Kansainvälinen kehitysyhteistyö on joutunut ennennäkemättömän hyökkäyksen kohteeksi Donald Trumpin palattua tammikuussa Yhdysvaltain presidentiksi. Yhdysvaltain kehitysyhteistyöviraston (USAID) rahoituksen jäädyttäminen merkitsee täyskäännöstä suurvallan suhteissa globaaliin etelään.
Kehityspolitiikka on ollut vakiintunut tapa järjestää länsimaiden suhteet kehittyviin maihin 1960-luvulta lähtien. Yhdysvaltain politiikassa ja diplomatiassa kehitysyhteistyö on perinteisesti määritelty pehmeän vallan vaikuttamiseksi.
Kehitysyhteistyö luo Yhdysvalloista hyväntekeväisyyteen ja auttamiseen perustuvan positiivisen mielikuvan, mikä edesauttaa maailmanmahtia liittolaisuuksien rakentamisessa. Taloudellisen pakon, uhkailun tai sotilasylivoiman sijasta Yhdysvaltain ulko- ja turvallisuuspoliittisia tavoitteita on ajettu rakentamalla kumppanuuksia, vahvistamalla instituutioita ja levittämällä tärkeiksi katsottuja arvoja, kuten demokratiaa, kehittyviin maihin.
Jo Donald Trumpin ensimmäisen presidenttikauden aikana oli nähtävissä, ettei hän arvosta pehmeää valtaa. Hän halusi supistaa ulkoministeriön ja USAIDin budjetteja, ja korosti retoriikassaan uhkakuvia, vihollisuuksia ja kilpailua.
Nyt käynnissä oleva pyrkimys Yhdysvaltain kehitysyhteistyöviraston purkamiseen on kuitenkin ennenkuulumaton.
Trump nimitteli USAID:n johtajia ”radikaaleiksi hulluiksi” ja hallinnon tehostamisoperaatiota johtava multimiljardööri Elon Musk leimasi viraston ”rikolliseksi organisaatioksi”. Presidentin 20. tammikuuta 2025 antama toimeenpanomääräys linjaa, että aputoiminnan tulee olla saumattomasti presidentin omien prioriteettien mukaista.
Vuosikymmenien aikana rakentunut valtava kansainvälinen yhteistyöverkosto tuhansine toimijoineen, järjestöineen ja yrityksineen on romahtamassa. Vaikka liittovaltion tuomari onnistui hetkellisesti keskeyttämään viraston lakkauttamisen, 4 200 työntekijää on lomautettu ja 1 600 irtisanottu.
Mistä on kyse?
USAIDin historiaa
Yhdysvallat on maailman suurin humanitaarisen avun rahoittaja ja merkittävä kehitysyhteistyön avunantaja. Ennen Trumpin iskua USAID toimi noin 130:ssä maassa. Tuki on keskittynyt pääsääntöisesti maailman köyhimpiin maihin, mutta Venäjän hyökkäyssodan myötä Ukrainasta tuli USAIDin suurin avunsaajamaa.
Yhdysvaltojen nykymuotoisen ulkomaanavun perusta on vuonna 1948 lanseerattu Marshall-apu Euroopan jälleenrakennukselle. Sitä seurasi presidentti Harry S. Trumanin Point Four Program, joka oli kehittyviin maihin suunnattu teknisen tuen ja investointien ohjelma.
Kongressi perusti USAIDin vuonna 1961. Presidentti John F. Kennedy arvioi, ettei kommunismia vastaan voi taistella vain asein, vaan maailman maiden tulee kehittyä myös taloudellisesti, jotta houkutus kommunistisia vallankumouksia kohtaan vähenisi.
Apuohjelmien päätavoitteeksi tuli kehittyvien maiden kansantalouksien ja hallinnon modernisaatio. Lähtökohtana oli, ettei kehitysyhteistyö perustuisi Yhdysvaltain omiin geopoliittisiin strategioihin tai sotilaallisiin tarpeisiin, vaan vain talouden lakeihin ja tekniseen tukeen. Kongressi perustikin USAIDin itsenäiseksi teknisen avun asiantuntijaorganisaatioksi, joka toimi erillään ulkopoliittisesta päätöksenteosta.
