Suomen Akatemian rahoittama, sukupuolentutkimuksesta ponnistava hankkeemme Affektiivinen aktivismi: queer- ja transmaailmojen luomisen paikat tarkastelee tapoja, joilla queer- ja transaktivistit pyrkivät ottamaan ja luomaan itselleen tilaa yhteiskunnassa, niin sen vakiintuneissa instituutioissa kuin inspiroivissa ja luovissa marginaaleissakin. Lähtökohtanamme on, että tällaisella aktivismilla on keskeinen rooli aina silloin, kun seksuaalisuuden ja sukupuolen merkityksiä määritellään yhteiskunnassa uudelleen.

Meitä kiinnostavat erityisesti affekteina tunnettujen vaikutusten, intensiteettien, tuntemusten ja motivoivien voimien rooli ja merkitys queer– ja transaktivismissa, jossa hetero- ja cis-normista poikkeavat ihmiset haastavat vallitsevia oletuksia ja käytäntöjä ja esittävät omia visioitaan. Hankkeessa kysymme, miten queer- ja transaktivismi ja siihen liittyvät affektit vaikuttavat aktivisteihin itseensä, aktivismin kohdeyleisöön ja laajempaan yhteiskuntaan.

Affekti tarkoittaa erilaisia kohtaamisissa syntyviä, aistimusten ja tunteiden välimaastoon sijoittuvia tuntemuksia ja intensiteettejä.

Lähestymme tutkimusaiheitamme affektiivisen aktivismin käsitteen kautta. Affekteilla viittaamme erilaisissa kohtaamisissa syntyviin, aistimusten ja tunteiden välimaastoon sijoittuviin tuntemuksiin ja intensiteetteihin. Affekti ei ole vielä tiedostettu tai selkeästi nimettävissä oleva tunne, mutta se vaikuttaa ihmisiin, herättää reaktioita ja sysää kohti ajatuksia ja tunteita. Tutkimme sitä, millä tavoin affekteilla on merkitystä julkiseen poliittisen keskustelun muokkaamisen lisäksi myös aktivistien omassa toiminnassa.

Affektit ovat eri tavoin läsnä aktivismissa ja säätelevät intensiteettiä, jolla aktivismiin kytkeytyviä tunteita koetaan. Tunteiden voimistuminen saa ihmiset sitoutumaan poliittiseen toimintaan. Vastaavasti tunteiden heikentyminen saa ihmiset ottamaan etäisyyttä toiminnasta. Affektiivisuuden huomioivassa lähestymistavassa kiinnostus kohdistuu tunteiden dynamiikkaan ja seurauksiin aktivismissa.

Affektit säätelevät intensiteettiä, jolla aktivismiin kytkeytyviä tunteita koetaan.

Affektien myötä aktivismiin liittyy odotuksia ja toivoa, jotka liikuttavat ja yhdistävät ihmisiä, joskus myös ideologisista eroista huolimatta. Lisääntynyt intensiteetti ja affektiivisten tilojen jakaminen julkisessa tilassa tai eri medioiden välittämänä voi laajentaa aktivismia yhteisön keskuudessa. Kiinnittämällä huomiota aktivismin affektiivisuuteen tutkimme, kuinka queer- ja transaktivismin muodot ja strategiat tempaisevat aktivistit ja yleisöt –ja mahdollisesti jopa instituutiot – mukaansa poliittisiin tavoitteisiin pyrkiessään.

Hankeemme koostuu neljästä osaprojektista, joista jokaisella on oma vastuullinen tutkijansa.

Kristillisen sateenkaariaktivismin jännitteet

Queer-aktivismilla, jossa aktivistit tavoittelevat affektiivisilla teoilla ja strategioilla yhteiskunnan ulossulkevien instituutioiden muuttamista omilla tulevaisuudenvisioillaan, on Suomessakin jo pitkä historia. Tutkijatohtori Varpu Alasuutari tarkastelee osaprojektissaan Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon kohdistunutta queer-aktivismia 1960–2000-luvuilla, aktivisteja tunteineen, toiveineen ja tavoitteineen, sekä kirkkoinstituution ja homoseksuaalisuuden välisiä affektiivisia jännitteitä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Nämä jännitteet paitsi motivoivat aktivisteja toimimaan yhdenvertaisen kohtelun puolesta, myös kuormittivat heitä, kun asenteissa ja kirkon kannoissa ei näyttänyt tapahtuvan merkittävää muutosta.

Kirkon piirissä on nähtävissä vähittäistä asennemuutosta.

Kirkon piirissä on nyt nähtävissä vähittäistä asennemuutosta. Voidaankin ajatella, että varhaisen sukupolven kristilliset sateenkaariaktivistit kylvivät toiminnallaan siemenen, joka on itänyt kirkossa hitaasti. Vaikka muutoksentekijöitä tarvitaan kirkossa edelleen, ei tämä muutos ole historiatonta. Osahankkeessa tarkastellaan tätä historiaa kysyen, mikä teki kristillisen sateenkaariaktivismin mahdolliseksi aikana, jolloin homoseksuaalisuuden kriminalisoinnin ja patologisoinnin varjot värittivät yhteiskunnallisia asenteita, ja millaisin kapasiteetein ja strategioin aktivistit pyrkivät kohti muutosta tässä affektiivisesti hyvin jännitteisessä tilanteessa.

Sateenkaaren värejä museoihin

Tutkija Tuula Juvonen lähestyy puolestaan uudempaa queer-aktivismia museokontekstissa. Museoaktivistit ymmärtävät museot poliittisen kamppailun paikkoina, joissa menneisyyden esittämisen tavoilla luodaan samalla myös mahdollisia tulevaisuuksia. Queer-aktivismi on siksi alkanut 2000-luvun aikana haastaa museoiden vallankäyttöä siinä totutussa tavassa, jolla ne esittävät menneisyyden ihmiset yksinomaan heteroseksuaalisina ja cissukupuolisina.

Aktivistit pyrkivät yhtäältä haastamaan museoiden toimintaan sisäänrakennettuja valtasuhteita ja seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviä normatiivisia oletuksia. Toisaalta he haluavat avartaa ja monimutkaistaa muistiorganisaatioiden esittämää kuvaa historiasta.

Aktivistit pyrkivät haastamaan museoiden toimintaan sisäänrakennettuja valtasuhteita ja seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviä normatiivisia oletuksia.

Museoaktivismiin keskittyvässä osaprojektissa seurataan erityisesti Sateenkaarihistorian ystävät ry:n aktivistien toimintaa museokentällä. Politisoimalla museoiden totuttuja toimintatapoja ja osoittamalla vallitsevien käytäntöjen heteronormatiivisuuksia he pyrkivät kehittämään museoiden toimintaa. Osahankkeessa tarkastellaan muun muassa poikamiesten kotimuseoiden kertomia tarinoita tai sateenkaarikierroksen laatimisen vaatimaa affektiivista työtä kansallismuseon alaisessa erikoismuseossa, ja tämän aktivismin herättämiä affekteja vastaanottajissa.

Taiteen muutospotentiaali

Tutkija Lotta Kähkönen tutkii taiteen ja aktivismin yhdistymistä ja niin kutsuttua artivismia. Artivismissa taiteen ja aktivismin rajat ovat häilyviä tai kyseessä on toiminta, joka liikkuu näiden kahden välillä. Transihmisillä ja -yhteisöillä on suhteellisen pitkä perinne jakaa näkökulmia ja ilmaista poliittista vastarintaa yhdistämällä taidetta, luovia käytäntöjä ja aktivismia, sillä heidät on toistuvasti marginalisoitu tavanomaisesta poliittisesta toiminnasta.

Taiteellinen aktivismi koetaan usein myös helpommin lähestyttävänä kuin muut aktivismin muodot. Tämä liittyy taiteen ilmaisutapoihin: esimerkiksi tarinat ja symbolit resonoivat niiden tapojen kanssa, joilla ihmiset käsittelevät ja pyrkivät ymmärtämään informaatiota. Taiteen tavat synnyttää affekteja ja liikuttaa yleisöä erilaisin keinoin ovat kehollista toimintaa, joka vaatii osallistumista ja kykyä kuvitella vaihtoehtoja nykyjärjestelmän status quolle. Taiteen muutospotentiaali sisältyy sekä sen kykyyn luoda uusia maailmoja että tuoda ihmisiä yhteen ja muodostaa hetkellisiä yhteisöjä.

Taiteen muutospotentiaali sisältyy sekä sen kykyyn luoda uusia maailmoja että tuoda ihmisiä yhteen ja muodostaa hetkellisiä yhteisöjä.

Taiteeseen keskittyvässä osaprojektissa tutkitaan transyhteisön omaa kulttuurista tuotantoa ja taiteellisen aktivismin tapoja. Niin kutsuttu transkulttuurinen tuotanto ymmärretään laajasti toimintana, johon liittyy yksittäisten tekijöiden ohella yhteisöjä ja yleisöjä. Siinä on kyse kokeilevasta ja jatkuvasti muotoutuvasta toiminnasta, joka tutkii ja kuvittelee sukupuolittumisen ja kehollisuuden mahdollisuuksia. Osaprojektissa seurataan erilaisia taiteellisen aktivismin ilmaisuja ja haastatellaan taiteilijoita ja kulttuurituottajia.

Radikaali haavoittuvuus osana aktivismia

Väitöskirjatutkija Luca Tainio keskittyy osaprojektissaan transaktivismin eri muotoja inspiroiviin ja ohjaaviin affekteihin. Radikaalin haavoittuvuuden (radical vulnerability) käsitteen avulla osaprojekti lähestyy transaktivismia sekä yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävänä poliittisena ja radikaalina toimintana että yhteisöjä luovina ja kannattelevina tekoina. Radikaali haavoittuvuus liittyy tässä affektiiviseen haavoittuvuuteen, eli siihen miten omaan itseen vahvasti kytkeytyvä aktivismi vaikuttaa emotionaalisesti niihin, jotka sitä tekevät.

