Kehityspolitiikka on ollut vakiintunut tapa järjestää länsimaiden suhteet kehittyviin maihin 1960-luvulta lähtien. Yhdysvaltain politiikassa ja diplomatiassa kehitysyhteistyö on perinteisesti määritelty pehmeän vallan vaikuttamiseksi.

Kehitysyhteistyö luo Yhdysvalloista hyväntekeväisyyteen ja auttamiseen perustuvan positiivisen mielikuvan, mikä edesauttaa maailmanmahtia liittolaisuuksien rakentamisessa. Taloudellisen pakon, uhkailun tai sotilasylivoiman sijasta Yhdysvaltain ulko- ja turvallisuuspoliittisia tavoitteita on ajettu rakentamalla kumppanuuksia, vahvistamalla instituutioita ja levittämällä tärkeiksi katsottuja arvoja, kuten demokratiaa, kehittyviin maihin.

Jo Donald Trumpin ensimmäisen presidenttikauden aikana oli nähtävissä, ettei hän arvosta pehmeää valtaa. Hän halusi supistaa ulkoministeriön ja USAIDin budjetteja, ja korosti retoriikassaan uhkakuvia, vihollisuuksia ja kilpailua.

Nyt käynnissä oleva pyrkimys Yhdysvaltain kehitysyhteistyöviraston purkamiseen on kuitenkin ennenkuulumaton.

Trump nimitteli USAID:n johtajia ”radikaaleiksi hulluiksi” ja hallinnon tehostamisoperaatiota johtava multimiljardööri Elon Musk leimasi viraston ”rikolliseksi organisaatioksi”. Presidentin 20. tammikuuta 2025 antama toimeenpanomääräys linjaa, että aputoiminnan tulee olla saumattomasti presidentin omien prioriteettien mukaista.

Vuosikymmenien aikana rakentunut valtava kansainvälinen yhteistyöverkosto tuhansine toimijoineen, järjestöineen ja yrityksineen on romahtamassa. Vaikka liittovaltion tuomari onnistui hetkellisesti keskeyttämään viraston lakkauttamisen, 4 200 työntekijää on lomautettu ja 1 600 irtisanottu.

 Mistä on kyse?

USAIDin historiaa

Yhdysvallat on maailman suurin humanitaarisen avun rahoittaja ja merkittävä kehitysyhteistyön avunantaja. Ennen Trumpin iskua USAID toimi noin 130:ssä maassa. Tuki on keskittynyt pääsääntöisesti maailman köyhimpiin maihin, mutta Venäjän hyökkäyssodan myötä Ukrainasta tuli USAIDin suurin avunsaajamaa.

Yhdysvaltojen nykymuotoisen ulkomaanavun perusta on vuonna 1948 lanseerattu Marshall-apu Euroopan jälleenrakennukselle. Sitä seurasi presidentti Harry S. Trumanin Point Four Program, joka oli kehittyviin maihin suunnattu teknisen tuen ja investointien ohjelma.

Kongressi perusti USAIDin vuonna 1961. Presidentti John F. Kennedy arvioi, ettei kommunismia vastaan voi taistella vain asein, vaan maailman maiden tulee kehittyä myös taloudellisesti, jotta houkutus kommunistisia vallankumouksia kohtaan vähenisi.

Apuohjelmien päätavoitteeksi tuli kehittyvien maiden kansantalouksien ja hallinnon modernisaatio. Lähtökohtana oli, ettei kehitysyhteistyö perustuisi Yhdysvaltain omiin geopoliittisiin strategioihin tai sotilaallisiin tarpeisiin, vaan vain talouden lakeihin ja tekniseen tukeen. Kongressi perustikin USAIDin itsenäiseksi teknisen avun asiantuntijaorganisaatioksi, joka toimi erillään ulkopoliittisesta päätöksenteosta.

Apuohjelmien päätavoitteeksi tuli kehittyvien maiden kansantalouksien ja hallinnon modernisaatio. Lähtökohtana oli, ettei kehitysyhteistyö perustuisi Yhdysvaltain omiin geopoliittisiin strategioihin tai sotilaallisiin tarpeisiin, vaan vain talouden lakeihin ja tekniseen tukeen.

Saavutuksiin voidaan lukea esimerkiksi isorokon hävittäminen maailmasta aikansa suurimman rokotuskampanjan ansiosta, jonka USAID järjesti yhdessä Maailman terveysjärjestön (WHO), Yhdysvaltain tartuntatautikeskuksen (CDC) ja Neuvostoliiton kanssa 1970-luvun kuluessa.  

Yksittäiset maat, kuten Taiwan ja Etelä-Korea, ovat muuttuneet varsin haastavista lähtökohdista talouden menestystarinoiksi pitkälti Yhdysvaltain massiivisten investointien avulla.

USAID keskittyi modernisaatioon ja perustarvelähestymistapaan, eli absoluuttisen köyhyyden poistamiseen vaadittavien perustarpeiden, kuten ruoan, asunnon ja vaatetuksen, turvaamiseen 1990-luvulle saakka, jolloin uusi kehitysparadigma alkoi korostaa demokratisoitumista, talouden liberalisoimista ja yksityissektoria.

Yhdysvaltain turvallisuuspolitiikan ja kehitysyhteistyön risteymiä

Donald Trumpin toimeenpanomääräyksessä julistetaan, että USAID ei ole ajanut tarpeeksi voimakkaasti Yhdysvaltojen omia intressejä tai sen toiminta on jopa ollut Yhdysvaltojen arvojen vastaista. Siinä myös esitetään, että aputoiminta estää maailmanrauhan.

Moni globaalin etelän johtaja on päinvastoin syyttänyt Yhdysvaltoja siitä, että se ulottaa omat ideologiset intressinsä liikaakin kehitysyhteistyöhön. Esimerkiksi Bolivian alkuperäiskansapresidentti Evo Morales syytti USAIDia tuesta vallankaappausyrityksille, ja karkotti viraston maasta vuonna 2013. 

USAIDia on syytetty laajasti kylmän sodan aikaisista väärinkäytöksistä ja ylilyönneistä, jolloin Yhdysvaltain taistelu kommunismia vastaan näkyi laajoissa avustusohjelmissa eri maiden maltillisille vasemmistohallituksille, mutta sitäkin enemmän julmissa sotilasvallankaappauksissa ja oikeistodiktatuurien järjestelmällisessä pystyttämisessä. 

Yhdysvaltain kehitysyhteistyön epäonnistumiset liittyvät etenkin niihin historian hetkiin, joissa turvallisuuspolitiikka, militarismi ja ideologinen oikeaoppisuus ovat ajaneet muiden arvojen ylitse.

Vuosien 1962–74 aikana USAIDin alaisuudessa toimi yleisen turvallisuuden toimisto (Office of Public Safety, OPS), joka koulutti ja varusti poliisivoimia ja puolisotilaallisia joukkoja kommunismin vastaiseen taisteluun yli 50 maassa. Näihin maihin kuuluivat esimerkiksi Nicaragua, Chile ja Vietnam. CIA:n johtaman toimiston tehtävä oli ideologinen, ja se rakensi laajan salaisen tiedusteluverkoston. Kehitysyhteistyöhankkeissa toimi CIA:n agentteja. Kongressi lakkautti toimiston vuonna 1974, kun selvisi, että se oli toimittanut kidutusvälineitä etenkin Keski-Amerikkaan.

Tyytymättömyys USAIDin rooliin Vietnamin sodassa ja Latinalaisen Amerikan sotilasdiktatuurien tukemisessa johti avun täyskäännökseen, jonka jälkeen Yhdysvallat alkoi korostaa köyhyyden vähentämistä, kansalaisyhteiskunnan asemaa ja ruohonjuuritason työtä ihmisten aseman parantamiseksi.

Yhdysvaltain omat turvallisuuspoliittiset intressit nousivat uudestaan keskiöön George W. Bushin presidenttikaudella, jolloin hän paisutti USAIDin budjettia ja henkilöstömäärää huomattavasti 9/11 jälkimainingeissa. Yhdysvallat tarvitsi valtavan määrän globaalin etelän liittolaisia terrorismin vastaiseen taisteluunsa, eikä sen tuoksinassa kyselty demokratian perään. Afganistanin sotaan liittyvät avustusohjelmat voidaan nähdä USAIDin viimeisimpinä suurina epäonnistumisina. 

Yhdysvaltain kehitysyhteistyön epäonnistumiset liittyvät etenkin niihin historian hetkiin, joissa turvallisuuspolitiikka, militarismi ja ideologinen oikeaoppisuus ovat ajaneet muiden arvojen ylitse. Imperialistinen voima ja globaalin etelän maiden itsemääräämisoikeuden rikkominen on liian usein kiedottu auttamisen kaapuun.

Kiistat demokratiasta ja kansalaisyhteiskunnasta

Yhdysvaltain kehitysyhteistyön alasajo on odottamaton teko nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa, jossa käydään kiihtyvää geopoliittista kamppailua Yhdysvaltojen ja Kiinan sekä Euroopan ja Venäjän välillä. Se, että Yhdysvallat haluaa vapaaehtoisesti luopua pehmeästä vaikutusvallastaan globaalissa etelässä, on radikaali muutos aikaisempaan.

Ympäri globaalia etelää on jo pitkään ajettu moninapaista maailmanjärjestystä ja kritisoitu Yhdysvaltain erityisasemaa talouden mahtina ja maailmanpoliisina. Moni autoritäärinen johtaja on unelmoinut siitä, ettei Yhdysvallat rahoittaisi poliittisia vastavoimia, mutta tuskin uskoi, että sellainen päivä koittaisi.

Etenkin 1990-luvulla USAIDin päähuomio oli demokratiareformeissa. Vuosikymmenen puolivälissä Venäjä oli USAIDin kolmanneksi suurin avunsaajamaa ja viidenneksi suurin oli Ukraina. Se oli myös merkittävä Itä-Euroopan demokratiakehityksen tukija.

