille turvapaikanhakijoille maksettaisiin pienempää työttömyyskorvausta kuin muille. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan katsottua sen lausunnossaan (55/2016 vp) perustuslain yhdenvertaisuussäännöksen vastaiseksi hallitus peruutti lakiesityksen.

Mainitut tapahtumat eivät ole sinänsä poikkeuksellisia. Useimmiten kuitenkin hallitus vetää esityksensä pois ennen kuin perustuslakivaliokunta ehtii antaa kielteisen lausuntonsa. Näin kävi esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä, kun uutta perusoikeussäännöstöä tulkittiin lama-ajan säästölakeja säädettäessä.

Toimimalla noin ei saatu perustuslakivaliokunnan tulkintakäytäntöä, johon voitaisiin myöhemmin vedota. Hallitus osoitti näin varovaisuutta asiassa.

Perustuslailla säännellään poliittista päätöksentekoa, joten sen tulkinta tapahtuu hyvin lähellä poliittista päätöksentekoa. Oikeuden ja politiikan välillä ei ole aina mahdollista tehdä tarkkaa eroa.

Oikeuden ja politiikan välillä ei ole aina mahdollista tehdä tarkkaa eroa.

Kenelle kuuluu perustuslain ylin tulkinta? Suomen järjestelmä eroaa osin muissa maissa omaksutusta mallista, sillä täällä ennakkovalvonta on perinteisesti vahvaa. Jälkikontrolli luotiin muiden Pohjoismaiden mallin mukaisesti vasta vuonna 2000 voimaan tulleen perustuslain myötä.

Valtioneuvoston oikeuskanslerilla on merkittävä rooli valtioneuvostovaiheessa: hän tarkastaa lakiesitysten perustuslainmukaisuuden, mutta ei voi estää esityksen antamista vastoin hallituksen tahtoa, mihin Jonkkakin viittasi.

Yleensä oikeuskanslerin auktoriteetti on ollut vahva ja hänen tulkintaansa on luotettu. Merkittävä osa tästä valvonnasta on epävirallista, eikä siitä jää dokumentteja valtioneuvoston pöytäkirjoihin.

Joskus on jopa kritisoitu oikeuskanslerin suurta valtaa ja hänen on katsottu olevan tosiasiassa yksi hallituksen ministereistä. Tämä näkyy siinäkin, että uuden hallituksen valokuvassa on aina mukana myös oikeuskansleri.

1970-luvulla oikeuskirjallisuudessa jopa katsottiin oikeuskanslerin tulkinnoillaan hidastaneen yhteiskunnallisia uudistuksia.

Uuden hallituksen valokuvassa on aina mukana myös oikeuskansleri.

Julkisuuteen oikeuskanslerin ja hallituksen väliset tulkintaerimielisyydet ovat tulleet vain harvoin. Näin tapahtui kuitenkin ainakin vuonna 1977 niin sanotun maapaketin yhteydessä.

Tuolloin oikeuskansleri Risto Leskinen oli valtioneuvoston esittelyn jälkeen sitä mieltä, että ennen lunastuslain vahvistamista siitä olisi tullut pyytää korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden lausunnot, koska lakiesitys olisi hänen mukaansa tullut säätää perustuslainsäätämisjärjestyksessä eli niin sanottuna poikkeuslakina, ja siihen sisältyi hänen mukaansa eräitä tulkinnanvaraisuuksia. Tasavallan presidentti kuitenkin vahvisti lain pyytämättä ehdotettua lausuntoa.

Perustuslakivaliokunnasta perustuslakituomioistuimeen?

Toinen vahva toimija perustuslain tulkinnassa on eduskunnan perustuslakivaliokunta, johon menevät lakiesitykset, joiden katsotaan koskevan perus- ja ihmisoikeuksia (PeL 74 §). Kaikki lakiesitykset eivät sinne mene.

Nykyään valiokunta antaa vuosittain jopa 60–70 lausuntoa, eli työtahti on kova. Perustuslakivaliokunnan jäseniksi valikoitui aiemmin etenkin juristikansanedustajia, ja lähdettiin siitä, että puoluejohto ei voi toimia perustuslakivaliokunnassa, koska kyse on laintulkinnasta, ei poliittisesta päätöksenteosta.

Julkisessa keskustelussa nousee toisinaan esille kritiikki sitä kohtaan, että poliittinen elin on ylin perustuslain tulkitsija

Tästä on kuitenkin viime aikoina luovuttu, ja nyt perustuslakivaliokunnassa istuu kaksi puoluejohtajaa ja yksi puolueen varapuheenjohtaja. Lisäksi juristijäsenten määrä on koko ajan laskenut.

Valiokunta kuulee kuitenkin joka asiassa suuren määrän valtiosääntöasiantuntijoita, joiden lausuntoja se useimmiten noudattaa.  Useimmin asiantuntijat ovat varsin yksimielisiä asioista, vaikka kukin erikseen lausuukin.

Perustuslakivaliokunnan lausunnot ovat useimmiten yksimielisiä, mutta tässä on usein kyse kompromisseista. On saatettu tehdä myös koeäänestyksiä ennen näennäisesti yksimielistä lausuntoa.

Julkisessa keskustelussa nousee toisinaan esille kritiikki sitä kohtaan, että poliittinen elin on ylin perustuslain tulkitsija. Muualla ei samanlaista käytäntöä ole: perustuslakivaliokunnan rooli on ainutlaatuinen.

Esimerkiksi Timo Soini uudisti taas ehdotuksensa erillisen perustuslakituomioistuimen perustamisesta Suomeenkin. Niitä on perustettu lähinnä liittovaltioihin (Saksa) ja niin sanottuihin uusiin demokratioihin, kuten Viro ja Puola. Suomessa perustuslain jälkikontrolli kuuluu yleisille tuomioistuimille kuten muissakin Pohjoismaissa.

Perustuslain tulkinta on aina jossain määrin poliittista. Siksi poliittisen vallan luovuttamista tuomareille on arvosteltu. Tämä oli pääkritiikki vastustettaessa Suomessa pitkään nykyistä jälkikontrollia (PeL 106 §).  Kiista jakoi pitkään vasemmistoa ja oikeistoa.

Perustuslakituomioistuimen perustaminen Suomeen ei ratkaisisi perustuslakivaliokunnan asemaa.

Perustuslakituomioistuimen perustaminen Suomeen ei ratkaisisi perustuslakivaliokunnan asemaa, koska tuomioistuimen harjoittama valvonta olisi jälkikäteistä – joko abstraktia tai konkreettista. Etukäteiskontrollia ei voida jättää valtioneuvoston valvonnan varaan.

Tietenkin olisi toivottavaa, että lainvalmistelulle olisi enemmän resursseja, mutta jos poliittinen asiakirja, hallitusohjelma, menee perustuslainkin edelle, kuten nykyään näyttää toisinaan käyvän, ei lainvalmistelijan asiantuntemukselle ole juuri tilaa.

Oikeuden ja politiikan tasapaino

Mielestäni kyse on ikuisuuskysymyksestä oikeuden ja politiikan välillä. Uutta viime vuosina on ollut se, että perustuslakivaliokunnan kuulemat asiantuntijat – tai osa heistä – ovat astuneet julkisuuteen, toisinaan jo ennen kuin asia on ehtinyt eduskuntaan. Jälkikäteen esitetty kritiikki on tullut kyseeseen, jos valiokunta on poikennut asiantuntijoiden näkemyksistä.

Aiemmin vain suppean piirin tiedossa olevat asiat ovat tulleet julkisiksi. En tiedä, onko tämä välttämättä hyvä asia, koska noin helposti luullaan, että asiantuntijat käyttävät myös poliittista valtaa. Asiat kärjistyvät toisinaan liikaa.   Lausunnot sinänsä ovat julkisia ja ovat saatavissa valiokunnan sivulta sen jälkeen, kun lausunto on annettu.

Ei perustuslakikaan täysin muuttumaton ole, mutta sen tulkinta ei saa vaihdella tapauksittain.

Mielestäni perustuslain osin poliittista luonnetta ei voida kiistää, ja vastaisuudessakin varmaan nousee julkisuuteen konkreettisia tapauksia, joissa poliittiset toimijat ovat erimielisiä asioista.

Juridiset tulkinnat ovat toisaalta usein jo varsin vakiintuneita, joten jos niistä yksittäistapauksissa poiketaan perusteetta, ollaan jo lähellä juridiikan politisointia. Ei perustuslakikaan tosin täysin muuttumaton ole, mutta sen tulkinta ei saa vaihdella tapauksittain.

OTT, VTM Liisa Nieminen on valtiosääntöoikeuden dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu Oikeutta ja politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tilli ja Vuorelma kirjoittavat, että ”pääministerin johtajakäsitys näyttää nojaavan uskonnolliseen oppiin”. He tuntuvat enemmänkin mystifioivan sekä Sipilän motiiveja että uskontoa ihmisiin vaikuttavana voimana kuin antavan välineitä pääministeri Sipilän toiminnan tai uskonnon analysoimiseksi.

Vuorelman ja Tillin mukaan Juha Sipilän toiminta ilmentää niin kutsuttua ”jumalallisen taloudenhoidon paradigmaa”. Se on kristillisperäinen vallan paradigma, joka on löydettävissä heidän mukaansa esimerkiksi Raamatusta ja Martti Lutherilta. Tässä uskonnollisessa johtajuusasetelmassa kaikkivaltias Isä hallitsee, mutta Poika toteuttaa tämän tahtoa hallinnoimalla, eli hoitamalla taloutta.

Tillin ja Vuorelman mukaan Luther on määritellyt esivallan aseman Jumalan maailmallisen hallinnan toteuttajana. Esivallan kunnioitus on tästä syystä perusoletuksena ja siten esimerkiksi Sipilän pätevyyden tai rehellisyyden epäileminen ovat merkkejä Jumalan kunnioituksen puutteesta.

Kirjoituksen näkökulma on protestanttinen ja weberiläinen.

Kirjoittajien mukaan ”uskonpuhdistaja Martti Luther tarjoaa oivan lukuavaimen, vaikka 1500-luvun maailma oli toki hyvin erilainen kuin 2010-luvun Suomi”, ja että pääministerin toiminnassa ”kaikuvat luterilaisuuden perusopit”.

On huomioitava, että Lutherin teologia ei ollut erityisen systemaattista ja siten tiettyjen seikkojen korostaminen ikään kuin koko luterilaista maailmaa koskeviksi selityksiksi yksinkertaistaa kuvaa liikaa.

Tillin ja Vuorelman kirjoituksen näkökulma on protestanttinen ja weberiläinen. Kristinuskon antropologian ja myös teologian parissa on nostettu esiin ”protestanttisen linssin” vaikutus.

Sillä tarkoitetaan näkökulmaa, joka sulkee ulkopuolelle kristinuskon moninaiset ilmenemismuodot korostamalla erityisesti protestanttisuuden vaikutusta esimerkiksi yhteiskuntien kehityksessä. Usein vedotaan juurikin “protestanttiseen etiikkaan” ja Lutherin oletettuihin näkemyksiin maallisen vallan suhteesta jumalalliseen valtaan.

Uskonnolla selittäminen

Huolimatta siitä, että Vuorelma ja Tilli tunnustavat 1500- ja 2010-lukujen maailmojen erilaisuuden, lukuavaimen tarjoaminen on heikosti perusteltu. Suomalaisen evankelis-luterilaisuuden nykytulkinnat (esimerkiksi kirkon sisällä kilpailevat erilaiset teologiset tai kirkon maallikkojäsenten tulkinnat) ovat paikoin suhteellisen kaukana Lutherin ajoista.

Huomiotta jäävät myös suomalaisen evankelis-luterilaisuuden vahvat kytkökset pietismiin ja radikaalipietismiin. Jos luterilaisuutta halutaan käyttää jonkinlaisena osaselityksenä, tulisi luterilaisuus kontekstualisoida huolellisesti. Tillin ja Vuorelman tekstissä luterilaisuus ja kristinusko pelkistyvät selvärajaiseksi oppien kokonaisuudeksi, jonka avulla nykyihmisten toimintaa voidaan selittää.

Ei ole kiistanalaista sanoa, etteikö länsimaisissa yhteiskunnissa näkyisi kristinuskon vaikutus. Poliittiset johtajat ovat muiden ihmisten tapaan kulttuurisia toimijoita, joten heidän toimintaansa on hyödyllistä tarkastella heidän kulttuurisessa kontekstissaan.

Lisäksi Sipilä on kertonut olevansa vakaumuksellinen kristitty, joten sinällään hänen kristillisyytensä paljastaminen lähentelee avoimeen oveen koputtamista.

Tillin ja Vuorelman kirjoituksen varsinainen ongelma on kuitenkin liian yksinkertainen opillinen determinismi, siis toiminnan selittäminen opeilla, sekä pelkistetty käsitys kristinuskosta ja luterilaisuudesta. Voidaan myös kysyä, mitä lisäarvoa Sipilän johtajuuskäsityksen selittämiselle tuo sen kutsuminen uskonnolliseksi.

Mitä lisäarvoa Sipilän johtajuuskäsityksen selittämiselle tuo sen kutsuminen uskonnolliseksi?

Eikö Sipilään liitettyjä ominaisuuksia löydy vaikkapa Jorma Ollilalta, jonka motiiveja juuri kukaan ei ole väittänyt uskonnollisiksi? Samaan tyyliin voisi väittää, että pääministeri käyttäytyy autoritäärisesti ja uhittelee, koska hän on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta, tai että tällainen käytös ilmentää vaikkapa ”suomalaista sisua”.

Niin ikään voisi sanoa, että kuka tahansa kiukutteleva johtaja edustaa ”jumalallisen taloudenhoidon paradigmaa”. Nämä ovat kulttuuriessentialismilla pelaavia tulkintoja, joita on vaikea osoittaa oikeaksi tai vääräksi. Tästä syystä analyyttisiä työkaluja tulee hakea muualta.

Tillin ja Vuorelman tekstin ongelman ydin liittyy uskonnon käyttöön selittävänä käsitteenä. Näin käytettynä uskonnon käsite reifikoituu, eli todellistuu tai esineellistyy selkeäksi, maailmassa olemassaolevaksi asiaksi, jolla voidaan mutkattomasti selittää muita asioita.

Millaiseksi uskonto rakentuu?

Ehdotamme ongelmanasettelun kääntämistä toisin päin: uskonto on se, mikä vaatii selitystä. Uskonto on jotain, millä tehdään asioita, ja joka toisaalta on erilaisten toimenpiteiden kohde, eikä se ole jotain, joka taianomaisesti selittäisi toimintaa.

Uskonto on se, mikä vaatii selitystä.