Samalla radikaali haavoittuvuus liittyy fyysiseen haavoittuvuuteen erityisesti julkisessa tilassa tapahtuvissa mielenosoituksissa tai performansseissa. Projektissa myös pohditaan radikaalin haavoittuvuuden käytäntöjä.

Osaprojektissa keskitytään nykypäivän transaktivismiin sen eri muodoissa, mutta haastatteluaineiston kautta myös menneisyyden kaiut tulevat kuulluiksi. Miten aktivismin historia ja aktivistien omat henkilökohtaiset kokemukset menneisyydessä ovat muokanneet sitä affektiivista maisemaa, jossa tämän hetken aktivismia tehdään ja tulevaisuuden mahdollisuuksia kuvitellaan?

Uutta luova aktivismi

Tutkimuksemme syventää ymmärrystä queer- ja transihmisten toimijuudesta ja haavoittuvuudesta aikana, jota osaltaan määrittää ihmisoikeuksien laajempi tunnustaminen ja toisaalta konservatiivinen takaisku niin kutsuttua ”sukupuoli-ideologiaa” vastaan. Kerätessään ja arkistoidessaan aineistoa historian ja nykypäivän queer- ja transaktivismista projektimme myös tukee sateenkaarevan kulttuurisen muistin säilyttämistä ja vahvistamista Suomessa.

Kristillisen sateenkaariaktivismin historian tutkimus tarjoaa uuden näkökulman kirkon ja sateenkaariväestön välisiin debatteihin ja jännitteisiin tarkastelemalla näitä jännitteitä ja niiden muuttamiseksi tehtyä työtä aiempaa pidemmällä aikajänteellä ja aktivistien henkilökohtaiset toiveet ja tavoitteet huomioiden. Queer-aktivismi museokonteksissa puolestaan lieventää nykyistä heteronormatiivista ja transihmiset ulossulkevaa vinoumaa ja tuo esiin keinoja sisällyttää queer- ja transihmisten muistot ja historia osaksi muistiorganisaatioiden toimintaa. Tämä museoiden queeriyttäminen tekee museoista saavutettavampia kaikille ja vahvistaa siten sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Taiteen tarkastelu aktivismina queer- ja transyhteisössä tarjoaa näkökulmia taiteen poliittisuuteen. Taiteellinen aktivismi tai artivismi ei pyri vain muuttamaan queer- ja transyhteisöjen marginalisoiduimpien ihmisten elämisen olosuhteita, vaan luo myös poliittisia tulevaisuudenvisioita. Projektimme analysoi tätä taiteen potentiaalia kuvitella onnistunutta poliittista toimintaa, joka ylittää nykyhetkeen sidotut odotukset ja yhteiskunnalliset olosuhteet.

Museoiden queeriyttäminen tekee museoista saavutettavampia kaikille ja vahvistaa siten sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Transaktivismi ei kuitenkaan ole vain poliittista toimintaa, vaan linkittyy sitä tekevien omiin kokemuksiin, tunteisiin ja taisteluihin omasta ja muiden elintilasta ja oikeuksista. Keskittymällä aktivismia ohjaaviin affekteihin tuomme esille niitä mahdollisuuksia, joita esimerkiksi radikaali haavoittuvuus käytännössä voi transyhteisöille ja muille sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta toimiville yhteisöille tarjota.

Yhteiskunnallisen muutoksen aikaan saaminen on pitkä ja hidas prosessi, joten siihen sitoutuneiden hyvinvointi on aktivismin kestävyyden kannalta merkityksellistä, mutta käytännössä siitä huolehtiminen jää usein poliittisten päämäärien jalkoihin. Hankkeen kuluessa pyrimme tarjoamaan tutkimukseemme osallistuville yhteisöille käsitteellisiä ja käytännöllisiä itsereflektion työkaluja, joita he voivat hyödyntää omassa toiminnassaan. Tampereen yliopistossa toteutetulla tutkimuksella on tärkeä rooli myös julkisuudessa käytävässä keskustelussa queer- ja transihmisten elämistä ja elinmahdollisuuksista.

Dosentti, YTT Tuula Juvonen on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtori (m.a.) Tampereen yliopistossa ja tutkimushankkeen (SA 341571, 2021–2025) vastuullinen johtaja.

FT Varpu Alasuutari toimii tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa sukupuolentutkimuksen oppiaineessa. Hän tutkii kristillisen sateenkaariaktivismin historiaa Suomessa 1960–2000-luvuilla.

FT Lotta Kähkönen on sukupuolentutkija Turun yliopistossa ja johtaa hanketta Trans*Creative: Health, Violence, and Transcultural Production. Kähkönen on tutkinut taiteen tapoja käsitellä sukupuolen moninaisuuteen liittyviä kokemuksia ja havaintoja.

YTM Luca Tainio on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee transruumiillisuuden ja haavoittuvuuden kysymyksiä aktivismin ja kulttuurin kontekstissa.

Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita. 

Juvonen, Tuula; Alasuutari, Varpu; Kähkönen, Lotta ja Tainio, Luca. 2022. ”Syrjäytettyjen tunteet aktivismissa” Politiikasta, 8.2.2022, https://politiikasta.fi/syrjaytettyjen-tunteet-aktivismissa/

Julkaisu Syrjäytettyjen tunteet aktivismissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Timo Eskola: Arvosodan aikakausi: Kirkko jälkikristillisen kulttuurin puristuksissa. Suomen teologinen instituutti, 2021. 251 s.

Helsingin yliopiston dosentti Timo Eskola on tehnyt laajan akateemisen uran sekä teologian että kirjallisuustieteen saralla. Hän on pitkäaikainen teologisen aikakausilehti Perustan päätoimittaja ja myös ahkera bloggaaja.

Eskola on toiminut lähes kolmekymmentä vuotta kotimaisten herätysliikkeiden yhteistyönä toimivan Suomen teologisen instituutin tutkijana ja opettajana. Hänen uusin teoksensa, Arvosodan aikakausi: Kirkko jälkikristillisen kulttuurin puristuksissa, päättää hänen uransa instituutin palveluksessa ja vetää yhteen hänen näkemyksiään ajankohtaisista yhteiskunnallisista ristiriidoista.

Arvosodan aikakausi on sisällöllisesti laaja kirja. Sen luvut ovat verrattain itsenäisiä ja paikoin hyvinkin polveilevia. Eskolan keskeinen viesti on kuitenkin postmodernismin kritiikki, johon myös tämä arvio valtaosin keskittyy. Kotimaisen kristilliskonservatiivisen ajattelun edustajana teosta on kuitenkin kiintoisaa tarkastella myös suhteessa ajankohtaisiin poliittisiin keskustelunaiheisiin.

Postmodernismista jälkikristillisyyteen

Arvosodan aikakaudessa Eskola pyrkii avaamaan ”sitä aatteellista taustaa, joka selittää aikamme muutoksia”. Ensi sijassa nämä muutokset näkyvät seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyvien asenteiden muuttumisena sekä tästä seuranneina institutionaalisina muutoksina, kuten tasa-arvoisena avioliittolakina. Kokonaisuudessaan nämä muutokset merkitsevät Eskolan mukaan sitä, että olemme Suomessa siirtymässä jälkikristilliseen aikaan.

Dekonstruktion keskeinen argumentti on, etteivät sanat voi yhdistyä suoraan kielen ulkopuolisiin asioihin vaan saavat merkityksensä vain muiden sanojen kautta.

Jälkikristillisen ajan oireita käsitellessään teos on hyvinkin kiinni ajankohtaisissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa. Siirtymä on kuitenkin Eskolan mukaan seurausta huomattavasti pidemmästä historiallisesta kehityskaaresta. Tämän kehityksen alkupisteen hän jäljittää 1960-luvun ranskalaiseen postmoderniin filosofiaan. Michel Foucaultin ja Ernesto Laclaun kaltaiset yhteiskuntakriittiset akateemiset hahmot sekä feministiajattelijat kuten Judith Butler ja Julia Kristeva saavat kirjassa osakseen huomiota postmodernismin kehittäjinä. Erityisesti Eskola ottaa tähtäimeensä ranskalaisfilosofi Jacques Derridan ja hänen kehittämänsä dekonstruktion käsitteen.

Dekonstruktion keskeinen argumentti on, etteivät sanat voi yhdistyä suoraan kielen ulkopuolisiin asioihin vaan saavat merkityksensä vain muiden sanojen kautta. Kieli muodostuu kaksinapaisista suhteista, esimerkiksi valo–pimeys. Näihin suhteisiin liittyy myös aina hierarkioita ja arvoasetelmia, joiden paljastamiseen dekonstruktio tähtää. Koska sanat saavat merkityksensä vain näiden suhteiden kautta, ei niitä voida koskaan lopullisesti dekonstruoida eli purkaa. Sen sijaan Derrida tähtäsi niiden jatkuvaan paljastamiseen ja analyysiin.

Eskolan mukaan dekonstruktiosta seuraa kielen ja todellisuuden välisen yhteyden katkeaminen.

Eskola näkee, että Derridan kehittämä kielen dekonstruktio on johtanut täydelliseen moraaliseen relativismiin postmodernissa yhteiskunnassa. Hänen mukaansa dekonstruktiosta seuraa kielen ja todellisuuden välisen yhteyden katkeaminen. Ilman tätä yhteyttä mikään lausuma ei ole itsessään enemmän tai vähemmän todenmukainen, eikä mikään argumentti moraalisesti parempi kuin toinen.