Ennen Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa yhdysvaltalaiset poliitikot panostivat Venäjän lähialueille suuntautuvaan pehmeään vaikuttamiseen. Trumpin ensimmäisen kauden hallinto sen sijaan ehdotti tuntuvia leikkauksia USAIDin toimintoihin Ukrainassa, Moldovassa ja Georgiassa, mutta kongressi esti ne toistuvasti.

Yhdysvaltain kehitysyhteistyön alasajo on odottamaton teko nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa, jossa käydään kiihtyvää geopoliittista kamppailua Yhdysvaltojen ja Kiinan sekä Euroopan ja Venäjän välillä.

Viime vuosiin saakka etniset vähemmistöryhmät, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, ihmisoikeuspuolustajat, kansalaisjärjestöt ja poliittinen oppositio eri puolilla maailmaa ovat saaneet USAIDilta tärkeää tukea tilanteissa, joissa vähemmistöjen oikeudet ja demokratia ovat olleet uhattuina.

Kansalaisjärjestöt ovat toteuttaneet suuren osan USAIDin operaatioista. Osa tutkijoista on aiheellisesti kritisoinut virastoa uusliberaaleista valtion kutistamispyrkimyksistä, kun se on esimerkiksi siirtänyt terveysalan palveluntuotantoa kansalaisjärjestöille.

Samaan aikaan kansalaisjärjestöt ovat tärkeä osa demokratiaa, ja osana kiihtyvää autokratisaatiota vapaiden yhdistysten ja järjestöjen toimintaa on suitsittu kovin ottein eri puolilla maailmaa jo pitkään. Yhdysvaltain kehitysyhteistyön alasajo vie rahoituksen lukemattomilta järjestöiltä ja aktivisteilta.  

Globaalin etelän järjestöillä, toimittajilla ja puolueilla ei ole moniakaan rahoittajia, jos Yhdysvaltain tuki katoaa, eikä Eurooppa nouse tilalle, sillä Kiina, Venäjä, Saudi-Arabia, Turkki ja muut nousevat avunantajamaat eivät tue monipuoluejärjestelmiä ja vapaata kansalaisyhteiskuntaa.

Kuka astuu Yhdysvaltain saappaisiin?

Yhdysvaltain ohella maailman köyhimpien maiden muihin suurimpiin rahoittajiin kuuluvat etenkin Maailmanpankin kehitysrahasto, Euroopan unioni, Saksa ja Ruotsi. Yhdysvaltain apu on kuitenkin liian suurta, jotta sitä voisi täysin korvata. Etelä-Sudanissa, Somaliassa ja Afganistanissa yli viidesosa bruttokansantulosta muodostuu ulkomaisesta avusta, Yhdysvaltain osuuden ollessa siitä noin 40 %. 

Yhdysvaltain ja Euroopan jännitteiset suhteet ovat siirtämässä Euroopan maiden huomiota ja rahoitusta omaan turvallisuuspolitiikkaansa. Britannia on jo ilmoittanut leikkaavansa merkittävän osan kehitysyhteistyöstään ja siirtävänsä sen puolustukseen. 

Länsimaisten avunantajien merkitys kehittyvissä maissa on jo pitkään ollut laskussa. Britannia on vähentänyt apuaan tuntuvasti vuodesta 2021 lähtien. Ruotsin hallitus puolitti kehittyviin maihin suuntautuvan apunsa vuonna 2023.

Yhdysvaltain ja Euroopan jännitteiset suhteet ovat siirtämässä Euroopan maiden huomiota ja rahoitusta omaan turvallisuuspolitiikkaansa.

Euroopan maiden rahoitus suuntautuu kasvavassa määrin Ukrainaan. Oikeistopopulistiset ja äärioikeistolaiset puolueet ovat vastustaneet kehitysyhteistyötä.

Globaalissa etelässä länsimaisia avunantajia puolestaan on syytetty kolonialismista ja kaksinaismoralismista. Esimerkiksi COVID-19-pandemia näytti heikentävän kansainvälistä solidaarisuutta, kun länsimaat rohmusivat rokotteita omille kansalaisilleen. Kiina ja Venäjä sen sijaan hyödynsivät tilannetta panostamalla rokotediplomatiaan.

Syksyllä 2024 pidetyssä yhdeksännessä Kiina-Afrikka-foorumissa Kiina lupasi merkittävää tukea Afrikan maille. Kiina korostaa Afrikan maiden modernisaatiota ja teollistamista, ja apu keskittyy investointeihin ja poliittisten johtajien koulutukseen.  

Saudi-Arabiasta ja Arabiemiraateista on tullut merkittäviä kehitysyhteistyön rahoittajia. Saudi-Arabia ohjaa jo 0,98 prosenttia ja Arabiemiraatit 0,41 prosenttia bruttokansantulosta kehitysyhteistyöhön. Myös Turkki, Etelä-Afrikka, Indonesia ja Brasilia ovat nousseet kehitysavunantajiksi.

Globaalin etelän mailla on nyt mahdollisuus lisätä keskinäisiä kumppanuuksiaan. Kiinan merkitys globaalin etelän maiden kauppakumppanina ja poliittisena esikuvana vahvistunee. Yhdysvaltain erityisasema heikkenee sitä mukaa, kun maa eristäytyy kansainvälisestä yhteistyöstä.

Dosentti Eija Ranta on akatemiatutkija ja globaalin kehitystutkimuksen vanhempi yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Gerd Altmann / Pixabay

Julkaisu Onko kiista Yhdysvaltain kehitysyhteistyöstä pehmeän vallan loppu? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaista kehityspolitiikkaa pöllytetään kovin ottein. Pääministeri Petteri Orpon hallitus jätti taakseen vuonna 2023 valmistuneen kehityspolitiikan ylivaalikautisen selonteon, joka – nimestään huolimatta – ei kestänyt edes yhden hallituksen vaihdoksen yli. Samalla kehitysrahoitusta leikataan 1,275 miljardilla eurolla vuoteen 2028 mennessä. 

Myös sisällöllisesti kehityspolitiikan suunta muuttuu. Valtioneuvoston tuoreen kansainvälisiä taloussuhteita ja kehitysyhteistyötä koskevan KaKe-selonteon mukaan kehityspolitiikan avulla tullaan tulevaisuudessa yhä enemmän edistämään Suomen kaupallisia mahdollisuuksia kehittyvien maiden kanssa.

Tavoitteena on lisätä yksityisten yritysten osallistumista kehitysyhteistyöhön ja sen rahoittamiseen. Nämä päätökset syventävät murrosta, jossa pitkäjänteisestä kahdenvälisestä kehitysyhteistyöstä luovutaan ja suurempi osuus kehitysyhteistyövaroista suunnataan yksityisille yrityksille.

Viime aikoina kehitysyhteistyöltä on vaadittu entistä suurempaa tehokkuutta ja vastavuoroisuutta. Näitä vaatimuksia ruokkivat toisaalta globaalin etelän talouskasvu ja BRICS-maiden lisääntynyt poliittinen vaikutusvalta, ja toisaalta globaalin pohjoisen oikeistopopulismin nousu sekä talouskuriajattelu.

Suomi pyrkii yritysvetoisen kehitysyhteistyön edelläkävijämaaksi. Hallitus ajaa linjanmuutosta, joka häpeilemättä asettaa Suomen omat poliittiset, mutta erityisesti taloudelliset päämäärät kehityspolitiikan keskeisimmiksi tavoitteiksi perinteisen köyhyyden vähentämisen sijaan.

Poliittisesti ajatus on houkutteleva. Tiukassa valtiontalouden tilanteessa yksityinen rahoitus voisi tuoda uutta rahaa, osaajia sekä teknologiaa suomalaiseen kehitysyhteistyöhön. Kehitysyhteistyömäärärahoista myönnetyt lainat sekä sijoitukset tuottavat tulevaisuudessa voittoa valtiolle.

Samalla kehityspolitiikka voi avata uusia markkinoita suomalaisille yrityksille, joiden kestävän kehityksen innovaatioiden odotetaan tuovan skaalautuvia ratkaisuja kehitysongelmiin. Kehittyvien maiden nähdään hyötyvän kansainvälisestä liiketoiminnasta, osaamisen kasvusta, uusista toimintamalleista ja lisääntyvistä verotuloista.

Houkuttelevuudesta huolimatta maailmalla on vain vähän todisteita siitä, että lisääntynyt yksityinen pääoma ja yritysten osallistuminen kehitysyhteistyöhön olisivat tuottaneet merkittäviä uusia myönteisiä kehitysvaikutuksia. Lisäksi tutkimuksen mukaan tähän liittyy myös merkittävä määrä uudenlaisia haasteita, kuten hyötyjen epätasainen jakautuminen, sillä yritykset ovat ensisijaisesti kiinnostuneita suuntaamaan liiketoimintaansa globaalin etelän kehittyneimpiin maihin ja niiden hyväosaisimmalle, korkeasti koulutetulle väestölle.

Tarkastelemalla yksityisille yrityksille suunnatuista kehitysyhteistyöinstrumenteista tehtyjä arviointeja suomalaisyritysten saamat hyödyt ja hankkeilla toteutetut kehitysvaikutukset vaikuttavat jääneen vähäisiksi (Taulukko 1).

Tämän lisäksi uusien suomalaisia pieniä ja keskisuuria yrityksiä osallistavien kehitysyhteistyöinstrumenttien kehitys on ollut hidasta ja haastavaa. Sen sijaan suuret kansainväliset hankkeet raportoivat merkittäviä kehitysvaikutuksia, mutta niitä on vaikea VTV:n (2021) tuloksellisuusarvioinnin mukaan todentaa yksiselitteisesti. 

Paluu kehitysyhteistyön alkuvuosiin?

