Humanitaarisen avun tavoitteena on tarjota apua ja tukea ihmisille erilaissa kriiseissä. Toiminnan ensisijainen tehtävä on pelastaa ja suojella ihmishenkiä sekä vähentää inhimillistä kärsimystä. Tämän toteuttamiseksi hädässä oleville ihmisille pyritään takaamaan pääsy välttämättömiin tarvikkeisiin, kuten lääkkeisiin, puhtaaseen veteen ja ruokaan.

Avun toimittamisessa on kuitenkin turvallisuus- ja logistiikkariskejä, jotka liittyvät avun politisoitumiseen. Tämä tarkoittaa, että konfliktialueelle apua vietäessä yksi tai useampi sodan osapuoli pyrkii käyttämään avunvientiä, tai sen rajoittamista, omien strategisten tavoitteidensa edistämiseksi.  Tämä vaikeuttaa toimitusten turvallista perille pääsyä. Avun politisoituminen on noussut esiin erityisesti Syyrian sodan yhteydessä, jossa Bašar al-Assadin johtama hallitus on estänyt humanitaarisen avun vientiä aseellisten ryhmittymien hallitsemille alueille.

Mielivaltainen vanginvartija ja väkivaltainen vanki

Humanitaarisen avun varassa on myös Gazan kaistale, jota on nimitetty maailman suurimmaksi avovankilaksi. Tällä noin Espoon kokoisella alueella, joka on yksi maailman tiheimmin asutetuista alueista, elää noin 2,2 miljoonaa ihmistä. Heistä 73 prosenttia tarvitsi viime vuonna humanitaarista apua.

Israel on vuodesta 2007 lähtien toiminut portinvartijana kaikelle sille, mitä Gazaan kuljetetaan ja ketkä sieltä saavat poistua, koska se kontrolloi alueen maa, ilma- ja merirajoja. Poikkeuksena tästä on Egyptin hallitsema Rafahin rajanylityspiste Siinain niemimaalla.

Ongelmalliseksi asian tekee se, että Gazaa hallitsee islamilainen vastarintaliike, eli Hamas, jonka tavoitteena on Israelin tuhoaminen ja teokraattisen sharia-lakia noudattavan valtion perustaminen. Tämän terroristijärjestön toimet Israelia vastaan ovat vihamielisiä ja se on vastuussa tuhoisista itsemurhaiskuista, murhista ja kidnappauksista.

Tällä noin Espoon kokoisella alueella, joka on yksi maailman tiheimmin asutetuista alueista, elää noin 2,2 miljoonaa ihmistä. Heistä 73 prosenttia tarvitsi viime vuonna humanitaarista apua.

Hamas sai Gazan alueen kontrollinsa vuonna 2007. Ennen tätä Israel oli vallannut Gazan vuoden 1967 sodassa, jonka jälkeen Israel vetäytyi Gazasta lopullisesti vuonna 2005. Israel ei suhtautunut Hamasin valtaannousuun Gazassa suopeasti, vaan asetti sen saartoon, eristäen alueen Länsirannasta ja Itä-Jerusalemista. Hamas puolestaan on siitä lähtien ampunut pääsääntöisesti Pohjois-Gazan alueelta raketteja kohti Israelin kaupunkeja ja asutuskeskuksia. 

Tämä väkivaltainen jännite Israelin ja Hamasin välillä on eskaloitunut ja johtanut Israelin sotilaallisiin operaatioihin Gazassa. Nyt käsillä oleva sota alkoi lokakuun 2023 alussa tapahtumaketjulla, jossa Hamasin taistelijat murtautuivat Israelin puolelle surmaten yli 1200 ihmistä ja ottaen yli 200 siviiliä ja sotilasta vangiksi kuljettaen nämä Gazan puolelle. Tätä kirjoittaessa marraskuun 2023 lopulla Israelin maahyökkäys on kestänyt lähes kuukauden.

Konflikti tapahtuu Israelin ja Hamasin välillä. Kuitenkin mukana on tahtomattaan myös yli kaksi miljoonaa palestiinalaista siviiliä, joiden valinnan- tai sananvapaus on lähes olematon. Heistä on tullut pelinappuloita.

Varsinaisina panttivankeina ovat Israelista viedyt ihmiset, joista nuorimmat ovat sylivauvoja. Israelin tavoitteena on vapauttaa nämä ihmiset, joita oletettavasti pidetään Hamasin maanalaisessa tunneliverkostossa. Se, miksi Hamas kidnappasi nämä ihmiset, ei ole täysin selvää ja mahdollisia syitä on monia. Järjestö on aikaisemmin kaapannut yksittäisiä ihmisiä, jotka ovat olleet aikuisia miehiä, kuten esimerkiksi Gilad Shalitin vuonna 2006. Tämä Israelin armeijan sotilas vaihdettiin myöhemmin 1000:een Israelin vankilassa olevaan Hamasin vankiin.

Nyt kaapatut ihmiset eivät ole aikuisia miehiä, vaan naisia, lapsia ja ikäihmisiä. Hamasille ne mahdollistavat propagandan käytön sekä ovat arvokkaita vaihdonvälineitä ja mahdollisesti ihmiskilpiä Israelin tuhovoiman hillitsemiseksi.

Siviilien kollektiivinen rankaiseminen on sotarikos

Aiempien vihamielisyyksien aikana Israel on sallinut polttoaineiden, sähkön ja vedenjakelun ohella myös humanitaarisen avun toimittamisen Gazaan. Kuitenkin tällä hetkellä tilanne on toinen, Israelin pääministerin Benjamin Netanjahun mukaan Israel ei salli minkäänlaista humanitaarista apua alueen siviileille.

Myös Israel on allekirjoittanut Geneven sopimuksen, joka suojaa siviilejä konfliktitilanteessa. Tämän mukaan siviilien kollektiivinen rankaiseminen on ankarasti kielletty. Niin toimiminen rikkoo kansainvälisen humanitaarisen oikeuden erottelu- ja suhteellisuusperiaatteita. Humanitaarisen avun tarkoituksellinen estäminen rikkoo näitä periaatteita ja sopimuksia. Mikäli se johtaa merkittävään siviilien kärsimykseen tai kuolemaan, kyseessä voidaan tulkita olevan sotarikos. Vastuukysymyksiä päästään arvioimaan vasta kun tilanne on rauhoittunut.

Gazaan on päässyt konfliktin alkamisen jälkeen päässyt vain hyvin vähän humanitaarista apua Egyptin puolelta, Israelista ei lainkaan.

Koska Israel käytännössä hallinnoi alueen rajoja, on sillä edelleen miehittäjälle kuuluvat velvollisuudet. Fyysinen vetäytyminen alueelta vuonna 2007 ei ole vapauttanut sitä vastuusta turvata alueen väestön perustarpeet.

Gazaan on päässyt konfliktin alkamisen jälkeen päässyt vain hyvin vähän humanitaarista apua Egyptin puolelta, Israelista ei lainkaan. Esimerkiksi marraskuun 2023 alussa kahden viikon aikana ainoastaan 400 avustusrekkaa on päässyt matkaan Rafahin ylityspaikasta. Ennen konfliktia vastaava määrä oli 500 joka päivä. Lisäksi avustustoimituksiin ei ole enää sisältynyt lainkaan polttoainetta, jota tarvitaan muun muassa sairaaloiden ja vedenpuhdistamoiden generaattoreihin.

Tarve kaikelle jokapäiväiseen elämään tarvittaville tuotteille on valtava. Terveydenhuollossa puutetta on kaikesta; niin lääkkeistä, sidontatarvikkeista kuin verituotteista. Hoitotarvikkeiden puute rajoittaa tai jopa estää hoitohenkilökunnan mahdollisuuksia pelastaa pommituksissa loukkaantuneita.

Gazasta tulossa lasten hautausmaa

Jo ennen tämänhetkistä kärjistymistä YK:n pääsihteeri Antonio Guterres vertasi vuonna 2021 gazalaisten lasten elinolosuhteita maanpäälliseksi helvetiksi. Nyt hän sanoo Gazasta tulevan lasten hautausmaa. Tässä väitteessä Guterres on luultavasti ainakin osittain oikeassa, sillä alueen väestön ikärakenne on nuori, ja lähes puolet väestöstä (47 %) on lapsia. Vaikka Israel pyrkisi välttämään siviiliuhreja, on oletettavaa, että menehtyneiden sivullisten uhrien joukossa paljon lapsia. Hamasin johtaman Gazan terveysministeriön arvioiden mukaan konfliktissa kuolee 160 lasta päivittäin. Todellinen kuolleiden ja haavoittuneiden määrä selviää vasta siinä vaiheessa, kun alueelle päästetään riippumattomia toimijoita.

Kuitenkin on erityisen huomionarvoista, että suorissa taistelutoimissa kuolleiden siviilien määrä on usein pienempi kuin niiden, jotka kuolevat konfliktista johtuvista epäsuorista haitoista. Mitä kauemmin konflikti kestää, sitä vakavammiksi ja laajemmiksi ongelmat kehittyvät. Terveydenhuollon infrastruktuurin tuhoutuminen, vesi- ja sanitaatioinfrastuktuurin hajoaminen sekä puhtaan veden puute ovat merkittäviä ongelmia. Juuri näitä puutteita humanitaarisella avulla pyritään paikkaamaan siviilien kuolleisuuden ja sairastavuuden vähentämiseksi sekä ihmisarvoisen elämän takaamiseksi.

Mikäli humanitaarista apua, kuten puhdasta juomavettä, ei pian saada toimitettua, infektiotautien, kuten koleran ja lavantaudin tartuntojen määrä kasvaa. Molemmat näistä ovat vaarallisia sairauksia etenkin pikkulapsille. Infektiotaudit uhkaavat myös lähialueiden väestön terveyttä. Tästä esimerkkinä on koleraepidemia, joka pääsi leviämään viime vuonna Syyrian hallinnon kontrollin ulkopuolisilta oppositioalueilta muun muassa Libanoniin ja Irakiin. Ellei humanitaarisen avun vieminen olisi ollut erittäin haastavaa sen politisoitumisen vuoksi, olisi epidemia mahdollisesti kyetty pysäyttämään ennen sen leviämistä muihin maihin.

Neljän päivän tulitauko ja humanitaarinen apu

Konfliktin kestäessä jo yli kuukauden kansainvälisten humanitaaristen järjestöjen, kuten Pelastakaa Lapset ja Maailman Terveysjärjestön edustajat  ovat vaatineet taisteluiden keskeyttämistä, jotta alueelle saataisiin vietyä apua ja loukkaantuneita kyettäisiin evakuoimaan. 

Humanitaaristen järjestöjen edustajat vaativat, että YK:n alaisuudessa alueelle on voitava toimittaa Egyptin lisäksi Israelin kautta kaikkia niitä perustarvikkeita, joilla voidaan lievittää siviilien kärsimystä keskellä sotaa. Yhdysvaltojen hallitus kutsuu näitä keskeytyksiä humanitaarisiksi tauoiksi, YK puolestaan humanitaarisiksi tulitauoiksi.

Israelin suurimman tukijan, Yhdysvaltojen, pääministeri Antony Blinken on vaatinut humanitaarista taukoa taisteluihin. Vaikkakaan termille ei ole hyväksyttyä oikeudellista määritelmää, tällä tauolla olisi tarkoitus toimittaa siviileille apua tietyn aikaikkunan puitteissa. Ideaa vastustavat sanovat, että kaikenlainen tauko taisteluissa antaisi Hamasille aikaa järjestäytyä ja pyrkiä parantamaan asemiaan.

Konfliktin kestäessä jo yli kuukauden kansainvälisten humanitaaristen järjestöjen, kuten Pelastakaa Lapset ja Maailman Terveysjärjestön edustajat ovat vaatineet taisteluiden keskeyttämistä.