Sen sijaan yleisesti hyväksytyn todellisuuden määrittää raaka vallankäyttö. Tämän vastakohdaksi Eskola asettaa Raamatusta nousevat pysyvät, inhimillisestä päättelystä riippumattomat arvot. Argumentti on selkeästi saman suuntainen kuin aiemmin Politiikasta-verkkolehdessä arvioidussa tohtori Juha Ahvion kirjassa esiin noussut kristillisen luomisjärjestyksen käsite.

Postmodernismi poliittisena uskontona

Arvosodan aikakauden kuvaus postmodernismista on moniulotteinen, ristiriitaisuuteen asti. Ensinnäkin postmodernismi esitetään nimenomaisesti vasemmistolaisuuteen linkittyvänä poliittisena aatteena, ei filosofisena suuntauksena. Tämä aate on teoksen mukaan lähes täysin negatiivinen ja keskittyy vastustamaan asioita, kuten muun muassa ”rikkaita valkoisia miehiä”, ”savupiipputeollisuutta”, kristinuskoa ja heteroseksuaalista avioliittoa.

Toisaalla kirjassa postmodernismi esiintyy luonteeltaan filosofisena aatteena. Se vie pohjan ihmisten mahdollisuuksilta luoda oma identiteetti tai esittää minkäänlaisia järkeenkäypiä arvoasetelmia jättäen heidät henkisesti tuuliajolle. Loppupäätelmänään Eskola kuitenkin esittää, ettei postmodernismi olekaan vienyt pohjaa mahdollisuudelta ymmärtää todellisuutta ja esittää moraaliargumentteja. Sen sijaan se on liikkeenä luopunut omasta relativismistaan ja luonut oman moraalikoodinsa, joka on yhtä uskonnollinen kuin kristinusko mutta sille vastakkainen.

Loppupäätelmänään Eskola kuitenkin esittää, ettei postmodernismi olekaan vienyt pohjaa mahdollisuudelta ymmärtää todellisuutta ja esittää moraaliargumentteja.

Erilaisten tulkintojen esittäminen filosofisista käsitteistä ja teorioista on luonnollisesti sallittua ja jopa suotavaa. Poikkeukselliset tulkinnat ja argumentit kuitenkin tarvitsisivat erityisiä perusteita. Eräs Arvosodan aikakauden keskeisimpiä ongelmia on, ettei tulkintoja postmodernismin ja dekonstruktion kaltaisista käsitteistä juurikaan perustella. Useinkaan Eskola ei mainitse, että hänen esittämänsä näkemykset eivät edusta valtavirtaa. Päinvastoin hän antaa ymmärtää, että ne ovat niin ilmiselviä, etteivät vaadi erityistä perustelua tai avaamista.

Poikkeukselliset tulkinnat ja argumentit tarvitsisivat erityisiä perusteita.

Varsinkin käsitellessään kristillisen maailmankatsomuksen, postmodernin ajattelun ja konstruktivismin eroja Eskola vie tieto-opilliset oletuksensa äärimmäisyyksiin. Useammin kuin kerran esitetään vaihtoehtoina vain, että sukupuoli on joko binäärinen, biologiaan perustuva fyysinen ominaisuus, mikä on itsessään kyseenalainen väittämä, tai ”pelkkä” diskurssi. Ylivoimainen valtaosa konstruktivismin kannattajista ei kuitenkaan kiistä fyysisen todellisuuden olemassaoloa, vaan kiinnittää ennemminkin huomiota siihen, että tapamme tulkita havaintojamme tuosta todellisuudesta omaksutaan sosiaalisessa kanssakäymisessä. Tämänkaltaisia näkökulmia Arvosodan aikakausi ei huomioi lainkaan.

Some, kirkko ja seksuaalisuus

Tämän päivän yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa Eskola kohdistaa kritiikkinsä erityisesti sosiaaliseen mediaan. Se toimii hänen mukaansa toisaalta suunnitelmallisen propagandan, toisaalta masinoitujen, konservatiivisia mielipiteitä esittäneiden ihmisten mustamaalaamiseen tähtäävien kampanjoiden näyttämönä. Kirja ennakoikin tänä syksynä julkisuuteen noussutta keskustelua väitetystä woke-ideologiasta, jonka Eskola tosin määrittelee miksi tahansa laissa ja ihmisoikeussopimuksissa määritellyn tason ylittäväksi pyrkimykseksi sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen.

Kirkon kehitykseen ja asemaan yhteiskunnassa Eskola suhtautuu hyvin synkästi ja ennakoi evankelisluterilaisen kirkon hajoamista.

Kirkon kehitykseen ja asemaan yhteiskunnassa Eskola suhtautuu hyvin synkästi ja ennakoi evankelisluterilaisen kirkon hajoamista. Postmodernismi on omaksuttu kirkon piiriin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemaa koskevan keskustelun kautta. Tämä puolestaan on sille kohtalokasta, koska kirkko edustaa sellaista suurta kertomusta, jota postmodernismi ei voi sietää ja jonka se pyrkii tuhoamaan tavalla tai toisella. Sisäisesti kirkko ei ole tähän haasteeseen valmis ja ulkoisesti se tulee Eskolan arvion mukaan kohtaamaan tulevaisuudessa valtiollista sensuuria ja toiminnan rajoittamista lainsäädännöllä.

Seksuaali-, yhteiskunta- ja kirkkopoliittiset kysymykset nivoutuvat kirjassa vahvasti toisiinsa. Teos toistaa ajatusta, jonka mukaan feminismi ja sukupuoli- sekä seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajaminen ovat ensi sijassa valkoihoisia heteromiehiä vastaan suuntautuvia ideologioita, jotka toimivat keihäänkärkenä ja avaavat tien postmodernismin vaikutuksille yhteiskunnan eri osa-alueilla.

Kuorolle saarnaamista

Vaikka Eskola osoittaakin teoksessa laajan lukeneisuutensa, kirjan argumentointi on heikkoa. Hän esimerkiksi toteaa, että intersektionaalinen feminismi on Euroopan maissa tarpeetonta. Intersektionaalisuuteen olennaisesti kuuluvaa pyrkimystä yhteiskunnallisen tasa-arvon edistämiseen ei tarvita, koska syrjintä ja ihmisoikeusloukkaukset on jo kielletty laissa. Argumentti osoittaa lähes naiivia suhtautumista sekä lain kattavuuteen että sen toteutumiseen käytännössä.

Teos sisältää lähdemerkintöjä vain satunnaisesti. Lukijan on siis otettava tietyt toteamukset annettuina. Tämä on ongelma esimerkiksi intersektionaalisen feminismin analyysissa. Eskolan mukaan intersektionaalisuus merkitsee käytännössä kisaa siitä, kuka uhriutuu eniten. Intersektionaalista feminismin kritiikissään hän ottaa tämän keskeiseksi maalitaulukseen. Lähteeksi tälle perustavanlaatuiselle lähtökohdalle hän antaa kuitenkin vain nimettömät ”monet kriitikot”.

Arvosodan aikakausi jättää mielikuvan, ettei se ole tarkoitettu asiaa pohtivien tai erimielisten vakuuttamiseen, vaan kirjoittajan kanssa lähtökohtaisesti yhtä mieltä olevien hengen nostatukseksi.

Arvosodan aikakausi jättää mielikuvan, ettei se ole tarkoitettu asiaa pohtivien tai erimielisten vakuuttamiseen, vaan kirjoittajan kanssa lähtökohtaisesti yhtä mieltä olevien hengen nostatukseksi. Perusteellisen päättelyn sijaan teos polemisoi ja antaa usein sanavalinnoillaan ymmärtää argumenttiensa olevan ilmiselvästi oikeita. Tätä lähtökohtaa voi toki pitää loogisena, mikäli hyväksyy lähtökohdakseen ajatuksen yksiselitteisestä, Raamatussa esiin tuodusta luomisjärjestyksestä.

On kuitenkin mielenkiintoista, ettei teos vaikuta ensinkään kiinnostuneelta tämän ajattelutavan levittämisestä ja eri mieltä olevien vakuuttamisesta sen todellisuudesta. Sen sijaan otsikon arvosota näyttäytyy jonkinlaisena puolustustaisteluna, jossa väistämättä vähemmistöön jäävien kristittyjen konservatiivien olisi asetuttava siilipuolustukseen.

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupallisten sotilas- ja turvallisuusyritysten vaikutuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Julkaisu Arvio: Kirkko, some ja Derrida ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjän ortodoksinen kirkko julkaisi 20 vuotta sitten, vuonna 2000, usean kymmenen sivun mittaisen sosiaalieettisen asiakirjan. Tuo asiakirja oli ainutlaatuinen ortodoksisuuden piirissä – vastaavaa dokumenttia, jossa ortodoksinen kirkko pyrkisi vastaamaan ympäröivän yhteiskunnan kysymyksiin, ei ollut olemassa.

Venäjän ortodoksinen kirkko kuitenkin pyrki tuomaan esiin näkemyksensä useisiin eri aihepiireihin aina kirkon ja valtion suhteesta tieteen asemaan ja seksuaalietiikan kysymyksiin. Tarkoituksena oli, että kirkko itse kertoisi miksi ja millä tavalla se erilaisista ihmisten yhteiselämän asioista opettaa. Kirkon ääni kuuluisi siis selvemmin oman dokumentin kautta.

Tarkoituksena oli, että kirkko itse kertoisi miksi ja millä tavalla se erilaisista ihmisten yhteiselämän asioista opettaa.