Talouskasvun ja viennin edistämisen nostaminen kehityspolitiikan keskeisimmiksi tavoitteiksi ei ole uusi ajatus, vaan pikemminkin paluu suomalaisen kehitysyhteistyön alkuvuosikymmenille. Suomi siirtyi kehitysyhteistyön nettomaksajaksi 1960-luvun lopulla, jolloin kehitysyhteistyön keskeinen tehtävä oli tukea Suomen ulkomaankauppaa ja laajentaa kotimaisten tuotteiden markkinoita uusille alueille. 

Monet suomalaisen kehitysyhteistyön historian tuntevat muistavat esimerkin suomalaisten lahjoittamista Valmetin traktoreista, jotka myöhemmin varaosien puutteesta ruostuivat tansanialaisille pelloille alleviivaten kyseisen kehityspolitiikan ongelmia. Kehitysyhteistyö keskittyi maa- ja metsätalouteen sekä kaivos- ja rakennusteollisuuteen. Tukimuotona oli suomalaisen työvoiman, asiantuntemuksen sekä teknologian toimittaminen erilaisiin kehityshankkeisiin.  

Talouskasvun ja viennin edistämisen nousu kehityspolitiikan keskiöön ei ole uusi ajatus vaan paluu takaisin suomalaisen kehitysyhteistyön alkuvuosikymmenille.

1990-luvun laman jälkeen kehityspolitiikkaa ohjasi enenevästi kansainvälisten organisaatioiden, kuten Euroopan unionin ja Yhdistyneiden kansakuntien, linjaukset ja strategiat. Vuosituhannen alussa YK:n vuosituhattavoitteet (2000–15) saivat keskeisen roolin. Niiden tärkeimpinä pyrkimyksinä olivat köyhyyden poisto ja epätasa-arvoisuuden väheneminen. Kehitysyhteistyötä toteutettiin enimmäkseen julkishallinnon ja kansalaisjärjestöjen kautta.

Vuonna 2015 voimaan tulleet YK:n kestävän kehityksen tavoitteet Agenda 2030 -ohjelmassa antoivat uudet suuntaviivat kansainväliselle kehitysyhteistyölle. Nämä 17 kestävän kehityksen tavoitetta, jotka jakautuvat 169 alatavoitteeseen, muodostavat erittäin kunnianhimoisen kokonaisuuden. Jo ohjelman valmistelussa oli selvää, että tavoitteiden saavuttaminen pelkästään julkisilla varoilla olisi mahdotonta. 

Siten kestävän kehityksen tavoitteissa elinkeinoelämä nostettiin ensimmäistä kertaa tasavertaiseksi kehitysyhteistyön toimijaksi valtioiden, kansalaisjärjestöjen ja monikansallisten instituutioiden rinnalle. YK:n tavoitteiden saavuttamiseksi Maailmanpankin ja IMF:n (International Monetary Fund) mukaan julkisen talouden miljardien dollareiden kehitysyhteistyömäärärahojen rinnalle tarvitaan biljoonia eli tuhansia miljardeja dollareita yksityistä pääomaa.

Yksityiset yritykset suomalaisen kehitysyhteistyön toimijoina

Suomessa yksityisten yritysten rooli kehitysyhteistyössä alkoi kasvaa 2010-luvun taitteessa innovaatioihin keskittyvien kehitysyhteistyöhankkeiden myötä. Laajempi muutos suomalaiseen kehitysyhteistyöhön tapahtui yhtäaikaisesti  vuonna 2015 YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden asettamisen kanssa, kun Juha Sipilän ensimmäinen hallitus leikkasi voimakkaasti julkisisa kehitysyhteistyövaroja ja suuntasi kehityspolitiikkaa korostamalla yksityisten yritysten ja rahoituksen roolia sen keskeisinä toimijoina sekä yhdistämällä siihen avoimesti vienninedistämisen tavoitteita. 

Sittemmin yksityisten yritysten tukemiseen keskittyneiden ohjelmien valikoima on kasvanut eri tarkoituksia palvelevaksi monimuotoiseksi kokonaisuudeksi, jonka ohjaamista on arvioitu pirstaleiseksi ja heikosti koordinoiduksi.

Vaikka Suomen viimeaikaisissa kehitysyhteistyön tavoitteissa on paljon yhtäläisyyksiä menneiden vuosien kehityspolitiikkaan, poikkeaa sen toteutustapa siitä olennaisesti. Akatemiantutkija Matti Ylösen mukaan siinä missä ennen kehitysyhteistyöllä tuettiin suoraan valtionyhtiöiden toimintaa sekä kotimaista vientiä ja tuontia, nykyiset kansainväliset markkinoiden säätelymekanismit ja kauppasäännökset estävät tällaiset tukimekanismit. 

Esimerkiksi suomalainen kehitysrahasto Finnfund, joka on Suomen uudenlaisen kehitysyhteistyön tärkeimpiä toimenpideohjelmia, ei sääntöjensä mukaan voi sijoittaa varojaan suoraan suomalaisiin yhtiöihin tai suomalaisen osapuolen vientirahoitukseen. Suurin osa Finnfundin sijoituksista menee pankeille ja kehitysrahoituslaitoksille, mutta joukosta löytyy myös sijoituksia esimerkiksi afrikkalaiseen lentoliikenteeseen, suuren mittakaavan vesivoimalahankkeisiin sekä indonesialaiseen biopolttoaineteollisuuteen. 

Uusien innovaatioiden ja globaaliin etelään suuntautuvien liiketoimintamallien kehittäminen edellyttää yrityksiltä paikallista läsnäoloa ja olosuhteiden tuntemusta.

Kehitysyhteistyössä yhä enemmän resursseja suunnataan globaalin pohjoisen yritysten houkuttelemiseen ja niiden toiminnan riskien minimoimiseen globaalissa etelässä, mutta yritysten kiinnostus kehitysyhteistyötä kohtaan on jäänyt oletettua vähäisemmäksi. Maailmanlaajuisesti kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamiseksi vuositainen rahoitusvaje on noin 3,9 biljoonaa dollaria, jonka alun perin arvioitiin tulevan pääosin yksityisestä rahoituksesta. 

Uusien innovaatioiden ja globaaliin etelään suuntautuvien liiketoimintamallien kehittäminen edellyttää yrityksiltä paikallista läsnäoloa ja syvällistä olosuhteiden tuntemusta. Siksi on epäselvää, miten hallitus voi tehokkaasti edistää yritysten mahdollisuuksia integroitua kehittyville markkinoille samalla, kun se leikkaa merkittävästi kehitysyhteistyörahoitustaan, joka on mahdollistanut tämän läsnäolon.

Millaista kehitystä ja kenelle?

Yritykset poikkeavat toimijoina monella tapaa muista kehitysyhteistyön toimijoista. Kehitys on pitkäjänteinen, monimutkainen ja ei-lineaarinen prosessi, jossa tulokset eivät aina ilmene yksittäisinä talouden lukuina tai teknologisina ratkaisuina.

Sen sijaan yritykset toimivat markkinatalouspohjaisessa kvartaalitaloudessa ja osallistuvat kehitysyhteistyöhön oman kaupallisen ydintoimintansa kautta, jolloin niiden vastuuttaminen kehitysvaikutusten toteutumisesta on vaikeaa – saati että niiltä voisi vaatia köyhyyttä tai epätasa-arvoa ylläpitävien yhteiskunnallisten rakenteiden haastamista. 

Perinteisesti kehitysyhteistyö on kohdistunut maailman vähiten kehittyneisiin maihin ja niiden köyhimpien ihmisten elinolosuhteiden parantamiseen. Lauri Hoolin aiemmin tänä vuonna julkaistun vertaisarvioidun tutkimuksen mukaan ulkoministeriön BEAM-kehitysyhteistyöohjelmassa suomalaiset yritykset eivät kuitenkaan pitäneet vähiten kehittyneitä maita houkuttelevina, vaan suuntasivat mieluummin toimintansa taloudellisesti vauraammille ja vakaammille alueille globaalissa etelässä. Yksityinen rahoitus suuntautuu pääasiassa alueille, joilla sijoitusriskit ovat vähäiset, liiketoimintaympäristö on toimiva, työvoima on osaavaa ja asiakaskunta maksukykyistä. 

Yksityisen sektorin kasvava rooli globaalissa kehityksessä on jakanut globaalin etelän maat yhä jyrkemmin investoinneille kannattaviin maihin ja niihin, joihin sijoittaminen koetaan liian riskialttiiksi. Suurin osa investoinneista on kohdistunut energia-, kaivos-, pankki- ja teollisuusaloihin kun taas terveydenhuolto ja koulutus ovat saaneet vain pienen osan näistä sijoituksista. Yrityksiä on ollut haastavaa saada mukaan OECD:n ja muiden toimijoiden aloitteisiin, jotka pyrkivät purkamaan globaalin etelän kolonialismin jälkeisiä rakenteita tai huomioimaan paikallisyhteisöt ja alkuperäiskansat aktiivisina toimijoina heitä koskevassa kehityksessä.

Oman lukunsa muodostaa vaikeus arvioida monimutkaisten arvoketjujen kautta kulkevien sijoitusten ja lainojen läpinäkyvyyttä. Esimerkiksi suurten infrastruktuurihankkeiden aikasyklit voivat olla hyvin pitkiä investointipäätöksestä lopullisten tulosten syntyyn, ja rahoittajia voi yksittäisillä hankkeilla olla useita. 

Yhä suurempi osa kehitysyhteistyöstä kanavoidaan lainoina, jolloin jo ennestään velkaantuneet vähiten kehittyneet maat joutuvat ottamaan yhä suurempia riskejä ja lisää lainaa investointimahdollisuuksiensa kehittämiseksi.