Esimerkiksi Sipilän johtajuuden nimittäminen uskonnolliseksi ja itämaiseksi eksotisoi kohdettaan. Se rakentaa kahtiajakoa modernin, länsimaisen ja demokraattisen sekä epämodernin, itämaisen ja uskonnollisen välille. Näin Sipilän johtajuus saadaan näyttämään epädemokraattisemmalta kuin sekulaari tai tapaluterilainen johtajuus.

Hedelmällisempää olisi mielestämme lähteä katsomaan esimerkiksi, mitä Sipilä tuo itse esiin omasta uskonnollisuudestaan, eli millaisena kulttuurisena resurssina uskonnollisuus hänelle näyttäytyy.

Häneltä on jatkuvasti kysytty suhteestaan lestadiolaisuuteen, ja hän on itse korostanut rauhansanalaisuudessa olevan kyse omantunnonvapaudesta, millä hän tekee eroa rauhanyhdistysten dominoimaan lestadiolaisuuteen, jossa omantunnonvapautta ei (Sipilän mukaan) ole. Hän on myös ärsyyntynyt jatkuvista kysymyksistä uskonnollisuudestaan.

On kiinnostavaa tarkastella, miten Sipilän kaltaisten toimijoiden uskonnollisuutta käsitellään. Vuorelman ja Tillin tekstissä toistuu mediassa yleinen tapa arvuutella Sipilän uskonnollisuuden vaikutusta hänen johtajuuteensa.

Lestadiolaisuus nähdään tällä hetkellä vallitsevissa keskusteluissa varsin kriittisessä valossa. Tämä on havaittavissa sekä Sipilän että median toiminnassa.

Mediassa valtavirran luterilaisuudesta uutisoidaan ylipäänsä positiivisempaan sävyyn kuin konservatiivisemmaksi mielletystä kristillisyydestä. Koska lestadiolaisuus nähdään ongelmallisena myös poliittisen johtajuuden kannalta, toimittajat kysyvät mielellään Sipilältä tämän uskonnollisiin kytköksiin liittyviä kysymyksiä.

Samaa taustaa ilmentää Sipilän halu tehdä eroa lestadiolaisuuteen korostamalla rauhansanalaisuuden omantunnonvapautta. Hän karttelee oman uskonnollisen vakaumuksensa käsittelyä, mutta toimittajien siitä kysyessä on pakotettu ottamaan asiaan kantaa.

Vallitsevissa mielikuvissa Sipilä edustaa uskonnollista toiseutta.

Vallitsevissa mielikuvissa Sipilä edustaa uskonnollista toiseutta hieman samaan tapaan kuin muslimimaahanmuuttajat, joiden toimintaa uskonnollisuus näyttää vallitsevissa mielikuvissa ohjaavan toisin kuin valtavirran luterilaisia. Juuri kukaan ei kiinnitä erityistä huomiota vaikkapa poliitikkojen osallistumiseen luterilaisen kirkon tilaisuuksiin.

Sipilän toiseus ei kuitenkaan ole yksiselitteistä: hänen uskonnollisuuttaan tuntuu olevan vaikeampi luokitella kuin esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten tai muslimien uskonnollisuutta. Näin keskustelu hänen mystifioidusta uskonnostaan ei missään vaiheessa tule päätökseen vaan aktivoituu uudestaan eri tilanteissa.

Sipilän uskonnollisen toiseuden alleviivaaminen ilmentää modernia ideaalia uskonnollisen ja maallisen (kuten politiikan) alueiden erottamisesta. Tällainen jaottelu maalliseen ja uskonnolliseen voidaan nähdä sosio-retorisena välineenä, jolla voidaan ajaa erilaisia päämääriä ja jonka käytöllä on pitkä historia länsimaissa.

Nykyään usein islam on toiminut paraatiesimerkkinä ”uskonnon paluusta” julkiseen elämään tai uskonnosta, joka ei länsimaisissa mielikuvissa kunnioita uskonnollisen ja maallisen välistä rajaa.

Sipilän, siinä missä esimerkiksi Päivi Räsäsen uskonnollisuuden tavanomaiset käsittelyt – vaikka ne eroavatkin toisistaan – kertovat kuitenkin siitä, että mikä tahansa tapaluterilaisuudesta poikkeavaan viittaava uskonnollinen merkistö poliitikoissa herättää kiinnostuksen ja saa usein pohtimaan, onko heidän toimintansa varmasti rationaalista.

Tavallisesti maalliseksi mielletyllä politiikan alueella hyväksytään helpommin sellainen uskonnollisuus, joka on institutionalisoitunutta, omalle alueelleen eriytynyttä, tuttua ja arkista, siis sellaista, joka mielletään muutenkin luontevaksi osaksi maallistunutta yhteiskuntaa.

Onnistuisiko erilaisten poliittisten ohjelmien analysointi paremmin, jos niille ei oletettaisi uskonnollisia motiiveja ulkoapäin?

Haluammekin kysyä, onnistuisiko erilaisten poliittisten ohjelmien analysointi paremmin, jos niille ei oletettaisi uskonnollisia motiiveja ulkoapäin. Onnistuisiko uskonnon analysointi politiikan osana paremmin, jos tarkasteltaisiin uskontoon liittyviä kulttuurisia jäsennyksiä ja niiden käyttöä sen sijaan, että oletetaan etukäteen uskonnon vaikuttavan tietyllä tavalla?

Hylkäämällä tällaiset oletukset vältytään vallitsevien käsitysten toistamiselta ja niiden vahvistamiselta. Silloin säilytetään myös avoimuus tuoreille tulkinnoille uskonnon ja politiikan väliseen suhteeseen liittyvistä kulttuurisista jäsennyksistä.

FM Anna Haapalainen, FM, YTM Jere Kyyrö ja FM Tuomas Äystö ovat uskontotieteen tohtorikoulutettavia Turun yliopistossa.

Julkaisu Voiko pääministeri Sipilän johtajuutta selittää uskonnon avulla? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) piti keskiviikkona 30.11. tiedotustilaisuuden. Sipilä vetosi siinä tunteisiinsa: Terrafame-uutisointi oli mennyt ”ihon alle”.

Pääministerin tunnekuohu näkyi myös hänen kehonkielessään. Miltä näyttää tunteiden ei-diskursiivinen, kehollinen kieli? Keho ja estetiikka jäävät tutkijoilla usein analyyttisen tarkastelun ulkopuolelle, mutta pääministerin televisioesiintymisen kehonkieli oli niin voimakasta, että se ansaitsee huomiota.

GIF: Susanna Hast

Kehon liike on poliittista

Aivotutkija Antonio Damasion mukaan ihmiset tulkitsevat tunteita ensisijaisesti kehon, eivät kielen kautta. Siinä, miten keho ilmaisee tunteita, on tiettyä universaaliutta.

Esimerkiksi tutkija Amy Cuddy kertoo, kuinka urheilijoiden tuuletus onnistumisen jälkeen on yleismaailmallinen kehollinen reaktio. Myös sokeat urheilijat tekevät näin, mikä viittaa siihen, että se ei ole opittu tapa.

Käsien ilmaan nostaminen kuluttaa energiaa, eikä ole näin ollen järkevää kehon jaksamisen kannalta, mutta tuuletus tulee tunteesta. Kehonkielen lukeminen on ihmiselle luontaista, eikä se vaadi akateemista perehtyneisyyttä aiheeseen. Jo vastasyntynyt tulkitsee vanhempiaan vaivatta keholta keholle.

Liikkeen suunta, voima ja tempo ovat poliittisia.

Liikkeen suunta, voima ja tempo ovat poliittisia. Myös ääni on liikettä: tilaa ottavaa tai antavaa. Pääministerin tiedotustilaisuus täytyykin nähdä esiintymisenä, johon liittyy koreografia sekä kehon että puheen tasolla.

Poliittinen performanssi

Sipilän esiintymisessä näkyy hermostunut liikehdintä. Sipilän hermostuneisuus tekee hänestä inhimillisen, mutta räikeä kehollinen reaktio saa katsojan myös vaivaantumaan.

Sipilän keho välittää epämukavuutta. Kuten Damasio kertoo, kehon liike välittyy suoraan toiselle keholle, kun katsoja voi simuloida omassa kehossaan toisen kehon tilaa.

Ihmisillä onkin pitkälle kehittynyt ja hienovarainen kyky tulkita toisten tunteita juuri kehosta. Kehollisuus välittyy myös televisioruudun kautta, ilman läsnäoloa samassa tilassa.

Kineettistä empatiaa käsittelevässä kokoelmateoksessaan tutkija Adriano D’Aloia viittaa ruudulla oleviin kehoihin kvasikehoina, jotka ilmentävät elävyyttä, jota katsojan keho voi myötäillä.

Sipilä aloittaa tiedotustilaisuuden reippaana ja hymyssä suin naurahdellen, kuinka on paljon väkeä paikalla – ikään kuin asian saama huomio yllättäisi häntä. Letkautuksen on tarkoitus rentouttaa, luoda kepeyttä niin tilaan kuin kehoon.

Sipilä tulee miltei vauhdikkaana puhujapöntön taakse: eloisana, elastisena kehona. Eloisuutta ja rentoutta vahvistaa spontaani ”oho” ja murteinen puhetyyli. Mutta kun hän alkaa vihdoin puhua asiaa, kehoon tulee mukaan vaivaannuttavaa ja pakonomaista liikehdintää.

Sipilän katse pysyy fokusoituneena kaikkien kysymysten ja vastausten ajan. Pääministerin koreografian ydin on katseen tarkkana pitämisessä ja sillä tavoin vahvistaa luottamusta yleisöönsä.

Pääministerin koreografian ydin on katseen tarkkana pitämisessä.

Matala ääni liitetään yleisesti valtaan. Pääministeri Sipilän puhe pysyy vakaana, joskin äänen kireys viittaa jännitykseen, joka tilaisuuden loppua kohden alkaa paikoin helpottaa pehmentäen ääntä.

Tilaa Sipilä ottaa pitämällä tempon rauhallisena, hänelle tyypillisenä puhetapana. Valta-asemassa olevana hän tietää, että pääministerille annetaan puherauha.

Sipilä seisoo perinteisessä maskuliinisessa valta-asennossa, jossa kädet ovat irti kehosta levällään. Sormet tekevät kuitenkin hermostunutta edestakaista liikettä, ja hän ikään kuin hyväilee puhujanpöntön reunoja.

Keho heijaa lapsenomaisesti ylös ja alas, ja liike näyttää tulevan päkiöistä. Tämä yhdistettynä käsien liikkeeseen vie huomion katsojan visuaalisessa kentässä.

Kehon liike tekeekin Sipilän kertomuksen perheen kokemasta kärsimyksestä ja omasta tunteellisuudestaan uskottavan, koska hänen oma kehonsa elää tunnetta.

Katsojan on helppo eläytyä Sipilän tunteeseen, koska sen voi elää oman kehon kautta.

Katsojan on helppo eläytyä Sipilän tunteeseen, koska sen voi elää oman kehon kautta. Sipilän puhe ei näin tule ilmaistuksi niinkään faktuaalisena ja diskursiivisena vaan eletyn kehon kautta.

Sipilän pakonomainen heijaus saa hänen kehonsa näyttämään lähes tanssivalta. Kehon nytke näkyy myös muissa Sipilän esiintymisissä, mutta sitä vähemmän, mitä etäisempi aihe hänestä ihmisenä on.

Jos taas verrataan liikekieltä Sipilän viime vuoden televisiopuheeseen, huomataan, kuinka kehon heijaus jää pois, koska hän istuu, mutta sormet räpeltävät edelleen, tällä kertaa rukousasennossa.

Kehon liike tiedotustilaisuudessa viittaakin henkilökohtaiseen tunnekokemukseen, joka on pääministerin omasta toimesta nyt politisoitu ja tuotu julkiseksi sekä puheessa että kehossa. Pääministerin henkilökohtainen tunnereaktio selittää siis hänen käytöstään pääministerinä.

Kuka tahansa hermoilee kehon kautta henkilökohtaisen äärellä, erityisesti kameran edessä. Moni myös tunnistaa omat keholliset rektionsa, koska ne toistuvat ja niitä ei voi käskemällä saada pois. Kehollinen kokemus vaikuttaa esiintyjän itsevarmuuteen ja ulosantiin.

Kehotuntemusten tarkkailu esiintymishetkellä taas vielä kapasiteettia tarkkaavaisuudelta. Kehon kanssa tulee työskennellä ennen kuin tulee yleisön eteen.

Argumentointi ei koskaan yksin riitä poliittisessa performanssissa.

Se, mikä on kuitenkin mielenkiintoista Sipilän kehonkielessä, on henkilökohtaisen eletty kokemus osana tarinankerrontaa ja sen uskottavuutta. Argumentointi ei koskaan yksin riitä poliittisessa performanssissa.

Näin ollen poliitikko tai kuka tahansa puhuja voi yrittää kieltää kehonsa olemassaolon tai pyrkiä irrottamaan itsensä kehollisesta kokemuksesta, mutta hyödyllisempää olisi tulla tietoiseksi kehosta ja siitä, millä tavoin keho tietää, muistaa, kokee ja esittää.

Videon editointi: Susanna Hast

Poliitikko esiintyjänä

Jos kehosta luetaan Sipilän poliittisuutta, voidaan sanoa, että hänen esteettinen eletty kehonsa vahvistaa hänen puhuttua argumenttiaan siitä, että hänen sähköpostinsa selittyvät tunteella. Sipilä ei voi kuitenkaan kehollaan eikä puheellaan perustella sitä, mikä oikeutti Ylen painostukseen, koska hän ei voi myöntää painostaneensa.

Kehoon jää näin sama valheellisuuden ja epäluotettavuuden tunto kuin puheeseenkin, koska Sipilä väistelee vastuuta. Mielenkiintoisesti tunteellisuus ei ole Sipilälle feminiininen piirre (tunteellisuus heikkoutena), vaan hän liittää sen sujuvasti omaan johtajuuteensa ja maskuliinisuuteensa (perheen suojelu).

Kehoon jää näin sama valheellisuuden ja epäluotettavuuden tunto kuin puheeseenkin.

Sipilä ikään kuin normalisoi tunteen ja antaa sen näkyä myös kehossaan. Hän samalla politisoi median syyttämällä Ylen toimittajaa saamastaan ikävästä kansalaispalautteesta ja näyttämällä kehollaan, millaisen oikeutetun hermostuneisuuden koko koettelemus on saanut hänessä aikaan.

Keholliset reaktiot ovat harvoin tietoisia ja niitä on hyvin vaikea kontrolloida. Siksi onkin mielenkiintoista tarkastella kehon antamia poliittisia signaaleja. Samalla tapaa oma ”luentamme” toisen kehosta jää usein tiedostamattomaksi, intuitiiviseksi tulkinnaksi.

Oma ”luentamme” toisen kehosta jää usein tiedostamattomaksi, intuitiiviseksi tulkinnaksi.

Miksi meidän sitten tulisi tarkastella kehoja politiikan tapahtumapaikkana? Siitä syystä, että siellä missä on kehoja, on vallankäyttöä ja valtarakenteita.