Dokumenttia ei voi enää 20 vuotta sen julkaisun jälkeen lukea vain teoreettisena Venäjän ortodoksisen kirkon sosiaalieettisenä ohjelmana. Ennemmin on tarkasteltava, millä tavalla dokumentti on muovannut Venäjän ortodoksisen kirkon toimintaa ja miten dokumentti näyttää olleen käytössä.

Keskustelusta ohjelmaan

Venäjän ortodoksisen kirkon sosiaalieettinen dokumentti todella herätti keskustelua heti julkaisunsa jälkeen. Sitä kommentoitiin, analysoitiin ja arvioitiin erityisesti ulkomailla. Kiitosta dokumentti sai tarttumisesta modernin maailman kysymyksiin. Samalla sitä arvosteltiin lähestymistavasta, joka koettiin moraalin ja venäläisen kansallisaatteen vartijana.

Sosiaalieettinen asiakirja sai jatkoa vuonna 2008, kun Venäjän ortodoksinen kirkko julkaisi asiakirjan ihmisen arvosta ja ihmisoikeuksista. Tuolla asiakirjalla Venäjän ortodoksinen kirkko halusi haastaa näkemyksensä mukaan yksipuolisen länsimaisen ihmisoikeuskäsityksen, jossa yksilön arvo ja vapaus nostetaan korkeimmaksi hyväksi. Venäjän ortodoksinen kirkko halusi muistuttaa yhteisön arvoista ja kritisoi sekularisaatiota ja läntisen perinteen kirkkoja siitä, että ne ajaisivat yksilön vapautta ilman vastuuta. Tämä oli Venäjän ortodoksisen kirkon mukaan vastoin sen omaa näkemystä. Venäjän ortodoksisen kirkon edustama näkemys kristillisestä vapaudesta ikuisuudessa ja maallinen isänmaa olivat arvoja, joita tuli puolustaa yksilön arvon sijaan.

Venäjän ortodoksisen kirkon edustama näkemys kristillisestä vapaudesta ikuisuudessa ja maallinen isänmaa olivat arvoja, joita tuli puolustaa yksilön arvon sijaan.

Yksi laadittujen asiakirjojen pääarkkitehdeista oli metropoliitta Kirill, joka on vuodesta 2009 alkaen toiminut patriarkkana, Venäjän ortodoksisen kirkon johtajana. Sosiaalieettiseen doktriiniin ja ihmisoikeusdokumenttiin oli siis jo ennen Kirillin johtoon astumista kirjattu pitkälti hänen edustaman ortodoksisuuden näkemyksiä sosiaalieettisiin kysymyksiin. Asiakirjat olivat alussa tarkoitettu keskustelun puheenvuoroiksi, mutta jo 2000-luvulla ne alkoivat muotoutua ohjelmallisiksi.

Venäläisen ortodoksisuuden sisällä vaikuttavat näkemykset, jotka vastustivat liberalisaatiota, demokratisaatiota, sekularisaatiota ja ekumeniaa, alkoivat vallata tilaa asiakirjojen venäläisessä tulkinnassa. Vaikka patriarkka Kirill ei itse ollutkaan tulkinnoissaan tiukimman länsimaisuutta vastustava, muodostui asiakirjojen pohjalta vähitellen ohjelmallisuus, jossa Venäjän ortodoksisen kirkon kanta noudatettavasta moraalista ei ole osa keskustelua vaan totuus, johon yhteiskunnankin on pyrittävä.

Venäläisen ortodoksisuuden sisällä vaikuttavat näkemykset, jotka vastustivat liberalisaatiota, demokratisaatiota, sekularisaatiota ja ekumeniaa, alkoivat vallata tilaa asiakirjojen venäläisessä tulkinnassa.

Koska kirkko painottitulkinnassaan voimakkaasti isänmaallisuutta ja vastusti länsimaista yhteiskuntajärjestystä, oli sen mahdollista löytää Venäjän valtiovallan kanssa yhteinen sävel ja liittoutua jaettujen päämäärien hyväksi.

Perinteiset arvot ja venäläinen maailma

Yhteistyö valtiovallan kanssa tapahtui erityisesti 2010 luvun alussa perinteisten arvojen esillä pitämiseen ja venäläisen maailman (Russkij Mir) ajamisena. Kumpikaan näistä kahdesta osa-alueesta ei ole helposti ymmärrettävä, yksinkertainen kokonaisuus.

Venäjän ortodoksisessa kirkossa ei ole tarkasti määritelty, mitä perinteiset arvot oikeastaan ovat. Niiden sisältö viittaa kuitenkin siihen, että on olemassa tarkemmin määrittelemätön historian vaihe, josta nykyaikana poiketaan. Tästä syystä kirkon tuki Venäjän homoseksuaaleja rajoittaville laille 2010-luvun alussa perustui perinteisten arvojen tukemiselle. Perinteiset arvot ovatkin tulleet määritellyiksi ennemminkin sen kautta, mitä kirkko – usein yhdessä valtion kanssa – vastustaa nykypäivän yhteiskunnassa. Perinteiset arvot ovat puolustus ei-ortodoksisuutta ja länsimaista sekularismia vastaan. Siten perinteiset arvot ovat yhteydessä myös kansallisuusaatteeseen.

Perinteiset arvot ovatkin tulleet määritellyiksi ennemminkin sen kautta, mitä kirkko – usein yhdessä valtion kanssa – vastustaa nykypäivän yhteiskunnassa.

Venäläisellä maailmalla (Russkij Mir) tarkoitetaan kulttuuria, joka erottaa itsensä länsimaisesta kulttuurista ja näkee itsensä sitä paremmaksi. Venäläinen maailma on siten euraasialainen yhteisö, jota yhdistävät kielisukulaisuus, kulttuuri, uskonto ja perinteiset moraaliset arvot, jotka ovat linjassa kristillisten arvojen kanssa. Näitä arvoja Venäjän ortodoksisen kirkon mukaan ovat esimerkiksi hurskaus, patriotismi, lähimmäisen rakkaus sekä kansojen ja uskontojen välinen harmonia. Länsimaiden on Venäjällä nähty hylänneen nämä arvot tai korvanneen ne joillain muilla.

Alueellisesti venäläisellä maailmalla on tarkoitettu ainakin Venäjää, Ukrainaa, Valko-Venäjää ja Moldovaa. Kirkollinen tavoite tässä poliittisessa ohjelmassa lienee tukea sille suosiollista politiikkaa, joka on linjassa kirkon tavoitteiden kanssa. Valko-Venäjän ortodoksinen kirkko on patriarkka Kirillin alaisuudessa samoin kuin Ukrainan suurin ortodoksinen kirkko.

Kirkon sosiaalieettinen ohjelma oli saanut raaminsa, jossa keskeisenä osana oli länsimaisen yhteiskuntamallin vastustaminen ja oman kansainvälisen kirkollisen ja poliittisen piirin vahvistaminen yhdessä valtion kanssa.

Erityisesti Ukrainan ortodoksisuuden takia kirkko ei ole halunnut antaa liian tarkkoja määritelmiä myöskään venäläiselle maailmalle. 2010-luvun alussa vain yksi Ukrainassa toimivista ortodoksisista kirkoista oliortodoksisessa maailmassa yleisesti tunnustettu: se, joka kuului patriarkka Kirillin alaisuuteen. 1990-luvulla syntyneellä Kiovan patriarkaatilla ei tällaista asemaa ollut. Moskovassa Kirill oli hyvin tietoinen, että jyrkkä kannanotto Ukrainan tilanteeseen voisi sytyttää liekkeihin kysymyksen Ukrainan kirkon itsenäisyydestä ja aiheuttaa kirkko- ja ulkopoliittisen kriisin.

Perinteiset arvot siis yhtäältä johdattivat kannattamaan venäläistä maailmaa, joka puolestaan toimi perinteisten arvojen ylläpitämisen alustana. Kirkon sosiaalieettinen ohjelma oli saanut raaminsa, jossa keskeisenä osana oli länsimaisen yhteiskuntamallin vastustaminen ja oman kansainvälisen kirkollisen ja poliittisen piirin vahvistaminen yhdessä valtion kanssa. Näillä valinnoilla oli vaikutusta myös Venäjän sisällä, jossa erityisesti seksuaalietiikan kysymyksissä kirkon ajama yhteisön hyvä ohitti yksilön näkökulman.

Ukrainan sota

Kiovan Maidan aukion protestit vuoden 2013 lopussa, venäläisten tekemä Krimin miehitys 2014 vuoden helmikuussa ja näistä tapahtumista alkanut sota Itä-Ukrainassa osoittivat, kuinka Venäjän ortodoksisen kirkon yhteistyö Venäjän valtiovallan kanssa oli veitsen terällä taiteilua.

Yhtäältä Venäjän ortodoksinen kirkko on pysytellyt näennäisen neutraalina, antaen siten hiljaisen tukensa Venäjän valtiojohdon toimille. Toisaalta esimerkiksi Krimin alueen kirkot kuuluvat edelleen Moskovan patriarkaatin alaiseen Ukrainan ortodoksiseen kirkkoon eikä niitä ole siirretty suoraan Venäjän ortodoksisen kirkon alaisuuteen.

Venäjän ortodoksisen kirkon sosiaalieettisen ohjelman tukipilareista, perinteisistä arvoista ja isänmaallisuudesta,jälkimmäinen alkoi osoittautua osin ongelmalliseksi kun yhtenäiseksi nähdyn euraasialaisen kulttuuripiirin sisällä syntyi aseellinen yhteenotto. Kirkon ja valtion liitto näytti saavan kolauksen Ukrainan sodan syttymisen aikaan.