Tulitaukoa vaativat puolestaan sanovat, että humanitaarinen tauko ei riitä avun toimittamiseen alueelle, joka on ollut nyt yli kuukauden raskaan pommituksen kohteena ja jonka siviiliväestö on erittäin vakavassa tilanteessa.

Israel on ilmoittanut, ettei se neuvottele tulitauosta ja humanitaarisen avun toimittamisesta ennen kuin panttivangit on vapautettu. Israelin armeija ei ole onnistunut vapauttamaan juurikaan panttivankeja ja konfliktin alun ehdoton kieltäytyminen neuvotteluista ilman panttivankien vapauttamista on lievittynyt.

Diplomaattisissa kulisseissa on käyty neuvotteluja Qatarissa ja 24.11. astui voimaan tulitauko Israelin ja Hamasin välille. Tämän neljäksi päiväksi tarkoitetun tulitauon aikana Gazaan on tarkoitus saada vietyä humanitaarista apua. Tämän lisäksi Israel vapauttaa 300 Israelin vankilassa olevaa ihmistä. Israelilaisen uutistoimiston mukaan näistä vangeista, jotka ovat joutuneet vankilaan kivien heittelystä ja mellakoinnista Itä-Jerusalemissa ja Länsirannalla, suurin osa on alaikäisiä.

Sopimuksen mukaisesti Hamas puolestaan luovuttaa jo kohta kaksi kuukautta sitten kidnappaamiaan ihmisiä. Alustavien tietojen mukaan 50 henkilön joukkoon kuuluu naisia ja lapsia. Tämä sopimus on ehdottomasti edistysaskel, mutta avustusten kannalta vain pisara meressä ja laiha lohtu niille, joiden rakkaat ovat edelleen Hamasin vankeja. Merkittävä kysymys myös on, pitääkö tulitauko ja mitä tapahtuu neljän päivän päästä?

Kostoon perustuva rangaistuskäytäntö ei ole nykypäivää

Siviilien kidnappaaminen tai heidän elinolosuhteiden tekeminen sietämättömäksi epäämällä perustarpeet on yksiselitteisesti väärin. Kumpikaan teko ei ole oikeutettu eikä oikeuta kostotoimiin. Aluetta aikoinaan hallinneen Babylonian kuninkaan Hammurabin lakikoodeksin ”silmä silmästä” -oikeudenjakamisperiaate ei ole eettisesti kestävä, vaikkakin se löytyy molempien taistelevien osapuolten pyhästä kirjasta.

Vaikka palestiinalaiset valitsivat Hamasin valtaan vaaleilla 17 vuotta sitten, se ei tarkoita, että tämän päivän siviilien pitäisi kärsiä järjestön toiminnasta. Israelin tulisi selkeästi retoriikassaan ilmoittaa tekevänsä ero palestiinalaisten siviilien ja Hamasin välille ja ilmaista, ettei heidän tarkoituksensa ole tuhota palestiinalaisia, ainoastaan Hamas. Valitettavasti retoriikka valtion johdon tasolla ei ole ollut tätä, vaan gazalaisia on jopa verrattu Amalekiin, muinaiseen heimoon, jonka kaikki jäsenet tuli tappaa.

Tärkein viesti kuitenkin palestiinalaisille tapahtuu konkretian avulla ja tämä tarkoittaa humanitaarisen avun viennin sallimista alueelle. Mitä pikemmin tämä tapahtuu, sitä vähäisemmäksi jäävät väestöön kohdistuvat haitat. Panttivankeja tai humanitaarisia arvoja ei tule käyttää pelinappuloina. Ihmisoikeudet ovat jakamattomia – eivät kaupan.

Agneta Kallström on väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopiston terveystieteiden tiedekunnassa.

Artikkelikuva: ErikaWittlieb / Pixabay

Julkaisu Siviilit ja humanitaarinen apu ovat pelinappuloita Gazan sodassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuosikymmenen lopulla on vietetty useiden, Palestiinan nykytilannetta keskeisellä tavalla määrittäneiden tapahtumien vuosipäivää. Balfourin julistuksesta on tullut kuluneeksi 100 vuotta, Israelin perustamisesta ja palestiinalaisten ”katastrofista” (Nakba) 70 vuotta, kun taas Israelin palestiinalaisalueiden miehitys on jatkunut puoli vuosisataa. Oslon rauhansopimusten osalta ohitettiin 25. vuosi ilman sopimuksessa asetettujen perimmäisten tavoitteiden täyttymistä.

Varsinkin viimeistä neljännesvuosisataa on leimannut sekä Israelin siirtokuntarakentamisen kiihtyminen ja keskittyminen että palestiinalaisalueiden siviiliväestöön samanaikaisesti kohdistuneiden hallinta-, eliminointi- ja pakkotoimenpiteiden kiristyminen.

Neuvottelut rauhasta ja ratkaisuista ovat muodostuneet kolonisaatiopolitiikan välineiksi.

Nämä kehityskulut pakottavatkin tarkastelemaan nykytilanteeseen johtaneita ratkaisuja ei ainoastaan sarjana epäonnistumisia vaan kehityskulkuna, jossa neuvottelut rauhasta ja ratkaisuista ovat itsessään muodostuneet kolonisaatiopolitiikan välineiksi. Juuri siksi Palestiinan tulevaisuutta koskeva tutkimus on siirrettävä ratkaisupolitiikasta niihin kehityskulkuihin, joissa tulevaisuudet tulevat monin tavoin osaksi palestiinalaisten arkea ja nykytodellisuutta.

Ratkaisu kolonisaatiopolitiikan välineenä

Mikäli olisi nimettävä yksi Palestiinan tulevaisuutta ja sitä koskevaa keskustelua hallitseva tekijä, olisi se eittämättä kysymys ”ratkaisusta”. Neuvotteluja kahden valtion luomisesta historialliseen Palestiinaan on herätelty ja käyty, enemmissä ja vähemmissä määrin, aina sionismia myötäilevästä ja juutalaisille ”kansallisen kodin” Palestiinaan luvanneesta Balfourin julistuksesta vuodesta 1917 lähtien.

Brittien kolonialistinen hallinto ehdotti juutalaisvaltion perustamista hallitsemaansa mandaatti-Palestiinaan myös 1930-luvun lopun arabikapinan jälkeen. Tämän jälkeen neuvotteluja on käyty ensin YK:n vuonna 1947 esittämän Palestiinan jakosuunnitelman ja sittemmin valta-asetelmat päälaelleen kääntäneen ja Israelin valtion perustamisen sinetöineen vuoden 1949 aseleposopimuksen pohjalta.

Neuvotteluja kahden valtion luomisesta historialliseen Palestiinaan on käyty vuodesta 1917 lähtien.

Kuitenkin jo 1950-luvulta alkaen on Israelissa tehty konkreettisia laajennussuunnitelmia etenkin Itä-Jerusalemin ja Länsirannan liittämiseksi osaksi Israelin valtiota. Israel miehitti loput palestiinalaisalueet vuonna 1967, alkoikin hahmottua se tapa, jolla rauhanneuvottelut muodostuivat Israelin kolonisaatio- ja erottelupolitiikan normalisoivaksi välineeksi.

Heti miehitystä seuraavana vuonna 1968 Israel liitti valtaamaansa Itä-Jerusalemiin laajoja, siihen historiallisesti kuulumattomia alueita Länsirannalta. Samalla ensimmäiset etnisesti rajatut siirtokunnat nousivat – Geneven sopimusten vastaisesti – miehitetyille palestiinalaisalueille.

Nykytilanteelle pohjan loivat kuitenkin 1990-luvun puolivälissä käydyt Oslon rauhanneuvottelut. Neuvotteluiden seurauksena allekirjoitettujen Oslon rauhansopimusten tarkoituksena oli luoda edellytykset miehityksen lopettamiselle vuosituhannen vaihteeseen mennessä.

Oslon sopimusten epäonnistuminen

Oslon sopimusten myötä Länsirannalle luotiin itsenäiseen palestiinalaisvaltioon tähtäävä aluejako. Sen kautta oli tarkoitus kasvattaa uuden hallintoelimen, palestiinalaishallinnon (PA), suvereniteettia urbaaneilta A-alueilta kohti kylävaltaisia B-alueita ja lopulta maaseutuvaltaisia ja osin asumattomia C-alueita.

Alueluokituksen mukaisesti B-alueiden hallinto jaettiin: Israelin armeija vastasi turvallisuudesta ja palestiinalaishallinto muusta siviilihallinnosta. A-alueiden asutuskeskittymistä vastasi kokonaisuudessaan uusi palestiinalaishallinto ja C-alueista väliaikaiseksi tarkoitetulla mandaatilla Israelin armeija.

Gazan asuttamisesta Israel luopui vuonna 2005. Itä-Jerusalemia Israel on puolestaan virallisesti, joskin yksipuolisesti, pitänyt jaettuna pääkaupunkinaan vuodesta 1982.

Siirtokuntien rakentamista Oslon sopimukset eivät kuitenkaan pysäyttäneet edes neuvotteluiden ajaksi. Oslon sopimuksen jälkeisen 25 vuoden aikana Israelin siirtokuntalaisten määrä onkin nelinkertaistunut Länsirannan miehitetyillä C-alueille. Alueellisesti C-alueet kattavat noin 70 prosenttia Länsirannan pinta-alasta.

Siirtokuntien rakentamisella on ollut merkittäviä vaikutuksia palestiinalaisille. Palestiinalaisten koteja on pakkopurettu, väestöä siirretty, viljelysmaita on anastettu ja palestiinalaisia on kohdeltu väkivaltaisesti.

Siirtokuntien rakentamisella on ollut merkittäviä vaikutuksia etenkin Itä-Jerusalemiin ja Länsirannan B- ja C-alueiden palestiinalaiskylien ja asutuskeskittymien arkeen. Kyse ei ole ainoastaan siirtokuntien laajentumisesta, vaan myös palestiinalaisten kotien pakkopurkamisesta, väestön pakkosiirroista, liikkuvuuden estämisestä, lupaprosessien jäädyttämisestä, palestiinalaisiin kohdistuvasta vandalismista ja väkivallasta sekä viljelysmaiden anastamisesta.

Vuonna 2000 Camp Davidissa järjestetyissä Osloa seuraavissa neuvotteluissa palestiinalaishallinnon presidentillä Jasser Arafatilla olikin käsissään ehdotus sirpaloituneesta palestiinalaisvaltiosta, jossa vallitsevan todellisuuden muuttamisen sijaan pyrittiin jäädyttämään vuosikymmeniä jatkuneet Israelin kolonisaatio-, maananastus- ja väestönkeskitystoimet.

Kolonisaatiopolitiikan normalisointi: Trumpin diili

Presidentti Donald Trumpin ”vuosisadan diiliksi” nimeämä ratkaisuehdotus kuvastaa hyvin tätä jo vuosikymmeniä jatkunutta prosessia, jossa on hiljalleen hävitetty YK:n jakosuunnitelmassa hahmotellun yhtenäisen Palestiinalaisvaltion edellytykset muuttamalla rauhanneuvottelut keinoksi normalisoida Israelin siirtokunta- ja laajenemispolitiikka.

Jälleen palestiinalaishallinnolla, tällä kertaa Palestiinan valtion presidentillä Mahmoud Abbasilla, oli edessään ehdotus, jossa Geneven sopimusten mukaisesti laittomat siirtokunnat laillistettaisiin ja jolla luotaisiin edellytykset entistä laajemmalle siirtokuntarakentamiselle. Samalla palestiinalaisvaltiota ehdotettiin rakennettavaksi sirpaloituneiden ja rampautuneiden saarekkeiden varaan.