Kehollinen analyysi Suomessa

Anglosaksisessa maailmassa poliittisten eliittien kehojen analysointi on paljon yleisempää kuin Suomessa. Esimerkiksi Hillary Clintonin ja Donald Trumpin vaaliväittelyjen kehonkieltä analysoivia artikkeleja löytyy valtava määrä.

Anglosaksisessa maailmassa poliittisten eliittien kehojen analysointi on paljon yleisempää kuin Suomessa.

Vaikka sanatonta viestintää pidetään tärkeänä, varsinaista analyysia suomalaisten poliitikkojen kehosta, liikkeestä, tunteista ja poliittisuudesta saa hakemalla hakea. Suomalaisessa keskustelussa poliittisen eliitin keho tuntuu kiinnostavan vain silloin, kun kyseessä on naisten ulkonäön arvostelu.

Keho kiinnostaa myös silloin, kun se laitetaan suurennuslasin alle. Esimerkiksi valokuvaaja Sakari Piipon ottamien kuvien kohdalla kuvastoa pyrittiin sensuroimaan, koska se koettiin vallanpitäjien julkisuuskuvan kannalta kiusallisena.

Toisaalta Sipilän Terrafame-pipon saama huomio on hyvä esimerkki siitä, miten keho kytkeytyy talouteen ja politiikkaan estetiikan kautta. Pääministerin päässä ei ollut mikä tahansa pipo. Piposta tuli nopeasti pääministerin vallankäyttöä symboloiva artefakti, jota muun muassa vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö arvosteli.

Presidentti Urho Kekkosen kompastumista vuonna 1956 kuvaillaan Ylen artikkelissa osoituksena hänen reaktionopeudestaan, kun taas vanhan presidentin vuonna 1980 tapahtunut kompastuminen sensuroitiin, koska häntä ei haluttu nöyryyttää.

Kompurointi kuuluu elämään, mutta kun se on julkista, se saa laajempia merkityksiä.

Kompurointi kuuluu elämään, mutta kun se on julkista, se saa laajempia merkityksiä. Poliittisten johtajien imagoja rakennetaan kehollisuuden kautta, mistä Venäjän presidentti Vladimir Putinin kuvasto on hyvä esimerkki. Sipilä ei ole urheilullinen hahmo kuten edeltäjänsä Alexander Stubb, vaan kehollisesti pikemminkin isämäinen.

Esiintyjän täytyy kestää yleisön katse, joka seuraa tiedostaen tai tiedostamatta esiintyjän kehon tapahtumia. Kyse ei ole vain pyrkimyksestä tulkita sanatonta viestintää. Keskeisintä on ymmärtää, millä tavalla keho on poliittinen toimija. Pääministeri Sipilä ei ole pelkkä puhuva pää, vaan elävä keho, joka ilmentää sosiaalis-kulttuurista hetkeä: henkilökohtaista ja universaalia yhtäaikaisesti.

Ranskalainen filosofi Jacques Rancière kirjoittaa esiintyjän ja katsojan välisestä kuilusta ja emansipaatiosta, joka kuroo umpeen tätä kuilua. Yksilöllisen ja kollektiivisen kehon, toimijan ja katsojan välinen raja ei hämärry kuitenkaan sillä, että katsojaa pidetään tiedon passiivisena vastaanottajana.

Katsoja on aktiivinen katsoessaan poliittista kehoa. Ei pääministeri Sipilä anna tietoa vastaanotettavaksi passiiviselle kansalle. Ihmiset ovat katsoessaan osallisia, tulkitsevia ja antavia. Valta ja tieto ovat kehojen välissä.

YTT Susanna Hast on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa sekä muusikko. Hän tutkii tunteita ja sodan kokemusta. Hast tekee myös tanssiin, videoon ja äänitaiteeseen liittyviä hankkeita.

Julkaisu Pääministeri Juha Sipilän poliittinen keho ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sipilä on ollut viime päivinä myrskyn silmässä Yleisradiolle lähettämiensä paimensähköpostien myötä. Ylen johdon päätös kieltää Sipilän Terrafame-rahoitukseen liittyvän jääviyskysymyksen jatkoselvittelyä on herättänyt ansaitusti voimakasta kritiikkiä.

Politiikan tutkijan näkökulmasta Sipilän kriittinen suhtautuminen länsimaiseen mediaperinteeseen on herättänyt vielä enemmän kysymyksiä. Kuten mediatutkija Anu Koivunen kirjoittaa: ”Sipilän loukkaantunut reaktio on yllättävä, koska Ylen uutinen oli varsin neutraali: normaalia journalismia, jossa tutkitaan ja läpivalaistaan vallanpitäjien erilaisia sidoksia.”

Aluksi Sipilä vaikutti olevan tuohtunut siitä, että Ylen jutussa oli “väärät tiedot”. Sen jälkeen Sipilä selitti suuttumustaan sillä, ettei toimittaja ollut antanut hänelle tarpeeksi aikaa vastata juttua koskevaan kommenttipyyntöön.

Lopulta ongelman ytimeksi paljastui, että hänen hyveellisyyttään edes epäillään. Kuten Sipilä asian muotoili: “Ylipäätään, että tällainen kytkös käy edes mielessä, kertoo enemmän kysyjästä.”

Juha Sipilän toimintatapoja ja suhtautumista on usein selitetty sillä, että hän on ensisijaisesti yritysjohtaja. Onhan hän itsekin vaatinut ”uudenlaisen tulosvastuun tuomista politiikkaan”.

Kristinusko on jättänyt perinnöksemme kaksi vallan paradigmaa.

Yritysoppeja yhteiskuntaan levittäneen uusliberalismin myötä poliittisen vallankäytön onkin sanottu alkaneen muistuttaa yhä enemmän taloutta. Ilmiön juuret ovat kuitenkin syvällä.

Kristinuskon poliittinen perintö

Italialaisen filosofin Giorgio Agambenin mukaan kristinusko on jättänyt perinnöksemme kaksi vallan paradigmaa: suvereniteettiin perustuvan poliittisen teologian ja jumalallisen taloudenhoidon.

Yksinkertaistaen edellinen viittaa päätökseen, perustavaan tekoon, kuten erityisesti Carl Schmitt on tuonut esille. Jälkimmäinen viittaa hallinnointiin. Samalla tavoin kuin talon isäntä voi jakaa valtaansa poikiensa kanssa menettämättä auktoriteettiaan, Jumala voi antaa taloudenhoitonsa Kristukselle.

Kaikkivaltias Isä hallitsee, mutta Poika huolehtii hänen tahtonsa toteutumisesta tapauskohtaisesti eli hallinnoi. Agamben on väittänyt, että kolminaisuusoppi onkin ennen muuta hallinnointimekanismi.

Paradigmat eroavat toisistaan yhtä paljon kuin polis, poliittinen yhteisö eroaa kodista, oikoksesta. Oikos (josta myös termi ekonomia juontaa juurensa) ei perustu demokraattiselle debatille tai läpinäkyvyydelle, vaan yksinvallalle ja välttämättömyydelle.

Kun yksityisestä eli ”kodin asioista” tulee julkista, sosiaalinen korvaa poliittisen.

Esimerkiksi Raamatun evankeliumeissa isännästä käytettävä kreikan termi oikodespotes on kuvaava: perheenpäällä on taloudessaan absoluuttinen valta, jota hän käyttää oman harkintansa mukaan. Hänen yläpuolellaan on vain Jumala.

Hannah Arendt on esittänyt Aristotelesta seuraten, että kun yksityisestä eli ”kodin asioista” tulee julkista, sosiaalinen korvaa poliittisen. Tämä tarkoittaa Arendtille inhimillisen vapauden radikaalia kaventumista.

Pääministeri Juha Sipilän reaktioita voidaan tulkita esimerkkinä taloudenhoitoparadigmasta. Uskonpuhdistaja Martti Luther tarjoaa oivan lukuavaimen, vaikka 1500-luvun maailma oli toki hyvin erilainen kuin 2010-luvun Suomi.

Isä, Poika ja Juha Sipilä

Blogissaan pääministeri Juha Sipilä totesi kestävänsä, että häntä itseään ”hakataan median puolelta”. Sitä Sipilä ei sen sijaan hyväksynyt, että pääministerin lapset ja sukulaiset ”vedetään lokaan” hänen aseman vuoksi.

Pelkästään ajatus, että hän olisi ollut vaikuttamassa Terrafamen rahoitukseen sukulaistensa hyödyksi, on Sipilälle mahdoton. ”Ei kävisi mielessäkään”, hän jatkoi.

Yleisradion toimittajalle lähettämissä sähköpostiviesteissään Juha Sipilä sanoi jutun olleen ”edesvastuuton” ja ”käsittämättömän kaukaa haettu”. Pyynnöistä huolimatta hän ei halunnut kommentoida sitä enää, koska ”vahinko oli tapahtunut”.

Sen sijaan pääministeri välitti toimittajalle saamaansa vihaista kansalaispalautetta ”näytteeksi siitä, mitä tarkoitushakuisilla jutuilla saadaan aikaan”. Sipilä myös pamautti, että hänen arvostuksensa Yleä kohtaan on ”nolla”. Hänen mukaansa oppositiota ei tarvita lainkaan, koska Yleisradio on vaalikauden aikana ollut niin puolueellinen.

Pääministeri Juha Sipilän suhtautumisessa valtaan kaikuvat luterilaisuuden perusopit.

Asian tiimoilta järjestämässään tiedotustilaisuudessa pääministeri selitti kiivasta sähköpostiviestittelyään seuraavasti: ”Myönnetään, että minulla oli tunteet liikaa mukana ja se johtui siitä, että kun perheeseen kohdistuu syytteitä, se menee ihon alle”, Sipilä totesi.

Pääministeri Juha Sipilän suhtautumisessa valtaan kaikuvat luterilaisuuden perusopit. Kuten suomalaisille on vuosisatojen ajan opetettu, esivalta on Jumalan asettama. Sen kautta toteutuu Jumalan maailmallinen hallinta, Martti Luther on määritellyt. Tässä ajattelussa ”isä” on keskeinen hahmo, maalliset isät ovat taivaallisen isän sijaisia.

Lutherin mukaan on olemassa kolmenlaisia isiä: niitä, joiden lihaa ja verta me olemme, toiseksi isäntiä ja kolmanneksi maan isiä. Lisäksi on Jumalan sanalla hallitsevat hengelliset isät.

Perhe on mallina kaikille tasoille, koska ”vanhempien esivalta-asemasta virtaa ja levittäytyy kaikki muu valta”. Esivaltaa on siis toteltava kuuliaisesti ja ”sydämensä halusta” kuin omaa isää.

Kunnioittaminen on jalompaa kuin rakkaus, koska siihen kuuluu rakkauden lisäksi myös ”majesteettiin kohdistuvaa kuuliaisuutta, nöyryyttä ja pelkoa”, Luther määritteli. Puupölkyn tai kiven kutsuminen isäksi ja äidiksi on sekin parempi kuin olla kokonaan ilman vanhempia, koska kuuliaisuus ja kunnioitus ärsyttävät ”kaikkia perkeleitä”. Jo ajatus isästä ja äidistä siis pitää houkutukset ja kapinahalut loitolla.

Esivaltaan on siis luotettava samalla tavoin kuin Jumalaan. ”Lapsien” on luotettava siihen, että maan isät ovat hyväntahtoisia ja oikeudenmukaisia – suuttuessaankin.

Hallitsijoiden puolestaan tulee olla tarvittaessa ankariakin. Esivalta vastaa toimistaan ainoastaan Jumalalle, jota ylistämään ja kunnioittamaan sen tulee kansalaisia kasvattaa. Nykysuomeksi ilmaistuna roolit ovat selkeät: poliitikot päättävät ja kansalaiset tottelevat.

Puhtain asein puhtaan asian puolesta

Juha Sipilä on korostanut Terrafame-tapauksen yhteydessä, että hänellä on asiaan liittyen puhdas omatunto. Tätä korostaakseen hän on itse pyytänyt oikeuskanslerilta selvityksen mahdollisesta esteellisyydestään.

Myös puhtaan omatunnon korostuksessa on jotain perin luterilaista. Luterilaisen opin mukaan usko riittää pelastukseen.

Teoilla ei voi ansaita armoa, mutta hyvien tekojen tulee seurata ”parannuksen hedelminä”. Toisin sanoen ihmisen sisäisen maailman ja toiminnan välillä on juopa. Teot eivät välttämättä kerro tekijänsä autuudentilasta mitään.

Luterilainen oppi on erittäin käyttökelpoinen. Esimerkiksi sota-aikana sillä perusteltiin aseisiin tarttumista. Kristityt voivat osallistua sotatoimiin, kunhan pitivät huolta, että sota ei raaista heidän omatuntoaan. Puhtain asein puhtaan asian puolesta, kuten C. G. E. Mannerheiminkin tunnuslauseessa sanotaan.

Myös poliitikon käsissä oppi taipuu tarvittaessa moneen. Se mahdollistaa sanojen ja konkreettisten tekojen täydellisen ristiriidan: lupauksista ei tarvitse seurata mitään, koska hyvä aikomus ratkaisee. Toisaalta, tekojen voidaan myös sanoa kertovan tekijästään kaiken – tilanne siis ratkaisee.

Juha Sipilä näyttää olevan perhettään leijonan lailla puolustava isä ja pääministeri puhtaalla omatunnolla. Hän on hyveellinen maan isä par excellence, sellainen, jota alamaisten tulee kunnioittaa ja arvostaa ”kalleimpana aarteena ja ihanimpana kalleutena maan päällä”, kuten Luther asian muotoili.

Ei siis ihme, että Sipilä toden teolla kimpaantui hänen toimintaansa ja motiiviensa puhtautta kyseenalaistaneille median edustajille! Demokratian kannalta kyseessä on kuitenkin huolestuttava suuntaus.

Kohti itämaista johtajakäsitystä?

Länsimaiseen valtioperinteeseen on sisäänrakennettu useita mekanismeja vallanpitäjien väärinkäytösten estämiseksi. Länsi-Euroopan itsevaltiaat eivät ole historiallisesti todella olleet, kuten Jukka Korpela kirjoittaa, ”kansalaiskeskustelua ja painovapautta tukeneita demokraatteja vaan Hobbesin Leviathan-hirviön ruumiillistumia”.

Vaikka yllä mainitun Martti Lutherinkin mielestä maalliset hallitsijat ovat usein konnista suurimpia, heitä on toteltava, koska he edustavat Jumalan valtaa maan päällä.

Länsimaisessa demokratiakäsityksessä poliittisten johtajien ei oleteta olevan luonnostaan hyveellisiä vaan toimivan yhteiskunnan edun mukaisesti siitä syystä, että oikeusvaltion instituutiot estävät väärinkäytökset.