Ortodoksien Pyhä synodi 2016

Vuonna 2016 järjestettiin ortodoksisen maailman Pyhä Synodi Kreetalla. Synodi järjestettiin ensimmäinen sitten vuoden 787. Vaikka kyseessä oli alun perin kaikkien ortodoksisten kirkkojen yhteinen kirkolliskokous, aivan sen kynnyksellä Venäjän ortodoksinen kirkko ilmoitti jäävänsä kokouksesta pois. Venäjän kirkon vanavedessä Bulgarian, Antiokian ja Georgian kirkot vetäytyivät niin ikään synodista.

Syitä poisjäännille oli monia: Venäjän ortodoksinen kirkko itse mainitsee sisältöön ja kokouksen järjestäytymiseen liittyvät seikat. Ulkopuolelta on arvioitu, että suurimmat syyt ovat liittyneet valtakysymykseen erityisesti Ekumeeniseen patriarkaattiin nähden. Venäjän ortodoksinen kirkko on suurin ortodoksinen kirkko, mutta Ekumeeninen patriarkaatti nauttii historiallisista syistä auktoriteettiasemasta.

Sisällöllisesti Venäjän ortodoksinen kirkko on kritisoinut synodin tuloksista erityisesti sen mielestä liian avointa suhtautumista muihin kristillisiin kirkkoihin sekä tämän päivän sosiaalieettisiin kysymyksiin. Toisin sanoen synodin näkökulma oli Venäjän ortodoksisen kirkon mukaan teologisesti liian avoin, koska se ei puhunut ortodoksisesta kirkosta kiistattomasti ainoana oikeana teologian ja moraalin tulkitsijana.

Ortodoksinen kirkko Ukrainassa syntyy 2018–2019

Ukrainan ortodoksisuuden monimuotoinen ja herkkä tilanne johti lopulta muutoksiin vuodenvaihteessa 2019. Ekumeeninen patriarkaatti hyväksyi aiemmin ortodoksiperheen ulkopuolella toimineen Kiovan patriarkaatin pohjalta perustetun Ukrainan ortodoksisen kirkon tunnustetuksi itsenäiseksi ortodoksiseksi kirkoksi. Näin Ukrainassa toimii nykyään sekä Moskovan patriarkaatin alainen että itsenäinen ortodoksinen kirkko.

Lopulta jännitteet johtivat tilanteeseen, jossa Venäjän ortodoksinen kirkko katkaisi ehtoollisyhteyden Ekumeeniseen patriarkaattiin ja kaikkiin niihin ortodoksisiin kirkkoihin, jotka tunnustavat Ortodoksisen kirkon Ukrainassa.

Patriarkaatin sosiaalioppi vai ortodoksinen sosiaalioppi?

Modernin yhteiskunnan haasteet eivät ole olleet helppoja kirkoille eivätkä myöskään ortodokseille. Venäjän ortodoksinen kirkko oli kuitenkin ensimmäinen taho, joka pyrki virallisella dokumentilla ottamaan osaa tähän keskusteluun. Seuraavaa ortodoksista sosiaalieettistä asiakirjaa saatiin odottaa peräti 20 vuotta. Vuonna 2020 Ekumeenisen patriarkaatin alainen Kreikkalais-ortodoksinen arkkihiippakunta Amerikassa  julkaisi sosiaalieetos asiakirjan ”Maailman elämän edestä”.

Uusi asiakirja lähestyy nykymaailman kysymyksiä erilaisesta näkökulmasta kuin Venäjän ortodoksinen kirkko 20 vuotta vanhassa asiakirjassaan ja sen pohjalta muotoutuneessa sosiaalieettisessä ohjelmassaan. Yhdysvalloissa syntynyt asiakirja ei näe läntistä, demokraattista, yhteiskuntajärjestelmää ongelmallisena, eikä asiakirja anna yksiselitteisiä ohjeita oikeasta ja väärästä vaan pyrkii lähestymään ihmisiä ja ihmisyhteisön kysymyksiä myötätuntoisesti.

Uusi asiakirja lähestyy yhteiskunnallisia kysymyksiä myötätunnolla ja rakenteellisen väärinkäytön tuomitsemisella.

Uusi asiakirja jatkaa siis Pyhän Synodin mallilla, jossa ortodoksisuutta ei esitellä maailmalle muiden näkökulmien poissulkijana. Tämä ei ollut tarkoitus Venäjän ortodoksisen kirkon asiakirjallakaan 20 vuotta sitten.

Uusi asiakirja lähestyy yhteiskunnallisia kysymyksiä myötätunnolla ja rakenteellisen väärinkäytön tuomitsemisella. Pohjavireenä on kristillinen toivon näkökulma, jonka voi saada näkymään yhteiskunnassa yhteistyöllä eri tasoilla ilmenevää vääryyttä vastaan.

Venäjän ortodoksisen kirkon tie omasta asiakirjasta tähän päivään on ollut tarjota vaihtoehto, jonka tunnuspiirteinä ovat olleet kirkon antamat valmiit toimintamallit perinteisten arvojen ja patrioottisuuden piirissä sekä ylemmyys läntiseen yhteiskuntamalliin nähden. Kun Venäjän ortodoksisen kirkon omaksumaa näkökulmaa vertaa uuteen Yhdysvalloissa syntyneeseen näkökulmaan, vaikuttaa Venäjän ortodoksisen kirkon suhde nykymaailmaan sisäänpäin kääntyneeltä ja paikalleen jääneeltä.

Venäjän ortodoksisen kirkon rohkea avaus tuoda ortodoksisuus julkiseen keskusteluun nykymaailman kanssa on ollut tärkeä askel.

Miltä Yhdysvalloissa ortodoksisuuden piirissä julkaistu asiakirja ja sen tulkinnan sitten näyttävät kahden vuosikymmenen päästä, voi vain arvailla. Venäjän ortodoksisen kirkon rohkea avaus tuoda ortodoksisuus julkiseen keskusteluun nykymaailman kanssa on kuitenkin ollut tärkeä askel, jota ilman Kreetan vuoden 2016 synodi tai vuoden 2020 sosiaalieettinen asiakirja eivät olisi nähneet päivänvaloa sellaisina kuin ne nyt näemme.

Tällä hetkellä näyttää, että Venäjän ortodoksinen kirkko jatkaa tiellä, jota se on seurannut viimeiset kaksi vuosikymmentä: eurooppalainen yhteiskuntamalli, Ukrainan kirkollinen tilanne tai ortodoksisen kulttuurin arvostelija eivät saa siltä tukea tai kiitosta. Sosiaalieettinen ohjelma näyttää olevan edelleen voimissaan.

TT Heta Hurskainen työskentelee yliopistotutkijana Itä-Suomen yliopiston teologian osastolla. Hänen tutkimusalaansa kuuluu ortodoksiset kirkot ja niiden ekumeeniset ja yhteiskunnalliset suhteet.

Julkaisu Keskustelun avauksesta patrioottiseen ohjelmallisuuteen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen ortodoksinen kirkko on ollut myllerryksessä kuluneen vuoden aikana. Julkinen keskustelu ortodoksisen kirkon tilanteesta käynnistyi Long Play -lehdessä 23.5.2020 julkaistun artikkelin myötä. Artikkelin mukaan ortodoksisen kirkon piispojen keskinäiset välit ovat niin tulehtuneet, että piispainkokous on käytännössä ollut vuosia toimintakyvytön. Jutussa kritisoitiin huonoa ja autoritääristä hallintokulttuuria sekä nostettiin esille kirkon piirissä olleita taloudellisia väärinkäytöksiä ja oikeusjuttuja.

Long Playn julkaiseman artikkelin jälkeen muun muassa Yle, Savon Sanomat, Karjalainen ja Suomen kuvalehti ovat uutisoineet Suomen ortodoksisen kirkon tilanteesta. Kirkon piispojen mukaan väitetyt ongelmat ovat pelkkiä kuulopuheita, ja Helsingin ortodoksisen hiippakunnan kirkkoherrojen mukaan kyse on toimittajien kirkkoon kohdistamasta maalittamisesta.

Tässä Politiikasta-raadissa Suomen ortodoksisen kirkon tilanteesta keskustelevat apulaisprofessori TT Pekka Metso, akatemiatutkija FT Kati Parppei, tutkija TT Jyri Komulainen sekä professori KTT Tuomo Peltonen. Raadin on toimittanut Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen Talvikki Ahonen.

Mediassa esillä ollut ortodoksisen kirkon ongelmavyyhti on monitahoinen ja eri osapuolten näkemykset eroavat voimakkaasti toisistaan. Mistä näkemyksenne mukaan tilanteessa on kyse?

Peltonen: Ei ole helppoa saada selkoa siitä, mitä yhteisössä on tapahtunut. Ortodoksisen kirkon kompuroinnit talouden ja hallinnon järjestämisessä, oikeudellisissa kiistoissa ja piispojen välisissä yhteistyösuhteissa ovat eittämättä kasaantuneet vuosien varrella siihen pisteeseen, että on ollut perusteltua esittää kysymys yhteisön hallintokulttuurin ja johtamisjärjestelmän tilasta.

Kaikki median esille nostamat piirteet eivät ole poikkeuksellisia – missä tahansa organisaatiossa esimerkiksi ilmenee ajoittain ristiriitoja ja valtakamppailuja. Ehkäpä vakavin piirre kirkon toiminnassa ovat olleet lukuisat, riippumattomissa tuomioistuimissa laittomiksi tai lainvastaisiksi todetut ratkaisut ja toimet. Kirkon edustajien väheksyvää ja paikoin hyökkäävää asennetta maallista oikeutta kohtaan on vaikea ymmärtää.