Silta Camp Davidista Trumpin ”diiliin” kuvastaakin sitä kasvavan epätoivon varaan rakentuvaa todellisuutta, jossa palestiinalaishallinto yhtäältä taistelee kahden valtion ratkaisun puolesta, mutta toisaalta saa näin kohdattavakseen palestiinalaisväestön ja maa-alueet toisistaan erottavan Israelin laajentumispolitiikan luomat realiteetit.

Tutkimuskohteena nykytulevaisuudet

Kuten edellä varsin tiiviisti kuvattu kehityskulku osoittaa, rauhanneuvotteluiden tarjoamat ratkaisut ovat itsessään muuttuneet välineiksi normalisoida jatkuvasti edenneet siirtokuntakolonialistiset toimet.

Juuri käynnistyneessä Palestiinan nykytulevaisuudet –tutkimusprojektissa siirretäänkin tulevaisuutta koskeva kysymyksenasettelu geopoliittisista mielikuvista ja ratkaisupolitiikaksi verhotusta kolonisaatio- ja normalisointipolitiikasta niihin kehityskulkuihin, joissa tulevaisuudet nivoutuvat ja tilallistuvat monin tavoin osaksi palestiinalaisten arkea ja nykytodellisuutta.

Tutkimusprojektissa pohditaan ratkaisuksi verhotun kolonisaatiopolitiikan sijaan kehityskulkuja, jotka nivoutuvat osaksi palestiinalaisten arkea.

Lähtökohtana on tarkastella ”nykytulevaisuuksia” nimenomaan palestiinalaisten arjessa ilmaantuvina kehityskulkuina – piirtävät ne sitten tulevaisuutta, tulevaisuudettomuutta tai nykyisyyttä.

Tarkemmin ottaen projektissa lähestytään kysymystä Palestiinan tulevaisuuksista niiden, pääosin Länsirannan palestiinalaisten arjessa ilmenevien tilallistumien kautta, jotka yhtäältä piirtävät kuvaa tulevaisuuksista jo käynnissä olevien kehityskulkujen kautta, mutta toisaalta luovat odotushorisontteja, jotka itsessään muokkaavat jokapäiväisen elämän realiteetteja jo ennen tapahtumistaan.

Tämä kaksinainen tulevaisuuden ja nykyisyyden varaan rakentuva suhde avaa sen laajemman kentän, jolla tutkimusprojektissa operoidaan.

Arjen ennakoivat kehityskulut

Projektin lähtökohtana on siis tarkastella tulevaisuuksia ennen kaikkea palestiinalaisyhteisöjen arjessa ja arjen tiloissa nähtävien kehityskulkujen määrittelemänä. Vaikka näistä kehityskuluista on toki mahdollista hakea vihjeitä esimerkiksi laajentumispolitiikkaan ja etniseen erotteluun tähtäävien aluesuunnittelu-, kaupunkikehitys-, liikennesuunnittelu-, turvallisuus- ja kehittämisdokumenteista, ovat monet Israelin miehitysalueiden toimet vaikutuksineen paremmin paikannettavissa ja jäljitettävissä palestiinalaisten arjessa näkyvien realiteettien ja kehityskulkujen kautta.

Tällaisella lähestymistavalla huomioidaan postkolonialistiselle tutkimusotteelle ominaisia eettisiä kysymyksiä alistetussa asemassa olevien äänestä ja jokapäiväisen väkivallan eletystä luonteesta.

Uudella kysymyksenasettelulla on mahdollista tarkastella turvallisuuspuheeksi verhottua poliittista väkivaltaa.

Ennen kaikkea näin on kuitenkin mahdollista tarkastella turvallisuus-, kehitys- ja suunnittelupuheeksi verhottua poliittista väkivaltaa ja valtiollista laajentumispolitiikkaa niiden tuottamien vaikutusten kautta – oli kyseessä sitten palestiinalaisten kotien tuhoaminen, kokonaisten väestönosien pakkosijoittaminen, maiden anastaminen, ammatinharjoittamisen ja elinehtojen vaikeuttaminen, liikkuvuuden estäminen tai siirtokuntalaisten väkivalta palestiinalaisyhteisöjä kohtaan.

Odotushorisonttien läsnä olevat tulevaisuudet

Tutkimusprojektin tavoitteena ei kuitenkaan ole pelkkien kolonisaatio- ja miehityspolitiikan eturintamilla tapahtuvien muutosten ja poliittisen väkivallan kartoittaminen siten, kuten ne arjessa ilmaantuvat erilaisten käytäntöjen kautta. Tavoitteena on myös tutkia, miten arjessa ilmaantuvat odotukset, ennakoinnit, uhkakuvat, toiveet ja pelot tulevaisuudesta muodostuvat jokapäiväistä elämää perustuvanlaatuisella tavalla määrittäviksi elementeiksi.

Näin ymmärrettynä tulevaisuus ei ole ainoastaan palestiinalaisten arjessa piirtyvä miehityksen kehityskulku. Vaikka tulevaisuus on vielä tapahtumaton, se on silti vaikutussuhteita luova odotushorisontti, jolla on seuraamuksia jo ennen tapahtumistaan.

Esimerkiksi palestiinalaisten kotien purkupäätökset ovat usein vireillä pitkään, jopa vuosia. Näin ne luovat odotushorisontin, jossa lähestyvä, mutta päiväämätön tapahtuma – kodin tuhoaminen – vaikuttaa siihen, miten perheet elävät, kokevat, tuntevat ja toimivat arjessaan.

Tavoitteena on myös tutkia, miten arjen toiveet ja pelot tulevaisuudesta muodostuvat jokapäiväistä elämää perustuvanlaatuisella tavalla määrittäviksi elementeiksi.

Nämä odotushorisontit eivät kuitenkaan ole yksinomaan alistavia tai lamaannuttavia. Ne eivät rakennu pelkästään läpitunkevana epävarmuutena, joka pakottaa elämän keskittymään sen hetkisiin realiteetteihin vailla toiveita, suunnitelmia tai pitkän aikavälin ratkaisuja.

Yhtäläisesti nämä odotushorisontit nostattavat solidaarisuutta, arkisia vastarintapyrkimyksiä ja kaiken kaikkiaan aktivoivat palestiinalaisia toimimaan, usein varsin luovin tavoin, tilanteen muuttamiseksi.

Näin aina itsessään epävarma tulevaisuus konkretisoituu ja muuntuu kohdattavissa olevaksi haavoittuvaisuudeksi. Jopa vuosia roikkuva tieto lähestyvästä pakkosijoittamisesta, kotien tuhoamisesta ja niin edelleen voi tuottaa nykyisyyttä ja siihen kytkeviä elettyjä tiloja tavalla, jossa tulevaisuuteen sijoittuvat odotettavat tapahtumat vaikuttavat ihmisten konkreettisiin tapoihin rakentaa ja elää arkeaan.

Tutkimusnäkökulmien asettuminen

Tutkimusprojektin kysymyksenasettelua voidaan kuvata kolminaisen asetelman kautta.

Ensinnäkin tavoitteena on tutkia tulevaisuuksien jokapäiväisyyttä. Tällöin kysytään, miten palestiinalaiset käsittelevät miehityksen tuottamaa epävarmuutta tulevasta.

Millaisia vastarintaan, toiveisiin ja toivottomuuteen rakentuvia käytäntöjä ja vaihtoehtoisia tulevaisuuksia muodostuu palestiinalaisissa yhteisöissä? Tältä osin huomion keskipisteessä ovat ne pienimuotoiset politisoitumat, niiden tilat ja tapahtumat, jotka piirtävät edellä kuvattuja odotushorisontteja ja ennakoivia kehityskulkuja.

Toiseksi tavoitteena on tarkastella tulevaisuuksiin liittyviä hallinnallisia näkökulmia kysymällä, millaisia tulevaisuuden hallintalogiikoita olemassa olevat realiteetit piirtävät etenkin miehitetystä Länsirannasta ja Itä-Jerusalemista.

Miten palestiinalaiset käsittelevät miehityksen tuottamaa epävarmuutta tulevasta?

Ennen kaikkea, miten nämä näyttäytyvät jokapäiväisen elämän politisoitumisena? Tällöin tavoitteena on tutkia hallintaa hallinnan pyrkimysten ja rationalisointien sijaan niistä eletyistä tiloista käsin, joissa palestiinalaisten jokapäiväinen elämä ja tulevaisuus rakentuvat.

Kolmanneksi edellä mainitut tavoitteet tuovat esiin joukon teoreettis-metodologisia haasteita, joihin pyritään vastaamaan ennen kaikkea pohtimalla mahdollisuutta käsitteellistää tulevaisuutta läsnä olevana horisonttina. Tämä tarkoittaa niin haavoittuvaisuuden, epävarmuuden ja tapahtuman käsitteiden uudelleenmäärittelyä, kuin niihin käsitteellisiin haasteisiin vastaamista, jotka tulevat esiin tutkittaessa nykytulevaisuuksien konkretisoitumia.

Kaikkia näitä tavoitteita yhdistää kuitenkin yhtenäinen pyrkimys tutkia Palestiinan tulevaisuuksia nykyisyydessä muodostuvina ja jokapäiväiseen elämään vaikuttavina ja siitä nousevina poliittisina kysymyksinä. Näitä kysymyksissä määrittää pikemminkin epävarmuus ja yksityiskohdista rakentuva poliittinen todellisuus kuin verhotut rauhanneuvottelut.

Mikko Joronen on poliittisen maantieteen dosentti sekä ympäristöpolitiikan ja aluetieteen akatemiatutkija Tampereen yliopistossa. Hän on Suomen Akatemian rahoittaman Palestiinan nykytulevaisuudet -tutkimusprojektin johtaja.

Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita. 

Julkaisu Palestiinan tulevaisuudet: yksityiskohdista paljastuva poliittinen todellisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Susanne Dahlgrenin toimittamassa teoksessa Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla – Nuorten elämää islamin maissa pureudutaan tavalliseen elämänmenoon alueilla, joissa islam on valtauskonto. Lukija saattaa yllättyä, kuinka vähän terrorismi ja sen ympärillä pyörivä keskustelu ovat läsnä niin sanotun perusmuslimin arjessa.

Terrorismin vastaista sotaa on käyty yli 15 vuotta. Loppua ei ole näkyvissä. Kuten Manchesterin terrori-isku jälleen kerran muistuttaa, nuorten muslimien radikalisoitumisesta ja ääri-islamin muodoista on tärkeää keskustella.

Islamin radikaalit ilmentymät muodostavat vakavia haasteita eurooppalaiselle yhteiskuntarauhalle. Samalla terrori-iskut Euroopassa ja muualla ovat johtaneet toimenpiteisiin, jotka pikemminkin ruokkivat terrorismia.

Usein muslimeista puhuttaessa korostetaan heidän uskontoaan ikään kuin kaikkea toimintaa ja ajattelua määräävänä tekijänä. Mutta kuinka suurta roolia islamin radikaalit tulkinnat tai terrorismi lopulta näyttelevät muslimien, ja etenkin nuorten muslimien arjessa?

Kuinka suurta roolia islamin radikaalit tulkinnat tai terrorismi lopulta näyttelevät muslimien, ja etenkin nuorten muslimien arjessa?

Vuoden 2017 Arab Youth Surveyn mukaan Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan nuoriso kokee suurimmaksi haasteeksi Isisin nousun (35 %), työttömyyden (35 %), terrorismin uhan (34 %), hintojen nousun (27 %), epävakauden (19 %), poliittisen johtajuuden puutteen (17 %) sekä demokratian puuttumisen (17 %).