Pierre Rosanvallonin mukaan demokratiaan kuuluva systemaattinen epäily takaa osaltaan sen, ettei edustuksellisuus muutu herruudeksi ja yhteinen hyvä yksityiseksi eduksi. Vaikka kritiikki kohdistuu myös demokratiaan itseensä esimerkiksi fasismin ja populismin muodossa, ilman epäilyä demokratia ei ole legitiimiä. Media eli neljäs valtiomahti eri muotoineen toteuttaa osaltaan tällaista julkisen valvojan roolia.

Lehdistö saa kyllä kirjoitella, mutta se ei ole vallan vahtikoira – se on sylikoira.

Jukka Korpelan mukaan itämainen valtiokäsitys puolestaan nojaa edelleen uskoon Jumalan armosta, mikä ruumiillistuu valtion hallitsijassa. Poliittinen johtaja on hyveellinen, koska hänet on nostettu korkeimpaan valta-asemaan, kansan ”isäksi”.

”Johtajan mielipiteen arvosteleminen on hyökkäys hänen takaamaansa turvaa ja rauhaa vastaan”, Korpela toteaa. Näin poliittisen toiminnan kritiikki näyttäytyy helposti henkilökohtaisena loukkauksena.

Pääministeri Sipilän poikkeuksellisen vahva reaktio siihen, että medialle ”tulee edes mieleen” tarkastella hänen toimintaansa hyvän hallinnon näkökulmasta, on linjassa Korpelan kuvaamaan itämaisen johtajakäsityksen kanssa. Lehdistö saa kyllä kirjoitella, mutta se ei ole vallan vahtikoira – se on sylikoira.

Tätä taustaa vasten ”uudenlainen” tulosvastuu ja yritysjohtamisen periaatteet eivät lopulta ole kovinkaan uusia asioita politiikassa. Vähän mutkia oikoen voidaan todeta, että uusliberalismi pukee vanhoja uskonnollisia käsityksiä tämän päivän kuosiin.

Valtiot ovat kuin yrityksiä ja yritykset kuin koteja. Päättäjät puolestaan ovat ”isäntiä” eli kaitselmuksen – siis markkinoiden – välikappaleita.

Juha Sipilä ei kuitenkaan yksin edusta uskonnosta kumpuavaa johtajakäsitystä länsimaissa. Esimerkiksi Italian Silvio Berlusconin ja Yhdysvaltojen Donald Trumpin poliittinen johtajuus on jännitteinen valistuksen oppien kanssa. Myös heidän poliittisessa puheessaan hallitsija edustaa totuutta ja auktoriteettia tavalla, joka haastaa julkisen, kriittisen järjenkäytön.

YTT Jouni Tilli tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä. Hän työskentelee Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.

Johanna Vuorelma on Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja. Vuorelma väittelee tohtoriksi tammikuussa Warwickin yliopiston politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitokselta.

Korjattu 2.12.2016 klo 20.50: Korvattu ”luottamus” ”arvostuksella” Ylen tekemän tarkennuksen mukaan.  

Julkaisu Pääministerin uskonnollinen johtajakäsitys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kysymys julkisen palvelun uutismedian roolista vallan vahtikoirana ajankohtaistui, kun Yle julkaisi uutisen ”Pääministerin sukulaisten omistamalla yrityksellä noin puolen miljoonan euron tilaus Terrafamesta”. Juha Sipilä ei kommentoinut asiaa Ylelle, mutta julkaisi blogissaan kirjoituksen otsikolla ”Ylen jutussa jälleen väärät tiedot”.

Sipilä nimitti Ylen uutista ”vihjailevaksi” ja esitti tuoreeltaan vakavia syytteitä. Hän väitti, ettei Yle antanut hänelle aitoa kommentointimahdollisuutta, ja antoi ymmärtää uutisen olleen asenteellinen. Hän jatkoi polemisointiaan myös Pääministerin haastattelutunnilla toteamalla, että ”Ylen tekemä juttu sisältää erittäin vakavan väitteen”.

Samaa viestiä hän toisti kolme päivää myöhemmin lehdistötilaisuudessa, jossa hän vastasi kysymyksiin koskien uutista, että hän oli protestoinut Ylen uutista vastaan lähettämällä toimittaja Salla Vuorikoskelle kaikkiaan 20 viestiä. Niissä hän paitsi ilmaisi paheksuntansa Ylen uutisoinnista, välitti kansalaisilta saamaansa palautetta myös ilmoitti luottamuksensa Yleen olevan ”täysi nolla”.

Olettaisi, että pääministeri pitäisi tätä pikemminkin hyvin toimivan demokratian tunnusmerkkinä.

Niin tuoreeltaan kuin vielä muutaman päivän kuluttuakin Sipilä avoimesti paheksui hänen mahdollisiin sidoksiinsa liittyviä kysymyksiä. Hän käytti blogissaan erittäin värikästä, dramaattista kieltä: ”Minä kestän sen, että minua hakataan median puolelta, mutta sitä en hyväksy, että lapset ja sukulaiset vedetään asemani vuoksi lokaan.” Lehdistötilaisuudessa hän korosti uutisen menneen ”ihon alle”.

Sipilän loukkaantunut reaktio on yllättävä, koska Ylen uutinen oli varsin neutraali: normaalia journalismia, jossa tutkitaan ja läpivalaistaan vallanpitäjien erilaisia sidoksia.

Olettaisi, että pääministeri olisi tähän kaikkeen täysin valmistautunut ja pitäisi sitä pikemminkin hyvin toimivan demokratian tunnusmerkkinä.

Sen sijaan Sipilä jatkoi tiedotustilaisuudessa tunnepuhettaan: hän puhui luottamuksesta ja tunteistaan ja vakuutti, ettei hänelle ”tulisi mieleenkään” mikään epäsopiva painostus.

Puhetapa viestii, ettei hän tunnista rooliaan länsimaisen demokratian pääministerinä.

Puhetapa viestii, että hän tulkitsee normaalit asemaansa liittyvät journalistiset kysymykset ja tutkinnat henkilökohtaisiksi loukkauksiksi – Miten te edes epäilette? Miten te kehtaatte epäillä! – eikä tunnista rooliaan länsimaisen demokratian pääministerinä, jolla ei ole mitään yksityistä mediasuhdetta.

Juuri asemaansa liittyvää tutkivaa, kriittisen journalismin katsetta tuntuu Sipilän olevan vaikea hyväksyä.

Sipilän mediasuhde

Keväällä Sipilä kiisteli Ylen MOT-ohjelman kanssa omaisuusjärjestelyjään koskevista tiedoista. Alkusyksystä hän torjui toimittajien kysymyksiä Anne Bernerin asemaan liittyen monimielisellä vastakommentilla: ”Jos, jos ja jos. Mitä jos Yle loppuu tai Maikkari loppuu, mitä sitten?”

Monet toimittajat ovat kertoneet pääministerin vaikeasta mediasuhteesta. Toisaalta Sipilän mediasuhde on sisältänyt myös poikkeuksellisen mahdollisuuden saada esittää nauhoitettu tv-puhe sellaisenaan Ylen kanavalla.

Vallanpitäjien jännitteinen suhde Yleen ja mediaan yleisemmin on pikemminkin perinne kuin poikkeus.

Suomessa vallanpitäjien jännitteinen suhde Yleen ja mediaan yleisemmin on pikemminkin perinne kuin poikkeus. Pääministeri Kalevi Sorsan infokratiapuhe 1983 on suomalaista mediahistoriaa, samoin presidentti Mauno Koiviston Yle-boikotti sitaattien käyttämistä koskevan kiistan jälkeen 1985.

Julkisen palvelun mediaa kohtaan suunnatulla poliittisella paineella on historiansa, mutta siinä ei ole liberaalille demokratialle mitään kunniakasta. Sipilän suhtautuminen Yleen osoittaa, että Kekkosen ja kylmän sodan ajasta ei sittenkään olla edetty niin pitkälle. Lehdistönvapauden ykkösmaassa on selvästi ongelmia.

Istuvan hallituksen alkutaivalta väritti kysymys, onko Yle hallituksen vai eduskunnan media eli kuka päättää Ylen rahoituksesta. Arto Satosen (kok.) johtama parlamentaarinen työryhmä päätyi kesäkuussa esittämään hallitukselle, ettei Ylen rahoitus jatkossakaan sisälly valtiontalouden kehyksiin – julkisen palvelun median riippumattomuuden turvaamiseksi.

Ja kuitenkin juuri riippumattomuus kyseenalaistuu, kun vaaleilla valittu, Ylen rahoituksesta päättävä korkea vallanpitäjä asettautuu median uhriksi ja toistuvasti kiistää tutkivan journalismin oikeutuksen ja tulkitsee sen epäluottamuslauseeksi.

Sipilähän ei ainoastaan korjaa mielestään puutteellisia tietoja tai esitä omaa näkemystään mahdollisesta esteellisyydestään Terrafame-asiassa vaan vahvoin sanakääntein paheksuu sitä, että media edes esittää kysymyksiä hänen sidoksisuudestaan.

Journalismin legitimiteetin kyseenalaistamiseen on vaikeaa suhtautua vaarattomana.

Tällaiseen journalismin legitimiteetin kyseenalaistamiseen on vaikeaa suhtautua vaarattomana äksyilynä aikana, jolloin monissa EU-maissa – Unkarissa, Puolassa ja Kroatiassa – poliitikot tiukentavat median poliittista ohjausta ja suitsivat valtaapitävien kannalta kriittisiä ääniä. Suomessakaan ei voida pitää itsestään selvänä vakaumusta, että kriittinen, riippumaton media on olennainen demokratian toiminnan kannalta.

Poliitikkojen yleistyvä tapa kohdella mediaa poliittisena vastustajana ja halu kontrolloida julkisen palvelun median sisältöä rapauttaa tuota periaatetta, ja on siten vakava asia. Ruotsissa hiljattain julkistettu mediapoliittisen selvityksen loppuraportti ”En gränsöverskridande mediepolitik. För upplysning, engagemang och ansvar” nimeääkin lisääntyvän poliittisen ohjauksen yhdeksi demokratiauhaksi.

Mediaselvitys esittää pohdittavaksi, pitääkö julkisen palvelun medioita suojata lainsäädännöllä paremmin, jottei mikään poliittinen voima pysty nopein henkilövaihdoksin kaappaamaan riippumattomia viestimiä haltuunsa. Ympäristöpuolueen edustaja Niclas Malmberg on tehnyt asiasta valtiopäiväaloitteen.

Tapaus Sipilä osoittaa, että myös Suomessa olisi syytä käydä aiheesta periaatekeskustelua.

Tapaus Sipilä osoittaa, että myös Suomessa olisi syytä käydä aiheesta periaatekeskustelua. Nykyisten lakien mukaan parlamentaarisesti valittava Ylen hallintoneuvosto nimittää yhtiölle hallituksen, joka taas nimittää Ylen johdon. Satosen työryhmä ehdotti poliittisen ohjauksen vahvistamista edelleen sikäli, että jatkossa hallintoneuvosto päättäisi myös Ylen strategiasta eli toiminnan suuntaviivoista.

Ehdotusta uutisoitiin parlamentarismin voittona hallitusvallasta: ”Työryhmän puheenjohtajan Arto Satosen (kok) mukaan tämä korostaa sitä, että Yle on ’eduskunnan radio’ eli eduskunnan ohjauksessa ja valvonnassa”.

Julkisen palvelun median riippumattomuuden kannalta olisi tietysti olennaisempaa korostaa sitä, miten Yle on ennen muuta kansalaisten radio, jonka tehtävänä on keskeisesti myös eduskunnan valvonta. Julkisen palvelun on voitava toimia vallan vahtikoirana ilman poliittista painetta. Poliitikkojen on tunnistettava ja tunnustettava Ylen riippumattomuus.

Mediakritiikin tila

Tällainen kansalaisuutta ja myös julkisen palvelun median riippumattomuutta neljäntenä valtiomahtina korostava ääni puuttuu suomalaisesta mediapoliittisesta keskustelusta. Ruotsin mediaselvityksessä juuri kansalaisten näkökulma on keskeinen.

Julkisen palvelun on voitava toimia vallan vahtikoirana ilman poliittista painetta.

Ongelma on myös se, että toisin kuin esimerkiksi Ruotsista, Suomesta puuttuu jatkuva, avoin mediakritiikki ja medioiden välinen ja kansalaisten kanssa käytävä vuoropuhelu. Medioiden avoin itsekritiikki on olematonta ja keskinäistä kritiikkiä varotaan.

Ei ole mielekästä, että Julkisen Sanan Neuvosto (JSN) alan itsesäätelyelimenä on ainoa toimija kentällä. Oireellista on, että Pääministerin haastattelutunnillakin Sipilä sai esittää Ylen uutista koskevat väitteensä ilman tarkentavia kysymyksiä.

Mediakritiikki tarvitsee ryhtiliikkeen, josta esimerkiksi ammattilehti Journalisti voisi ottaa vastuuta. Yle taas voisi ottaa mallia Ruotsin radiosta, joka ostaa viikoittaisen mediakriittisen ohjelman Medierna riippumattomalta tuotantoyhtiöltä ja antautuu siten myös itse kritiikin kohteeksi.

Mediakritiikki tarvitsee ryhtiliikkeen.

Nykyinen tilanne heittää kohtalokkaan varjon Ylen päälle. Jokainen uutisia kuluttava huomasi, että Yle ei jatkanut perjantaina aloittamaansa tutkivaa journalismia. Luimme uutisen, jolle odotimme jatkoa – jota emme saaneet.

Julkaisupäivänään perjantaina päivän ehdoton ykkösuutisaihe, kysymys Sipilän asemasta Terrafamea koskevasta päätöksenteosta, ohitettiin jo illan pääuutislähetyksessä pelkällä lyhyellä maininnalla lähetyksen lopussa. Kansalaisena saatoimme television äärellä spekuloida, oliko pääministerin kiivailla syytöksillä vaikutusta asiaan.

Kiitos tutkivan journalismin, saimme epäilyksillemme tukea. Nyt jäämme odottamaan Ylen selityksiä.

Anu Koivunen on Tukholman yliopiston professori ja tutkija Helsingin yliopistossa hankkeessa ”Demokratian voimavirrat: Kansanvallan kontekstit ja ominaispiirteet Suomessa ja Ruotsissa 1890–2020”.

Julkaisu Ylen riippumatonta asemaa on suojeltava poliittiselta painostukselta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Talvivaaran, sittemmin Terrafamen kaivos tuntuu olevan valtio-omistajan erityisessä suojeluksessa. Viimeisimpänä käänteenä valtio on pääministeri Juha Sipilän suulla luvannut kaivokselle 100 miljoonaa euroa lisää rahaa yksityisiä sijoittajia odotellessa.

Näin ollen viime kesänä julistettu suunnitelma ajaa kaivos alas on jälleen väistynyt.