Ortodoksinen kirkko katsoo toimineensa pääosin uskonnollisen autonomian rajoissa, kun taas suomalainen oikeusvaltio näkee sisäisen autonomian suppeammin ja soveltaa systemaattisesti maallista lakia. Kirkko on puolustanut tiukasti omaa laki- ja hallintakäsitystään, mitä puolestaan julkisen vallan ja suuren yleisön on ollut hankala tai mahdoton hyväksyä. Suoranaisia väärinkäytöksiä ei voi perustella ortodoksisella perinteellä.

Ehkäpä vakavin piirre kirkon toiminnassa ovat olleet lukuisat, riippumattomissa tuomioistuimissa laittomiksi tai lainvastaisiksi todetut ratkaisut ja toimet.

Parppei: Juurisyitä on varmasti monia ulkoisista paineista ja henkilökemioista alkaen, mutta seurakuntalaisille ja muulle yleisölle on näkynyt eräänlainen negatiivinen kierre: esimerkiksi johtamiseen liittyvien epäkohtien julkinen esiin nostaminen saa aikaan vastareaktioita, jotka puolestaan kiristävät tilannetta lisää. Avoimen ja yksituumaisen tiedottamisen sijaan eri osapuolet ovat antaneet tahoillaan lausuntoja, jotka ovat hämmentäneet ennemmin kuin selventäneet tilannetta.

Komulainen: Näin luterilaisena teologina mieleeni tulee kaksi tekijää, jotka ovat saattaneet tehdä normaalista henkilöiden välisestä kitkasta vaikeamman solmun. Ensinnäkin Suomen ortodoksinen kirkko on varsin pieni kirkkokunta ja naimattomuutta vaativaan piispanvirkaan on siksi vain pieni rekrytointipooli, jonka takia kiistat saattavat kiteytyä hyvinkin pienien piirien ympärille.

Toiseksi uskonnollisissa yhdyskunnissa valtarakenteet ovat yleensä ottaen vanhoja ja hierarkkisia. Tämä pätee myös omaan luterilaiseen kirkkooni. Etenkin piispan viran ympärillä on sellainen aura, jota ei enää juuri muualta yhteiskunnasta löydy – ja ortodoksisessa kirkossa piispa voi jopa toimia virassa niin pitkään kuin haluaa.

Uskonnollisissa yhdyskunnissa valtarakenteet ovat yleensä ottaen vanhoja ja hierarkkisia. Tämä pätee myös omaan luterilaiseen kirkkooni.

Metso: Esille nousseet ongelmat ovat tehneet näkyväksi ortodoksisen kirkon omintakeisen hallintokulttuurin, jota kirkon hierarkkinen rakenne määrittää ja tukee. Hallinnon kehittäminen ja pitkälläkin aikavälillä havaittujen epäkohtien korjaaminen on hankalaa, kun hengellinen arvovalta on erottamattomasti yhteydessä hallinnollisiin ja taloudellisiin vastuisiin.

Keskeiset kriteerit, joilla henkilöitä valitaan vastuullisimpiin johtotehtäviin nousevat kirkon hengellisestä perinteestä. Sillä on varsin vähän tekemistä toimien hallinnollisen ja muun operatiivisen kompetenssin kanssa. Hallintokulttuurin ominaisluonne ja siitä juontuvat ongelmat konkretisoituvat talous- ja henkilöstöhallinnon osaamisessa, jossa on parantamisen varaa niin seurakunta- kuin keskushallinnossa.

Suomen ortodoksinen kirkko on evankelis-luterilaisen kirkon ohella toinen Suomessa erityisasemassa oleva uskonnollinen yhteisö. Kuinka näette ortodoksisen kirkon yhteiskunnallisen aseman ja merkityksen?

Parppei: Ortodoksisen kirkon yhteiskunnallisen merkityksen Suomessa voisi jakaa karkeasti historialliseen, kulttuuriseen ja hengelliseen. Väkimäärältään evankelis-luterilaista kirkkoa vähäisempänäkin ortodoksinen kirkko on tärkeä osa Suomen menneisyyttä ja kulttuuriperintöä ja sillä on jo sen myötä tietty yhteiskunnallinen itseisarvo.

Maallistuvassa yhteiskunnassa ihmiset tarvitsevat ikkunoita ajattomuuteen ja kaikupohjaa eksistentiaalisille kysymyksilleen. Ortodoksinen kirkko on osaltaan tarjoamassa niitä, vaikka uskontoon liittyvien merkitysten lukutaito oheneekin.

Komulainen: Pidän ortodoksista kirkkoa hyvin tärkeänä yhteiskunnallisena tekijänä: se on suomalaisen vähemmistöpolitiikan toinen ankkuri ruotsinkielisen vähemmistön ohessa! On ainutlaatuista, että Suomessa on kaksi kansankirkkoa. Vaikka luterilaiset ovat ylivoimainen enemmistö, ortodoksien läsnäolo on luonut hyvän perustan positiivisen uskonnonvapauden periaatteelle, jota on voitu sitten soveltaa ajan myötä myös uudempiin uskontokuntiin. Esimerkiksi suomalainen katsomusopetuksen malli on pysynyt vahvana, vaikka sitä on jatkuvasti haastettu – ja tämä on pitkälti ortodoksien ansiota.

Maallistuvassa yhteiskunnassa ihmiset tarvitsevat ikkunoita ajattomuuteen ja kaikupohjaa eksistentiaalisille kysymyksilleen.

Peltonen: Ortodoksisuuden läsnäolo ilmentää yleisellä tasolla Suomen historiallista asemaa läntisen ja itäisen kristinuskon leikkauspisteenä. Sotien jälkeen ortodoksisen yhteisön olemassaolo liittyi myös karjalan kielen ja rajakarjalaisen kulttuurin säilyttämiseen evakkojen parissa. Tänä päivänä ortodoksisen kirkon asema suomalaisessa yhteiskunnassa on suhteellisen vakaa, vaikkakin viimeisen vuosikymmenen kehitys on nähdäkseni heikentänyt kirkon legitimiteettiä. Saavutettua asemaa haastavat muun muassa yhteiskunnan maallistuminen, poliittisen ilmapiirin muutokset, sekä kirkon julkinen toimintakulttuuri.

On kuitenkin hyvä muistaa, että nykyinen verraten etabloitunut asema ei ole historiallisesti tarkastellen mitenkään itsestään selvä. Esimerkiksi valtionkirkon aseman sementoinut laki säädettiin vasta vuonna 1969.

Metso: Suomen ortodoksisen kirkon kulttuurinen ja uskonnollinen merkitys on tunnustettu Suomen valtiollisen itsenäisyyden alusta asti. Toisen maailmansodan jälkeen valtiovalta tuki merkittävästi ortodoksisen kirkon jälleenrakentamista 1950–60-luvuilla. Ortodoksinen kirkko on yli sadan vuoden ajan saanut nauttia erityisasemasta, joka takaa sille muihin pieniin uskonnollisiin ryhmiin verrattuna poikkeukselliset taloudelliset toimintaedellytykset.

Tällä hetkellä kirkolla ei näytä olevan selkeää yhteiskunnallista strategiaa, vaan yhteiskunnallinen ja julkinen toiminta vaikuttavat enemmän sattumanvaraiselta kuin suunnitelmalliselta.

Tunnustettu ja turvattu julkisoikeudellinen asema antaa ortodoksisella kirkolle edellytykset toimia kokoansa näkyvämmin. Sillä on hyvät edellytykset pitää esillä tärkeinä pitämiään asioita ja osallistua niistä käytävään julkiseen keskusteluun. Tällä hetkellä kirkolla ei näytä olevan selkeää yhteiskunnallista strategiaa, vaan yhteiskunnallinen ja julkinen toiminta vaikuttavat enemmän sattumanvaraiselta kuin suunnitelmalliselta.

Ortodoksisen kirkon tilanne Suomessa on lähtökohtaisesti hyvä ja kirkon asema monin tavoin parempi kuin monin paikoin muualla maailmassa.

Suomen ortodoksista kirkkoa on taannoin tituleerattu jopa median lemmikiksi. Hyvä julkinen imago on kuitenkin kokenut kuluneena vuonna kolauksen. Millaiset ovat ortodoksisen kirkon suhteet mediaan?

Parppei: Mukavien pääsiäisjuttujen rinnalle – jos ei tilalle – on tullut kriittisempi journalismi, josta ortodoksinen kirkko muiden uskonnollisten yhteisöjen rinnalla on saanut osansa ja vähemmän imartelevia tietoja esimerkiksi oikeudenkäynneistä ja muista kärhämistä on nostettu suuren yleisön tietoon. Näiden käsittely mediassa lienee saanut kirkon edustajia varautuneeksi, mikä puolestaan on näkynyt avoimen tiedottamisen puutteena. Tämä taas osaltaan ruokkii tarvetta tutkia ja haastaa asioita ja vakiintuneita käytänteitä lisää.

Metso: Median muuttunut suhde ortodoksiseen kirkkoon kertoo laajemmasta muutoksesta ortodoksisuuteen asennoitumisessa. Vielä 1970-luvulla ortodoksinen kirkko oli eräänlainen kulttuurinen kuriositeetti, jota pidettiin suomalaisittain outona, vieraana ja eksoottisena. 2000-luvulle tultaessa median suhtautuminen on normalisoitunut ja sen luonnollisena seurauksena muuttunut kriittisemmäksi. Muutos median asennoitumisessa osoittaa, että ortodoksiseen kirkkoon suhtaudutaan nykyisin samalla tavalla kuin mihin tahansa muuhunkin yhteiskunnalliseen toimijaan.