Kuitenkin KaKe-selonteon mukaan Suomi panostaa tulevaisuudessa entisestään kehitysyhteistyövarojen käytön valvontaan ja läpinäkyvyyteen – samalla kun ulkoministeriön resursseja kavennetaan. Myös tämä yhtälö näyttää vaikealta toteuttaa käytännössä, sillä Valtiontalouden tarkastusvirasto on esittänyt huolensa ulkoministeriön osittain puutteellisista henkilöstöresursseista finanssi- ja yksityisen sektorin kehitysyhteistyöhankkeiden toimeenpanossa ja seurannassa. On myös epäselvää, kuinka kasvava panostus esimerkiksi kansainvälisiin kehityspankkeihin tai infrastruktuurihankkeisiin parantaa kehitysyhteistyön läpinäkyvyyttä.

Talouskasvuun ja vastavuoroisuuteen keskittyvä kehitysyhteistyö on pakottanut vastaanottajamaat kilpailemaan rajatuista yksityisen pääoman sijoituksista, mikä on luonut kasvavia paineita hallituksille kehittää maita investointikelpoisiksi. Tämä on johtanut esimerkiksi yritysverotuksen alentamiseen, julkisen sektorin toimintojen yksityistämiseen sekä lainsäädännön ja toimintaympäristön muokkaamiseen ulkomaisille investoinneille suotuisaksi. Pahimmillaan se on tarkoittanut ympäristölainsäädännön heikentämistä, työntekijöiden oikeuksien kaventamista ja lapsityövoiman käyttöä. 

Verotuksen alentaminen ja yritysten toimintaympäristötehtävät investoinnit eivät yleensä paranna maailman köyhimpien ihmisten elinoloja vaan heikentävät yleistä sosiaaliturvaa. Yhä suurempi osa kehitysyhteistyöstä kanavoidaan lainoina, mikä pakottaa jo ennestään velkaantuneet vähiten kehittyneet maat ottamaan yhä suurempia riskejä ja lisää lainaa investointimahdollisuuksiensa kehittämiseksi.

Kehitysyhteistyön toimijoiden muuttuva rooli

Vastavuoroisuuteen tähtäävä kehityspolitiikka on johtanut siihen, että perinteiset julkisen sektorin kehitysyhteistyön toimijat on yhä enenevässä määrin valjastettu tekemään paikallisista olosuhteista houkuttelevampia yrityksille ja yksityiselle rahoitukselle, luomaan yhteistyöhankkeita ja tasoittamaan yritysten tietä uusille markkinoille. Suomessa tämä on tapahtunut sulauttamalla ulkoministeriön kehitysyhteistyö osaksi Team Finland-toimintaa. 

Kehitysyhteistyön kannalta muutos on edellyttänyt kehitystarpeiden ja -haasteiden tunnistamista, kehystämistä ja esittämistä tavalla, joka houkuttelee yksityisiä sijoituksia. Julkisten kehitysyhteistyötoimijoiden tehtäväksi on muodostunut yksityisten investointien riskien madaltaminen  ja kansainvälisten yritysten liiketoiminnan tukeminen alueilla, joilla toimiminen on yksityisen rahoituksen varassa liian riskialtista tai epähoukuttelevaa.

Myös kansalaisyhteiskuntaa on patistettu luomaan yhteishankkeita yksityisen yritysten kanssa. Erilaisten toimintamallien ja -ympäristöjen yhteensovittaminen on ollut vaikeaa, minkä vuoksi yhteishankkeita on syntynyt niukalti. Tilannetta ei ole helpottanut se, että hallinto ei ole onnistunut luomaan tarvittavia työvälineitä tai toimintamalleja, joiden avulla tällaisia konsortiohankkeita saataisiin liikkeelle. Järjestöjen ja yritysten yhteistyö toimii luontevammin kohdemaissa, mutta yksityisen sektorin tukemisen painotus on suomalaisissa yrityksissä.

Vastavuoroiset kauppasuhteet vaativat reilut rakenteet

Orpon hallitus pyrkii syventämään kaupan ja kehityksen välistä vuorovaikutusta painottamalla erityisesti suomalaisyritysten kasvavaa roolia. Globaalissa etelässä on akuutti tarve investoinneille ja matalan kynnyksen rahoitukselle, jotka voisivat auttaa ratkaisemaan sitkeästi juurtuneita kehityksen esteitä.

Tämä ei kuitenkaan ole poistanut tarvetta kansainvälisillä sopimuksilla sovituille lahjamuotoisille tuille, jonka avulla pystytään vaikuttamaan köyhyyden ja eriarvoisuuden rakenteellisiin juurisyihin sekä vahvistamaan ihmisoikeuksia ja demokratiakehitystä. 

Samalla kun Suomi on keskittynyt kehitysyhteistyössä vastavuoroisuuden nimissä ensisijaisesti kotimaisten yritysten ulkomaankaupan edistämiseen, vähemmälle huomiolle ovat jääneet tarve kansainvälisen kaupan ja talouden rakenteiden uudistamiselle.

Kehittyvien maiden nopea talouskasvu ja vihreä siirtymä tarjoavat uusia mahdollisuuksia suomalaisille yrityksille, sillä merkittävä osa tarvittavista luonnonvaroista ja tulevaisuuden markkinoista sijaitsee globaalissa etelässä.

Globaalin etelän maiden kasvava painoarvo maailmanpolitiikassa on tuottanut uusia konkreettisia aloitteita kansainvälisen verotuksen, rahoituksen saatavuuden ja raskaan velkataakan pienentämiseksi. Tähän uudistustyöhön köyhät maat ovat saaneet enemmän tukea BRICS-mailta kuin perinteisiltä kehitysyhteistyön rahoittajilta globaalista pohjoisesta.

Kehittyvien maiden nopea talouskasvu ja vihreä siirtymä tarjoavat uusia mahdollisuuksia suomalaisille yrityksille, sillä merkittävä osa tarvittavista luonnonvaroista ja tulevaisuuden markkinoista sijaitsee globaalissa etelässä. Tämä kestävyysmurroksen toteuttaminen mahdollistaa yrityksille kannattavan liiketoiminnan harjoittamisen samalla, kun ne osallistuvat globaalien kehityshaasteiden ratkaisemiseen.

Näiden haasteiden voittaminen edellyttää kuitenkin syvällistä ymmärrystä sekä kehityksen esteistä että paikallisista olosuhteista, mikä voidaan saavuttaa vain läsnäoloon perustuvassa vuorovaikutuksessa paikallisten toimijoiden kanssa sekä moniammatillisessa yhteistyössä eri kehitystoimijoiden kesken. Ennen kaikkea siihen vaaditaan aitoa kiinnostusta ja halua vastavuoroisuuteen globaalien kehityshaasteiden ratkaisemiseen. 

Lauri Hooli on kehitysmaantieteen dosentti ja yliopistonlehtori Turun yliopiston maantieteen ja geologian laitoksella.

Niko Humalisto on yhteiskuntamaantieteen dosentti ja johtava vaikuttamistyön asiantuntija FELM – Suomen Lähetysseurassa.

Artikkelin kuva: Kyle Glenn / Unsplash

Julkaisu Kehityspolitiikan suunnanmuutos – Suomen kehitysyhteistyö ulkomaankaupan airueeksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen kehitysyhteistyö Afganistanissa on ollut laajaa ja etenkin naisten asema on ollut merkityksellistä yhteistyössä, niin retoriikassa kuin kehityspolitiikan suunnittelussakin. Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n kehitysapukomitea kehitti sukupuolten tasa-arvon mittariston tuottamaan vertailukelpoista dataa jäsenmaiden kehitysyhteistyön vaikutuksista tasa-arvon edistämisessä ja naisten sekä tyttöjen oikeuksien ajamisessa. Kaikki Suomen projektit arvioitiin kehikolla vuodesta 2006 alkaen.

Tämä artikkeli tarkastelee Suomen kehitysyhteistyön vaikutusta naisiin kehitysapukomitean luoman mittariston valossa ja pohtien, vastasiko Suomen virallinen retoriikka käytännön painotuksia kehitysyhteistyössä.

Sotilaallinen kriisinhallinta Afganistanissa

Suomi lähti mukaan Afganistanin sotilasinterventioon vuonna 2002, unohtaen vanhat varauksensa konflikteista loitolla pysymisestä. Vuosien 2002 ja 2020 välillä Suomi tuki sotilaallista kriisinhallintaa Afganistanissa noin 315 miljoonalla eurolla (ks. kuva 1), joka piti sisällään niin sotilaallista osaamista ja aseita, kuin raha- sekä ihmisresursseja.

Afganistanin operaatio alkoi melko pienimuotoisesti ”rauhanturvaamisena”, mutta paisui yhä suuremmaksi, muuttuen avoimeksi sotilaalliseksi tueksi sodan toiselle osapuolelle – Afganistanin hallitukselle. Afganistanista tuli samalla vaativin kriisinhallintaoperaatio, johon Suomi on osallistunut.

Jo 2000-luvun puolivälin jälkeen oli alkanut muodostua konsensus siitä, että Afganistanin sisäinen turvallisuus tulisi vähitellen siirtää maan omien asevoimien käsiin.

Ensimmäinen sotilasoperaatio Afganistanissa, ISAF, oli Naton johtama ja YK:n valtuuttama kriisinhallintaoperaatio, joka aloitettiin joulukuussa 2001. Suomi liittyi mukaan helmikuussa 2002 lähettämällä 50 rauhanturvaajaa pääkaupunki Kabuliin. Operaation alkuaikoina Suomen osallistuminen oli pienimuotoista, ja operaation ajateltiin kestävän vain lyhyehkön ajan. Panostuksia operaatioon kuitenkin lisättiin vähitellen, ja vuosien 2013 ja 2014 välissä yhteensä 190 suomalaista oli Afganistanissa sotimassa. Rahamäärällisesti mitattuna Suomen panostuksen huippu saavutettiin 2011, jolloin Suomi maksoi yli 39 miljoonaa ISAF:ille sotilaallisen kriisinhallinnan tukena (ks. kuva 1).

Kuva 1. Suomen sotilaskulut ja julkisen kehitysavun Official Development Aid (ODA)-maksatukset vuosina 2000-2020.