Islamin nimissä tehtyjen terroritekojen syistä ja taustoista tulisikin etsiä ymmärrystä yhteiskunnallisista, sosioekonomisista rakenteista sen sijaan, että tartutaan helppoihin yleistyksiin yli miljardin muslimin uskonnosta.

Susanne Dahlgrenin toimittamassa teoksessa Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla – Nuorten elämää islamin maissa pureudutaan tavalliseen elämänmenoon alueilla, joissa islam on valtauskonto. Dahlgrenin mukaan

”…jos uskontoa ei tutkimusta tehdessä painoteta, se tulee esiin itsestään, luontevassa ympäristössään. Kirjassa korostuu näkemys, että uskonnolla ei aina ole merkitystä maissa, joissa eri uskontojen harjoittajat jakavat saman kulttuurin”.

Islamin tutkiminen ei myöskään ollut Tea Virtaselle ensisijainen kiinnostuksen kohde, kun hän lähti keräämään aineistoa väitöskirjaansa 1990-luvun loppupuolella Kameruniin asettuneista paimentolaisista, mbororoista, ja heidän erilaisista avioliittorituaaleistaan.

Virtanen huomasi, kuinka islam oli vaikuttanut mbororojen rituaaleihin. Etenkin epäonnistuneet rituaalit tarjosivat mahdollisuuksia tarkastella mbororojen tapaa sekoittaa karjanhoitosymboliikkaa ja islamia toisiinsa ja erottautumista muista paikallisista muslimiryhmistä.

Monipuolisessa teoksessa hyvin Lähi-itää ja Pohjois-Afrikkaa tuntevat antropologit kulkevat edesmenneiden suomalaisten kenttätutkimuksen pioneerien, kuten Georg August Wallinin (1811–1852), Edward Westermarckin (1862–1939), Ivar Lassyn (1889–1938) ja Hilma Granqvistin (1890–1972) jalanjäljissä muslimien kodeissa, uskonnollisissa klubeissa, kotibileissä, katuprotesteissa ja kahviloissa ja kuvaavat nuorten shoppailua, juttutuokioita ja läpänheittoa.

Vallitsevien normien ristipaineessa Egyptissä

Samuli Schielke kuvaa artikkelissaan egyptiläisten muslimien arkea, uskonnon roolia ja tulevaisuuden haaveita niin pääkaupungissa Kairossa kuin pohjoisegyptiläisessä kylässä. Hän kuvaa muulid-juhlaa, ramadan-paastoa, romantiikkaa sekä maan poliittista tilannetta.

Schielke kohtaa muslimit, kuten kenet tahansa, ”monimielisinä ja ristiriitaisina ihmisinä” ja keskittyy niihin tutkimuskohteisiin, jotka ovat yhden vahvan mielipiteen sijasta asioista montaa mieltä.

Muslimeja tutkitaankin usein yhtenä kiinteänä homogeenisenä ryhmänä, jota peilataan tutkijan omaan heterogeeniseen ympäristöön ja taustaan. Schielke ei koe islamia sen normaalimpana tai oudompana erityispiirteenä kuin mitä tahansa muuta harrasta elämänasennetta:

”Uskonnon merkitystä ihmisten elämässä ymmärtää usein paremmin, jos antropologista kenttätyötä tehdessään ja kirjoittaessaan ei koko ajan keskity itse uskontoon. Omassa tutkimuksessani olen kiinnittänyt paljon huomiota esimerkiksi rakkaussuhteisiin ja avioliittoon”.

Fatalististen tai determinististen tulkintojen sijaan hän jättää tilaa kohtalolle ja sattumille ja muistuttaa, että ihmiset pystyvät lopulta vaikuttamaan elämäänsä ja tulevaisuuteensa melko rajallisesti.

”Jos olisin vain kysynyt esimerkiksi ’mitä islam sanoo avioliitosta?’ ihmiset olisivat kertoneet minulle, miten asioiden uskonnolliselta kannalta pitää olla. Olisin saattanut päätyä kuvaamaan ihmisten elämää ennen kaikkea sellaisena kuin he nimenomaan uskonnosta puhuessaan haluaisivat sen olevan”.

Nuorten aktivismia Egyptissä tutkinut Henri Onodera korosti tuttavaverkostojen merkitystä Hosni Mubarakin hallintoa vastustaneen Kifaya-liikkeen synnyssä. Nuoret lähtivät poliittiseen toimintaan monesti ystävien kautta. Poliisien pidätykset lujittivat ystävyyssuhteita. Aktivistituttavat ja perheenjäsenet pyrkivät parhaansa mukaan saamaan tietoa pidätettyjen kohtalosta ja olinpaikasta.

Muslimeja tutkitaankin usein yhtenä kiinteänä homogeenisenä ryhmänä, jota peilataan tutkijan omaan heterogeeniseen ympäristöön ja taustaan.

Aktivistinuorten väliset ystävyyssuhteet ja kunnioitus eivät näyttäneet rajoittuvan ideologisiin kysymyksiin. Vaikka eroja ja ristiriitoja nousi esiin arjen eri tilanteissa ja puhekielessä, kommunistit, vasemmistolaiset, liberaalit, muslimiveljeskunnan jäsenet ja tapamuslimit työskentelivät yhdessä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.

Ramadanin aikaan toiset paastosivat, toiset eivät. Osalle paasto merkitsi salaa syömistä ja tupakoimista, toisille olutlakkoa. Monille kyse oli hengellisestä kokemuksesta. Jotkut nauttivat siihen liittyvästä yhdessäolosta.

Sukupuolella oli myös merkitystä. Naisaktivistit tulivat usein varakkaammista yhteiskuntaluokista ja vapaamielisemmistä perheistä. Tämä ei estänyt tiettyjä sukupuolirooliodotuksia ilmenemästä perheen elätykseen ja kodinhoitoon liittyvissä kysymyksissä.

Naisiin kohdistuva seksuaalinen häirintä Kairon kaduilla

Naistutkijat pääsevät usein miehiä paremmin kiinni naisten arkeen. Sukupuoliroolit sisältävät usein monenlaisia tabuja konservatiivisissa islamilaisissa maissa, ja naiset puhuvat mieluummin sisarilleen henkilökohtaisista asioista.

Senni Jyrkiäinen kuvaa artikkelissaan nuorten naisten elämää Kairossa ja Ylä-Egyptissä sijaitsevassa pienemmässä Sohagin kaupungissa. Avioliittoon ja työuraan liittyvien kysymysten lisäksi Jyrkiäinen tutki, kuinka seksuaalisella häirinnällä rajoitetaan naisten liikkumisenvapautta.

Jyrkiäinen kirjoittaa artikkelissaan, että hänellä on häirinnästä Egyptissä myös omakohtaista kokemusta, kuten varmasti monilla maassa vierailleilla ulkomaalaisilla naisilla. Entä miten seksuaalinen häirintä pitäisi ymmärtää? Missä menee flirttailun raja?

Jyrkiäinen käyttää seksuaalisesta häirinnästä egyptiläisen HarassMap-järjestön määritelmää:

”[Seksuaalinen häirintä on] mitä tahansa epätoivottuja seksuaalissävytteisiä sanoja ja/tai tekoja, jotka vahingoittavat henkilön kehoa, yksityisyyttä tai tunteita ja tekevät henkilön olosta epämukavan, uhatun, turvattoman, pelästyneen, epäkunnioitetun, säikähtäneen, loukatun, pelotellun, hyväksikäytetyn, henkisesti loukatun tai objektisoidun”.

Häirintäongelma on levinnyt laajalle Egyptissä ja monissa Välimeren eteläpuoleisissa maissa. Egyptian Center for Women’s Rights -tutkimuskeskus julkaisi vuonna 2008 kyselytuloksen, jonka perusteella 83 prosenttia egyptiläisnaisista oli joutunut kärsimään miesten häiriökäyttäytymisestä. Miehistä taas 62 prosenttia myönsi häiritsevänsä naisia kaduilla.

Jyrkiäinen kuvaa kaupunkien moninaisen yhteiskuntaluokan käsitteen vaikutusta nuorten naisten mahdollisuuksiin luoda erilaisia urbaaneja identiteettejä samalla, kun ”kulutusmahdollisuudet ja vapaa-ajanviettopaikat lisääntyvät”.

Hän muistuttaa yhteiskuntaluokan käsitteen ongelmallisuudesta Egyptissä, jossa ”sosiaaliset luokat ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin selvärajaisia”. Keskiluokkainen kuluttamista ihannoiva elämäntyyli vaatii nuorilta naisilta miehiä enemmän varallisuutta ja suunnitelmallisuutta:

”Juuri nuorten naisten liikkuminen kaduilla on kaikkein rajoitetuinta ja valvotuinta. Äidit soittelevat tyttäriensä perään ja isät ovat vihaisia, mikäli tyttäret eivät ole kotona määrättyyn aikaan. Veljet saattavat valvoa siskojensa pukeutumistyyliä ja rajoittaa näiden käyntiä ulkona. Nuorten naisten liikkumisvapaus onkin pitkälti kiinni perheen joustavuudesta ja tyttärien omista neuvottelutaidoista”.

Koraanista löytyy selkeät ohjeet niin miehille kuin naisille säädyllisestä käytöksestä. Islamin normatiiviset tulkinnat ovatkin Egyptin kaupunkielämän kanssa ristiriidassa, ja vastaus häiriökäyttäytymiseen löytynee uskonnon ulkopuolelta.

Vastuu vieritetään usein naisten kannettavaksi, vaikka Egyptissä astui vuonna 2014 seksuaalisen häirinnän kieltävä laki. Asenteet muuttuvat kuitenkin hitaasti. HarassMap-sovellus käynnistettiin vuonna 2010. Se tarjoaa sosiaalisen median välityksellä alustan, jonne voi raportoida digitaalisesti paikan päältä joutuessaan seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Paikka ja aika tallentuvat Egyptin Google Mapsiin.

Kirjan toimittaja Dahlgren toteaa kirjan esipuheessa, kuinka seksuaalirikokset nousivat suomalaiseen keskusteluun turvapaikanhakijoiden määrän kasvaessa. Hänen mielestään ongelmasta ei päästä eroon vähättelemällä ja vaikenemalla. Samalla hän kritisoi raiskausuutisilla elostelevia ”maahanmuuttokriitikoita”.

Joukkoahdistelu (arabiaksi taharrush gama’iyy) kääntyi sosiaalisessa mediassa ja keltaisessa lehdistössä muotoon taharrush game. Ikään kuin kyseessä olisi arabinuorten hauska yhteispeli, joka kuuluu heidän kulttuuriinsa – ja uskontoonsa, tietenkin.

Itämaisiksi kategorisoitujen ihmisten seksuaalisuus on historian saatossa herättänyt mielenkiintoa.

Itämaisiksi kategorisoitujen ihmisten seksuaalisuus onkin historian saatossa herättänyt mielenkiintoa. Usein kuvaukset kertovat pikemminkin kuvaajien omista stereotypioista ja mielihaluista. Milloin orientin asukkaat kuvataan yltiöseksuaalisina olentoina haaremeineen ja vatsatansseineen, milloin ylipidättäytyvinä hunnutettuina tylsimyksinä.

Omassa artikkelissaan Dahlgren käsittelee Jemenissä sijaitsevan satamakaupunki Adenin asukkaiden seksuaalifantasioita ja kokemuksia. Seksi ei ole hänen mukaansa islamissa häpeiltävä asia eivätkä uskonnolliset symbolit aina kerro kaikkea niiden kantajista.

Jo 1980-luvulta lähtien Jemeniä tutkinut Dahlgren on huomannut, ettei seksistä puhuminen ole liberaalissa Adenissa tabu. Ihmiset kertoivat intiimeistä kokemuksistaan varsin mielellään. Tärkeintä oli konteksti: naapurien, sukulaisten ja puolisojen läsnä ollessa seksistä ei puhuttu.