Apuohjelmien päätavoitteeksi tuli kehittyvien maiden kansantalouksien ja hallinnon modernisaatio. Lähtökohtana oli, ettei kehitysyhteistyö perustuisi Yhdysvaltain omiin geopoliittisiin strategioihin tai sotilaallisiin tarpeisiin, vaan vain talouden lakeihin ja tekniseen tukeen.
Saavutuksiin voidaan lukea esimerkiksi isorokon hävittäminen maailmasta aikansa suurimman rokotuskampanjan ansiosta, jonka USAID järjesti yhdessä Maailman terveysjärjestön (WHO), Yhdysvaltain tartuntatautikeskuksen (CDC) ja Neuvostoliiton kanssa 1970-luvun kuluessa.
Yksittäiset maat, kuten Taiwan ja Etelä-Korea, ovat muuttuneet varsin haastavista lähtökohdista talouden menestystarinoiksi pitkälti Yhdysvaltain massiivisten investointien avulla.
USAID keskittyi modernisaatioon ja perustarvelähestymistapaan, eli absoluuttisen köyhyyden poistamiseen vaadittavien perustarpeiden, kuten ruoan, asunnon ja vaatetuksen, turvaamiseen 1990-luvulle saakka, jolloin uusi kehitysparadigma alkoi korostaa demokratisoitumista, talouden liberalisoimista ja yksityissektoria.
Yhdysvaltain turvallisuuspolitiikan ja kehitysyhteistyön risteymiä
Donald Trumpin toimeenpanomääräyksessä julistetaan, että USAID ei ole ajanut tarpeeksi voimakkaasti Yhdysvaltojen omia intressejä tai sen toiminta on jopa ollut Yhdysvaltojen arvojen vastaista. Siinä myös esitetään, että aputoiminta estää maailmanrauhan.
Moni globaalin etelän johtaja on päinvastoin syyttänyt Yhdysvaltoja siitä, että se ulottaa omat ideologiset intressinsä liikaakin kehitysyhteistyöhön. Esimerkiksi Bolivian alkuperäiskansapresidentti Evo Morales syytti USAIDia tuesta vallankaappausyrityksille, ja karkotti viraston maasta vuonna 2013.
USAIDia on syytetty laajasti kylmän sodan aikaisista väärinkäytöksistä ja ylilyönneistä, jolloin Yhdysvaltain taistelu kommunismia vastaan näkyi laajoissa avustusohjelmissa eri maiden maltillisille vasemmistohallituksille, mutta sitäkin enemmän julmissa sotilasvallankaappauksissa ja oikeistodiktatuurien järjestelmällisessä pystyttämisessä.
Yhdysvaltain kehitysyhteistyön epäonnistumiset liittyvät etenkin niihin historian hetkiin, joissa turvallisuuspolitiikka, militarismi ja ideologinen oikeaoppisuus ovat ajaneet muiden arvojen ylitse.
Vuosien 1962–74 aikana USAIDin alaisuudessa toimi yleisen turvallisuuden toimisto (Office of Public Safety, OPS), joka koulutti ja varusti poliisivoimia ja puolisotilaallisia joukkoja kommunismin vastaiseen taisteluun yli 50 maassa. Näihin maihin kuuluivat esimerkiksi Nicaragua, Chile ja Vietnam. CIA:n johtaman toimiston tehtävä oli ideologinen, ja se rakensi laajan salaisen tiedusteluverkoston. Kehitysyhteistyöhankkeissa toimi CIA:n agentteja. Kongressi lakkautti toimiston vuonna 1974, kun selvisi, että se oli toimittanut kidutusvälineitä etenkin Keski-Amerikkaan.