Kun marraskuun 2012 massiivinen kipsisakka-altaan jätevesivuoto oli vielä tuoreessa muistissa, valtio sijoitti Talvivaaraan valtion sijoitusyhtiö Solidiumin kautta noin 50 miljoonaa euroa. Valtiosta tuli tuolloin kaivosyhtiön suurin yksittäinen osakkeenomistaja noin 16 prosentin omistusosuudella.

Tuolloin kaivoksen toimitusjohtaja Pekka Perä sanoi, että 260 miljoonan euron osakeanti riittää turvaamaan kaivoksen toiminnan vuosiksi eteenpäin. Yhtiö hakeutui yrityssaneeraukseen saman vuoden marraskuussa.

Sipilän ilmoitus kaivoksen tukemisesta ja yksityisen rahan etsimisestä on kuin rikkinäinen levy.

Sipilän ilmoitus kaivoksen tukemisesta ja yksityisen rahan etsimisestä on kuin rikkinäinen levy. Entinen elinkeinoministeri Jan Vapaavuori kertoi Talvivaaran hakeutuessa yrityssaneeraukseen, että tilanteeseen haetaan markkinaehtoista ratkaisua, jossa yksityiset toimijat ovat mukana kaivosyhtiön rahoittamisessa vähintään yhtä paljon kuin valtio.

Talvivaaran mennessä konkurssiin marraskuussa 2014 Vapaavuori totesi, että valtio huolehtii Talvivaara-pesästä, mutta jatkajaksi etsitään yksityistä yritystä.

Kesäkuussa 2015 tuore elinkeinoministeri Olli Rehn ilmoitti, että Talvivaaraa ei käynnistetä valtion rahoin. Saman vuoden elokuussa kaivos kuitenkin kaatui valtion syliin ja muuttui Terrafameksi. Louhintaa jatkettiin myöhemmin syksyllä.

Suomen valtio on sijoittanut Talvivaara-Terrafameen lehtitietojen mukaan noin 750 miljoonaa euroa mukaan lukien viimeisin ilmoitus 100 miljoonasta eurosta. Talvivaara teki vuonna 2012 tappiota runsaat 80 miljoonaa euroa, kun taas sekä 2013 että 2014 tappiota tuli yli 700 miljoonaa euroa vuodessa.

Valtio on arvioinut Terrafamen alasajon kustannuksiksi 300–500 miljoonaa euroa. Työntekijöitä Terrafamella on noin kuusi sataa.

Ministereiden Talvivaara-puheet

Mikä on poliittisesti mahdollistanut Talvivaaran, sittemmin Terrafamen loputtomalta tuntuvan tukemisen? Kun Vapaavuori toimi elinkeinoministerinä ennen kevään 2015 eduskuntavaaleja, hän perusteli Talvivaaran kaivoksen toiminnan jatkumista ja valtion tukea sille ”yhteiskunnan kokonaisedulla”:

”Hallituksen kanta on selkeä: selvästi paras vaihtoehto kansantalouden ja Kainuun aluetalouden, mutta myös ympäristön kannalta on, että kaivostoimintaa jatketaan hallitusti.”

”Valtion tavoitteena on tässä vaikeassa tilanteessa pyrkiä ratkaisuun, joka turvaa veronmaksajan aseman parhaalla mahdollisella tavalla, varmistaa ympäristönhoidon kestävästi, mahdollistaa työllisyyden turvaamisen Kainuussa sekä yleisellä tasolla varmistaa kaivostoiminnan jatkumisen edellytykset Talvivaaran kaivoksella.”

Tyypillistä poliittisten päättäjien Talvivaara-argumentoinnissa on ollut tasapainon hakeminen työllisyys- ja ympäristönäkökohtien välillä Vapaavuoren jälkimmäisen sitaatin tapaan. ”Hallittu” ja ”vastuullisuus” ovat olleet iskusanoja, joilla Talvivaaran kaivosasian hoitamista on usein kuvailtu.

”Hallittu” ja ”vastuullisuus” ovat iskusanoja, joilla Talvivaaran kaivosasian hoitamista on kuvailtu.

Entinen pääministeri Alexander Stubb sanoi marraskuussa 2014 Talvivaarassa vieraillessaan, että Talvivaara on hyvää, laillista liiketoimintaa. Kaikilta osin toiminta ei kuitenkaan ole ollut laillista, koska Talvivaara ja sen kolme johtajaa tuomittiin tänä vuonna sakkoihin ympäristön turmelemisesta.

Poikkeuksen valtion suunnalta kuultuun Talvivaara-retoriikkaan teki vihreiden Ville Niinistön ympäristöministeriys 2011–2014. Hän muun muassa totesi kipsisakka-altaan vuotaessa 2012, että ympäristölainsäädäntöä jatkuvasti rikkovalle toiminnalle ei ole Suomessa tilaa.

Kolme Talvivaaran osakkeenomistajaa teki valtioneuvoston oikeuskanslerille toukokuussa 2012 Niinistön aikaisemmista lausunnoista valituksen. Siinä he pyysivät selvittämään, oliko Niinistö julkisilla lausunnoillaan epäasianmukaisesti pyrkinyt vaikuttamaan Talvivaaraa koskeviin hallinnollisiin ympäristöoikeudellisiin ratkaisuihin. Oikeuskanslerin ratkaisu oli Niinistölle vapauttava.

Vertailun vuoksi: Vapaavuori totesi huhtikuussa 2015 omilla nettisivuillaan, että Talvivaaran tilanteen ratkaisemiseksi tarvitaan purkuputki, jolla vettä voidaan juoksuttaa pois kaivosalueelta isompaan vesistöön. Nuasjärven purkuputkiasia oli tuolloin ratkaistavana Vaasan hallinto-oikeudessa.

Vapaavuoren ja Rehnin lausunnot eivät kuitenkaan ole joutuneet oikeuskanslerin tarkasteltaviksi.

Rehn puolestaan sanoi toukokuussa 2016, että neuvottelut Talvivaaran jatkorahoituksesta tyssäsivät Vaasan hallinto-oikeuden ratkaisuun, jossa Nuasjärveen sallittiin huomattavasti pienemmät juoksutusmäärät kuin mihin yhtiö oli hakenut lupaa. Vapaavuoren ja Rehnin lausunnot eivät kuitenkaan ole joutuneet oikeuskanslerin tarkasteltaviksi.

Kamppailu yhteiskunnan kokonaisedusta

Mikä selittää, että yhdelle ministerille ei haluttu sallia kritiikin esittämistä, kun taas toiset ministerit ovat voineet varsin suoraan lausua oikeudessa päätettävinä olevista tai päätetyistä asioista?

Tämä näyttäisi liittyvän ennen kaikkea siihen, mikä kanta kullakin ministerillä on ollut Talvivaaran jatkosta. Taloudelliset näkökohdat on helpompi sisällyttää diskurssiin ”yhteiskunnan kokonaisedusta”, kun taas ympäristöön liittyvät argumentit on omissa Talvivaaraa koskevissa tutkimushaastatteluissani usein selitetty marginaalisiksi.

Taloudelliset näkökohdat on helpompi sisällyttää diskurssiin ”yhteiskunnan kokonaisedusta”.

Näin on ollut siitäkin huolimatta, että Talvivaara-Terrafamen kaivoksen hallittua alasajoa ajanut Stop Talvivaara -liike on aktiivisesti pyrkinyt määrittelemään, että nimenomaan kaivoksen sulkeminen on yleisen edun mukaista.

Stop Talvivaara on esittänyt, että kaivoksen sulkeminen olisi eduksi muille elinkeinoille paitsi kaivannaisteollisuudelle. Se on myös puhunut veronmaksajien rahojen tuhlaamista vastaan ja esittänyt, että Talvivaara on koko Suomen asia, koska kyse on suomalaisen luonnon puhtaudesta.

Ottamatta kantaa siihen, mikä ratkaisu Terrafamen jatkosta pitäisi tehdä, on hyvä pysähtyä hetkiseksi tarkastelemaan, millaiset argumentit ovat hallitsevia ja kenen esittäminä ne hyväksytään.

Stop Talvivaaran legitimiteettiä on kyseenalaistettu muun muassa kyseenalaistamalla sen toimijoiden paikallisuus. Sotkamo Silverin toimitusjohtaja Timo Lindborg sanoi Euromining-messuilla syyskuussa 2013 järjestetyssä paneelikeskustelusta Tampereella, että kaivoskriittisyys tulee Suomeen Ruotsista.

Stop Talvivaara -liikkeessä on kuitenkin mukana kansalaisia niin Sotkamosta, Ylä-Savosta kuin muualtakin Suomesta. Samalla kun kansalaistoimijoilta edellytetään paikallisuutta, he ovat toimineet kansallisesti ja kamppailleet ministereiden kanssa oikeudesta määritellä yhteiskunnan kokonaisetu.

Tämä kamppailu on ollut vaikeaa jo lähtökohtaisesti, koska kaivoksen jatkoa kannattavat leimaavat ympäristönäkökulmat helposti marginaalisiksi.

Onko siis niin, että ympäristönäkökulmat ovat aina auttamatta marginaalisia, kun taas ”kokonaisedun” määrittely taloudellisin termein on helpompi saada läpi? Siltä näyttäisi. On helpompi uskoa, että viisaus asuu siisteissä puvuissa kuin Youtube-videoita maastosta lähettävissä kansalaisaktivisteissa.

On helpompi uskoa, että viisaus asuu siisteissä puvuissa kuin Youtube-videoita maastosta lähettävissä kansalaisaktivisteissa.

Kuitenkaan sen paremmin haastattelemani viranomaiset kuin Talvivaarankaan edustajat eivät ole esittäneet kansalaistoimijoiden mittausten olevan virheellisiä, joskin jotkut ovat epäilleet mittauslaitteiden kalibroinnin tarkkuutta.

Sen sijaan yksi viranomainen piti kansalaistoimintaa viranomaistoiminnankin kannalta hyödyllisenä, koska viranomaisella ei aina ole mahdollisuutta mennä maastoon tekemään havaintoja.

Edustuksen politiikka

Poliitikoiden suusta ei ole kuultu sellaista Talvivaara-Terrafameen viittaavaa lausuntoa, jossa ei olisi mainittu sekä ympäristöä että työpaikkoja. Kaivoksen toiminnan jatkamista on puolustettu paitsi työpaikoilla, myös ympäristönäkökohdilla. Näin teki muun muassa Heidi Hautala keväällä 2013 puolustaessaan valtion osallistumista Talvivaaran osakeantiin.

Kun Talvivaaran ja valtion välisiä suhteita tarkastelee pitkällä aikavälillä, ympäristö näyttää olevan asia, jota ei puheissa voi sivuuttaa mutta joka ei lopulta kuitenkaan vaikuta paljon itse päätöksiin.

Ympäristö näyttää olevan asia, jota ei puheissa voi sivuuttaa mutta joka ei lopulta kuitenkaan vaikuta paljon itse päätöksiin.

Kaivoksen sulkemista ehdottaneet ovat esittäneet, että luontoarvot ovat koko Suomen asia. Tällaisia toimijoita löytyy niin kansalaisista kuin esimerkiksi kansanedustajistakin.

Kaivoksen käynnissä pitämistä kannattaneet taas ovat esittäneet, että kaivannaisteollisuuden hyvinvointi on koko Suomen etu. Jotkut kaivannaisteollisuuden puolesta puhuneet kansanedustajat ovat tutkimushaastatteluissani esittäneet kaivokseen kriittisesti suhtautuvien kainuulaisten olevan vain hyvin pieni joukko.

Onkin tärkeää huomata, että vetoaminen ”kokonaisetuun”, jonkin alueen ihmisten etuihin tai ihmisten mielipiteisiin on osa poliittista puhetta. Niistä tehdyillä tulkinnoilla perustellaan poliittisia kantoja ja päätöksiä.

Vetoaminen ”kokonaisetuun” on osa poliittista puhetta.

Samalla kun niillä perustellaan tehtävää politiikkaa, ne mahdollistavat politiikan esittämisen neutraalina hallinnointina. Silloin olisi hyvä pitää kirkkaana mielessä, että politiikka ei koskaan ole pelkkää hallinnointia vaan siihen vaikuttavat aina ja vääjäämättä poliittisten toimijoiden omat arvostukset ja ideologiat.

Ehkä Terrafamen suhteen on olemassa jokin yhteiskunnan kokonaisetu. Demokratialle olisi eduksi, jos kansalaiset eivät oleta ministereiden tai minkään muunkaan yhden toimijan viimekätisesti edustavan tuota kokonaisetua. On todennäköistä, että edut ovat Nuasjärven rannan mökkiläiselle erilaiset kuin Terrafamen työntekijälle.

Näin ollen Terrafamessa(kin) on aidosti läsnä vastakkaiset edut ja arvostukset. On kuitenkin virheellistä olettaa, että yksittäinen kansalainen puhuisi aina yksityisten etujen näkökulmasta ja valtiotoimija ilmentäisi aina kokonaisetua vain sen perusteella, millaisista positioista he puhuvat.

YTM Maija Mattila viimeistelee väitöskirjaa edustuksen ja demokratian yhteydestä tapausesimerkkinä Talvivaaran kaivokseen liittyvä poliittinen toiminta.

Julkaisu Talvivaara-Terrafamen politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 1955 julkaistiin Yksityisyrittäjä-lehdessä viranomaiskoneistoa arvosteleva kirjoitus, johon sisältyy seuraava katkelma:

”Yritteliäisyyttä puuttuu kaikesta toiminnasta, mikä ei koske henkilökohtaista etuamme. On jätetty aloite jollekin, joka huolehtii yksilöstä, järjestää ja ohjaa. Mikään muu ei kannata kuin palkan nostaminen, ja sen suuruuden määräävät puolueet, ja eikä sen jälkeen ole mitään omaa yritteliäisyyttä elvyttävää…”

Tässä katkelmassa tiivistyy politiikan tutkimuksessa esiintyvä perustavanlaatuinen ongelma: millainen on suhde valtion, markkinoiden ja yrittäjyyden välillä, entä miten yrittäjyyteen perustuviin markkinoihin tulisi suhtautua valtiollisin interventioin?

Vuonna 1938 Pariisissa järjestetyssä Walter Lippmann -kollokviossa – jota on myöhemmin kutsuttu uusliberalismin syntyhetkeksi – joukko talouden asiantuntijoita ja intellektuelleja pohti tätä samaa problematiikkaa.

Ratkaisuvaihtoehdot kiistaan jakautuvat karkeasti ilmaistuna kahteen.

Ratkaisuvaihtoehtoja yhdisti sama huoli: ”totaalisen valtion” pelko.