Pippaloita Iranissa, vitsejä Marokossa

Iranista puhuttaessa vanhempi sukupolvi muistaa usein šaahi Mohammad Reza Pahlavin ja tämän perheen glamourin, jota suomalaisissakin ”naistenlehdissä” 1960-luvulla esiteltiin. Nykyisin Iran tunnetaan islamilaisesta vallankumouksesta ja pappisvallasta.

Ulriikka Johansson kuvaa artikkelissaan epävirallista Irania, nuorten juhlimista ja alkoholinkäyttöä. Kotibileissä haastetaan muslimikansalaisen ihannekuva ja kansallismielisyys.

Samalla kun miesten ja naisten välinen kanssakäyminen, alkoholi, huumeet ja monet musiikin muodot ovat maassa kiellettyjä, kotibileitä löytyy ympäri pääkaupunki Teherania ja sen lähiympäristöä.

”Torstai-iltaisin töiden jälkeen tullaan nopeasti paikalle sinne, missä kulloinkin kokoonnutaan, juodaan heti pikku hiprakka, syödään pientä purtavaa ja jutellaan, ja kohta ensimmäiset jo katoavatkin paikalta. Ne joilla ei ole määrättyä aikataulua, voivat ottaa rennommin, mutta koskaan kukaan ei voi täysin rentoutua”.

Vaikka iranilaisnuorison juhlimisen ei pitäisi olla kenellekään yllätys, keksittiinhän viinin juominen Iranin ja Kaukasuksen alueella 7 000 vuotta sitten, ilmiön laajuus saattaa rajoituksineen rikkoa käsityksiä islamilaisesta tasavallasta.

”Poliisiratsioiden takia pitää aina olla valmiina nopeasti sammuttamaan musiikkilaitteet ja hävittämään kaikki kielletty, kuten päihteet, ja pakenemaan paikalta.”

Johanssonin mukaan iranilaisnuoret ihailevat länsimaista kulttuuria, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan. Hänen ystävänsä tiesivät jopa suomalaisen Children of Bodomin. Avarakatseisuuden nimissä voisikin kysyä, kuinka hyvin persialaista musiikkia tunnetaan Suomessa nuorten keskuudessa.

Fjej Stamboulin artikkelissa ”Tunisian jasmiinivallankumous Sartren aikalaisen silmin” korostuu Pohjois-Afrikan valtioiden historia ja nykyaika. Hän kertoo osallistuneensa 1960-luvulla Tunisin yliopistossa muun muassa Franz Fanonin luennoille. Väitöskirjan ohjaajana toimi kuuluisa orientalisti Jacques Berque.

Muun muassa Michel Foucault opetti Tunisin yliopistossa ”kokonaisen sukupolven eteviä ja edistyksellisiä tunisialaisopiskelijoita”. Foucault teki myös yhteistyötä iranilaisen Ali Shariatin kanssa šaahin valtaa vastaan.

Jos Foucault pettyi vuonna 1967 kuuden päivän sodan liepeillä opiskelijakapinoissa yhdistyviin antisionismiin ja antisemitismiin, tunisialaiset ovat saaneet pettyä niin sanotun ”arabikevään” hedelmiin. Stambouli pysyy silti optimistisena maan nuorison suhteen.

Huumori ja vitsailu auttavat usein vaikeiden asioiden käsittelyssä.

Huumori ja vitsailu auttavat usein vaikeiden asioiden käsittelyssä. Marko Juntunen tarkastelee artikkelissaan Pohjois-Marokon kaupunkiköyhälistön nuorten miesten vitsejä.

”Nauramisessa on siten keskeisesti kyse solidaarisuuden ja yhteenkuuluvuuden tuottamisesta ’meidän’ kesken, mutta kyse on myös ’ulkopuolelle’ rajattujen sosiaalisten ja poliittisten ryhmien rakentamisesta.”

Vitseissä marokkolaisnuoret identifioituvat niin Marokon kuin globaalin poliittisen järjestelmän uhreina. Pääosaa esittää usein kekseliäs kahviloissa aikaansa viettävä marginalisoitu hahmo, joka ylittää yhteiskunnalliset haasteet ja korruption nokkeluutensa avulla. Myös maahanmuuttokysymykset ovat vahvasti huumorissa läsnä: ”Kuka oli Marokon historian ensimmäinen luvaton siirtolainen? Tariq Ibn Ziayd.”

Koska monien Euroopassa tehtyjen terrori-iskujen tekijät ovat syntyneet ja kasvaneet Euroopassa, maanosassa asuvien muslimien arki saattaa kertoa enemmän tekojen motiiveista kuin puhtaasti uskonnosta haetut normatiiviset selitykset.

Nilüfer Göle onkin julkaissut tutkimuksen, jossa tarkastellaan Euroopan muslimien arkea julkisessa ja yksityisessä tilassa. Jälleen kerran lukija saattaa yllättyä, kuinka vähän terrorismi ja sen ympärillä pyörivä keskustelu ovat läsnä niin sanotun perusmuslimin arjessa.

Siksi Dahlgrenin toimittama yleistajuisesti kirjoitettu teos onkin tervetullut tietopaketti, joka on suunnattu yhtä hyvin suurelle yleisölle kuin opiskelijoille ja tutkijoille. On mukava lukea kirjaa, jossa tutkijat reflektoivat omaa suhdettaan tutkimuskohteeseensa sen sijaan, että tekevät kenttätutkimusta ikään kuin vahvistaen omia poliittisesti sävyttyneitä ennakko-oletuksiaan.

Karim Maïche on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksessa TAPRIssa. Hänen väitöskirjansa keskittyy Algerian autonomiseen ammattiyhdistysliikkeeseen ja laajemmin maan kansalaisyhteiskuntaan. Lisäksi Maïchen tutkimusintressit liittyvät Pohjois-Afrikan, Lähi-idän ja Välimeren alueen joukkoliikkeisiin, mobilisaatioon ja kulttuurihistoriaan.

Julkaisu Dahlgren (toim.): Muslimien arjesta terrorismin vastaisen sodan aikakaudella ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lähi-itä Marokosta Iraniin ulottuvana historiallisena ja kulttuurisena kokonaisuutena on säilynyt alueena, jossa kansainvälisen politiikan realistisen koulukunnan paradigma anarkiasta valtioiden välisen suhteen perustana tuntuu esimerkinomaisesti pitävän paikkansa vuosikymmenestä toiseen. Alueen modernien valtioiden synnystä lähtien se on ollut poikkeuksellisen konfliktiherkkä.

Samoin Lähi-itä on pitkään ollut kaikkein epädemokraattisin globaali alue. Kylmän sodan jälkeinen ”globalisaation aikakausi” ei ole tehnyt alueesta keskinäisriippuvuuden hallitsemaa ”rauhan aluetta” (zone of peace), eikä alueellista integraatiota ole merkittävässä määrin tapahtunut.

Päinvastoin aikakaudelle ovat olleet tyypillisiä toistuvat sodat, sisäiset konfliktit ja osin myös valtiorakenteiden hajoaminen, mikä on vahvistanut ei-valtiollisten toimijoiden asemaa. Vuoden 2011 arabikevään kansannousujen jälkeen alue on ollut entistäkin vaikeammin hahmotettavan kuohunnan keskellä.

Miten meidän tulisi selittää aluetta, jota Beirutin Amerikkalaisen yliopiston politiikan tutkimuksen professori Farid el Khazen hiljan kutsui ”kansainvälisen järjestelmän sairaaksi mieheksi”?

Ongelmallinen valtiomuodostus

Pääsääntöisesti Lähi-itää koskevassa tutkimuksessa on alueen ongelmien taustalla korostettu historiaan pohjautuvien alueellisten ja globaaleiden rakenteiden merkitystä. Tyypillisesti tutkimuksessa nostetaan esiin alueen valtiomuodostuksen erityispiirteiden merkitys poliittiselle järjestelmälle. Tähän liittyy olennaisesti se rakenteellinen suhde, joka kehittyi 1800-luvulta alkaen Lähi-idän ja lännen johtaman kansainvälisen järjestelmän ”ytimen” välille.

Toisin sanoen selittäviksi tekijöiksi nousevat se, että valtiomuodostus tapahtui laajalti ulkoapäin länsimaiden toimesta ja se, että suurvallat ovat poikkeuksellisen voimakkaasti senkin jälkeen puuttuneet juuri tämän alueen kehitykseen.

Lähi-itä on ollut alue, jossa ja josta suurvaltojen kilpailu on ollut kaikkein kiivainta niin sanotussa kehittyvässä maailmassa. Leon Carl Brownin tunnetun tulkinnan mukaan Lähi-itä on ollut korostetusti ”penetrated system”, alue, joka on jatkuvasti ollut ulkopuolisen poliittisen järjestelmän lävistämä.

Selittäviksi tekijöiksi nousevat se, että valtiomuodostus tapahtui laajalti ulkoapäin länsimaiden toimesta ja se, että suurvallat ovat poikkeuksellisen voimakkaasti senkin jälkeen puuttuneet juuri tämän alueen kehitykseen.

Esimodernien imperiumien alueista Lähi-itä on ainoa, joka ei ole palannut merkittäväksi voimakeskukseksi kolonialistisen ajan jälkeen, vaan se on säilynyt pienten ja sisäisesti heikkojen valtioiden tilkkutäkkinä. Mikään muu kolonialistinen konflikti ei ole vaikuttanut yhtä voimakkaasti ja pitkään kuin Palestiinan konflikti. Lähi-idän hajanaisuus on pitänyt sen riippuvaisena ulkopuolisista toimijoista muun muassa turvatakuiden muodossa.

Kansainvälisessä järjestelmässä Lähi-idän valtiot ovat jääneet keskuksesta riippuvaisen periferian asemaan. Talouden perustuminen lähinnä vain muutaman raaka-aineen tuotantoon on entisestään korostanut tätä asemaa.

Tässä tulkintaperinteessä Lähi-idän ongelmallisuus liittyy siis ennen kaikkea alueen modernien valtioiden asemaan kansainvälisessä järjestelmässä ja suhteisiin länteen. Kylmän sodan loppumisen uskottiin normaalistavan Lähi-idän, koska yksinapaisessa maailmassa sen ei enää tarvitsisi olla suurvaltojen kilpailun kohde. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut.

Harva tutkija kiistää, etteivätkö kolonialistinen historia ja sen jälkeinen puuttuminen selittäisi Lähi-idän tilannetta. Esimerkiksi anti-imperialistinen retoriikka on tähän päivään asti säilynyt merkittävänä legitimoivana voimana.

Anti-imperialistinen retoriikka on tähän päivään asti säilynyt merkittävänä legitimoivana voimana.

Ei ole sattuma, että samoin kuin sekulaarit arabinationalistit 1950-luvulla, Isis-järjestön johtaja Abu Bakr al-Baghdadi julisti, että Irakin ja Syyrian välisellä ”imperialistien” luomalla rajalla ei ole mitään oikeutusta ja se tulee poistaa. Lähtökohtaisesta nationalismin vastaisuudestaan huolimatta islamismi on pitkälti omaksunut vahvan antikolonialistisen julistuksen ja lisännyt siihen vain uskonnollisen kuorrutuksen.

On myös syytä painottaa sitä, että juuri ne osat alueesta, jossa valtiomuodostus on tullut kaikkein eniten ulkoapäin, ovat vuosikymmenestä toiseen olleet kaikkein levottomimpia.

Syyria on eräänlainen mikrokosmos alueen ongelmista. 1940- ja 1950-luvuilla vastaitsenäistynyt maa oli arabivaltioiden välisen valtataistelun kohde, jossa ne usein suurvaltojen tukemina toimeenpanivat vallankaappauksia. Vuosina 1958–1961 maa luopui jopa suvereniteetistaan liittyen Egyptiin osana Yhdistynyttä arabitasavaltaa.