Kuitenkin jo 2000-luvun puolivälin jälkeen oli alkanut muodostua konsensus siitä, että Afganistanin sisäinen turvallisuus tulisi vähitellen siirtää maan omien asevoimien käsiin. Tämä muutos suhtautumisessa operaatioon oli pohjana myöhemmälle päätökselle luoda Resolute Support-operaatio, joka siirsi suuremman vastuun maan sisäisestä turvallisuudesta sen omille poliisivoimille.

Vähittäinen siirtymä Afganistanin kriisinhallinnassa

Myös suomalaiset kansanedustajat alkoivat kritisoida operaatiota kiihtyvään tahtiin – vuonna 2010 lähes puolet Ulkopoliittisen instituutin kyselyyn osallistuneista kansanedustajista oli valmis äänestämään joukkojen Afganistanista vetämisen puolesta. Pääasiallinen syy tälle oli operaation luonteen muuttuminen – kyseessä oli erityyppinen operaatio, johon Suomi oli vuonna 2001 sitoutunut. Toisaalta myös YK:n turvallisuusneuvosto jatkoi toistuvasti ISAF:in mandaattia, vaikka operaation luonne muuttui dramaattisesti matkan varrella.

Vaikka virallinen päätös uudesta Naton johtamasta monikansallisesta rauhanturvatehtävästä vahvistettiin jo vuonna 2014, ISAF-joukot pysyivät maassa vielä vuoden 2014 loppuun.

Uusi tehtävä – Resolute Mission – oli sotilasmäärältään pienempi kuin ISAF – vuonna 2015 operaatiossa oli mukana 12,000 sotilasta, joista noin kahdeksankymmentä oli suomalaisia. Operaation kattama maantieteellinen alue oli myös huomattavasti aiempaa pienempi. Yhdysvallat oli suurin osallistuja toimien yhdessä Italian, Turkin ja Saksan kanssa tehtävän operatiivisessa johdossa.

Vuonna 2010 lähes puolet Ulkopoliittisen instituutin kyselyyn osallistuneista kansanedustajista oli valmis äänestämään joukkojen Afganistanista vetämisen puolesta.

Toisin kuin edeltäjänsä, RS ei tarvinnut YK:n mandaattia, koska se toteutettiin kohdemaan pyynnöstä ja toimi perinteisenä rauhanturvamissiona. Tämä perusteltiin sillä, ettei operaation katsottu olevan sotilasoperaatio, vaan rauhanturvaoperaatio – Naton omassa terminologiassa non-combat mission. RS-joukkoja oli enimmillään lokakuussa 2019 yli 17 000 sotilasta, minkä jälkeen joukkoja alettiin asteittain vetää pois. RS-operaatio lopetettiin virallisesti heinäkuussa 2021. Viimeiset joukot vedettiin maasta syyskuun 2021 aikana, mikä ilmeni Kabulin evakuointina.

ISAF- ja Resolute Support tehtävissä palveli vuosina 2002–2021 yhteensä 2 467 suomalaista, joista naisia oli 52. Afganistanin veteraanien kokemukset ovat myös tärkeässä roolissa operaation opetuksia pohdittaessa.

Kehitysyhteistyö Afganistanissa

Vuoden 2001 Yhdysvaltojen johtaman Afganistanin sotilaallisen välintulon jälkeen kehitysyhteistyö nousi tärkeään asemaan niin retorisesti kuin valtiontaloudellisesti, kansainvälisen yhteisön rynnätessä lahjoittamaan kasvavia summia Afganistanin naisten aseman kohentamiseksi ja yhteiskunnan jälleenrakentamisen tueksi. Se sisälsi oikeusjärjestelmää ja koulutusjärjestelmää edistäviä poliittisia muutoksia, markkinataloutta edistäviä taloudellisia muutoksia, sekä kansaisyhteiskuntaa ja länsimaisia arvoja edistäviä sosiaalisia muutoksia.

Kehitysyhteistyössä vahvana teemana oli YK:n 1325 ”Naiset, rauha ja turvallisuus”- päätöslauselma, joka hyväksyttiin vuonna 2000. Naisten ja tyttöjen aseman ja oikeuksien vahvistaminen on myös yksi Suomen kehityspolitiikan viidestä päätavoitteesta, jotka ulkoministeriön mukaan otetaan huomioon kaikessa kehitysyhteistyössä.

Julkiseen kehitysyhteistyöhön (kuva 2: ODA-maksatukset) Suomi käytti vuosina 2000–2021 noin 430 miljoonaa euroa, sisältäen humanitaarisen avun sekä siviilikriisinhallinnan kulut. Humanitaarista apua ja siviilikriisinhallintaa lukuun ottamatta suurimmat hankkeet rahamäärissä mitattuna olivat Maailmanpankin hallinnoima jälleenrakennusrahasto Afganistan Reconstruction Trust Fund (ARTF), YK:n kehitysohjelma Law and Order Trust Fund (LOFTA) ja UNDOC, joka on YK:n hallinnoima huumeiden ja rikollisuuden torjunnasta vastaava ohjelma. Suomi ei siis toiminut yksin, vaan osana laajempaa kokonaisuutta.

Monet hallitukseen naiskiintiön nimissä palkatut naiset päätyivät kahvinkeittäjiksi ja julkisen arvostelun kohteeksi.

Koko Afganistanin-operaation alkua leimasi vahva epätietoisuus maan toimintaympäristöstä ja kulttuurista, ja avokätisten maksatusten kääntöpuolena olikin usein korruptio – kansainvälisten arvioiden mukaan noin 30–40 % kehitysavusta katosi korruptioon. Kehitysyhteistyöprojektien tehokasta toteutumista estivät osaltaan myös maan sisäinen poliittinen vastakkainasettelu ja hajanainen kansalaisyhteiskunta.

Usein lyhyen aikavälin mitattavat tulokset nousivat päärooliin, vaikeuttaen pitkäaikaisen muutoksen aikaansaamista – monet tuloksista olivatkin kosmeettisia ja yksittäisiä saavutuksia. Tähän toki vaikutti osaltaan myös paikallisen poliittisen eliitin haluttomuus sitoutua samaan uudistusten agendaan kuin heitä tukeva kansainvälinen yhteisö. Tämä ongelmakohta kulminoitui naiskysymyksessä – kansainvälisen yhteisön asettamat ja YK:n päätöslauselmaan 1325 pohjautuvat tavoitteet naisten aseman kohentamiseksi saattoivat monilta osin toimia vastoin aiottua positiivista päämäärää.

Esimerkiksi monet hallitukseen naiskiintiön nimissä palkatut naiset päätyivät kahvinkeittäjiksi ja julkisen arvostelun kohteeksi. Koko Afganistanin 20-vuoden interventiota leimasi myös maassa yhtäjaksoisesti jatkunut konflikti, joka vaikeutti niin maassa toimimista, kuin kehitysavun toteutusta ja avun tuloksellisuuden todentamista.

Huolimatta laajamittaisista ongelmista kehitysavun toimeenpanossa eivät avun ongelmat tai kansainvälisten toimien tarkoituksenmukaisuus nousseet juurikaan Suomen julkiseen keskusteluun ennen elokuuta 2021, kun Afganistanin hallitus kaatui ja talibanit nousivat uudelleen valtaan.

Kehitysyhteistyö ja naiset

Afganistanin sisäpoliittiset kysymykset ovat historiallisesti heijastuneet vahvasti naisiin

– naisten kehot ja oikeudet ovat nousseet keskiöön maan poliittisten linjausten muuttuessa. Pääasiallinen symboli tälle poliittiselle muutokselle oli naisten julkinen näkyvyys, jonka symboliksi nousi usein hunnutuskysymys tai naisten osuus valtion viroissa – naisten hunnutuksen poistaminen tai naisten määrä julkisissa viroissa nähtiin melko yksinkertaistettuna mittana maan modernisaatiolle.

Neuvostoliiton miehitettyä Afganistanin vuonna 1979 naiset nostettiin vahvasti esille julkisuuteen, muun muassa valtion virkoihin, kunnes heidät siirrettiin takaisin julkisen tilan marginaaleihin Neuvostoliiton miehityksen loputtua. Afganistanin naiset joutuivat keskiöön heti myös vuoden 2001 jälkeisissä länsimaiden ohjaamissa yhteiskunnan uudelleenrakentamistoimissa ja sotilaallisessa interventiossa, joka oikeutettiin alusta asti länsimaiselle yleisölle afganistanilaisten naisten pelastamisella.

Myös Suomen julkinen keskustelu Afganistanin tiimoilta keskittyi suurimmilta osin naisten oikeuksiin sekä terrorismin torjuntaan globaalisti – mikä heijasteli suurilta osin Yhdysvaltojen reaalipoliittista tunnetilaa, jota edesauttoi suuresti kansallisen turvallisuusneuvojan virassa palvellut Condoleezza Rice. Valtioneuvoston ISAF-keskustelussa tammikuussa 2002, myös tuolloinen ulkoministeri Erkki Tuomioja painotti naisten oikeuksien turvaamista, ja ilmoitti että pääosa Suomen 10 miljoonan Afganistanin uudelleenrakennusrahasta käytettäisiin naisten aseman parantamiseen.

Suomen julkinen keskustelu Afganistanin tiimoilta keskittyi suurimmilta osin naisten oikeuksiin sekä terrorismin torjuntaan globaalisti. Se heijasteli suurilta osin Yhdysvaltojen reaalipoliittista tunnetilaa.

Siitä lähtien naiset toimivat myös Suomessa keskeisenä oikeutuksena Afganistanin intervention toimille. Vielä vuonna 2021 Ulkoministeriön Amerikan ja Aasian osastopäällikkö Pekka Kaihilahti kirjoitti Helsingin Sanomien mielipideosiossa, että Suomen kehitysyhteistyössä Afganistanissa ”tasa-arvon edistämisen tavoite sisällytettiin kaikkiin Suomen rahoittamiin hankkeisiin.” Kiinnostavaa onkin, miten vahvasti tuo retorinen painotus on vastannut todellisia kehitysavun painotuksia.