Ensimmäistä vaihtoehtoa edustivat austroamerikkalaisen koulukunnan Ludwig von Mises ja Friedrich Hayek, joiden mukaan valtiolla ei tulisi olla mitään interventionistista roolia suhteessa markkinoihin ja niitä ylläpitäviin homo agens -yksilöihin, yrittäjiin. Itse asiassa heidän mukaansa parasta, mitä valtio voi tehdä yrittäjyyden edistämiseksi, on väistyä sen tieltä.

Toista näkökulmaa edustivat puolestaan saksalaiset ordoliberaalit Alexander Rüstow ja Wilhelm Röpke. Heidän mukaansa markkinat ja yrittäjyys eivät ole – eivätkä tosiasiassa ole koskaan olleet – itseohjautuvia osa-alueita valtion ulkopuolella.

Tästä syystä valtion ei suinkaan tule väistyä yrittäjyyden tieltä, vaan olla aktiivinen toimija, jonka tehtävä on luoda yrittäjyyttä mahdollistava ja yrittäjyydestä mallinsa ottava eettinen, juridinen ja poliittinen viitekehys.

Siitä huolimatta, että nämä ratkaisuvaihtoehdot erosivat keinoiltaan toisistaan, yhdisti niitä sama huoli: ”totaalisen valtion” pelko, lainataksemme Carl Schmittin käsitettä.

Tämän huolen lisäksi vaihtoehtoja yhdisti sama ratkaisu: yrittäjyys, yritteliäisyys ja niiden edistäminen kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Vaihtoehtoja yhdisti sama ratkaisu: yrittäjyys, yritteliäisyys ja niiden edistäminen kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Edellä kuvatut historialliset esimerkit eivät suinkaan ole merkityksettömiä nykyisyyden ymmärtämisen kannalta. Ongelma, jota pohdittiin 1938 Pariisissa järjestetyssä kollokviossa sekä kaksi vuosikymmentä myöhemmin Yksityisyrittäjä-lehdessä, on edelleen läsnä kansallisessa yhteiskunta- ja talouspoliittisessa järkeilyssä.

Kuvaan seuraavassa, kuinka nykyinen pääministeri Juha Sipilä on puheissaan, haastatteluissaan ja kirjoituksissaan lähestynyt tätä valtion, yrittäjyyden ja markkinoiden välistä problematiikkaa. Tarkastelen erityisesti, kuinka Sipilä puhuu yrittäjyydestä, millaisiin ongelmiin sillä hänen mukaansa voidaan vastata sekä mikä valtion rooli tässä on.

Yrittäjyys pelastaa Suomen

Sipilän poliittinen järkeily yrittäjyyden ja valtion välisestä suhteesta saa lähtökohtansa kriisistä. Tunnetussa ja monin tavoin poikkeuksellisessa tv-puheessaan Sipilä mainitsee:

”Suomen tilanne on poikkeuksellisen vakava […] Suomen talouskasvu on Euroopan alhaisinta ja talous on supistunut pitkään.”

Sipilän mukaan Suomea on jo pitkään vaivannut kollektiivinen toimettomuuden ja apatian tila. Näin hänen hallituksensa ensisijaiseksi tavoitteeksi muodostuikin lopettaa velaksi eläminen ja synnyttää Suomeen uudenlainen taloudellisen toimijuuden kulttuuri:

”Suomi eli liian monta vuotta päättämättömyydessä ja velkaantumiskierteessä. Nyt tarvitsemme samanaikaisesti säästöjä, isoja uudistuksia sekä työllisyyttä ja kasvua luovia keinoja.”

Tavoitteiden saavuttamiseksi hallituksen oli Sipilän mukaan paitsi tehtävä raskaita ja kipeitä leikkauspoliittisia ratkaisuja myös luotava taloudellista kasvua ja uusia työpaikkoja.

Hallituksen tehtävä ei Sipilän mukaan ole luoda suoraan työpaikkoja, vaan edellytyksiä niille ja yrittäjämäiselle toimijuudelle.

Taloudellinen kasvu ja uusi taloudellisen toimijuuden kulttuuri syntyy Sipilän mukaan yrittäjyydellä ja kansalaisten yrittäjämäisyydellä. Siksi hänen johtamansa hallituksen yksi kärkihankkeista onkin yrittäjyyden edistäminen. Kärkihankkeen myötä yrittäjyyttä ja yrittäjähenkisyyttä tulisi syntyä yhteiskunnan kaikille osa-alueille.

Hallituksen tehtävä ei Sipilän mukaan ole kuitenkaan luoda suoraan työpaikkoja, vaan ennen kaikkea – ja ainoastaan – edellytyksiä niille ja yrittäjämäiselle toimijuudelle:

”Hallituksella ei voi olla mitään tärkeämpää tehtävää kuin edellytysten luominen uusien työpaikkojen syntymiselle. Hallitus on tehnyt jo useita työllisyyttä ja yrittäjyyttä edistäviä toimia.”

Siitä huolimatta, että yritteliäisyyden lisäämisen ensisijainen ja nimenomainen tavoite on pelastaa Suomi luomalla uusia työpaikkoja, sisältyy ajatukseen myös tavoite saada esimerkiksi työttömät työllistämään itse itsensä juuri yrittäjyydellä:

”Meidän pitää myös miettiä keinoja, kuinka yrittäjyyden kynnystä madalletaan ja kaikenlaista toimeliaisuutta lisätään.”

Käytännössä edellinen tarkoittaa esimerkiksi seuraavaa:

”Esitän pikaisesti selvitettäväksi kahta uutta asiaa. Ensinnäkin, voisiko työntekijän irtisanomiskorvauksen maksaa alkupääomana mahdolliseen uuteen yritykseen. Toiseksi mikäli työtön päättää lähteä yrittäjäksi, voisiko ansiosidonnaisen maksamista jatkaa hänelle määräajan, tavallaan uudenmuotoisena starttirahana. Molemmat ratkaisut lisäisivät aktiivisuutta […].”

Tässä suhteessa Sipilän poliittinen järkeily ei juuri eroa 1990-luvun laman jälkeen alkaneesta kehityskulusta, jossa kansalaisia, työttömiä ja huono-osaisia ei enää niinkään autettu esimerkiksi sosiaalipoliittisin tulonsiirroin vaan heidät pyrittiin aktivoimaan itsensä ja ottamaan enemmän vastuusta itsestään, toimimaan kuten he olisivat itse itsensä yrityksiä.

Sipilän poliittinen järkeily ei juuri eroa 1990-luvun laman jälkeen alkaneesta kehityskulusta.

Tämän kehityskulun taustalla näkyy laajempi siirtymä universalismin periaatteeseen nojaavasta hyvinvointivaltiorationaliteetista kohti yksilöllistä vastuuta ja yrittäjähenkisyyttä korostavaa uusliberalistista ajattelutapaa. Tähän puhetapaan sisältyy olennaisesti ansaitsemiseen perustuva argumentaatio:

”Hyvinvointi ansaitaan ahkeruudella, osaamisella ja kovalla työllä”.

Sipilälle tyypillisessä, yrittäjyyttä ja kansalaisten toimeliaisuutta kriisien aikana painottavassa puhetavassa ei historiallisesti ole sinänsä mitään uutta. Jatkosodan aikana, kun haaveet kansakunnan taloudellisesta vaurastumisesta oli siirrettävä sivuun, pyrittiin luomaan kuvaa kaiken työn samanarvoisuudesta ja täten Suomen kansan yksimielisyydestä.

Yksityisyrittäjä-lehdessä kirjoitettiin vuonna 1942 seuraavasti:

”Yhtä täysipitoisia yrittäjiä ovat kaikki ammattihenkilöt, olkootpa maanviljelijöitä käsityöläisiä, virkamiehiä, tehdas- y-m. työläisiä, lääkäreitä, tuomareita, taiteilijoita jne., kaikki siis, jotka harjoittavat ammattiaan yhteiskuntaa palvellen […].”

Sipilä esittääkin, että tämänkaltaisesta hengestä voitaisiin edelleen ottaa oppia:

”Sotien jälkeen Suomi teollistui ja nousi köyhyydestä ennennäkemättömällä ahkeruudella, sitkeydellä ja yhteen hiileen puhaltamisella. Tämän takasi ennen muuta halu mennä eteenpäin.”

Kömpelö valtio ja ketterä yrittäjyys

Yrittäjyyden edistämisen lähtökohta Sipilän poliittisessa järkeilyssä on Suomen pelastaminen kansallisesta kriisistä, velaksi elämisestä ja yleisestä apatian tilasta.

Mikä sitten on valtion rooli on tämän tehtävän toteuttamisessa? Entä mikä on valtion ja yrittäjyyden välinen suhde?

Valtion rooli näyttäytyy kahdenlaisena. Toisaalta valtiolla on Sipilän mukaan positiivinen, yrittäjyyttä mahdollistava rooli. Valtio ei voi kuitenkaan yksin toimia tämän saavuttamiseksi. Sipilän mukaan ”Valtion rooli on pääasiassa edellytysten luoja”.

”Suomi tarvitsee nyt rohkean talousohjelman. Tavoitteena pitää olla 200 000 uutta työpaikkaa. Valtio ei voi niitä yksin synnyttää, mutta edellytysten luonnissa ja esteiden poistamisessa sillä on keskeinen rooli.”

Samanaikaisesti valtio ja valtiovetoinen julkinen sektori näyttäytyvät Sipilälle jäykkinä ja hitaina toimijoina, jotka ovat omalta osaltaan vaikuttaneet Suomen taloudellisen kriisin syntymiseen.

Keskusta haluaakin ”purkaa normeja”: tehdä Suomesta ”joustavan ja kokeilevan yhteiskunnan”. Tähän Suomen valtiolla olisi Sipilän mukaan edellytykset, mutta tällä hetkellä sen toimintakyky on heikentynyt:

”Kokonsa perusteella Suomi voisi olla ketterä toimija, joka pystyy mukautumaan nopeasti maailman muutoksiin. Näin ei kuitenkaan ole. Suomi on jäykistynyt.”

Tämän tyyppinen yhteiskuntapoliittinen järkeily on ollut tyypillistä pitkälle teollistuneissa länsimaissa, etenkin Euroopassa, viimeistään 2000-luvun alusta alkaen.

Valtion rooli on olla ennen kaikkea yrittäjävetoinen ja saada uudistuksia aikaan.

Prosessiajattelu ja evolutiivinen yhteiskuntanäkemys, joille on ominaista ajatus automaattisena ja välttämättömänä pidetystä muutoksesta, johon poliittiset toimijat voivat ainoastaan löytää keinoja sopeutua, onkin löydettävissä Sipilän poliittisesta puhetavasta.

Toinen laajempi teema liittyy puolestaan valtion yritysten omistussuhteeseen ja oletukseen sen kautta tapahtuvasta edistyksestä:

”Jos työpaikkojen syntymisen esteenä on rahoitus, Keskusta on valmis käyttämään muutoksen tekemiseen valtion tasetta eli omaisuutta. Olemme valmiita hakemaan valtiolle rohkeaa vähemmistöomistajaroolia uuden kasvun synnyttämisessä – yrittäjävetoisesti. Jotta saamme uutta aikaiseksi, on jostakin vanhasta luovuttava.”

Valtion rooli on olla ennen kaikkea yrittäjävetoinen ja saada uudistuksia aikaan. Sipilä kuitenkin painottaa, että uutta ”kokeilevaa ja joustavaa” Suomea ei voida luoda ilman kipeiltäkin tuntuvia uudistuksia. Tässä tapauksessa on luovuttava jostain vanhasta, ”normeista”.

Lopuksi

Suomessakin juuri vieraillut taloustieteen professori Mariana Mazzucato on korostanut, että valtiolla on ratkaiseva merkitys innovaatioiden luomisessa, ja näin kestävän talouskasvun turvaamisessa.

Toisin kuin Sipilä näyttää esittävän, valtio ja siihen sisältyvä julkinen sektori ei Mazzucaton mukaan ole byrokraattinen hidaste, vaan pikemminkin aktiivinen toimija ja investoija. Se ei ainoastaan korjaa markkinoita, vaan luo niitä. Itse asiassa Mazzucato esittää, että koko vastakkainasettelu julkisen ja yksityisen sektorin välillä tulisi purkaa.

Mazzucato esittää, että koko vastakkainasettelu julkisen ja yksityisen sektorin välillä tulisi purkaa.

Myös Sipilä painottaa poliittisessa puheessaan valtion roolia yrittäjyyden edistämiseksi, kuitenkin ainoastaan ”normien purkajana” ja edellytyksiä luovana toimijana.

Toisaalta Sipilä puhuu valtiosta ja siihen sisältyvästä julkisesta sektorista tehottomina ja liian jäykkinä: niiden vuoksi Suomi ei ole pystynyt muodostumaan riittävän joustavaksi ja uudistumiskykyiseksi. Sipilän puheessa valtio siis on yrittäjävetoinen, mutta toisaalta yrityksen kaltainen toimija, eräänlainen kotitalous.

Sipilän puheessa yrittäjyydellä ja yrittäjämäisyyden kasvattamisella kansalaisten keskuudessa on merkittävä rooli. Sen avulla Suomi voidaan pelastaa kriisistä ja yleisestä apatian tilasta. Valtion rooli tämän toteuttamisessa on lähinnä yrittämisen esteiden, tässä tapauksessa normien, purkajana.

Sipilän poliittinen yrittäjyyspuhe on erikoinen sekoitus ensinnäkin ordoliberalistista perintöä, jossa painotetaan valtion roolia yrittäjyyden ja optimaalisesti toimivien markkinoiden luojana.

Toiseksi siinä on talouskuripolitiikkaan ja niin kutsuttuun ”Saksan” malliin perustuvaa leikkauspolitiikkaa, esimerkiksi juuri korkeakoulutuksen kentältä. Kolmanneksi se sisältää uusliberalistista ajattelua, jossa mielletään hyvä kansalaisuus nimenomaan yrittäjämäiseksi. Neljänneksi siinä on ansaitsemisen eetokseen perustuvaa protestanttista kulttuuriperintöä.

YTM, KM Esko Harni on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.  Hän tutkii yrittäjyyden eetosta ja politiikkaa myöhäiskapitalismissa, poliittista filosofiaa sekä psy-tieteiden poliittisuutta.

Julkaisu ”Laitetaan Suomi yhdessä kuntoon” – Valtio, yrittäjyys ja Juha Sipilä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansakunnan tiede-eliitin edessä pidetty puhe sisälsi sekä tuttuja retorisia elementtejä että uusia painotuksia. Näistä tärkeimmät liittyvät ajalla politikointiin. Aika on olennainen osa vallankäyttöä. Poliittinen toiminta tapahtuu ajassa, esimerkiksi päätösten valmisteluun ja asioiden perehtymiseen tarvitaan aikaa, jota yleensä on aina liian vähän. Aikaa ei saa tuhlata ”vatulointiin”.