Vuoden 1963 vallankumouksen jälkeisiä vuosia sävyttivät Ba’th-puolueen eri siipien välinen valtataistelu, joka sitoi maan vahvasti Palestiinan konfliktiin. Vasta Assadin ”dynastian” tultua valtaan 1970-luvun alussa Syyria lakkasi olemasta ”peli” ja siitä tuli vähitellen itse pelaaja alueellisissa valtapeleissä. Ensimmäistä kertaa valtion historiassa maan johdolla oli riittävästi autonomiaa tehdä itse ulkopoliittisia päätöksiä.

Vasta Assadin ”dynastian” tultua valtaan 1970-luvun alussa Syyria lakkasi olemasta ”peli” ja siitä tuli vähitellen itse pelaaja.

Syyria oli kuitenkin edelleenkin keskiössä alueella, jota seuraavina vuosikymmeninä sävyttivät islamismin nousu, Palestiinan kysymys, Libanonin sisällissota, Irakin ja Iranin välinen pitkä sota, Persianlahden sota ja viimein Yhdysvaltojen toimeenpanema Irakin miehitys ja sektarianismin, eli uskontokuntaan kuulumiseen liittyvän identiteetin, nousu.

Nyt jo kuusi vuotta kestäneen sisällissodan seurauksena Syyria on uudelleen menettänyt asemansa ”pelaajana” ja siitä on jälleen kerran tullut alueellisten ja kansainvälisten pelien kenttä. Vuonna 1987 ilmestyneessä klassikossa The Struggle for For Syria: A study in Post-War Arab Politics, 1945–1958 Patrick Seale kuvaa hienosti alueellisen poliittisen järjestelmän muotoutumista 1940- ja 1950-luvuilla sekä alueen maiden sisä- ja ulkopolitiikan välistä yhteyttä. Syyrian osalta teos on edelleen valitettavan ajankohtainen.

Kolonialismin ja imperialismin perintö siis vaikuttaa Lähi-idän valtioiden epävakauteen. Silti on selvää, että valtiomuodostukseen ja Lähi-idän asemaan globaalissa järjestelmässä liittyvien mallien selitysvoimassa on rajansa. Esimerkiksi arabikevään kansannousuja on vaikea selittää enää pelkästään reaktiona Lähi-idän asemaan globaalissa rakenteessa tai konkreettisemmin pyrkimyksenä vapautua läntisestä hegemoniasta.

On selvää, että valtiomuodostukseen ja Lähi-idän asemaan globaalissa järjestelmässä liittyvien mallien selitysvoimassa on rajansa.

Huomattavan optimistisesti Hamid Dabashi julistaa, että arabikevään myötä arabimaat ovat lopulta pääsemässä irti postkolonialismista – eli siitä, että niiden poliittisia kamppailuja määrittelevät aina reaktio kolonialismin perintöön tai vastakkainasettelu sen kanssa.

Sen sijaan arabikevään kansannousut todistavat Dabashin mukaan alueen kosmopoliittisen perinnön uudelleen löytymisestä: arabit taistelevat samojen taloudelliseen ja poliittiseen tasa-arvoon liittyvien kysymysten puolesta kuin muutkin ihmiset.

Vastaavasti sektarianismin ja muiden ”alkuperäisiksi” väitettyjen identiteettien hyvin nopeaa nousua viimeisen parin vuosikymmenen aikana on vaikea selittää edellä mainituilla rakenteita painottavilla malleilla.

Vuonna 1996 ilmestyneessä kohuteoksessaan The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order Samuel Huntington ei mainitse sanallakaan sektarianismia vaan islamilainen maailma esitetään yhtenäisenä kulttuuripiirinä, joka hänen mukaansa on poikkeuksellisen herkästi konfliktissa muiden kulttuurien kanssa. Tänään nimenmaan sunnien ja šiiojen vastakkainasettelu on noussut keskeiseksi poliittiseksi kysymykseksi Lähi-idässä ja osin laajemminkin islamilaisessa maailmassa.

Neoliberalistinen paradigma ja sen kriitikot

Viime vuosikymmeninä erityisesti monet länsimaiset tutkijat ovat esittäneet, että kolonialismin ja imperialismin merkitystä Lähi-idän ongelmien ja kehityksen taustalla on liioiteltu. Kilpailevaksi suuntaukseksi tutkimuksessa on noussut neoliberalismi.

Kolonialismin perinnön sijaan malli korostaa taloudellisen ja poliittisen liberalismin puutteen merkitystä. Yksinkertaistettuna Lähi-idän ongelmat eivät johdu Sykes-Picot-sopimuksesta vaan Saddam Husseinin ja Bashar al-Assadin kaltaisista diktaattoreista ja alueen valtioiden talouspolitiikasta.

Yksinkertaistettuna Lähi-idän ongelmat eivät johdu Sykes-Picot-sopimuksesta vaan diktaattoreista ja alueen valtioiden talouspolitiikasta.

Ajattelu on tietenkin vahvasti yhteydessä Latinalaisen Amerikan pohjalta kehitettyihin malleihin demokraattisesta siirtymästä autoritarianismista liberaaliin demokratiaan.

Neoliberalismiin on kuulunut vaatimus valtion tukahduttavan taloudellisen ja poliittisen kontrollin hellittämisestä. Teorian mukaan taloudellinen liberalisointi johtaa ajan myötä väistämättä myös poliittiseen liberalisaatioon ja demokratisaatioon.

Neoliberalismi korostaa universalismia ja Lähi-idän samankaltaisuutta muun maailman kanssa. Kunhan diktaattorit poistetaan, arabit ovat yhtä kykeneviä demokratiaan kuin muutkin ihmiset, ja demokratisoituminen johtaa väistämättä myös alueen loputtomien konfliktien lakkaamiseen. Lähi-itä oli poikkeus ainoastaan siksi, että globaali markkinatalous ja demokratisoituminen eivät olleet (vielä) yltäneet tälle alueelle.

Tämänkaltaista ajattelua käytettiin laajalti oikeuttamaan Saddamin syrjäyttämistä vuonna 2003. George W. Bushin hallinto liitti arabimaailman epädemokraattisuuden ja länteen kohdistuvan terrorismin yhteen, jolloin demokratisoituminen Lähi-idässä muuttui osaksi lännen ja erityisesti Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikkaa.

Demokratisoituminen Lähi-idässä muuttui osaksi lännen ja erityisesti Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikkaa.

Ainakin retoriikassa demokratisoituminen tarjottiin eräänlaiseksi yleislääkkeeksi kaikkiin alueen ongelmiin. Uuden demokraattisen arabimaailman piti syntyä Irakin ”vapauttamisen” myötä.

Alueella alettiin viimeistään 1990-luvulla noudattaa Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n ja Maailmanpankin edellyttämiä rakennesopeutusohjelmia. Niihin kuuluivat valtiosektorin asteittainen yksityistäminen, talouden ja kilpailun vapauttaminen sekä valtion roolin yleinen vähentäminen.

1990-luku merkitsi monessa arabimaassa selvää siirtymää kohti neoliberaalia talousmallia, ja kehitys vahvistui entisestään 2000-luvulla. Liberalisaation saavutukset alueella ovat kuitenkin olleet hyvin ristiriitaisia. Kuten Nadia Farah on kirjoittanut, Egyptissä 1990-luvun vahvasta liberalisaatiosta hyötyi pitkälti vain uusi taloudellinen eliitti ja perinteinen valtioporvaristo, jotka yhdistivät voimansa päästäkseen kiinni yksityistämisen luomaan varallisuuteen.

Samoin kuin esimerkiksi Venäjällä, nopea yksityistäminen ilman toimivaa oikeusjärjestelmää johti varallisuuden lisääntyvään keskittymiseen pienen eliitin käsiin. Sen sijaan valtaosaan tavallisista kansalaisista liberalisaatio vaikutti pääosin negatiivisesti.

Pitkälle sama kehitys tapahtui muuallakin, esimerkiksi Syyriassa, vaikka liberalisoinnin aste ja vauhti vaihtelivatkin paljon maasta toiseen. Tyypillisesti valtion omaisuutta myytiin eliitille pilkkahintaan. Yksityistäminen loi uudelleen myös suurmaanomistajien luokan ja mitätöi aikaisempien vuosikymmenien maareformit. Egyptissä 60 prosenttia maasta kuului nyt 7 prosentille väestöstä.

Se, että merkittävä osa väestöstä jäi vaille sosiaalisia palveluita, vahvisti selvästi Muslimiveljeskunnan ja muiden islamististen järjestöjen asemaa.

Se, että merkittävä osa väestöstä jäi vaille sosiaalisia palveluita, vahvisti selvästi Muslimiveljeskunnan ja muiden islamististen järjestöjen asemaa. Ne tarjosivat puuttuvia sosiaalipalveluita ja tuomitsivat eliitin harjoittaman ”sorron”.

Siirtymämalliin ja neoliberalismiin kriittisemmin suhtautuvat tutkijat ovat painottaneet sitä, että arabimaailma ja Lähi-itä yleensä eivät suinkaan ole poikkeuksellinen alue vastahakoisuudessaan liberalisaatiota kohtaan. Pikemminkin alueen muutokset viime vuosikymmeninä heijastavat hyvin neoliberaalin globalisaation yleisiä vaikutuksia.

Kuten Laura Guazzone ja Daniela Pioppi kirjoittavat, arabikevät on ymmärrettävissä myös globaalin kriisin paikalliseksi heijastumaksi. Siten arabimaailman tapahtumat liittyvät yhteen myös sellaisten ilmiöiden kuin Occupy Wall Street tai Espanjan indignados-liikkeen kanssa.

Arabikevät on ymmärrettävissä myös globaalin kriisin paikalliseksi heijastumaksi.

Guazzone ja Pioppi liittävät Lähi-idän nykyiset konfliktit siihen merkittävään muutokseen, jonka globalisaatio on aiheuttanut valtiolle. Lähi-idän uudet sodat ovat esimerkkejä ”postmoderneista” sodista, joissa yhdistyvät sodankäynti, organisoitunut rikollisuus ja massiiviset siviileihin kohdistuvat ihmisoikeusrikokset.

Sotiin ottavat osaa toimijat, jotka ovat sekä paikallisia että globaaleja, sekä valtion ”julkisen sektorin” sotilaita että ”yksityisen sektorin” taistelijoita. Globalisaation ja liberalisaation mukaan tuomat muutokset valtion poliittisen ja taloudelliseen valtaan ovat heikentäneet ja fragmentoineet valtioita.

Tämä on tärkeä syy edelle mainitsemalleni ”alkuperäisten” identiteettien, kuten sektarianismin ja tribalismin, vahvistumiselle sekä niihin pohjautuville hyvinvointipalveluille ja turvallisuuselimille, kuten yksityisarmeijoille.

Pidän hyvin perusteltuna tällaisia poliittisesta taloudesta nousevia selitysmalleja, kun ajatellaan alueen viimeaikaisia konflikteja. Ne täydentävät hyvin sitä kokonaiskuvaa, jonka toisena tärkeänä tekijänä on aiemmin käsittelemäni alueen erityinen nykyhistoria.

Nationalismin ja sekularismin kaltaiset modernit identiteetit ovat alueella olleet aina heikkoja. Globalisaation aikakaudella, samalla kun valtioon liittyvät turvaverkot ovat laajalti kadonneet, Lähi-itä on ollut poikkeuksellisen altis perinteisten identiteettien vahvistumiselle ja niihin liittyville konflikteille.