Vuosien 2006 ja 2020 välillä Suomi rahoitti Afganistanissa 67 kehitysyhteistyöprojektia, pois lukien siviilikriisinhallinnan ja humanitaarisen avun. ODA-projektit, eli julkisen kehitysavun projektit, on merkitty kehitysapukomitean lanseeraamalla tasa-arvon tunnistimella (engl. gender equality policy marker), joka kuvastaa ulkoministeriön arviota kyseisen projektin sukupuolisensitiivisyydestä.

Kehitysyhteistyön tasa-arvon mittaamisesta

Tasa-arvoa korostavan mittariston käytön tarkoituksena oli kerätä mitattavissa olevaa tietoa organisaatioiden sisältä, jota analysoimalla voitaisiin luoda suosituksia tulevien projektien toteutukseen. Voidaan puhua tasa-arvon valtavirtaistamisesta osana ulkoministeriön kehityspolitiikkaa 2000-luvun alussa: sukupuolten tasa-arvoa edistävä strategia ja toimintaohjelma luotiin vuosille 2003–2007.

Tasa-arvon valtavirtaistamisen ideologian mukaisesti yhteisen mittariston luominen tasa-arvotyölle nähtiin tärkeänä päämääränä myös OECD:n tasolla, ja jäsenmaat kattava arviointikehikko otettiinkin käyttöön vuonna 2006. Arviointikehikon funktiona on tuottaa arvioita jäsenmaiden rahallisista panostuksista naisiin ja tyttöihin.

Jäsenmaat ovat itse vastuussa projektien sukupuolisensitiivisyyden määrittelystä ja arvioinnit kunkin projektin sukupuolisensitiivisyydestä toteutetaan jo projektin suunnitteluvaiheessa perustuen kolmen pisteen arviointiasteikkoon. Pisteen 2 projekteissa sukupuolten tasa-arvo on pääasiallinen tavoite projektille, pisteen 1 projekteissa sukupuolten tasa-arvo on merkittävä ja tarkoituksenmukainen päämäärä, ja pisteen 0 projektit, jotka eivät millään tavalla edistä tasa-arvoa.

Puhtaasti naisten ja tyttöjen oikeuksiin keskittyvät projektit eivät ole olleet pääasiallinen fokus Afganistanissa.

Suomen vuosien 2006–2020 projekteja Afganistanissa voidaan arvioida tätä kehitysapukomitean merkintäsysteemiä vasten. Retoriikka naisten aseman ja tasa-arvon edistämisestä ja projektien painopiste ei kaikessa kehitysyhteistyössä näyttäisi ainakaan kehitysapukomitean mittariston valossa olevan täysin paikkaansa pitävä: 2006 ja 2020 välillä toteutetuista kehitysyhteistyöprojekteista 34 prosenttia on merkitty sukupuolten tasa-arvotunnistimella nolla – jolloin niiden ei ole nähty edistäneen millään tapaa sukupuolten tasa-arvoa tai naisten asemaa (ks. kuva 2). Noin 39 prosenttia oli merkitty tunnistimella 1, ja vain 18 prosenttia projekteista oli määritelty pääasiallisesti sukupuolten tasa-arvoa edistäviksi projekteiksi.

Suomen projektien sukupuolisensitiivisyys näyttää tilaston mukaan lisääntyneen radikaalisti vuoden 2012 jälkeen, kun 0-markeerattu toiminta on vähentynyt samalla kun 1-markeerattu on lisääntynyt tuntuvasti. Merkintäsysteemistä ei kuitenkaan käy ilmi, onko muutos tapahtunut itse kehitysyhteistyötoiminnassa vai sen merkitsemisessä.

Kuitenkin tilasto näyttää myös sen, etteivät puhtaasti naisten ja tyttöjen oikeuksiin keskittyvät projektit ole olleet pääasiallinen fokus Afganistanissa.

Kuva 2. Kehitysavun rahallinen jakautuminen naisiin ja tyttöihin suunnattuihin projekteihin.

Kehitysyhteistyön tulevaisuus Afganistanissa

Kehitysyhteistyön arviointi on haastava tehtävä, etenkin naisiin ja tyttöihin suunnattujen kehitysyhteistyöprojektien tulosten osalta. Tasa-arvo ja naisten ja tyttöjen oikeudet otettiin vahvasti mukaan kehityspolitiikkaan YK:n 1325 päätöslauselman jälkeen, ja sukupuolten tasa-arvon näkökulma yritettiin sisällyttää pääosaan kehitysyhteistyöhankkeista. Tasa-arvoa edistävien hankkeiden vaikutusten mittaaminen osoittautui kuitenkin haastavaksi, ja standardisoitu mittaristo kehitettiin OECD:n toimesta vuonna 2006.

OECD:n jäsenmaat ovat itse vastuussa projektiensa arvioinneista, jotka toteutetaan hankkeen suunnitteluvaiheessa. Kysymykseksi jääkin, mitä OECD:n tunnistimesta voi lopulta päätellä projektien vaikutuksesta naisten-ja tyttöjen asemaan tai tasa-arvoon, ja mikä on niiden todellinen käyttöarvo. Ovatko ne vain osa sukupuolten tasa-arvon valtavirtaistamista, tarjoten helpon tavan näyttää valtioiden sitoutumista sukupuolten tasa-arvon edistämiseen ja mittaamiseen? Vai voivatko ne tarjota hyödyllisen työkalun kehitysinterventioiden sukupuolivaikutusten analysoinnissa?

Afganistaniin lähdettiin nopeasti Yhdysvaltojen tueksi ilman laajempaa taustaselvitystä tilanteesta, ja vuosikymmeniä vierähti vailla suurempaa tutkimusta siitä, mitkä Suomen kehitys- ja sotilasyhteistyön vaikutukset tai tavoitteet maassa olivat.

Vuonna 2001 Afganistan oli vaativa ja tuntematon toimintaympäristö kansainvälisille kriisinhallintajoukoille ja kehitystyöntekijöille. Afganistaniin lähdettiin nopeasti Yhdysvaltojen tueksi ilman laajempaa taustaselvitystä tilanteesta, ja vuosikymmeniä vierähti vailla suurempaa tutkimusta siitä, mitkä Suomen kehitys- ja sotilasyhteistyön vaikutukset tai tavoitteet maassa olivat.

Suomen valtio on teetättänyt kaksi suurempaa arviota Afganistaniin suuntautuneesta kehitysyhteistyöstä – ensimmäinen oli vuonna 2008 valmistunut raportti ja toinen 2014 valmistunut kehityspoliittinen selonteko. Vuonna 2021 Talibanien valtaannousun jälkeen niin valtioneuvosto kuin eduskuntakin ovat havahtuneet tilanteeseen ja tilanneet selonteot Afganistanin operaation historiasta, joiden odotetaan olevan valmiita vuoden 2023 alkuun mennessä. Silti, laadullista tutkimusta koskien Afganistanin operaatiota tarvitaan lisää – niin menneisyyden opetusten kuin tulevaisuuden kehitysavun koordinoinnin kannalta.

Ilona Kuusi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa Poliittisen, yhteiskunnallisen ja alueellisen muutoksen tohtoriohjelmassa.

Julkaisu Autettiinko Afganistanin naisia? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhteiskuntatieteissä ajatellaan yleisesti, etteivät yhteiskunnallisten ilmiöiden ja ongelmien selitykset ole koskaan täysin arvoneutraaleja. Kaikkiin ongelmanmäärittelyihin liittyy aina valintoja, joissa on myös poliittisia piirteitä: miten ongelmat kehystetään, mitä instituutioiden pysyvyydestä ja muuttuvuudesta oletetaan, ja miten todellisuuden sosiaalisen rakenteen oletetaan toimivan.

Tieteellistä selittämistä ajatellaan harvemmin politiikkana.

Politiikan tutkimuksen parissa käytetään usein hegemonian käsitettä kuvaamaan, miten ajatustavat luonnollistuvat osaksi niin sanottua arkijärkeä ja miten tätä arkijärkeä haastetaan. Tieteellistä selittämistä on kuitenkin harvemmin ajateltu samalla tavalla politiikkana.

Avaamme tässä tekstissä selittämisen politiikkaa käyttämällä havainnollisena esimerkkinä YK:n suhdetta kansainvälisten yritysten sääntelyyn: mitä tämän agendan muutokset kertovat hegemonisen yhteiskunnallisen selittämisen muutoksista ja siihen kytkeytyvistä valta-asetelmista?

Selittämisen politiikka

Yhteiskuntatieteellinen selittäminen on periaatteessa tietoteorian ja tieteenfilosofian alaan kuuluva kysymys, joka koskee pätevän selityksen kriteerejä. Kuitenkin tietoteorian välineet selittämisen tavan valintaan ovat rajalliset.

Yhteiskunnalliset tapahtumat muodostavat pitkiä kausaaliketjuja, joista on mahdotonta paikantaa viimekätistä selittävää tekijää. Monimutkaisia tapahtumia voidaan tarkastella sinänsä pätevästi monenlaisten käsitteistöjen ja teoreettisten näkökulmien kautta. Maailmaa on välttämätöntä yksinkertaistaa ja monia yksinkertaistavia oletuksia voidaan tehdä sinänsä hyvin perustein. Tällaiset valinnat ovat aina potentiaalisesti poliittisia.

Lisäksi tieteelliset selitysmallit ovat tyypillisesti itseään vahvistavia, kuten jo Thomas Kuhn esitti klassisessa paradigmateoriassaan. ”Puhtaita” havaintoja ei ole, vaan havainnot ovat aina teoreettisten taustaoletusten ohjaamia – ja havaintoja tyypillisesti tulkitaan niitä ohjaavan teorian vahvistuksina.