Mukavien pääsiäisjuttujen rinnalle – jos ei tilalle – on tullut kriittisempi journalismi, josta ortodoksinen kirkko muiden uskonnollisten yhteisöjen rinnalla on saanut osansa. Vähemmän imartelevia tietoja oikeudenkäynneistä ja muista kärhämistä on nostettu suuren yleisön tietoon.

Tapa, jolla kirkko on osallistunut omasta toiminnastaan käytyyn julkiseen keskusteluun, kertoo siitä, että kirkossa ei ole täysin sisäistetty julkisoikeudellisesta asemasta koituvia velvoitteita, kuten avoimuutta päätöksissä ja niiden perusteluissa. Kirkon johto on hyökännyt voimakkaasti ongelmista uutisoineita medioita vastaan.

Julkinen keskustelu on kirkon piirissä tulkittu osoitukseksi median ajojahdista. On ymmärrettävää, että kielteisten asioiden tuleminen päivänvaloon on epämiellyttävää. Keskusteluun nostetut asiat ovat kuitenkin todellisia, ja kirkon olisi tarpeellista ja terveellistä osallistua halukkaasti niistä käytävään keskusteluun.

Komulainen: Viimeaikaiset kiistat ovat kieltämättä merkinneet kolhuja ortodoksisen kirkon maineelle, mutta minun havaintojeni mukaan sillä on ollut takavuosina erittäin hyvä imago. Ainakin jos ortodoksista kirkkoa verrataan luterilaiseen kirkkoon, joka saa monenlaista kritiikkiä monelta suunnalta. Suomessa ortodoksit ovat kokeneet leimaamista historian aikana, mutta arvioin asiaa tässä ennen muuta 1960-luvun lopulla syntyneen aikaperspektiivistä.

Kirkko ei ole kyennyt kaikissa tilanteissa vastaamaan viime aikoina esille nousseeseen kritiikkiin.

Peltonen: En osaa suoranaisesti arvioida ortodoksikirkon mediasuhteita. On kuitenkin ilmeistä, että kirkko ei ole kyennyt kaikissa tilanteissa vastaamaan viime aikoina esille nousseeseen kritiikkiin. Media tarttuu kernaasti otaksuttuihin epäkohtiin, ja toisaalta sillä on tapana yhdistellä erilaisia, sinänsä toisiinsa kuulumattomia asioita uutisoinnissaan.

Uskonnot ovat herkästi sekulaarisen ja liberaalin journalistikunnan tähtäimessä. Mutta vaikka median rakentama todellisuus saattaa olla yksiulotteista tai eri tavoin ideologisesti latautunutta, ortodoksisen kirkon ei ole Suomen kaltaisessa vankan sananvapauden maassa kovin viisasta lähteä ristiretkelle lehdistöä vastaan.

Kirkko voisi sen sijaan pyrkiä aktiivisesti taustoittamaan medialle ja sen toimijoille toimintarakenteensa ja identiteettinsä erityispiirteitä. Toisaalta ilmeiset virheet ja ylilyönnit tulisi tunnustaa ripeasti ja olla ehkä nykyistä avoimemmin median käytettävissä.

Suomen ortodoksisen kirkon ongelmat eivät rajoitu piispojen toimintaan, mutta kirkon piispat ovat olleet voimakkaan julkisen kritiikin kohteina. Tuoko uskonnollisen yhteisön johtaminen joitakin erityishaasteita johtamiseen?

Komulainen: Kirkollinen virkarakenne ja johtojärjestelmä syntyivät hyvin erilaisessa maailmassa kuin tämä myöhäismoderni maailma, jossa nyt elämme. Kirkollisen kulttuurin hierarkkisuus ja vihkimysvirkaan liittyvä auktoriteetti kantavat sellaisia patriarkaalisen kulttuurin kaikuja, jotka eivät uppoa milleniaalien sukupolveen.

Viittaan nyt nimenomaan luterilaisen kirkon sisäisiin keskusteluihin Kirkon tutkimuskeskuksen uusien tilastojen pohjalta, mutta epäilen samojen sosiologisten muutosten koskevan myös suomalaisia ortodokseja. Miten voisimme kirkoissa palata radikaaliin johtamisvisioon johtajuudesta palvelemisena, jonka Jeesus antoi Uudessa testamentissa?

Peltonen: Yhtäältä ortodoksinen kirkko on verrattavissa muihin verovaroin toimiviin ja valtiollisesti säädeltyihin julkisyhteisöihin, toisaalta uskonnollisena yhteisönä sillä on omat organisatoriset erityispiirteensä. Julkisyhteisönä ja niin sanottuna valtionkirkkona sen toimintaa säädellään erilaisin säädöksin ja normein, mutta tämän lisäksi verotusoikeuden omaavana, kristillisenä organisaationa kirkon odotetaan noudattavan laajemmin lakeja ja osoittavan hyvää organisaatiokansalaisuutta.

Vuoden 2006 ortodoksisen kirkkolain muutoksessa kirkko ja sen johto saivat lisää itsenäistä toimintatilaa, mutta samalla hallintoon ja työsuhteisiin liittyvien riitojen ratkaisut siirrettiin maallisiin oikeusasteisiin. Johtamisessa olisi tullut tuossa vaiheessa vahvistaa hallinnollista, taloudellista ja juridista osaamista. Kangertelu esimerkiksi työsuhteisiin liittyvässä lainsäädännössä on sittemmin osoittanut, että kirkko ei ole täysin ymmärtänyt asemaansa osana suomalaista oikeusvaltiota.

Kangertelu esimerkiksi työsuhteisiin liittyvässä lainsäädännössä on osoittanut, että kirkko ei ole täysin ymmärtänyt asemaansa osana suomalaista oikeusvaltiota.

Uskonnollisena yhteisönä ortodoksisella kirkolla on omat erityispiirteensä. Pienen kokonsa ja historiallis-teologisen perinteensä vuoksi kirkkoon ei ole kehittynyt vahvaa hallintokulttuuria. Weberin tunnettua kolmijakoa mukaillen kirkon johtamista määrittävät rationaalis-juridista lähestymistapaa vankemmin traditionaaliset rakenteet ja normit (kanonit) sekä kunkin piispan henkilökohtainen karismaattinen ote (hengellinen johtajuus, kirkkopoliittiset painotukset, yhteiskuntasuhteet).

Tämä on ollut ajoittain vahvuus, kun kirkko on luonut myönteistä kuvaa väljästi organisoituna, spirituaalisena yhteisönä tai liikkeenä. Toisaalta on tullut ilmeiseksi, että ulkoisten säädösten ja rakenteiden heikentyessä kirkko ei ole sisäisesti kyennyt luomaan toiminnan yhdenmukaisuutta ja oikeudenmukaisuutta takaavia järjestelmiä tai rakenteita.

Sanojen eli periaatteiden ja tekojen eli toiminnan suhde on lahjomaton mutta hauras.

Metso: Uskonnollisen yhteisön johtajien toimintaa arvioidaan heidän johtamansa yhteisön edustamien arvojen perusteella. Sanojen eli periaatteiden ja tekojen eli toiminnan suhde on lahjomaton mutta hauras.

Ortodoksisen kirkon opetuksessa korostetaan katumusta, anteeksiantamista ja sovintoa. On inhimillisesti ymmärrettävää, että piispojenkin suhteet voivat joutua koetukselle. Piispuuteen ja piispojen kollegiaalisuuteen liittyy kirkon omasta perinteestä, arvoista ja opetuksesta juontuvia kriteerejä.

Voidaan perustellusti todeta, että piispojen toiminta ei näiltä osin ole ollut kaikilta osin esikuvallista. Tähän sisältyy kuitenkin kirkon opetukseen kytkeytyvä mahdollisuus muuttaa tilannetta parempaan suuntaan, ja siten osoittaa aidosti hengellistä johtajuutta.

Ortodoksisen kirkon johdon mukaan kirkon haasteet johtuvat osittain kansallisen lain ja kirkon kanonisen lain välisistä ristiriidoista. Kanonisen lain asema on kirjattu lakiin Suomen ortodoksisesta kirkosta, ja kirkon mukaan kanoninen laki on paikoitellen jäänyt alisteiseksi kansalliselle laille. Kirkon tiedotuksen mukaan kyse on uskonnonvapaudesta. Kuinka näette Suomen kansallisen lain ja ortodoksisen kirkon kanonisen lain yhteensovittamisen tai niiden mahdolliset ristiriidat?

Peltonen: Ortodoksisen kirkon voi katsoa luopuneen osasta uskonnollista itsenäisyyttään asettuessaan valtiolliseen erityisasemaan Suomessa. Kirkkoa velvoittaa joukko säädöksiä ja odotuksia, jotka erottavat sen muista uskonnollisista yhteisöistä. Samalla Suomen kirkko on kuitenkin Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alainen paikalliskirkko ja osa laajempaa ortodoksista perinnettä ja kanonista järjestystä. Kirkon on jollain tavalla kyettävä tasapainoilemaan näiden kahden instituution välissä.

Vuoden 2006 lainmuutoksessa vahvistettiin piispan kanonista asemaa, mutta toisaalta samalla siirrettiin osa hallinnosta maallisen lainsäädännön piiriin. Tämä on ollut johtamassa kanonisen järjestyksen ja maallisen oikeuden välisiin törmäyksiin varsinkin pappien työsuhdekysymyksissä. Pappien valintaan ja ojentamiseen liittyvät piispalliset päätökset eivät enää suoraan ulotu tai vaikuta henkilöstön aseman työoikeudelliseen arviointiin. Laissa vaikuttaa olevan ilmeisiä valuvikoja, joita tosin tuotiin esille jo vuoden 2006 lain valmistelun yhteydessä.