Orientalismin paluu

Historiallisesti hallitsevin länsimainen malli ymmärtää Lähi-idän ongelmia on ollut orientalistinen tutkimustraditio. Siinä korostuvat Lähi-idän kulttuurisidonnaiset tekijät, jotka usein nähdään esteenä länsimaisen mallin mukaiselle sekulaarille demokratialle. Eksoottinen ja irrationaalinen Lähi-itä on pysyvästi erilainen kuin rationaalinen länsi.

Uskonto ja nimenomaan islam on tekijä, joka parhaiten selittää alueen poikkeuksellisuutta. Myös alueen konfliktit on orientalistisessa tulkintaperinteessä ymmärretty historiallisiksi jatkumoiksi alueen ikivanhoista uskonnollisista konflikteista. Israelilaisten ja palestiinalaisten konflikti ei olekaan moderni kolonialistinen ja etninen konflikti vaan ikiaikainen uskontosota.

Alueen konfliktit on orientalistisessa tulkintaperinteessä ymmärretty historiallisiksi jatkumoiksi alueen ikivanhoista uskonnollisista konflikteista

Orientalismiin sanan saidilaisessa merkityksessä kuuluu myös vieraan kulttuurin ”toiseuttaminen” ja tähän kytkeytyvä vallankäyttö. Monet orientalismia edustavat teoriat onkin perustellusti hylätty niiden essentiaalisuuden vuoksi ja orientalismista on Lähi-idän(kin) tutkimuksen alalla tullut eräänlainen kirosana.

Suuren yleisön ja monien poliitikkojen parissa orientalistiset selitykset ”orientin” erilaisuudesta elävät tietenkin edelleen vahvoina. Erityisesti amerikkalaisten ajatushautomotutkijoiden joukossa on paljon neo-orientalisteiksi kutsuttuja.

Kuten Asef Bayat on kirjoittanut, uudessa orientalismissa korostuu eksoottisuuden sijaan muslimien muodostama uhka turvallisuudelle ja läntisille arvoille.

Silti kysymys kulttuurin merkityksestä on luonnollisesti syytä ottaa vakavasti, kunhan siihen ei liity ajatusta kulttuurista muuttumattomana tekijänä, joka selittää kaiken. Tuoreessa kirjassaan Islamic Exceptionalism: How the Struggle over Islam is reshaping the World Shadi Hamid väittää, että ongelmat johtuvat juuri siitä, että alueen kulttuuria ja ennen kaikkea islamiin liittyvää perinnettä ei ole otettu huomioon.

Kysymys kulttuurin merkityksestä on luonnollisesti syytä ottaa vakavasti, kunhan siihen ei liity ajatusta kulttuurista muuttumattomana tekijänä, joka selittää kaiken.

Islamin historia suhteessa valtioon on todellakin erilainen kuin kristinuskon. Koska Lähi-idän valtiot on Hamidin mukaan perustettu länsimaiselle ajatukselle sekulaarista kansallisvaltiosta, niiltä puuttuu paikallinen legitimiteetti. Koko modernin Lähi-idän historia on ollut pyrkimystä löytää uudelleen yhteys historiallisten ideoiden ja vallitsevan politiikan välillä.

Jotta tasapaino löytyisi, Lähi-idän tulisi löytää oma vaihtoehtoinen moderniutensa, johon ei välttämättä kuulu ajatusta sekulaarista valtiosta. Hamidin mukaan ne islamilaisen maailman valtiot, kuten Indonesia ja Malesia, joissa pakkosekularisaation merkitys on ollut pienempi, ovat pääsääntöisesti onnistuneet paremmin kuin Lähi-idän muslimienemmistöiset valtiot. Provokatiivisesti hän väittää, että islamilaisen maailman demokraattisimmat valtiot Indonesia, Malesia, Tunisia ja Turkki ovat niitä, joissa islamistit ovat menestyneet parhaiten.

Toisin sanoen islamismi ei suinkaan ole este demokratisoitumiselle, kuten lännessä tyypillisesti väitetään. Hamid on varmasti oikeassa siinä, että suhde moderniuteen on ollut ja on ongelma islamilaiselle maailmalle. Mutta se on sitä määrätyssä historiallisessa kontekstissa eikä ajattomana ”islamilaisena” todellisuutena.

Hamid näkee kulttuureilla olevan ikään kuin oman ”autenttisen” olemuksensa, joka tulisi ottaa huomioon. Onnistunut islamilainen modernius on ikään kuin lähtökohtaisesti erilaista kuin länsimainen modernius.

Uusi historiallinen jatkumo

Lähi-idän tutkimus tuo usein mieleen Samuli Parosen tunnetun mietelauseen: ”Vastaukset elävät aikansa. Kysymykset tulevat yhä uudelleen.”

Lähi-idän kehitys on jatkuvasti haastanut kulloisenkin paradigman, jonka puitteissa sitä on pyritty ymmärtämään. Siksi jokaisen aluetta analysoivan tulisi suhtautua kulloisiinkin paradigmoihin aina kriittisesti.

Mielestäni tutkimustraditio, jossa painottuvat rakenteelliset tekijät Lähi-idän ”poikkeuksellisuuden” taustalla, on kuitenkin edelleenkin pätevä. Samanaikaisesti on selvää, että se ei selitä kaikkea.

Tällä hetkellä tutkimuksessa nousevat hyvällä syyllä esiin tulkinnat, jotka liittävät Lähi-idän selvemmin yhteen globaalien kehitystrendien kanssa. Edellä olen viitannut niihin erityisesti niin sanotun arabikevään synnyn ja seurausten tutkimuksessa. Moni muukin ilmiö olisi relevantti tästä näkökulmasta. Esimerkiksi islamismin vahvistuminen arabimaailmassa ja koko islamilaisessa maailmassa on epäilemättä osin samaa ilmiötä kuin poliittisen buddhalaisuuden nousu Myanmarissa, hindunationalismi Intiassa tai oikeistopopulismi Euroopassa.

Tervetullut uusi näkökulma voisi olla se, missä määrin modernia Lähi-itää voisi ymmärtää historiallisena jatkumona osmanivaltiosta.

Lähi-idän kehitystä on jo pitempään analysoitu erilaisista moderniuteen liittyvistä näkökulmista. Tyypillisesti kyse on ollut ulkoapäin luotujen postkolonialististen valtioiden ongelmallisuudesta tai sekulaarin kansalaisuuskäsitteen ja identiteetin kohtaamista vaikeuksista alueella, jolla niillä ei ollut omaa aatehistoriallista pohjaa.

Kummassakin sinänsä hyvin perustellussa näkökulmassa korostuu reaktiivisuus. Tervetullut uusi näkökulma voisi olla se, missä määrin modernia Lähi-itää voisi ymmärtää historiallisena jatkumona osmanivaltiosta ja muista alueen esimoderneista dynastisista valtioista. Se ei tietenkään tarkoita paluuta orientalismin ajattomuuteen, mutta hyväksyy sen, että historia ei alkanut läntisen kulttuurisen, poliittisen ja taloudellisen invaasion myötä.

FT Hannu Juusola toimii Lähi-idän tutkimuksen professorina Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Paradigma hukassa: Miten ymmärtää Lähi-itää? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Israelin enemmistö kuitenkin valitsi status quon ja oikeistolaisen Likud-puolueen puheenjohtaja Benjamin Netanjahun neljännelle pääministerikaudelle ja samalla sinetöi valinnallaan Israelin entistäkin voimakkaamman eristäytymisen kansainvälisestä yhteisöstä ja alueellisesta yhteistyöstä.

Vaalitaistelusta hallituskoalitioon

Itse vaaleja edelsi Netanjahun oikeistopuolueen poikkeuksellisen populistinen ja pelotteluretoriikkaa ryöpyttävä vaalikampanja, jonka osaltaan arvioidaan vaikuttaneen viime hetken epäröiviin kansalaisiin ja kääntäneen heidät äänestämään Netanjahua. Hänen vaalikampanjassaan korostuivat Iranin ydinaseella pelottelu, rasistiset lausunnot Israelin arabiväestöstä, uhkaus irrottautua Lähi-idän rauhanprosessista ja siihen oleellisesti kuuluvasta kahden valtion mallista, aktiivisen siirtokuntarakentamisen lupaaminen ja vasemmiston leimaaminen terroristien tukijoiksi.

Vaikka vaalitaistelusta odotettiin tasaväkistä, Netanjahun selvä voitto kuitenkin viittasi siihen, ettei Israelin muutosta edustanut Sionistinen liitto onnistunut maltillisella ja siistillä kampanjallaan vakuuttamaan Israelin suurta enemmistöä siitä, että sen lupaamasta rakentavammasta kansainvälisestä linjasta olisi pitkällä aikavälillä huomattavasti enemmän hyötyä tavallisille kansalaisille kuin Netanjahun jo tunnetusta linjasta.

Äänestyskäyttäytymisessä kuitenkin oli suuria eroja: Tel Avivissa ja suuressa osassa niin sanottua virallista Israelia enemmistö äänesti Sionistista liittoa, yhdistyneitä Arabipuolueiden liittoa sekä maltilliseen keskustaan sijoittuvia Kulanu ja Jesh Atid -puolueita. Siirtokunnissa ja miehitetyillä alueilla asuvat israelilaiset puolestaan äänestivät Netanjahua ja muita äärioikealla olevia. Jerusalemissa puolestaan äänestettiin korostuneesti uskonnollisia (oikeisto)puolueita.

Israelin perustuslain mukaisesti Netanjahu on saanut tehtäväkseen hallituksen muodostamisen, ja vaalituloksen myötä näyttää todennäköiseltä, että Netanjahu perustaa hallituksen yhdessä muiden oikeiston ja ääriuskonnollisten ryhmien kanssa, joista hän saanee koottua riittävän enemmistön. Hallituskoalitio tullee olemaan sinänsä suhteellisen homogeeninen, koska kaikki siihen luultavasti mukaan tulevat ovat Netanjahun kanssa samoilla linjoilla ja edustavat tiukan oikeistolaisia näkemyksiä sisäpolitiikassa ja ulkopolitiikan osalta niin sanottua ekspansiivista kolonialistista apartheid-politiikkaa. Törmäyskurssilla tämä hallitus sen sijaan tullee olemaan sekä Yhdysvaltojen että Euroopan kanssa, jotka ovat tähän asti olleet Israelin harvoja luotettuja tukijoita.

Kaikki viittaa siihen, ettei tämä Israelin uusi hallitus tule jatkamaan Lähi-idän rauhanponnisteluita. Viimeistään Netanjahun vaalikampanja paljasti kansainväliselle yhteisölle hänen suhtautumisensa palestiinalaisalueiden miehityksen päättämisestä rauhanomaisilla neuvotteluilla, kun hän ilmoitti, ettei hänen vallassaoloaikana itsenäistä Palestiinan valtiota perusteta.

Myös Israelin suhde Yhdysvaltoihin on Netanjahun myötä historiallisestikin katsoen poikkeuksellisen huonolla tolalla, eikä Netanjahun vaalikampanjan aikaiset lausunnot sitä ainakaan parantaneet. Sinetti hyytäviksi luonnehdituille suhteille saatiin, kun Netanjahu esiintyi Yhdysvaltojen kongressissa juuri Israelin vaalien alla vastoin Yhdysvaltojen presidentin toivomusta.  Odotetusti heti Israelin vaalien jälkeen Yhdysvallat ja Barack Obaman hallinto esittivätkin varsin kovaa kritiikkiä Netanjahun rasistisille ja Lähi-idän rauhanprosessin vastaisille näkemyksille tehden selväksi sen, ettei Yhdysvallat niitä hyväksy tärkeältä liittolaiseltaan.