Teorian vaikutus havaintoihin on tieteellisen selittämisen piirre eikä epätieteellisyyden merkki: on kuitenkin tärkeää huomata, että sinänsä johdonmukaisiin selitysmalleihin voi sisältyä oletuksia, jotka ohjaavat kuin itsestään poliittisia johtopäätöksiä johonkin tiettyyn suuntaan.

Maailmaa on välttämätöntä yksinkertaistaa ja monia yksinkertaistavia oletuksia voidaan tehdä sinänsä hyvin perustein. Tällaiset valinnat ovat aina potentiaalisesti poliittisia.

Kuhnin mukaan paradigma muodostaa eräänlaisen itseään vahvistavan kierteen, ainakin kunnes se ajautuu merkittävän teoriaan sopimattoman ongelman äärelle. Yhteiskuntatieteessä ne voivat olla esimerkiksi hegemonisen lähestymistavan sivuuttamia näkökulmia. Yhteiskunnallisten ilmiöiden ymmärtämiseksi onkin tärkeää osata lukea itseään vahvistavaa paradigmaa ja sen haastajia nimenomaan kamppailuna.

Erityisesti maailmanpolitiikassa selitysmallit ovat sikälikin konkreettisesti poliittisia, että ne saavat institutionalisoituja muotoja. Kyse ei siis ole ainoastaan selitysmallien hegemoniasta vaan siitä, miten johonkin selitysmalliin nojaavat organisaatiot syntyvät ja käyttävät valtaa.

Maailmanpolitiikassa toimii aina organisaatioita, joiden itseymmärretty toiminnan tarkoitus on heijastumaa hegemonisesta selitysmallista. Organisaatioihin ”betonoitunut” arkijärki on itseään vahvistavaa, aivan kuten tieteelliset paradigmatkin. Politiikassa olisikin tutkittava enemmän sitä, miten selitysmallit betonoituvat instituutioihin, miten ne toimivat instituutioissa ja miten instituutioiden tasolla ja sisällä käydään kamppailua selittämisestä.

Kehitysagenda ja nationalistinen selittäminen

Havainnollinen esimerkki tästä selittämisen poliittisuudesta on kiista nationalistisen ja kosmopoliittisen selittämisen välillä. Nationalistinen selittäminen, englanniksi explanatory nationalism, tarkoittaa taipumusta etsiä kansalliseen tasoon palautuvia selityksiä havaituille yhteiskunnallisille ongelmille ja ilmiöille. Esimerkiksi kun kysytään, miksi laajamittaista köyhyyttä tai poliittista epävakautta esiintyy, nationalistinen selittäminen etsii automaattisesti syytä paikallisista instituutioista, valinnoista ja historiasta ja sivuuttaa kansallisvaltion instituutiot ylittävät vaikutukset, prosessit ja valta-asetelmat.

Vastaavasti kosmopoliittinen selittäminen, explanatory cosmopolitanism, lähtee siitä, että selityksiä haetaan valtion ulkopuolisista tekijöistä: monikansallisista toimijoista, globaaleista instituutioista ja kaikkiin vaikuttavasta maailmanjärjestelmästä.

Nationalistiselle selittämiselle kansallisvaltiot ovat luonnollisia ja ensisijaisia sosiaalisen todellisuuden yksikköjä ja toimijoita. Valtiokeskeisen selitysmallin takia ongelmien selittävät tekijät esiintyvät sen piirissä, kun taas moniulotteisen globaalin vuorovaikutuksen seurauksiin suhtaudutaan ”ulkoisina shokkeina”.

Kun kysytään, miksi köyhyyttä tai poliittista epävakautta esiintyy, nationalistinen selittäminen etsii automaattisesti syytä paikallisista instituutioista, valinnoista ja historiasta ja sivuuttaa kansallisvaltion instituutiot ylittävät vaikutukset, prosessit ja valta-asetelmat.

Kuten yhteiskuntatieteellisessä selittämisessä yleensäkin, kiista nationalistisen ja kosmopoliittisen selittämisen välillä ei ratkea pelkän hyvän tieteellisen käytännön välinein. Selitysmallien lähtökohdat ovat metateoreettisia valintoja, jotka eivät ole suoraan empiirisesti kumottavissa. Kyse on politiikasta laajassa mielessä ymmärrettynä: selitysmallit heijastavat hegemonisia ideoita ja myös erilaisia intressejä.

Globaali kehitysagenda on hyvä esimerkki. Siihen kuuluvat perinteisesti kysymykset taloudellisesta ja sosiaalisesta kehityksestä ja äärimmäisestä köyhyydestä. Myöhemmässä vaiheessa entistä selvemmin myös ympäristökysymykset ovat tulleet mukaan. Kehitysagenda on YK:n toiminnan ytimessä ja sillä yleisesti on laaja ja varsin vakaa kannatus.

Politiikan kehystäminen agendan kannatuksen kautta jättää kuitenkin näkyvistä, että selitysmallista riippuen tuloksena voi olla hyvinkin erilaisia politiikkatoimia. Keskeinen jakolinja kulkee nationalistisen ja kosmopoliittisen selittämisen välillä.

On mielenkiintoista, ettei globaalin keskinäisriippuvuuden kasvu ole lopettanut nationalistista selittämistä. Jotkut viimeaikaiset suuntaukset ovat myös vahvistaneet ajatusta kansallisvaltioista yhteiskunta-analyysin luonnollisina perusyksikköinä. Esimerkistä käy yleistynyt taipumus pyrkiä politiikkatavoitteisiin luomalla erilaisia suoriutumisindikaattoreita ja pisteyttämällä maita niiden pohjalta.

Myös kansainväliset menestyskirjat ruokkivat tätä ajattelutapaa, keskeisenä esimerkkinä Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin Suomessakin laajaa huomiota kerännyt Miksi maat kaatuvat. Nationalistista selittämistä on kritisoitu paljon, mutta usein kritiikin kärkenä on moraalinen mukavuudenhalu. Tämä tarkoittaa ajatusta siitä, että länsimaisen ihmisen on helpottavaa ajatella maailman suurten ongelmien johtuvan muiden maiden paikallisista syistä. Vähemmän on analysoitu nationalistista selittämistä politiikkana ja hegemoniakamppailuna.

Monikansalliset yritykset politiikan agendalla

Monikansallisten yritysten sääntelyn politiikan kentän lähtökohdat ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa runsaasti. Voidaan paikantaa kolme historiallista vaihetta: ensimmäinen on monikansallisten yritysten tunnistaminen yhteiskunnallisten ongelmien mahdollisena lähteenä, toinen on selitysnationalistinen käänne ja kolmas on suuryritysten uuden kritiikin aika.

Ensimmäinen vaihe muodostui yleisemmän kehitysagendan vahvistumisen myötä 1970-luvulla. Tällöin globaalin talousjärjestelmän perusteista käytiin aktiivista debattia ja globaalin Etelän maat pyrkivät aktiivisesti vaikuttamaan kehitysagendaan erityisesti niin sanotun uuden kansainvälisen talousjärjestyksen kautta. Tämä debatti institutionalisoitui YK:n puitteissa erityisesti Latinalaisen Amerikan ja Karibian komission toiminnassa.

Samaan aikaan julkaistiin useita vaikutusvaltaisia kirjoja, jotka käsittelivät monikansallisten yritysten valtaa, esimerkiksi alan klassikkokirjallisuuteen lukeutuvat Jacques Servan-Schreiberin (1968) Le Defi Americain (The American Challenge), Kari Polanyi-Levittin (1970) Silent Surrender ja Richard Barnetin ja Ronald Müllerin The Global Reach (1974). Tätä yhteiskunnallista ilmapiiriä muokkasi myös merkittävä lahjusskandaali yhdysvaltalaisen ITT-yhtiön ympärillä. Skandaali pakotti valtiot ja YK:n reagoimaan monikansallisten yritysten valtaan, joka muovautui entistä vahvemmin osaksi kansainvälisen politiikan kysymyksenasetteluja.

Monikansallisten yritysten säätely institutionalisoitiin osaksi YK:n toimintoja. Ensimmäisenä luotiin korkean tason asiantuntijakomissio tutkimaan monikansallisten yritysten toimintaa ja vaikutuksia kehittyvissä maissa. Komission tuottama raportti korosti tarvetta yritysten kansainväliseen sääntelyyn erityisesti globaalia Etelää koskevien vaikutusten takia.

UNCTC:n toiminnassa näkyy myös paradigman toiminta: tehokkaasti toimiva instituutio vahvistaa niitä selittämisen malleja, jotka muodostavat sen institutionaalisen olemassaolon perustan.

Lopulta YK päätti perustaa monikansallisten yritysten komission UNCTC:n, joka aloitti toimintansa itsenäisenä YK-elimenä 1975. Itsenäisen toimintakykynsä ja osaamisvetoisten rekrytointiensa johdosta siitä tuli tehokas ja vaikutusvaltainen. UNCTC oli myös organisaationa politiikkatavoitteiltaan kunnianhimoinen. Esimerkiksi sen esittämät avaukset tiedonjakamisesta ja avoimuudesta olivat selvästi aikaansa edellä.

UNCTC:n toiminnassa näkyy myös paradigman toiminta: tehokkaasti toimiva instituutio vahvistaa niitä selittämisen malleja, jotka muodostavat sen institutionaalisen olemassaolon perustan. Olennaista oli UNCTC:n riittävä institutionaalinen valta ja arvostus. Komissio esimerkiksi raportoi suoraan YK:n pääsihteerille.

Monikansallisten yritysten sääntelyn agenda kansainvälisessä politiikassa syntyi siis tietyssä poliittisessa ilmapiirissä YK:n toiminnan ympärille rakentuneina polkuriippuuvuksina sekä reaktiona laukaisevaan tapahtumaan. On luultavaa, että selitysmallin institutionalisoituminen edellytti kaikkia näitä tekijöitä. Tuloksena oli institutionaalinen rakenne, joka johti perustamaan kehityshaasteiden selitykset kosmopoliittisiin selitysmalleihin, kun monikansallisten yritysten toiminnan vahingollisuutta ja sääntelytarpeita pyrittiin erityisesti tutkimaan.