Tyytymättömyys USAIDin rooliin Vietnamin sodassa ja Latinalaisen Amerikan sotilasdiktatuurien tukemisessa johti avun täyskäännökseen, jonka jälkeen Yhdysvallat alkoi korostaa köyhyyden vähentämistä, kansalaisyhteiskunnan asemaa ja ruohonjuuritason työtä ihmisten aseman parantamiseksi.
Yhdysvaltain omat turvallisuuspoliittiset intressit nousivat uudestaan keskiöön George W. Bushin presidenttikaudella, jolloin hän paisutti USAIDin budjettia ja henkilöstömäärää huomattavasti 9/11 jälkimainingeissa. Yhdysvallat tarvitsi valtavan määrän globaalin etelän liittolaisia terrorismin vastaiseen taisteluunsa, eikä sen tuoksinassa kyselty demokratian perään. Afganistanin sotaan liittyvät avustusohjelmat voidaan nähdä USAIDin viimeisimpinä suurina epäonnistumisina.
Yhdysvaltain kehitysyhteistyön epäonnistumiset liittyvät etenkin niihin historian hetkiin, joissa turvallisuuspolitiikka, militarismi ja ideologinen oikeaoppisuus ovat ajaneet muiden arvojen ylitse. Imperialistinen voima ja globaalin etelän maiden itsemääräämisoikeuden rikkominen on liian usein kiedottu auttamisen kaapuun.
Kiistat demokratiasta ja kansalaisyhteiskunnasta
Yhdysvaltain kehitysyhteistyön alasajo on odottamaton teko nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa, jossa käydään kiihtyvää geopoliittista kamppailua Yhdysvaltojen ja Kiinan sekä Euroopan ja Venäjän välillä. Se, että Yhdysvallat haluaa vapaaehtoisesti luopua pehmeästä vaikutusvallastaan globaalissa etelässä, on radikaali muutos aikaisempaan.
Ympäri globaalia etelää on jo pitkään ajettu moninapaista maailmanjärjestystä ja kritisoitu Yhdysvaltain erityisasemaa talouden mahtina ja maailmanpoliisina. Moni autoritäärinen johtaja on unelmoinut siitä, ettei Yhdysvallat rahoittaisi poliittisia vastavoimia, mutta tuskin uskoi, että sellainen päivä koittaisi.
Etenkin 1990-luvulla USAIDin päähuomio oli demokratiareformeissa. Vuosikymmenen puolivälissä Venäjä oli USAIDin kolmanneksi suurin avunsaajamaa ja viidenneksi suurin oli Ukraina. Se oli myös merkittävä Itä-Euroopan demokratiakehityksen tukija.
Ennen Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa yhdysvaltalaiset poliitikot panostivat Venäjän lähialueille suuntautuvaan pehmeään vaikuttamiseen. Trumpin ensimmäisen kauden hallinto sen sijaan ehdotti tuntuvia leikkauksia USAIDin toimintoihin Ukrainassa, Moldovassa ja Georgiassa, mutta kongressi esti ne toistuvasti.
Yhdysvaltain kehitysyhteistyön alasajo on odottamaton teko nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa, jossa käydään kiihtyvää geopoliittista kamppailua Yhdysvaltojen ja Kiinan sekä Euroopan ja Venäjän välillä.
Viime vuosiin saakka etniset vähemmistöryhmät, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, ihmisoikeuspuolustajat, kansalaisjärjestöt ja poliittinen oppositio eri puolilla maailmaa ovat saaneet USAIDilta tärkeää tukea tilanteissa, joissa vähemmistöjen oikeudet ja demokratia ovat olleet uhattuina.
Kansalaisjärjestöt ovat toteuttaneet suuren osan USAIDin operaatioista. Osa tutkijoista on aiheellisesti kritisoinut virastoa uusliberaaleista valtion kutistamispyrkimyksistä, kun se on esimerkiksi siirtänyt terveysalan palveluntuotantoa kansalaisjärjestöille.