Netanjahun luotsaaman Israelin tulevaisuus

Oletettavaa kuitenkin on, että taitavana takinkääntäjänä ja poliittisena pelurina tunnettu Netanjahu pehmentää vaalikampanjansa aikaista linjaa. Ensimmäiset viitteet siitä saatiin, kun hän pyysi julkisesti anteeksi rasistisia lausuntojaan Israelin arabiväestöltä. Yhdysvalloilta saamansa kritiikin jälkeen Netanjahu perui myös vaalikampanjan aikaisiaan lausuntoja kahden valtion mallista Lähi-idän rauhanprosessin tavoitteena.

Asteittaisista pehmennyksistä huolimatta Netanjahun täytyy ryhtyä välittömästi todellisiin tekoihin lunastaakseen edes jonkinasteisen uskon hallituksensa vilpittömyydestä Lähi-idän rauhanprosessin osalta. Tällä hetkellä muilla neuvottelupuolilla on hyvin heikko luottamus Netanjahun todelliseen tahtoon. Päinvastoin yleisesti uskotaan, että vaalikampanjansa aikana Netanjahu paljasti todellisen kantansa, ja siihen ei kuulu itsenäinen Palestiina.

Toisaalta, mikäli Netanjahu ”reivaa” kurssiaan kohti kansainvälisen yhteisön näkemystä ja saa vakuutettua Yhdysvallat ja palestiinalaiset vilpittömistä aikeistaan Lähi-idän rauhanprosessin suhteen, hän tulee olemaan törmäyskurssilla oman hallituksensa kanssa, joka tullee muodostumaan todellisista oikeisto-haukoista. Näille ryhmittymille kahden valtion malli ei ole optio. Nähtäväksi jää, miten tästä tilanteesta selviää.

Lähi-idän perinteiset valtarakennelmat ovat tällä hetkellä arvaamattomissa myllerryksissä. Niiden seuraukset ovat vaikeasti ennustettavia. Israelin naapurimaassa Syyriassa käydään neljättä vuotta sisällissotaa, radikaalit islamistit rapauttavat hajoamispisteessä olevia muita lähinaapureita (Irakia, Libyaa ja viimeisenä Jemeniä), joten Israelin turvallisuusuhat ovat todellisia. Lisäksi Israelin perinteinen vihollinen Iran nostaa profiiliaan Lähi-idän todellisena toimijana ja on merkittävästi lähentynyt Yhdysvaltoja taistelussa Isisin terroristeja vastaan.

Tässä asetelmassa Israelin tulisi aktiivisesti ponnistella alueellisen tasapainon uudelleen järjestämiseksi ja vakauden aikaansaamiseksi. Netanjahun politiikka, joka on rakentunut vanhan status quon säilyttämiseen, alueellisten konfliktien ulkopuolella pysymiseen ja neuvottelupolitiikassa aloitteellisuuden sijaan passiivisuuteen, ei palvele enää tänä päivänä Israelin etua.

Julkaisu Israelin parlamenttivaalien seurauksia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aiemmin autoritaarista hallintoa tukeneet länsimaat asettuivat demokratian nimissä kannattamaan kaduille tullutta kansaa. Innostuneet reaktiot arabimaiden demokraattista liikehdintää kohtaan ovat ongelmallisia kahdesta syystä. Yhtäältä liikehdinnän seuraukset voivat olla yllättäviä. Toisaalta demokratisoituminen kansallisella tasolla ei tarjoa ratkaisuja globalisoituvan maailman todellisiin haasteisiin.

Demokratisoitumisen odottamattomat seuraukset

Arabimaissa nyt ilmenevä demokratisoituminen ei välttämättä johda länsimaiseen liberaaliin ja parlamentaariseen demokratiaan. Länsimaisissa tulkinnoissa on tähän asti pidetty islamia ja demokratiaa yhteen sovittamattomina, vaikka Turkki on onnistunut pitkälle sovittamaan niitä yhteen. Nyt kansalaiset vaativat demokratiaa islamilaisessa maailmassa, mutta liikehdintä ei ole suuntautunut islamia vastaan. Demokratisoituminen voi nostaa valtaan islamilaisia äärisuuntauksia, joita länsimaat ovat pitäneet tähän asti niin vapauden kuin demokratiankin uhkana. Demokratia ei siis välttämättä tuota länsimaiden toivomaa tulosta. Jo nyt pidetyissä vaaleissa islamististen puolueiden kannatus on ollut vahva. Pakistanissa valtaan voivat nousta islamilaiset fundamentalistit, mikä merkitsisi sitä, että fundamentalistien hallussa olisi ydinase.

Väistyvät hallitsijat ovat käyttäneet valtaa oman vaurautensa rakentamiseen, ja kansalaiset uskovat kaiken muuttuvan paremmaksi, kun he pääsevät itse päättämään omasta kohtalostaan. Arabimaiden vallankumoukset eivät kuitenkaan muuta maailmantalouden rakenteita eivätkä demokratisoi globaalia hallintaa. Tunisian ja Egyptin taloudet ovat edelleen riippuvaisia turismista. Libyan ja Bahrainin talous on sidoksissa öljyntuotantoon maailmanmarkkinoille.

Demokratiaa globalisoituvassa maailmassa

On perusteltua väittää, että arabikevään liikehdinnän perimmäinen syy on köyhyydessä. Tähän demokratia ei välttämättä tuo muutosta. Islamilaisen maailman liikehdintä ilmentää globaalistuvan maailman ongelmia, joita demokratisoituminen kansallisella tasolla ei ratkaise.

Kestävä demokratia edellyttäisi kansalaisten aineellisen hyvinvoinnin kasvua. Ilman sitä syntyy petettyjen odotusten vallankumouksia. 1960- ja 1970-luvuilla ne johtivat eri puolilla maailmaa voimakkaaseen vasemmistolaiseen liikehdintään ja vastareaktiona sotilasvallankaappauksiin. Demokratisoitumisen synnyttämät petetyt odotukset toimivat erinomaisena kasvualustana ääriliikkeiden nousulle poliittiseen valtaan.

Demokratian ja markkinatalouden ajatellaan usein olevan lähes synonyymejä. Wolfgang Streeck on kuitenkin esittänyt, että niiden välillä on ristiriita, joka selittää Euroopan ja laajemminkin maailmantalouden kriisiä. Demokraattisen hallinnon legitimiteetti perustuu siihen, että äänestäjät odottavat vastikkeita valtaan nostamiltaan hallituksilta. Jos kansantalous ei tuota riittäviä resursseja, vastike rahoitetaan valtion velalla. Tämä rasittaa kansantaloutta. Demokratiasta tulee markkinatalouden rasite, ja kiinalaistyyppinen autoritaarinen hallinta voidaan nähdä vahvan taloudellisen kasvun edellytyksenä.

Globalisaation olosuhteissa tavallisten ihmisten epävarmuus tulevaisuudesta lisääntyy. Valtiollinen politiikka pyrkii tukemaan taloudellista kasvua ratkaisuna ongelmiin. Globalisaatioon sopeutumisen väitetään edellyttävän julkisen talouden vakauttamista ja julkisten menojen leikkauksia. Talouselämän sopeuttaminen globalisaatioon ja julkisen talouden ”tervehdyttäminen” kuitenkin lisäävät monien ihmisten turvattomuutta. Tässä tilanteessa vanha valta ei kykene tarjoamaan muutosta.

Todellisten vaihtoehtojen puute

Arabimaiden tapauksessa tyytymättömyys on kohdistunut valtaa pitäneeseen eliittiin, mutta Suomessa sen kohteena ovat olleet ”vanhat” demokraattisesti valtaan nousseet puolueet. Perussuomalaisten kannatus kevään 2011 vaaleissa kuuluu samaan ilmiöön arabikevään kanssa sikäli, että se kertoo suomalaisessa yhteiskunnassa kasvavasta epävarmuudesta kansalaisten hyvinvoinnin heikkenemisestä globalisaation muokkaamissa olosuhteissa. Perussuomalaisten tarjoama ratkaisu – turvallinen koti, uskonto ja isänmaa – ei kuitenkaan ole todellinen vaihtoehto. Sitä ei tarjoa myöskään arabimaailman demokratisoituminen.

Edessämme on sarja globaalin järjestelmän ongelmia, joihin ei ole kansallisia ratkaisuja. Muutos ei enää ole mahdollinen yhden kansallisvaltion puitteissa. Tarvitaan aivan uudenlaisia visioita siitä, miten globaali talous ja hallinta voidaan järjestää niin, että mahdollisimman monen ihmisen aineellinen hyvinvointi voidaan turvata globaalissa järjestelmässä. Lisähaasteita tuo se, että perusresurssit kuten vesi ovat monin paikoin käymässä niukoiksi niitä tarvitsevaan väestömäärän kasvaessa. Tällaisia ongelmia ei ratkaista kansallisella tasolla.

Arabikevät ja demokratisoitumisen aallot

Arabikevään analyyseissä on pohdittu sitä, voidaanko tapahtumista puhua demokratisoitumisen neljäntenä aaltona. Demokratisoitumisen ensimmäisen aallon aiheutti politiikan siirtyminen kaduille Euroopan hulluna vuonna 1848. Demokratisoitumisen toinen aalto liitetään entisten siirtomaiden vapautumiseen toisen maailmansodan jälkeen. Arabimaiden joukkoliikkeet totalitaarista hallintoa ja diktaattoreita vastaan palauttavat mieleen myös demokratian kolmannen aallon ja siihen kytkeytyvän Francis Fukuyaman vuonna 1992 ilmestyneen teoksen Historian loppu ja viimeinen ihminen. Keskeisenä teesinä kirjassa oli sosialismin loppu ja liberaalin demokratian voitto.

Kun eurooppalaiset tulivat kaduille demokratisoitumisen ensimmäisessä aallossa, jatkuva talouskasvu mahdollisti kansalaisten odotusten täyttymisen. Nykyolosuhteissa jatkuva talouskasvu ei kuitenkaan voi olla kestävä ratkaisu demokratian laajenemiselle ja säilymiselle. Talouskasvu kohtaa rajansa parhaillaan kasaantuvissa ympäristöongelmissa.

Länsimaiden reaktiot arabikevääseen ilmentävät käsitystä, jonka mukaan globalisaatio on lineaarinen, demokratian, markkinatalouden ja ihmisoikeuksien toteutumiseen johtava prosessi: arabikevään ajatellaan toteuttavan universaaleja arvoja, joiden edistymistä on tuettava vaikka aseellisin keinoin. Perussuomalaisten vaalimenestyksessä demokratia linkittyy näkemykseen, jossa globalisaatio näyttäytyy uhkana perinteisille arvoille ja vastauksena on asettuminen globalisaatiota vastaan.

Arabikevään kriittinen tulkinta tarjoaa näille kahdelle vaihtoehtoisen tulkinnan: Arabikevät oli kansannousu autoritaarista hallintoa vastaan, mutta samalla se voidaan tulkita protestiliikkeenä epäonnistunutta modernisaatiota vastaan. Modernisaation välittäjänä toimi autoritaarinen eliitti, joka myös korjasi hyödyn siitä. Arabikevät oli liike eliitin asemaa pönkittänyttä, universaaliksi ymmärrettyä länsimaista modernisaatiotulkintaa vastaan. Näin ymmärrettynä arabikevät voidaan nähdä demokratisoitumisen neljäntenä aaltona tai ehkä paremminkin toisen aallon jatkumona. Se voidaan Kuan-Hsing Chen’iä myötäilleen nähdä prosessina, jossa riisutaan kolonialismia ja imperialismia. Se ilmentää transatlanttis-keskeisen maailmanjärjestelmän päättymistä eikä suinkaan sen fukuyamalaista riemuvoittoa.

Julkaisu Arabikevään ja demokratisoitumisen neljännen aallon tulkintoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.