Nationalistinen selittäminen vahvistuu

1980-luvulla monikansallisia yrityksiä koskevassa YK-politiikassa tapahtui käänne päinvastaiseen suuntaan, liittyen suoraan selittämisen hegemonian muutoksiin. Taustalla oli jälleen yleinen poliittisen ilmapiirin muutos. 1970–80-luvun taitteessa oli vahvistunut silloiseen Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganiin ja Iso-Britannian pääministeri Margaret Thatcheriin henkilöitynyt markkinoiden tehokkuutta korostava ajatustapa.

Asiaan vaikuttivat korkean työttömyyden ja korkean inflaation muovaama henkinen maaperä ja valtion sääntelyyn negatiivisesti suhtautuneiden julkisen valinnan teorian ja oikeustaloustieteen kaltaisten tutkimussuuntausten kasvanut suosio. Yhteiskunnallisessa keskustelussa alkoivat näin korostua ajatukset byrokratian, sääntelyn ja yleisemmin valtiollisen toiminnan tehottomuudesta, ja syitä erilaisille ongelmille alettiinkin etsiä ylisääntelystä ja hintojen vääristymisestä.

Tässä ilmapiirissä Latinalaisen Amerikan vuonna 1982 alkanut velkakriisi laukaisi merkittäviä muutoksia YK-järjestelmässä. Velkakriisi vaati akuuttia reagointia, mikä korosti politiikkavalintojen merkitystä. Velkakriisin olisi voitu nähdä johtuvan esimerkiksi epäoikeudenmukaisten kauppajärjestelyjen tai Yhdysvaltojen korkopolitiikan aiheuttamana ongelmana.

Ajatuksena oli suunnata huomio globaalin Etelän maiden ongelmien korjaamisessa niiden sisäisiin reformeihin: budjettikuriin, markkinahinnoitteluun ja hyvään hallintoon.

Reaganin hallinto Yhdysvalloissa reagoi kuitenkin aloittamalla YK-järjestelmän institutionaalisen reformin, jossa vahvistettiin Maailmanpankkia ja Kansainvälistä valuuttarahastoa IMF:ää. Näiden instituutioiden kautta pyrittiin sanelemaan rakennesopeutusohjelmia köyhille ja velkaantuneille maille. Ajatuksena oli suunnata huomio globaalin Etelän maiden ongelmien korjaamisessa niiden sisäisiin reformeihin: budjettikuriin, markkinahinnoitteluun ja hyvään hallintoon.

Hieman myöhemmin myös UNCTC:n toiminta ajettiin alas. Virallisesti taustalla oli YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi UNCTAD:in ja UNCTC:n yhdistyminen, mutta käytännössä se johti UNCTC:n lopettamiseen. Tämän jälkeen YK-järjestelmässä ei enää ollut instituutiota, joiden mandaattiin ylikansallisten yhtiöiden valta ja sääntelyn tarve olisivat vastaavalla tavalla kuuluneet.

UCNTAD ei keskittynyt yhtiöihin aktiivisina toimijoina vaan tarkasteli aihepiiriä enemmän suorien sijoitusten näkökulmasta. Järjestelmään näin rakentui systemaattinen selitysnationalistinen taipumus ja taipumus sivuuttaa monikansallisten yritysten rooli.

Velkakriisin olisi voitu nähdä johtuvan esimerkiksi epäoikeudenmukaisten kauppajärjestelyjen tai Yhdysvaltojen korkopolitiikan aiheuttamana ongelmana.

Selitysnationalismi voimisti entisestään taloustieteessä. Sen liepeillä suosiota kasvatti niin sanottu institutionaalinen teoria, jossa taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia selitetään valtion keskeisten instituutioiden laadulla. Kun etsittiin vastauksia kysymyksiin, miksi jotkut valtiot olivat köyhiä ja toiset rikkaita, analyysi kohdistui entistä useammin valtioiden vertailuun: miten esimerkiksi omistus- ja markkinainstituutiot ja hallinnon läpinäkyvyys toimivat eri maissa.

Tällaisessa selittämisen tavassa omaksutaan lähtökohta, jossa valtiot ovat sosiaalisen todellisuuden itsestään selviä perusyksiköitä siinä, missä yritykset näyttävät ainoastaan markkinatoimijoilta. Kansainvälisen kehityspolitiikan keskittyminen markkinoihin ja hyvään hallintoon vahvisti valtiokeskeistä selitystä, mikä puolestaan vahvisti valtiokeskeistä korjaavaa politiikka.

Selitysnationalismi voimisti entisestään taloustieteessä.

Kyse ei ollut ainoastaan hegemonian muutoksista kulttuurisessa mielessä, vaan kansainvälisen politiikan instituutioiden ja niiden mandaattien muutoksista niin, että selitysnationalismi muodostui lähtökohdaksi. Jälleen käänteessä on nähtävissä poliittisen ilmapiirin, polkuriippuvuuksien ja laukaisevan tapahtuman yhteisvaikutus, joiden voidaan olettaa olleen välttämättömiä selittämisen institutionaalisen käänteen kannalta.

Riittämättömiä haasteita?

Viime aikoina nationalistiseen selittämiseen sitoutuneet instituutiot ovat kohdanneet paljon haasteita. Vuosituhannen vaihteen yhteiskunnallinen liikehdintä pyrki saamaan globaalin epäoikeudenmukaisuuden jälleen vahvemmin näkyviin. Kansainvälisen kaupan rakenteita ja velkakriisiä kohdeltiin liikkeen parissa nimenomaan globaalin tason ongelmina, joihin vaadittiin ratkaisuiksi globaalia sääntelyä ja verotusta.

Myös suuryritysten valta oli paljon esillä sekä kansalaisliikkeiden että toimittaja-aktivisti Naomi Kleinin No Logon kaltaisten vaikutusvaltaisten kirjojen ansiosta. Laukaisevia tekijöitä ja ilmapiirin uudelleen muuttumisen potentiaalia siis oli.

Vuosituhannen vaihteen yhteiskunnallinen liikehdintä pyrki saamaan globaalin epäoikeudenmukaisuuden jälleen vahvemmin näkyviin.

Kosmopoliittiset selitysmallit eivät kuitenkaan vastaavalla tavalla betonoituneet kansainvälisen politiikan instituutioihin, vaan nationalistinen selittäminen onnistui säilyttämään asemiaan. Toisaalta monikansallisten yritysten vallan kritiikkiä on myös käännetty mahdollisuuspuheeksi, joka korostaa ajatusta vastuullisesta yrityskansalaisuudesta. Yritysten toimijuus ja valta siis periaatteessa tunnistetaan, mutta ongelmien selitykset säilyvät kansallisina.

Monikansalliset yritykset ovat näin saaneet asemaa poliittisen agendan määrittelijöinä. Olisi olennaista tutkia, mitkä tekijät ovat aiheuttaneet tämän viimeisimmän vaiheen. Yksi mahdollisuus on pohtia yllä tarjoamaamme analyyttista kehikkoa  ja pohtia, miten nämä tekijät ovat toteutuneet tai olleet toteutumatta 2000-luvun kansainvälisessä politiikassa. Miten yleinen ilmapiiri, institutionaaliset polkuriippuvuudet tai vaikkapa jokin laukaiseva tapahtuma ovat vaikuttaneet monikansallisten yritysten nykyiseen asemaan?

Kohti tarkempaa selittämisen politiikan analyysia

Yllä on esitetty hyvin tiivis ja tyypitelty, väistämättä yksinkertaistettu historiakatsaus YK:n monikansallisia yrityksiä koskevaan politiikkaan. Sen tarkoitus ei olekaan olla varsinaista historiankirjoitusta, vaan keskeisten käänteiden ja analyyttisten työkalujen paikantamista. Ennen kaikkea tavoitteena on ollut havainnollistaa, että yhteiskunnallinen selittäminen on poliittinen kysymys myös institutionaalisessa mielessä.

Nationalistisessa selittämisessä sivuutetaan monet ylikansallisten toimijoiden valtaan perustuvat kysymykset ja ongelmat.

Kansallisvaltiot on helppo olettaa politiikan perusyksiköiksi, jolloin selityksiä globaaleihin ongelmiin ryhdytään etsimään valtioiden organisaatiosta. Vaikka näin voidaan tuottaa sinänsä päteviä selityksiä ja johdonmukaisia politiikkasuosituksia, nationalistisessa selittämisessä sivuutetaan monet ylikansallisten toimijoiden valtaan perustuvat kysymykset ja ongelmat.

Politiikan tutkimuksessa olisi syytä tunnistaa laajemminkin selitysmallit metateoreettisina oletuksina, mikä tarkoittaa, ettei niitä voi kumota tavanomaisen empirian keinoin. Hegemonia-analyysissa olisi tarpeen tunnistaa myös, miten erilaiset ajatustavat institutionalisoituvat, miten institutionalisoituminen ylläpitää tietynlaisten selitysrakenteiden valtaa ja minkälaiset tekijät voivat muuttaa näitä instituutioita.

Teksti perustuu kirjoittajien artikkeliin ”The politics of explanatory nationalism and the Evolution of the United Nations Agenda on Multinational Enterprises” (2020).

Teppo Eskelinen, YTT (dos.), työskentelee kehitysyhteistyön maisteriohjelman ma. yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa.

VTT Matti Ylönen on vieraileva tutkija Tallinnan teknillisen yliopiston Ragnar Nurkse Department on Innovation and Governance -laitoksella. Hän aloitti viime kesänä myös maailmanpolitiikan yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Monikansalliset yritykset, YK ja nationalistinen selittäminen politiikkana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.