Samaan aikaan kansalaisjärjestöt ovat tärkeä osa demokratiaa, ja osana kiihtyvää autokratisaatiota vapaiden yhdistysten ja järjestöjen toimintaa on suitsittu kovin ottein eri puolilla maailmaa jo pitkään. Yhdysvaltain kehitysyhteistyön alasajo vie rahoituksen lukemattomilta järjestöiltä ja aktivisteilta.
Globaalin etelän järjestöillä, toimittajilla ja puolueilla ei ole moniakaan rahoittajia, jos Yhdysvaltain tuki katoaa, eikä Eurooppa nouse tilalle, sillä Kiina, Venäjä, Saudi-Arabia, Turkki ja muut nousevat avunantajamaat eivät tue monipuoluejärjestelmiä ja vapaata kansalaisyhteiskuntaa.
Kuka astuu Yhdysvaltain saappaisiin?
Yhdysvaltain ohella maailman köyhimpien maiden muihin suurimpiin rahoittajiin kuuluvat etenkin Maailmanpankin kehitysrahasto, Euroopan unioni, Saksa ja Ruotsi. Yhdysvaltain apu on kuitenkin liian suurta, jotta sitä voisi täysin korvata. Etelä-Sudanissa, Somaliassa ja Afganistanissa yli viidesosa bruttokansantulosta muodostuu ulkomaisesta avusta, Yhdysvaltain osuuden ollessa siitä noin 40 %.
Yhdysvaltain ja Euroopan jännitteiset suhteet ovat siirtämässä Euroopan maiden huomiota ja rahoitusta omaan turvallisuuspolitiikkaansa. Britannia on jo ilmoittanut leikkaavansa merkittävän osan kehitysyhteistyöstään ja siirtävänsä sen puolustukseen.
Länsimaisten avunantajien merkitys kehittyvissä maissa on jo pitkään ollut laskussa. Britannia on vähentänyt apuaan tuntuvasti vuodesta 2021 lähtien. Ruotsin hallitus puolitti kehittyviin maihin suuntautuvan apunsa vuonna 2023.
Yhdysvaltain ja Euroopan jännitteiset suhteet ovat siirtämässä Euroopan maiden huomiota ja rahoitusta omaan turvallisuuspolitiikkaansa.
Euroopan maiden rahoitus suuntautuu kasvavassa määrin Ukrainaan. Oikeistopopulistiset ja äärioikeistolaiset puolueet ovat vastustaneet kehitysyhteistyötä.
Globaalissa etelässä länsimaisia avunantajia puolestaan on syytetty kolonialismista ja kaksinaismoralismista. Esimerkiksi COVID-19-pandemia näytti heikentävän kansainvälistä solidaarisuutta, kun länsimaat rohmusivat rokotteita omille kansalaisilleen. Kiina ja Venäjä sen sijaan hyödynsivät tilannetta panostamalla rokotediplomatiaan.
Syksyllä 2024 pidetyssä yhdeksännessä Kiina-Afrikka-foorumissa Kiina lupasi merkittävää tukea Afrikan maille. Kiina korostaa Afrikan maiden modernisaatiota ja teollistamista, ja apu keskittyy investointeihin ja poliittisten johtajien koulutukseen.
Saudi-Arabiasta ja Arabiemiraateista on tullut merkittäviä kehitysyhteistyön rahoittajia. Saudi-Arabia ohjaa jo 0,98 prosenttia ja Arabiemiraatit 0,41 prosenttia bruttokansantulosta kehitysyhteistyöhön. Myös Turkki, Etelä-Afrikka, Indonesia ja Brasilia ovat nousseet kehitysavunantajiksi.
Globaalin etelän mailla on nyt mahdollisuus lisätä keskinäisiä kumppanuuksiaan. Kiinan merkitys globaalin etelän maiden kauppakumppanina ja poliittisena esikuvana vahvistunee. Yhdysvaltain erityisasema heikkenee sitä mukaa, kun maa eristäytyy kansainvälisestä yhteistyöstä.
Dosentti Eija Ranta on akatemiatutkija ja globaalin kehitystutkimuksen vanhempi yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.
Artikkelin kuvituskuva: Gerd Altmann / Pixabay