Kirkko ja sen keskeiset päätöksentekijät voisivat jatkossa välttää pahimpia riitoja ja kiistanalaisia oikeusjuttuja perehtymällä paremmin kirkkolakiin ja maalliseen lainsäädäntöön. Nyt olisi myös ehkä tilaisuus vahvistaa teologian, lainopin ja hallintotieteen yhdistävää osaamista kirkkokunnassa. Toisaalta näen, että erilaisten oikeus- ja hallintokäsitysten taustalla piilee syvempi maailmankuvallinen tai filosofinen kuilu, jonka perinpohjainen ratkaiseminen saattaa vaatia radikaalimpia muutoksia ortodoksisen kirkon nykyiseen asemaan.

Ortodoksisen kirkon voi katsoa luopuneen osasta uskonnollista itsenäisyyttään asettuessaan valtiolliseen erityisasemaan Suomessa. Samalla Suomen kirkko on kuitenkin Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alainen paikalliskirkko. Kirkon on jollain tavalla kyettävä tasapainoilemaan näiden kahden instituution välissä.

Komulainen: Suomen lain ja uskonnollisen lain välinen jännite on merkittävä teoreettinen kysymys, joka ei esiinny vain ortodoksien kohdalla. Esimerkiksi katolisella kirkolla on universaali kanoninen laki, jossa säädetään vaikkapa papin absoluuttisesta rippisalaisuudesta. On mahdollista, että erilaiset lait jossain konkreettisessa kysymyksessä ajautuvat törmäyskurssille – tämä voisi koskea vaikkapa papin ilmoitusvelvollisuutta ripissä kuulemistaan asioista. Ortodokseilla ja luterilaisilla on erinäisiä asioita kuitenkin kirjattu Suomen lakikokoelmaan, toisin kuin muiden kirkkokuntien tai uskonnollisten yhteisöjen kohdalla.

Metso: Laki Suomen ortodoksisesta kirkosta alkaa lainsäätäjän kuvauksella siitä, mitä yhteisöä laki koskee. Tuossa ”tunnustelapussa” mainitaan ortodoksisen kirkon kannalta keskeiset identiteettiä jäsentävät tekijä, kuten kanoninen perinne. Lainsäätäjän ajatus on, että laki Suomen ortodoksisesta kirkosta on kaikin puolin sopusoinnussa muun lainsäädännön kanssa. Toisin sanoen, kirkkolaki on ristiriidattomasti osa Suomen lakia.

Pidän huolestuttavana sitä, että lainsäädännön velvoitteista poikkeamista perustellaan kirkon omalla perinteellä tilanteissa, joissa selvästi on toimittu väärin.

Suomen ortodoksisessa kirkossa on perinteisesti haluttu noudattaa paikallista lainsäädäntöä. Tämä periaate näkyy hyvin vuoden 2006 kirkkolaissa, joka on syntynyt kirkon sisällä sen omien prosessien puitteissa ja sillä ajatuksella, että se on sovitettavissa kirkon perinteen kanssa. Uusin keskustelu antaa aiheen kysyä, onko tämän tiedostaminen sittenkään kaikilta osin selkeää.

Kirkossa esiintyy pyrkimyksiä oikeuttaa lainvastaisuudet esimerkiksi työsuhdeasioissa kanoniseen perinteeseen vetoamalla. Pidän huolestuttavana sitä, että lainsäädännön velvoitteista poikkeamista perustellaan kirkon omalla perinteellä tilanteissa, joissa selvästi on toimittu väärin.

Uskonnonvapauden periaate takaa kirkolle mahdollisuuden toteuttaa oman perinteensä mukaista järjestystä ja opetusta silloinkin, kun lainsäädännön osalta poikettaisiin yhteiskunnallisesta säätelystä. Esimerkkinä uskonnonvapauden alueelle kuuluvista asioista ovat pappeus ja avioliitto, joiden osalta yhteiskunta ei velvoita ortodoksista kirkkoa muuttamaan näitä koskevaa opetustaan ja käytäntöä. Jatkossakin ortodoksisessa kirkossa vain miehet voivat toimia pappeina ja kirkolliseen avioliittoon voidaan vihkiä vain eri sukupuolta olevia pareja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että uskonnonvapauden nojalla voitaisiin syrjiä naisia tai seksuaalivähemmistöjä.

Suomen ortodoksinen kirkko on Istanbulissa sijaitsevan Ekumeenisen patriarkaatin alainen autonominen kirkko. Kirkon piirissä on spekuloitu jopa sitä, tuleeko Suomen kirkko menettämään autonomisen asemansa sisäisten ongelmiensa vuoksi. Tällainen kehityskulku voisi vaikuttaa myös esimerkiksi Moskovan patriarkaatin toimintaan Suomen alueella ja aiheuttaa tilanteen, jossa osa suomalaistaustaisista ortodokseista siirtyisi vanhan äitikirkon eli Moskovan jurisdiktion piiriin. Kuinka näette suomalaisten ortodoksien ja laajemmin Suomen kirkollisen kentän tulevaisuuden muutokset?

Metso: Kansainvälinen kirkkopolitiikka luo paineita Suomen kirkon sisäisen tilanteen normalisoimiseksi. Turkissa puristuksissa toimiva Konstantinopolin patriarkaatti on useamman vuoden ajan vahvistanut kaitsennallista otettaan Suomen kirkosta. Patriarkaatissa on muun muassa kiinnitetty huomiota Suomen kirkon tarpeeseen huomioida aiempaa tarkemmin kanonisen perinteen velvoittavuus. Tämä näkyy niin muutaman vuoden takaisessa avioliittolainsäädäntöön liittyvässä keskustelussa kuin viime aikoina toistuvasti esillä olleessa viestissä vahvistaa piispakeskeistä hallintomallia.

Läheisessä yhteydessä Venäjän valtiovaltaan oleva Moskovan patriarkaatti on levittänyt vaikutusvaltaansa oman perinteisen alueensa ulkopuolella eri puolilla Eurooppaa. Suhteet Moskovan ja Konstantinopolin välillä ovat kiristyneet äärimmilleen Ukrainan kirkollisesta tilanteesta johtuen.

Suhteet Moskovan ja Konstantinopolin välillä ovat kiristyneet äärimmilleen Ukrainan kirkollisesta tilanteesta johtuen. Kiistalla on laajat yleisortodoksiset vaikutukset, jotka heijastuvat myös Suomeen.

Kiistalla on laajat yleisortodoksiset vaikutukset, jotka heijastuvat myös Suomeen: Venäjän kirkko on katkaissut yhteydet Konstantinopolin patriarkaattiin ja siten myös Suomen ortodoksiseen kirkkoon. Moskovassa seurataan tarkasti Suomen kirkon sisäistä kehitystä. Mahdollinen hajaannus varmasti ruokkii Venäjän kirkollisen ja poliittisen johdon halukkuutta ja mahdollisuuksia vaikuttaa Suomen sisällä.

Komulainen: Tunnistan Suomen ortodoksisen kirkon aseman osana laajempaa ortodoksista kirkkoperhettä ja sen vanhoja jännitteitä. Suomen ortodoksisen kirkon asema on siksi hyvin erilainen verrattuna Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon: ortodoksit jäsentyvät hallinnollisesti valtakunnan rajojen yli ja osoittavat näin rakenteellisesti sen, että kristillinen kirkko on pohjimmiltaan kansainvälinen verkosto – ei siis vain kansallinen toimija.

Toisaalta ortodoksit ovat tämän takia opillisissa linjauksissaan täysin sidottuja yleisortodoksiseen kehitykseen, joten ortodokseilla ei ole samalla lailla painetta keskustella vaikkapa avioliittokäsityksen muuttamisesta kuin luterilaisilla.

Suomen ortodoksisen kirkon asema on hyvin erilainen verrattuna Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Ortodoksit jäsentyvät hallinnollisesti valtakunnan rajojen yli ja osoittavat näin rakenteellisesti sen, että kristillinen kirkko on pohjimmiltaan kansainvälinen verkosto

Parppei: Tulevaisuuteen ei voi nähdä, mutta nykyvalossa on vaikea uskoa autonomisen aseman menettämisen olevan kovinkaan todennäköinen skenaario. Suurimmat haasteet tuottanevat jäsenistön ikääntyminen ja etääntyminen kirkosta sekä jäsenmäärän lasku. Tuleeko paineita verotusoikeuden muuttamiseen? Maallistumiskehityksessä kirkkokunnat ovat toki samassa veneessä.

Suomessa ortodoksisen kirkon tulevaisuuden haasteena on myös se, riittääkö kirkon työntekijöitä etenkin syrjäisemmille seuduille. Voi olla, että jos Moskovan patriarkaatti pystyy tarjoamaan yksittäisen ortodoksin näkökulmasta paremmat ”palvelut”, jonkinlaista siirtymistä tapahtuu. Kyseessä voi tällöin olla täysin pragmaattinen valinta. Mitä tahansa ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuukin, uskon, että kirkon ja ortodoksisuuden ”kova ydin” säilyy muodossa tai toisessa myös Suomessa.

TT Jyri Komulainen on Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija ja Helsingin yliopiston dogmatiikan dosentti sekä Itä-Suomen yliopiston ekumeniikan ja uskontoteologian dosentti.

FT Kati Parppei on akatemiatutkija ja Venäjän historian dosentti historia- ja maantieteiden laitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

Professori, KTT Tuomo Peltonen on johtamisen ja organisaatioiden tutkija, ja Aalto-yliopiston sekä Turun yliopiston dosentti.

TT Pekka Metso on käytännöllisen teologian apulaisprofessori Itä-Suomen yliopistossa ja dosentti Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Politiikasta-raati: Suomen ortodoksinen kirkko muutoksessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.