Merkitystä on myös sillä, miten ajan rytmi ja suunta määritellään. Onko kyse tavanomaisesta, kronologisesti soljuvasta ajasta vai onko kyseessä poikkeustila, kriisi tai etsikkoaika, jota ei parane hukata? Täytyykö nyt katua? Onko tulevaisuus toivoa täynnä vai pakeneeko se? Näistä seuraa erilaisia tulevaisuuden tai menneisyyden nimissä esitettyjä vaatimuksia.

Menneisyyspolitiikka on myös osa ajalla pelaamisen taitoa.

Menneisyyspolitiikka on myös osa ajalla pelaamisen taitoa. Ei ole yhdentekevää, mitä tai keitä menneisyydestä milloinkin nostetaan esiin tai mitä kirjoitetaan ”historiaksi” ja minkä annetaan painua unholaan.

George Orwell määritteli asian osuvasti klassikossaan 1984: joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta ja joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä. Tarkastelen, miten pääministeri Juha Sipilä sovelsi puheessaan ajan poliittisuuden eri ulottuvuuksia.

Mies, joka kihlaa menneisyyden ja tulevaisuuden

Kriittisen yleisön edessä aloitus on poikkeuksellisen tärkeä. Juha Sipilä lähtee liikkeelle turvallisesti arvojensa esittelystä:

”Sivistys, koulutus ja tutkimus sekä tulevaisuuden rakentaminen näiden pohjalta ovat sekä minulle henkilökohtaisesti, hallitukselle että puolueelleni keskeisiä arvoja. Samoin keskeinen arvo on se, että pidämme huolen niistä, jotka eivät pysty itsestään huolehtimaan. Kahdeksaksi vuodeksi unohdimme yhden, itselleni erityisen tärkeän arvon, ylisukupolvisuuden. Olemme eläneet tulevien sukupolvien kustannuksella.”

Sivistys, koulutus ja tutkimus sekä heikoimmista huolehtiminen ovat arvoja, joiden avulla reetori yleensä saa yleisönsä suotuisaan mielentilaan. Näin on erityisesti suomalaisessa kontekstissa, jossa koulutus ja vahva sosiaaliturva ovat olleet yhteiskunnan kulmakiviä. Koulutus rakentaa tulevaisuutta, heikoimmista huolehtiminen puolestaan vetoaa yleisön tunteisiin.

Vastaavasti arvoista syntyy laajeneva jatkumo (amplificatio) osien ja kokonaisuuden välillä (synekdokee). Kaikki Sipilän poliittisen todellisuuden ”osaset” jakavat yllä mainitut arvot.

Sipilä saa menneisyyden ja tulevaisuuden kättelemään toisiaan.

Pääministeri esittää itsensä päättäjänä, joka seisoo menneisyyden ja tulevaisuuden leikkauspisteessä. Aristoteleen neuvoja noudattaen Sipilä katsoo tulevaisuuteen ja opastaa yleisöään, koska hänen – ja samalla hallituksen ja keskustan – arvojensa läpi tuleva aika näyttää paremmalta kuin nykyisyys, menneisyydestä puhumattakaan.

Sipilä yhdistää kyseisiä arvoja, keskustaa sekä koko hallitusta. Hän saa menneisyyden ja tulevaisuuden kättelemään toisiaan.

Kyseiset arvot ovat kuitenkin myös potentiaalinen kompastuskivi, sillä nykyistä hallitusta on arvosteltu juuri heikoimmassa asemassa olevien kurittamisesta sekä lyhytnäköisestä leikkauspolitiikasta. Puhujan eetos ja sitä kautta koko puheen vaikuttavuus vaarantuvat, jos jo alussa vaikuttaa siltä, että hän puhuu yhtä ja tekee täysin toista. Toisaalta arvot ovat sen verran abstrakteja, että ne tarjoavat runsaasti turvallista liikkumavaraa.

On myös huomionarvoista, että aikajänteen ollessa juuri kahdeksan vuotta nuhteita saavat Matti Vanhasen (kesk.), Jyrki Kataisen (kok.) ja Alexander Stubbin (kok.) johtamat edelliset hallitukset. Hienovarainenkin itsekritiikki omaa puoluetta tai hallituskumppaneita kohtaan on yleensä tehokas retorinen keino. Siten voidaan luoda mielikuvaa itsestä mahdollisimman puolueettomana päättäjänä.

Kahdeksan vuoden jälkeen Sipilä kollegoineen korjaa ripeästi virheet ja laittaa lopun tulevaisuuden tuhoamiselle.

Nyt kahdeksan vuoden jälkeen Juha Petri Sipilä kollegoineen korjaa ripeästi omiensa ja vastustajiensa virheet ja laittaa lopun tulevaisuuden tuhoamiselle. Vilpitöntä vaikutelmaa korostaa vielä se, että pääministeri vakuuttaa kysyvänsä itseltään ”joka ikinen päivä”, ”laitammeko Suomea kuntoon oikeassa järjestyksessä, riittävän nopeasti ja oikeita toimenpiteitä tehden”.

Tulevaisuusorientaatiota korostaa myös se, että leikkauksista puhutaan ”koulutussäästöinä”. Säästö implikoi, että raha laitetaan syrjään kasvamaan korkoa tai käytettäväksi tuonnempana. Voidaan siis olettaa, että tulevaisuudessa ”säästöt” palautetaan yliopistoille korkojen kera.

Koulutussäästö implikoi, että raha laitetaan syrjään kasvamaan korkoa tai käytettäväksi tuonnempana.

Erityisesti pääministeri nuhtelee ”meitä” siitä, että olemme unohtaneet yhden tärkeimmistä arvoista eli ”ylisukupolvisuuden”. Termissä yhdistyvät taitavasti menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus. Näin korostuu se, että nyt tehtävät päätökset eivät saa aiheuttaa katkosta sukupolvien ketjuun. Ei kai kukaan halua olla tuhoamassa kallisarvoista traditiota ja rapauttamassa tulevaa, niin kuin nyt pääministeri Sipilän mukaan saattaa käydä, jos toimeen ei tartuta?

Pääministeri ja sovinnon käsi

Sipilä ojentaa sovinnon kätensä yliopistoille. Hän sanoo ymmärtävänsä, että hallituksen ja tiedeyhteisön välinen luottamus on heikentynyt. ”Kipeät säästöpäätökset on kuitenkin nyt tehty”, pääministeri lohduttaa ja jatkaa, että kasvun, kilpailukyvyn ja työllisyyden vuoksi tarvitaan hallituksen ja tiedeyhteisön vuoropuhelua.

Tulevaisuus suorastaan huutaa hallituksen ja tiedeyhteisön sovintoa!

Dialogi on kansainvälisen menestyksen edellytys, ilman sitä voimavarojen ”keskittäminen alueille, joilla voimme menestyä kansainvälisesti” ei onnistu. Tulevaisuus suorastaan huutaa hallituksen ja tiedeyhteisön sovintoa!

Tehdäkseen kutsuaan houkuttelevammaksi pääministeri intoutuu kehumaan, että ”Suomen kaikki yliopistot kuuluvat noin neljän prosentin joukkoon maailman parhaita yliopistoja”. Yliopistot ovat lisäksi olleet ”koulutukselliseen tasa-arvoon pyrkivän hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen kulmakivi”, mikä taas on perustunut siihen, että maan kaikki henkiset voimavarat on hyödynnetty mahdollisimman hyvin. Näin Sipilä haluaa olevan myös jatkossa.

Vastapuolen suuttumuksen tunnistaminen ja sovinnollisuuden rakentaminen ovat tehokkaita keinoja luoda siltoja. Siten reetori vaikuttaa yhteistyökykyiseltä ja jalomieliseltä.

Ottaen huomioon hallituksen käyttämät keinot herää toisaalta kysymys, seuraako mahdollisesta kutsusta kieltäytymisestä entistä kovempi kuritus. Julistihan jo Jeesuskin, miten käy etsikkoajan hukkaaville. Sellaiset murskataan maan tasalle, eikä edes kiveä jätetä kiven päälle.

Etsikkoajan hukkaavat murskataan maan tasalle, eikä edes kiveä jätetä kiven päälle.

Seuraavaksi pääministeri Sipilä jatkoi tieteen merkityksen korostamista. Hän teki sen kuitenkin retoriikalla, jossa rakentuu uudenlainen tapa syyllistää koulutus- ja tutkimussektoria sekä heikentää sen yhtenäisyyttä. Tämä tapahtui kolmessa vaiheessa.

Hajota ja hallitse! 

Ensin pääministeri korostaa nimenomaan tieteen välineellistä merkitystä sekä luonnontieteiden ja teknisten alojen tärkeyttä. Vaikka hän myöntää, että yliopistolla on ”korkea sivistystehtävä” kasvattaa kansalaisia, joilla on ”luja arvopohja ja vastuu toimia ihmiskunnan parhaaksi”, puheen keskiössä on tekninen tiedonintressi. Tiede helpottaa elämää ja ratkaisee ongelmia:

”Vihreiden biotieteiden ja puhtaiden teknologioiden kehityksen ansiosta olemme siirtymässä maailmanhistorian valossa nopein askelin kohti merkittävästi vähemmän maapalloa kuormittavaa tuotantoa. Lääketieteen ja terveysteknologian ansiosta tuhannet ja tuhannet suomalaiset elävät arjessaan terveemmin ja paremmin nauttien elämästään pidempään.”

Sipilä jatkaa insinöörimäisesti, että informaatioteknologian ansiosta tiedonsiirto on nopeaa ja ”liikkumisen ja logistiikan älykkäät teknologiat vähentävät kustannuksia, ympäristön kuormitusta ja parhaimmillaan käsitystämme siitä, mikä on lähellä tai kaukana”. Pääministerin auvoisa visio on varsin vakuuttava: historia marssii kiihtyvin askelin kohti onnea ja menestystä.

Uudessa uljaassa hyvinvointiyhteiskunnassa humanistisille ja yhteiskuntatieteille ei ole varattu roolia.

Pääministeri huomauttaa, että digitalisaatio ja teknologia ovat suuria kehityksen mahdollistajia, erityisesti ensin mainittu ”liittyy keskeisesti kaikkiin edellä viitattuihin megatrendeihin”.

Digitalisaatio ja teknologinen kehitys puolestaan perustuvat hänen mukaansa pääosin luonnontieteisiin. Täten uudessa uljaassa hyvinvointiyhteiskunnassa esimerkiksi humanistisille ja yhteiskuntatieteille ei ole varattu roolia.

Sipilän mestaroima roolijako korostuu entisestään hänen ehdotuksissaan tilanteen parantamiseksi. Pääministerin mukaan tiedeyhteisö saa periaatteessa tehdä painotuksensa itse – mutta vain periaatteessa, koska ”ei ole väärin sanoa, että puheeni alussa kuvatut sektorit – biotalous, cleantech, lääketutkimus- ja terveysteknologia, älykäs liikenne ja digitalisaatio ovat investointiemme ja uudistusten keskiössä”.

Toisin sanoen yliopistoilla on vapaus valita, kunhan ne valitsevat hallituksen haluamalla tavalla. Kyseessä on markkinauskovaisen retoriikan perusfiguuri: ”vapaus” tarkoittaa halua ja kykyä toimia markkinoiden ehdoilla. Totteleminen on suurinta vapautta. ”Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita”, julisti muuan Ihmisen Poika. ”On tehtävä valintoja ja tuettava innovaatiomyönteisten markkinoiden kehitystä”, kuuluttaa puolestaan pääministeri Sipilä.

Johtajan on syytä pyrkiä lyömään kiilaa vastustajiensa riveihin esimerkiksi juuri epäluottamusta kylvämällä.

Näin Sipilä soveltaa klassista hajota ja hallitse -oppia tiedeyhteisöön. Kuten muun muassa Niccolò Machiavelli korosti, johtajan on syytä pyrkiä lyömään kiilaa vastustajiensa riveihin esimerkiksi juuri epäluottamusta kylvämällä. Luonnontieteet mahdollistavat tulevaisuuden, niihin tulee panostaa; muut ovat lähinnä sivustakatsojia tai jopa taakka.

Ylisukupolvisuus ja syyllistämisen uudet ulottuvuudet

Toiseksi pääministeri Sipilä askartelee ylisukupolvisuudesta, etsikkoajasta ja luonnontieteistä huiman retorisen paketin. Vaikka parempi tulevaisuus on käden ulottuvilla, horisonttiin on kerääntymässä synkkiä pilviä:

”Viime päivien uutisistakin olemme havainneet, että luonnontieteiden suosio on romahtanut. Pelkään, että Suomi menettää mahdollisuuden olla edelläkävijä teknologisessa kehityksessä. Olen kantanut huolta matematiikan ja luonnontieteiden kiinnostavuudesta jo 1990-luvulta asti, ja huoleni kasvaa kokoa ajan. 15-vuotiaana tehdään päätöksiä, jotka ratkaisevat osaltaan jopa teollisuutemme tulevan kilpailukyvyn.”

Kehityksen nimissä puhuminen on usein käytetty tapa politikoida ajalla. Aika jäsentyy lineaariseksi jatkumoksi, jossa edetään jatkuvasti kohti parempaa. Dramatiikkaa puolestaan syntyy, kun Sipilä esittää nykyhetken katkoksena.

Suomi on tähän asti marssinut eturivissä; nyt into matematiikkaan ja luonnontieteisiin on kuitenkin laskenut tavalla, jonka seurauksena maa uhkaa jäädä kehityksen hännille. Etsikkoaika on valumassa hukkaan. Tilanne on niin herkkä, ettei vielä ole mahdollisuutta edes ”huokaista”, eikä ”paikalle voi jäädä hetkeksikään”.

Jo 90-luvulta liian moni teini-ikäinen on tehnyt talouden kilpailukyvyn kannalta huonoja ratkaisuja. Kansakunnan menestyskone on alkanut yskiä.

Erityisen hätkähdyttävä on pääministerimme huomautus, että jo 15-vuotiaana tehdään ratkaisuja, joiden varassa Suomen teollisuuden kilpailukyky lepää. Ilmeisesti jo 1990-luvulta asti liian moni teini-ikäinen on tehnyt talouden kilpailukyvyn kannalta huonoja ratkaisuja. Nuorten lisäksi implisiittisesti syyllisiä ovat myös opettajat ja opinto-ohjaajat, jotka ovat päästäneet isänmaan toivot hiipumaan lisäarvoa tuottamattomille aloille. Kansakunnan menestyskone on alkanut yskiä.

Ratkaisujen painoarvo korostuu entisestään, kun pääministeri esittää oman versionsa hyvän kehästä. Sipilän mukaan kaikilla hänen mainitsemillaan tärkeillä sektoreilla ”suomalaiset tutkijat ja innovatiiviset yritykset ovat luoneet uutta, kehittäneet uusia toimintamalleja ja lisäarvoa asiakkaille ja viime kädessä kansalaisille.” Kyseessä on ”jatkuva ja väsymätön prosessi”, jonka tulokset generoituvat ”yhteiskuntaan takaisin muun muassa menestyvien yritysten ja niiden työntekijöiden maksamina verotuloina”.

Siinä missä esimerkiksi Pekka Kuusi korosti sosiaalipolitiikan merkitystä ja Pekka Himasen visioimassa hyvän kehässä hyvinvointi, talous ja ekologisuus paiskaavat kättä tavalla, josta syntyy kestävän kasvun malli, nykyhallituksen kehä on keskittynyt lähinnä vientiteollisuuden kilpailukykyyn. Sipilän retoriikassa uutta on kuitenkin ikään kuin biopoliittinen painotus: myös nuorten elämät täytyy ottaa haltuun, jotta luonnontieteiden voimalla käyvä dynamo pyörii riittävän suurilla kierroksilla.

Näin pääministeri soveltaa taidokkaasti puheensa alussa käyttämäänsä ylisukupolvisuus-termiä yleisönsä synnintunnon kasvattamiseen. Emme suinkaan ole maailmaan heitettyjä ilman vastuuta vaan jo nuoresta pitäen moraalis-taloudellisessa velassa niin tuleville kuin edellisille sukupolville.

Kuten Maurizio Lazzarato on todennut, nykyihminen on velkaantunut ihminen ja siksi sekä huonon omatunnon riivaama että kontrollin ja kurin alainen.

Alexandre Kojève puolestaan on huomauttanut, että tehokas tapa rakentaa auktoriteettia on esittää itsensä sellaisena, joka pystyy näkemään tulevaisuuteen. Johtaja nousee välittömien tarpeiden ja intohimojen yläpuolelle, toisin kuin hänen alamaisensa. Tällainen on myös Sipilä, arvojensa mittainen mies, joka on kantanut huolta kansakunnan tilasta jo useamman vuosikymmenen ajan. Hän on nähnyt jo kauan sitten, että etsikkoaika on tulossa.        

”Miten ihmeessä tässä näin kävi?” – yliopistot tarkkailuluokalla

Kolmannessa vaiheessa pääministerin syyllistämisretoriikan huipentaa tuttu väite tuhlailuun ja tehottomuuteen sortuneista yliopistoista. Vaikka taloudessa näkyy hentoa valonkajoa, vastahakoisesti uudistuva Suomi on Sipilän mukaan jäänyt jälkeen tärkeimmästä ”viiteryhmästään” eli Pohjoismaista ja Saksasta. Sen vuoksi myös koulutus-, tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaan liittyvät ”rakenteet ja toimintamallit on nyt uskallettava rohkeasti perata”:

”Mielestäni voi aiheesta kysyä, miten ihmeessä tässä näin kävi. Miksemme päässeet paremmin osallisiksi maailmantalouden kasvusta, vaikka teimme vuosia poikkeuksellisia lisäinvestointeja osaamiseen ja tutkimukseen. Tekesin, Suomen Akatemian ja korkeakoulujen rahoitusta lisättiin merkittävästi. Esimerkkinä voidaan mainita, että Suomen Akatemian myöntövaltuudet kasvoivat vuoden 2005 noin 175 miljoonasta eurosta 360 miljoonaan euroon vuonna 2010. Vastaava kehitys tapahtui myös Tekesin osalta.”

Akateemisen maailman tuhlailusta ja tehottomuudesta kärsii koko maa.

Myös pääministeri tekee ministerikollegoitaan seuraten yliopistosektorista syntipukin Suomen talousongelmiin. Akateemisen maailman tuhlailusta ja tehottomuudesta kärsii koko maa, ja siksi ”lääkkeet” ovat olleet rajut. Pääministerin viesti maan korkeimmin koulutetuille on, että tutkimusprojektien pitää tuottaa taloudellista hyötyä nopeasti; viisi vuottakin on ilmeisesti liian pitkä aika.

Ottamatta kantaa kyseisten lukujen paikkansapitävyyteen tai taustoihin numerot ovat aina tehokas retorinen keino vedota yleisön ”järkeen”. Numerot ja tilastot antavat jämäkän tuen diplomi-insinööri Sipilän hallituksen väitteille tuhlailevista yliopistoista. Melkein 200 miljoonaa lisää viidessä vuodessa, ja silti olemme talouskurimuksessa. Täytyyhän yliopistoissa olla paljon vialla, kyllä leikkaukset ovat enemmän kuin ansaittuja!

Syyllistäminen korostuu entisestään, kun Sipilä vertaa yliopistoja metsäteollisuuteen, joka on hänen mielestään onnistunut uusiutumaan. Tällaisten tiennäyttäjien ansiosta luottamus Suomeen on pääministerin mukaan alkanut pienin askelin parantua. Toisin on kuitenkin akateemisen maailman kanssa, se on selvästi jäljessä sille asetetuista tavoitteista. Sen vuoksi Sipilä odottaa tiedeyhteisöltä uudistuksia instituutioihin ja käytäntöihin.

Jatkossa rima on asetettava aikaisempaa paljon korkeammalle niin ”tuottavuuden, tutkimustoiminnan relevanssin kuin yleensä tutkimuksen ja elinkeinoelämän yhteistyön näkökulmasta”, pääministeri opastaa. Entisenlaiseen velaksi elämisen perään ei enää kannata haikailla, sillä sitä on kokeiltu nyt lähes kahdeksan vuotta, hän jatkaa. Se on menneisyyttä, joka ei koskaan palaa. On ironista, että siinä missä julkinen velka on ankarasti tuomittavaa, yksilöitä käsitellään ja hallitaan nimenomaan velka-ajattelun kautta.

On ironista, että siinä missä julkinen velka on ankarasti tuomittavaa, yksilöitä käsitellään ja hallitaan nimenomaan velka-ajattelun kautta.

Sipilän mukaan yliopistoilla on kuitenkin edelleen hyvin ”kokonaisresursseja” verrattuna muihin maihin. Menestys ei siis ole rahasta kiinni. Sen sijaan julkisesta investoinnista pitää saada enemmän irti. Pääministeri paimentaakin yleisöään kääntämään katseet ”pelkästä rahan määrästä” rakenteisiin ja toimintamalleihin. Tämän vuoksi myös hallituksen OECD:ltä tilaama ulkopuolinen analyysi tutkimus- ja innovaatiorahoituksen vaikuttavuudesta on välttämätön.

Epäluulo ja tarkkailun tarve näkyvät myös siinä, että vaikka Sipilä tunnistaa projektirahoituksen ongelmat ja ehdottaa resurssien kohdistamista pitkäjänteisesti suoraan yliopistojen huippututkimusyksiköille, hän esittää asian ikään kuin epäröiden kysymyksen muodossa – pitäisikö luottaa yliopistojen kykyyn mitata tutkimuksen relevanssia ja onnistumista itse? Ei sentään, koska ”keskeinen mittari on luonnollisesti se, millä tavalla yksityinen sektori tukee ja on kumppanina tutkimustoiminnassa”.

Hallitus, tuo luova häirikkö

Pääministerin hallitukselle määrittelemä rooli liittyy kiintoisasti puheen aikateemaan. Sipilä siteeraa terveystaloustieteen dosentti Pirjo Koivukangasta, joka on korostanut itävaltalaisamerikkalaisen taloustieteilijän Joseph Schumpeterin (1883–1950) lanseeraaman ”luovan tuhon” merkitystä myös tieteessä.

Schumpeterin teoriassa ”luova tuho” viittaa kapitalismin sisäsyntyiseen uudistumiseen. Siinä vanha rakenne tuhoutuu uuden ja paremman tieltä. Innovaatiot ovat kapitalismin tärkein mekanismi, ne pitävät talouden liikkeessä. Ne alentavat tuotantokustannuksia ja luovat voittoa. Näin uusi käy jatkuvaa kamppailua vanhaa vastaan.

Sipilän mukaan Schumpeter myös kutsui innovaattoria ”häiriköksi”, koska hän haastaa totutut tavat ja haastaa kehittymään. Tällaisen roolin pääministeri näkee myös hallituksellaan olevan:

”Schumpeterin tavoin hallitus pyrkii kyseenalaistamaan sellaisia toimintamalleja, jotka eivät toimi eivätkä tuota tavoiteltua lisäarvoa. Lukuisten julkista taloutta, työmarkkinoita, toimialojen sääntelyä ja esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämistä koskevien päätösten jälkeen luottamus Suomeen on alkanut palautua – vaikkakin pienin askelin.”

Pääministerin retoriikassa hallitus on luova häirikkö.

Näin pääministerin retoriikassa hallitus on luova häirikkö. Se on onnistunut luovassa tuhossaan ja poistanut ”lisäarvoa” tuottamattomat rönsyt. Kovasta kritiikistä huolimatta julkishallinnon myllerrykset, leikkaukset ja normitalkoot ovat tuottamassa tulosta jo nyt.

Tällaista pääministerin mukaan siis tarvitaan myös tieteen saralla. Sipilä on machiavellimaisen ovela: luovan tuhon ajatus tuodaan peliin tiedeyhteisön jäsenen suulla. Koivukangas ei ole mikään ”kaiken maailman dosentti”!

Menneisyydestä kaivetut esimerkit kertovat paljon reetorin ideologiasta. Schumpeterin ajatusten hyödyntäminen sisältääkin paljon mielenkiintoisia implikaatioita. Luovan tuhon ulottaminen yliopistoihin kertoo ensinnäkin siitä, että niiden nähdään olevan yrityksenkaltaisia. (Tämä ei ole yllättävää, sillä Schumpeterille myös demokratia on kuin markkinat, joissa kamppaillaan äänistä – paras tarjous voittakoon.) Sen lisäksi yliopistot ovat epäilyttäviä.

Schumpeterin mukaan sosialismi korvaa kapitalismin tämän elinvoimaisuudesta huolimatta. Hän näki, että kapitalismin kehittyessä suuryritysten kasvun sekä talouden byrokratisoitumisen johdosta talouden kyky uudistua ja tuottaa innovaatioita heikkenevät. Kapitalismi siis kylvää itse menestyksellään oman tuhonsa siemenet.

Siirtyminen sosialismiin tapahtuu älymystöluokan toiminnan seurauksena. Älymystö on kapitalismin luomus. Se tarjoaa heille suotuisan toimintaympäristön vapauksineen ja innovaatioineen. Elantoa ja mielekästä työtä ei kuitenkaan riitä kaikille intellektuelleille, mistä puolestaan seuraa katkeruutta. Korkeasti koulutetuilla on taas kyvykkyyttä organisoida protesteja muiden pettyneiden tahojen kanssa ja kritisoida kapitalismia.

Schumpeteriläisestä näkökulmasta tutkijat ja opettajat onkin syytä saada kuriin, koska he ovat vaarallisia. Vastaavasti opiskelijat on laitettava suorittamaan tutkintonsa nopeasti, etteivät he ehdi protestoimaan ja oppimaan vastarinnan alkeita.

Samasta syystä myös koulutustasoa on laskettava. Näin hallitus on ideologisesti johdonmukainen: luova tuho on kohdistettava myös yliopistosektoriin, koska taloudellisen potentiaalinsa ohella se on kapitalismin suurin uhka.

Viesti on, että tiedemaailma on saanut vaeltaa liian kauan ilman uudistumista ja katkoksia.

Koska yliopistojen tehtävä on sivistämisen lisäksi ”palvella yhteiskuntaa” ja ”opettaa maan parhaimmat akateemiset ihmiset paikoilleen yhteiskunnassa”, hallitus ilmeisesti katsoo omaksi tehtäväkseen paimentaa tutkijat ja opettajat ruotuun. Viesti on täten se, että tiedemaailma on saanut vaeltaa liian kauan ilman uudistumista ja katkoksia, siitä on tullut sekä tehoton että ideologisesti liian vahva.

Lopuksi

Pääministeri Sipilä liikkuu retoriikassaan mielenkiintoisesti eri aikatasoilla. Suomalaisen koulutuksen ja tutkimuksen kunniakas historia näyttäytyy osittain myös painolastina, koska vanhat toimintatavat eivät enää auta. Erityisesti lähimenneisyydestä löytyy paljon vääriä ratkaisuja, joiden suhteen täytyy tehdä korjausliikkeitä sekä suorittaa katumusharjoituksia.

Hallitus joutuu tasapainoilemaan menneisyyspoliittisella nuoralla rakentaessaan parempaa tulevaisuutta isänmaalle.

Sipilä ei heitä menneisyyttä kuitenkaan kokonaan roskakoriin. ”Tieteen, elämän ja yhteiskunnan” yhteydelle rakentuneen ”viime vuosisatojen menestystarinan” romuttaminen olisikin poliittisesti äärimmäisen riskialtista. Näin hallitus joutuu tasapainoilemaan menneisyyspoliittisella nuoralla rakentaessaan parempaa tulevaisuutta isänmaalle.

Uudistuksilla on kiire, koska aika kiihdyttää askeleitaan jatkuvasti. Pääministerin puheeseen syntyy kuitenkin kiinnostava temporaalinen jännite, koska hän luo nykyhetkestä katkoksen, kairoksen, jolloin kehityksen kelkkaan – tai jopa sen keulille – on vielä mahdollista hypätä.

Kyseinen ajattelu onkin sävyttänyt Sipilän pääministerikautta. Poikkeuksellinen kiire ja tiukat takarajat ovat olleet keskeinen osa hänen ajalla taktikointiaan.

Pääministeri Sipilä soveltaa taitavasti myös lineaarista ja syklistä käsitystä ajasta. Kehitys kehittyy ja aika vyöryy radallaan eteenpäin vinhaa vauhtia. Pysyäkseen kyydissä Suomen on kuitenkin hyödynnettävä erilaisia syklejä: hyvän kehä on pidettävä pyörimässä sukupolvesta toiseen ja luovan tuhon on annettava tehdä töitään säännöllisesti.

Yliopistot on niin sanotusti laitettu tarkkailuluokalle.

Kaiken kaikkiaan nykyisen hallituksen keskeisillä ministereillä tuntuu olevan suorastaan liikuttava yksimielisyys siitä, että yliopistot ja korkeakoulut ovat keskeinen syypää Suomen kehnoon taloustilanteeseen. Ne eivät ole ymmärtäneet, mikä on niiden omaksi ja kansakunnan parhaaksi. Ei ihme, että yliopistot on niin sanotusti laitettu tarkkailuluokalle.

Juha Sipilän uusin mauste tutuksi tulleeseen syntipukkikeitokseen puolestaan on teini-ikäisten ja heidän ohjaajiensa syyllistäminen. Siinä missä ylisukupolvisuudella on yleensä viitattu huono-osaisuuden periytymiseen, nyt se tarkoittaa nuorison vastuuta kansakunnan taloudellisesta kilpailukyvystä. Pääministerin retoriikassa aika takoo raskaita kahleitaan eri suuntiin.

Julkaisu Pääministeri Sipilän akateeminen tarkkailuluokka ja luovat häiriköt ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.